Lukutaitohaaste!

Kuinka usein tulee tavallinen suomalainen ajatelleeksi, millaista olisi, jos ei osaisi lukea? Kirjoitettuun tekstiin törmää arkielämässä viimeistään aamupalapöydässä. Miltä tuntuisi, jos ei ymmärtäisi maitopurkin kylkeen painettuja merkkejä? Aamun sanomalehdestä voisi katsoa vain kuvat. Ja niin edelleen. Lukutaitoa tarvitaan lähes kaikessa, mitä päivittäin teemme.

Meille lukutaito on itsestäänselvyys, sillä lähes kaikki suomalaiset osaavat lukea viimeistään 7-8-vuotiaina. Mutta entä jos niin ei olisi? Niin ei tosiaankaan ole kaikkialla maailmassa. Wikipedian mukaan pahimmillaan lukutaitoisia on vain runsaat 30 % valtion väestöstä. Vain siis joka kolmas kansalainen osaa lukea esimerkiksi Tsadissa. Vieläkin lohduttomampia lukemia löytää helposti.

Suomen Pakolaisapu kutsui kirjabloggaajia mukaan lukutaitokampanjaan, joka polkaistaan käyntiin tänään 8.9., kansainvälisenä lukutaitopäivänä. On ilo olla mukana ajamassa todella tärkeää asiaa! Haastan tällä kirjoituksellani mukaan myös juuri Sinut, rakas blogini lukija. Osallistuminen on hauskaa ja helppoa! Haaste jatkuu koko syyskuun ajan. Tavoitteena on kerätä 20 000 aapista Afrikkaan, ja aapisen saa siis eurolla.

Osallistumisohjeet mukaan haastetuille: 

1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita yksi euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 

    1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste . Haasta myös ystäväsi ja blogisi lukijat mukaan kirjoittamalla kampanjasta. Kurkkaa täältä lisää

Itseltäni ei ainakaan luettava lopu! Lupaan osallistua haasteeseen koko syyskuun ajan jokaisella lukemallani tai kuuntelemallani kirjalla. Olisi kiva saada Sinulta kommentti alle, jos otat haasteen vastaan. Lukemisiin!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Esikoiskirjailija Pajtim Statovci on syntynyt Kosovossa vuonna 1990 ja muuttanut perheensä mukana Suomeen kaksivuotiaana. Nuori kirjailija opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopistossa elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista. Lahjakkaan miehen esikoisteoksen Kissani Jugoslavia käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä Ranskaan ja Norjaan.

Kova kuhina kirjailijan ja teoksen ympärillä ainakin on siis käynyt. Eikä syyttä, sillä Kissani Jugoslavia taitaa olla tähänastisen kirjavuoteni kutkuttavimpia lukukokemuksia. Vaikka tyyli ei täysillä juuri minuun iskenytkään, on helppoa tunnustaa, että Statovci on taitava kirjoittaja. Kirja ei antaudu helpolla, vaikka sen nopeasti lukeekin. Jouduin miettimään melkoisen tovin, ennen kuin sain koottua tuntemuksiani riittävästi voidakseni kirjoittaa tämän jutun.

Teoksessa kulkee kaksi tarinalinjaa, jotka yhdistyvät ennen pitkää, kuten lukija jo alusta asti arvaakin (ja vielä takakansiteksti avuliaasti paljastaa). Toinen linja alkaa Jugoslaviassa 1980. Kosovolainen albaanityttö naitetaan epäsovinnaisesti omissa häissään käyttäytyvälle miehelle. Lukija aavistaa jälleen, että tästä ei hyvää seuraa. Kurjan kohtelun lisäksi alkaa Jugoslavia hajota, ja Kosovossa asuville albaaneille koittavat ankarat ajat. Emine pakenee miehensä ja lastensa kanssa päämääränään Suomi.

Toisessa tarinassa ollaan nykyhetkessä. Nuori biseksuaaliopiskelijapoika Bekim kohtaa bileissä kiehtovan kissan, joka ilmoittaa tuota pikaa muuttavansa Bekimin luo. Bekim on onnellinen mutta samalla kauhuissaan. Mitä kissa sanoisi hänen isosta kuningasboastaan, joka ei suostu pysymään terraariossaan? Meno pojan asunnolla kiihtyy absurdiksi tuota pikaa.

Bekim on tehnyt rajua pesäeroa perheestään ja erityisesti tyranni-isästään. Kissan tultua Bekimin elämään mies on joutunut käymään läpi elämäänsä ja menneisyyttään. Isä ei hyväksynyt lukio-opintoja, joten Bekim opiskeli salaa isältään. Yliopisto-opinnot olivat vielä suurempi loukkaus isää kohtaan. Vähitellen Eminen ja Bekimin tarinat lomittuvat ja täydentävät toisiaan.

Bekimin kissa ja käärme ovat symboleilla lastattuja. Käy ilmi, että Bekim on lapsesta asti kammonnut käärmeitä syvästi, jopa niin, että on joutunut sen takia terapiaan. Miksi hän haluaa ottaa mahdollisimman suuren käärmeen kotiinsa? Mikä merkitys on kissalla? Nämä symbolit eivät minulle kokonaan avaudu, ja ne tekevät lukukokemuksesta kimurantin. Kissa ja käärme ovat kumpikin vastenmielisiä otuksia, mutta ne joutuvat vastatusten Bekimin asunnolla. Outo on osuva määritelmä näille osuuksille. Samalla kummallisen kiehtovaakin. Ihan kaikkea ei tarvitsekaan tajuta, välttämättä.

