tiistai 8. maaliskuuta 2016

Hannu Hakonen: Ahneet likaiset kädet



Hannu Hakosen teoksen Ahneet likaiset kädet on julkaissut pienkustantamo ja viestintätoimisto Kirjokansi. Kustantaja luonnehtii kirjaa sanoilla ”huikea historiallisia jännitteitä huokuva romaani”, mistä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä. Kansiliepeessä Kirjokansi onneksi vakuuttaa firman periaatteena olevan ”Kirjailija kirjoittaa - kustantaja vastaa kustannuksista.”. Harmi, että kustannuksiin ei ole tainnut sisältyä kummoistakaan kustannustoimittamista. Tai edes esilukua, epäilen.

Kun kunnolla lapioi (pinnan raaputtaminen ei nimittäin riitä), löytyy Hakosen kirjastakin kelpo idea pohjalta. 1900-luvun alussa Burman jalokivikaivoksilta löytyy poikkeuksellisen upea rubiini, joka tuntuu kylvävän erilaista tuhoa ympärilleen. Kirottu jalokivi matkaa kirjavien vaiheiden kautta ensin Eurooppaan, sitten Venäjälle tsaarittaren kaulakoruun, sieltä kadoksiin, sitten Suomeen, Pariisiin, Irakiin, Yhdysvaltoihin ja lopulta Lontooseen. Matkan varrella on sattunut kohtalokkaita onnettomuuksia, murhia, petoksia ja itsemurhia. Mielenkiintoisen, kohtalokkaan esineen ympärille kudottu jännitysromaanin juoni saattaisi toimiakin, jos asiaan olisi kunnolla paneuduttu.

Valitettavasti Hakonen ja Kirjokansi eivät ole malttaneet olla julkaisematta täydellistä raakiletta. Jonkinlaista yritelmää toki on. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä, jossa vauras pariskunta seuraa antiikkihuutokauppaa Lontoossa. Kaupan on upea korusetti, jonka kruunaa mahtipontinen rubiini Aleksandra. Koru on aikoinaan kuulunut tsarinna Aleksandralle ja ajautunut kirjavien vaiheiden jälkeen myyntiin. Pariskunta sanailee kuiskuttelemalla pitkät luennot jalokivien historiasta toisilleen kesken huutokaupan. Poistuessaan huutokaupasta he ovat vähällä joutua kohtalokkaaseen onnettomuuteen. Vasta kirjan lopussa tämän pariskunnan henkilöys selviää, samoin se, miksi he pelastuvat täpärästi.

Sitten tehdään aikahyppy alkupisteeseen, eli Burman karmeisiin kaivoksiin viime vuosisadan vaihteeseen. Sieltä tarinaa kuljetetaan nopein aikahyppäyksin eteenpäin aina 1950-luvulle ja Suomeen Heinäveden luostariin, jonka pihalla vanha munkki kertoo salaisuutensa kymmenvuotiaalle Eino-pojalle. Ollaan noin sivulla sata, ja kirjaan pongahtaa minäkertoja! Nopea aikahyppely jatkuu. Eino varttuu ja ’hankkii’ itselleen vaimon. Sitten matka vaimon kanssa samaiseen luostariin saa muistot palaamaan mieleen, ja kuinka ollakaan, Neuvostoliitto hajoaa ja Eino lähtee kaverinsa kanssa rajantakaiseen Karjalaan karhunmetsästykseen ja aarrejahtiin. Tästä kohdasta teos olisi kannattanut aloittaa! Venäjän erämaissa ja rajalla tapahtuvat kohtaukset voisivat ihan oikeasti olla jännittäviä, jos niihin maltettaisiin kunnolla pysähtyä.

Rubiinin kirous toteutuu jälleen, ja Eino väistyy keskiöstä. Jalokiven loppuvaiheistakin olisi saanut kunnolla hiomalla vielä kelpo tarinan. Loppuratkaisussa sorrutaan sitten jo sellaisiin latteuksiin, että alta pois. Lukijan vedättäminen pitää tehdä taitavammin!

Harmi vain, että teoksen puutteet eivät jää rakenteellisiin ongelmiin, vaikka ne tietysti ovat merkittävimmät ja kohtalokkaimmat. Huomautettavaa löytyy myös tyylistä ja kielestä. Kuvailu on kioskipokkarien tasoa:

Naisen pään kääntyessä enemmän sivulle, moiskautti turpea suu märän suudelman naisen verenpunaisiksi maalatuille huulille, samalla kun miehen vallattomat sormet hakeutuivat ylemmäs hyvin muodostuneisiin rintoihin. Jälleen huulille uusi suudelma, jota nainen ei voinut vastustaa, vaan hänkin tunsi värisevän kiihkon leviävän rintoihin, siitä alas pyöreille lanteille, lopulta koko vartaloon.

Niin. Näyte puhukoon puolestaan. Ahneet likaiset kädet olisi kannattanut ehkä sittenkin jättää pöytälaatikkoon tai ainakin kirjoittaa vielä muutamaan kertaan kunnolla uudelleen.


Kahlattuani läpi Hannu Hakosen teoksen Ahneet likaiset kädet päällimmäiset tuntemukseni olivat ällistys ja kiukku. Miksi tämä teos on julkaistu? Kenelle se on tarkoitettu? Mikä kirjan idea on? Kuka haluaa ostaa ja lukea tällaista?

Olen aikaisemminkin täällä blogissani huokaillut samojen kysymysten äärellä. Kirjoittajia on Suomi pullollaan, mikä on hieno asia. On myös lukemattomia kustantamoja, jotka tuntuvat julkaisevan hyvin sekalaisin periaattein hyvin sekalaista tuotantoa. Hyvä ehkä sekin, ainakin jostakin näkökulmasta. On varmasti hienoa harrastajakirjoittajan saada hengentuotteensa painatettua, mutta vastaavatko odotukset todellisuutta. Kuka kantaa vastuun keskeneräisen tuotteen markkinoille putkauttamisesta ja sen seurauksista? Julkaistu teos on vapaasti arvioitavissa. Kritiikki voi olla julmaa, eivätkä odotukset kirjailijuudesta ehkä täyty.

pienkustantamisesta olen näitä kysymyksiä pohdiskellut ja saanut myös asiantuntevia kommentteja vastaukseksi. Jos aihe kiinnostaa, linkkien kautta pääsee tutustumaan tarkemmin.

Hannu Hakonen: Ahneet likaiset kädet
Kirjokansi 2015. 341 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 




sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti



Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa, mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli kestä.

Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille. Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden 2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeys oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.

Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.

Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä? Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa, itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?

Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.



Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä. Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotin äänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).

Lopotin rakenne on toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen. Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.

Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne, vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa. Helena jää Neljäntienristeyksessä sivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja 1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen, ainakin tavallisilla kansalaisilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.

Tämä sitaatti voisi olla Lopotin motto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät. Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin kova.

Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!

On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu. Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy jotain olennaista Lopotin olemuksesta.

Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti, mutta elämä menee eteenpäin.

Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden perusteella.
Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.
***


Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä, miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.

Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave. Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä jonakin päivänä!
Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi. 

Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia, eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa. Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta, vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus, vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla. Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain Finlandia-voittaja.

Lopotin julkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä. Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja luonnollisesti.

Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia.
Ihailijalauma piirittää kirjailijaa!

En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan. Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.

Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä - ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.

Lopotin julkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!

Tommi Kinnunen: Lopotti

WSOY 2016. 364 s.

Arvostelukappale.

My precious!


Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.

Aamun kirja -ohjelman haastattelu.



torstai 3. maaliskuuta 2016

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän



Luin aikoinaan Juha Itkosen esikoisromaanin Kaikkien aikojen pyhiä (2003, Tammi) melko tuoreeltaan, koska meillä oli töissä innokas joukko, joka päätti lukea kaikki silloiset Finlandia-ehdokaskirjat. Itkosen kirjailijanuran alku oli siis loistokas: kerta rykäyksellä F-ehdokkaaksi ja päälle vielä Kalevi Jäntin palkinto. Muistaakseni en olisi itse tuolloin valinnut Itkosen kirjaa Finlandia-voittajaksi, vaan taisin veikata peräti voittajaa eli Pirkko Saision Punaista erokirjaa (2003, WSOY).

