Vuonna 1993 olen kirjastosta
napannut mukaan dekkarin Ruumisvaunut
Bulevardilla. Ihastus on ollut ilmeinen, sillä muistiinpanoistani näkyy,
että olen ihan pian lukenut myös teokset Punavuoren
keisarinna ja Jumalan ruoska, ja
sittemmin vielä loputkin samasta sarjasta. Kyseessä on Kirsti Mannisen ja Jouko
Raivion yhteisesti kirjoittama historiallisten dekkareitten kuusiosainen
sarja, joka palautui mieleeni taannoin lukiessani Jyrki Heinon Kellarin,
joka sekin on laadukas historiallinen dekkari. Jo Kellaria lukiessani ajattelin, että historiallisella dekkarilla on
se etu puolellaan, että se ei helposti vanhene. Nykyhetkeen sijoitetut tarinat
alkavat helposti haiskahtaa nostalgisilta ajan kuluessa, mutta kun tarina on jo
alun perin sijoitettu riittävän kauas menneisyyteen, ei tätä ongelmaa ainakaan
samalla tavalla ole.
Kellarin
äärellä jo päätin, että on aika testata, miten Mannisen ja Raivion teokset ovat
kestäneet aikaa. Päätin lukea koko sarjan, jos alku tuntuisi vielä maistuvan.
Pettymyksekseni kirjat oli poistettu lähikirjastostamme, mutta muista kaupungin
kirjastoista sarja vielä oli lainattavissa. Muistikuvat olivat jokseenkin
hatarat. Sen olin muistanut ihan oikein, että kirjojen päähenkilöt ovat
ikäneito, opettajatar Matilda Ehrström ja hänen serkkunsa Johannes Calonius,
joka opiskelee lakia Helsingin yliopistossa. Jonkinlainen rooli tapahtumissa
oli muistaakseni myös Matildan naapurissa asuvalla poliisimestarilla. Itse
tarinoista mielessäni oli vain, että ainakin yhdessä ajettiin kiivaasti
polkupyörällä eli velocipedillä, joka herätti pahennusta kaupunkilaisissa.
En väärin muistanutkaan.
Juuri tällainen asetelma pääpiirteissään kirjoissa on. Matilda ja Johannes ovat
vuoroin lukujen minäkertojina, ja joskus ääneen pääsee joku muukin kirjan
henkilöistä, kuten Fabian Olander, Matildan naapurissa asuva leppoisa mutta
arvovaltainen poliisimestari. Matilda Ehrström on asemastaan tarkka ja arvossapidetty
yksityisen tyttökoulun opettajatar, joka ottaa siipiensä suojaan hieman
hulttiomaisen nuoren maalaisserkkunsa tämän isän kuoltua. Matilda on
tarkkasilmäinen ja älykäs, hieman neiti Marplea muistuttava hahmo, vaikkakin
nuorempi. Matilda ei myöskään koeta kätkeä älykkyyttään lempeän ulkomuotonsa
taakse. Johannes taas muistuttaa hieman Reijo
Mäen Jussi Varesta, ainakin alkoholinkäytön ja keskeneräisten lainopintojen
suhteen. Myös Johannesta vaivaa usein täydellinen muistinmenetys kostean illan
jälkeen. Johannes on myös varsin heikko kauniiden naisten suhteen, ovatpa
sitten kyseessä säätyläisperheitten tyttäret tai Helsingin huonomaineisten
kaupunginosien maksulliset naiset.
Johannes Caloniuksen ja Matilda
Ehrströmin tutkimuksia
Kirjasarjan kuusi osaa
sijoittuvat Suomeen 1860- ja 1870-luvuille. Ajanjakso on mielenkiintoinen,
sillä 1860-luvulla Suomessa tapahtui monenlaista edistystä niin poliittisesti
kuin taloudellisestikin. Valtiopäivätoiminnan käynnistyttyä toteutettiin mm.
rahauudistus, ja samalla vuosikymmenellä aloitettiin rautatieverkoston
rakentaminen. Useimmat näistä tapahtumista on myös punottu teosten juoneen
mukaan. Myös 1860-luvun ankarat nälkävuodet ovat mukana romaanissa Jumalan ruoska. Viimeinen dekkari
sijoittuu vuoteen 1873 ja siinä kuvataan Aleksis Kiven hautajaiset varsin
yksityiskohtaisesti. Mukana on myös kieliriita ja suomalaisen teatterielämän
hankalia alkuvaiheita.
