maanantai 24. syyskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta




Kun ryhdyn kirjoittamaan tätä tekstiä, on minulla netissä auki kuusi sivua, joissa on kirjoitus Riikka Pulkkisen toisesta romaanista Totta. Siinä on vasta pieni murto-osa niistä kirjoituksista ja keskusteluista, joita tämän kirjan ympärille on nettiin kirjoitettu. Yleensä lähden kirjoittamaan omaa tekstiäni puhtaammalta pöydältä ja tietoisesti vältän lukemasta arvioita niistä kirjoista, jotka ovat lukulistallani. Tämä on ollut jo pitkään, samoin Pulkkisen esikoisteos Raja, joka edelleen odottaa tuolla hyllyssä. Viime joulukuussa osallistuin Morren KKK-haasteeseen ja listasin siihen juuri nämä Pulkkisen kirjat. Riikka Pulkkinen on omanlaisensa ilmiö suomalaisessa kirjallisuuskentässä, joten olen halunnut siksikin lukea hänen teoksiaan, että tietäisin, mistä oikein puhutaan. Nyt Pulkkiselta on juuri ilmestynyt kolmas romaani, Vieras. Puhuttava ja kuvauksellinen kirjailija on jälleen esillä eri medioissa. Viimeksi eilen kirjailija antoi lausunnon MTV3:lle siitä, että häntä on turha verrata Sofi Oksaseen. Oksasen kirjan Pulkkinen lupaa kuitenkin lukea.

Lukemistani kirjoituksista voi lukea monenlaisia mielipiteitä Totta-kirjasta. Sehän on hyvä merkki, kun kirja herättää voimakkaita mielipiteitä, kenties siis myös tunteita. Helsingin Sanomien Raisa Mattila suorastaan haltioituneena ylistää teosta: Riikka Pulkkisen (s. 1980) toisen teoksen suunniteltu julkaisuajankohta venyi vuodella. Kyllä kannatti. Totta ei voisi olla valmiimpi.

Vastakkaista mieltäkin ollaan. Mari A. kirjoittaa: Ehkä, jos Totta olisi valmistunut paria-kolmea vuotta aiemmin, olisi siitä jäänyt pois sellainen loppuun asti hiottu vaikutelma, joka minua häiritsti kirjassa: jokainen sana oli niin tarkoin valittu, että niistä meni jo maku. Säröjä, joita Rajassa oli, ei tässä kirjassa ollut.

Minä en siis voi tähän ottaa kantaa, koska Totta on toistaiseksi ainoa Pulkkisen kirjoista lukemani.

Kirjan juoni on helppo tiivistää vaikkapa sinne kansiliepeeseen, kuten Salla toteaa. Tässä sama tekstin kustantajan sivuilta kopsattuna:

Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen puolison ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn. Äidin olemassaolon haurastuessa katoaa Eleonooran lapsuudenmuistoilta kiinnekohta.

Tyttärentytär Anna unohtaa itsensä helposti ohikulkijoiden kohtaloihin. Maailma on hänelle kertomuksia täynnä. Sattumalta Anna saa tietää Eevasta, josta isovanhemmat ovat vaienneet vuosikausia.

Eevan unohdettu tarina avautuu kerros kerrokselta. Perheessä lastenhoitajana toimineen nuoren naisen ääni vie 60-luvun alkuun, aikaan, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.

Ei tarvita kummoistakaan kirjallisuushistorian tuntemusta, kun vertailukohdaksi löytyy todellinen säätyläisromaanien äiti, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Yhtymäkohtia pintatasolla on useitakin. Helsinkiläisen porvarisperheen ulospäin moitteeton elämä kätkee sisäänsä luvatonta intohimoa, isännällä on suhde palvelustyttöön. Ollaan kesähuvilalla ja tytön opiskelija-asunnolla. Pintatasolle yhtenevyys jääkin, enkä pidä sitä pahana. Kirjallisia viittauksia kirjoissa toki saa olla. Toisaalta mieleen jäi askartelemaan kysymys, miksi tämä tietty samuus osoitetaan, vaikka se sitten hylätään? Eivätkö rahkeet sittenkään riittäneet? Hämäläisen mestariluokkaan on matkaa, mutta eipä Säädyllinen murhenäytelmä ollutkaan Hämäläisen toinen romaani. Hymyilevä eläkeläinen blogissaan toteaa: Totta-romaani jää selvästi toiseksi Helvi Hämäläisen aikoinaan myös suurta huomiota herättäneelle sivistyneistön kuvaukselle Säädyllinen murhenäytelmä. Hämäläisen teoksessa on ytyä, joka huumorin ohella Riikka Pulkkiselta puuttuu.

