sunnuntai 9. elokuuta 2015

Leena Lehtolainen: Rautakolmio ja Luminainen



Olen useaan otteeseen avautunut suhteestani Leena Lehtolaisen tuotantoon. Maria Kallio -sarja on mielestäni aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä, enkä voinut sietää Hilja Ilveskero -sarjaa. Se, että kuitenkin jälkimmäiset kuuntelin kaikki, on vain omaa tyhmyyttäni. Olin myös tehnyt vakaan päätöksen, että en enää lue uusia Maria Kallioita, mutta sen päätöksen jouduin pyörtämään. Koska tiedän, että pian luen (oikeammin aion kyllä kuunnella) Lehtolaisen uunituoreen Surunpotkun, sorruin lataamaan Elisa Kirjasta puhelimeeni äänikirjaversiot Luminaisesta ja viimeisimmästä Kallio-dekkarista Rautakolmiosta.

Rautakolmiota en siis ollut aiemmin lukenut, ja Luminaista taas pidän muistikuvieni perusteella yhtenä sarjan parhaista ellei peräti parhaana. Onhan teos myös aikanaan voittanut Vuoden johtolanka -palkinnon, joten en varmaan ihan väärässä ole. Kirjavalinnat osoittautuivatkin mielenkiintoiseksi pariksi.

Vuonna 2013 (Tammi) ilmestynyt Rautakolmio on kahdestoista Maria Kallio -sarjan osa. Kallio työskentelee Espoon poliisin erityisryhmän johdossa alaisinaan pitkäaikaset työtoverit Koivu ja Puupponen. Vahvistukseksi saadaan nuori Jenna Ström, aikanaan itsemurhan tehneen Pertti Strömin poliisitytär. Jenna nostaa väkisinkin Marian mieleen traagiset tapahtumat vuosien takaa. Syyllisyys ei ota hellittääkseen.

Dekkari alkaa lupaavasti, kun elokuun alun helteisenä, ukkosta enteilevänä iltapäivänä mereltä Kirkkonummen edustalta löytyy kaksi ruumista muovikääröön kiedottuina. Miehen tuntomerkit on tuhottu sormenpäät polttamalla ja kasvot murjomalla, nainen on riisuttu alastomaksi. Keitä tapetut ovat, miten heidät on surmattu ja miksi? Kaikki tuntuu viittaavaan kansainväliseen rikollisuuteen tai ainakin ammattilaisten tekosiin, paitsi se, ettei ruumiita ollut upotettu.

Mariaa häiritsee kummallisen tuttavallisesti käyttäytyvä paikallispoliisi Jon Berg alusta asti. Lisää hämmennystä seuraa, kun erään kytköksen kautta Marian vanha ihastus Mikke Sjöberg astuu kuvaan. Maria joutuu varsinaiseen houkutukseen kesäleskeytensä takia, Antti kun on lasten kanssa purjehdusreissulla.

Kummallisen kevyesti poliisi Kallion johdolla ohittaa viitteet ammattirikollisuuteen tai pahempaankin, ja tutkimukset käynnistetään vanhaan tuttuun tapaan puhuttamalla kaikkia mahdollisia osallisia heti, kun uhrit on saatu tunnistettua. Mielenkiintoinen kaksikko muovin sisältä paljastuukin, ja kummallakin on kaapeissaan joukko luurankoja ja salaisuuksia. Mutta miten kummassa he ovat voineet joutua molemmat tapetuiksi ja muovin sisään mereen?
Ratkaisu löytyy, luonnollisesti, mutta uskottavuuden kanssa nyt on niin ja näin. Lehtolainen on valitettavasti hukannut punaisen langan ja sortuu kliseiseen, jo ainakin kerran käyttämäänsä ratkaisuun.

