keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla



Minua ei kiinnosta kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Yritän hahmottaa, miten ihmiset päätyivät kapinaan, miksi unelmat pirstoutuivat, mihin kohtalo heitä kuljetti.

Näin perustelee syntymässä olevan kirjansa teemoja ja aihetta Heikki Puharila vaimolleen Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Heikillä romaanin synnytystuskat ovat kovat, ja mies joutuu tiheästi käymään eteisessä kumisaappaallaan, jonka varressa villasukan alla on kätkössä kossupullo. Avioliittokin natisee liitoksissaan. Kestääkö se romaanin syntymisen paineen? Kuitenkin myös vaimolta ja tämän suvusta tulee aineksia romaanin tarinaan.

Heikki Puharilalla on työn alla oman suvun vaietuista vaiheista kertova romaani, jonka traagiset käännekohdat liittyvät sisällissodan melskeisiin. Isoäiti Iida-Maria on kuolinvuoteellaan kertonut komeasta velipuolestaan Ilmarista, joka on kaatunut kapinassa. Heikki ei muista kuulleensa Ilmarista ennen mitään. Kuka mies on ollut? Miksi hänestä ei ole puhuttu? Mitä perheelle ja suvulle oikein tapahtui sisällissodassa?

Omia lapsuusmuistojaan penkomalla ja eri lähteisiin perehtymällä tarina alkaa hahmottua Heikin mielessä. Alkusysäyksenä on isoäidin äidin Selma Törölän surullisen tavallinen tarina vuosisadan vaihteen tienoilta. Längelmäellä palveluksessa ollut Selma synnyttää äpärälapsen talonisännälle. Talo on vaatinut kuitenkin Kaarlo Kordelinia naimaan omasta säädystään, ja Selma tulossa olevine lapsineen on siivottava pois silmistä. Niin Selma päätyy poikansa kanssa Helsinkiin, ensin piikomaan, sitten tehdastyöhön. Siellä hän myös tutustuu työväenliikkeen tulisieluisiin aktiiveihin.

Toinen näkökulma Heikin kirjaan tulee vaimon suvun taustasta. Pohjalaisen Ylä-Ränssin talon pojat Tuomas ja Antti päätyvät kumpikin sotaan valkoisten puolelle. Veljesten keskinäiset välit eivät ole parhaat mahdolliset, ja näyttämisen haluakin taitaa olla mukana kosolti muun uhon ohella.

Sisällissodasta kirjoittavan Heikki Puharilan arkeen murtautuvat nykyhetken eli vuoden 2015 väkivaltaiset tapahtumat. Puhariloiden raskaana oleva tytär on kumppaninsa kanssa Pariisissa, kun terroristit iskevät pilapiirroksia julkaisseen lehden toimitukseen. Ei kai tytär ole vaarassa? Ei kai tyttären paperiton turvapaikkaa hakeva mies ole sotkeutunut terrori-iskuun? Paniikinomaiset ajatukset vaivaavat erityisesti Heikin vaimoa. Heikin mielessä historia ja nykypäivä alkavat vertautua. Samat vaikuttimet ajavat ihmisiä hirmutekoihin ajasta ja paikasta riippumatta.

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla -romaanin perusrakenne on tuttu monista esimerkiksi Suomen sisällissodasta tai muustakin lähihistoriasta kertovasta teoksesta. Luin viime vuoden puolella kahdesti Heidi Könkään Sandran, jossa on sama perusidea: nykyhetkessä elävä henkilö kiinnostuu oman sukunsa vaietuista vaiheista, alkaa tehdä selvitystyötä ja tuloksena on runsaalla fiktiolla täytettyjä faktojen välejä.