Minäkin kiinnitin huomiota tuohon huumorittomuuteen. Kaikki kirjan henkilöt tuntuvat suhtautuvan itseensä ja elämään kuin totiseen torvensoittoon. Ainoa, joka hieman koettaa pidättyvän sivistyneesti vitsailla, on kuolemaa tekevä Elsa. Kuolema on mukana alusta asti, mutta siistinä ja kauniina. Syöpää sairastava Elsa haluaa olla terminaalivaiheen kotona. Järjestetään piknikkejä, uidaan ja tanssitaan kesähuvilalla, grillataan. Ihan hienoa, ja kai se näin joillakin onnekkailla meneekin. Valitettavasti lähinnä muunlaisia olen joutunut seuraamaan. Mutta sitä säröä, jotain groteskia vastapainoksi sileälle akateemis-porvarilliselle elolle olisin kaivannut minäkin. Salla sanookin osuvasti: Totta on kovin siloiteltu, kiillotettu ja säädyllinen kirja. Kyllä minäkin ihailen kauneutta ja estetiikkaa, mutta mielestäni kauneus tulee parhaiten esille kontrastin kautta, mukana täytyy olla elämän julmia puolia. 

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja on myönnettävä, että paperikirjana tämä olisi minulta todennäköisesti jäänyt kesken. Muutkin ovat sanoneet, että kirja käynnistyy hitaasti, luvattoman hitaasti minun mielestäni. Viisikymmentä vuotta sitten tapahtunut romanssi isoisän ja kotiapulaisen välillä ei oikein tarjoa sellaista toimintaa, joka herättäisi mielenkiinnon. Vaiettu salaisuus perheessä on myös melkoinen klisee. Mutta loppupuolella Pulkkinen saa kertomukseen paremmin vauhtia, dramatiikkaakin, vaikka jatkuvalla ennakoinnilla siltä saadaan terä katkeamaan. Juonenkäänteet eivät tietenkään tällaisessa ihmissuhteiden analysointiin keskittyvässä kirjassa olekaan pääasia, mutta jotenkin pitää lukijan huomio vangita.

Totta ärsytti minua, myönnetään. Jos kirja ei herätä mitään tuntemuksia, on sitä turha lukea. Ärsytys on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin mitäänsanomattomuus. Minua ei napannut nakkipaperi, mutta kylläkin henkilöiden itsestään selvä akateemisuus. Elsa on arvostettu emeritapsykologi, takanaan kansainvälinen ura. Martti on arvostettu ja kuuluisa taiteilija. Eleonoora on lääkäri, Anna tekee graduaan. Säröä ei saada edes Eevasta, joka valmistuu ranskan kielen maisteriksi. Valitettavaa lannanhajua hänessä kyllä on kotitaustansa takia. Pariisissa maleksitaan useampaan otteeseen. Maaria Pääjärvi tiivistää Parnassossa: Pulkkisen perusihminen on sivistynyt, maltillinen ja nostalgisoivasti menneisyyteen suhtautuva nainen. Otollisin lukijakin löytynee näiden tuntomerkkien avulla. Tunnistan itsestäni Pääjärven määrittelemät ominaisuudet, mutta en silti kokenut Totta-romaania omakseni.

Pulkkisen käyttämää kieltä on kehuttu vuolaasti. Minua se ei oikein saa vakuuttumaan.
Se alkaa tässä: hämmästyneet männyt kohoavat, taivas on kalpea, kuu kipuaa ujona taivaan poikki, ja minä ajattelen, kyllä minä annan sen tulla jos se on tullakseen. Mitä männyt hämmästyivät? Ei oikein aukene. Mutta vika lienee minun proosallisen arkisessa luonteessani, ei niinkään Pulkkisen runollisessa kielenkäytössä.