Luminainen nimittäin ratkeaa lähes identtisesti Rautakolmion kanssa! Menneisyyden salaisuudet ja kätketyt sukulaissuhteet kun ovat sittenkin kaiken avain…
Vuonna 1997 ilmestynyt Luminainen on vieläkin kohtalaisen hyvävetoinen poliisiromaani, ja tarkka ajankuva vielä lisää vaikutusta. Kännykät ovat jo tulleet poliisienkin taskuihin, mutta mukana kuljetetaan edelleen myös hakulaitteita. Kapakoissa saa edelleen vapaasti polttaa.
Maria ja Ström työskentelevät Espoon poliisissa samanarvoisina, mutta välit ovat kireät. Kirja alkaa Marian ja Antin häillä, ja pian häiden jälkeen Maria huomaa olevansa kierukasta huolimatta raskaana. Järkytys on kohtalainen, ja äitiyskuviota hinkataankin kirjassa aika perusteellisesti.

Varsinainen juoni käynnistyy hitaanlaisesti. Maria joutuu luentokeikalle Nuuksiossa sijaitsevaan Rosbergan kartanoon, jonne ei päästetä lainkaan miehiä. Kartanoa johtaa feministiterapeutti Elina Rosberg, ja jo ensi käynnillään Maria tutustuu useisiin keskeisiin henkilöihin. Tapaninpäivän yönä Elina Rosberg paleltuu kuoliaaksi läheisessä metsässä yllään vain ohuet yöpaita ja aamutakki. Miten nainen on kuusen alle joutunut ja miksi? Halusiko joku hänet hengiltä vai onko kyse sittenkin itsemurhasta tai onnettomuudesta?

Maria kuulustelee kaikkia osallisia saadakseen selville, miksi Elina päätti lähteä ulos pakkaseen lähes alasti. Kartanon käytännön elämästä vastaa Elinan täti Aira Rosberg, joka yritetään myös tappaa myöhemmin. Epäiltyjä on kosolti: Elinan runoilijamiesystävä, muutamat Elinan asiakkaat, jotka oleilivat kartanolla joulun aikaan, tämän toimittajaystävätär ja niin edelleen. Lähes kaikkien elämästä löytyy jotakin mielenkiintoista ja sellaista, joka olisi voinut olla motiivi. Mielenkiintoisin hahmo on miehensä jättänyt lestadiolaisäiti Johanna, joka toivoo saarnaajamiehensä olevan syyllinen. Jos mies joutuisi vankilaan, Johanna sai parin yhdeksän lasta itselleen. Mutta kuten sanottu, syyllinen ja motiivi löytyvät uhrin menneisyydestä, kun vain jaksetaan tarpeeksi penkoa. Loppuhuipennus on dramaattinen, joskin hieman teennäinen.

Varsinainen jännite kirjaan saadaan kuitenkin Hullu-Halttusesta, miehestä, jonka Maria ja Puupponen ovat aikanaan toimittaneet telkien taakse. Halttunen on uhkaillut poliiseja kostolla, ja nyt hän on vapaalla jalalla. Seuraa kiperä panttivankidraama, joka päättyy oikeastaan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Edelleenkin toistan itseäni: Leena Lehtolainen on mielestäni hyvätasoinen kirjoittaja, mutta Maria Kalliosta on ajat sitten puristettu ne mehut, mitä puristettavissa on. Olisi kaikin puolin järkevintä jättää vanha sarja ajoissa, jos se vielä on mahdollista, ja siirtyä johonkin aivan uuteen. Uskon, että Lehtolaisella voisi olla vielä paukkuja uuteenkin dekkarisarjaan.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio
Tammi 2013. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 11 h 6 min.

Leena Lehtolainen: Luminainen
Tammi 1997. Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 11 h 1 min.

Äänikirjat ostettu puhelimeen tiedostona Elisa Kirjasta.

Aiemmat blogikirjoitukset Leena Lehtolaisen kirjoista:

Kuparisydän


8 kommenttia:

  1. Ja kuitenkin luet (tai kuuntelet) Lehtolaista, optimistisesti parempaa odottaen?

    Ehkäpä juuri siksi Lehtolainen pitää päähenkilönsä hengissä. Kallio myy.

    Minä lopetin kertarysäyksellä Ilkka Remeksen lukemisen kun totesin, että hänen poliittinen agendansa on liian kaukana omastani. No, Lehtolainen ei kaiketi ole koskaan ollut poliittinen paitsi hyvin sovinnaisessa mielessä. Toinen asia on, että hänen proosansa on aika lailla ennalta arvattavaa ja tavanomaista.