Sittemmin olen kirjoittanut lehtiarvion kaikkiaan kolmesta Itkosen romaanista eli teoksista Kohti (2007, Otava), Hetken hohtava valo (2012, Otava) ja Ajo (2014, Otava). Tästä joukosta olen eniten pitänyt keskimmäisestä. Olen kirjoittanut siitä muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”

Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”

Itkosen uran alkupään suuri menestysteos, jopa läpimurto, Anna minun rakastaa enemmän on kuitenkin aikanaan jäänyt väliin. Sitä ovat monet kirjanystävät kehuneet kovasti ja on jopa hieman kohotettu kulmia, kun on käynyt ilmi, että juuri se Itkonen on jäänyt minulta lukematta. Niin paljon asia on kuitenkin vuosien mittaan edennyt, että kirjan pokkariversio on telakoitunut jossain vaiheessa kirjahyllyyni.

Itkos-fanien suureksi riemuksi kyseiseen kulttiteokseen on tänä keväänä tulossa jatkoa nimellä Palatkaa perhoset. Kustantajan järjestämien tulossa olevien julkkareiden ohjelma on hulppea, ja harmittaa todella, että en pääse paikan päälle kirjan ilmestymistä juhlistamaan. Olen kuitenkin päättänyt kirjan lukea heti tuoreeltaan, joten nyt oli korkea aika paikata jälleen yksi ammottava aukko reikäisessä sivistyksessäni. Anna minun rakastaa enemmän kuului siis menneen talvilomani lukemistoon.

Lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka paljon vaikutusta oli lukuajankohdalla ja sillä, millainen lukija olen nyt verrattuna kymmenen vuoden takaiseen aikaan. AMRE on aikalaisromaani, eli teoksen nykyhetki ulottuu miltei kirjan julkaisuhetkeen 2000-luvun alkuvuosiin ja menneisyyttä kelataan auki maltillisesti, ’vain’ jonnekin 1970-luvulle asti. 1990-luvun lama toimii yhtenä merkittävänä vedenjakajana tarinassa aivan kuten Hetken hohtavassa valossakin.

Myös Hämeenlinnalla on keskeinen osuutensa tarinassa, vaikka merkittävä osa tapahtumista sijoittuukin New Yorkiin. Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla pitää tätä piirrettä raikkaana tuulahduksena suomalaisessa kirjallisuudessa, koska hän on lukenut teoksen tuoreeltaan. Nyt lukiessani en tätä sen kummemmin noteerannut, koska on helppo suoralta kädeltä luetella useitakin tuoreehkoja kotimaisia teoksia, jotka sijoittuvat New Yorkiin tai vaikkapa Lontooseen.

AMREn päähenkilöt ja minäkertojat ovat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Heitä yhdistää Suvi, Leenan ainoa lapsi ja Antin nuoruuden suuri rakkaus. Lahjakas ja kaunis Suvi on toteuttanut sen, mistä miljoonat taitavat haaveilla: hänestä on tullut supersuosittu lauluntekijä ja laulaja. Kyse ei ole mistään kotikutoisesta iskelmätähteydestä vaan ihan oikeasta amerikkalaisesta unelmasta. Tarina kuitenkin alkaa lehtileikkeellä, jossa kerrotaan Summer Maplen alias Suvi Vaahteran mystisestä katoamisesta Afrikan-vierailullaan. Espoolaisessa lähiössä kolmikymppinen Antti on huolesta sairaana vaimon valvovan silmän alla, ja huolissaan on tietysti myös äiti Leena. Onko Suvi enää hengissä? Vai onko kyseessä vain julkisuustemppu levymyynnin vauhdittamiseksi?

Kummankin näkökulmista aletaan keriä tapahtumia auki alusta käsin. Alku on siis eri kohdissa: Leenalla jossakin nuoruudessa, kun hän on aikoinaan kohdannut Suvin isän Riston, rakastunut ja mennyt naimisiin, Antilla myöhäisteini-iässä, kun hän varsinaisesti kohtasi Suvin. Kumpikin kertoo tarinaa Suvista ja tämän ällistyttävästä urasta ja samalla omista vaiheistaan. Siinä sivussa Itkonen tulee analysoineeksi pikkukaupunkilaisuutta ja suomalaisuutta sekä piirtäneeksi tarkkaa ajankuvaa, kuten hänellä on ollut tapana kaikissa lukemissani teoksissaan.

Oma keskeinen osuutensa romaanissa on musiikilla. Sitä kuunnellaan, sitä soitetaan, sitä sävelletään. Ollaan mukana bänditreeneissä ja isoilla keikoilla sekä studioissa. Musiikkibisnestä valotetaan eri kulmista huolella ja perusteellisesti, asiantuntevastikin. Tämä selittynee Itkosen omalla bänditaustalla sekä pitkähköllä musiikkitoimittajauralla. Tämä myös jakanee lukijoita. Itse olen musiikin suhteen kuin Antin vaimo Elisa, joka kuluttaa musiikkia kuin purukumia, arkisena hyödykkeenä, johon ei sen kummempia intohimoja liity. Siksi kirjan tiheät musiikkiviittaukset ja perusteelliset kuvaukset eivät minua oikein jaksaneet puhutella. Musiikista paremmin perillä olevia ja siihen intohimoisemmin suhtautuvia nämä osat teosta koskettavat varmasti aivan toisella tavalla.

Yllä lainaamani sitaatti Hetken hohtavasta valosta sopisi motoksi myös AMREen. Perheet ovat ihmissuhdeyksiköitä, joissa vuorovaikuttaminen on selvästi aliarvostettua. Vanhempien ja lasten suhteet ovat vähintäänkin kompleksisia, eivätkä aviopuolisot sen paremmin saa oikein mitään tärkeää toisilleen sanottua. Maallisen kerääminen on tärkeämpää kuin läheisistään huolehtiminen, vaikka tarkoitus olisikin perimmältään juuri huolehtia ja osoittaa rakkauttaan haalimalla mammonaa. Elämä on yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

En siis mitenkään mykistynyt ihastuksesta AMREn äärellä, kuten en ole ihan muidenkaan Itkosen teosten äärellä mykäksi mennyt, vaikka niiden laadun tunnistan. Eniten pidin jälleen hienosta ajankuvasta ja henkilöistä myös. Ylipäätään Itkonen kirjoittaa kompastelematta, ja AMREssa myös juoni vetää keskimääräistä Itkosta tehokkaammin, ja Itkonen onnistuu myös kohtalaisen hyvin jallittamaan lukijaa melko pitkälle. Pidin myös teoksen rakenteesta. Sekaan harkiten sijoitetut fiktiiviset lehtileikkeet toimivat hyvin ja avaavat tarinaan vielä mediankin näkövinkkelin. ”Typerät reportterit, lehtien apinat. Mieluummin ampuisin itseäni jalkaan kuin olisin toimittaja.”

Lienen valmis kohtaamaan seuraavan Itkosen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Teos 2005. 398 s.


Ostettu.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat



Valta ja vallankäyttö ovat näkymättömiä. Vain seuraukset näkyvät.

Uusia kotimaisiakin dekkarikirjailijoita tuntuu putkahtelevan kuin sieniä sateella. Kirjahyllyyni olen säilönyt Jyrki Erran esikoisteoksen Kaunasin sivut odottelemaan niitä kuuluisia parempia aikoja, jolloin on aikaa lukea rästiin jääneitä kirjoja. Nyt luettuani Erran toisen romaanin Berliinin ajokoirat (Otava, 2015) huomaan, että esikoisteos onkin ilmestynyt jo vuonna 2012. Aika tosiaan rientää!

Jyrki Erra on koulutukseltaan arkkitehti. Juuri muuta kirjailijasta ei sitten kustantajan sivuilla tai kirjan kansiliepeessä paljastetakaan, eikä se tarpeen edes ole. Teoksethan puhuvat puolestaan.

Berliinin ajokoirat on kansainvälisen vakoilutrillerin muotoja noudatteleva jännitysromaani. Jos Kaunasin sivut, jota siis en vielä ole lukenut, muistuttaa tunnelmaltaan Umberto Econ Ruusun nimeä, nousi minulle Berliinin ajokoiria lukiessani useita kertoja mieleen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjot. Ja tämä on positiivinen arvostelma, sillä Tuulen varjot on lempikirjojani.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1989 syksyn Berliiniin. Ajankohdan valinta on osunut nappiin. Euroopan historian merkkihetki on ovella, ja muutoksen värinä on aistittavissa selvästi. Eri asia sitten on, ketkä uskovat, että kaikki voi muuttua perusteellisesti hyvinkin nopeasti. Lukijalla on tässä selkeä etulyöntiasema, koska hän tietää, mitä on tapahtumassa ja voi pureskella kynsiään seuratessaan henkilöiden räpistelyä epätietoisuudessaan.

Kirjan päähenkilö on päälle kolmikymppinen Max, joka on isänsä kanssa asunut 1960-luvulla Berliinissä. Isä on ollut menestyvä näyttelijä Saksassa, mutta ura ja elämä ovat kääntyneet luisuun Suomeen paluun jälkeen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, jopa poikki pitkään, mutta nyt isä on niin huonossa kunnossa, että on aika koettaa paikata se, minkä vielä voi. Sovinnoneleeksi isä tarjoaa Maxille ennakkoperintönä Berliinin-asuntoa, joka jostain kumman syystä on vielä tallessa. Kaiken muun isä on vuosien saatossa juonut. Perinnön ehtoihin kuuluu, että Max matkustaa Berliiniin ja hävittää kaikki isänsä vanhat paperit.

Elokuussa 1989 Max siis matkustaa Berliiniin ja palaa nostalgisiin lapsuusmaisemiinsa. Hän alkaa käydä läpi ison asunnon loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää ja yrittää toteuttaa isänsä toiveen. Papereiden hävittäminen kuitenkin pysähtyy, kun Max löytää puolet vuosikymmenten takaisesta kirjeenvaihdosta. Kyse on selvästikin rakkauskirjeistä. Kuka oli isän salaperäinen rakastettu Liebe B.? Max ottaa yhteyttä opiskelukaveriinsa Iiroon, joka työskentelee Berliinissä ison lehden toimittajana. Iiro antaa Maxille vinkin, jota seurata, mutta varoittaa tätä samalla. Menneisyyden penkominen ei ole turvallista. Maxin on kuitenkin saatava tietää, koska hän haluaa ratkaista isänsä arvoituksen.

Max seuraa saamiaan vihjeitä teatteritarvikeliikkeeseen, jonka omistaja suhtautuu vieraaseen kyselijään vähintäänkin vihamielisesti. Oikean suosituksen mainittuaan Max kuitenkin saa luettavakseen kummallisen vanhan käsikirjoituksen, jonka kätkettyjen ohjeiden avulla hän päätyy lopulta kummalliseen goottilaista kauhukartanoa muistuttavaan Palazzo Erebiin. Valtava vanhan palatsi on kummallinen reliikki, joka on joutunut Berliiniä jaettaessa rajalinjalle kiistakapulaksi. Vaikutusvaltainen omistajasuku on vaikuttanut siihen, että rakennus on saanut jäädä paikalleen, muuri vain on vedetty sen läpi. Osa rakennuksesta on siis kirjaimellisesti naapurivaltion puolella. Tässä palatsissa kauhua eivät levitä kummitukset vaan diktatuuri lonkeroineen.

Kummallisuutta ja kauhua lisää vielä se, että palatsin viimeisin isäntä on kadonnut jäljettömiin vuosikymmeniä sitten. Kukaan ei tiedä eikä edes vihjaile, mikä von Erebin kohtalo on ollut. Samalla tavalla kateissa on miehen korvaamaton käsikirjoituskokoelma.
Max huomaa tempautuneensa vaarallistakin vaarallisempaan leikkiin korviaan myöten, ja pelissä hänen tai hänen läheistensä henki on vain pikkurahaa. Miten voi pelata tuntematta sääntöjä? Pystyykö edes kuolemansairas isä pelastamaan tilanteen?

Pidin Erran kerronnasta kovasti. Erra kirjoittaa juuri sopivan laveasti minun makuuni. Matka lähihistoriaan on kiehtova, ja kulttuuriviittaukset kirjallisuudesta teatteriin ja arkkitehtuuriin (josta Erra kirjoittaa rakkaudella) ovat kutkuttavia. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja kiinnyin kovasti Maxiin. Halusin, että hän selviäisi ja voisi vielä olla onnellinen ja turvassa. Historia kuitenkin kulkee vääjäämätöntä latuaan yksilön tarpeista ja toiveista piittaamatta.

Juoni on sopivan koukeroinen yllätyskäänteineen, ja palatsin salaperäisyys tuo mukaan mukavaa karmivuutta. Arvoitukset ja poliittiset juonittelut, joilla on omat pitkät laahuksensa menneisyydessä, kietoutuvat yhteen. Hieman karsastin kliseiseltä vaikuttavaa vanhaa käsikirjoitusta, joka toimii avaimena, mutta menköön nyt sekin. Oivallinen paketti!

