lauantai 16. elokuuta 2014

Josephine Tey: Tarkastaja Alan Grant -sarja



Alkukeväästä asti olen puurtanut omatekoisen lukuhaasteeni kimpussa, ja nyt syksyn jo tuoksuessa iltaisin ilmassa sain sen lopultakin valmiiksi! Törmäsin nimittäin jonkin jo unohtamani nettilinkin takaa tietoon, että brittidekkaristi Josephine Teyn kirja Ajan tytär on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi dekkariksi. Tiedossa tyrmistytti eniten, etten ollut koskaan mistään Ajan tyttärestä saati Josephine Teystä kuullutkaan… Kyse oli brittiläisen Crime Writer’s Associationin vuonna 1990 järjestämä äänestys, jossa valittiin sata kaikkien aikojen parasta rikoskirjaa, ja Teyn Ajan tytär siis tuli ensimmäiselle sijalle. Listaa voi kurkata vaikka Wikipediasta.

Päätin ottaa ihan itse selvää, mistä oikein oli kyse. Pääkirjastostamme löytyi Ajan tytär suoraan hyllystä, joten ei muuta kuin toimeen.* Voi kauhistus, että olin pettynyt! Kirjahan on pitkäveteinen kuin mikä! Kun paljastin tämän mielipiteeni Facebookin Dekkariryhmässä, sain leikillisiä (?) moitteita. En ollut tainnut ollenkaan ymmärtää, millaisesta helmestä on kyse. Ehkä niin. Sisuunnuin hieman ja päätin lukea koko kuusiosaisen Alan Grant -sarjan, ennen kuin muodostaisin pysyvämpää mielipidettä tästä dekkarikirjallisuuden kruunatusta kuningattaresta ja hänen herrasmiespoliisistaan.

Josephine Tey (1896–1952) itsekin oli kiinnostava henkilö. Ensinnäkin kyseessä on kirjailijanimi, joka on muodostettu äidin etunimestä ja isoäidin sukunimestä. Oikealta nimeltään Tey oli Elizabeth Macintosh. Hän kirjoitti salapoliisiromaaneja nimellä Tey ja historiallisia näytelmiä nimellä Gordon Daviot. Kirjoittamaan Tey ryhtyi palatessaan opettajantyöstään kotiin hoitamaan invalidisoitunutta isäänsä.

Tarkastaja Alan Grant -dekkarit:

The Man in the Queue (or Killer in the Crowd) (1929) Murha lippuluukulla,suom. Kristiina Drews 1984. WSOY, Sapo-sarjan osa 286. 271 s.


A Shilling for Candles (1936), ei ilmestynyt suomeksi. Arrow Books. 245 s.

To Love and Be Wise (1950) Kuolleet eivät kerro, suom. Marja Hilden 1986. Viihdeviikarit. 187 s. 

The Daughter of Time (1951) Ajan tytär, suom. Antero Manninen 1956. WSOY, Sapo-sarjan osa 18. 246 s.

The Singing Sands (1952, julkaistu postuumisti) Laulavat hiekat, suom. Reijo Kalvas 1985. Viihdeviikarit. 160 s.

The Franchise Affair (1948) Franchisen juttu, suom. Kersti Bergroth 1962. Karisto, Punaiset dekkarit -sarjan osa 1. 259 s.


Luin kirjat ilmestymisjärjestyksessä lukuun ottamatta siis Ajan tytärtä, josta aloitin**. Franchisen jutun luin viimeisenä, koska se on irrallinen osa sarjaa. Tilasin tuon suomentamatta jääneen sarjan kakkososan nettikaupasta, josta sen sai nopeasti. Yleensä välttelen englanniksi lukemista, mutta tämän lukeminen sujui oikein mukavasti. Pitäisi harrastaa kielikylpyjä useamminkin.

Kirjat ovat ilmestyneet pitkän ajan kuluessa. Ensimmäisen ja toisen teoksen välillä on seitsemän vuotta, ja sitten maailmansodan vuodet erottavat loput neljä teosta kahdesta ensimmäisestä. Franchisen juttu liittyy sarjaan hyvin löyhästi, sillä Alan Grant on siinä vain sivuosassa, virallisia tutkimuksia johtavana poliisina taustalla. Sarjan viides osa Laulavat hiekat julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomennokset ovat ilmestyneet hyvin kirjavasti. WSOY on ottanut tunnettuun Sapo-sarjaansa kaksi teosta, Ajan tyttären ja Murhan lippuluukulla. Karisto taas on ottanut oman dekkarisarjansa aloitusteokseksi irrallisen Franchisen jutun. Loput kaksi suomennettua on julkaissut jo aikoja sitten edesmennyt kustantamo Viihdeviikarit. Sarjan toinen osa A Shilling for Candles ei suinkaan ole huonoutensa takia jäänyt kääntämättä, sillä se on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä Murha lippuluukulla ja muutenkin sarjan mielenkiintoisimpia teoksia.