Viimeinen marmatus vielä romaanin nimestä. Totta on mahdottoman hankalakäyttöinen, kuten tästäkin tekstistäni huomaa. Miten taivuttaa jo valmiiksi partitiivimuotoista nimeä? Jos täytyy kirjan nimi tiivistää yhteen sanaan, käytettäköön nominatiivimuotoista nominia, kiitos. J

Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille, kirjoittaa Hymyilevä eläkeläinen purevasti. Ainakin tämä on naisten kirja, sillä en oikein taaskaan jaksa kuvitella miestä, joka jaksaisi tätä tunteitten vatkaamista kovinkaan pitkään. Raja on siis vielä hyllyssä, ja senkin kenties jossain vaiheessa luen. Vieraasta on kuulunut huhua, että se on reippaasti erilaista Pulkkista, joten ehkä oli hyväkin aloittaa tästä, keskeltä.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010. Äänikirjassa 9 cd:tä, lukija Elsa Saisio

23 kommenttia:

  1. Tästä kirjasta jäi lähinnä hämmennys - luulin, että se kaikki julkisuus ja hehkutus sen teki, ettei osaa arvioida objektiivisesti, vain kirjana, mutta ehkä se ei vain kertakaikkiaan ole minun kirjani. Lukeminen oli aika puurtamista enkä päässyt kielen tai henkilöiden kanssa lainkaan samalle aaltopituudelle. Hyvä huomio tuo vakavuus! Mutta kyllä aion seuraavankin Pulkkisen lukea, ehkä tämänkin uudestaan, joskus pitkän ajan kuluttua.

    VastaaPoista
  2. Mainio ruotiminen ja monesta olen samaa mieltä. Minä en tosin päässyt ihan sinne ärsytysasteelle vaan tämä jäi sitten siihen ihan jees -kategoriaan. Tuo akateemisuus on kyllä ihan totta, kovin olivat älykkäitä ihmisiä kaikki. Toisaalta tämä arvio saisi minut myös tavallaan kiinnostumaan tästä teoksesta, siis jos en olisi jo lukenut. Seuraavaksi itselleni ehkä se Raja sitten.

    VastaaPoista
  3. Kylläpä kirjoitit hyvin tästä kirjasta! Kuuntelin myös tämän ihan hiljattain ja olin hieman hämmentynyt kun en pitänytkään tätä kovin erikoisena. Jopa vähän nolona kirjoitin tästä blogiini - tuntui, että kaikki muut ovat pitäneet tästä. On raikastavaa, kun yksi ja sama kirja voi herättää niin paljon erilaisia mielipiteitä (ja etten ole ainoa, joka oli vähän että plaah..) :)

    VastaaPoista
  4. Minulla jäi äänikirja kesken, minusta lukija pahensi kirjan säröttömyyttä, oli jotenkin liian selkeä ja eteerinen makuuni. Tai siis nimenomaan tähän tarinaan. Etäännyin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, helpotus! En enää kehdannut siitä kirjoituksessani valittaa, mutta minuakin Saision jotenkin alleviivava luenta, paikoittainen 'makeus', otti kaaliin.

      Poista
  5. Minä en vieläkään ole lukenut yhtään Pulkkista! Rajan näin näytelmänä, ja siinäkin oli tuota "tunteitten vatkaamista", joskin hyvin ansiokasta sellaista. Vieraassa on minulle läheisin aihe kaikista Pulkkisen kirjoista, joten odotan jokseenkin innolla sen lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saahan sitä tunteita vatkata, ei siinä mitään. Mutta jotenkin tässä Totassa (!) korostuu se, että siihen on varaa sivistyneissä porvarispiireissä. Eihän se maajussi-isä edes huomaa, että männyt ovat hämmästyneet. Eevan ratkaisu myös kiukutti minua. Raja pitänee lukea jossakin välissä ihan sen oppilas-opettaja-kuvion takiakin, ja Vieras tosiaan kuulemma on aivan erilainen. Listalla on sekin!

      Poista
  6. Minäkin lienen tuollainen Pääjärven kuvailema nainen, mutta ei tämä myöskään minulle kolahtanut juuri tuon särmättömyyden ja "hämmästyneitten mäntyjen" takia.

    VastaaPoista
  7. Minä puolestani olen lukenut vain Rajan. Sitä hehkutettiin silloin ja mielestäni se oli hyvä mutta ei minusta niin kovin erikoisen loistava. Tekstin viilaajan kuva Pulkkisesta on myös tullut - eikö hän johonkin teokseen lisännyt jonkun korjatun välilehden? Vai muistanko väärin?

    Kirjojen nimistä: kuuntelin eilen YlePuheelta Pulkkisen haastattelua (näitä kirjailijahaastatteluita on sattunut sopiovasti työmatkalle). Toimittaja otti esille teosten nimet eikä Pulkkinen myöntänyt, että hän olisi erityisesti halunnut yhden sanan nimiä. Vieraan työnimi oli ollut pitkään "Vieraan kirja", jos nyt oikein kuulin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletankin, että kirjojen nimet päättää enemminkin kustantaja kuin kirjailija. Terveiseni on siis suunnattu enemmänkin sinne.

      Mikäli en väärin muista, tästä Totasta on myös "laajennettu" pokkariversio. En tiedä, kummasta äänikirja on tehty.

      Poista
    2. Kyllä näin on, Pulkkinenkin puhui omasta puolestaan, ei kustantajan. Onhan tuo taivutus "Totasta" tässäkin kommentissasi jotenkin hankalan oloinen.

      Poista
  8. Todella monipuolinen bloggaus.
    ***
    En ole lukenut Säädytöntä eikun Säädyllisistä murhenäytelmää, mutta olen lukenut paljon sen kirjoittamisesta Hämäläisen päiväkirjoista ja reaktioista ...

    Minusta kirjan yksi idea oli sen esikuva, tästä se ilmeisesti puuttuu??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakaan tietääkseni Pulkkisella ei ole ollut tähtäimessä tosielämän akateemis-taiteellista porvarisperhettä. Hämäläisen kirjahan kohahdutti aikanaan juuri tunnistettavilla hahmoillaan, joita H. käsitteli armoa tuntematta tai ainakaan antamatta.

      Poista
  9. Ehkä tänne uskaltautuu kommentoimaan, vaikka on pitänyt kirjasta? Mitkä olivat sinusta kirjan vahvuudet? Kuinka paljon viimeaikoina naistenlehdistä luetut artikkelit vaikuttivat lukemiseen? Olisi ollut mukava lukea laajemmin erilaisia näkemyksiä kirjasta. Nyt painottuivat selvästi negatiiviset kokemukset, ehkä tarkoituksella?

    Minusta tämän kirjan vahvuus ei ole kielen kauneus. Toki huoliteltua kieltä on ilo lukea - kauneus on kuitenkin aina katsojan silmässä. Mielestäni yksi kirjan vahvuuksia oli kirjan psykologinen kuvaus, joka on erityisen hyvin taustoitettua. Yhteyksiä löysin Siri Hustvedtiin.

    Sukupolvikuvaus on toinen asia, josta pidin. Se, miten Pulkkinen kuvaa äidin ja tyttären, naisten välisten ketjujen periytymistä yhteiskunnallisesti, mutta myös yksilö- ja perhetasolla.

    Varmasti jokaisessa kirjassa on heikkoutensa. Ja toki jokaisella on oikeus mielipiteeseen kirjasta. Olemmehan lukijoina tyystin erilaisia. Edelleen hyvä kirja jakaa myös mielipiteitä ja herättää keskustelua, myös muuta kuin hyvä vai huono -akselilla.

    Odotan jo kiinnostuksella uusinta kirjaa, jonka luen ihan siksi, että kaksi edellistä ovat olleet varsin ehyitä kokonaisuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta vieköön uskaltaa ;) Ja pitää, erityisesti silloin. Linkitin tuohon kirjoitukseeni Raisa Mattilan arvion, joka on pelkkää positiivisia puolia esittelevä teksti. Hän sanoo mm. näin:

      "Totta on ennen kaikkea emotionaalisen itseymmärryksen runopuheinen kuvaus, mielensisäinen kehityskertomus siis.

      Pulkkisen psykologinen teräväpiirtokuva on kaunis katsella: siinä sivutaan lapsen kivun kautta syntyvää ensimmäistä erillisyyskokemusta, valjastetaan toiseustematiikka sittemmin rakkauskäsityksen yhdeksi ilmenemismuodoksi.

      On epäolennaista, mikä tässä tarinamaailmassa on totta ja missä kulkee kuvittelun raja. Tosiasioihin liittyy toki tietäminen, mutta vasta tajuaminen on olennainen teko, se kun tunnetusti antaa totuudelle muodon ja merkityksen."

      Minua tämän romaanin henkilöt ja heidän kohtalonsa ja kehityksensä ei koskettanut. En osaa oikein selittää, mistä se johtuu. Se on subjektiivinen kokemukseni, johtuupa se sitten mistä hyvänsä. Mutta kuten sanoin jo tuossa yllä, tämä kirja on herättänyt monelaisia, vahvoja tuntemuksia, joten se ei missään nimessä voi olla merkityksetöntä kirjallisuutta. Sitä en halua väittää, vaikka ne merkitykset eivät auenneetkaan minulle.

      Koetin kuunnella kirjan kirjana niin hyvin kuin se nyt on ihmiselle mahdollista. Varmasti lehtikirjoitukset ovat jotenkin vaikuttaneet, vaikka en ole muistaakseni niitä juuri lukenutkaan, ja tuon Olivian jutunkin luin vasta kun kirja oli jo ihan viime sivuillaan.

      Poista
  10. Oli muuten hauska lukea tällainen juttu, jossa tuotiin esille erilaisten ihmisten kirjoittamia arvioita tuosta Pulkkisen kirjasta! Mukava blogi. Hampaat irvessä ei tosiaankaan pidä lukea eikä suhtautua tekstiin joka on painettu kansien väliin. Jos sanomalehti on heti seuraavana päivänä kalankäärettä niin hyvinkin moni kirja on jo vuoden kuluttua hukkunut unohduksen yöhön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset! Ne lämmittävät mieltä erityisesti, koska oma blogisi on virkistävän erilainen.

      Poista
    2. Eipä vaan ainakaan Riikka Pulkkisen Totta ole vaipunut unohduksen yöhön. Viime vuonna se oli tilastojen mukaan Helsingin kaupungin lainatuin kirja, ja riikkapulkkinen@com sivun mukaan Totta on ilmestynyt kohta jo 20 maassa.

      En ollenkaan ihmettele, että Totta menestyy kansainvälisesti. Niin yleisiä ovat sen teemat.

      Poista
  11. Tosi hieno kirjoitus! Olen ihan samoilla linjoilla kanssasi. Itse pidin Rajasta paikoittelen kovinkin paljon, mutta Totta jätti ihan ulkopuoliseksi, en saanut otetta kenestäkään enkä mistään, kaikki oli niin kaunista ja sileää, sivistynyttä ja harkittua. Ja ne hämmästyneet männyt :)
    Psykologinen puoli tuntui suurimmilta osin siltä kuin olisi lukenut yliopiston luentomuistiinpanoja käyttäytymisestä ja kehityksestä repliikkien muodossa.
    Nyt luen Vierasta, ja se on kyllä erilainen, mutta kovin väkinäisellä tavalla, en saa siitä(kään) otetta. Tosin olen vasta sivulla 40 eli saa nähdä.

    VastaaPoista
  12. Minä luin tämän juuri, ja samanlaisissa tunnelmissa ollaan täälläkin. Jäi tuntuma, että Pulkkisen teksti on niin tiiviiksi hiottua, etteivät kirjan henkilöt - ja lukija - pääse siitä läpi.

    VastaaPoista
  13. Olen lopettelemassa Tottaa, ja lukemattahan tuo olisi jäänyt, jos ei olisi lukupiirissä otettu asiaksi. Pulkkisen kieli on niin dekoratiivista ettei sitä oikeasti voi lukea kovin pitkään yhteen menoon. Jokaisessa lauseessa tuntuu olevan pari kielikuvaa. Mutta pahinta on ihmisten tulkitseminen ja koko ajan selittäminen. Tästä johtunee se, etten kykene aidosti kiinnostumaan yhdestäkään henkilöstä. Jokainen mielenliike selitetään, jopa KAIKKIEN henkilöiden ajatukset ja tuntemukset ja näkökulmat yhtä aikaa, niin että omaa ajattelua ei tarvita. Ja itsestään selvyydet ja kiusalliset "ihon alle" menemiset! Eikä tarina etene!

    VastaaPoista
  14. "Ainakin tämä on naisten kirja, sillä en oikein taaskaan jaksa kuvitella miestä, joka jaksaisi tätä tunteitten vatkaamista kovinkaan pitkään."

    Kyllä minä jaksoin. Ihan keski-ikäinen en vielä ole, mutta en poikanenkaan enää. Kirja oli liian särötön, mutta täydellisyydellään kaunis. Tämä oli myös paljon kypsempi kuin Raja, josta näkyi liiaksi kirjailijan nuoruus.

    VastaaPoista
  15. Tämä on Kirsi hyvä analyysi. Minuakaan tämä ei koskettanut, vaikka ihminen on kkuolemassa syöpään, ja näkyville tulee 1960-luvun salaisuus. Tämä on kummallinen, sillä kieli on kaunista, vähän kuin Tommi Kinnusella, mutta Kinnunen saa kosketettua. Tässä toisaalta voi olla hyvä, että ei mennä liikaa ihon alle, en tiedä. Minulla on myös Vieras hyllyssä. Luin tämän eilen keikkajonossa, eli oli hyvää ajankulua.

    VastaaPoista