maanantai 24. helmikuuta 2020

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys #lempikirjahaaste




”Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?”
”Tiedän.”
”Ei sitte mittään.”

Poliisi Janatuinen saa peijoonin kaksikymmentä vuotta vanhan virka-autonsa Toyota Corollan takapenkille kauppias Keijolta Vuopion kylässä. Peijooni kiintyy Janatuiseen, joka pelasti sen jokiraukkojen kynsistä kaksikon onkireissulla, eikä suostu jättämään tätä vaan seuraa poliisinaista kuin uskollinen koira. Jonkinlaiselta ison karvaisen koiran ja ihmisapinan sekoitukselta peijooni vaikuttaakin. Janatuisen peijoonin nimi on Musti.

Janatuinen on saanut komennuksen Lapin-keikalle parinsa Gunnarssonin kanssa. Kaksikon on tarkoitus etsiä käsiinsä Elina Ylijaako, jota epäillään silminnäkijän todistuksen perusteella murhasta. Lappi vain on sen verran pelottava paikka, että Gunnarsson mieluummin ampui itseään jalkaan Oulussa kuin ylitti vaarallisen rajan. Janatuinen saa siis aika nopeasti huomata, että Gunnarssonin valinnalla on perustetta.

Elina Ylijaako on juhannuksen alla palannut jokavuotiselle vierailulleen kotitaloonsa Vuopiolle. Hänen on pyydystettävä eräs tietty hauki keskellä suota sijaitsevasta Seiväslammesta. Hauki päätyy lampeen jokakeväisen tulvan mukana, ja ennen juhannusta se katoaa. Jos Elina ei saa haukea sitä ennen pyydystettyä, hänet hukka perii. Pelissä on siis paljon joka vuosi. Jo viitenä vuotena homma on hoitunut helposti ja siististi. Mutta nyt kaikki menee pieleen. Ei riitä, että hauki pääsee Elinalta karkuun. Sen lisäksi lammen rannalle ilmestyy v-mäinen Näkki ilkkumaan naista.

Aikaa hauen pyydystämiseen on vain neljä päivää. Näkin päihittämiseen tarvittaisiin Moukku-Ollin apua. Kaveri vain on ollut jo vuosikymmeniä kuolleena, mutta ehkä hänen zombin ja entin sekoitukselta vaikuttava ruumiillinen hahmonsa voisi auttaa. Moukku-Olli kuitenkin haluaa palkakseen raitajalan kärsän. Sen hankkiminen taas onkin kimurantimpi juttu, sillä jättiläissääsket ovat tiettävästi kadonneet seudulta lopullisesti. Mutta ehkä hattara voisi kelvata tilalle? Se tosin pitää ensin saada pois kunnanjohtajasta!

Nautin aivan valtavasti Juhani Karilan romaanista Pienen hauen pyydystys. Se pääsi yllättämään minut aivan totaalisesti, ja yllätys oli siis mitä positiivisin. Olen lukenut Karilan esikoisteoksen eli novellikokoelman Gorilla. En pitänyt siitä yhtään, kuten jutustani voi lukea. Pienen hauen pyydystyskään ei sen vuoksi ollut millään tavalla edes lukuharkinnassa. Intouduin kuitenkin pahaa aavistamatta Twitterissä ehdottamaan, että voisin jonkun kanssa toteuttaa Bibbidi Bobbidi Book-kirjablogin pitäjien Laura Kuivalahden ja Minna Koivulan idean vuosittain lukea toistensa vuoden lempikirjat. Kiitos Lauralle ja Minnalle kivasta ideasta!

Muutama tuttu kirjabloggaaja tarttui oitis syöttiini (kiitos!!), mutta ensimmäiseksi ehti ilmoittautua Hannu Sinisalo vaihtotarjouksineen. Sovimme, että muut neljä ilmoittautunutta vaihtavat kirjasuosituksia keskenään, jotta lukuprojekti ei paisuisi ja venyisi turhan pitkäksi. Myönnän, että tyrmistyin, kun Hannu poimi viime vuoden parhaista lukukokemuksistaan minulle juuri Karilan romaanin luettavaksi.

Mutta rohkea rokan syö, ja itsehän olin soppani keitellyt. Siispä tutkimaan kirjastojen varauslistoja. Pienen hauen pyydystys on vielä niin uusi kirja, että sillä on ilahduttavan pitkät varausjonot sekä Vaski- että Lukki-kirjastoissa. Oli siis marssittava Salon Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa kirja ilokseni olikin heti hyllystä ostettavissa. Hinta tosin hieman karvasteli, varsinkin kun nyt huomasin, että olisin voinut tilata sen Siltalan verkkokaupasta puoleen hintaan. Mutta olkoon. Ostan kuitenkin täysihintaisia uutuuskirjoja sen verran maltillisesti, että tähän oli varaa.