Sarjan päähenkilö on Scotland Yardin tarkastaja Alan Grant. Grant on kauttaaltaan herrasmies. Hän on perinyt mukavan rahasumman, jonka turvin hän voi viettää tavallista poliisia ylellisempää elämää. Hänellä on esimerkiksi uskollinen taloudenhoitaja sekä vakiopöytä hienossa ravintolassa. Komea ja sivistynyt Grant on naisten mieleen, ja erityisesti kauniit näyttelijättäret tuntuvat olevan mieleen Grantille. Vakituista suhdetta saati avioliittoa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, vaikka Ylämaalla asuvat sukulaiset naittamisjuonissa parhaansa koettavatkin.

Grant vanhenee kirjojen mittaan, ja viimeisessä Laulavissa hiekoissa hän jo päättää kokonaan siirtyä eläkkeelle. Mutta mitä eläkkeellä voisi tehdä? Kenties harrastaa useammin mieluisaa perhokalastusta? Kovin läheiseksi en Grantin kanssa kirjojen mittaan kuitenkaan päässyt. Sodan jälkeen ilmestyneissä kirjoissa annetaan ymmärtää, että myös Grant osallistui toisen maailmansodan taisteluihin. Ammatissaan hänelle on hyötyä erityistaidostaan tunnistaa kasvoja. Hän muistaa tarkasti vain kerrankin näkemänsä kasvot. Grant myös uskoo, että ihmisen kasvoista voi lukea hänen luonteestaan, esimerkiksi siitä, onko ihminen taipuvainen rikoksiin vai ei.

Teyn dekkarit ovat iältään vanhoja, ja väistämättä aika on niitä jonkin verran kuluttanut. Toisaalta ne ovat jo niin vanhoja, että ne ovat muuttuneet kiinnostaviksi ajankuviksi. Esimerkiksi brittien suhtautuminen kaikkiin vähänkin ulkomaalaiselta haiskahtavaan on korostetun epäluuloista ja ylimielistä. Ulkomaalaisiin suhtaudutaan peittelemättömän rasistisesti, kuten romaanissa Murha lippuluukulla, jossa eteläeurooppalaiselta vaikuttavaa epäiltyä kutsutaan virallisissakin yhteyksissä halventavaksi tarkoitetulla nimityksellä luigi. En päässyt perille siitä, oliko Tey tässä suhteessa ironinen vai noudattiko hän vain ajan henkeä. Onhan Agatha Christien dekkareista luettavissa samansuuntaista suhtautumista muihin kuin britteihin.

Rikoksia tutkitaan Teyn dekkareissa hyvin perusteelliseen ja verkkaiseen tyyliin. Tyypillistä on, että poliisilla on alkuvaiheessa hyvin vähän johtolankoja. Välistä ei ole lainkaan varmaa, että mitään rikosta ylipäätään on tapahtunutkaan. Kirjoissa A Shilling for Candles ja Laulavat hiekat kummassakin alussa löytynyt ruumis on taiten lavastettu näyttämään itsemurhan uhrilta, ja teoksessa Kuolleet eivät kerro ei ole edes ruumista. Franchisen jutussa taas tutkitaan väitettyä vapaudenriistoa, ei murhaa.

Johtolangat ovat heikkoja ja poliisin tekniset tutkintamenetelmät vanhanaikaisia ja tehottomia. Tärkeimmät työkalut ovat ihmisten puhuttaminen ja päätelmien tekeminen. Grant myös luottaa lujasti omaan vaistoonsa eikä yleensä ole tyytyväinen kaikkein ilmeisimpiin selityksiin. Kerronnan hitaus tuskastuttaa toisinaan nykylukijaa mutta on toisaalta toki osa kirjojen viehätystä. Mihinkäs sitä niin kiire olisi? Kirjoissa on myös paikoin vauhdikkaita toimintajaksoja, kuten Murhassa lippuluukulla, jossa epäiltyä jahdataan ensin nummilla, sitten merellä. Väkivaltaa Tey ei kuvaile, ei kovin tarkasti edes uhreja, joten kirjat sopivat herkillekin lukijoille.

