Onko kirjablogi pudonnut kärryiltä?

Olemmeko kirjablogini ja minä kokonaan pudonneet kirjamaailman kärryiltä? Luenko vain menneen ajan kirjallisuutta, kirjailijoita, joita kukaan muu ei enää lue? Hieman näin ajatukseni ensin kulkivat, kun lukaisin Suomen kirjakauppaliiton julkaiseman Mitä Suomi lukee? -listan kesä-heinäkuulta. Kovin vierailta nimittäin vaikuttivat monet nimikkeet. Tarkempi silmäys kuitenkin osoitti, että pudonnut olen ainoastaan käännöskirjallisuuden kelkasta. Kotimaisten topkympistä luettuna on sentään puolet. Asiaan helpottaa se, että listan kärkeä hätyyttelevät Kyrön teokset, joista toisen luin jo viime vuonna. 

Listaa kaunistavat vielä hyvät aikomukset. Lasketaanhan nekin? Sheriffi kolahti nimittäin eilen illalla yöpöydälleni miehen suosituksin. Ei kuulemma ole huonoimmasta päästä Mäen kirjoja, vaan hieman erilainen Vares tällä kertaa. Sipilän kirjojakin olemme lukeneet, joten sekin hankittaneen talouteen lähiaikoina. Tarhapäivä sai tänään ylistystä ystävältä, jonka sana painaa aika paljon. Olen ajatellut, että Yösyöttö ja tämä uusin eivät ole minua varten, koska pikkulapsiajat ovat jo niiiin mennyttä omalta kohdalta. Mutta ehkä siis sittenkin. Jos nämä aikomukset toteutuvat, jää kympistä uupumaan vain kaksi. Kaunasin sivut ovat kyllä myös mahdollinen luettava, joten varmasti lukematta jääkin vain tuo yksi.

Käännöspuolen tilanne onkin sitten murheellisempi: vain yksi luettu teos, tosin se onkin sitten tosi hyvä! Taivasten vanki on harkinnassa, sillä edelliset Ruiz Zafonit ovat olleet hyviä; erittäin hyvä esikoinen, kakkonenkin kohtalaisen hyvä. Majakanvartija on toivelistalla, katsotaan, miten sen käy. Varmaankin luen sen jossakin vaiheessa. Läckbergin sarjasta uupuu ennen sitä vain Kivenhakkaaja, joka on hyllyssä. Donna Leonin kaikki käännetyt olen myös lukenut, varmasti siis tämä uusinkin päätyy vielä luettujen pinoon. Nesbøn kirjat olen ajatellut jossain vaiheessa lukea kaikki, alkupään kirjat uudelleen ja lukematta jääneet uudemmat suoraan perään. Sarja on laadukas. Mma Ramotswet olen melkein kaikki lukenut, joten myös Harhapolkuja savannilla on erittäin todennäköinen luettavaksi. Sen sijaan EN aio lukea kilon järkälettä nimeltä Ulysses.

Mitkä suositut kirjat sinä olet lukenut tai mitä aiot näistä lukea? Mitkä karsiutuvat?



Tilasto perustuu laajan valikoiman kirjakauppojen ja muutamien marketketjujen kirjamyyntiosastojen kyseisen kuukauden/kuukausien kirjamyyntiin.

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Mäki Reijo	Sheriffi	Otava
2	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike	WSOY
3	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
4	Sipilä Jarkko	Suljetuin ovin	Crime Time
5	Jokinen Seppo	Hervantalainen	Crime Time
6	Isokallio Kalle, Valtonen Mato	Elämä on - Aprillia	Readme.fi
7	Erra Jyrki	Kaunasin sivut	Otava
8	Vuori Kristiina	Näkijän tytär	Tammi
9	Kettu Katja	Kätilö	WSOY
10	Hietamies Eve	Tarhapäivä	Otava
Käännetty kaunokirjallisuus
1	Ruiz Zafon Carlos	Taivasten vanki	Otava
2	Läckberg Camilla	Majakanvartija	Gummerus
3	Leon Donna	Uskon asia	Otava
4	Nesbø Jo	Aave	Johnny Kniga
5	Larsson Åsa	Uhrilahja	Otava
6	Harris Charlaine	Veren sitomat	Gummerus
7	McCall Smith Alexander	Harhapolkuja savannilla	Otava
8	Ward J.R.	Minun rakastajani	Basam Books
9	Joyce  James	Ulysses	Gaudeamus
10	Egan Jennifer	Aika suuri hämäys	Tammi

Sanna Eeva: Olot

”Joskus, kun parkkeeraan auton talliin, en nouse kustannustehokkaasti heti ja mene sisään ja ala olla perheenäiti, vaan minulle tulee olo. Se pakottaa painamaan otsan rattia vasten, hengittämään syvään, räpyttämään silmiä, pyöräyttämään hartioita.”

Pentinkulman päivillä todettiin tänä kesänä esikoiskirjailijoiden olevan yhä vanhempia, jo keski-ikäisiä. Ikä ei paina kuitenkaan kirjailija Sanna Eevaa, jonka kolmannen teoksen Olot minä luin. Eeva on vielä reippaasti alle kolmikymppinen (s. 1986) ja kirjailijuuden lisäksi hän on hevosagrologi, hämäläinen hevostilallinen ja sanataideopettaja. Eeva on viime keväänä ollut pitämässä romaanikäsikirjoituskurssia Muurlan opistolla eli ihan tässä omassa naapurustossani (en tosin tiennyt sitä ennen kuin nyt).