Kirjat edustavat ainakin
pääpiirteissään arvoitusdekkariperinnettä. Rikolliset napataan pääosin
päättelemällä, vaikka toimintaakaan ei puutu. Yleensä tarvitaan sekä
Johanneksen että Matildan taitoja sekä onnea ja vielä lisäksi virkavallan
suotuisaa apua, ennen kuin kaikki on onnellisesti ohi. Tarinat ovat lempeän
huumorin sävyttämiä, ja vaikka rikokset ovatkin monesti häikäilemättömiä ja
raakoja, ei veritöillä mässäillä.
Historiallisen mijöön ja
tunnelman rakenteluun on panostettu mukavasti. Kaasuvaloin harvakseltaan
keskusta-alueeltaan valaistu Helsinki avautuu moninaisine hajuineen lukijan
eteen. Laitakaupunkien syrjäkujat ovat raavaille miehillekin vaarallisia
kulkea, ainakin öisin. Venäläinen virkakoneisto komeine asuineen herättää
välillä ärtymystä, välillä tervettä pelkoakin. Sanastossa vilahtelee mausteeksi
hauskoja vanhoja sanoja, kuten viimeisessä osassa toisteltu liikkiö tai vaikkapa ridikyyli, jota mamsellit kuljettavat mukanaan esimerkiksi kutsuilla. Oikeita
historiallisia henkilöitäkin tarinoissa vilahtelee siellä täällä, eniten
mielestäni tosin viimeisessä eli Stenvallin
tapauksessa.
Kirjatehtailua?
Luku-urakkani tätä juttua
varten ollessa vielä vaiheessa ilmestyi Helsingin Sanomissa
Lauantaiessee-paikalla toimittaja ja kirjailijanakin debytoineen Juhani Karilan kirjoitus, joka on
raflaavasti otsikoitu: Kirjatehtaiden aika on nyt (HS 27.4.2013). Karila esittelee oikean kirjatehtailun isän,
yhdysvaltalaisen James Pattersonin
tuotantotavan eli Team Pattersonin, jossa kirjailija johtaa kokonaista
kirjailijajoukkoa kurinalaisesti. Tuloksena on yli kymmenen julkaistua teosta
vuosittain. Patterson on siis löytänyt jonkinlaisen rahantekoautomaatin, joka
toimii ällistyttävän tehokkaasti ja luistavasti.
Patterson taitaa kuitenkin
olla jonkinlainen ääri-ilmiö. Sen sijaan pareittain kirjoittaminen tuntuu
olevan ajankohtainen ilmiö ainakin Ruotsissa. Kirjoitin itse syksyllä
Dekkariseuran blogiin Ruotsin dekkariakatemian vuoden parhaan dekkarin valintaprosessista,
jossa titteliä pääsee tavoittelemaan viisi ehdokasta. Ruotsalaisten dekkarien
sarjassa kolme viidestä oli parityön tuloksena syntynyttä teosta. Kaikki
varmasti muistavat tässä vaiheessa Karilankin mainitseman ruotsalaisduon Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joiden yhteisura alkoi jo vuonna 1965. (Yhtään heidän
yhteiskunnallista dekkariaan en muuten ole lukenut loppuun, tunnustettakoon.)
Myös Suomessa ollaan nyt
kunnostautumassa ryhmä- ja parikirjoittamisessa. Karila mainitsee esimerkkeinä
hiljattain paljastetun uutisen Hannu
Raittilan ja Leena Landerin yhteisdekkarista,
jonka Crime Time julkaisee. Jarkko
Sipilä taas on ryhtynyt yhteistyöhön yhdysvaltalaisen Scott Stevensonin kanssa, ja
Tammi ehti jo julkaista kevättalvella jännärin Kadonnut, jonka kirjoittajanimen J. K. Johansson taakse kuulemma kätkeytyy useampikin
ammattikirjoittajaa.