Tuomitsin Ajan tyttären pitkäveteiseksi ja mielenkiinnottomaksi dekkariksi, ja olen sitä mieltä vieläkin. Silti ymmärrän kyllä, miksi kirja viehättää monia. Ajan tyttäressä Grant on joutunut sairaalaan vuoteenomaksi loukkaannuttuaan vakavasti työtehtävissä. Alkuun hän joutuu lojumaan paikoillaan sängyssä selällään viihdykkeenään vain katto. Ystävät ovat kantaneet hänelle luettavaa, muun muassa Kuolleet eivät kerro -dekkarin taiteilijayhteisön kirjailijoiden uusimmat teokset (joihin Grant ei suostu koskemaan). Näyttelijätär Marta Hallard on huolissaan Grantin henkisestä hyvinvoinnista ja tuo hänelle viihdykkeeksi pinon tunnettujen murhaajien kasvokuvia. Grant oli kuten sanottu hyvin kiinnostunut kasvoista ja siitä, mitä ne ihmisistä kertovat.

Grant kiinnittää huomiota kuuluisan murhaajan eli kuningas Richard III:n muotokuvaan. Mies ei vaikuta hänestä lainkaan murhaajalta. Grantia alkaa askarruttaa, murhasiko Richard tosiaan nuoret sukulaispoikansa Towerissa, kuten historian oppikirjoissa kerrotaan. Hän koettaa vuoteestaan käsin hankkia käsiinsä tietokirjoja ja jäljittää totuutta vuosisatojen takaisista tapahtumista. Marta hankkii hänelle apuriksi nuoren amerikkalaisen tutkijan, joka lumoutuu Grantin tavoin arvoituksesta. Kirjassa siis koetetaan kirjallisten lähteiden avulla ratkaista menneisyydessä tapahtunut murha.

Minua ei kiinnostanut tipan vertaa, mitä miehet saisivat asiasta selville. Kuin sattuman oikusta törmäsin aika pian tämän kirjan luettuani Richardiin aivan toisessa yhteydessä, ja kieltämättä arvoitus kutkutteli Valkoista kuningatarta lukiessani mieltäni. Mutta että Ajan tytär olisi kaikkien aikojen paras dekkari. Pah.

Juonen kehittelystä Tey ansaitsisi sapiskaa useammankin Grant-dekkarin osalta. Ensimmäisessä eli Murhassa lippuluukulla murhaaja paljastuu menetelmällä, jota (nyky)lukijan on aika vaikea niellä. Hieman samankaltaisella menetelmällä lopulta ratkeaa myös Franchisen tapauksen arvoitus. Tässä kirjassa on päähenkilönä pikkukaupungin asianajaja Robert Blair, tylsään ja tavalliseen työhönsä kyllästynyt mies, jonka elämä muuttuu, kun hänen puhelimensa eräänä iltapäivänä soi. Franchisen talon omaperäiset naisasukkaat ovat joutuneet kummallisten syytösten kohteeksi. Kateissa ollut nuori tyttö väittää olleensa talossa vankina kolme viikkoa. Kaikki todisteet tuntuvat puhuvan tytön puolesta naisia vastaan, mutta Blairista tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan. Grant vilahtaa tarinassa vain muutamia kertoja asiaa tutkivan poliisiviranomaisen roolissa.

Puolivuotisen ’urakkani’ jälkeen olen iloinen, että olen tutustunut tähän naiskirjailijaan ja hänen poliisisankariinsa. Kokemus oli mukavan nostalginen sukellus menneen maailman Englantiin ja välistä myös Ylämaalle ja jopa Hebrideille. Kirjat ovat verkkaisen viihdyttäviä ja harmittomia (ja niiden juonen unohtaa helposti, siksi jouduin tekemään muistiinpanoja luku-urakan venahtaessa). Mutta parasta dekkaria en Josephine Teyn nimiin kyllä suostuisi laittamaan!