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat
Otava 2015. 441 s.


Arvostelukappale. 


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat



Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa  kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat
Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.


Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi (Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).



torstai 25. helmikuuta 2016

Tapani Bagge: Pieni talvisota




Tuotteliaan ja monipuolisen Tapani Baggen tuotanto on jäänyt omassa lukuhistoriassani jonnekin sivupolulle, sillä muistaakseni olen lukenut joskus jonkin nuortenkirjan ja muutaman satunnaisen novellin jostakin novelliantologiasta. Niinpä Pieni talvisota, joka on jo kahdeksas osa niin sanottua Hämeenlinna noir -sarjaa, on minulle ensikosketus Baggen varsinaiseen dekkarituotantoon. Pieni talvisota on itsenäinen teos, mutta siitä kyllä huokuu läpi oletus, että ainakin osa henkilöistä ja heidän taustoistaan on jollain tavalla tuttu lukijalle. Henkilöitä ja tapahtumapaikkoja on runsaasti.

Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että hän on kirjoittanut jännitystä ja huumoria kaikenikäisille, ja ainakin Pienessä talvisodassa jännitys ja huumori yhdistyvät. Kirjan nimi viittaa moottoripyöräjengien välienselvittelyyn, joka puhkeaa pieneksi talviseksi sodaksi Hämeenlinnassa. Kaupungin oma jengi Mustat enkelit on hajaannuksen tilassa sen pomon tultua linnassa uskoon. Ei auta, vaikka vaimo Erja koettaa pitää narut käsissään. Alaiset sooloilevat ja sössivät. Lisäksi keravalainen iso Tigers-jengi koettaa vallata Hämeenlinnan omaksi reviirikseen.

Mustien enkelien Tikan ja Masalan tehtävänä on pelotella Tigersien tiliin huumeita myyvää kaveria hämeenlinnalaisen lähiön pommisuojassa. Joku on kuitenkin askeleen edellä kaksikkoa. Huumekauppias on jo tapettu, mutta Tikka päättää hyötyä tilanteesta ja ampuu valmiisiin reikiin uudelleen saadakseen tapon omiin nimiinsä. Mutta huumerahat ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lukija tietää, kuka ensimmäinen tappaja oli ja miksi hän tappoi, mutta poliisille kuvio aukenee vasta aivan loppumetreillä, jengiläisille ei vielä silloinkaan.

Taposta ja rahojen katoamisesta lähtee kuitenkin vyörymään tuhoisa tapahtumasarja, jonka tuoksinassa ruumiita tulee pinoittain. Mustien enkeleiden miehistöpula on huutava, ja Erjan on turvauduttava jopa kiristykseen saadakseen jonkun luotettavan oloisen kaverin jengin johtajan paikalle vaikka vähäksikin aikaa. Paikalle osuu Allu Nygren, pikkuroisto, joka on aina koettanut vältellä jengejä kuten kaverinsa, suurperheen perustanut Jarkkokin. Erjalla on kuitenkin tietoa, joka pitää Allun visusti pihdeissä.

Lukijaa pyöritetään milloin kenenkin matkassa niin jengien päämajoissa, asekaupoilla kuin poliisin polttareillakin. Juonilinjoja on useita, ja ne luonnollisesti kiertyvät tavalla tai toisella yhteen. Varsinainen pääjuoni eli jengien välienselvittely saadaan jonkinlaiseen pakettiin ja poliisi jonkin roiston sumppuunsakin, mutta osa langoista jää roikkumaan irralleen, joten tarina saanee jonkinlaista löyhähkön itsenäistä jatkoa aikanaan.

Baggen tyyli on miellyttävän persoonallista, ainakin, kun ei ole aiempia dekkareita lukenut. Kieli on taloudellista mutta värikästä, ja vitsejä viljellään mutta kohtuudella, oivaltaen. Huumori on salaivallista, ja ruumiskasojen välissä välillä karmivahkoakin. Roistoista ei anneta kaksista kuvaa, ainakaan älynlahjojen osalta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko tarinan matkalle. Koko sarjan tuntevalle lukijalle kirja antanee ensikertalaista enemmän.

Tapani Bagge: Pieni talvisota
CrimeTime 2015. 252 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

tiistai 23. helmikuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja


Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä. 
Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. 
Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?


Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen. Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaaja on.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.