Statovcin kuvaama muslimiavioliitto on jo valitettavalla tavalla muuttunut kirjallisuudessa kliseeksi. Kaunis ja älykäs nuori nainen joutuu karvaasti pettymään avioliitossaan ja päätyy alistetun orjan asemaan. Mielenkiintoisinta on Statovcin raadollisesti kuvaama maahanmuuttajuus. Emine ja Bajram joutuvat jättämään kotimaan taakseen, koska edessä olisi muuten ollut todennäköisesti kuolema. Bajram odottaa vielä vuosikymmenen kuluttuakin palaavansa kotiin. Koti ei kuitenkaan ole entisensä, ja hän tuntee myös alemmuutta ja syyllisyyttä siitä, että pakeni sodan alta. Irrallisuus on käsinkosketeltavaa. Uudessa maassa Bajramin ja Eminen lapset alkavat nopeasti liukua ulottumattomiin kurinpalautusyrityksistä huolimatta tai oikeastaan vielä niiden nopeuttamana. Nopeasti sopeutuvat ja kielen omaksuvat lapset saavat kuitenkin tuntea nahoissaan ulkopuolisuutta hekin. Rasismi ei ole Suomessa mikään harvinaisuus. Sitä ei myöskään pysty mitenkään puolustelemaan.

Ristiriitainen lukukokemus siis monella tapaa. On todella mielenkiintoista seurata, mitä Statovci jatkossa tekee, eli onko tulossa lisää kirjoja vai siirtyykö hän esimerkiksi käsikirjoittajaksi. Joka tapauksessa miehestä kuullaan vielä!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Otava 2014. 286 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

***

Kissani Jugoslavia edustaa vuotta 2014 Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa -ohjelmasarjassa. 'Virallinen' bloggaus teoksesta löytyy Kirjasähkökäyrä-blogista.

Reijo Mäki: Cowboy

”Perkele! Jonen ajatukset ailahtivat taas näihin tuoreempiin murheisiin. Tämä koko vitun joulu. Ja paskakaan ei ottanut irrotakseen, ei pudonnut itkemälläkään.”

Enpä tiedä, kuka tässä on pahemmin väsähtänyt: lukija eli minä, kirjailija Reijo Mäki vai hänen sankarinsa yksityiskyttä Jussi Vares. Joka tapauksessa tämä allekirjoittanut uskollinen lukija on nyt vakaasti päättänyt olla enää lukematta tai kuuntelematta seuraavaa eli 26. Jussi Vares -dekkaria. Ainakaan, jollei ala kuulua vakuuttavia väitteitä siitä, että kirjailijan ja yksityisetsivän terä on jälleen löytynyt.

Kesällä ilmestynyt 25. Jussi Vares -dekkari Cowboy on nimittäin todella väsähtänyt. Mäki kertoi kolme vuotta sitten päättäneensä uudistaa Vares-sarjaansa ja aloitti sarjan sisällä trilogian, jonka osat olisivat ’erilaisia’ Vareksia. Kaikki Mäen teokset uskollisesti lukeneena (ja osan uudelleen äänikirjoina vielä kuunnelleena) en osaa vieläkään sanoa, mikä näissä kolmikon teoksissa on sitten se ’erilaisuus’. Paitsi ehkä komealta kalskahtavat nimet: Sheriffi, Intiaani ja Cowboy.

Sheriffin parissa olen blogimerkintöjen mukaan viihtynyt mukavasti ja vaikka mitään sen kummempaa uudistumista en ollutkaan huomannut, kirjailija tuntui olevan terässä. Viimekesäinen Intiaani oli sitten pettymys ja tämä uusin Cowboy on kyllä melkoinen pannukakku, anteeksi vain.

Cowboyn ’juoni’ rakentuu Mäen kirjoista tutuksi tulleella tavalla (ja käyttävät ideaa toki monet muutkin, Mäki vain vie tyylin melko äärimmilleen). Kaksi irrallisilta vaikuttavaa juonta kulkevat kirjassa rinnakkain ja risteävät sitten joissakin kohdin. Alku on tehokas, ja loppuun on saatu dramatiikkaakin. Keskellä on muutama toimintakohtaus ja sekaan on heitetty par eroottisesti latautunutta hetkosta. Loppu on täytetty kapakkajorinoilla, puujalkavitseillä ja surkeitten pikkurikollisten töppäilyillä. Valitettavasti tätä täyteainesta on Cowboyssa aivan luvattoman paljon ja vitsit ovat jos mahdollista menneet yhä mauttomampaan suuntaan. Vessatouhuja ja pöntön sisä- ja ulkopuolen kuvailua on useassa kohdassa, kuten alun sitaatistakin käynee ilmi. Mielestäni en ole kaikkein herkkänahkaisimpia kukkahattutätejä, mutta nyt eivät jutut jaksaneet edes hymähdyttää.

