tiistai 29. maaliskuuta 2011

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow

Jos muistini ei pahasti petä, sain kipinän tamperelaisen Seppo Jokisen komisario Koskisen tutkimuksien lukemiseen toiselta dekkarikirjailijalta, nimittäin Leena Lehtolaiselta, joka mainitsi Jokisen yhdeksi lempidekkaristikseen. Tämä tapahtui vuonna 1999, jolloin Jokinen oli julkaissut jo neljä Koskis-kirjaa: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli sekä kyseisenä vuonna ilmestyneen Koskinen ja taikashow. Aloitin epäloogisesti tästä viimeksi mainitusta, enkä muistaakseni silloin kauheasti vaikuttunut, vaikka ihan mielelläni kirjan luinkin. Sinnikkääseen tapaani luin sitten aiemmin ilmestyneet, jotka olivat mielestäni paremmin onnistuneita poliisiromaaneja. Vuonna 2000 ilmestyi sarjan viides osa Koskinen ja kreikkalainen kolmio, joka on Jokisen tuotannon heikoin ainakin minun mielestäni. Jossain vaiheessa kirjahyllylleni etsiytyi myös aviomies, joka tykästyi Jokiseen ja Koskiseen, ja myöhemmin lukijoihin liittyi myös tuttavaperheen mies, sitten vaimo, ja tytärkin taitaa lukea näitä nykyään. Fanitamme niin innokkaasti, että puolitoista vuotta sitten matkustimme oikein Tampereella katsomaan, miten Koskinen sopii teatterin lavalle. Hyvinhän se!

Tampereen rikospoliisin komisario Sakari Koskinen on siis oikeastaan kuin perheystävä, jonka kuulumisia seuraamme joka vuosi. Muutama vuosi sitten Seppo Jokinen oli Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran vieraana rikoskirjapaneelissa, ja hän vakuutti, että Koskinen ratkoo rikoksia vielä vanhainkodissakin, mikäli se hänestä on kiinni.
Jokinen kirjoittaa romaanin vuodessa, joten kun ensimmäinen ilmestyi vuonna 1996, on viimevuotinen Räätälöity ratkaisu jo sarjan 15. osa. Vain yksi, vuoden 2009 Lyöty mies, on novellikokoelma, joka tosin sekin vie Koskisen tarinaa varovasti eteenpäin. Onneksi Jokinen on malttanut luopua kirjan nimien kaavamaisuudesta. Kuudes osa on nimeltään Hiirileikki. Romaanista Hukan enkelit Jokinen sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2002.

Jokisen kirjat sijoittuvat siis Tampereelle. Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa oli iso koko sivun artikkeli Kaupunki etsii murhaajaa, jossa käsiteltiin suomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvia dekkarisarjoja. Seppo Jokinen oli jutussa päähaastateltu. Hän mainitseekin, että sai lukijoiltaan ankaran ryöpytyksen, kun Koskinen kirjassa Koskinen ja kreikkalainen kolmio ratkoo rikoksen Kreikan saaristossa eikä Tampereella. Ulkotamperelaisena olen samaa mieltä tamperelaisten kanssa: Tampere on keskeinen osa kirjoja, eikä Koskisen kannata sieltä kauas lähteä. Jo Koskinen ja taikashow -kirjassa on heikkoutena se, että keskeinen tapahtumapaikka on ruotsinlaiva Silja Europa eikä Tampere.

Koskinen on äärimmäisen tavallinen mies kaikin puolin. Sarjan alussa hän asuu perheineen omakotitalossa lähiössä. Vaimo Raija on töissä pääkirjastossa ja on hiukan vihreä ja taiteellinen. Pariskunnalla on poika Antti, joka sarjan mittaan aikuistuu ja hankkii perheenkin. Sarjan neljännessä osassa avioliitto alkaa olla jo aika pahasti karilla, ja kotiongelmien takia Koskinen oikeastaan heittäytyykin tutkimaan juttua, joka varsinaisesti ei edes hänelle kuulu. Valtion säästöleikkuri ajaa hänet vielä palkattomalle lomallekin, joten aikaa risteilemiseen riittää. Kunto ja terveyskään eivät ole ihan mallillaan, sillä Koskinen polttaa ketjussa ja olutkin maistuu. Myöhemmissä osissa mies innostuu kuntoilusta, ja jostakin arviosta muistan, että jotakin kirjaa moitittiin liiallisesta polkupyörälenkkien kuvailusta. Myöhemmin Koskinen ryhtyy harrastamaan avantouintiakin.

Poliisilaitoksella Koskisen lähimpiä työtovereita ovat Ulla Lundelin, käheä-ääninen ylikonstaapeli Pekki ja urheiluhullu Kaatio. Ainakin Ullan perhe-elämää sivutaan joissakin osissa jonkin verran. Koskisenkin rasituksena ovat sekä jatkuva resurssipula että virkaintoinen esimies. Vapaa-aika tahtoo usein huveta työntekoon, kun tutkinnassa on jokin tavallista vaativampi rikos. Kotiväen on vaikea sulattaa tätä, niin vaimon kuin pojankin. Jokisen Koskis-kirjat ovat realistisempia kuin Reijo Mäen Varekset, mutta eivät ihan niin pilkuntarkkaa poliisityön kuvausta kuin esimerkiksi Jarkko Sipilän Takamäki-sarjan kirjat. Arkisuutta Jokinen itsekin Hesarin haastattelussa korostaa, ja siihen hän pyrkii. Monissa Koskisen tutkimissa rikoksissa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia, kuten työttömyyttä ja sen seurauksia, mutta harvoin Jokinen sortuu mitenkään ongelmakohtia osoittelemaan. Kirjat voi lukea melko leppoisana viihteenä.

Olen kuunnellut aiemmatkin Koskis-kirjojen äänikirjaversiot. Aikaa kirjojen lukemisesta on vierähtänyt sen verran, että rikosjuonesta ei muista enää mitään. Tästä taikashow’stakin mieleeni oli jäänyt vain se, että Koskinen päätyy tutkimuksia tehdessään Ruotsin-risteilylle, joutuu tekemään kaksi perättäistä risteilyä (kauhea ajatus!) ja viettää jonkun juttuun liittyvän naisen kanssa kiihkeän yön. Muistikuvat olivat oikeat. Myös osasin olla sen verran tarkkana kuunnellessani, ettei syyllinen lopulta ollut kovin iso yllätys. Yksi tarinan keskeisistä henkilöistä on siis taikuri, jonka työskentelyä Jokinen kuvaa pariin otteeseen turhankin tarkasti. Kuunneltuna ne vielä menettelivät, mutta luettuina tuntuvat pitkäveteiseltä toistolta.

Karisto on kivasti valinnut lukijaksi salonseutulaisen näyttelijän Ola Tuomisen, jonka tumma ääni sopii hyvin Koskiselle ja muutenkin kirjojen tunnelmaan. Tuominen on lukenut tähän asti kaikki Koskiset ja toivottavasti lukee vastedeskin. Taikashow’n lopussa mukaan tulee turkulainen rikosylikomisario Lomakka, jonka turkulaisen puheenparren Tuominen osaa tehdä nautittavasti. Lomakka lähettää terveisiä myös Reijo Mäelle:

”Muualla Suomessa on ihmisillä semmoinen käsitys että täällä Turussa muuan kaljaan ja naisiin menevä yksityisetsivä selvittää kaikki rikokset yksinään.”

Tallennemuoto oli tällä kertaa mp3-levy, joka oli minulle uusi tuttavuus: CD-levyn näköinen kapine, mutta yhdelle levylle on tallennettu koko kirja. Onneksi auton soitin luki myös tätä formaattia, johon ihastuin. Ei tarvitse koko kirjan aikana kertaakaan vaihtaa levyä. Helppoa!

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow
Kariston äänikirja. Lukija Ola Tuominen. Mp3-levy.
Ilmestynyt kirjana vuonna 1999, 352 s.

2 kommenttia:

  1. Hei!

    Ihan vain tarkennus, Ola Tuominen ei ole salonseutulainen, on asunut Tampereella vuodesta 1981. Toki on aikoinaan käynyt koulunsa Turussa, mutta Salon kanssa ei ole mitään tekemistä.

    Terkuin Satu Treelta :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Satu oikaisusta! Sotkin paikalliseen harrastajanäyttelijä Ola Leinoseen. Mutta loistavasti vetää turkulaisen nuotin Tuominenkin :)

    VastaaPoista