Heinosen romaanissakin rakenne toimii hyvin ja pitää lukijan kiinnostuksen vireillä, vaikka Heikki Puharila jää lukijalle turhan etäiseksi. Mietinkin, miksi Heinonen ei ole tehnyt Heikistä minäkertojaa. Mitä pidemmälle romaani etenee niin lukijan käsissä kuin Heikin työpöydälläkin, sitä enemmän nykyhetki ja historian tapahtumat liudentuvat toisiinsa. Herkullisesti Heinonen kuvaa Heikin romaanin syntyprosessia. Romaanihenkilöt ja sodan raastavat tapahtumat alkavat elää omaa elämäänsä kirjailijan päässä eivätkä jätä rauhaan:

Heikki Puharila seisoi kassajonossa ja ihmetteli. Mitä järkeä oli antaa ilmoitus päällikölle asennossa seisten, kun luodit vinkuivat korvissa. Mitä ylimielisyyttä. Ja pitikö ihmisten helvetti soikoon ostaa lottokupongit ja ässäarvat ruokakassalta kiireisimpään aikaan, kun Hirsikankaanmäellä oli tilanne päällä.

Nykyhetken tapahtumiin palaaminen myös etäännyttävät lukijaa historiaan sijoittuvasta osuudesta, muistuttavat, että tässä nyt kuitenkin on kyse fiktiosta vaikka historialliset tapahtumat ovat totisinta totta ja menevät lukijan ihon alle.

Sisällissodan aikaiset tapahtumat ovat kiistämättä olleet kaoottisia ja kauheita. Sen Heinonen osoittaa lukijalle niin, että tälle itselleenkin jää oivallettavaa. Samoin Heinonen pureutuu henkilöidensä tarinoiden kautta niihin moninaisiin syihin, miksi ihmiset päätyivät niihin ratkaisuihin kuin päätyivät ja mitä niistä sitten seurasi. Hyvin vähän mitään hyvää kenellekään, ainakaan Heinosen teoksen henkilöiden näkökulmasta. Häviäjien kohtalo oli karmaiseva, mutta ei voittajienkaan osa kadehdittava ollut.

Kaoottisuuden vaikutelma tulee romaanin lukuisista henkilöistä ja näkökulmista. Teos on kuin kaleidoskooppi, jota aavistuksen liikauttamalla samat palaset muodostavatkin aivan toisenlaisen ja ennakoimattoman näkymän. Länkipohjan taistelu näyttää kovin erilaiselta, kun sitä katsotaan valkoisen jääkärin, punaisen vasta värvätyn sotilaan, kartanon navettapiian, mäkituvan mykän muorin tai vaikka rovastinnan näkökulmista. Tapahtumat vyöryvät eri puolilla eteläistä Suomea Helsingistä Tampereelle, Längelmäelle, Hämeenlinnaan ja Lahden Hennalaan, sinne Fellmanin pellolle.

Henkilöitä on siis paljon, mutta romaanin fiktiivisessä maailmassa heidän kohtalonsa risteävät yllättävissä kohdissa. Selma Törölän vaiheiden seuraaminen nostattaa lukijan sydämen kurkkuun ja hyytää veren, vaikka valitettavan tuttuja tapahtumien käänteet jo alkavat ollakin aiemmin luetuista ja nähdyistä sotatapahtumien kuvauksista. Ihmishenki oli arvoton ja alituiseen veitsen terällä. Oli lähinnä onnenkauppaa, päätyikö ammutuksi vai säästyikö henkiriepu.

Henkilöiden ja näkökulmien runsaus, halu valottaa asioita eri puolilta, johtaa romaanissa myös siihen, että monet kiinnostavat aiheet jäävät vain ohimennen kuvatuiksi. Kiintoisa on muun muassa Ilmarin kokema rakkaussuhde täyttymyksineen ja pettymyksineen rintamaolosuhteissa. Siinä olisi kuitenkin ollut aineksia, joilla Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla olisi erottunut selvemmin muista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, joita on viime vuosina julkaistu lukuisia.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Minerva 2018. 368 s.


Arvostelukappale.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Keväisen vihreä väri on toki hieno kontrasti kannen piirroskuvan karmealle teloituskuvitukselle. Mutta kirjan yleisilme on minusta lähinnä kummallinen ja epähoukutteleva. Se ei anna oikein mitään käsitystä, mitä kansien välistä pitäisi löytyä. Haaleaa kuvaa on pysähdyttävä katsomaan tarkemmin, jotta sen esittämä toiminta avautuu. Minusta kansi ei tee oikeutta romaanille oikein millään tavalla.

Kannen tekijätiedoksi on merkitty Taittopalvelu Yliveto Oy


***
Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti