tiistai 3. marraskuuta 2020

Lucy Fricke: Tyttäret

 


Miten vietiin joku kuolemaan? Mitä matkalla pitäisi puhua? Mitä syötäisiin? Pystyisikö hän ylipäätään vielä syömään? Saisimmeko kuunnella musiikkia? Pitää kaunista maisemaa kauniina? Mitä helvettiä sai haluta viimeisinä päivinä ja tunteina?

Berliinissä asuvat nelikymppiset Betty ja Martha ovat olleet ystävykset jo parikymmentä vuotta. Kummallakin on ollut omat kuvionsa ja pettymyksensä matkan varrella. Martha yrittää epätoivoisesti vielä tulla raskaaksi ennen nelikymmenvuotispäiväänsä, sillä sen jälkeen ei enää saa hedelmöityshoitoja ainakaan julkisella puolella. Betty on julkaissut urallaan yhden kirjan ja sairastanut pahan masennusjakson.

Suurimmat ongelmat tuntuvat kuitenkin liittyvän vanhempiin. Bettyn äidillä on ollut eri mittaisia miessuhteita koko Bettyn lapsuus- ja nuoruusajan. Betty on ehtinyt tai suostunut kiintymään vain heistä yhteen, italialaiseen Pasunistiin, joka viivähti perheessä viitisen vuotta ja katosi sitten jäljettömiin, kun Betty oli kaksitoistavuotias.

Marthan isä Kurt on ollut kelvoton isä ensimmäiset kolmekymmentä vuotta. Isä on alkanut pitää yhteyttä tyttäreensä vasta jäätyään leskeksi ja tultuaan vanhaksi. Nyt Kurt on myös vakavasti sairas. Syöpä on edennyt siihen pisteeseen, että Kurt on kaapinut kasaan kaiken vaatimattoman omaisuutensa ja varannut itselleen ajan sveitsiläiseltä eutanasiaklinikalta.

Enää puuttuu vain kyyti. Kurt vaatii, että nimenomaan Marthan on vietävä hänet klinikalle Kurtin vanhalla uskollisella Golfilla. Martha taas ei ole taannoisen vakavan kolarin jälkeen suostunut tarttumaan rattiin. Niinpä Bettyn on lähdettävä kuskiksi kummalliselle reissulle.

Sveitsiläisen klinikan sijaan kolmikko päätyy kuitenkin Italiaan, jossa Kurtilla on ollut nuorena ensimmäinen romanssinsa ja jonne Pasunisti on haudattu. Sekä Bettyä että Kurtia riivaa halu selvittää vanhat asiat ennen kuin on myöhäistä. Tosin Bettyn kohdalla on jo itseasiassa myöhäistä, koska hän tietää Pasunisti-Erneston kuolleen kymmenisen vuotta sitten. Mutta kuitenkin. Voisihan hän käydä edes miehen haudalla.

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani Tyttäret on palkittu Baijerin kirjallisuuspalkinnolla. Ei mikään ihme, sillä Tyttäret on monella tapaa hieno romaani. Fyysinen matka on tietysti jo kulunutkin vertaus matkalle omaan sisimpään. Mutta koska Bettyn ja Marthan sisimmät tuntuvat olevan vähintäänkin sekasortoisia, on heidän matkansa läpi Etelä-Euroopankin vähintään kaoottinen. Suunnitelmat vaihtuvat lennossa ja absurdeja kommelluksia sattuu tiheään tahtiin.

Tyttärien päähenkilö on minäkertoja Betty, joka välillä puhuttelee tarinaa kertoessaan Ernestoa sinäksi, välillä käyttää hänestä kolmatta persoonaa. Pasunisti-Ernesto on hänelle isähahmo ja etärakkaus, joihin hän on peilannut kaikkia omia epäonnisia miessuhteitaan. Italiassa Bettylle kuitenkin vähitellen kirkastuu, että pikkutyttö ei kenties ole sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä ympärillä on tapahtunut. Erneston salaisuus ei aukene aivan helpolla, ja miehen kotikylässä naiskaksikko saa jokseenkin nuivan vastaanoton.

Fricken kertoma tarina on kiehtovasti samaan aikaan hauska ja koskettava. Vaikka naisten matkanteko sujuu lähinnä absurdeissa merkeissä, ei ole kyse mistään hulvattomasta komediasta. Ihan pinnan alla on traagisia sävyjä, jotka pitävät tunnelman omintakeisen kaksijakoisena. Kun loppukohtauksessa kaksi sairasta vanhusta jakaa yhteisen happipullon ja seurue laulaa kreikkalaisessa yössä yhdessä kappaleen L’italiano, on romaanissa tavoitettu jotain ainutlaatuista.

Fricke kuvaa riemastuttavasti eri kulttuurien törmäyksistä. Saksalaisnaisten matka havainnollistaa, miten pieni Eurooppa onkaan. Kaikki on lähellä, vain lyhyen automatkan päässä.

Lucy Fricke: Tyttäret (Töchter)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.

Arvostelukappale.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti