Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Yksityisetsivä, kreivitär Arianna de Bellis tuntuu jo olevan kiinteä osaa kesänviettoani. Juhannuksen jälkeen suljin kannet kolmannesta italialais-suomalaisen Ariannan tutkimuksista kertovasta dekkarista Villa Sibyllan kirous. Tällä kertaa tunnelmani olivat aikaisempia ristiriitaisemmat. Kirja vaikutti jotenkin kovin synkältä ja mustalta. Miten tässä näin kävi?

Olen aiemmissa sarjaa käsittelevissä teksteissäni (linkit tekstin alalaidassa) ruotinut ’suhdettani’ sarjan kirjoittajaan, Italiassa asuvaan suomalaissyntyiseen kirjailijaan Vera Valaan, joten en enää sen kummemmin palaa siihen (terveisiä toki sinne Italiaan!). Tekstini paljastaa myös jotain aika olennaista aiemmista Arianna-sarjan osien juonista, ja koska sarja kannattaa lukea järjestyksessä, en suosittele lukemaan tätä pidemmälle, jos aiemmat osat ovat edelleen lukematta ja sarja kiinnostaa.

Arianna on piristävän persoonallinen yksityisetsivä. Nuori ja kaunis nainen on rikas leski, joka suruaan lievittääkseen pestautui serkkunsa Ermeksen yksityisetsivätoimistoon. Psykologian opinnot ovat gradua vaille valmiit, kuten on tapana sanoa. Arianna liikkuu Rooman seurapiirieliitin keskuudessa kuin kala vedessä, onhan hänen rakastettunsakin Italian ulkoministeri. Kuitenkaan Arianna ei oikein tunnu kerman keskuudessa viihtyvän. Hän kaipaa kotielämää ja lapsia. Aviomies kuoli auto-onnettomuudessa, jossa Arianna myös menetti syntymättömän lapsensa.

Ariannalla on merkillinen menneisyys. Hänen nuoruudestaan on pyyhkiytynyt kolme vuotta, joiden aikana hän oli kadoksissa ja joista hän ei käytännöllisesti katsoen muista mitään. Vain hämäriä aavistuksia pelottavasta El Lobosta, miehestä, nousee vähittäin muistin pintaan. Edellinen osa päättyi karmivaan kohtaukseen, jossa Arinna ja kuolleena pidetty mies kohtasivat autiolla rannalla. Menneisyys ei siis jätä sankaritarta rauhaan, vaan palaa uhkaavana.

Villa Sibyllan kirous sisältää toki murhatutkinnan. Upean huvilan omistajatar Katia Levrini on Ariannan etäisiä tuttavia ja pyytää epätoivoissaan Ariannan apua. Katia on suuren Elles-pankin johtajan Lorenzo Levrinin puoliso ja pienen lapsen äiti. Onnen ovat särkeneet uhkaavat nimettömät kirjeet. Uhkaa lisäsi ryöstö, jonka yhteydessä Katian mies ampui toisen rikollisista. Toinen, tunnistamattomaksi jäänyt mies pääsi pakoon. Liittyvätkö kirjeet jotenkin tähän pieleen menneeseen ryöstöön? Onko Katia oikeasti vaarassa?

Levrinin perhekuviot ovat monimutkaiset. Taloudessa asuu paitsi pariskunta lapsensa kanssa myös Lorenzon aikuinen poika edellisestä avioliitosta, Lorenzon sisar, joka hoitaa lasta, sekä entisen vaimon sisar, joka toimii jonkinlaisena perheen sihteerinä. Lisäksi on vielä siirtolaistaustainen taloudenhoitajatar ja hänen puutarhurimiehensä. Kun Arianna raaputtaa pintaa, käy ilmi, että aika monella voisi olla motiivi murhata Katia. Myös Lorenzon entiseen vaimoon Giuliaan tuntuu liittyvän jokin musta salaisuus.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Lorenzo ja Katia Levrini liittyvät salaperäiseen Legio Sacrorumiin ja sen harjoittamaan muinaiseen mithrakulttiin. Mistä Legio Sacrorumissa oikein on kyse, kiinnostaa kovasti myös Ariannaa. Ainakin pelissä ovat todella suuret ja kansainväliset rahat. Mukaan sotkeutuu myös järjestäytynyttä rikollisuutta, joka koettaa nostaa pitkästä aikaa päätään Roomassa. Liikkeellä on psykopaatteja ja huumehörhöjä, eikä nenäänsä toisten asioihin työntävä aatelisnainen todellakaan ole turvassa. Lisäksi Ariannan ja hänen rakastajansa menneisyyden arvoitukset sekä Levrinin perheen asiat alkavat kummallisen pelottavasti kietoutua yhteen.

                                                                                   

Villa Sibyllan kirouksessa on paljon materiaalia. Kaksi juonilinjaa eli Ariannan omaan menneisyyteen liittyvät arvoitukset sekä vain tässä kirjassa tutkittavana oleva rikostapaus yhdistyvät, mutta vasta pitkällisen ja toiminnantäyteisin kerronnan jälkeen. Ariannan menneisyyttä raotetaan nyt enemmän kuin aiemmissa kirjoissa yhteensä, mutta vieläkään mitään ratkaisevaa ei paljastu. Ilmaan jää runsaasti kysymyksiä, eli jatkoa on luvassa. Loppukoukku on jälleen melkoinen!

Ihastuin Arianna-sarjan aloitusosan kepeyteen. Siinä tuntui olevan mukana ripaus chic litiä, paljon aurinkoa, sopivasti huumoria, flirttailua sekä romantiikkaa ja viehättävä Italia tuoksuineen, väreineen ja makuineen. Villa Sibyllan kirous on kaukana tästä kepeydestä. Arianna on ahdistunut ja peloissaan. Hän ei uskalla olla rehellinen rakastajalleen Bartolomeolle, ja mitä kauemmin salailu kestää, sitä ahdistuneemmaksi Arianna muuttuu. El Lobo putkahtelee pelottavasti Ariannan elämään, ja hetken jo ajattelin, että Arianna on sekoamassa. Oikeastaan on ihme, että hän ei ole seonnut. Paineet ovat aivan mielettömät salaisuuksien ja uhkien ristivedossa, jossa nainen elää päivästä toiseen.

Kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu olevan iloinen ja onnellinen, ei edes Angelo. Huumori on kirjasta kaukana. Ruokaa toki syödään, ja nopea suklaakakkukin jossakin välissä pyöräytetään, mutta mistään nautinnoista ei ole tietoakaan. Kaunista Roomaa kuvaillaan, mutta se ei oikein houkuttele puoleensa, kun raiskaajia ja tappajia vilisee valloillaan. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Kirjailija ja kolumnisti Vera Vala on vuosia asunut Italiassa. Väistämättä etäisyys suomen kieleen alkaa näkyä, ja mielestäni se näkyy Villa Sibyllan kirouksessa. Voisi olettaa, että ulkosuomalaisen kirjailijan kohdalla kustantaja panostaisi kielentarkastukseen enemmän. Esimerkkinä mainittakoon termi ’poliisisuojelu’, jolla siis tarkoitetaan, että poliisi suojelee esimerkiksi todistajaa tai mahdollista uhria. Sana esiintyy kirjassa ainakin muodoissa ’poliisinsuojelus’, ’poliisisuojelus’ ja ’poliisisuojelu’, joista viimeistä pitäisin oikeimpana. ’Suojelus’ perusmuotona ei sovi oikein tähän yhteyteen. Sanonta ’asettaa jalustalle’ kuulostaa oudolta, kun jalustasta tuleekin ’alusta’. Kyse on kosmetiikasta, toki, ja oikoluvun pitäisi tässä olla tarkkana. Kiireestä kertonee taas se, että yhden sivuhenkilön nimi on vuoroin Minelli, vuoroin Mancini samalla aukeamalla.

Hmm. Jutustani saa nyt kovin negatiivisen kuvan. Viihdyin kyllä mukavasti Ariannan matkassa, mutta toivoisin todella, että hänelle seuraavassa osassa olisi luvassa jo jotakin mukavaakin vaihteeksi. Liikaa en haluaisi Ariannan suuntaavan Dan Brown -tyyliseen maailmanpelastamiseen, mutta kenties sekin tässä jossain vaiheessa vielä pelastuu.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Gummerus 2014. 426 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Arianna de Bellis tutkii -sarja:

Kuolema sypressin varjossa

Kosto ikuisessa kaupungissa

Amman lukuhetkestä löytyy hyvä linkkilista Villa Sibyllan kirouksen blogiarvioihin, samoin Vera Valan omasta blogista.

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Reippaat kolme vuotta jatkuneen kirjabloggaajan ”urani” aikana olen ehtinyt kokea monenlaista mukavaa, kuten saanut tutustua mahtaviin tyyppeihin eli toisiin kirjabloggaajiin. On ollut myös mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea kirjablogeista ja bloggaamisesta on seurannut joillekin ”kollegoista”. Jotkut ovat näiden vuosien aikana kirjoittaneet ja julkaisseet kaunokirjallisen teoksen, toiset taas ovat kunnostautuneet tietotekstirintamalla. Kirjoittaminen on muuttunut ainakin osittain työksi, tai ainakin siten virallisemmaksi, että tekstit on painettu kirjan muotoon tai julkaisun sivuille.

Vuosi sitten pitelin käsissäni bloggaajaystävieni Katja Jalkasen (Lumiomena) ja Hanna Pudaksen (Kirjainten virrassa) kirjablogikirjaa Rivien välissä, joka on yksi konkreettinen esimerkki siitä, mihin kirjabloggaaminen saattaa johtaa. Blogimaailman yhteisöllisyydestä kirjoitetaan Rivien välissä -teoksessa paljon, eikä yhteisöllisyys ainakaan ole vuoden mittaan vähentynyt. Siitä taas on konkreettinen todiste hiljattain painosta putkahtanut Linnasta humisevalle harjulle -teos, jossa Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen esittelevät kirjabloggaajien äänestämät 50 parasta kirjaa. Myös Savolainen on pitkän linjan kirjabloggaaja Amman lukuhetki -blogista.

Tekijät avaavat teoksen syntyideaa kirjan esipuheessa. Alkuaan idea putkahti esiin Kirjakantti-tapahtumaa suunniteltaessa, kun kirjabloggaajilta pyydettiin tapahtumaan ’rohkeaa tempausta’. Tästä idea lähti jalostumaan ja jatkokehittyi lopulta kirjaksi asti. Amman lukuhetki -blogissa järjestettiin kaksivaiheinen äänestys maailman parhaiden kirjojen löytymiseksi. Ensimmäinen vaihe oli kaikille avoin, eli ehdokkaita varsinaiseen äänestykseen saivat antaa kaikki, jotka vain blogiin sattuivat löytämään. Alustavaan listaan saatiin yli 500 ehdotusta vaikuttavista kaunokirjallisista teoksista. Näistä sitten kirjabloggaajat saivat äänestää kolmea suosikkiaan, joita ei onneksi tarvinnut laittaa paremmuusjärjestykseen.

Olen innokas listaihminen ja olen omassa blogissanikin esitellyt monenlaisia suosituslistoja, mutta tälle äänestykselle en oikein ollut lämmetä. Tehtävä tuntui ja tuntuu edelleen ylivoimaiselta. Mistä voin tietää, mikä kirja on ollut juuri minulle vaikuttavin lukukokemus? Olenhan aivan eri ihminen nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Muisti on petollinen kaveri. Maailmakin tässä muuttuu, ja kirjallisuus. Osallistuin sitten kuitenkin, koska äänestäminenhän on kansalaisvelvollisuus, tässä tapauksessa kirjabloggaajavelvollisuus. Olen hukannut onnistuneesti sähköpostin, jolla ääneni annoin, enkä ole enää varma, mitä kirjoja sitten lopulta äänestin. Ainakin viiden kovimman kärkiteoksen kesken jouduin arpomaan. Onneksi mistään kovin lopullisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse, kuten tekijätkin huomauttavat. Jos lista laadittaisiin nyt, se olisi todennäköisesti ainakin osittain erinäköinen.

Äänestys oli lopulta kärjen osalta hyvin tiukka, sillä ensimmäisen ja toisen sijan välinen ero oli vain yksi ääni. Tekijät eivät paljasta äänimääriä tms. seikkoja, vain tulokset. Teokseen on otettu 50 parasta kirjaa, mutta paremmuusjärjestys on kuulemma selkeä vain kymmenen parhaan osalta. Sen jälkeen on paljon samoja pistemääriä saaneita, joten paremmuusjärjestys on todellakin vain viitteellinen.

Kirja on mainio kirjavinkkauskirja. Idea myötäilee Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teosten Lukukirja ja Aloittamisen taito ideoita. Kirjan esittely aloitetaan sitaatilla, minkä jälkeen seuraa tietoa kirjasta, sen juonesta ynnä muusta ja yleensä myös kirjailijasta ja kirjan vastaanotosta lyhyesti. Loppuun on liitetty vinkkejä, mistä voi etsiä lisätietoa sekä suositus, kenelle kirja erityisesti sopii. Esittelyjen laajuutta ei ole tiukasti säädelty, vaan ne vaihtelevat hieman tilanteen mukaan parista neljään sivuun. Tekstit ovat pääosin sujuvia ja mielenkiintoisia, ja tutuista kirjoista lukeminen on hauskaa. Oli pakko jarrutella itseään, sillä kirjan idea menee mielestäni osittain piloille, jos sen ahmaisisi nopeasti. Oli hyvä hieman pysähtyä kunkin esittelyn äärelle ja vertailla omia muistikuvia kirjoista. Kaikkia en toki ole lukenut, mutta muualta ja muuten tuttuja ovat kaikki viisikymmentä. Kyseessä on siis todellinen klassikkokavalkadi.

50 parasta kirjaa vuoden 2014 keväällä kirjabloggaajien mielestä ovat:

50. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Runoteos, jota en ole lukenut mutta toki tiennyt olen kirjasta ja sen merkityksestä.

49. Yann Martell: Piin elämä

Kirja löytyy hyllystäkin, mutta on edelleen lukematta. Lumouduin kirjasta tehdystä upeasta elokuvasta! Hieno, vavahduttava tarina, ja mitkä maisemat!

48. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Upea kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille.

47. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko, joka on edelleen lukematta. Osia elokuvasta lienen nähnyt. Tarina tuttu useista yhteyksistä vuosikymmenten varrella.

46. George Orwell: 1984

Luin teoksen hyvin nuorena lähellä nimen vuosilukua. Aika vähän taisin saada kirjasta irti. Elokuvankin lienen nähnyt. Uusi lukukerta ei olisi pahaksi.

45. James Joyce: Odysseus/Ulysses

Saarikosken käännös löytyy jopa omasta hyllystä, mutta en edelleenkään usko, että tätä tulen koskaan lukemaan.

                                          

44. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Loistava kirja, johon uppouduin ja johon ihastuin. Oates päätyi tämän kautta suosikkieni laajaan joukkoon!

43. William Golding: Kärpästen herra

Koulujen lukulistalla edelleen, ja tokihan tämänkin olen joskus nuorena lukenut ihan vapaaehtoisesti. Muistan kokemuksen varsin ahdistavaksi. Pitäisi kerrata.

42. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Koska olen ehdoton ja vannoutunut TSH-fani, on tämäkin luettu ja omaksi omille lapsille ostettu. Elokuvatkin olemme yhdessä katsoneet jo lähes aikuisten lasten kanssa. Pakollinen asianharrastajalle.

41. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Rakastuin tähän! Upea, ihana kirja. Sen jälkeen valitettavasti Hustvedt ei ole onnistunut samanveroisesti lumoamaan.

40. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Uhh, pitäisi lukea. Olin lapsi kirjan ja siitä tehdyn elokuvan kohuaikaan, enkä ole varmaan elokuvaakaan kokonaan katsonut. Aihepiiri kiinnostaa kyllä.

39. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Lukemisesta on jo kaksi vuosikymmentä, mutta muistan vaikuttavan, verkkaisen kerronnan tehneen suuren vaikutuksen. Myös elokuva hieno!

38. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Luin kirjan hyvin nuorena. Evääksi sain varoittelua, että kirja sitten itkettää. En itkenyt kirjan äärellä, vaan nautin kovasti tarinasta. Kun sitten ystäväni kanssa kävimme katsomassa tämän elokuvan teatterissa, itkin vuolaasti, kuten joka kerta sittemmin elokuvaa katsoessani. Työn takia olen elokuvaan perehtynyt enemmänkin, ja se on edelleen suosikkejani. Jatko-osaan en koskisi mistään hinnasta, pyhäinhäväistys!

37. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Olen elänyt Lindgrenin kyllästämää lapsuutta. Veljeni Leijonamielen ilmestyessä olin jo toisella kymmenellä, ja muistan kirjan tehneen suuren vaikutuksen erilaisena Lindgreninä. Kyseessä oli myös johdatus fantasiakirjallisuuteen, vaikka en tietenkään sitä silloin älynnyt. Nautin vain loistavasta, jännittävästä, pelottavasta tarinasta. En myöskään osannut pitää pahana kuolemaa, jota kirjassa käsitellään. Sittemmin olen useasti kyynelehtinyt kirjan äärellä, muun muassa lukiessani sitä omille lapsilleni, jotka rakastivat kirjaa yhtä lailla kuin äitinsä.

36. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Idea ei ole sytyttänyt toistaiseksi.

35. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kyllä ei olisi voinut listalta jäädä pois!

34. Victor Hugo: Kurjat

Klassikkojärkäle, joka on edelleen kesyttämättä.

33. Tove Jansson: Taikatalvi

Lapsena luettu lukuisia kertoja ja löytyi siis omasta hyllystä. Tänä keväänä olen kuunnellut Muumi-tarinoita äänikirjoina, myös tämän. Kirjat avautuvat aikuiselle aivan toisin kuin lapselle. Hienoja kirjoja, suosittelen kokeilemaan.

32. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ensikosketus on omilta lukioajoilta, ja taidetaan tätä pienoisromaania edelleen luettaa kouluissa. Eikä syyttä, sillä pieni kirja pitää sisällään suuren tarinan ja paljon viisautta. Uudelleen lämmittelin tämän kokemuksen äänikirjana. Hieno niinkin.

31. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Dekkareiden ehdotonta kermaa, huippulaatua. Ohittamaton! Vetoaa aina uusiin lukijasukupolviin.

30. Minna Canth: Anna Liisa

Canth on vanha rakkauteni, kirjailija- ja naisidolini. Anna Liisa on synkeä suosikkini hänen teostensa joukossa. Olen lukenut näytelmän, olen katsonut elokuvaversiot useaan kertaan ja nähnyt erilaisia näytelmätoteutuksia. Edelleen vetoaa ja vaikuttaa.

29. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Tämän olen lukenut pariin kertaan, mikä jo itsessään kertoo paljon. Ohittamaton dekkarifanille.

28. Ulla-Lena Lundberg: Jää

Mikä luonnonolosuhteiden kuvaus! Voi, miten itkin!

27. John Irving: Ystäväni Owen Meany

Kyseinen Irving ei ole suosikkini, mutta kestäisi kenties uudelleen lukemisen?

26. Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tätä kirjaa en taida pystyä lukemaan.

25. L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Lähes puhki luettu kappale lapsuudesta vielä tallessa. Koko suomennettu sarja hankittu hyllyyn.

24. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hieno pienoisromaani kiinnostavasta aiheesta. Ollikaisen seuraavaa kirjaa odottelen!

23. Leo Tolstoi: Anna Karenina

Kirjan olen jälleen kovin nuorena, ajat sitten lukenut. Elokuva ja Turun kaupunginteatterin massiivinen näytelmä ovat palauttaneet tarinan mieleen sittemmin.

22. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tämän olen lukenut ja viihtynytkin kauhistellessani kaameita ihmiskohtaloita ja sietämätöntä julmuutta, mutta minusta kirjan pilasi sen siirappimainen ja epäuskottava loppu. En ole muuta Hosseinilta sitten lukenutkaan.

21. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Suurimpia rakkauksiani. Kirja, joka pitää sisällään kaiken. Tätä taisin äänestää. Suosittelen myös äänikirjaa.

20. Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Kuten Anna-sarja, tämäkin puhkiluettuna omassa hyllyssä. Kyynelehditty myös elokuvamuodossa.

19. Michael Cunningham: Tunnit

Elokuva avasi äänikirjaversion tästä hieman hankalasta romaanista. Mielenkiintoinen.

18. Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Ronja ilmestyi hieman myöhässä minulle, mutta olen toki kirjan lukenut ja lapsille hankkinut. Teatteri- ja elokuvaversiot myös tuttuja.

17. Haruki Murakami: Kafka rannalla

En oikein ole vielä päässyt Murakamin kyytiin, mutta tämä on lukulistalla.

16. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

Kirja on niin tuttu, että en ole varma, olenko lukenut sen vai en. Lapsilla on kuitenkin kirja hyllyssään, joten todennäköisesti.

15. Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kähköstä en lakkaa ylistämästä. Olen lukenut koko Kuopio-sarjan. Jos kaipaa kunnon historiallista romaania, loistavaa ajankuvaa ja hyvin pohjustettuja henkilöitä, suosittelen!

14. John Irving: Carpin maailma

Irving-suosikkejani, jonka elokuvaversioon olen rakastunut. Useakaan katselukerta ei pilaa tarinan lumoa.

13. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Kuten Taikatalvi, myös tämä luettu joskus lapsena ja tänä keväänä kuunneltu äänikirjana. Upea.

12. Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Sanattomaksi vetää. Aika velikultia.

11. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Olen lukenut tämän opiskeluaikoina, enkä muista, että olisi tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Uusi lukukerta ei olisi pahitteeksi?

10. Leen Krohn: Tainaron

Jotenkin jäänyt välistä.

9. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Kirja ja elokuva nautiskeltu useaan otteeseen. Myös Rhysin Siintää Sargassomeri luettu.

8. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ahh, ohittamaton! Westö on suosikkejani, ja tämä hänen toistaiseksi parhaansa.

7. Sofi Oksanen: Puhdistus

Vaikutuin heti ilmestymisen jälkeen. Rankka. En halua katsoa elokuvaa, näytelmä ja ooppera kiinnostaisivat.

6. Emily Brontë: Humiseva harju

Syksyn musikaaliin jo liput varattu! Hurja, synkkä, lumoava!

5. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Kenties huutavin aukko kirjallisessa sivistyksessäni…

4. J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta

Kenties äänestin tätä? Suuri kirjarakkauteni, löytö teini-iässä. Luettu useaan kertaan, myös elokuvat katsottu monesti.

3. Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Mahtava lukujärkäle, uskomaton romaani! Pariin kertaan olen lukenut kirjan, ja silti äänikirja vei mennessään niin, että olen päättänyt kuunnella sen vielä uudelleen.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Kirjan olen lukenut vasta elokuva- ja tv-sarjaversioiden katselun jälkeen, mikä hieman pilasi tunnelmaa. Henkilöt eivät millään tahtoneet karistaa yltään näyttelijöiden kasvoja ja puhetapaa. Silti kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska se avaa aivan uusia nyansseja tarinaan.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Olinpa iloinen, että tämä sentään veti tiukassa kisassa voiton. Kirja, joka on jo instituutio. Mikään elokuvasovitus ei kykene tästä raaputtamaan kuin pintaa. Jos suomalainen lukee vain yhden kirjan elämässään, toivon, että se on tämä.

Kuten huomasitte, en malttanut olla sörkkimättä listaa omilla kommenteillani. Ilokseni huomasin, että luettuna kirjoista on peräti 38 kappaletta, ja ne on merkitty tummennuksella listaan. Joistakin olen jopa blogannut, ja niihin vie linkki. Mitään suuria yllätyksiä minun mielestäni listalla ei ole.

Tätä juttua suunnitellessani mieleeni palautui Juhani Niemen tietoteos Suomalaisten suosikkikirjat, jossa Niemi listaa eniten painettuja suomalaisia kaunokirjallisia teoksia ja tekee myös analyysia siitä, mikä nostaa teoksen suosituksi:

Mikä on suosikkikirjan, steadysellerin, resepti? Ei liene yllätys, että mitään yhtä selkeää kaavaa ei ole olemassa. Mutta kyllä Niemi vetää aineistostaan joitakin johtopäätöksiä.

Ensinnäkin hyvä, vastaanottajan hallittavissa oleva tarina on eduksi. Juonen ei siis kannata olla kovin monimutkainen. Tästä hyvä esimerkki on Seitsemän veljestä. Juonikaavahan on todella yksinkertainen. Kovin kummoista juonta ei ole Täällä Pohjantähden alla -romaanissakaan, jos vähän raaputetaan tapahtumia päältä pois.

Henkilökuvauksen sen sijaan on oltava mieleen jäävää. Originelliin tyyppiin pitää pystyä yhdistämään riittävän yleispätevää ja mielikuvitukseen vetoavaa myyttistä alkuhämärää, kuten Niemi asian ilmaisee. Yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen kytkeytyminen on henkilölle myös eduksi.

Paras edellytys steadyselleriksi pääsemiselle on julkaisu murros- tai kriisikaudella. Kirjallisuuden kysyntä kasvaa todistetusti kriisiaikoina, ja sen merkitys koetaan samaan aikaan yhteiskunnassa tärkeäksi. Hyötyä on myös eeppisestä muodosta. Se taas johtaa siihen, että tietty realistisuus näyttää olevan yhteistä steadysellereille. Tyylilajeja saa kuitenkin maltillisesti sekoittaa, se voi jopa olla eduksi. Liiallinen idealismi ja siihen liittyvä korostunut eettisyys voi olla haitaksi siksikin, että se on usein aikaansa sidottua. Huumori on vahvoilla.

Keskimääräisen maun myötäily koituu myös nopeasti tuhoksi, jos tavoittelee kestosuosiota. Vastavirtaan kulkeminen ja rehellinen totuudellisuuteen pyrkiminen taas ovat selvästi eduksi. Niemi määrittelee tämän todellisuusilluusioksi, joka vallitsee suosituimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa. Imitaation estetiikaksi kutsutaan lukutapaa, jossa ”sanat vastaavat maailmaa”. (Lainaus omasta kirjoituksestani Niemen kirjasta.)

Jos näiden Niemen kriteerien valossa katsoo vaikkapa kymmenen parhaan kirjan listaa, ei ole vaikea huomata, että varsin monen teoksen kohdalla edellytykset täyttyvät: eeppinen muoto, henkilökuvauksen korostuminen, selkeä juonirakenne, yhteiskunnallinen murros, realistisuus, huumori.

Vielä pari huomiota itse teoksesta eli Linnasta humisevalle harjulle. Nautin siis kovasti kirjan lukemisesta, ja pidän sen ideaa hienona. Oman kappaleeni säilytän mieluusti hyllyssä ja tulen siihen varmasti vielä usein palaamaan, kun haluan kerrata asioita tutuista kirjoista.

Valitettavasti kirjan viimeistelyssä on hieman toivomisen varaa. Tekstiin on jäänyt oikolukuvirheitä, kuten puuttuvia sanoja tai sanan taivutuksen unohtumisia. Myös selkeitä oikeakielisyyslipsahduksia poimin, kuten että kirjan nimi Täällä Pohjantähden alla on viimeisessä artikkelissa lähes johdonmukaisesti kirjoitettu muodossa Täällä pohjantähden alla.

Kiire näkyy myös muutamissa artikkeleissa tyyliseikkojen muodossa. Esimerkiksi Kafka rannalla -teosta esittelevässä artikkelissa lainataan samaa kohtaa teoksesta kahdesti. Varmasti laajasta romaanista olisi löytynyt kaksi erilaistakin lainausta, toinen aloitukseen ja toinen sitten tekstiin analysoitavaksi. Muutamissa muissakin artikkeleissa on toistoa jonkin verran.

Olen myös tiennyt, että Joycen Odysseusta/Ulyssesta pidetään hankalalukuisena, mutta hieman jo pisti hymyilyttämään, kun kolmisivuisessa artikkelissa toistuu sana haaste seitsemän eri kertaa, eri muodoissaan tosin: --teos, jota pidetään---lukijansa haastavana kirjana; kieli ja rakenne vaihtelevat tyylillisesti, mikä haastaa lukijan keskittymisen; Joycella oli haasteita saada romaaninsa julkaistua; ---pieni este lukusuoritukselle, jonka läpivieminen voisi olla haasteellinen Paavo Väyrysellekin (Tuomioja); Ulysses haastaa niin kokonsa ---; kieleltään U. on siinä määrin haastavaa luettavaa; Joycen tajunnanvirran seuraaminen voi olla paikoin haastavaa. Huh, haastavaa on, uskotaan!

Hieman kummastelin myös, millaista enää onkaan ’eleettömän vähäeleinen’ näytteleminen (suolapatsastelua?), tai eikö vanha hyvä ’onneton’ enää kelpaa ’onnellisen’ vastakohdaksi (käytetään merkillistä yhdistelmää ei-onnellinen).

Mietin pariin otteeseen myös, kuinka paljon on sopivaa paljastaa selkeän klassikonkin juonesta. Kuten tuosta omasta kommentoidusta listastanikin käy ilmi, tarinat ovat tuttuja, vaikka kirjaa ei olisi lukenutkaan. Silti kavahdin muutaman kirjan kohdalla juonen perinpohjaista läpikäyntiä, kuten Veljeni Leijonamielen ja Tuulen viemän osalta. Kummassakin keskeiset juonenkäänteet paljastetaan loppuratkaisuja myöten sumeilematta. Minuahan se ei haittaa, mutta jos nuo helmet kuitenkin vielä odottavat (nuoren) lukijan lukupinossa, olisi osa lukuiloa kenties mennyttä. Ehkä. Ylipäätään juonipaljastuksia kirjassa tehdään maltillisemmin.

Näistä pikkumaisista nillittelyistäni huolimatta virtuaalivilkutukset Katjalle ja Ammalle! Linnasta humisevalle harjulle on jälleen näyttö siitä, mihin kaikkeen yhteisöllisyyden voimalla voidaan saada ainakin alkusysäys!

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Avain 2014. 260 s.

Ostettu itselle.

Kirjasta muualla:
Tuijata-blogissa analysoidaan Jalkasen ja Savolaisen kirjoitustyyliä ansiokkaasti. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja oli alkuun skeptinen kirjan suhteen, mutta antautui täysin. Jaan ajatuksen hitaasta luennasta. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile on sattumalta lukenut listalta myös 38 kirjaa!

.

Toimittaja Nadja Nowakin kesäkirjasuositukset

Harmillisen vähän televisiosta tulee kirjaohjelmia ja vieläkin vähemmän ehdin niitä katsoa. Ehdoton helmi vähäisen tarjonnan joukossa on kuitenkin Ylen Aamu-tv:n yhteydessä viikoittain lähetettävä Aamun kirja, jossa toimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen haastattelevat kiinnostavia ja ajankohtaisia kotimaisia kirjailijoita. 10–15 minuutin ohjelmassa ehditään puhua yllättävän paljon asiaa. Huolellisesta valmistelusta kertoo myös, että molemmat toimittajat ovat lukeneet kulloinkin käsiteltävän kirjan.  Myös haastateltavat on valittu huolella ja herkällä korvalla. Ohjelmasta paistaa kauas ennen kaikkea rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. Nowak ja Puttonen ovat valloittavan innostuneita asiastaan, ja tunne välittyy katsojallekin. Tulee himo tarttua kirjaan, nyt, heti!

Ainakaan minä en pysty katsomaan kyseistä ohjelmaa sen varsinaisena lähetysaikana, koska käyn päivätyössä, mutta pelastuksena on Areena, jossa kaikki sarjan ohjelmat ovat edelleen katsottavissa. Muutenkin on mukavaa palata ohjelmaan, kun on itse ehtinyt käsitellyn kirjan lukea, sillä silloin siitä saa tietysti enemmän irti. Esimerkiksi Kultarinnasta kirjoitettuani etsin Anni Kytömäen haastattelun Areenasta, ja oli hauskaa vertailla, kuinka samanlaisia tunteita kirja oli toimittajissa nostanut kuin minussa itsessäni.

Tuota Kytömäen haastattelua etsiessäni tulin katsoneeksi myös uusimman osan ohjelmasarjasta. Kesän kunniaksi (tai kesälomien takia?) ohjelman formaatti poikkeaa tavanomaisesta, ja ohjelman ’vieraana’ onkin Nadja Nowak, joka esittelee pinon kesäkirjoiksi suosittelemiaan teoksia. Toimittajat osallistuvat oivallisesti keskusteluun, vaikka samoja kirjoja ei nyt olekaan luettu joukolla. Ilahduin Nowakin pinoa katsellessani, sillä kovin tutuilta kirjat vaikuttivat. Suositukset eivät siis ole mitään liian korkealentoisia tai -kulttuurisia. Joukossa on monenlaista.

Kevään kotimaisista uutuuksista Nowakin suosituksiksi nousevat ne samat kaksi teosta, joita itsekin ole monelle suositellut ja edelleen suosittelen lämpimästi, eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta. Kumpikin on ällistyttävän hieno esikoisromaani ja kummankin lukeminen on ollut kevätkauden upeimpia lukukokemuksiani. Jos lukee vain muutamia kirjoja kesässä, näitä ei ainakaan kannata ohittaa. Kirjat sopivat kaikille, niin naisille kuin miehille, nuorille kuin vanhoille. Kultarinnan paksuutta ei kannata säikähtää, sillä teksti vetää mainiosti. Sekä Kinnunen että Kytömäki ovat olleet Aamun kirjan haastateltavina.

Kotimaisesta viihteestä Nowak suosittelee Kristiina Vuoren kolmatta romaania Disa Hannuntytär. Oivallinen suositus sikäli, että kyseinen teos on minulla parhaillaan äänikirjana kuuntelussa. Puolivälissä ollaan, ja sen perusteella vaikuttaa hyvinkin perinteiseltä historialliselta (nais)viihteeltä. Vauhdikas tarina, jossa juonitellaan ja himoitaan kilvan. Kirjasta tarkemmin myöhemmin, mutta vaikuttaa onnistuneimmalta vaikkakin vähiten omaperäiseltä Vuoren teokselta tähän asti. Näkijän tyttären ja Siipirikon olen esitellyt aiemmin, ja nekin sopivat hyvin riippukeinuseuraksi.

Kesällä Nowak lukee myös dekkareita. Suosituslistalle on päässyt Jarkko Sipilän uunituore Luupuisto. Sipilän tyyli ei aina ole oikein minulle maistunut, mutta olen kuunnellut uusimpia äänikirjoina, ihan hiljan sain loppuun edellisen Takamäki-dekkarin Valepoliisi. Sipilä on panostanut aiempaa enemmän henkilöidensä kuvaukseen, mikä on tehnyt hyvää teoksille. Luupuistokin siis lukulistalle! Toinen Nowakin suositus sen sijaan nostaa katkeran palan kurkkuuni: Leif G. W. Perssonin Pinokkion nenä. Ainoa kokemukseni monien kehumasta Perssonista on äänikirjaversio teoksesta Putoaa vapaasti kuin unessa. Herranen aika, miten piiiitkäveteinen! Pinokkion nenään siis tuskin tartun. Jos muutan mieleni Perssonin suhteen, löytyy omasta hyllystä kolme vielä lukematonta.

Käännöskirjojen pinossa Nowakilla nököttää lähes 900-sivuinen Donna Tarttin Tikli, jota edelleen odotan äitienpäivälahjakseni… Nowak kertoo muuten lukeneensa teoksen päivässä! Kaikki kolme toimittajaa jakavat kokemuksen, että Tarttin esikoiskirja Jumalat juhlivat öisin oli kaksikymmentä vuotta sitten todellinen elämys. Jaan saman tunteen! Hieman sekavat odotukset ovat Tiklin suhteen.

Siri Hustvedtin uutuudesta Säihkyvä maailma Nowak kertoo pitäneensä vähänlaisesti, mutta Hustvedt on suomalaisten (naisten) suosikki, joten kirja kannattaa esitellä. Rakastuin aikanaan Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaaniin, ja loput ovat olleet enemmän tai vähemmän laimeita siihen verrattuna. Tämä uusin ei ole edes lukulistallani. Kesälukemiseksi sopii kyllä Kesä ilman miehiä.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty sen sijaan on hankinta- ja lukulistallani. Tosin edellisistäkin teoksista useimmat ovat lukematta. Aikanaan luin Tuoreen maan ja vakuutuin kerralla. Lahiri oli keväällä Tammen vieraana Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlassa, ja kirjailija teki positiivisen vaikutuksen. Kirjan aihepiiri, siirtolaisuus, kiinnostaa myös jo itsessään. Samaa aihetta käsittelee NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, joka sijoittuu Afrikkaan ja Yhdysvaltoihin.

Vartin ohjelman lopussa hyväulosantiset ihmiset ehtivät vielä puhua muistakin kirjoista, ja viimeisenä vinkkinä annetaan runokirjasuositus: Aulikki Oksasen Helise, taivas! sopii myös kesäluettavaksi. Kyseessä on kirjailijan tuotannosta poimitut valitut runot vuosilta 1964-2014.

Ihan kelpo listan Nowak on koonnut. Sen kesän aikana läpi lukemalla on saanut jo monenlaisia lukuelämyksiä! Mutta puuttuuko listalta jotain olennaista? Mitä kirjaa Sinä suosittelisit kesälukemiseksi?

                                               

Kirjasampo kyseli kuun alussa meidän kirjabloggaajien kesäkirjasuosituksia, kurkkaa!

Haluan myös toivottaa oikein hyvää juhannusta kaikille teille, 

jotka jaksatte blogiani lukea ja kommentoida! 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.

Turhaan ei ole kirjamaailmassa kevään mittaan tästä romaanijärkäleestä innoittuneesti kuhistu, sillä se vei kertaheitolla sydämeni. Voin olla myös huojentunut. Mitään huolta ei suomalaisella kirjallisuudella ole, ainakaan proosalla. Sen ovat Tommi Kinnunen ja Kytömäki tänä keväänä todistaneet. En tosin kovin huolissani ole ollutkaan, mutta melkoinen esikoiskirjavuosi on kyllä menossa!

Kultarinta on järkäle, lähes 650-sivuinen. Usein huomaan purnaavani tällaisten kirjojen jälkeen, että tarinaa olisi ollut varaa tiivistää, joskus rutkastikin. Nyt en valita, päinvastoin, harmitti kirjan loppuminen. Kun tarina vie ja jää vielä loppupäästään mielikuvitusta kutkuttavasti avoimeksi, ei toivoisi kirjan ihan vielä päättyvän. Mietin lukiessani, että tässä romaanissa on aineksia ainakin kahteen teokseen, mutta kiitän kustantajaa, että mitään väkivaltaista leikkausta ei ole tehty. Lukija saa lukea Stenforsin perheen ja suvun tarinan niin kokonaisena kuin se nyt on mahdollista kertoa.

Romaani jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on isän eli Erik Stenforsin näkökulmasta ja Erikin suulla pääosin kerrottu. Näkökulma vaihtuu välillä jo Mallaan, Erikin tyttäreen, mutta silloin vaihdetaan ulkopuoliseen kertojaan. Malla-nimisessä hieman lyhyemmässä toisessa osassa roolit kääntyvät ja näkökulmia tulee yksi lisää, kun henkilögalleriaan lisätään Joel, metsän keskellä mökissään asustava punaorpopoika.

Kronologia on alkupuolella rikottu. Romaani alkaa kohtauksesta vuoden 1919 keväästä. Erik palaa kotikartanonsa tutulle kalliolle merenrantaan ainoana ajatuksenaan lopettaa kaikki, antaa itsensä ja mukanaan tuomansa vastasyntyneen tyttärensä yksinkertaisesti paleltua kuoliaaksi. Elämä tuntuu menettäneen kaiken merkityksensä, kun sairaalasta on tullut murheellinen viesti juuri synnyttäneestä vaimosta. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin tällä kertaa väistyvät, sen lukija tietää, sillä kirjan päähenkilöiden tarina on vasta alkamassa.

Palataan ajassa taaksepäin Erikin lapsuuteen suuren Aspholmin kartanon ainoana lapsena. Isä on vaikuttava ja äänekäs, dominoiva hahmo, senaatin virkamies ja kartanonisäntä, mutta ennen kaikkea liikemies, jolla on suuruudenhullujakin ajatuksia. Yksi näistä on päähänpinttymä rakentaa kartanolta oma rautatie merenrantaan seitsemänsadan hehtaarin laajuisten metsien tukkien kuljettamista varten.

Äiti taas tuntuu olevan hauras ja eteerinen, taiteellinen ja hieman haihattelusta innostuva, tietyllä tavalla heikko luonne. Aikuisena Erik pohtii vanhempiensa avioliittoa, jonka taustat lukijallekin jossain vaiheessa paljastetaan. Miksi kaksi niin täysin erilaista ihmistä on mennyt yhteen? Missä vaiheessa he ovat huomanneet, että eivät tunne toisiaan lainkaan? Vankin ihmissuhde Erikillä on taloudenhoitaja Hannaan, joka kulkee perheen rinnalla romaanin loppuun saakka. Hanna on horjumaton kallio, johon niin Erik kuin Mallakin voivat nojata.

Erik kulkee isän mukana kartanon metsissä ja torppareiden peltojen liepeillä. Siinä missä isä näkee taloudellisia resursseja, jotka on mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettävä, alkaa Erik nähdä jotain aivan muuta, kiinnostavan kiehtovaa, hieman pelottavaakin. Metsureiksi palkattujen maatyöläisten pelonsekaiset kertomukset metsän lumovoimaisista hengettäristä alkavat elää pikkupojan mielessä, ja metsän helma alkaa houkutella puoleensa. Eräällä metsäretkellä Erik tapaa siirtolohkareella istuvan pienen tytön.

Erik elää yltäkylläistä ja suojattua elämäänsä. Taustalla Suomen ja maailman historia kuohuu. Bobrikov murhataan, maailmansota alkaa. Siinä merkkipaaluja, joiden mukaan lukija voi suunnistaa tarinan aikajanalla. Aikuiseksi varttuva Erik tuntee yhä voimakkaampaa vetoa metsää kohtaan. Aspholmin metsistä on vielä puolet hakkaamatta, koska isän mielenkiinto on lennähtänyt jo laajemmalle, Suomen muihin metsiin ja metsäkauppoihin. Lääketieteen opinnot muuttuvat kuin varkain biologian opinnoiksi ja isän toiveiden vastaisesti Erik heittäytyy akateemiselle, köyhälle mutta antoisalle uralle. Sitten hän eräällä linturetkellään tapaa Lidian, nuoren ja hennon mutta sitkeän työläisnaisen, pyykkärin ja puolueaktivistin.

Etukäteen tiesin kirjasta, että sen päähenkilö Erik lähtee juuri kansalaissodan alla pohjoiseen Lapin erämaihin eikä osallistu sotaan. Tämä episodi on kuitenkin hyvin pieni osa tarinaa, joskin aika erikoinen tapa kuvata kansalaissotaa. Erik ei lähde eristyksiin erämaahan sotaa tai politiikkaa pakoon. Hän ei politiikasta paljoa piittaa, vain Lidian kautta hänelle on valjennut sekin vähä, mitä hän tietää mistään. Metsään vetäytymiseen on henkilökohtaisempi syy, eikä päätös synny mitenkään erityisen tarkkaan punniten. Mahdollisuus vain avautuu ahdistuneen Erikin eteen ja hän tarttuu siihen. Kun metsänvartijan sijaisuus keväällä 1918 päättyy, ollaankin jo aika lähellä hetkeä, josta romaani alkoi. Kuitenkin Erikin ja Mallan tarina on vasta alussa.

Mallan myötä tarinaan tulee uudestaan lapsen näkökulma. Sekä Erik että Malla kasvavat romaanin mittaan aikuisiksi ja kokevat suuren rakkauden. Pitäisinkin Kultarintaa ennemminkin historiallisena sukupolviromaanina, kasvu- ja rakkauskertomuksena kuin luontoromaanina, jollaiseksi sitä olen nähnyt useaan otteeseen kuvattavan. Luonnolla ja ennen kaikkea metsällä on tarinassa merkittävä osuutensa, mutta se ei kuitenkaan ole hallitseva vaan samankaltainen osa taustakudelmaa kuin vaikka ajankuvauskin. Molemmat, sekä ympäristön että ajankuvauksen Kytömäki tekee taitavasti ja tietyllä tavalla keveästi, kuin huomaamatta.

Toki Kytömäen luontokartoittajan ammatti näkyy teoksessa, mutta minusta nimenomaan myönteisesti. Kytömäki ei missään nimessä paasaa luonnonsuojelusta tai muusta sellaisesta eikä äidy yltiörunollisiin kuvailuihin. Asiat näytetään henkilöiden kautta, osana tarinaa, eivätkä ne korostu mitenkään liikaa. Juuri tätä kerronnan kepeyttä ja samalla kielen kirkkautta lukiessani ihailin, samalla kun tempauduin mukaan Erikin ja Mallan elämän käänteisiin, joissa on dramatiikkaa ja tragiikkaakin, mutta myös valoa ja toivoa.

Oma suhteeni Kultarintaan lähti alkuun räväkästi, mutta sitten oli otettava aikalisä. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Facebookissa, kun kirjablogikollegani Pekka Poplaari-blogista kertoi, että hänen pikkusiskonsa romaani julkaistaan keväällä. Jo tuolloin päätin, että kirja on jossain vaiheessa luettava. Kun kirja sitten ilmestyi, alkoi heti kuulua varsin myönteistä hyminää. Päätin, että ostan kirjan itselleni voidakseni lukea ja kirjoittaa siitä mahdollisimman vapaasti, ilman mitään sidoksia mihinkään suuntaan. Näin teinkin, ja kirjaa ostaessani kirjakaupan myyjä käänteli Kultarintaa ja paria muuta tyttäreni ja minun ostosta käsissään ja totesi, että olemme valinneet ’mielenkiintoisia teoksia’.

Kirjan tuhti koko kuitenkin yllätti ja päätin odottaa parempia lukuaikoja eli kesälomaa. Sitten kirja tupsahti pyytämättömänä arvostelukappaleena postilaatikkoon. Laitoin kustantajalle sähköpostia, jossa kiitin kirjasta ja kerroin, että lukusuunnitelmissani Kultarinta olisi vasta kesän korvalla. Kuulemma ei haitannut. Kolmas kappale Kultarintaa tuli käteeni avustamastani paikallislehdestä! Kohtaloni oli siis vääjäämättä lukea tämä kirja.

Koska tulossa olisi oman arvion kirjoittaminen, jouduin karttelemaan kirjasta tehtyjä tekstejä. Näin koetan järjestelmällisesti toimia, jos tiedän jostain kirjasta lehteen kirjoittavani. Postitin juttuni toimitukseen viikonloppuna, viikko sen jälkeen, kun olin kirjan kannet sulkenut. Väkevä lukukokemus vaati sulatteluaikaa, mutta eipä juttuuni tullut mitään negatiiviselta edes tuoksahtavaa. Olen myyty. Piste. Koska sain kirjan myös kustantajalta blogia varten ja erityisesti koska haluan äänestää sitä ensi kevättalven Blogistanian Finlandia -äänestyksessä, kirjoitin myös tämän bloggauksen. Sama ylistyslaulu tosin jatkuu, anteeksi vain!

Nyt uskalsin vihdoin kurkata muidenkin ajatuksia Kultarinnasta. Ihan ensiksi katsoin Ylen Aamun kirjan ohjelman Areenasta. Onnellisena huomasin, että Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat aivan yhtä myytyjä Kultarinnasta kuin minäkin! Lisäksi olemme ihastuneet samoihin seikkoihin romaanissa. Ohjelmassa Anni Kytömäki on miellyttävän rauhallinen ja vaatimaton. Huomasin myös, että hän paljasti jo suunnittelevansa uutta kirjaa! Mahtavaa!

Poplaariin Pekka listaa kirjasta ilmestyneitä arviota, kannattaa sieltä kurkkia lisää. Useimmat arviot ovat kiittäviä, jopa ylistäviä kuten tämä minun. Vastalääkkeeksi kannattaa lukea Jokken kirjanurkasta aivan vastakkainen, mainio arvio. Hyvä kirja jakaa lukijansa, jälleen.

Omaan lehtiarviooni kirjoitin, että Kultarintaa on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa. Mielenkiintoista on vuoden kuluttua nähdä, millaista satoa Kytömäki lopulta tällä esikoisellaan niittää.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014. 644 s.

Ostettu itselle.

Arvostelukappale lehteen.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt ja Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti-kustantamon tallissa tiukkatahtisia poliisidekkareita kirjoittava Sebastian Lindell on kirjailijanimi. Pseudonyymin taakse kätkeytyvä kirjailija kirjoittaa itsestään muun muassa näin kustantamon sivuilla:

”Pyrin kirjoittamaan sen tyyppisiä tarinoita, jollaisia itsekin haluaisin lukea. Dekkarin päätehtävä on mielestäni viihdyttää lukijaa, ja sen ehdottomasti tärkein ominaisuus on vetävä rikosjuoni. Kaikki muu, niin henkilö- ja miljöökuvaus kuin mahdollinen aiheen ajankohtaisuus tai kantaaottavuus, tulee vasta toissijaisena.”

Lindellin kaksi ensimmäistä dekkaria nyt luettuani voin todeta, että tavoitteeseen on päästy. Sekä Kun pimeys peittää valkeat yöt (KPPVY) että Kun kesä ei tullutkaan (KKET) ovat ennen kaikkea juonivetoisia ja tapahtumatäyteisiä, otteessaan pitäviä ja viihdyttäviä poliisiromaaneja. Juonikuvioita on hiottu tarkkaan ja huolella. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan ei puutu, mutta mitään päätöntä koheltamista ei ole mukana. Sen sijaan kirjojen ehkä suurin heikkous on henkilökuvauksen ulkokohtaisuus, jopa pinnallisuus. Tältä osin Lindellin kirjoitustyyli muistuttaa enemmän Jarkko Sipilää kuin Seppo Jokista, jos vertailu sallitaan.

Lindellin kirjat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, lähinnä Lapin alueelle ja Rovaniemen ympäristöön. Päähenkilöinä on KRP:n etsiväpari, rikoskomisario Markus Edelmann ja rikosylikonstaapeli Sonja Friberg. Kummankin tausta on melko värikäs. Edelman on saksalaisen sotilaan ja suomalaisnaisen lapsi. Isä on tunnustanut poikansa ja Markus on täysin kaksikielinen Saksassa vietettyjen kesien ansiosta. Tausta on toki aiheuttanut aikanaan melkoista kiusaamista. Sonja taas on suomenruotsalainen ja kotoisin Tammisaaresta. Minua kiehtova yksityiskohta on, että Sonja on aikoinaan harjoittelujaksoillaan työskennellyt Salossa. Edelmannin aikuinen tytär opiskelee Saksassa ja vaimo on kotirouva, Sonja taas on kolmikymppinen sinkku, joka toivoisi ehkä sittenkin pysyvää parisuhdetta. Kaksikon välit ovat asialliset, joskin Sonja tuntuu välillä tuskastuvan esimieheensä der Alteen.

Kun pimeys peittää valkeat yöt ilmestyi vuonna 2012, mutta sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2000, markka-ajan viimeisiin hetkiin. Vaikka aikaa on kulunut vasta vajaat viisitoista vuotta, huomaa muutoksen selvästi. Ajankuvan yksityiskohdissa Lindell onkin huolellinen. Toisaalta yksityiskohtien alleviivaaminen alkaa jo paikoin tuskastuttaa. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä mallia kulloinenkin matkapuhelin on tai minkä merkkinen auto vuokrataan? Kuinka paljon kellonaikoja täytyy korostaa tarinassa, jossa aika muuten etenee varsin verkkaan? Entä pitääkö jokainen pullakahvitauko selostaa?

KPPVY:n rikosvyyhti lähtee liikkeelle jo helluntaista 1960, samasta hetkestä kuin kuuluisat Bodomjärven murhat. Vuotta myöhemmin Kemijoesta löytyy pahoin hajonnut ruumis. Siitä mitä on jäljellä päätellään, että vuoden veden alla ollut ruumis on todennäköisesti nuoren naisen, joka on kohdannut väkivaltaisen lopun. Vuoden 1960 juhannuksen tienoilla yläjuoksulta on löytynyt naisen vaatekerta, mutta ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta vuonna 2000 ilmenee uusia todisteita ja poliisi avaa jutun uudelleen.

Sitkeä ja turhauttavakin selvitystyö alkaa vähitellen tuottaa tuloksia. Sitten tapahtuu teloitus, palkkamurha. Eläkeläismies ammutaan kotonaan keskellä kirkasta päivää. Kirjan puolivälissä palkkamurha motiiveineen on selvitetty, samaten nuoren naisen kuolinhetken tapahtumat. Tässä vaiheessa ihmettelin, mihin loput 150 sivua on tarkoitus käyttää. Yllättäen poliisi lähtee varmistelemaan jokiruumiin henkilöyttä sekä selvittämään tapahtumia, jotka edelsivät kuolemaa. Taustalta paljastuukin tragedia toisensa jälkeen. Hieman luistellaan kaltevalla pinnalla, koska traagisia tapahtumia ja yhteensattumia on niin viljalti. Osa tapahtumista myös noudattelee tunnettuja suomalaisia rikoksia, mutta soveltaen toki. Itseäni kiinnosti eniten sivujuonteessa pinnalle pulpahtanut uskonlahko, jota Lindell ei nimeä mutta joka ilmiselvästi on niin sanottu kartanolaisten* ryhmittymä.

Kun kesä ei tullutkaan ilmestyi vuonna 2013 ja sijoittuu sekin Rovaniemen maisemiin. Vuoden 2001 vappuna katoaa nuori nainen Rovaniemen keskustan tuntumassa hölkkälenkillään. Kyseessä on jo kolmas samantapainen katoamistapaus kolmen vuoden sisällä. Naiset ovat kadonneet kirjaimellisesti jäljettömiin, eikä heitä tunnu yhdistävän mikään lukuun ottamatta ilmeisimpiä seikkoja eli naiseutta ja rovaniemeläisyyttä. Poliisi on ymmällään.

Tutkimukset nytkähtävät eteenpäin vasta, kun löytyy kuoliaaksi pahoinpidelty ja alastomaksi riisuttu nainen. Kun vaatteet sattumalta löytyvät toisaalta, pääsee poliisi muutaman askeleen lähemmäs tekijää. On kuitenkin turvauduttava järeämpiin keinoihin, ja niinpä murhaajalle viritetään ansa. Paha kyllä syötti napataan ansan suulta ja alkaa melkoinen kilpajuoksu täpärine tilanteineen.

KKET:ssä Lindell käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee paikka paikoin seuraamaan myös nimeämättömäksi jäävän murhaajan ajatuksenjuoksua. Lindell tekee tämän varsin ovelasti ripotellen sopivia vinkkejä. Samaan aikaan poliisi koettaa selvitellä eri epäiltyjen todennäköisyyttä, ja vihjeet tietysti täsmäävät useimpiin. Arvasin murhaajan oikein jo varsin alussa, mutta luovuin arvauksestani ja veikkasin väärin paria muutakin ennen kuin juttu ratkesi. Murhien tekotapa oli jokseenkin karmiva, ja lopullisesti niskakarvani sai pystyyn aivan lopussa siteerattu todellinen lehtiuutinen, jossa kerrottiin ihan tästä läheltä varastetuista teräksisistä matonpesualtaista… Lindell siis flirttailee fiktiollaan faktan kanssa aika rohkeasti!

Jo ylempänä nurisin, ettei Lindell ole parhaimmillaan henkilökuvauksessa. Edes Edelmann tai Friberg ei kahden kirjan matkalla juurikaan syvene. Ylipäätään Lindellillä on maneerina kuvata jokaisen sivuhenkilönkin ulkonäköä kuin poliisin etsintäkuulutuksessa, tukanväristä pituuteen ja painoon vaatetuksen yksityiskohtia unohtamatta. Monesti nämä kuvaukset katkaisevat kerronnan töksähtäen, mikä vielä korostaa niiden päälleliimaamista. Poliisityötä Lindell sen sijaan kuvaa uskottavasti ja huolellisesti, vaikka mitään puhelinkuuntelun yksityiskohtaista kuvausta ei esimerkiksi olekaan otettu mukaan, onneksi.

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Myllylahti 2012. 335 s.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti 2013. 391 s.

Arvostelukappaleet kustantajalta, kiitos!

Lindellin kolmas dekkari Kun varjot pitenevät ilmestyy syksyllä.

*Kartanolaisuuteen olen törmännyt aiemmin esimerkiksi Ulla Appelsinin teoksessa Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina (WSOY 2010) ja Kirsti Ellilän dekkarissa Usko, toivo ja kuolema (Tammi 1998).

Dekkariviikon kunniaksi arvon nämä kaksi Sebastian Lindellin dekkaria blogini lukijoiden kesken. Arvon kirjat pakettina, eli yksi henkilö saa molemmat jännittävät kirjat itselleen. Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin alle sunnuntaihin 15.6. klo 19.00 mennessä. Kerro kommentissasi, mikäli haluat osallistua arvontaan. Onnea arvontaan!

Arvonta on suoritettu, ja lahjomaton Random.org-generaattori arpoi voittajaksi Sinikan. Lämpimät onnittelut! Laitathan osoitteesi mahdollisimman pian minulle sähköpostiin: kirsi.htnn @ gmail.com 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Menossa on Kirjakauppaliiton pystyyn polkaisema kansallinen dekkariviikko. Mikäs sen mukavampaa? Kesälukemiseksikin dekkarit sopivat kuin nenä nassuun. Hieman myöhästyin lähdöstä, mutta koetan loppuviikosta kiriä dekkarien lukemista ja esittelyä. Toisaalta dekkareiden parissa puuhailen läpi vuoden, joten ainakin hengessä olen ollut mukana tässä teemaviikossa.

