Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Maaliskuun puolivälissä sain Teokselta kutsun Minna Lindgrenin kirjan Kuolema Ehtoolehdossa julkistamistilaisuuteen, joka kutsun mukaan pidettiin ratikkavanhuksen kyydissä Helsingissä. Tarjolla oli ”pullakahvit, halpaa hanaviiniä ja iloista gerontologista ohjelmaa – muun muassa muistirasti ja bingo!” Arvatkaa harmittiko, etten vieläkään ansaitse kirjablogistani niin paljoa, että voisin halutessani ottaa palkatonta vapaata töistä? Tilaisuus vaikutti vähintäänkin hauskalta. Jouduin siis kohteliaasti kieltäytymään jälleen kutsusta (se siitä bloggaajan elämän glamourista sitten), mutta sain lohdutukseksi kirjan aikanaan postitse kotiini.

Kirjaa lukiessani aika pian tajusin, miksi julkkarit pidettiin raitiovaunussa. Raitiovaunuajeluja nimittäin tehdään kirjan mittaan kosolti. Palvelutalo Ehtoolehdon asukkaista hyväjalkaisimmat, kuten 94-vuotias Siiri Kettunen, matkustavat mieluiten ristiin rastiin Helsinkiä juuri ratikan kyydissä. Onpa Siirin sukulaispoika hankkinut hänelle kortinkin ja ostanut siihen aikaa, kuten nykyään voi tehdä, joten Siiri huristelee ilmaiseksi. Siiri ystävättärineen kolistelee kirjan mittaan monet raitiotiereitit ja ihailee samalla Helsingin vanhaa arkkitehtuuria antaen tuomionsa rumille rakennuksille ilman armoa. Paljon kaunista on onneksi vielä jäljellä.

Myös halpa hanaviini sai selityksensä, sillä Siirin paras ystävä palvelutalon asukkaista, iloinen ja rempseä Irma nauttii lääkärin hänelle määräämiä punaviiniannoksia tiskipöydän kulmalle asetetusta pahvipakkauksesta. Sellaisen kun vielä jaksaa kohtuullisesti Alkosta asunnolle kiikuttaa. Muistirasteja taas on asukkaiden hyvinvointia ajatellen sijoiteltu ympäriinsä yhteisiin tiloihin pitkin rakennusta, ja niitä ajan kuluksi myös ratkotaan silloin tällöin. Ystäviensä muistia huoltaa innokkaasti myös Anna-Liisa, topakka ja kovaääninen rouva, entinen äidinkielen opettaja muuten, kuulustelemalla sijamuotoja. Korttipelit ovat myös suosittua ajanvietettä.

Leppoisa elo kuitenkin häiriintyy, kun asukkaitten keskuuteen alkaa levitä huhuja, että palvelutalon kokkipoika, 35-vuotias Tero oli kuollut. Mihin terve ja reipas nuori mies voi noin vain kuolla? Samoihin aikoihin on erotettu Teron ystävä Pasi palvelutalon henkilökunnasta. Vanhukset koettavat saada jotain tolkkua tapahtumista. Sitten käy ilmi, että yksi miesasukas on raiskattu suihkussa. Juttu kuulostaa rouvien mielestä uskomattomalta, mutta osoittautuu todeksi. Mitä Ehtoolehdossa oikein tapahtuu? Kun raiskaustapauksesta ääneen puhunut Reino joutuu suljetulle eli lukitulle dementiaosastolle alta aikayksikön, alkavat reippaat rouvat olla melko hädissään. Sitten alkaa Irmakin muuttua kummalliseksi. Apua ei tule ainakaan palvelutalon henkilökunnalta, joka päinvastoin tuntuu toimivan pelottavasti ja vähintäänkin epäilyttävästi.

Apua tarjoaa vain taksikuski Mika, joka on tuntenut sekä Teron että Pasin. Mika onkin oikea enkeli, vaikka kiroilee aina samassa lauseessa enkeleistä puhuessaan naisten tyrmistykseksi. Ehtoolehdossa taitaa olla jotakin pahasti vinksallaan.