Karila toteaa esseensä
lopuksi, että yhteiskirjoittaminen tuntuu sopivan parhaiten juuri
genrekirjoittamiseen. Kirsti Manninen ja Jouko Raivio näyttäisivät olleen
aikaansa edellä ryhtyessään jo 1990-luvun koittaessa tuottamaan dekkarisarjaa
tällä menetelmällä.
Kirsti Manninen ja Jouko Raivio
työparina
Kirjailija ja tutkija Kirsti
Manninen on ollut hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja pitkään
jatkuneen ja edelleen hyvässä vauhdissa olevan uransa aikana. Osan teoksistaan
hän on julkaissut kirjailijanimellä Enni
Mustonen. Perusteellinen teosluettelo löytyy vaikkapa Otavan sivuilta.
Seuraava romaani Paimentyttö ilmestyy tänä keväänä.
Toimittaja ja tutkija Jouko
Raivion uran varrelta kannattaa mainita ainakin Jerry Cotton -sarjan
tuotantosäännöistä kirjoitettu väitöskirja sekä 42 kirjoitettua Jerry Cotton
-tarinaa. 2000-luvulla Raiviolta on ilmestynyt kolmiosainen sairaalamiljööseen sijoittuva dekkarisarja.
Rohkenin tätä kirjoitustani
varten häiritä Kirsti Mannista, joka ystävällisesti vastasikin esittämiini
dekkarisarjaan ja sen syntyyn liittyviin kysymyksiin.
Miten idea yhdessä kirjoitetuista historiallisista
dekkareista sai alkunsa?
”Tapasimme Raivion kanssa eräässä viihdekirjallisuutta käsittelevässä
seminaarissa ja kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, että meitä kumpaakin
kiinnosti ajatus historiallisen dekkarin kirjoittamisesta - Jerry Cotton
-kirjailijana ja -tutkijana hän hallitsi dekkari- ja toimintakonventiot, minä
taas historiantutkijana olin perillä epookista. Niin päätimme kokeilla
yhteistyötä kahden kirjoittajan taktiikalla. Suunnittelimme
juonen hyvin yksityiskohtaisesti yhdessä ja teimme myös yhdessä taustatyötä -
pitkät sessiot sen ajan sanomalehtimikrofilmien parissa vahvistivat myös
kummankin kykyä kirjoittaa vanhahtavaan tapaan.”
Miten kahden ihmisen kirjoittamisrutiinit
onnistuttiin sovittamaan yhteen?
”Mehän
tietysti kirjoitimme jo tietokoneella, joten teksti siirtyi sähköpostina
sujuvasti koneelta toiselle. Yhdessä luodun rungon mukaan kirjoitimme luvut
kerrallaan siten että Jouko kirjoitti Johanneksen, minä Matildan luvut, mutta
ennen oman lukunsa aloittamista toinen aina muokkasi toisen tekstiä. Minun
tekstini lyhenivät, kun Jouko karsi kuvauksia ja adjektiiveja, hänen tekstinsä
pitenivät, kun lisäsin niihin historian havinaa, makuja ja tuoksuja.
Tiedusteluuni kaksin
kirjoittamisen tehokkuudesta tai nopeudesta verrattuna yksin työskentelyyn
Manninen vastasi hieman väistäen: ”Teimme kirjat yleensä kesälomalla - kahdestaan
kirjoittaminen on ainakin hauskempaa kuin yksin puurtaminen :-) Työtapaa voi
suositella, jos kumpikin kirjoittaja on valmis joustamaan oman tekstinsä
pyhyydestä. Meille kummallekin tämä oli sekä hauska että opettavainen projekti.”
Millaisen vastaanoton kirjat aikanaan saivat? Onko
ollut puhetta esimerkiksi pokkaripainoksesta?
”Kirjat saivat erinomaisen hyvän vastaanoton.
Pokkaripainoksista ei ole ollut puhetta, mutta Joukohan on julkaissut
jännitysromaaneja omallakin nimellään.”
Miksi sarja aikanaan loppui?