Alku on lupaava. Wannabe-roisto Jone Lehmijoki alias Cowboy odottelee jouluaattona vieraakseen kaunokaista, jonka on ajatellut vihdoinkin houkutella myös lakanoiden väliin. Kesken jouluaterian soi kuitenkin ovikello ja oven takana odottaa joulupukki ase ojossa. Palattuaan tajuihinsa kassaholvinsa vierestä Cowboy alkaa vähitellen kelata joutuneensa ovelan huijauksen kohteeksi. Mutta kenelle reklamoida, kun ryöstetty omaisuus ei ihan kestä päivänvaloa? Sitten samaan kapakkapöytään osuu turkulainen yksityisetsivä.

Jussi Vares on viettänyt joulunalusaikaa vaisuna sydänsurujen kourissa. Jälleen yksi lupaavasti alkanut parisuhde on ajautunut kiville. Maanvaiva Luusalmi saa pastori Alasen kanssa kuitenkin houkutelluksi Jussin kapakkaan. Siellä miehet törmäävät erääseen turkulaiseen julkkikseen, standup-koomikko Andy Ahmavaaraan, joka houkuttelee miehet mukaansa hulppean kattohuoneistonsa seurapiiribileisiin. Juhlissa ovat mukana myös Ahmavaaran parhaat ystävät tv-kokki Miro Maasilta ja telkkaritähtilaulaja Kalle Tikka. Myös Ahmavaara ilmaisee olevansa kiinnostunut Jussin ammatillisista palveluksista. Pian juhlien jälkeen julkkiskolmikkojoukko alkaa dramaattisesti harveta.

Mukana tarinassa hääräilevät vielä romaniserkukset Alvar ja Rainer sekä heidän tyttöystävättärensä sisarukset Ellu ja Marga. Romaniheimojen sukuvihat purkautuvat melkoisina väkivallantekoina Turun alamaailmassa, eikä Jussi Vareskaan välty sotkeutumasta tämän nelikon touhuihin.

Väkeä ja tavaraa on siis mukana kosolti. Kirja on lähellä puoltaväliä, ennen kuin mitään juonien kannalta olennaista lopulta tapahtuu, ja senkin jälkeen mennään vielä kolmannes kirjasta eteenpäin ilman varsinaista juonenkehittelyä. Andy Ahmavaaran hahmon kautta Mäki on antanut itselleen luvan vain lisätä kirjan tyhjäkäyntiä ja ontuvien ’vitsien’ latelua. Huippusuosittu koomikko suoltaa esimerkiksi tällaista huumoria:

”Kohta on taas kesä. Jokaisessa kunnassa on pakko olla joku oma kulttuuriviikko. Onkohan Mäntässä jo omansa? Ellei ole, niin ehdottaisin sellaista kuin Mäntän Männäviikot: kesäfestari niille, jotka eivät pidä yllätyksistä. Tervetuloa Mänttään! Männäviikot on festari, joka on jo nähty, viitenä vuonna peräkkäin kaikissa muissa valtakunnan pitäjissä. Samat metrilakut ja kuorolaulut ja haapapölkkyinstallaatiot. Lopuksi tanssia. Eli Finlanders!”

Vaikka tätä pitäisi ironianakin, niin silti on loukkaus proteesia käyttäviä kohtaan nimittää tällaista jauhantaa edes puujalkavitsiksi.

Kun kaiken moskan raaputtaa varsinaisen juonikuvion päältä, se paljastuu ihan näppärästi suunnitelluksi ja mielenkiintoiseksikin. Mutta koko kuvio lässähtää pahasti tämän kaiken muun hörhellyksen alle. En vähääkään epäile, etteikö se olisi tarkoituksellista. Mutta ihmettelen kovasti, miksi tällaiseen ratkaisuun on kirjailija päätynyt. Onko tarkoitus mitata jotenkin, kuinka surkeasti voi kirjoittaa ja vielä takoa suuria myyntilukuja? Eikö tästä kaavasta pääse muuten eroon? Odotan nimittäin ihan tosissani, että Mäki irrottautuisi vaihteeksi edes Jussi Vareksesta ja kirjoittaisi ihan uuden sankarin seikkailuista.

Jos en olisi sattunut saamaan vahingossa käsiini Cowboyta äänikirjana, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.

Reijo Mäki: Cowboy

Otava 2014. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen. Laajuus 11 cd-levyä, kesto 12 h 39 min.

Äänikirja lainattu kirjastosta, paperikirja ystävältä.

Helsingin Sanomissa Keijo Kettunen sanoo kirjasta samat asiat kuin minäkin, mutta paljon kiltimmin. Turun Sanomien Mari Viertola silittää Turun omaa poikaa selvästi myötäkarvaan. Kirjavinkkien Irjakaan ei löytänyt tästä merkkejä uudistumisesta.

Jari Tervo: Revontultentie

Kesällä WSOY:ltä tarjottiin minulle ja varmasti monelle muullekin kirjabloggaajalle mahdollisuutta lukea ennakkoon tänään virallisesti ilmestyvä Jari Tervon romaani Revontultentie. Mielelläni tartuin tilaisuuteen, sillä pidin melkoisesti viime vuonna ilmestyneestä Esikoisesta, jolle tämänsyksyinen teos on suoraa, joskin kustantajan mukaan itsenäistä jatkoa.

Kyseessä on fiktiivinen elämäkertaromaani, josta tulevat hakematta mieleen Olli Jalosen Poikakirja ja Hannu Väisäsen romaanisarja. Tervon minäkertoja on Jari-niminen rovaniemeläinen koulupoika. Esikoinen alkaa vuoden 1972 alusta, ja Revontultentiessä eletään vuotta 1973. Kirjojen väliin jää hämärän peittoon jakso, josta vain vihjaillaan uutuusromaanin alussa. Esikoisen lopun dramaattisilla käänteillä lienee kuitenkin osuutensa asiassa.

Kertojan perheessä on hänen, esikoispojan, lisäksi pari vuotta nuorempi sisar Maija sekä pikkuveli Unto Abraham, joka alkaa Esikoisessa saada kummallisen helposti mustelmia. Isällä on pieni rakennusalan yritys, vaikka onkin poliittisesti enemmän kallellaan vasemmalle kuin oikealle. Äiti myy vaatteita kaupassa. Sukuun kuuluvat äidin vanhemmat sekä äidinäidin vanhemmat Esme ja Erkki. Esikoisessa Esme haluaa tallentaa muistonsa nuoruudenaikaisista kokemuksistaan Jarin kasettinauhurille. Revontultentiessä Esme on sairastunut, mutta Erkki-sedäksi kutsuttu isovaari haluaa nyt kertoa nauhalle sotamuistojaan. Tarinat ovat nuorelle pojalle rankkoja.

Revontultentie on Esikoista hajanaisempi. Siinä ollaan runsaasti matkoilla. Ensin kuvataan Jarin perheen matka Suomi-Neuvostoliitto-Seuran mukana Moskovaan, sitten Jari pääsee poliittisesti aktiivisen historianopettajansa mukana DDR:ään nuorisofestivaaleille. Molemmat matkat päättyvät omalla tavallaan nolosti. Revontultentiestä myös puuttuu Esikoisen kaltainen yllätysmomentti, vaikka Jari saakin selville perheestään jälleen uuden salaisuuden. Se aukenee vahingossa, kun hän tarkkailee ihailemaansa kirjailija Timo K. Mukkaa. Historianopettaja Orankivaara antaa Jarille luettavaksi Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin, ja ajatus kirjailijanurasta alkaa vaivihkaa muotoutua.

14-vuotias Jari alkaa olla hyvin tietoinen vastakkaisesta sukupuolesta, mutta kontaktin ottaminen edes veret seisauttavan upeaan Ireneen on mahdoton tehtävä. Niinpä Irene on Jarin unelmien tyttö ja salainen tyttöystävä – niin salainen, ettei Irene itsekään sitä tiedä. Entä miten ostaa kortsuja Rovaniemellä, kun jokaisessa ostopaikassa tiskin takana on nainen?

Muutenkin aikuisten maailma alkaa yhä enemmän tunkeutua pojan elämään. Aika on hyvin poliittisesti värittynyttä, ja ilmapiiri koulussa tuntuu muuttuvan ratkaisevasti uuden historianopettajan myötä. Orankivaara on avoimesti vasemmistolainen ja hehkuttaa sosialismin ylivertaisuutta oppitunneilla. Yksinäinen Jari tarttuu innolla tarjottuun mahdollisuuteen, ja kuin huomaamatta hänestä on tullut opettajan luottopoika niin koulussa kuin poliittisilla agitointimatkoillakin.

Kumpikin teos tarjoaa aimo annoksen nostalgiaa huolella valmistettuna. Perheen ja koulun arki ovat aidon tuntuisia, tosia. Ajan poliittisiin virtauksiin ja niiden vaikutuksiin tavallisten ihmisten elämään Tervo ottaa lempeän ironisen kannan. Omat muistoni kyseiseltä vuosikymmeneltä ovat hämärähköt, sillä olin vasta aivan alakoululainen vuonna 1973. Politiikan kuohut eivät omaa kouluaikaani enää juurikaan sävyttäneet. Silti kirjat nostavat monenlaista mielen sopukoista pintaan.

Ihan Esikoisen veroinen Revontultentie ei siis minusta ole, vaikka mielenkiintoinen ja luistava romaani onkin. Jari-pojan elämä ja suvun edesottamukset saanevat vielä jatkoa, niin verkkaiseen tahtiin asioissa edetään. Terävän tervomainen, nasakka lause on kuitenkin voimissaan, samoin leppoisuuden viittaan kätkeytyvä kipakka huumori, eikä vakavien asioidenkaan käsittelyä kaihdeta. Perheen kohtaama tragedia kuvataan uskottavasti siten kuin voi kuvitella murrosikäisen pojan sen kokevan.

Jari Tervo: Revontultentie

WSOY 2014. 312 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Lue myös juttuni Jari Tervon romaaneista Layla, Myyrä ja Jarrusukka.

Jari Tervo kohtaa tuoreeltaan kriitikkonsa eli Hesarin Juhani Karilan uudessa Nokikkain-ohjelmassa. Mielenkiintoista!

Toni Morrison: Koti

Olen lahjomattomien muistiinpanojeni mukaan lukenut ensimmäisen Toni Morrisonin teoksen vuonna 1993, Nobel-palkinnon innostamana todennäköisesti. Kirja oli Minun kansani, minun rakkaani, joka ilmestyi suomeksi jo vuonna 1988 Kaarina Sonckin kääntämänä. Valitettavasti minulla ei ole tuolta ajalta sen kummempia muistiinmerkintöjä lukukokemuksesta, mutta vaikutuksen Morrison on tehnyt, koska sittemmin olen useimmat suomennokset lukenut ja monet niistä hankkinut omaan hyllyynikin.

Iäkäs Nobel-kirjailija julkaisee tätä nykyä ymmärrettävästi harvakseltaan, ja edellinen suomennos Armolahja on vuodelta 2009. Sitä en ole tainnut lukeakaan, vaan viimeksi olen lukenut vuonna 2004 suomennetun romaanin Rakkaus. Nyt kuitenkin nappasin kirjaston äänikirjahyllystä lähes uunituoreen pienoisromaanin Koti.

Tähän kirjaan tiivistyy loistavasti kaikki, mistä olen Morrisonin teoksissa pitänyt. Morrison kuvaa äärimmäisen rankkoja asioita saarnaamatta hiukkaakaan. Lukija saa itse vetää johtopäätökset tarinasta. Kerronnassa on aina jokin koukku, joka tekee romaanin lukemisesta ripauksen tavanomaista kimurantimpaa. Lukija saa ratkottavakseen arvoituksen, vaikka mistään dekkarista ei tosiaankaan ole kyse. Lukijan tehtäväksi jää koota hänelle annetuista palasista kokonaiskuva. Silti Morrison ei kikkaile, vaan tekee tämän taiturimaisesti.

Morrison näyttää toisenlaisen Amerikan mustien näkökulmasta. Yleensä hänen teostensa päähenkilöt ovat naisia, mutta Kodissa kertoja on nuori Korean sodan veteraani Frank ’Smart’ Money. Frank kertoo tarinaansa näkymättömälle muistiinmerkitsijälle, mutta minäkerrontaa kirjassa on vain muutamina välähdyksinä. Frankin kautta tarinaan tulevat myös naiset, kuten sisko Isidra ja tyttöystävä Lucy, ja kertoja paljastaa myös heidän tarinansa lukijalle. Erityisesti Isidran kohtalo on riipaiseva.

Frank kertoo omaa tarinaansa epäkronologisesti, vaikka aloittaakin varhaisesta mutta karmivasta lapsuusmuistosta. Tähän episodiin kirja myös päättyy, kun muiston pintaan pulpahtaminen saa Frankin selvittämään, mitä oikein tapahtui. Mutta se on vain pieni sivujuoni tarinassa. Vähitellen kirjan edetessä lukijalle avautuu, miksi Frank kiertelee levottomasti paikasta toiseen. Kammottavat sotakokemukset ovat nujertaa miehen, eikä hän kykene asettumaan paikoilleen tai olemaan selvin päin. Ystävien kuolema rintamalla sekä omat teot eivät anna rauhaa. Mutta kotona Isidra tarvitsisi kipeästi veljensä apua, muita ei perheestä enää ole jäljellä. Kotiin palaaminen vain tuntuu ylivoimaisen vaikealta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koti on ollut ahtaassa ja ahdistavassa pikkukaupungissa, jossa pahin kyttääjä ja latistaja on Frankin ja Isidran oma isoäiti.

Kirja on pieni mutta armottoman rankka. Morrison ei pilaa tarinaa turhalla selittelyllä, vaan mukana on vain kaikkein tärkein. Silti lukija tuntee saavansa tarinalta paljon. Morrison onnistuu koskettamaan ainakin minun sisintäni.

Toni Morrison: Koti (Home)

Suomennos Seppo Loponen. Tammi 2014. Äänikirjan lukija Erja Manto. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 4 min.

Lainattu kirjastosta.

Rakkaani, romaanihenkilö

Voiko romaanihenkilöön rakastua? Voi, ainakin, jos on uskominen esseekokoelman Rakkaani, romaanihenkilö kirjoittajia. Kirjassa kaksikymmentä lukijaa kertoo suhteestaan fiktiiviseen hahmoon, romaanihenkilöön. Osa on rakastunut, osa ystävystynyt. Jotkut haluaisivat enemmän vastavuoroisuutta suhteeseen, toiset tyytyvät mielihyvin platoniseen yksipuolisuuteen.

Kirjan idea on kiva. Kaksikymmentä paljon lukevaa ja kirjoittavaakin ihmistä esittelee itselleen mieluisan romaanin tai romaanisarjan. Lukija saa mielikuvitukselleen rakennusaineita ja lukuvinkkejä mukavassa, leppoisassa muodossa. Ainakin minulla vahvistui tunne, että Jo Nesbøn Harry Hole -sarja on aloitettava alusta ja luettava tiukkaan tahtiin loppuun asti. Philip Rothin tuotantoonkin voisi tutustua laajemmin (olen lukenut Rothilta vain yhden teoksen), ja Hemingwayn Nick Adams -tarinoita voisi lukea uudelleen vuosikymmenten jälkeen.

Kirjailijoita on kirjoittajien joukossa useita Antti Tuurista Tuija Lehtiseen. Lisäksi mukana on kriitikoita, kirjastoihmisiä, toimittajia, bloggaajia ja opettajia, väkeä laidasta laitaan. He esittelevät romaanihenkilöitä Harry Potterista Nick Dunneen. Tekstin suhteen on ilmeisesti saanut toimittajilta vapaat kädet, sillä joukossa on niin kirjeitä kuin muisteloitakin. Onpa joukossa teksti, joka muistuttaa lähinnä proosarunoa, eikä ihme, että sen tekijäksi paljastuu runoilija Silja Järventausta.

Nopealukuisen teoksen parissa koetin hieman pidätellä itseäni kuten viimeksi kirjan Linnasta humisevalle harjulle  parissa. Kirjan lyhyitä tekstejä ei kannata ahmia kaikkia kerralla, vaan on hyvä antaa hieman sulatteluaikaa. Parhaiten toimivat sellaiset tekstit, joiden pohjana olevat kirjat ja romaanihenkilöt olivat jo minulle tuttuja. Oli mukava vertailla omia ajatuksia ja tunteita kirjassa kuvattuihin. Aika monen kohdalla olin yllättävänkin samaa mieltä.

Esiin nousee myös sama ’ongelma’ kuin Linnasta humisevalle harjulle -kirjan kohdalla:  kuinka paljon voi paljastaa kirjan juonesta. Ongelma on ollut selvästi vähäisempi heillä, jotka ovat esitelleet jonkin sarjan päähenkilöä, kuin jonkin yksittäisen kirjan henkilön kohdalla. Romaanihenkilön tarina olisi mukava kertoa, koska se liittyy niin olennaisesti varsinaiseen asiaan. Kirjoittajat ovat valinneet erilaisia strategioita. Tuija Lehtinen kertoo L. M. Montgomeryn teoksen Sininen linna sankarittaresta Valancy Stirlingistä ja kuvailee laveasti Valancyn elämänvaiheita, jotka siis samalla ovat keskeisiä romaanin juonenkäänteitä. Hanna Johde taas onnistuu mainiosti tasapainoilemaan niin, ettei tule paljastaneeksi mitään kovin olennaista Gillian Flynnin Kiltin tytön juonesta.

Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä, Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Avain 2014. 144 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Kirjailija Merja Mäen FB-sivulla on linkkejä kirjanjulkistamisjuhlajuttuihin.

Muita lukuvinkkikirjoja:

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Avain 2014. 260 s.

Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito

Avain 2010, 472 s.

Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava 2008. 255.


P.S. Tuli vielä mieleen jutun jo julkaistuani, että onko teillä joitakin erityisen rakkaita tai tärkeitä romaanihenkilöitä? Itselleni läheisiä ovat olleet ainakin Tolkienin TSH:n sankarit Frodo ja Sam, jotka eivät elokuvaversiossa oikein vastaa mielikuvaani (tietenkään). Linnan sotilaista rakastuin pikkuisen Hietaseen jo teininä, koska hän puhui niin mukavan kotoisasti ja on muutenkin nyt vain niin lutuinen. Onhan näitä. Pottereissa taidan eniten pitää Hagridista!

Josephine Tey: Tarkastaja Alan Grant -sarja

Alkukeväästä asti olen puurtanut omatekoisen lukuhaasteeni kimpussa, ja nyt syksyn jo tuoksuessa iltaisin ilmassa sain sen lopultakin valmiiksi! Törmäsin nimittäin jonkin jo unohtamani nettilinkin takaa tietoon, että brittidekkaristi Josephine Teyn kirja Ajan tytär on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi dekkariksi. Tiedossa tyrmistytti eniten, etten ollut koskaan mistään Ajan tyttärestä saati Josephine Teystä kuullutkaan… Kyse oli brittiläisen Crime Writer’s Associationin vuonna 1990 järjestämä äänestys, jossa valittiin sata kaikkien aikojen parasta rikoskirjaa, ja Teyn Ajan tytär siis tuli ensimmäiselle sijalle. Listaa voi kurkata vaikka Wikipediasta.

Päätin ottaa ihan itse selvää, mistä oikein oli kyse. Pääkirjastostamme löytyi Ajan tytär suoraan hyllystä, joten ei muuta kuin toimeen.* Voi kauhistus, että olin pettynyt! Kirjahan on pitkäveteinen kuin mikä! Kun paljastin tämän mielipiteeni Facebookin Dekkariryhmässä, sain leikillisiä (?) moitteita. En ollut tainnut ollenkaan ymmärtää, millaisesta helmestä on kyse. Ehkä niin. Sisuunnuin hieman ja päätin lukea koko kuusiosaisen Alan Grant -sarjan, ennen kuin muodostaisin pysyvämpää mielipidettä tästä dekkarikirjallisuuden kruunatusta kuningattaresta ja hänen herrasmiespoliisistaan.

Josephine Tey (1896–1952) itsekin oli kiinnostava henkilö. Ensinnäkin kyseessä on kirjailijanimi, joka on muodostettu äidin etunimestä ja isoäidin sukunimestä. Oikealta nimeltään Tey oli Elizabeth MacKintosh. Hän kirjoitti salapoliisiromaaneja nimellä Tey ja historiallisia näytelmiä nimellä Gordon Daviot. Kirjoittamaan Tey ryhtyi palatessaan opettajantyöstään kotiin hoitamaan invalidisoitunutta isäänsä.

Tarkastaja Alan Grant -dekkarit:

The Man in the Queue (or Killer in the Crowd) (1929) Murha lippuluukulla, suom. Kristiina Drews 1984. WSOY, Sapo-sarjan osa 286. 271 s.

A Shilling for Candles (1936), ei ilmestynyt suomeksi. Arrow Books. 245 s.

To Love and Be Wise (1950) Kuolleet eivät kerro, suom. Marja Hilden 1986. Viihdeviikarit. 187 s. 

The Daughter of Time (1951) Ajan tytär, suom. Antero Manninen 1956. WSOY, Sapo-sarjan osa 18. 246 s.

The Singing Sands (1952, julkaistu postuumisti) Laulavat hiekat, suom. Reijo Kalvas 1985. Viihdeviikarit. 160 s.

The Franchise Affair (1948) Franchisen juttu, suom. Kersti Bergroth 1962. Karisto, Punaiset dekkarit -sarjan osa 1. 259 s.

Luin kirjat ilmestymisjärjestyksessä lukuun ottamatta siis Ajan tytärtä, josta aloitin**. Franchisen jutun luin viimeisenä, koska se on irrallinen osa sarjaa. Tilasin tuon suomentamatta jääneen sarjan kakkososan nettikaupasta, josta sen sai nopeasti. Yleensä välttelen englanniksi lukemista, mutta tämän lukeminen sujui oikein mukavasti. Pitäisi harrastaa kielikylpyjä useamminkin.

Kirjat ovat ilmestyneet pitkän ajan kuluessa. Ensimmäisen ja toisen teoksen välillä on seitsemän vuotta, ja sitten maailmansodan vuodet erottavat loput neljä teosta kahdesta ensimmäisestä. Franchisen juttu liittyy sarjaan hyvin löyhästi, sillä Alan Grant on siinä vain sivuosassa, virallisia tutkimuksia johtavana poliisina taustalla. Sarjan viides osa Laulavat hiekat julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomennokset ovat ilmestyneet hyvin kirjavasti. WSOY on ottanut tunnettuun Sapo-sarjaansa kaksi teosta, Ajan tyttären ja Murhan lippuluukulla. Karisto taas on ottanut oman dekkarisarjansa aloitusteokseksi irrallisen Franchisen jutun. Loput kaksi suomennettua on julkaissut jo aikoja sitten edesmennyt kustantamo Viihdeviikarit. Sarjan toinen osa A Shilling for Candles ei suinkaan ole huonoutensa takia jäänyt kääntämättä, sillä se on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä Murha lippuluukulla ja muutenkin sarjan mielenkiintoisimpia teoksia.

Sarjan päähenkilö on Scotland Yardin tarkastaja Alan Grant. Grant on kauttaaltaan herrasmies. Hän on perinyt mukavan rahasumman, jonka turvin hän voi viettää tavallista poliisia ylellisempää elämää. Hänellä on esimerkiksi uskollinen taloudenhoitaja sekä vakiopöytä hienossa ravintolassa. Komea ja sivistynyt Grant on naisten mieleen, ja erityisesti kauniit näyttelijättäret tuntuvat olevan mieleen Grantille. Vakituista suhdetta saati avioliittoa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, vaikka Ylämaalla asuvat sukulaiset naittamisjuonissa parhaansa koettavatkin.

Grant vanhenee kirjojen mittaan, ja viimeisessä Laulavissa hiekoissa hän jo päättää kokonaan siirtyä eläkkeelle. Mutta mitä eläkkeellä voisi tehdä? Kenties harrastaa useammin mieluisaa perhokalastusta? Kovin läheiseksi en Grantin kanssa kirjojen mittaan kuitenkaan päässyt. Sodan jälkeen ilmestyneissä kirjoissa annetaan ymmärtää, että myös Grant osallistui toisen maailmansodan taisteluihin. Ammatissaan hänelle on hyötyä erityistaidostaan tunnistaa kasvoja. Hän muistaa tarkasti vain kerrankin näkemänsä kasvot. Grant myös uskoo, että ihmisen kasvoista voi lukea hänen luonteestaan, esimerkiksi siitä, onko ihminen taipuvainen rikoksiin vai ei.

Teyn dekkarit ovat iältään vanhoja, ja väistämättä aika on niitä jonkin verran kuluttanut. Toisaalta ne ovat jo niin vanhoja, että ne ovat muuttuneet kiinnostaviksi ajankuviksi. Esimerkiksi brittien suhtautuminen kaikkiin vähänkin ulkomaalaiselta haiskahtavaan on korostetun epäluuloista ja ylimielistä. Ulkomaalaisiin suhtaudutaan peittelemättömän rasistisesti, kuten romaanissa Murha lippuluukulla, jossa eteläeurooppalaiselta vaikuttavaa epäiltyä kutsutaan virallisissakin yhteyksissä halventavaksi tarkoitetulla nimityksellä luigi. En päässyt perille siitä, oliko Tey tässä suhteessa ironinen vai noudattiko hän vain ajan henkeä. Onhan Agatha Christien dekkareista luettavissa samansuuntaista suhtautumista muihin kuin britteihin.

Rikoksia tutkitaan Teyn dekkareissa hyvin perusteelliseen ja verkkaiseen tyyliin. Tyypillistä on, että poliisilla on alkuvaiheessa hyvin vähän johtolankoja. Välistä ei ole lainkaan varmaa, että mitään rikosta ylipäätään on tapahtunutkaan. Kirjoissa A Shilling for Candles ja Laulavat hiekat kummassakin alussa löytynyt ruumis on taiten lavastettu näyttämään itsemurhan uhrilta, ja teoksessa Kuolleet eivät kerro ei ole edes ruumista. Franchisen jutussa taas tutkitaan väitettyä vapaudenriistoa, ei murhaa.

Johtolangat ovat heikkoja ja poliisin tekniset tutkintamenetelmät vanhanaikaisia ja tehottomia. Tärkeimmät työkalut ovat ihmisten puhuttaminen ja päätelmien tekeminen. Grant myös luottaa lujasti omaan vaistoonsa eikä yleensä ole tyytyväinen kaikkein ilmeisimpiin selityksiin. Kerronnan hitaus tuskastuttaa toisinaan nykylukijaa mutta on toisaalta toki osa kirjojen viehätystä. Mihinkäs sitä niin kiire olisi? Kirjoissa on myös paikoin vauhdikkaita toimintajaksoja, kuten Murhassa lippuluukulla, jossa epäiltyä jahdataan ensin nummilla, sitten merellä. Väkivaltaa Tey ei kuvaile, ei kovin tarkasti edes uhreja, joten kirjat sopivat herkillekin lukijoille.

Tuomitsin Ajan tyttären pitkäveteiseksi ja mielenkiinnottomaksi dekkariksi, ja olen sitä mieltä vieläkin. Silti ymmärrän kyllä, miksi kirja viehättää monia. Ajan tyttäressä Grant on joutunut sairaalaan vuoteenomaksi loukkaannuttuaan vakavasti työtehtävissä. Alkuun hän joutuu lojumaan paikoillaan sängyssä selällään viihdykkeenään vain katto. Ystävät ovat kantaneet hänelle luettavaa, muun muassa Kuolleet eivät kerro -dekkarin taiteilijayhteisön kirjailijoiden uusimmat teokset (joihin Grant ei suostu koskemaan). Näyttelijätär Marta Hallard on huolissaan Grantin henkisestä hyvinvoinnista ja tuo hänelle viihdykkeeksi pinon tunnettujen murhaajien kasvokuvia. Grant oli kuten sanottu hyvin kiinnostunut kasvoista ja siitä, mitä ne ihmisistä kertovat.

Grant kiinnittää huomiota kuuluisan murhaajan eli kuningas Richard III:n muotokuvaan. Mies ei vaikuta hänestä lainkaan murhaajalta. Grantia alkaa askarruttaa, murhasiko Richard tosiaan nuoret sukulaispoikansa Towerissa, kuten historian oppikirjoissa kerrotaan. Hän koettaa vuoteestaan käsin hankkia käsiinsä tietokirjoja ja jäljittää totuutta vuosisatojen takaisista tapahtumista. Marta hankkii hänelle apuriksi nuoren amerikkalaisen tutkijan, joka lumoutuu Grantin tavoin arvoituksesta. Kirjassa siis koetetaan kirjallisten lähteiden avulla ratkaista menneisyydessä tapahtunut murha.

Minua ei kiinnostanut tipan vertaa, mitä miehet saisivat asiasta selville. Kuin sattuman oikusta törmäsin aika pian tämän kirjan luettuani Richardiin aivan toisessa yhteydessä, ja kieltämättä arvoitus kutkutteli Valkoista kuningatarta lukiessani mieltäni. Mutta että Ajan tytär olisi kaikkien aikojen paras dekkari. Pah.

Juonen kehittelystä Tey ansaitsisi sapiskaa useammankin Grant-dekkarin osalta. Ensimmäisessä eli Murhassa lippuluukulla murhaaja paljastuu menetelmällä, jota (nyky)lukijan on aika vaikea niellä. Hieman samankaltaisella menetelmällä lopulta ratkeaa myös Franchisen tapauksen arvoitus. Tässä kirjassa on päähenkilönä pikkukaupungin asianajaja Robert Blair, tylsään ja tavalliseen työhönsä kyllästynyt mies, jonka elämä muuttuu, kun hänen puhelimensa eräänä iltapäivänä soi. Franchisen talon omaperäiset naisasukkaat ovat joutuneet kummallisten syytösten kohteeksi. Kateissa ollut nuori tyttö väittää olleensa talossa vankina kolme viikkoa. Kaikki todisteet tuntuvat puhuvan tytön puolesta naisia vastaan, mutta Blairista tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan. Grant vilahtaa tarinassa vain muutamia kertoja asiaa tutkivan poliisiviranomaisen roolissa.

Puolivuotisen ’urakkani’ jälkeen olen iloinen, että olen tutustunut tähän naiskirjailijaan ja hänen poliisisankariinsa. Kokemus oli mukavan nostalginen sukellus menneen maailman Englantiin ja välistä myös Ylämaalle ja jopa Hebrideille. Kirjat ovat verkkaisen viihdyttäviä ja harmittomia (ja niiden juonen unohtaa helposti, siksi jouduin tekemään muistiinpanoja luku-urakan venahtaessa). Mutta parasta dekkaria en Josephine Teyn nimiin kyllä suostuisi laittamaan!

* ja ** Muisti näemmä tekee tepposet ja muuttaa tapahtumia tarinamaiseen suuntaan. Oikea lukemisjärjestykseni on blogin välilehden perusteella seuraava:

1. Murha lippuluukulla
2. Kuolleet eivät kerro
3. Ajan tytär
4. A Shilling for Candles
5. Laulavat hiekat
6. Franchisen juttu

Löytämiäni suomenkielisiä esittelyjä:
The Singing Sands Hyönteisdokumentti-blogissa.
Ajan tytär Booking it some more -blogissa.