Lindgren kertoo lukijalle täsmälleen sen, mitä Siiri ja kumppanitkin tietävät tai muistavat. Tapahtumista jää sekavahko kuva vielä kirjan jo loputtuakin, joten mikään tavanomainen dekkari ei senkään puolesta ole kyseessä. Tärkeämpää onkin huumorin verhoon kätketty veitsenterävä kritiikki vanhustenhoitoa ja byrokratiaa kohtaa. Miten todistaa, että ystävä ei ole dementikko vaan pumpattu täyteen lääkkeitä, jos lääkäri ei edes näe potilasta vaan määrää yhä lisää lääkkeitä hoitajien tekemien päätelmien perusteella? Absurdia! Lindgren aloittaa kirjansa huumorivetoisesti, paikoin tuli pakkohuvittamisen makukin, mutta kuin varkain tunnelma muuttuu synkemmäksi, jopa ahdistavaksi. Onneksi loppu on kuitenkin varsin valoisa.

Lindgren ehti tehdä pitkän uran Ylessä toimittajana ja erilaisissa esimiestehtävissä. Hän on julkaissut kirjan nimeltä Sivistyksen turha painolasti vuonna 2011. Se on vilahdellut tiheään tahtiin kirjablogeissa ja vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Janne Kuusinen ylistää kirjaa ja hykertelee sen ääressä blogissaan, mutta Matti Mäkelä Helsingin Sanomissa lynkkaa kirjan surutta. Arviossa muuten puhutaan niistä raitiotiereiteistäkin, kannattaa lukea. Mielenkiintoista!

Mielenkiintoisempi on kuitenkin Wikipediasta löytämäni tieto, että Lindgren kirjoitti vuonna 2008 artikkelin HS:n Kuukausiliitteeseen isästään ja tämän kamppailusta arvokkaan kuoleman puolesta. ”Isä halusi kuolla rauhassa ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa, kun aika koittaa. Hoitokodin ja sairaalan byrokratia vaikeutti kuitenkin käytännössä kuolevan tahdon toteuttamista. Isä oli allekirjoittanut hoitotahdon, jonka mukaan hän kieltäytyi kaikesta muusta kuin kipulääkityksestä. Erityisesti hän kielsi antibioottihoidon, jos hän saa keuhkokuumeen. Tilanteen muuttuessa vakavaksi oli siirryttävä saattohoitoon. Isä joutui kuitenkin erilaisten byrokraattisten toimenpiteiden kohteiksi, koska ”palvelutalossa ei saa kuolla” ja hoitotahdon toteuttaminen oli vierasta usein vaihtuville lääkäreille. Isä sai lopulta tahtonsa läpi: hän kuoli helsinkiläisessä saattohoitokodissa 84-vuotiaana.”

Vaikuttaisi siltä, että idea Kuolema Ehtoolehdossa -teokseen kumpuaisi ainakin osittain tästä omakohtaisesti koetusta. Niin eletysti Lindgren kuvaa esimerkiksi kierrettä, johon palvelutalosta sairaalahoitoon joutunut vanhus päätyy, jos hän jostain syystä vastoin kaikkia odotuksia toipuu eikä kuole. Asunto on lähtenyt alta, eikä vanhus enää ole riittävän huonokuntoinen sairaalaan, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Toimeen tarttuu kuitenkin Vanhainhoidon Arviointi- ja kuntoutusyksikkö, jonka moniammatillinen tiimi lähtee toteuttamaan potilaan kotiuttamisprosessia… Lindgrenin luomat henkilöt ovat onneksi positiivisia ja elämänhaluisia, joten heidän ongelmansa tarinassa ratkeavat. Todellisuus taitaa ikävä kyllä usein olla paljon ankeampaa.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Teos 2013. 301 s.

Julkaisemme tämän kirjan esittelyt samaan aikaan  Kirjasfäärin Taikan kanssa.