”Totesimme itse, että amatöörietsivien jatkuva
päätyminen rikosten keskelle alkaa tuottaa uskottavuusongelmia. Stenvallin
tapaus oli paras ja hauskin dekkarimme. Siihen oli hyvä lopettaa, kun
kummallakin oli sitä paitsi vireillä paljon muutakin kirjoittamista.”
***
Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990
Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991
Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992
Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993
Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994
Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995
Ovatko Mannisen ja Raivion
dekkarit Sinulle tuttuja? Mitä muita historiallisia dekkareita suosittelisit?
P.S: Poikkeuksellisesti julkaisen jutun samanaikaisesti myös Dekkariseuran blogissa.
Pitkä teksti :)
VastaaPoistaOlen sarjaa lukenut, mutta tuo Jumalan ruoska on kai jäänyt minula välistä (enkä muutenkaan lukenut järjestyksessä, aloitin muistaakseni Kuolemasta ylioppilastalolla). Ja hauskojahan nämä olivat, niin henkilöiden kuin ajankuvankin puolesta, mutta tarpeeksi realistisen tuntuisia (murhat olivat murhia, eivät triviaaleja pulmapaloja).
Mutta joo, olihan noiden amatöörietsivien motivoiminen ja mukaansaattaminen pitemmän päälle realismia venyttävää, muistaakseni useammassakin kirjassa meni niin että Johannes oli aluksi pääepäilty ja sitten piti selvitellä...
Kyllä vain. Johanneksella on selvästi taipumusta joutua hankaluuksiin, mutta onneksi Matilda on riittävän kylmäpäinen pelastamaan serkkunsa virkaintoisten ja hieman tyhmienkin poliisien kynsistä.
PoistaHyvä juttu Kirsi! Herätit mielenkiintoni tähän sarjaan ja katselin heti löytyisikö kirjoja kotikirjastostani. Onneksi se on kimpassa ja muista kirjastoista löytyy. Ei tule nyt yhtään mieleen historiallista dekkaria, jonka olisin lukenut, mutta tässä olisi aivan mahtavaa kesälomalukemista! :)
VastaaPoistaKyllä vain, kesälukemiseksi sopii mainiosti, sillä ei ole liian raskasta. Miksiköhän näistä ei ole otettu pokkaripainosta, sitä kummastelen.
PoistaNäitä en olekaan lukenut, mutta kuulostavat sen verran mielenkiintoisilta että pitää hankkia käsiini. Nyt viimeiseksi luin kieltolain aikaan sijoittuvan Yönpunaisen höyhenen ja tietysti nuo englantilaiset Shardlake ja Giordano Bruno sarjat ovat myös hyviä ja kuvaavat elävästi Tudorien aikaa.
VastaaPoistaBlogistani löytyy sinulle myös haaste, jos ehdit vastailemaan :-)
Giordano Bruno on minulle outo, pitääpä tutustua.
PoistaKiitos, käyn kurkkailemassa :)
Hieno plokkaus ja kirjoittajilta mainiota yhteistyötä. En ole lukenut kummankaan kirjoittajan dekkareita. Tälle vuodelle Mannisen kiintiö on täysi. Kellari oli todella hyvä historiallinen dekkari...
VastaaPoistaNuo kansikuvat ovat jotenkin tosi tyypillistä 90-luvun kirjagrafiikkaa minun mielestä. Nostalginen olo tuli. Piirroskansia saisi kyllä nykyäänkin teettää enemmän!
VastaaPoistaEn ole varma olenko näitä kaikkia lukenut, mutta useamman kirjan kuitenkin. Muistelen tykänneeni. Minunkin mielestäni näistä voisi huoletta ottaa uusintapainoksen, luulisi historiallisen Helsinki-dekkarin kelpaavan lukijoille.
Timo Saarto: Vaitelias poika.
VastaaPoistaKiitos, pitääpä tutustua!
PoistaHieno ja perusteellinen kirjoitus, Kirsi! Olen lukenut näistä vain Kuoleman ylioppilastalolla, eikä se innostanut minua tarttumaan muihin sarjan kirjoihin. Heinon Kellarista pidin enemmän.