Eevan esikoisteos osallistui nuortenkirjoille tarkoitettu Tiina 2006 -kirjoituskilpailuun käsikirjoituksella On luvattu leudompaa ja tuli toiseksi. Kirja julkaistiin seuraavana vuonna. Ensimmäinen aikuistenromaani Maamorsian ilmestyi vuonna 2008 ja kustantaja kuvailee sitä sivuillaan mm. näin: ”Sanna Eevan ensimmäinen aikuisten romaani kuvaa herkästi nuoruuden ja aikuisuuden välimaastoa. Aikaa, jolloin on käytävä läpi vanhempiensa elämää pystyäkseen jatkamaan omaansa. Hienoa kasvutarinaa sävyttää maaseudun ja kaupungin eleetön vastakkainasettelu.”

Samoja teemoja paljon Oloissakin. Kirjan tarina kerrotaan kolmen sukupolven näkökulmasta. Maalla asuu isoäiti Elsa vanhan kissansa kanssa ukoksi kutsutun miehen aikanaan Elsalle rakentamassa talossa. Mies on häipynyt maailmalle jo vuosikymmeniä sitten, Ellu-tyttären ollessa ihan pieni. Ellu elää kaupungissa keskiluokkaista unelmaansa Hän itse tekee rahaa Työllä, kiltillä Jarkko-aviomiehellä on vain työ. Ellulla on Volvo ja hieno omakotitalo. Niin hän ajattelee, vaikka omaisuus lienee kuitenkin yhteistä. Yhteinen on myös ekaluokkalainen Emilia-tytär, romaanin kolmas ääni.

Kovasta yrityksestä huolimatta kaikki menee pieleen. On mennyt jo hamasta alusta asti. Vaikka Elsa nappasi aikoinaan kylän tavoitelluimman keikarin, ei hän osannut olla onnellinen. Syynä oli virhe, jonka hän teki rakastumalla täysin väärään ihmiseen. Kielletystä rakkaudesta huolimatta avioliitosta syntyi tytär. Nyt vanhana Elsa ajattelee: ”Minä kasvatin velvollisuudentunnosta lapsen. Nyt lapseni kasvattaa lasta, joka sairastaa tauteja joiden olemassaolosta en ole tiennytkään. Lasta joka ei tahdo olla olemassa.”

Välähdyksistä Elsan ja Ellun muistoja rakentuu karu kuva äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta. Elsa velvollisuudentuntoineen on ollut kykenemätön rakastamaan ja Ellu on koettanut saada äidistään irti edes jotain. Komerot ja maakellari ovat tulleet tutuiksi, mutta niistä vain vihjataan. Oman tyttärensä kanssa Elsa ei osaa eikä ehdi toimia oikein mitenkään. Työ tuntuu nielevän Elsan kaikkineen. Vaikka kuinka yrittää olla tehokas, ei mikään riitä. Toimistossa naiset repivät toisiaan armotta riekaleiksi bonuksista kilpaillessaan. Kotona odottaa liian kiltti nahjusmainen aviomies ja omituinen lapsi, joka ei suostu pukemaan kuin yhden ainoan vanuttuneen puseron päälleen. Ellun ainoa henkireikä on nuori rakastaja Klasu. Suhde alkaa sekin lopulta näyttäytyä Ellun silmissä naurettavalta. Naurettavin tuntuu olevan Ellu itse omissa analysoivissa silmissään.

Tapahtumien vyöry kiihtyy loppua kohden. Jossakin vaiheessa ote kirpoaa kultakin naiselta. Kirjan päätös on karmaiseva, en osannut ihan niin dramaattista loppua kirjalle ajatella kuin kirjailija oli siitä tehnyt

Pidin Eevan niukahkosta tyylistä. Luvut ovat napakoita, muutamasta rivistä pariin sivuun, ja kieli on helppolukuista, miellyttävää. Kukin nainen pääsee ääneen vuorotellen ja tapahtumat saavat siten oivalluksia sallivaa ristivalotusta. Lapsen näkökulma tuo oman lisäsäväyksensä tarinaan, vaikka aidon lapsen äänen tavoittaminen varmasti onkin vaikeinta. Olen itsekin kadottanut yhteyden seitsenvuotiaaseen itseeni, joten en voi täysin tyrmätä Eevan näkemystä, mutta silti Emilia vaikuttaa paikoin ikäistään huomattavasti naiivimmalta. Toisaalta lapsi kyllä näkee terävästi, vaikkei aina kaikkea ymmärräkään ainakaan samalla tavalla kuin aikuinen.

Eeva kirjoittaa hienosti naiseudesta ja siihen liittyvistä rooleista, odotuksista ja malleista, joihin sopeutuminen saattaa välillä käydä ylivoimaiseksi. Myös äitien, tyttärien ja eri sukupolvien väliset ristiriidat, kuilut mutta myös yhdistävät vahvat siteet saavat tarkkasilmäistä huomiota kirjoittajalta. Vanheneminen on tuskallista ja vaikeaa, mutta ei keski-ikää lähestyvällä uraäidillä sen helpompaa ole, pienestä herkästä tytöstä nyt puhumattakaan.

Sanna Eeva: Olot

Karisto 2012. 238 s.

Oloja ovat tutkailleet lisäkseni ainakin Maria, Katja ja Susa.

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat

Agatha Christien murhasuunnitelmat – tarinoita ja salaisuuksia kirjailijan arkistoista on suoraa jatkoa John Curranin aiemmalle teokselle Agatha Christiensalaiset muistikirjat, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2010. Tämä lukemani jatko-osa on suomennettu vuonna 2011 ja molemmat osat ovat dekkarituntija Risto Raition letkeällä otteella kääntämiä.

Curranin teosten taustalla ovat siis Agatha Christien henkilökohtaiset kirjailijan muistiinpanot, joita tuotteliaalta ja kunnioitettavaan ikään ehtineeltä kirjailijalta on jäänyt kaikkiaan 73 kappaletta (tosin yksi on täysin käyttämätön). Curran sai vuonna 2005 Christien tyttärenpojalta luvan tutkia muistikirjat, jotka tämän äiti oli aikoinaan numeroinut satunnaisessa järjestyksessä. Sekalainen pino vihkosia on kieltämättä kiehtova aarre, mutta myös melkoinen haaste tutkijalleen, sillä Christie kirjoitti ne aikoinaan todellakin vain itseään varten käyttäen sähkösanomatyyliä ja erittäin sotkuista käsialaa. Päiväyksistä tai muusta ajoittamisesta kirjailija ei ole piitannut, eivätkä muistiinpanot noudata minkäänlaista loogista järjestystä. Salapoliisin työtä siis tarvitaan kosolti, jotta muistikirjat avautuisivat tavalliselle lukijalle. Kirjojen nimissä turhan sensaationhakuisesti puhutaan ”salaisista” muistikirjoista ja ”salaisuuksista”. Kyse on ihan arkisista työmuistiinpanoista, joiden lomassa on jopa luettavien kirjojen ja esimerkiksi erilaisten myrkkyjen listoja ilman sen kummempaa mystiikkaa.

Curran suhtautuu työhönsä intohimoisen innostuneesti. Hän todella tuntee läpikotaisin Christien laajan tuotannon. Pienetkin huomautukset tai ajatuksenpalaset löytävät paikkansa kirjailijan julkaistuista teksteistä. Myös käyttämättä jääneet ideat Curran on listannut ja pohdiskelee, miksi ne eivät ole johtaneet sen kummempaan.

Olen lukenut aikoinani lähestulkoon kaiken suomennetun Chistien tuotannon läpi ainakin kerran, myöhemmin katsonut tv-sarjat moneen kertaan ja myös useimmat elokuvat. Viime vuosina olen nautiskellut kirjoista taas äänikirjaversioina. Siksipä minua ei haittaa, vaikka Curran paljastaakin kaikkien Christien kirjojen ja näytelmien murhaajat. Jos ei siis halua juonipaljastuksia, ei kannata kirjaan tarttua!

Minua eivät kirjassa niinkään kiehtoneet Curranin suoraan lainaamat palaset Christien muistikirjoista vaan enemmänkin hänen analyysinsa siitä, missä muodossa kukin muistiinpano sitten aikanaan oli varsinaisessa kirjassa. Jotkut kirjat, varsinkin alkuvuosikymmeninä eli 1920- ja 1930-luvun kiihkeinä luomiskausina syntyneet, siirtyivät lähes sellaisinaan muistikirjoihin tehdyistä luonnoksista painettujen kirjojen sivuille. Myöhemmin joitakin kirjoja Christie on suunnitellut hartaasti ja muutellut juonenkäänteitä runsaastikin ennen kuin lopullinen versio on syntynyt. Erityisesti hänellä näyttää olleen tapana vaihtaa henkilöiden ja paikkojen nimiä moneen kertaan, mikä konekirjoitusaikakaudella lienee ollut paikoin hankalaa, etsi-korjaa-toimintoa kun ei ole ollut.

Curran tuo kivasti esille, miten Christie hyödynsi samoja ideoita useita kertoja. Novelleja laajennettiin romaaneiksi, ja sama juonikuvio saattaa toistua lähes samanlaisena useassakin romaanissa. Esimerkiksi näytösluonteinen riita on mukana Stylesin tapauksessa, Kuolemassa Niilillä ja Ikiyössä.

Kirjan alussa Curran vertailee Christien tuotantoa kuuluisiin salapoliisiromaanien sääntöihin; Van Dinen sääntöjä on kaksikymmentä, Ronald Knoxilla kymmenen. Christie on sekä noudattanut että rikkonut useimpia klassisia sääntöjä, ja Curranin mukaan rikkomukset ovat poikkeuksetta tahallisia ja niiden tarkoitus on ollut näyttää, että säännöt onkin tehty rikottaviksi. Riittävän nokkela kirjailija saa juonen toimimaan ja lukijan viihtymään, säännöistä viis. Tähän on helppo yhtyä. Monet Christien parhaista kirjoista, kuten Eikä yksikään pelastunut, rikkovat perinteisiä kaavoja ja ovat juuri siksi loistavia.

Liikuttavaa kirjassa on, kuinka estoitta Curran ihailee Christien neroutta. Toisaalta hän kyllä myöntää, että laajassa tuotannossa on heikkojakin teoksia, ja on helppo olla samaa mieltä, että loppupään kirjoista osa olisi pitänyt yksinkertaisesti jättää julkaisematta. Kustannusmaailman raakuus ja puhdas voitontavoittelu menivät turhan helposti etusijalle. Ehkä ei myöskään tohdittu aateloidulle painosten kuningattarelle sanoa, että kirjasta ei jollakin kerralla ollut mihinkään. Ällistyttävää on myös, että vaikka osa loppupään kirjoista olikin suorastaan kelvottomia, niitä myytiin ennätystahtiin. Jo pelkkä Christien nimi riitti.

Uutta ainakin minulle oli myös, että suurin osa Christien kirjoista on ensin ilmestynyt jatkokertomuksina lehdissä niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ennen kuin ne on painettu kansien väliin. Myös se oli uutta, että joistakin kirjoista on tehty erilaiset versiot Euroopan ja Amerikan markkinoille.

Jos ei ole kovin innokas Christie-fani, saattaa kirjan anti jäädä laihaksi. Minulle kuitenkin syttyi suoranainen himo lukea uudelleen Christien kirjoja. Teoksen lopussa on luetteloitu Christien tuotanto sekä aakkosittain (suomennosten nimen mukaan) että aikajärjestyksessä. Novellikokoelmista kerrotaan myös yksittäisten novellien nimet. Luonnollisesti kirjassa on vielä teoshakemistokin lopussa, joten sitä voisi käyttää myös hakuteoksena, jos haluaa saada jonkin yksittäisen kirjan synnystä tietoa. Itse ajattelin säilyttää kirjaa hyllyssäni ja palata siihen, kun seuraava Christie sattuu lukulistalle.

Täkynä kirjassa on vielä aikaisemmin julkaisematon versio neiti Marple -novellista Neiti Marple ja talonmiehenrouvan tapaus, joka ei ole kovinkaan kummoinen.

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat – tarinoita ja salaisuuksia kirjailijan arkistoista (Agatha Christie’s Murder in the Making)

Suom. Risto Raitio. Paasilinna 2011. 432 s.

Anu Holopainen: Matkalaiset (Syysmaan osa 6)

Kesän dekkariputki sitten katkesi, kun Anu Holopaisen Syysmaa-fantasiasarjan kuudes ja viimeinen osa Matkalaiset ilmestyi heinäkuun loppupuolella. Olen lukenut sarjan viisi aiempaa osaa yhteen menoon ja esitellyt kokonaisuuden toisessa kirjoituksessani, jonka ystävällisesti käynette lukemassa, jos kiinnostusta riittää. Siellä olen myös esitellyt tarkemmin syitä sarjaan tarttumiselle ja mm. kohderyhmäkysymystä.

Kyseessä on siis pitkähkön fantasiasarjan päätösosa, loppuhuipennus, kuten takakansitekstissä todetaan. (Kansitekstissä muuten tällä kertaa paljastetaan juonenkäänteitä aiempaa maltillisemmin.) Holopaisen tyyliin ovat sarjan mittaan kuuluneet rohkeat aika- ja paikkaloikkaukset sekä päähenkilöiden radikaalitkin vaihdokset niin yksittäisten kirjojen sisällä kuin sarjan osien välilläkin. Tämä on osaltaan säilyttänyt sarjan tuoreuden, mutta tuonut mukanaan sen ongelman, että sarjan läpi kulkeva punainen lanka, selkeä juoni, tavallaan kokonaan puuttuu. Mukaan tarinaan hypättiin, kun syysmaalaista Adaira-neitoa oltiin naittamassa vastentahtoisesti. Morsian kuitenkin kaapattiin matkalla pieneen naisyhteisöön, joka palvoi kiellettyä puuta, Villipihlajaa. Syysmaan yhteiskunta on hyvin patrioottinen, ja kapinalliset haluavat sukupuolten tasa-arvoa Welma-nimisen naisen johdolla. Tosin sitä seikkaa tämän lopetusosan äärellä harmittelin, että muistini on niin armottoman lyhyt. Joidenkin henkilöiden aiempia vaiheita oli suorastaan mahdotonta enää muistaa. Kuka olikaan Marrkahin isä? Miksi Lorana hylkäsikään pojan? Osat ovat ilmestyneet harvakseltaan, joten tuskin olen ainoa muistinsa kanssa tuskaileva.

Adaira on mukana useimmissa kirjoissa, niin myös tässä viimeisessä. Edellinen osa päättyi siihen, kun jäljellä olevat Welman tytöt riitautuivat ja Zara karkotti Adairan ja Sissan miehineen ja muutaman lapsen kanssa Punatertun kylästä, joka oli ollut Villipihlajan palvojien keskus. Monta vuotta on kulunut, mutta Adaira kumppaneineen asustelee piilossa edelleen toivoen sovintoa Zaran kanssa. Joukon nuoret, Marrkah ja erityisesti Yvana ovat kärsimättömiä ja kyllästyneitä metsässä kuhkimiseen, kun elämä ja seikkailut odottavat maailmalla. Yvana päättää lähteä piilopaikasta ja matkustaa meren yli Kesämaahan ja etsiä Welman. Uskollinen kasvinveli Marrkah seuraa mukana. Matka on hankala, ja sisarukset juuttuvatkin myrskykaudeksi lähimpään satamakaupunkiin. Nuorten tiet eroavat dramaattisesti, kun Yvana joutuu orjakauppiaiden saaliiksi ja matkalle kohti tuntemattomia Rajasaaria.

Onnettominta on, että lapsena Yvana on ryöminyt kaninkoloon, jossa maan alla vaaniva pahuus, Punainen lepakko, kuten ilmiötä kutsutaan, on puraissut häntä. Tyttöön on asettunut osa pahuudesta, mutta se pysyy kurissa yrttilääkkeen avulla. Kun lääkitys loppuu, paha alkaa vallata Yvanan mieltä sekä kaikkia lähelle joutuvia ihmisiä. Seuraa kaaos, kun paha valtaa ihmisten mielet. Kirja huipentuu fantasiagenren peruskuvioon eli hyvän ja pahan mittelöön. Lopussa vielä lyhyesti tavataan keskeiset henkilöt ja kuullaan heidän kuulumisiaan.

Sarjan alussa vastakkain olivat naisia alistavat uskonnot ja yhteiskunta sekä tasa-arvoa haluavat kapinalliset. Näiden kahden vastavoiman välinen kysymys ei ratkea kuuden kirjan matkalla, ei oikeastaan edes nytkähdä eteenpäin mainittavasti. Oikeastaan sellaisen ratkaisun löytyminen olisi liikaa fantasiamaailmassakin, valitettavasti. Nyt siis pahuus, joka lopussa voitetaan, putkahti tarinaan vasta viidennessä kirjassa. Lopun suuri taistelukin jää turhan vaisuksi, sillä kuudennesta osasta leijonansiivu menee matkan tekemiseen ja sen yksityiskohtien kuvailuun. Jotenkin olisin toivonut lopusta näyttävämpää, vaikka mistään sotimisesta sarjassa ei ole ollutkaan kyse, lähinnä sissitoiminnasta. Koska tämä peruskysymys siis jää ratkaisematta, sarjaa voisi vielä jatkaakin. En oikeastaan ihmettele, että monet fantasiasarjat jatkuvat loputtomiin. Olikohan kirjailija haikea vai helpottunut tätä sarjaa lopettaessaan? Ovi kuitenkin jäi mielestäni mukavasti raolleen, jos vaikka ikävä Syysmaahan vielä tulisi.

Sarjan kohderyhmää siis pohdiskellaan jo aikaisemmassa kirjoituksessani. Ihan nuorimmille tätä ei tosiaan liene kirjoitettu, sillä juoni vetoaa enemmän aikuiseen makuun. Mitään harrypottermaisia humoristisia otuksia tai apuvälineitä tarinassa ei ole. Tässä viimeisessä osassa eniten hätkähdytti varsin realistinen raiskauskuvaus, mikä sekään tuskin nykyajan varhaisnuoria säikäyttää.

Mainiosti olen tämän hieman erilaisen ja ilahduttavasti kotimaisen fantasiasarjan parissa viihtynyt, kiitos siitä! Tosin sitä seikkaa tämän lopetusosan äärellä harmittelin, että muistini on niin armottoman lyhyt. Joidenkin henkilöiden aiempia vaiheita oli suorastaan mahdotonta enää muistaa. Kuka olikaan Marrkahin isä? Miksi Lorana hylkäsi pojan?

Anu Holopainen: Matkalaiset (Syysmaa-sarja, 6. osa)

Karisto 2012. 367 s.

Lainasin viisi ensimmäistä osaa kirjastosta, mutta tämän viimeisen sain kustantajalta arvostelukappaleena. Koska aiempiakaan osia en omista, joutaisi tämä kertaalleen luettu uutuuskirja uuteen kotiin. Jos haluat kirjan itsellesi, jätä alle kommentti sunnuntaihin 5.8. klo 12 mennessä. Mainitse myös selvästi, että haluat osallistua kirjan arvontaan. Muutkin kommentit ovat tietysti erittäin tervetulleita, mutta arvon kirjan vain siitä kiinnostuksensa ilmaisseitten kesken.

Ann Cleeves: Punaista tomua

Kesäloma on lopussa, vaikka toiveita kesän jatkumisesta vielä elätelläänkin. Kesäksi suunnitelluista lukuprojekteista useimmat ovat vaiheessa. Morren KKK-haasteeseen on tullut vain yksi nolo ruksi. Kirjastosta laahattu muhkea torni kirjoja on lähes lukematta. Olin ajatellut myös lukea Ann Cleevesin koko Shetlanti-sarjan (neljä kirjaa) kesän aikana. Ihan en ole vielä tavoitteeseen yltänyt, sillä nyt lukemani Punaista tomua on sarjan kolmas osa.

Päähenkilönä tässäkin kirjassa on komisario Perez, vaatimaton ja rauhallinen kaveri, joka on korviaan myöten rakastunut Fran Hunteriin. Tällä kertaa Fran ja Cassie-tytär ovat lähes koko kirjan ajan Lontoossa, joten parisuhteen kehitys jää siihen, että Perez hautoo kosintaansa. Mukavasti Cleeves on saanut sarjaan raikkautta nostamalla tällä kertaa esiin myös nuorempaa poliisia Sandya (mies), joka aikaisemmissa osissa on puupäisyydellään aiheuttanut lähinnä harmia ja herättänyt hilpeyttä. Nyt tähän varsin karrikoituun henkilöhahmoon tulee uusia ulottuvuuksia, kun hänen kotikylässään Whalseyn saarella tapahtuu onnettomuus.

Itse asiassa onnettomuuden uhri on Sandyn originelli isänäiti Mima ja ampujaksi epäillään humalassa jäniksiä nummella ammuskellutta Ronaldia, Sandyn sukulaismiestä. Mima asutti ikivanhaa maatilaa, jonka pihapiirissä tehtiin arkeologisia kaivauksia. Nuori ja kunnianhimoinen Hattie aikoo tehdä paikalla sijainneesta kauppiaan talosta väitöskirjansa. Yllättäen valmistelevissa kaivauksissa löytyy ihmisen luita, joita Hattie toivoo 1400-luvulta peräisin oleviksi jäänteiksi. Mimalla tuntuu olevan asiasta hieman toisenlaisia arveluja.

Mima siis ammutaan kotipihalleen sumuisena yönä. Sandy itse löytää isoäitinsä ruumiin ja joutuu ilmoittamaan Perezille. Tapausta pidetään ilmiselvänä onnettomuutena, vaikka Perezillä onkin omat epäilyksensä. Onnettomuus järkyttää perin juurin pientä yhteisöä, jossa jokainen on sukua keskenään tai ainakin perheet ja suvut ovat tunteneet toisensa vuosisatoja.

Tutkinta etenee piinallisen verkkaan, eikä edes toinen ruumis saa siihen kunnolla vauhtia. Perez tuntuu olevan enemmän kärryillä tapahtumista kuin kukaan muu, edes lukija. Vähitellen Sandynkin hitaissa aivoissa alkaa muhia pelottavia teorioita, jotka koskevat hänelle läheisiä ihmisiä.

Epäiltyjä ja tai sellaisiksi kelpaavia ihmisiä on koko liuta. Lukija on pihalla kuin lumiukko eikä osaa arvata murhaajaa ennen kuin tämä seisoo Setterin talon pihassa Sandyn taskulampun valokeilassa haulikko kädessään. Cleeves kiepsauttaa tarinaa loppuratkaisussa oikein kunnolla, tavalla, josta Agatha Christiekin olisi voinut olla ylpeä.

Juonen hitaus ei välttämättä ole huono asia. Kun tapahtumat eivät vyöry vauhdilla eteenpäin, on aikaa syventää henkilöitä ja kuvata paikkoja. Mikään henkilökuvauksen mestari Cleeves ei ole, mutta dekkaristiksi kelvollinen. Shetlannistakin hän on tässä kirjassa ottanut esille uuden näkökulman, Whalseyn, joka on pieni saari pääsaaren kupeessa. Tunnelma kirjassa ei ole mitenkään liian ahdistava, vaan sopivan viihdyttävä.

Ann Cleevesin suomennetuista kirjoista lukemani:

Musta kuin yö

Valoisat illat

Punaista tomua (Karisto 2009, 366 s., suom. Annukka Kolehmainen. Alk. nimi Red Bones)

VERA - Kuolonkukkia

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Pään perusteellinen tuulettaminen kesälomakirjoilla eli dekkareilla alkaa olla aika hyvässä jamassa. Viiden dekkarin putki on luettu, ja seuraava kirja onkin sitten ihan eri genreä. Mutta putken viimeinen eli Marko Kilven Elävien kirjoihin käsiteltäköön blogissa ennen totaalista lajivaihdosta.

Viime vuoden puolella kuuntelin äänikirjana Kilven toisen kirjan Kadotetut ja vaikutuin aika lailla. Kirjassa on päähenkilönä järjestyspoliisin konstaapeli Olli Repo, joka on taustaltaan mainosalan miehiä ja siis vaihtanut ammattia aikuisella iällä. Olli on poliisinuransa alkumetreillä Kilven esikoisdekkarissa Jäätyneitä ruusuja. Elävien kirjoihin on siis kolmas Olli Revosta kertova poliisiromaani.

Kirja alkaa räväkästi. Olli on työparinsa kanssa suorittamassa partion rutiinitehtävää kaupungin vuokra-asuntoalueella. On tullut hälytys perheväkivaltatilanteesta. Rauhalliselta vaikuttava miesasiakas iskee yllättäen Ollia puukolla kurkkuun, ja hengenlähtö on todella lähellä.

Pari kuukautta myöhemmin Olli on palannut sairauslomalta mutta hänet on siirretty väliaikaisesti toisiin, kevyempiin tehtäviin tutkintapuolelle. Hänet määrätään yksinäisen suden Elias Kasken pariksi. Kaski osoittaa mieltään rajusti, sillä hän haluaa työskennellä yksin. Olli taas ei ole kovin innokas miellyttämään väliaikaista pariaan. Kaskella ja muulla tutkintaryhmällä on seurannassa kaupungin huumekauppa, jossa tuntuu olevan menossa kummallisia muutoksia. Jotain tapahtuu, mutta mitä. Kaskella on aavistus, että erään kuljetusliikkeen nuhteettomalla johtajalla saattaa olla sormensa pelissä kuviossa.

Samaan aikaan romaanissa seurataan Piken, entisen narkkarikuningattaren, yrityksiä päästä kiinni tavallisen elämän syrjästä. Pike on synnyttänyt vankilassa ja päättänyt jättää huumepiirit taakseen. Pojan isä on kuitenkin paikallinen rikollispomo, kylmä ja vaarallinen gangsteri, joka ei anna kenenkään livahtaa otteestaan. Elias Kaski ja Pike ovat vanhoja tuttuja, ja Eliaskin seuraa ällistyneenä Piken selviytymisyrityksiä.

Lupaavasta alusta huolimatta Elävien kirjoihin ei täyttänyt läheskään kaikkia Kadotettujen asettamia odotuksia. Tässä kirjassa Kilpi ei nimittäin onnistu välttämään keskikohdan junnausta. Ollin puukotuksen jälkeen tarinan intensiteetti laskee jyrkästi eikä kunnolla vauhtiin päästä ennen kuin vasta noin sata sivua ennen loppua. Kirjassa on kuitenkin 497 sivua… Tietysti tapahtumia ja henkilöitä on taustoitettava, jotta saadaan tarina koottua uskottavasti. Silti kypsyttelyvaihe on nyt liian pitkä. Tällä kertaa Kilpi ei paljasta lukijalle enempää kuin poliisillekaan, ja oikeastaan tuntuu, että Elias Kaski on ainoa, jolla on edes vähän hajua kokonaiskuviosta mutta hän taas ei paljasta sitä edes Ollille, joka on yhtä turhautunut kuin lukijakin. Jollei enemmän. Olli nimittäin jo kirjoittaa erohakemustaan, mutta minä en sentään ajatellut missään vaiheessa jättää kirjaa kesken. Lopussa olo oli kuitenkin tyytyväinen, kun homma saatiin siististi pakettiin. Tosin kiukuttaa, kun ratkaisevat puuttuvat palat tulevat loppusivuilla jostakin ihan ulkopuolelta.

Henkilökuvaus on tällä kertaa jollain tapaa ohutta. Ongelmana on ehkä henkilöiden paljous. On entinen päähenkilö Olli, joka kokee todellisen trauman kirjan alussa. Traumaa ei kuitenkaan käsitellä kuin vähän aivan loppusivuilla, kun Elias terapeutin taidoillaan (kyllä, Elias on myös koulutettu terapeutti!) avaa Ollin elämän solmuja oikein supernopeasti. Olli jää harmillisen etäiseksi ja pinnalliseksi tässä kirjassa. Jos ei tuntisi häntä lainkaan edellisten kirjojen perusteella, varmaan ihmettelisi, miksi mies oikein mukana heiluu. Elias on mielenkiintoinen henkilö, mutta hänet Kilpi jättää kovin arvoitukselliseksi. Ehkä hänestä kuullaan myöhemmin lisää? Sitten on vielä Pike, jonka elämää seurataan varsin paljon. Pike on minusta tällä kertaa puhuttelevin hahmo. Todella toivoin, että hän ja Aleksi voisivat selviytyä. Mietin lukiessani sitäkin, miksi vankilassa ei Piken kaltaisille ja miksei muillekin ihan konkreettisesti opeteta esimerkiksi kotitaloustaitoja, ruoanlaittoa ym. Ainakin tämän romaanin valossa elämänhallinta on vankilavuosien ja sitä edeltäneitten vauhtiaikojen jälkeen totaalisen hukassa ja apua tarvittaisiin. Tällainen dekkareihin ujutettu yhteiskuntakritiikki muuten puree parhaiten. Ei osoitella ja saarnata vaan saadaan lukija itse ajattelemaan!

Elävien kirjoilla saan lopultakin pisteen KKK-haasteeseen, joka on todella pahasti vaiheessa.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Gummerus 2011. 497 sivua.

Vielä lainaus tuolta Kilven nettisivuilta: "Elävien kirjoihin-romaanista tuotetaan paraikaa elokuvaa, jonka tuottaa Iron Sky-menestyselokuvan tuottanut Blind Spot Picture yhteistyössä Mjölk Oy. Elokuvan ohjaa Aku Louhimies, pääosissa ovat Pirkka-Pekka Petelius, Mikko Leppilampi, Jessica Grabowski. Elokuvan ensi-ilta on helmikuussa 2013."     

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Ruotsalainen dekkarikirjailija Mari Jungstedt kuuluu tällä hetkellä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon parissa viihdyn huonommin kuin aikaisemmin. Pidin Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvaa kirjasarjaa aluksi hyvinkin raikkaana ja erilaisena, mutta sarjan edetessä olen alkanut kyllästyä. Jungstedt polkee paikallaan, eikä sarja kehity. Harmi. Vika on ehkä siinä, että Jungstedt on, kuten takakansikin sanoo, ruotsalaisen rikoskirjallisuuden supertähti. Kun rahanteon kaava on löytynyt, sitä ei kannata lähteä muuntelemaan. Hukkaantuu vielä. Lisäksi harmittaa, että toinenkin ruotsalainen menestysdekkaristi Anna Jansson on siirtänyt oman sankarittarensa Gotlantiin. Idyllinen saari alkaa olla todellinen rikollispesäke!

Ruotsissa on tänä keväänä ilmestynyt Jungsteedtin sarjan kymmenes osa, Den sista akten, ja suomennoksista uusin Hiljaisuuden hinta on sarjan seitsemäs. Kirjailija ei siis osoita uupumisen merkkejä, vaikka lukija täällä alkaakin pikkuisen hyytyä. Olen lukenut ja hankkinut itselleni kovakantisina kirjoina sarjan viisi ensimmäistä osaa, mutta nyt lukemani kuudes osa Kevään kalpeudessa on kotoisin kirjaston hyllystä. Hyvä niin. Kertalukemisen kirja kyllä kestää, mutta tuskin tulisin siihen uudelleen tarttuneeksi koskaan.

Jungstedtin sarjassa on useita päähenkilöitä. Keskeinen on tv-uutisten aluetoimituksen toimittaja Johan Berg, joka ensimmäisessä osassa saapuu saarelle ja tutustuu naimisissa olevaan Emma Winarveen. Pari rakastuu tulisesti. Näiden kahden suhde kulkee läpi sarjan hurjana vuoristoratana, välillä erotaan ja sitten taas ollaan kuin kyyhkyset. Erityisesti Emman tunne-elämä on myrskyisää. Johan toimittajana sotkeutuu rikostapauksiin ja on mukana myös selvittelemässä niitä, ja Emma taas sotkeutuu mukaan usein muuten vain, koska tuntee paikallisia ihmisiä. Emman henki on ollut useammankin kerran todellisessa vaarassa, vaikkei hän mikään salapoliisi ole, vaan perheenäiti ja luokanopettaja. Johanin työparina on räväkkä kuvaaja Pia Lilja, joka myös on paikallisia ja hyvin terävävainuinen.