    Joskus, kuitenkin, me lukijat kaipaamme juuri sitä: samaa kuin eilen ja toissapäivänä.

    Mutta irottautuakin saa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Olin siis jo tehnyt ihan oikeasti päätöksen, etten enää lue uusia MK-kirjoja, ja Rautakolmiota en ihan oikeasti enää sen ilmestyttyä lukenut, kuten olin siihen asti uskollisesti tehnyt. Mutta sitten ajauduin erääseen palkintoraatiin, ja tiedän ihan kohta aloittavani Surunpotkun lukemisen. Kun äänikirjoista on huutava pula, päätin tarttua tarjoukseen ja tässä ollaan! Syyttää voin vain itseäni.

      Kyllä, lukijat ja ostajat haluavat tuttua ja turvallista. Sehän on jutun avain. Sitä tuotetaan, mistä maksetaan. Kirjailijalla ja kustantajalla on tähän täysi oikeus. Harmittaa vain, että niin moni jää tähän luku- ja ostouraan ehkä tahtomattaan, koska rohkeus ei ehkä riitä uuden kokeilemiseen. Uutta hyvää kotimaista (naisten kirjoittamaakin) dekkaria on tarjolla. Sille toivoisin myös lukijoita ja ostajia.

      Poista
  2. Pitikin käydä katsomassa Lehtolaisen bibliografiaa että mikä olikaan viimeinen lukemani kirjansa, näkyy olevan Rivo satakieli...joka oli vielä varsin luettava mutta siitä tuli kyllä jo mieleen että tämä taisi nyt olla tässä.
    Suosikkini tuotannostaan taitavat olla Kuolemanspiraali ja Tappava säde...

    Olisi tietysti kiinnostava tietää mikä on Lehtolaisen oma nykyinen suhtautuminen Kallion hahmoon, onko tullut sama kuin mistä mm. Christie, Sayers ja Doyle valittivat aikanaan, kyllästyminen suosikkihahmoon jota lukijakunta ja kustantajat kuitenkin haluavat lisää (julkisesti sitä ei tässä vaiheessa ehkä kuitenkaan voi ilmoittaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuossa yllä Kyöstikin toteaa, sitä kirjoitetaan, mitä ostetaan. Epäilen tosiaan, että kirjailijakin on aika leipiintynyt hahmoonsa, koska jälki nyt on mitä on. Harmi, mutta ymmärrettävää toki. Tappava Säde olikin aivan mainio, mutta se olikin nimenomaan erilainen.

      Myönnän, että tässä omassa marmatuksessani on myös jotain nostalgian kaipuuta. Olisi ihanaa voida iloita uuden Lehtolaisen kirjan ilmestymisestä yhtenä lukuvuotensa kohokohtana. On haikeaa todeta, että tiemme ovat ehkä lopullisesti eroamassa.

      Poista
  3. Minä olen joskus lukenut jotain Lehtolaista (en edes muista kirjan nimeä). Sen muistan, ettei sillä kerralla oikein iskenyt ja sitten on vaan jäänyt. Ehkä sitä joskus voisi kokeilla uudelleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuotantoa on hyvin saatavana äänikirjoina, joten ainakin kuunneltavaa riittäisi :D Muuten en oikein tiedä, suosittelenko.

      Poista
  4. Minä kuulun näihin, jotka lukevat aina sen uusimman lehtolaisen, kun se kirjastossa tai joululahjapaketissa tulee vastaan. Nyt en kyllä edes muista, olenko lukenut tuon Rautakolmion! Sinun kirjoituksesikaan siitä ei saanut mitään kelloja soimaan. Ehkä se ei vaan ole jäänyt mieleeni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti kirja on kuitenkin vain lukematta, ei täysin jälkeä jättämättä lukaistu! Olemme tapojemme orjia, minäkin. Hyvässä ja pahassa. Niiden takia, jotka lukevat vain muutaman kirjan vuodessa, toivoisin valintojen osuvan parempiin kirjoihin kuin keskinkertaisiin ja tasapaksuihin.

      Poista