Pääsin kuin varkain kirjan kanssa alkuun, kun jouduin tappamaan aikaa kirjastossa ensimmäisenä talvilomapäivänäni muutaman tunnin. Hotkaisin kuin huomaamatta ensimmäiset sata sivua, ja olin totaalisen myyty! Karilan teksti on kertakaikkisen hurmaavaa. Lappilaisten repliikit on kirjoitettu murteella, mikä jo tuo mukavan säväyksen. Miljöön kuvaus on myös värikästä ja kipakan rehellistä. Helle riivaa pohjoista Suomea, eikä se ole lainkaan mukavaa. Verenhimoiset sääskiparvet ja paarmat vainoavat saalista herkeämättä ja turvemöröt vartovat, milloin suolla kulkijan huomio herpaantuu ja ne pääsevät imaisemaan pahaa aavistamattoman uhrinsa suon uumeniin.

Olen innokas maagisen realismin tai uuskumman tms. kirjallisuuden lukijafani, ja Pienen hauen pyydystys on tämän tyylilajin kertakaikkisen hieno edustaja. Karila hyödyntää suomalaista mytologiaa hykerryttävällä tavalla ja tuo maagiset elementit tarinaan aivan luontevina juttuina. Kukaan vuopiolainen ei hätkähdä, että riivaajahenki-hattara istuu puun oksalla ja sujahtaa kunnanjohtajan nahkoihin. Yhteistuumin kunnanjohtaja pistetään köysiin ja kannetaan pankin holviin odottelemaan, että keksitään keino houkutella hattara ansaan.
Kukaan täysijärkinen vuopiolainen ei myöskään lähde ulos ukkosmyrskyä seuraavana väkiyönä, koska se olisi hengenvaarallista. Janatuinenkin onneksi uskoo tämän viimeistään silloin, kun katselee väkiyön kulkuetta majapaikkansa ikkunasta.

Pienen hauen pyydystyksestä on hankala kertoa, koska tuntuu, että se lipeää jotenkin otteesta. Parasta onkin itse lukea kirja ja antaa mahtavan tarinan viedä mennessään. Kaikki arvoitukset saavat kyllä kiehtovan ’loogisen’ selityksensä.

Isot kiitokset Hannulle, että ehdotit tätä kirjaa minulle! Lue Hannun arvio Pienen hauen pyydystyksestä täältä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019. 280 s.

Ostettu.





Hannu Sinisalo kirjoittaa kirja-arvioita Kirjavinkit-sivustolle. Ehdotin hänelle luettavaksi omista viime vuoden suosikeistani Elina Kilkun teatteriaiheista romaania Täydellinen näytelmä. Koska kirjasta oli aikaisemmin ilmestynyt toisen arvioitsijan juttu, ei Hannu enää voinut siitä sinne kirjoittaa. Sen sijaan hän julkaisi oman arvionsa Täydellisestä näytelmästä Goodreadissa:

Alina on kahden pienen lapsen varaton yksinhuoltaja, joka yrittää epätoivon vimmalla saada töitä teatteriohjaajana. Arki on helvetillistä pyöritystä, josta oikotietä onneen ei ole. Oman surkeutensa keskellä Alina on kateellinen töitä toisensa perään saaville kollegoille, etenkin jatkuvaa lööppijulkisuutta saavalle Matias Raatteentielle.

Elina Kilkun romaanin tyylilaji on koominen chick lit, ja tuntuukin, että en oikein kuulunut kirjan kohderyhmään. Jos suurin osa hauskaksi tarkoitetusta aineksesta ei huvita, on kirja vaikeuksissa. Alinan arki on vedetty niin absurdin överiksi, että se tuntuu vähän vaivaannuttavalta. Onnellisen lopun toki arvasi jo hyvissä ajoin, ja itse asiassa viimeiset 30–40 sivua kirjasta olivatkin sen parhaat.

Kirjassa oli paljon pohdintaa teatterityön tai muun taiteilijuuden olemuksesta sekä kipakan ironisia yhteiskunnallisia kannanottoja. Sanottava jäi kuitenkin viihteellisyyden jalkoihin.

Luin kirjan haasteena, jossa vinkkasin yhtä omaa suosikkiani toiselle kirjavinkkarille, jolta sain tämän kirjan luettavakseni. Valitettavasti tämä ei omaan makuuni kovin hyvin istunut, mutta kiitän toki haastajaa kurkistuksesta oman lukukuplani ulkopuolelle.


4 kommenttia:

  1. Tämä oli hillitön. Itse asiassa pitäisi lukea uudemman kerran ja keskittyä makustelemaan Karilan kieltä. Peijooni oli ihana ❤︎

    VastaaPoista
  2. Tepä olitte Hannun kanssa nopeita tämän haasteen toteuttamisessa. Meillä on Niinan kanssa tavoitteena saada jutut ulos huhtikuun lopulla. :) Kiva, että oma haastekirjasi oli näin hyvä löytö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, tämä nyt vähän lähti ns. laukalle, kun kirjat löytyivät nopeasti ja olivat nopealukuisiakin. Odotellaan nyt teidän toisten tuloksia :D

      Poista