* ja ** Muisti näemmä tekee tepposet ja muuttaa tapahtumia tarinamaiseen suuntaan. Oikea lukemisjärjestykseni on blogin välilehden perusteella seuraava:

1. Murha lippuluukulla
2. Kuolleet eivät kerro
3. Ajan tytär
4. A Shilling for Candles
5. Laulavat hiekat
6. Franchisen juttu


Löytämiäni suomenkielisiä esittelyjä:
The Singing Sands Hyönteisdokumentti-blogissa.

Ajan tytär Booking it some more -blogissa.

10 kommenttia:

  1. Suhtaudun penseästi kaikenmoisiin äänestyksiin ja niiden tuloksiin. Ne ovat samaa tasoa kuin kysymys "Robin Hood ja Batman tappelevat, kumpi voittaa". Vastauksena saadaan mielipiteitä.
    Luin nuorempana brittidekkareita ja tämänkin. Minusta Teyn Murha lippuluukulla on vielä parempi, itse asiassa varsin kelpo dekkari. Myös Dorothy Sayersin eräät dekkarit ovat hyviä kuten John Dickson Carrin ja Agatha Christien "kultakauden tuotanto", minun oman äänestykseni perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kyllä mielelläni seurailen äänestyksiä ja olen itsekin joskus omalla mielipiteelläni osallistunut. Jotkut ovat hauskojakin, kuten ne, joissa kotimaisilta kriitikoilta ja muilta asiantuntijoilta kysytään parasta suomalaista kirjaa ja 'voittaja' on joka kerta Alastalon salissa :D Eihän näitä voi vakavasti ottaa. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että britit valitsivat Teyn vaikkapa Christien edelle. Ehkä haluttiinkin näpäyttää ns. tavallista makua?

      Poista
  2. Jaahah... tämä on taas niitä kirjasarjoja, joista en ole koskaan kuullutkaan - paitsi siitä sinun komentistasi. Ehkä joskus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat tunnelmat mulla oli keväällä :) Ei mitään suurta minusta menetä, vaikkei näihin koskaan tarttuisikaan.

      Poista
  3. Luen paljon dekkareita, mutta enpä ollut minäkään kuullut Teystä. Ehkä tutustun, jos satun kirjastossa näkemään. On hienoa, että sinä kirjoitat ja informoit muita tuntemattomammistakin dekkaristeista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kivaa, jos höpinöistäni on iloa! Itseäni välillä alkavat harmittaa tällaiset päähänpinttymäni :D

      Poista
  4. Teyn dekkareita olen lukenut kaikki muut paitsi Murhan lippuluukulla (olen lukenut näitä englanniksi eikä ole tuo alkukielisenä vielä tullut vastaan).

    Alan Grant on aika persoonaton hahmo, tämän Grant-sarjan olen lukenut epäjärjestyksessä eikä se kai olennaisesti vaikuttanut lukukokemukseen koska ei tämä hahmona tule esille ollenkaan niin kuin Poirot tai Wimsey tai Marple...

    Tey asettuu joiltain osin brittien kultakauden perinteeseen, mutta kyllähän näissä myös mennään kaavan ulkopuolelle, kun parissakin kirjassa näistä ihmetellään että onko mitään edes tapahtunut ja Franchisen jutussa ei ole edes potentiaalista murhaa.
    Ja niissä parissa muussa Teyn kirjassa on samaa, Brat Farrarissa kerrotaan miehestä joka väittää olevansa erään perheen kauan kadoksissa ollut poika (miehen näkökulmasta, joten tiedetään kyseessä olevan petoksen) ja Miss Pym Disposesissa se tapahtuma joka on murha tai sitten ei on sijoitettu loppupuolelle kirjaa, sitä ennen leikitään lukijan genretietoisuudella, lukija tietää lukevansa dekkaria eli näistä hyvin mukavista ja herttaisista ihmisistä joku tulee kuolemaan, mahdollisesti jonkun toisen kädestä...

    Tuo Miss Pym Disposes onkin suosikkini Teyn tuotannosta, mutta kyllä myös Franchise Affair, Brat Farrar ja Ajan tytär ovat huippuja ja muutkin on lukenut mielellään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajan tytär oli näistä lukemistani ehdottomasti pitkäveteisin :D Selvästikään en tajua sen jujua, mutta vahinko on vain ja yksinomaan omani. Mukavaa, että maailmassa on niin monenlaista luettavaa!

      Poista
    2. Oletan siis että et pitäisi myöskään vaikkapa Umberto Econ Foucaultin heilurista :)

      Poista