VastaaPoistaWow, mikä postaus! Minulle tässä tuli paljon uutta tietoa ja uusia nimiä. Häveten taas tunnustan, etten ollut aiemmin kuullut Mannisesta ja Raiviosta saati tuosta kirjasarjasta. Pidän historiallisista romaaneista ja luonnollisesti Suomeen sijoittuvat historialliset tarinat kiinnostavat erityisesti (toki muutkin).
VastaaPoistaMainitsemasi ja kuvaamasi dekkarisarja on kyllä ehdottomasti saatava lukuun. Tai ainakin on saatava lukea tuo ensimmäinen osa kokeeksi . Tykkään muuten noista kansista, jännän mystisiä. Etenkin Murha Monrepoossa miellyttää silmääni yli muiden. Näitä täytynee metsästää divareista, sillä painokset vissiin on loppuunmyyty.
Luin tämän sarjan - tai ainakin suurimman osan siitä - vuosia sitten ja pidin kyllä kovasti. Pitäisi ehkä lukea uudestaan, varsinkin tuo Jumalan ruoska, nyt kun olen lukenut Ollikaisen Nälkävuoden.
VastaaPoistaOlen lukenut muutaman Peter Elliksen (Ellis) 1130-luvun Englantiin sijoittuvan dekkarin, jossa luostarin munkki ratkoo murhamysteereitä. Pidin kyllä.
Kiitos bloggauksesta, siitä onkin jo tovi, kun nuo kirjat luin (tuoreeltaan). Ne voisikin seuraavaksi lukea; saavutettavuus hyvä, kun tuossa hyllyssä jököttävät :)
VastaaPoistaEllis Petersin veli Cadfael -kirjat tulivat minunkin mieleeni. Ruusun nimen voi lukea dekkarina. Lindsey Davisin Marcus Didius Falco -dekkarit ovat mainioita (in English, en ole suomennoksiin törmännyt).
Mulla ei ole kuin elokuvallista referenssiä tarjolla, mutta Gosford Park on todella oivallinen. Kiitos sarjan esittelystä, never-heard ja täysin syyttä.
VastaaPoistaKiitos tästä esittelystä, Kirsi. Kirjasarjan keskimmäiset osat ovat vaanineet minua jo pitkään kirjastossa. Nyt tämän postauksen ansiosta aloitin kesälomani sarjan ensimmäisellä osalla - joka piti tosin tilata naapurikunnan kirjastosta. Punavuoren keisarinna lunasti lupauksensa, siinä oli jännitystä, uskottavaa ajankuvausta ja jopa huumoria. Aikoinaan nämä menivät minulta jostain syystä kokonaan ohi, ehkä juuri noiden herkkäsävytteisten kansien takia: Hannu Tainan kannet "Enni Mustosen" kanssa veivät ajatukseni varmaankin aikoinaan viihteen polulle. Pokkaripainoksia otetaan heppoisemmistäkin kirjoista, joten tällekin sarjalle soisi uuden elämän (uusin kansin...) Kiitos myös tuosta Kirsti Mannisen haastattelusta. Kiitos myös koko blogista, se on monipuolinen, asiallinen ja tyylikäs!
VastaaPoistaLukunopeuttasi ihailen - ellei sitten riittävien yöuniesi määrä ole ministeritasoa, monelle tuntuu kolme tuntia riittävän. Saisiko joskus postauksen lukunopeuden kehittämisestä?
t. Miina
Kiitos, Miina, kauniista sanoistasi! Tosi mukavaa, että löysit uudelleen nämä dekkarit, nehän ovat vallan mainioita.
PoistaLukunopeuteni ihan konkreettisesti on häpeällisen hidas. Olen joskus mittaillut, että tekstistä riippuen luen 30-50 sivua tunnissa. Monet lukevat ainakin tuplanopeudella. Monen kirjan kuukausivauhti johtuu lähinnä siitä, että lukeminen on tärkein harrastukseni ja se menee aika monesta muusta asiasta elämässäni ohi. Lisäksi keskeneräisiä kirjoja pitää olla aina käden ulottuvilla :)
Aurinkoista ja kirjaisaa kesää Sinulle ja muille lukijoilleni!
Kiitos, olipa hieno lukuvinkki, mulle aivan uusi sarja! Historia- ja Helsinki-hulluna kiinnostaa todella.
VastaaPoista