Maria Autio: Paperisudet

Luettuani läpi Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja 8 päätin, että nyt on taas tartuttava härkää sarvista ja ihan oikeasti luettava nuortenkirjoja. Jonkin verran olen niitäkin koettanut pitää silmällä, mutta harmillisen hataralla pohjalla oma tietämys on. Poimin kirjasta mielenkiintoisimmat tärpit ja aloitin lähikirjastosta. Hyllystä löytyi tällä kertaa Maria Aution esikoisnuortenkirja Paperisudet. Esikoisnuortenkirja, koska Autiolta on aikaisemmin ilmestynyt runokokoelma Valkoinen ruletti vuonna 1988. Autio voitti kirjallaan silloin J. H. Erkon palkinnon.

Loivamaa kuvailee kirjansa esipuheessa nykyistä nuortenkirjallisuutta ongelmakeskeiseksi. Keskeisin ongelma on perheen hajoaminen. Avuton ja empivä vanhemmuus on useissa perheissä arkipäivää. Tämä näkyy myös Paperisusissa. Päähenkilö Sallan vanhemmat ovat eronneet. Salla on äitinsä kanssa muuttanut pohjoiseen Rovaniemelle, ja isä on jäänyt uuden perheensä kanssa etelään. Sallan äiti on yksi kylmimpiä, joista olen lukenut. Hän ei ole ilkeä, mutta äärimmäisen torjuva ja vetäytyvä. Ainoat häntä kiinnostavat asiat ovat oma rauha ja entisen aviomiehen uuden vaimon mustamaalaaminen. Salla saa totisesti pärjätä itsekseen ongelmiensa kanssa. Vasta ihan kirjan lopussa vilahtaa mahdollisuus, että äiti olisi vähitellen toipumassa avioerostaan. 

Sallalla nimittäin on ongelmia. Häntä on kiusattu koulussa järjestelmällisesti yläasteen alusta alkaen, siis siitä asti kun hän muutti uudelle paikkakunnalle. Kirja alkaa syyslukukauden alkupuolelta, kun Salla on yhdeksännellä luokalla. Sallaa nimitellään ja hyljeksitään avoimesti. Luokan johtohahmo Ira eli Pomo ei voi sietää Sallaa. Kun Iran ja hänen tärkeimmän hännystelijänsä Tuulin välit kahdeksannen keväällä katkeavat, Tuuli lähestyy Sallaa. Tyttö on onnesta soikeana, kunnes Tuuli ja Ira tekevät sovinnon. Sen jälkeen huutelu ja syrjiminen vain pahenevat. Autio kuvaa mielestäni erityisen onnistuneesti luokan ryhmädynamiikkaa. Juuri näinhän nämä kuviot ovat menneet ikiaikaisesti. Ujo ja hiljainen Salla yrittää miellyttää, mutta turhaan. Kaikki yritykset kilpistyvät ylenkatseeseen.

Onneksi rinnakkaisluokalla kuitenkin on Aletta, toinen etelästä muuttanut ja väärää murretta puhuva tyttö. Tytöt ystävystyvät, vaikka eivät kiusaamisesta puhu edes toisilleen. Niin arka asia on. Aletankin perhe on rikkinäinen, mutta hän asuu työnarkomaani-isänsä kanssa. Sitten Aletta saa tarpeekseen kiusaamisesta ja karkaa kotoa. Isäkin lopulta huomaa tytön poissaolon ja havahtuu muutenkin horroksestaan. Karkureissu päättyy onnellisesti, ja Sallakin saa samalla rysäyksellä uusia ystäviä, joskin vain kaukaa.

Pian kaksikko tutustuu Virvaan, joka myös vaeltelee yksin koulun pihalla. Klubi siis kasvaa vähitellen. Mitään kostotarinaa tästä ei kuitenkaan onneksi rakennu. Autio päästää ääneen myös vastapuolen, sillä välillä näkökulma on Tuulin. Paljastuu, että Iralla ja Tuulillakin on omat ongelmansa. Hännystelijä-Tuuli itse asiassa katuukin käytöstään jossakin vaiheessa.

Paperisudet on siis selviytymistarina. Kirja päättyy onnellisissa merkeissä. Masentavinta on, että koulun opettajat eivät tuntuneet tajuavan yhtään mitään. Vain Aletan luokanvalvojasta sai yhden vilahduksen perusteella edes inhimillisen kuvan. Karulta tuntuu esimerkiksi ryhmätyötilanne:

Ilman ryhmätöitä kaikki olivat vielä jonoissa, siisteissä ja suorissa. Salla oli vain yksi muiden joukossa. Sitten hiljaisuus repesi meteliksi. Tasaiset pulpettijonot pirstoutuivat. Hetkessä Sallan ympärille oli pyyhkiytynyt tyhjä kehä. --- Jaahas Salla, Tiilikainen aloitti. – Mee sieki johonkin ryhmään. Vaikka tohon lähimpään. Mie käväsen vaan opettajainhuoneessa.

Huokaus. Tekeekö joku ammatti-ihminen tosiaan vielä näin?

Paperisudet on ajatteluttava ja koskettava nuortenromaani. Harmi vain, että harva sellainen, joka eniten ravistelua tarvitsisi, sitä koskaan lukee. Mutta siitä ehkä on lohtua niille kaikille kymmenille ja sadoille koulujen seinustoilla yksikseen seisoville. Ehkä.

Kieleltään ja rakenteeltaan teos on selkeä ja helppo. Loimuva antaa kirjalle miinusta siitä, että takakansiteksti painottaa liikaa Aletan katoamista. Kannessa sanotaan kuitenkin vain näin: Kun Aletta katoaa, tilanne koulussa alkaa kiinnostaa myös hänen isäänsä. Mutta jotenkin tuosta virkkeestä tosiaan jää sellainen kuva, että katoaminen on jotenkin dramaattisempi juttu kuin se sitten onkaan. Maria Loikkanen päättää oman arvionsa näin: Mutta niin taitavasti ja elävästi kuin Autio tarinaansa hahmotteleekin, silti tuntuu että teoksesta jää puuttumaan se ”viimeinen pisara”, piste iin päälle, joka puhaltaisi tarinan ja henkilöt lopullisesti elämään. Tämän allekirjoitan. Luin kirjan mielelläni ja se pisti minut jälleen kerran miettimään esimerkiksi omaa työtäni ja omia lapsiani. Mutta mitään suurta liikahdusta en sisälläni kuitenkaan tuntenut. Se jokin vielä antaa odottaa itseään. Kuitenkin aion lukea myös Maria Aution toisen nuortenromaanin, vuonna 2011 ilmestyneen Ajatustenlukijan. Se muuten on tämän vuoden Topelius-palkintoehdokas.


Maria Autio: Paperisudet
Karisto 2005. 170 s.

Stieg Larssonin Millennium-sarja

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin tiivistetty tarina on varmasti useimmille tuttu. Larsson kuoli viisikymppisenä äkilliseen sydänkohtaukseen vuonna 2004. Siinä vaiheessa hän oli ehtinyt kirjoittaa valmiiksi kolme dekkaria ns. Millennium-sarjasta. Neljättäkin osaa oli kirjoitettuna pari sataa liuskaa. Minulle yllätys oli, että Larsson oli suunnitellut sarjan kymmenosaiseksi (Wikipedia). Mutta loppu onkin sitten historiaa. Millennium-trilogia julkaistiin postuumisti, ja kaupallisesti ajatellen fiksusti, osa per vuosi. Suomennokset ilmestyivät samassa tahdissa, mutta noin vuoden viiveellä. Itse tyydyin odottelemaan pokkaripainoksia, koska halusin kirjat itselleni mutta ajattelin kuitenkin, että kertalukeminen riittää. Niinpä olen lukenut aloitusosan syyslomalla 2007, kakkososan lomareissulla kesäkuussa 2008 ja kolmannen kesäloman lopulla 2009. Muistan tyrmistykseni kreikkalaisessa lomakohteessa, kun pääsin kakkososan loppuun! Tähänkö tämä nyt jäi, ja loput ensi vuonna??!

Kirjasarjasta on sittemmin tehty elokuvaversio Ruotsissa ja sama on tekeillä Hollywoodissakin. Elokuvista on pilkottu tv-sarja, joka on esitetty Suomen televisiossa, samoin kuin elokuvat. Olen tietoisesti välttänyt kaikkia näitä, sillä jotenkin vain tuntuu, etten halua nähdä näitä tapahtumia kuvina. Viime syksynä WSOY julkaisi koko trilogian äänikirjana, ja silloin päätin kuunnella kirjat yhteen rytkyyn. Sanoista tekoihin. Aloitin kuuntelun syksyllä ennen joulua, ja viimeisen osan viimeinen levy päättyi tänään iltapäivällä.

Kuunteleminen oli oikein viihdyttävä ja valaiseva kokemus. Autossa työmatkoilla kuunneltuna tämä olisi saattanut olla liiankin jännittävä, jos tarina ei olisi ollut tuttu ennakolta. Silti, vaikka tiesikin tärkeimmät juonenkäänteet, työmatka tuntui joinakin päivinä liian lyhyeltä.

Vuoden välein osa kerrallaan lukeminen oli liian harva tahti, sillä kirjat ovat runsaita kaikin tavoin ja harmillisesti osa yksityiskohdista pääsi vuoden aikana muistista rapisemaan. Toisaalta taas tarmoa ei ollut siihen, että olisi lukenut aiempia osia uudelleenkaan. Nyt tämä huoli jäi siis pois ja pysyin hyvin mukana tarinassa. Haittana sitten olikin, että nyt huomasin turhan toiston ja ylimääräiset rönsyt välillä kiusallisen helposti.

Vuonna 2007 olen kirjoittanut omiin muistiinpanoihini seuraavaa:

”Järkälemäinen dekkari, joka on trilogian ensimmäisen osa. Ainoa puute kirjassa oikeastaan onkin turhan lavea kerronta, ainakin lopussa, kun kaikki arvoitukset ovat jo ratkenneet.

Päähenkilönä on nelikymppinen toimittaja Mikael, joka joutuu vetäytymään syrjään työstään kirjoitettuaan jutun liikemiehestä ja hävittyään sitten siihen perustuneen oikeusjutun. Juuri silloin Mikaelille tarjotaan omituista työtä. Vanhan sukuyrityksen eläkkeellä oleva päämies pyytää Mikaelia tutkimaan kolmekymmentä vuotta vanhaa arvoitusta. Suljetulta saarelta on kadonnut nuori tyttö, miehen veljentytär. Poliisilla ei ole johtolankoja, mutta mies ei haluaisi kuolla ennen kuin asia on ratkaistu. Lisäksi hän saa edelleen joka vuosi syntymäpäivänään arvoituksellisen kukkataulun muistutukseksi tapauksesta.

Vastahakoinen Mikael ryhtyy lopulta työhön. Suvun asioista alkaa paljastua melkoisen kummallisia  asioita. Apua tutkimuksiinsa Mikael saa oudolta nuorelta naiselta Lisbethiltä, joka on oikea tietokonevelho mutta muuten syrjäänvetäytyvä ja jollain tasolla jälkeenjäänytkin.

Mikael ja Lisbeth selvittävät arvoituksen, mutta löytävät paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa.”

Jo tässä aloitusosassa, Miehet jotka vihaavat naisia -kirjassa (MJVN), näkyvät kirjojen heikkoudet siinä missä vahvuudetkin. Larsson pohjustaa tarinaa paikoin tuskastuttavan perusteellisesti. MJVN:n henkilöistä joidenkin menneisyyttä kelataan 1930-luvulta alkaen! Ihan kaikkien sivuhenkilöiden kohdalla tuskin tarvitsisi olla näin perusteellinen. Maneeri alkaa olla aika puuduttava kolmannessa Pilvilinna joka romahti -osassa (PJR). Siinä kaikkien tutkintaan osallistuvien poliisienkin elämäkerrat käydään perusteellisesti läpi, ja roistojen useampaan kertaan, kun mukaan tulee uusia tutkimuksiin liittyviä tekijöitä, joille pitää taas taustat valaista.

MJVN:n alussa Larsson viittaa monesti suoraan Astrid Lindgreniin. Mikael Blomkvist on nuorena toimittajana lähes sattumalta mutta nokkelasti napannut muutaman konnan, ja häntä on alettu toimittajapiireissä kutsua pilkkanimellä Kalle Blomkvist. Kallehan on Lindgrenin mestarietsivä. Sattumalta kuuntelin alkusyksystä yhden Kalle Blomkvist

-kirjankin, ja kyllä perikunnollisissa Kallessa ja Mikaelissa on tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mikaelin tunnollinen ja taitava asianajajasisko muuten on nimeltään Annika. Lisbeth Salanderia verrataan kirjoissakin Peppiin. Nimitys saa naisen raivostumaan.

MJVN:ssä Larsson kuljettaa alkuun Mikaelin ja Lisbethin tarinoita irrallisina, mutta lopulta henkilöiden polut risteävät. Ilman Lisbethin apua Mikael ei ehkä olisi selvittänyt, mitä aikoinaan kadonneelle tytölle tapahtui. Lisäksi hän olisi saattanut päästä hengestään. Kirjan lopussa on vielä pitkä selostus siitä, miten Lisbeth onnistuu huiputtamaan itselleen rikolliselta kahden ja puolen miljardin kruunun omaisuuden. Oikeastaan juonia on siis kolme. Mikael yrittää paljastaa talousrikollisen, Wennersrtömin, mutta joutuukin itse vankilaan kirjan alussa. Sitten Mikaelilta tilataan tämän vanhan rikoksen selvittelyä. Samaan aikaan Lisbeth on vaikeuksissa uuden holhoojansa kanssa. Mies kun osoittautuu sikamaiseksi sadistiksi ja raiskaajaksi. Aineksia ei siis puutu tästäkään, mutta vauhti kiihtyy jatkossa.

Muistiinpanoni vuodelta 2008, kirjasta Tyttö joka leikki tulella (TJLT):

”Suoraa jatkoa edelliseen osaan, trilogian keskimmäinen. Samat henkilöt jatkavat. Lisbeth on katkaissut välinsä Mikaeliin, joka on syystä hämmentynyt. Upporikas Lisbeth matkustelee ja ostaa sitten luksusasunnon Tukholmasta salanimellä.

Mikael alkaa toimittaa kirjaa, jonka tekstit ovat peräisin tutkivalta journalistilta ja tämän väitöskirjaa tekevältä vaimolta. Pariskunta aikoo paljastaa ihmiskaupan kuvioita Ruotsissa. Kesken kaiken pariskunta murhataan ja kaikki todisteet viittaavat yllättäen Lisbethiin, jota on vainottu jo aiemmin. Mikael yrittää todistaa Lisbehtin syyttömyyden, mutta se osoittautuu todella vaikeaksi.

Juonenkäänteet alkavat mennä jo hieman liiankin lennokkaiksi. Mielenkiintoista on nähdä, miten viimeisessä osassa päästään tästä kaikesta kuiville.”

Aika lempeä tuo viimeinen kappale J. Kirja käynnistyy todella hitaasti. Toisella luku- tai oikeammin kuuntelukerralla sen vasta oikein huomasikin. Lisbeth tosiaan matkustelee rahojensa turvin, ja alussa kerrotaan pitkä tarina siitä, miten hän hoitelee erään vaimoaan hakkaavan amerikkalaisen hurrikaanin riehuessa Karibialla. Koko tarina ei liity asiaan lainkaan. Myös Mikaelin työkuvioita ja Dag Svenssonin tutkimuksia ihmiskaupasta selvitellään todella pitkään, ennen kuin lopulta alkaa tapahtua. Dag on tutkimuksissaan törmännyt salaperäiseen rikolliseen nimeltä Zala. Kun hän alkaa penkoa tätä tarkemmin, hänet ja hänen avovaimonsa murhataan. Lisbeth löytää nimen Zala Mikaelin tietokoneelta ja yllätyksekseen tunnistaa sen. Juttuun liittyy myös Lisbetin holhooja, joka yrittää kostaa Lisbetille aiemmassa kirjassa tapahtuneet rankaisutoimet. Jossakin vaiheessa käy ilmi, että Zala eli Alexander Zalatšenko on Lisbetin isä, Neuvostoliitosta 1960-luvulla loikannut agentti. Lisäksi kuvioihin liittyy vielä jättiläiskokoinen Ronald Niedermann, mies, joka ei tunne kipua…Kaiken keskellä Lisbeth miettii ratkaisua Fermatin matemaattiseen yhtälöön! Kirja päättyy tilanteeseen, jossa Lisbeth kiidätetään sairaalaan luoti aivoissaan.

Kolmas osa PJR jatkuu saumattomasti siitä, mihin toinen osa päättyi. Ensimmäinen osa on siis enemmän itsenäinen teos kuin kaksi viimeistä. Mikael yrittää auttaa Lisbetiä, jonka Säpon salainen alajaos Sektio aikoo eliminoida sulkemalla psykiatriseen sairaalaan. Zalatšenkoa suojelee todellinen salaliitto, jonka Mikael kaivaa esiin pelastaakseen Lisbethin, vaikka tämä ei kovin innokas ole apua vastaan ottamaan. Mutta näissä kuvioissa ei vielä ole tarpeeksi, vaan Larsson on ottanut mukaan ison sivujuonen, joka koskee Mikaelin lehden päätoimittajaa Erika Bergeriä. Erika saa yllättävän työtarjouksen konservatiiviselta päivälehdeltä. Hän ei saa kerrottua työpaikanvaihdoksesta kenellekään ennen kuin aivan viime hetkellä. Tätä asiaa jahnataan siis ensin. Sitten Erika saa heti uudessa työpaikassaan vihamiehiä ja peräänsä pelottavan stalkkerin. Koko tarina on sinänsä kiinnostava ja jännittäväkin, mutta ei mitenkään liity kirjan pääjuoneen. Muutenkin lehdentekoa kuvataan kirjoissa aika perusteellisesti. Heikko lenkki on myös yksi pääpahis Niedermann, joka on toisessa osassa keskeisessä roolissa. Hän palaa kuvioihin vasta epilogissa, kun Lisbeth käy tarkistamassa isältään jäänyttä vanhaa tehdaskiinteistöä.

Rönsyjä tarinassa siis on, ja paljon. On tietysti kiehtovaa, miten äkkirikastunut epäsosiaalinen nuori nainen hankkii itselleen luksusasunnon Tukholman keskustasta ja kalustaa sen Ikean kalusteilla ja liinavaatteilla. Mutta onko se dekkarissa olennaista? Tai se, mitä Mikael ja Erika tai kuka tahansa laittavat aamiaiseksi, miten saippuoivat itsensä suihkussa tai mitä pakkaavat mukaan lennolle? Tekstiä voisi siis jäntevöittää rutkasti, mutta toisaalta se saattaisi silloin myös menettää jotakin viihdyttävyydestään. Larsson osaa tehdä henkilöistä kiinnostavia. Roistot ovat niin inhottavia, että tuntee suunnatonta tyydytystä, kun hyvikset sankaritoimittajan ja mestarihakkerin johdolla antavat heille kunnolla köniin.

Äänikirjat lukee Kari Ketonen, jonka luennasta pidin kovasti. Hienoa myös, että sama lukija on tehnyt koko jättiurakan, sillä sarjoissa lukijan vaihtuminen kesken kaiken on todella ärsyttävää.

Miehet jotka vihaavat naisia, (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2006. Äänikirja 2011, 16 cd:tä.

Tyttö joka leikki tulella, (Flickan som lekte med elden, 2006), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2007. Äänikirja 2011, 18 cd:tä.

Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2008. Äänikirja 2011, 21 cd:tä.

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja

Vuonna 2002 jäin koukkuun. Kuuluin silloin Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon, jonka yhtenä vuoden kuukaudenkirjana oli amerikkalaisen Diana Gabaldonin bestseller Muukalainen. Muistan todella huonosti, oliko minulla ylipäätään minkäänlaista odotushorisonttia, kun kirjaan tartuin. Muistiinpanot jälkikäteen ovat karut, vain neljä lyhyttä riviä, jotka paljastavat minun kyllä viihtyneen kirjan parissa. Mutta mitään kovin painavaa sanottavaa siitä ei ole siis mieleen jäänyt. Silti sain eilen illalla loppuun sarjan seitsemännen osan, Luiden kaiun. Olen kymmenen vuoden aikana kahlannut 7524 sivua! Välillä pohdin ihan vakavissani, onko tässä mitään järkeä, mutta sitten jatkan ahmimista. Jokin jippo Gabaldonin tekstissä siis täytyy olla.

Gabaldon on koulutukseltaan luonnontieteilijä, mutta hän liittyi internetin keksimisen jälkeen CompuServe-nimiseen kirjoittajaryhmään ja sai ryhmäläisiltä innostunutta palautetta Skotlantiin sijoittuvasta tarinastaan ja kirjoitti sille jatkoa. Muukalainen ilmestyi vuonna 1991 (mikä oli minulle yllätys, sillä luulin, että kirja olisi suomennettu tuoreempana). Nettisivuillaan Gabaldon itse kertoo, että esikoisromaani oli tavallaan vahinko. Hän kirjoitti sen oppiakseen, millaista romaanin kirjoittaminen on ja haluaisiko hän kirjoittaa sellaisia. Tuloksena oli siis bestseller, ja Gabaldon jätti pian entisen ammattinsa ryhtyäkseen kirjailijaksi. Melkoinen tuhkimotarina siis, tai ainakin amerikkalaisen unelman toteutuminen. Kirjoja on nimittäin myyty reippaat 19 miljoonaa kappaletta…

Parhaillaan Gabaldon kirjoittaa sarjan kahdeksatta osaa Written In My Own Heart’s Blood, jonka pitäisi ilmestyä vuoden 2013 alussa. Suomennos valmistunee saman vuoden lopulla tai seuraavan keväällä. Gabaldon antaa myös ymmärtää, että kyseessä on sarjan päätösosa. Tulossa on kuitenkin myös vielä toistaiseksi nimeämätön prequel, eli ”mitä ennen tapahtui” -osa. Sarjaan liittyy myös oma spin offinsa, eli toistaiseksi kolmiosainen lordi Grey -sarja: Lordin yksityisasia, Lordi John ja veitsenterän veljeskunta ja Lordi John ja paholaisen korttipakka. Tätä spin off -sarjaa en ole lukenut. Lordi John Grey on siis Muukalais-sarjan sivuhenkilö.

Olen kirjoihin koukussa myös siinä mielessä, että pakkomielteenäni on hankkia ne kaikki. Niinpä hyllyssäni on lähes 35 senttimetriä tummanruskeita kirjanselkämyksiä G-kirjaimen kohdalla. Gummerus on julkaissut teoksia myös isokokoisina pokkareina. Omat kovakantiset versioni painavatkin useimmat toista kiloa kappaleelta. Ensimmäinen kirjakerhon kautta tullut on todella ohutsivuinen, joten se hieman hoikentaa rivistöä.

Mutta asiaan. Sarjan jujuna on aikamatkustus. Wikipediassa todetaan, että aikamatkailu yhdistetään yleensä tieteiskirjallisuuteen. Gabaldonin sarja ei kuitenkaan mielestäni ole millään lailla scifiä, vaan luokitteluksi sopii parhaiten historiallinen romantiikka, naisviihde, puhdas hömppä. Mausteena on ripaus fantasiaa tuon aikamatkailun muodossa. Juoni on rönsyilyssään vertaansa vailla, eikä mikään kustannustoimittaja tunnu asettavan Gabaldonille minkäänlaisia rajoja, päinvastoin. Hurjia seikkailuja, käsittämättömiä yhteensattumia, ja aina välillä estotonta seksiä. Siinä resepti, noin pääpiirteissään.

Muukalaisen alussa minäkertoja, lähes kolmikymppinen Claire on lomamatkalla Skotlannissa Invernessissä aviomiehensä historioitsija Frank Randallin kanssa vuoden 1945 kesäkuussa. Pari on ollut naimisissa seitsemän vuotta, mutta maailmansodan aikana he ovat tavanneet vain kolmesti. Frank etsii myös omia sukujuuriaan, ja saa selville, että hänen esi-isänsä on ollut Musta-Jaskaksi kutsuttu pahamaineinen kapteeni Jonathan Randall 1740-luvulla. Musta-Jaska on kohdellut kovalla kädellä kapinallisia skotteja. Tässä yhteydessä Claire tapaa ensi kerran Roger MacKenzien, josta myöhemmin tulee hänen vävynsä.

Juhannuksena Claire, joka on jättänyt sairaanhoitajan työnsä ja etsii aikansa kuluksi tietoja lääkekasveista, lähtee keräämään kasveja Craigh na Dunilta, muinaiselta kivikehältä. Kauhukseen hän siirtyy ajassa kaksisataa vuotta taaksepäin ja törmää ensi töikseen Mustaan-Jaskaan. Skottikapinalliset kuitenkin nappaavat hänet, ja hänet vihitään pakolla nuoren James Fraserin kanssa. Vaikka kyseessä on todellinen pakkoavioliitto, James ja Clare rakastuvat toisiinsa intohimoisesti. Seuraa monenlaisia kauheita juonenkäänteitä ja sankaripari on lähes jatkuvasti kuolemanvaarassa. James joutuu mm. Musta-Jaska Randallin vangiksi ja kiduttamaksi. Kirja päättyy onnellisiin hetkiin Ranskassa, johon pariskunta on kirjavien vaiheiden jälkeen päätynyt. James alkaa toipua kokemuksistaan, ja Clare kertoo olevansa raskaana.

Jo ensimmäisessä osassa Clare hyödyntää sairaanhoitajan ammattiaan. Kokemukset sodan ajalta ovat muutenkin eduksi. Ehkä kiehtovinta tässä aloitusosassa olikin, miten 1900-luvun ihminen selviytyy 1700-luvun maailmassa, ja miten Clare pystyy hyödyntämään tietojaan historian kulusta (tiedot ovat aika ylimalkaiset) sekä tieteen edistysaskelista. Muistan, että minua jäi kaivelemaan erityisesti, miksi kirjassa ei kerrottu mitään siitä, miten Frank Randall selviytyi vaimonsa katoamisesta. Siihen sain vastauksen seuraavassa osassa. Myöskään aikamatkan syytä tai tapaa ei tässä osassa muistikuvieni mukaan vielä paljoakaan ehditty pohdiskella.

Sudenkorento alkaa jaksolla, joka sijoittuu vuoteen 1968. Clare on palannut Skotlantiin kauniin punatukkaisen tyttärensä Briannan kanssa (James on pitkä ja komea, punatukkainen skotti, Frank lyhyempi ja tumma). Clare etsii tietoja Cullodenin taistelussa kuolleista. Hautausmaalta löytyy Jonathan Randallin hautakivi, mutta Claren kauhuksi myös Jamien (Jamesin). Clare kertoo Briannalle, että James eikä Frank oli tämän oikea isä. Myös Roger saa kuulla tästä ja Clairen uskomattomasta aikamatkasta. Sitten siirrytään takaisin 1700-luvun Ranskaan, jossa Claire ja James yrittävät estää Kaarle Stuartia nostattamasta kapinaa Skotlannissa. Historian kulun muuttaminen on kuitenkin mahdotonta, ja Cullodenin tuhoisa taistelu lähenee vääjäämättä. Claire on raskaana ja pariskunta tekee ratkaisunsa. Clairen on parasta pyrkiä takaisin 1900-luvulle, turvaan. Toinen osa päättyy 1960-luvun loppuun, jolloin Claire saa selville, että Jamie onkin elossa 1700-luvulla.

Kolmas osa Matkantekijä kertoo Clairen uudesta matkasta 1700-luvulle Jamien luo. Claire ja Roger ovat päätelleet, että tietyillä ihmisillä on kyky siirtyä ajassa kivikehien kautta tiettyinä vuoden hetkinä, kuten juhannuksena. Tällä kertaa Claire on varustautunut paremmin. Nykyajassa hän on opiskellut kirurgiksi, mistä onkin menneisyydessä paljon etua. Claire löytää Jamien, mutta hankaluuksia tuottaa se seikka, että Jamie on avioitunut luultuaan, ettei Claire voisi koskaan palata hänen luokseen. Jamie joutuu lähtemään Amerikkaan Pohjois-Carolinaan, jossa suvulla on maaomaisuutta. Claire seuraa häntä, mutta matkalla sattuu monen moista, mm. hurrikaani iskee.

Syysrummuissa nykyajassa Brianna ja Roger saavat käsiinsä lehtileikkeen, jossa kerrotaan James ja Claire Fraserin kuolleen tulipalossa vuonna 1776. Brianna lähtee kivikehän kautta etsimään vanhempiaan ja estämään katastrofin. Roger, joka myös on sukuaan aikamatkaaja, seuraa häntä. Brianna raiskataan ennen kuin Roger löytää hänet. Perheen yhdistymistä ja erilaisia vaikeuksia siinä käsitellään vielä pitkään. Mielenkiintoisimpia kohtia ovat uudisasutuksen kuvaus. Jamie ja klaanin muut jäsenet rakentavat umpimetsään, erämaahan, lopulta melko kukoistavan tilan. Claire koettaa hoitaa lääkärin tointa alkeellisissa oloissa. Hän esimerkiksi koettaa valmistaa penisilliiniä homehduttamalla leipiä sekä rakentaa kalkkarokäärmeen hampaista injektioruiskun. Intiaaneihin sekä muihin aikamatkustajiinkin törmätään. Tuliristi sekä Lumen ja tuhkan maa eivät kovinkaan paljon vie juonta eteenpäin, vaikka hurjia seikkailuja koetaankin. Sisällissota levottomuuksineen lähestyy ja Frasereitten asema käy vähitellen tukalaksi. James Fraser tuntee olevansa luonnostaan kapinallisten eli amerikkalaisten puolella. Sotiminen kuitenkin kauhistuttaa häntä, sillä hänen avioton poikansa William on brittiupseeri. William uskoo, että hänen isänsä on lordi John Grey.

Koska olen lukenut kirjoja kymmenen vuoden mittaan harvakseltaan, en millään ole tahtonut pysyä kaikissa juonenkoukeroissa mukana. Näihin kirjoihin todellakin olisin toivonut henkilöluetteloita, sukupuita ja karttoja lukemisen avuksi. Niitä ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. Kirjailijan nettisivuilla tosin esitellään teokset The Outlandish Companion Vol 1 ja Vol 2, joissa on juuri näitä kaivattuja tietoja. Jälkimmäinen osa on vielä teon alla, mutta ensimmäisessä osassa olisi henkilöluetteloita, horoskooppeja, sukupuita jne., jotka liittyvät sarjan neljään ensimmäiseen osaan.

Kahden vuoden tauko lukemisessa taakkani lähdin kahlaamaan osaa seitsemän, Luiden kaikua. Sen muistin, että edellisessä osassa Brianna, Roger ja lapset Jem ja Mandy lähetettiin kivikehän kautta nykyaikaan, vuoteen 1980. Syynä oli Mandy-tytön synnynnäinen sydänvika, jota ei voitu hoitaa edes Clairen avuilla 1770-luvulla. Clairen ja Jamien koti tuhoutui tulipalossa kirjan lopussa, mutta kukaan ei menehtynyt.

Sisällissota on vihdoin alkamassa, ja Jamie ja Claire päättävät lähteä Skotlantiin, jotta James ei joutuisi sotaan vapausarmeijan joukkoihin. Samalla seurataan mm. Williamin vaiheita Pohjois-Amerikassa brittisotilaana. Nykyajassa Brianna ja Roger ovat asettuneet Jamesin entiselle kotitilalle Lallybrochiin. Roger saa käsiinsä lippaan, jonka sisällä on Clairen ja Jamesin heille kirjoittamia kirjeitä. Niiden avulla Brianna ja Roger voivat seurata menneisyyden tapahtumia. Epärealistisuuden huippu on minusta se, että he eivät lue kirjeitä heti, vaan säästelevät niitä avaamattomina kuukausia! Pariskunnan elämän seuraaminen nykyajassa on kirjan parasta antia. Yllättävä vieras menneisyydestä pistää lisää kierroksia tarinaan. Lopussa tapahtuu tragedia, ja kaikki jää kesken niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin.

Sallalta poimin vuosi sitten Kaari Utrion kirjojen yhteydestä termin rouvasporno, joka sopii näihin kirjoihin mainiosti. Kumpikin pariskunta, niin Claire ja James kuin Brianna ja Rogerkin, ovat suorastaan harvinaisen aktiivisia seksin alueella (tai ainakin minä ajattelen niin). Kunnon petipuuhat auttavat aina, onpa sitten millainen murhe tai huoli painamassa. Ikäkään ei haittaa, eikä liiton kesto. Seksi on aina yhtä tajunnanräjäyttävää, ollaanpa sitten juurakoiden päällä havulaavulla tai untuvapatjalla kartanossa. Claire on keski-iässäkin vielä hehkeä ja Jamien mieskunnossa ei ole toivomisen varaa. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä päälle liimatummilta seksikohtaukset alkavat tuntua.

Samoin alkaa tökkiä kielimuoto, jonka kääntäjä Anuirmeli Sallamo-Lavi on valinnut markkeeraamaan ylämaalaisten murteellista englantia. Muistaakseni Salla totesikin jossakin kommentissaan omassa blogissaan, että tämä mää ja sää -kieli hyydytti hänet jo alkumetreillä. Minä olen yrittänyt kestää, ja määt ja säät menevätkin vielä ihan kepoisesti, mutta vanhahtavat ja ylätyyliset konsat ja ollos-muodot alkavat jo olla liikaa. Sitä paitsi ehken on yhdistelmä sanoista ehkä ja en, siis kielteinen muoto! Alkuperäinen teos on todella jaaritteleva, eikä suomennettaessa ole karsittu edes selkeästi tahatonta toistoa. Varaa kyllä olisi ollut. Juonta täysin kuljettamattomia jaksojakin olisi voinut huoleti karsia. Tosin ymmärrän, että kustannussopimuksia tehdessä tämänkaltaisesta lyhentämisestä pitäisi erikseen sopia, eivätkä oikeuksien myyjät välttämättä niihin suostu.

Muukalais-sarjalla on oma keskustelupalsta, joka tosin ei ole ihan hiljattain päivittynyt. Samoin sarjalla on suomenkielinen Facebook-sivu, vaikka hiljaiselta vaikuttaa sekin.

Diana Gabaldon: Muukalainen (Outlander)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2002, 825 sivua

Sudenkorento (Dragonfly in Amber)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, kesäkuu 2004,763 sivua

Matkantekijä  (Voyager)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, tammikuu 2005,928 sivua

Syysrummut  (Drums of Autumn)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, heinäkuu 2005, 1140 sivua

Tuliristi  (The Fiery Cross)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis

Gummerus Kustannus, elokuu 2006, 1320 sivua

Lumen ja tuhkan maa (A Breath of Snow and Ashes)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2007, 1411 sivua

Luiden kaiku (An Echo in the Bone)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2010, 1189 sivua


HUOMIO! 9.10.2015 Gummerus tiedottaa Facebook-sivuillaan:

Suuren kysynnän vuoksi tiedotamme, että Diana Gabaldonin kirjoja on saatavana näin:

MATKANTEKIJÄ-SARJA
Muukalainen (löytyy pokkarina)
Sudenkorento (löytyy pokkarina)
Matkantekijä (löytyy pokkarina)
Syysrummut (tulossa pokkarina joulukuussa 2015)
Tuliristi (tulossa pokkarina helmikuussa 2016)
Lumen ja tuhkan maa (toistaiseksi loppuunmyyty)
Luiden kaiku (löytyy kovakantisena)
Sydänverelläni kirjoitettu (löytyy kovakantisena)

Tulivana – Neljä Matkantekijä-kertomusta (löytyy kovakantisena ja pokkarina)

LORDI JOHN -sarjasta on saatavana kovakantisena:
Lordi John ja paholaisen korttipakka
Skottilainen vanki

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8

BTJ Kustannuksen, nykyään Avaimen kirjailijaesittelyjen sarjan käynnisti vuonna 1995 Ismo Loivamaan toimittama Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nyt teossarjasta ilmestyy kahdeksas osa, joka sisältää 25 uutta kirjailijaesittelyä. Mistä lapsille ja nuorille kirjoitetaan 2000-luvulla? Keitä ovat kirjailijat tekstien takana?

Näin esitellään Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8, joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa. Sarja on siis jo varsin vaikuttava. Olen tutustunut ja hankkinut töihin aikoinani BTJ:n muita vastaavia teoksia, joissa esitellään mm. kotimaisia naisviihteen kirjoittajia. Kirjat ovat opettajan työssä oivia apuvälineitä ja hyviä lähdeteoksia oppilaitten esitelmiä yms. varten. Ainoa haittapuoli on ollut kirjojen korkea hinta. Sen vuoksi työpaikkani kokoelmakaan ei ole vuosiin karttunut. Tämä nyt käsissä oleva teos on siis Avaimen kustantama, BTJ Kustannus ja Avainhan yhdistyivät taannoin. (Ikävä uutinen oli, että Avain on kokonaan luopumassa kaunokirjallisuuden julkaisemisesta.) Tämä sarjan kahdeksas osa on järkevästi julkaistu pehmeäkantisena, mikä toivottavasti laskee kirjan myyntihintaa.

Uskoisin, että teoksesta on ilo muillekin kuin opettajille, mutta ainakin se on hyödyksi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille ja luokanopettajille, jotka suunnittelevat koulussa kirjallisuuden opettamista ja kenties kirjahankintoja. Mutta voisipa tätä kirjaa selata vanhempi, isovanhempi tai kummikin, joka miettii, millaista kirjallisuutta hankkisi lapselle tai nuorelle lahjaksi tai mitä haettaisiin kirjastosta luettavaksi.

Ismo Loivamaa on siis kirjoittanut kaikki kirjan esittelytekstit, mitä pidän varsin kunnioitettavana suorituksena. Esittelyn lisäksi mukana on analyysia ja mm. lainauksia kritiikeistä. Myös esipuhe on varsin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, varsinkin juuri nyt, kun monet lasten- ja nuortenkirjailijat ovat lähestyneet Helsingin Sanomia avoimella kirjeellään.  Loivamaa kirjoittaa mm. näin:

”Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on tullut luonnollinen ja näkyvä osa julkisuutta. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavien palkintojen, tunnustusten ja apurahojen määrä on pikemminkin kasvamassa kuin vähenemässä. Lajin arvostusta kohentaa myös vilkas tutkimuskirjallisuus. Lähdekirjallisuutta ilmestyy huomattavia määriä, vaikka ilmiö helposti unohdetaan, kun keskitytään murehtimaan ohentunutta päivänkritiikkiä. Lehtiarvostelujen määrä onkin vähentynyt hyvin nopeasti. --- Vastaavasti muu kuin kirjojen arviointiin liittyvän julkisuuden määrä sanoma- ja aikakauslehdissä on kasvanut räjähdysmäisesti – lastenkirjailijoista ilmestyy taajaan haastatteluja ja lastenkirjoista dramatisoidaan herkästi myös teatteriesityksiä. Kirjailijoiden aktiivisuus blogien kirjoittajina lisää lajin näkyvyyttä. Parhaimmat lastenkirjallisuuden blogit sytyttävät keskustelua ja auttavat ajankohtaisen tiedon etsimisessä.”

Loivamaa esittelee seuraavat kirjailijat:

Päivi Alasalmi
Johanna Arola
Maria Autio
Siiri Enoranta
Sari Kanala
Uma Karma
Leena Krohn
Heidi Köngäs
Mysi Lahtinen
Sisko Latvus
Anne-Mau Lehikoinen
Päivi Luostarinen
Pasi Lönn
Leena Parkkinen
Kirsi Pehkonen
Kira Poutanen
Paavo Rauskanen
Atu Ruotanen
Inga Röning
Heta Salmi
Anita Sihvola
Johanna Sinisalo
Arto Virtanen
Leena Virtanen
Carina Wolf-Brandt

Osa on jo pitkän uran tehneitä, kuten vaikkapa Leena Krohn, toiset ovat tutumpia aikuistenkirjailijoina ja muutamat ovat vasta ihan kirjailijanuransa alussa.

Itselleni merkkasin seuraavat lähemmät tutustumista vaativat kirjat ja kirjailijat:

Maria Autio: Paperisudet (2009), aiheena koulukiusaaminen, ja Ajatustenlukija (2011), joka on vuoden 2012 Topelius-palkintoehdokkaana. (Maria Autio muuten opiskeli muinaisuudessa samaan aikaan kanssani Turun yliopistossa, ja muistan hänen hieman eteerisen runotyttömäisen olemuksensa laitoksen käytäviltä, vaikka emme tuttuja olleetkaan.)

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010) ja Gisellen kuolema (2011), joka on ollut lukulistallani Sallan esittelyn jälkeen. Se oli myös vuoden 2012 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Uma Karma: Kaiken se kestää (2008), joka kertoo poikarakkaudesta urheilijanuorukaisten välillä, sekä Mistä tunnet sä ystävän (2009), jossa kaverukset ovat siirtymässä yläasteelle, mikä pelottaa ja ajatteluttaa. Jälkimmäinen kirja voisi olla mittatilausjuttu kutosluokille! Uma Karma on kirjailijasalanimi, eikä kirjailijasta Loivamaan mukaan juurikaan ole tietoa tihkunut. Linkkini vievät kirjailijan kotisivuille, jotka noudattelevat nuorekkaan rosoista linjaa.

Uskonnollista sävyä on kirjoissaan niin Sisko Latvuksella kuin Päivi Luostarisellakin. Latvuksen historiallinen nuortenromaani Kaukana omalta maalta (2011) sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen piiritettyyn Leningradiin ja kertoo inkerinsuomalaisista. Luostarisen kirjat Kärrynpyöräkesä (2000) ja Kipinöitä ja kapinoita (2006) kertoo Pinjasta ja seurustelusta, ja rakkaudesta on kyse kirjassa Siivetönkin lintu lentää (2003).

Pasi Lönn: Hyppy syvyyteen (2009) ja Harhaisku (2011). Kirjat ovat nuortendekkareita, ja Loivamaa toteaa, että uskottavuus on paikoin koetteilla, mutta muuten moitittavaa ei löydy. Voisivat olla sopivia vähän lukeville pojille? Lönn on julkaissut myös aikuistendekkarin Viimeinen tili.

Kirsi Pehkonen: HyväUni (2005) yhdistelee kirjallisuuden lajityyppejä, mm. fantasiaa ja psykologista jännäriä. Urheilukirja Aloituskiekko (2011) vaikuttaa myös mukavalta ja on saamassa syksyllä jatkoa.

Vielä Inga Röningin fantasiaromaani Kohti Pystynyppyläin puhurivuoristoa (2005), Johanna Sinisalon Möbiuksen maa (2010) ja Leena Virtasen adoptiosta kertova Pikku Xing (2004), ja luettavaa riittääkin jo pitkälle!

Lopussa on vielä luetteloita kirjallisuuspalkituista, lähdekirjallisuudesta ja kirjassa esitellyistä teoksista.

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8

Avain 2012.

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan päivän kunniaksi työpaikallani rakennettiin tänään pientä näyttelyä, jonka ideana oli Kalevalan antamat vaikutteet suomalaisessa kulttuurissa. Sattuneesta syystä minunkin kaappieni kätköistä löytyi melkoinen kasa materiaalia. Sitä kokoillessani muistin lukeneeni monenlaisia Kalevalaan perustuvia teoksia, joista yksi on Petteri Hakkaraisen Väinämöinen, vanhana syntynyt. Olen siitä vuonna 2004 kirjoittanut seuraavan arvion, olkaapa hyvät:

Pakinoitsija Petteri Hakkarainen on tehnyt ison urakan kääntäessään Lönnrotin Uuden Kalevalan (1849) nykysuomeksi ja romaanimuotoon. Näin on syntynyt kirjailijan esikoisromaani Väinämöinen, vanhana syntynyt. Hakkarainen ei ole ensimmäinen Kalevalan uudelleensovittaja, sillä esimerkiksi Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi Kai Niemisen Kalevala 1999. Jotain tämä ainakin kertonee Kalevalan keskeisestä merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa.

Hakkaraisen teos eroaa Niemisen versiosta parillakin merkittävällä tavalla, vaikka molemmat ovat olleet täysin uskollisia Lönnrotin Kalevalan juonelle. Nieminen on kirjassaan käyttänyt runsaasti alkuperäistekstin runositaatteja, mutta Hakkarainen ei ole näin menetellyt. Hän on muuttanut kaikki loitsut ja syntysanatkin proosaksi. Näissä kohdissa erityisen selkeästi tulee esille kalevalaisen kielen voima: runon sisältö ei aina pelkästään ratkaise, vaan myös muodolla on merkitystä.

Hakkarainen on lisäksi värittänyt kieltä pakinamaisesti: Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. ”Maata näkyvissä”, se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen niitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista. Tyyli jaksaa hymyilyttää pari ensimmäistä lukua, mutta sitten se kyllä menettää tehonsa.

Kalevalansa lukeneille Hakkaraisen kirja ei tuo juurikaan uusia elämyksiä, mutta Kalevalaa koulussa kammonneille tai muuten sen kieltä vieroksuville Väinämöinen, vanhana syntynyt on helppo tapa tutustua kansalliseepokseen.

Oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!


P. S. Suosittelen lämpimästi myös Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevalaa, josta on juttu tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla. Huitula sanoo lopuksi kirjojensa suosiosta näin: "Iäkkäät naiset ovat olleet yllättävän iso kohderyhmä, vaikka he eivät yleensä lue sarjakuvia." Pohdin vain, kuinka moni kollegani on laillani hankkinut albumit elävöittämään peruskoulun Kalevala-tunteja :)

Näytelmä Raid ja mustempi lammas

Käsiohjelma Seppo Suominen ja Antti Piiroinen

Viime kesäkuussa lupasin, että jos Harri Nykäsen kirjan Raid ja mustempi lammas pohjalta kirjoitettu näytelmä joskus esitettäisiin Salossa teatteri Provinssissa, menisin sen katsomaan. Harri Nykäsen käsikirjoittaman samanniminen näytelmä sai ensi-iltansa runsas viikko sitten, ja eilen istuin minäkin katsomossa.

Kirja ilmestyi vuonna 2000 ja on Nykäsen tyyliin melko tiivis, vain vähän yli kaksisataasivuinen. Tarina on road trip -muotoinen (kuka keksii tähän kunnon suomennoksen?). Raid toimii autonkuljettajana kummisedälleen Nygrenille, joka vatsasyöpään sairastuttuaan haluaa vielä tasata tilejään ja saada siihen kevyempään vaakakuppiin hieman painoa ennen kuolemaa. Väkivallan sävyttämä matka vie kohti pohjoista ja lopullista tilintekoa. Myös poliisi kiinnostuu Raidin ja Nygrenin matkanteosta. Jansson alaisineen on työnantajan määräämällä kuntoutusjaksolla, kun tieto kaksikon liikkeistä tulee.

Miten tuoda tällainen tien päälle sijoittuva ja episodimainen tarina näyttämölle?

Provinssissa tämä ongelma on ratkaistu onnistuneesti. Näyttämön toisessa reunassa on musta mersunraato, jossa voi välillä istuskella. Myös videoskriinejä hyödynnetään. Niitä on takaseinällä parikin, ja niihin heijastetaan milloin valokuvia, milloin lähikuvaa näyttelijöistä. Toimii paikoin tehokkaasti. Nopeat rekvisiittavaihdokset sujuvat myös, ja musiikin avulla vaihdetaan tunnelmasta toiseen. Mutta ongelmiakin on. Ensimmäiseen näytökseen on kaksikon matkantekokohtausten väliin sijoitettu näkymiä poliisien kuntoutuksesta. Kuntoutuskeskus Vetreä veteraani edustaa näytelmän huumoria. Poliisien kanssa samaa kunto-ohjelmaa toteuttaa joukko erittäin huonokuntoisia vanhuksia, ja ohjaajina toimii yksi kaunis nuori nainen ja kaksi homppelipoikaa. Siis homovitsejä! Lisäksi taustalla jumputtavat 70- ja 80-luvun mauttomimmat iskelmät. Tästä risuja! Kontrasti loppua kohti yhä surullisemmaksi kääntyvään päätarinaan on melkoinen. Onneksi tiiviimmässä toisessa näytöksessä homopojat eivät enää koikkelehdi lavalla.

Toinen ongelma on ollut näytelmän roolitus. Raid on suomalaisille yhtä kuin Kai Lehtinen, minkäs sille voi. Onhan Lehtinen esittänyt Raidia niin 12-osaisessa tv-sarjassa kuin kokoillan elokuvassakin. Lehtinen myös sopii vähäpuheiseksi ja karheaksi roistoksi vallan mainiosti. Salossa kuitenkin päädyttiin toiseen ratkaisuun. Raidia esittää Kai Lehtisen poika Aape Lehtinen. Mietin ratkaisun onnistuneisuutta jo ennen näytelmän näkemistä ja pidän sitä kyseenalaisena sen nähtyänikin. Ennen kaikkea ratkaisu on epäreilu nuorta Aape Lehtistä kohtaan! Miten voi täyttää isänsä saappaat? Sitähän yleisö kuitenkin odottaa ja näytelmää katsoessaan puntaroi. Aape Lehtinen on miellyttävän oloinen nuorukainen, ja tarvittavaa parransänkeä ja rosvomaisuutta löytyy kyllä. Kauniskasvoiselta nuorukaiselta kuitenkin vielä puuttuu se jokin, karisma, jota kokeneempi ja varttuneempi näyttelijä, kuten Kai Lehtinen, säteilee ympärilleen. Äänikin on kuin isän, mutta ei kuitenkaan ihan. Lisäksi Raidin tehtävänä on lähinnä seistä jököttää vieressä, kun Nygren toimii. Vähäiset repliikkinsä Lehtinen laukoo vaadittavalla lakonisuudella, mutta jonkinlainen maneeri on korostaa jokaista pääpainollista tavua pienellä päänliikkeellä.

Pääosaan Nygreniksi on Saloon saatu pitkän linjan ammattilainen Ossi Ahlapuro, jonka varassa näytelmä pitkälti on. Ahlapuro tekee Nygrenin roolin upeasti. Jo tämän takia kannattaa teatteriin lähteä. Muut osat onkin sitten miehitetty paikallisin voimin. Tuttujen ihmisten näkeminen näyttämöllä on aina mukavaa. On hauska vertailla, miten aiemmista näytelmistä tutut ihmiset onnistuvat roolisuorituksissaan tällä kertaa. Oma suosikkini oli Ola Leinosen esittämä sliipattu, elvismäinen huijarimaallikkosaarnaaja Koistinen. Oiva Lohtanderia huomattavasti hoikempi Arto Nieminen on ihan kohtalainen komisario Jansson, eikä Joonas Suomisessa Hoponakaan ole valittamista. Nämä miehet kuuluvat Provinssin luottonäyttelijöihin ja ovat enemmän kuin harrastajia alallaan.

Näytelmä kestää väliaikoineen kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia. Kesto on jokseenkin sopiva, joskin kuten sanottua, ensimmäistä näytöstä olisi kannattanut tiivistää. 

C. J. Sansom: Musta tuli

Musta tuli on toinen kyttyräselkäisestä asianajaja Matthew Shardlakesta kertova historiallinen dekkari. Luin sarjan aloitusosan Luostarin varjot kesällä, mutta en vielä ihan täysin vakuuttunut C. J. Sansomin kertojanlahjoista. Historialliset puitteet on kirjassa kuvattu moitteetta, mutta se jokin jäi kuitenkin puuttumaan, ehkäpä juonenkehittelystä. Painoin kuitenkin nimen muistiin siltä varalta, että törmäisin jossakin Sansomilta suomennettuun toiseen teokseen Talveen Madridissa. Joululoman kirja-alennusmyynnissä minua lykästi. Ahmin tiiliskiven lomalukemisekseni parissa päivässä ja viihdyin mainiosti.

Toinen osa Shardlakesta kertovasta viisiosaisesta sarjasta on siis nyt julkaistu suomeksi nimellä Musta tuli. Luostarin varjojen herättämän lievän innostuksen takia en ihan kauheasti tästä odottanut, joten pääsin yllättymään todella positiivisesti. Sansomhan petraa kuin sika juoksuaan! (Tämä on meillä päin positiivinen arvio.) Jäin aloitusosasta kaipaamaan jotakin, kuten vaikkapa filosofista sanomaa. Nyt sain sitäkin, mutta ei turhan alleviivattuna. Valta tekee ihmisistä julmia petoja, ja uskontoa käytetään usein tekosyynä julmuuksiin. Köyhien asema on liian usein toivoton. Näiden ongelmien äärellä teräväpäinen Shardlakekin joutuu myöntämään kyvyttömyytensä. Muutamaa voi auttaa, mutta tuhannet ja taas tuhannet ovat avun ulottumattomissa.

Pidän historiallisista romaaneista ja dekkareista, ja Sansom yhdistää nämä lempilajini herkullisesti. Eletään vuoden 1540 ennätyksellistä hellekesää Lontoossa. Kuningas Henrik VIII on solminut avioliiton saksalaisen Anna Kleveläisen kanssa Thomas Cromwellin taivuttelemana. Avioliitto on kuitenkin osoittautunut katastrofiksi, sillä Anna on Henrikin silmissä ruma ja vastenmielinen. Poliittinen tilauskin avioliitolta murenee, ja Cromwell huomaa joutuneensa epäsuosioon. Henrik havittelee jo uutta vaimoa, teini-ikäistä Katariina Howardia, joka on Cromwellin pahimman vastustajan Norfolkin herttuan sukulainen. Pelätään myös, että uusi avioliitto ajaisi Englannin takaisin paavin huomaan. Silloin Cromwell kannattajineen olisi todellisissa vaikeuksissa.

Nämä poliittis-uskonnolliset kuviot ovat kuitenkin vain tarinan taustaa. Ne kiehtoivat lukiessa kuitenkin niin paljon, että piti kaivaa hyllystä vanha uskollinen Maailmanhistorian pikkujättiläinen, josta sai kätevästi muistinvirkistystä. Englannin historia on totisesti ollut monipolvinen ja verinen. Mustassa tulessakin hirttoköydet heiluvat tuulessa ja polttorovioiden musta savu leijuu kaupungin yllä.

Kirjan alussa Shardlakea pyydetään avuksi, kun hänen entisen tuttavansa veljentytärtä syytetään 12-vuotiaan serkkunsa murhasta. Rikas kauppias on ottanut veljensä orpotytön huostaansa, mutta kahdeksantoistavuotias Elizabeth on koko ajan käyttäytynyt omituisesti ja vihamielisesti perhettä kohtaan. Nyt Elizabethia syytetään siitä, että hän on työntänyt serkkunsa pihan tyhjään kaivoon. Oikeudessa Elizabeth kieltäytyy puhumasta sanaakaan, ja hänet määrätään kärsimään kidutusta kunnes suostuu puhumaan. Shardlake ja tytön toinen setäkään eivät saa häntä puhumaan mitään. Viime hetkellä Shardlake saa Cromwellilta viestin, että tytön rangaistusta lykätään kahdella viikolla, jos Shardlake onnistuu tehtävässä, jonka Cromwell hänelle antaa.

Vastahakoisesti Shardlake lähtee Cromwellin puheille. Pääministerillä on merkillinen tehtävä hänelle. Eräästä purettavaksi aiotusta luostarista on löytynyt tynnyrillinen kreikkalaista tulta, Bysantin salaista asetta, jonka on kuviteltu iäksi kadonneen. Myös salaperäisen aineen valmistusohje on löytynyt ja on nyt erään alkemistin hallussa. Kun Shardlake ja Cromwellin palvelija Barak lähtevät tapaamaan alkemistia ja tämän veljeä, jotka ovat myymässä keksintöään Cromwellille, he löytävät miehet raa’asti murhattuina. Mustan tulen resepti on kadonnut.

Cromwell on pulassa, sillä hän on luvannut esitellä uuden aseen kuninkaalle kahden viikon päästä. Se on hänelle ainoa keino päästä takaisin suosioon, mutta sitä Shardlake ei voi tietää. Aikaa on todella vähän, ja pelastettavana on Elizabethin henki ja paljastettavana petturi, joka on vuotanut mustan tulen salaisuuden Cromwellin vastustajille. Tehtäviä ei helpota, että miehet huomaavat pian olevansa hengenvaarassa itsekin. Ilman Barakin lihaksia juttujen ratkaisemisesta ei tulisi mitään.

Sansom on punonut tällä kertaa polveilevan ja monia jännittäviä käänteitä sisältävän juonen mestarillisesti. Tapahtumat kuljettavat Shardlakea ja Barakia ympäri keskiaikaista Lontoota, joka helteen kynsissä löyhkää inhottavalta. Ahtaat kadut, väentungokset, aatelisten upeat illalliset, komeat katedraalit ja vuoroin haiseva, vuoroin vilvoittava Thames on kuvattu elävästi. Osansa kuvailusta saa myös onnahdellen toimiva oikeuslaitos. Vankiloissakin parempi väki saa inhimillisen kohtelun, jos on varaa maksaa majoituksesta. Alhaalla tyrmässä hengissä selviäminen on lähinnä ihme. Siksi hirttorangaistukset ynnä muut pannaankin täytäntöön pikaisesti.  Syytetyllä ei ole oikeutta asianajajaan, jos hänen syyllisyytensä vaikuttaa etukäteen selvältä. Vankia ei pääse edes katsomaan, jos ei ole varaa maksaa vartijalle.

590-sivuinen järkäle vaati huomioni lähes kolmen lomapäivän ajan. Tiivistahtinen lukeminen on varmaan tälle kirjalle eduksi, sillä henkilöitä ja juonenkiemuroita on runsaasti ja ne saattaisivat pätkittäisemmällä lukemisella päästä karkuteille. Henkilöluetteloa kirjassa ei ole, mutta etukannen sisällä on Lontoon kartta, joka auttaa suunnistuksessa. Hieman pistivät silmään luvattoman monet painovirheet ja muutama muu huolimattomuus. Esimerkiksi erään keskeisen talon nimi on muodossa the Lasitalo, mutta onneksi sentään vain kerran. Loppuun kirjailija on lisännyt hieman faktoja tarinan taustaksi ja kertoo myös, miten on idean kirjaansa saanut. Fakta ja fiktio on punottu hienosti yhteen. Muistelen lukeneeni mustasta eli kreikkalaisesta tulesta ainakin Mika Waltarin historiallisista romaaneista. On kiehtovaa ajatella, että Euroopassa ei todellakaan tunnettu maaöljyä vielä 1500-luvulla.


Tämä oli myös kiva lukea tässä välissä, kun on kimppalukuna menossa tuo Hilary Mantelin Susipalatsi. Sehän sijoittuu Cromwellin uran alkuvaiheisiin, ja siinä Cromwell on päähenkilönä. Olen muuten miettinyt, pitäisikö jossakin välissä lukea, vaikka kimppalukuna, uudelleen Ken Follettin upeat Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua. Kiinnostaisiko ketään?

Loma jatkuu aika lailla samoissa merkeissä. Varasin eilen kirjastosta netin kautta Tom Erik Arnkilin historiallisen romaanin Kyyroksen kirja. Tänään tekstari ilmoitti, että kirjan saisi noutaa. Yli 500 sivua viihdykettä on siinäkin J

C. J. Sansom: Musta tuli (Dark Fire)

Suom. Katariina Kaila. Otava 2012. 590 s.