Varsinaisen rikostutkinnan hoitavat kuitenkin poliisit, komisario Anders Knutas ja hänen työparinsa Karin. Molempien yksityiselämää puidaan myös melko paljon. Aluksi poliisin ja toimittajien välit ovat kireähköt, mutta tässä kuudennessa osassa henkilöt ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja yhteistyö tuntuu sujuvan kitkatta.

Kevään kalpeudessa -kirjassa selvitellään klassista rikosta: paikallinen tunnettu yrittäjä on murhattu isoissa juhlissa syanidilla. Lukija kuitenkin tietää, että juoma, johon syanidi oli ujutettu, oli tarkoitettu eräälle toiselle henkilölle. Poliisille tämä seikka valkenee vasta kirjan puolivälissä. Murhatutkinnan välissä lukija pääsee tutustumaan nimeämättömän henkilön lapsuuden- ja nuoruudenmuisteluihin. Kammottava, tyrannimainen narsistiäiti on alistanut ja tuhonnut poikansa elämän väkivallalla ja oikuttelulla. Jotakin on tapahtumassa, jotakin pahaa. Kirjan loppupuolella lukija alkaa aavistella, kenet nimeämätön kertoja haluaisi tuhota ja kuka kertoja itse voisi olla.

Poliisi tutkii murhatun miehen taustoja ja huomaa, että tällä on itse asiassa todella paljon vihamiehiä. Mies on Gotlannissa hyvin tunnettu ohjelmanjärjestäjäyrittäjä, jonka hiljattain avatussa nuorisodiskossa on ollut runsaasti järjestyshäiriöitä. Pari viikkoa aiemmin diskon yhteydessä pahoinpideltiin 16-vuotias poika, joka kirjan alussa makaa edelleen koomassa sairaalassa ja myöhemmin kuolee vammoihinsa. Tapaus on nostattanut paljon kohua ja vihaa mm. diskon omistajaa kohtaan. Mies kuitenkin kiistää kaiken syyllisyytensä ja kääntää syytökset holtittomiin vanhempiin.

Juoni on itse asiassa kirjassa aika hyvä, vaikka lopussa paljastuukin asioita, jotka on tahallaan lukijalta pimitetty. Kelpo runko on kuitenkin osittain pilattu muulla löysyydellä. Esimerkiksi Johanin ja Emman osuus on tällä kertaa täysin olematon, eikä heidän mukana olonsa kirjassa ole oikeastaan lainkaan perusteltu. Johan tutkii kyllä mm. nuorisodiskon meininkiä ja kauhistelee 12-vuotiaita humalikkoja ja tyttöjen yliseksikästä pukeutumista (huomaa siis yhteiskuntakritiikki!), mutta varsinaiseen rikokseen hän ei kovinkaan paljoa panosta. Emma ajautuu aivan viime sivuilla mukaan tarinaan, ja taas saadaan dramatiikkaa parsikunnan elämään.

Pikkuiset virheet ja huolimattomuudet tarinassa alkoivat ärsyttää oikeastaan jo alussa. En ole aivan varma omasta asiantuntemuksestani, mutta ihmettelen, miksi suomennoksessa puhutaan välillä Pia Liljasta valokuvaajana ja välillä kuvaajana. Kyseessä on siis nimenomaan tv-toimituksen kuvaaja, joten olettaisin, että päätehtävä on kuvata elävää kuvaa lähetyksiin. Kai tv:ssäkin stillkuvia tarvitaan, mutta liikkuva kuva lienee etusijalla? Pian käsittelemästä materiaalistakin puhutaan paikoin kuin kyseessä olisivat valokuvat.

Tekstiin on jäänyt myös joitakin selkeitä kömpelyyksiä. Pari esimerkkiä:

- Katso tuota väriä. Onpa outoa, Sohlman mumisi. Hän kyykistyi tutkimaan ruumista.

    Knutas ihmetteli vainajan kasvojen väriä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista.

Hän tarttui sen sijaan jalkalamppuun ja löi olan takaa ikkunaa, niin että lasi meni rikki. --- Hän sai vaivalloisesti ikkunan säpistä, kiipesi ulos ja putosi nurmikolle.

Suomentajan piikkiin laitan mm. termin ovenvartija, kun kyse on portsarista tai järjestysmiehestä. Vaikuttaa kömpelöltä, minusta. Samoin jotkut sanajärjestykset ovat kummallisia, eikä kieli muutenkaan kovin luistavaa:

Karin pukeutui nuorison tyyliin. Hän oli poliisiksi laiha, ja pituuttakin oli vain 159 senttiä. Karin oli oikea poikatyttö. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja tummat silmät, joita hän ei meikannut juuri koskaan, vähän ripsiväriä vain käytti.

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln)

Suom. Sanna Manninen. Otava 2011. 320 s.

Jungstedtin suomennettu tuotanto:

Kesän kylmyydessä

Meren hiljaisuudessa

Saaren varjoissa

Muurien kätköissä

Aamun hämärissä

Kevään kalpeudessa

Hiljaisuuden hinta