Oma dekkariviikkoni alkoi maanantaina, kun avasin itävaltalaisen Ursula Poznanskin toisen Beatrice Kaspary -sarjan osan Sokeat linnut. Avausosa suomennettiin jo viime vuonna, mutta itse luin Vii5i-kirjan vasta kevättalvella. Tykkäsin kovasti ja niinpä pyysin tästä kakkososasta kustantajalta arvostelukappaleen. Kävin myös kuuntelemassa Poznanskin haastattelua Atenan ja Schildts&Söderströmsin syyskauden uutuuksien esittelytilaisuudessa viime viikolla. Poznanski oli paikalla Atenan ulkomaisena kirjailijana.

Esikoisdekkarin jujuna on geokätköily, ja idea toimii aivan loistavasti. Sokeissa linnuissa taas Facebook on keskeisessä osassa. Ihan yhtä intensiivistä juonta ei Poznanski ole tähän toiseen kirjaan onnistunut rakentamaan kuin edelliseen, mutta kieltämättä ainakin kaltaistani some-addiktia aihe kiehtoi ja Poznanskin kuvaama Facebook-maailma tuntuu pelottavan realistiselta.

Alkuun lähdetään räväkästi. Salzburgin liepeiltä ulkoilualueelta löydetään kaksi ruumista, nuori pariskunta, joista nainen on kuristettu ja mies ammuttu. On epäselvää, miten tapahtumat ovat edenneet. Onko kyseessä mustasukkaisuusdraama vai pieleen mennyt eroottinen hetki? Kun ruumiiden henkilöys saadaan selville, käy ilmi, että heitä on aiemmin yhdistänyt vain runoutta käsittelevään suljettuun Facebook-ryhmään kuuluminen. Ryhmää vetää salzburgilaisen germanistiikan professorin vaimo. Ryhmässä on ollut tapana julkaista runoja ja analysoida niitä yhdessä. Voiko näin viattoman ryhmän jäsenyys olla merkityksellinen seikka murhien kannalta? Beatrice uskoo niin, ja niinpä hän luo itselleen valeprofiilin ja liittyy ryhmään.

Meno ryhmässä vaikuttaa varsin tutunoloiselta, jos on joskus jossakin Facebook-ryhmässä ollut mukana. Kirjoitetun kielen ja lyhyiden kommenttien hankaluudet paljastuvat karusti. Lisäksi Facebook tarjoaa mahdollisuuksia väärintulkintoihin ja kasvottomuuteen vailla vertaa. Mistä oikeasti voi tietää, kuka on kuka?

Ruumiita alkaa tulla lisää, tietysti, ja paikoin aika heikoin eväin Beatrice vetää johtopäätöksiään. Lukijan on hetkittäin hieman vaikea niellä kaikkia juonenkäänteitä, ainakin siinä vaiheessa, kun Bea löytää siteerattujen runojen säkeistä langanpään, joka lopulta johdattaa poliisit tekijän jäljille. Yhtä kaikki juonikuviot ovat jälleen yllättäviä, ja loppuratkaisu mielenkiintoinen. Myös loppuhuipennus on jännittävä. Hieman yllättäen jäljet johtavat menneisyyden tapahtumiin, joiden kuvaus aiheutti lähes fyysistä pahoinvointia valitettavassa realistisuudessaan.

Beatrice on selkeästi Poznanskin kirjojen päähenkilö ja sankaritar, jonka kautta tapahtumia kuvataan. Sokeissa linnuissa Bean perhekuviot ovat ehkä hitusen muuttuneet parempaan suuntaan edelliseen kirjaan verrattuna, mutta vastapainoksi työpaikan ihmissuhdekuvioissa on liikehdintää. Esimiehen käytös herättää kummastusta, mutta syy selviää kyllä. Alaisista Stefan on edelleen innokas ja Bechner vastahakoinen ja niskoittelevakin. Komea työpari Florin käy kamppailua oman etäsuhteensa kanssa, ja Bea seuraa tilannetta sekavin tuntein…

Ursula Poznanski

Viime viikon haastattelussa Ursula Poznanski kertoi pikkuisen, miten dekkarit ovat saaneet alkunsa. Esimerkiksi idea Viiteen tuli Poznanskin ja hänen oman poikansa yhteisestä geokätköilyharrastuksesta. Kätkörasiat ovat yleensä siistejä, mutta kerran he törmäsivät limaiseen ja vastenmieliseen kätköön. Mielikuvitus lähti laukkaan. Mitä iljettävän näköisessä rasiassa voisi olla sisällä? Kuollut hiiri? Katkaistu sormi…? Myös Sokeitten lintujen taustalla ovat Poznanskin omat kokemukset Facebookista. Mistä oikeasti tiedämme, keitä on niiden Facebook-’tuttujemme’ profiilien takana, joita emme ole koskaan oikeassa elämässä tavanneet? Sellaisiahan on aika monella, myös minulla.

Innostuin Vii5i-dekkarin luettuani geokätköilystä, mutta kokeilu jäi kesälomaan. Tämän viikon tiistaina päätin lopulta ryhtyä sanoista tekoihin ja kirjauduin alan sivustoille. Lähdin navigaattorin avulla etsimään lähintä kätköä, joka sopi kuvauksen mukaan hyvin aloittelijoille. Löytämättä jäi, koska navi ajelutti minua ympäri kylän keskustaa! Nolosti meni se keikka, mutta vielä yritän uudelleen, perhana!

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Blinde Vögel)

Suom. Anne Mäkelä. Atena 2014. 425 s.

Lukulamppu-sivustolla julkaistiin juuri sopivasti juttu Ursula Poznanskin haastattelusta! (Kurkatkaapa, kuka kirjoitti jutun!)

Arvostelukappele. Kiitokset kustantajalle!

Mitä olette lueskelleet dekkariviikolla? Olisi kiva jakaa lukuvinkkejä!

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Keski-ikää lähenevä äreä kirjakauppias A. J. Fikry on menettänyt vaimonsa auto-onnettomuudessa. Liikeyrityksen hengetär on ollut kuollessaan toisella kuulla raskaana. A. J. on siis menettänyt kaiken: suuren rakkautensa, haaveensa lapsista, liikekumppaninsa ja kohta näemmä myös yrityksensä. Pelastusrenkaaksi ilmaantunut harvinainen ja arvokas ensipainoskin varastetaan eräänä yönä, jona A. J. taas kerran koetti juoda itsensä tunnottomaksi voidakseen edes unessa kohdata jälleen vaimonsa.

Elämällä on kuitenkin vielä tarjottavanaan yllätyksiä. Eräänä iltana kirjakaupasta löytyy pikkuinen tyttö, jonka äiti on hylännyt. Mukana on saatekirje, jossa toivotaan, että tytöstä kasvatettaisiin lukija. Hämmentynyt A. J. pyytää apuun vaimonsa siskon, jolla on aviomiehenä yhä heikommin menestyvä mutta häntäheikkinä suosiota niittävä dekkaristi. Pikkuinen Maya vie kaikkien pikkukaupunkilaisten sydämen, ja A. J. huomaa asiakasvirrankin voimistuvan tytön ansiosta. A. J. myös huomaa, kuinka viehättävä sittenkin oli kustantamon edustaja Amelia, joka kävi jättämässä pinkan käsikirjoituksia A. J:n tutustuttavaksi…

Tarina vilisee kaikkea, mitä kirjaihminen voi toivoa. On hieman eksentrinen kirjakauppias pienellä saarella, on ihmisiä, jotka löytävät kirjojen maailman. On kustannusalan henkilöhahmo, joka tietää, miksi kirja-alalla menee yhä heikommin (viheliäinen nettikauppa!). On kirjallisia viittauksia, ja kirjoista puhutaan jatkuvasti. Pidetään lukupiirejä ja kirjailijatapaamisia kirjakaupassa. Mukana on romanttisia, humoristisia ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä, ja loppu on sopivan surullinen. On helppo kuvitella mielessään hidastempoinen romanttinen elokuva, jossa pääroolissa on Tom Hanks (mikäli Fikryn intialaisuutta ei haluta elokuvassa nostaa esiin).

Käsissäni on siis Gabrielle Zevinin romaani Tuulisen saaren kirjakauppias. Kirja on kuin minulle kirjoitettu, mutta silti lukija voinee aavistella, että en ole oikein otettu tästä. Kirja on taiten rakenneltu, ja keskeiset juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia juuri sopivissa määrin. Henkilöt ovat miellyttäviä ja hauskojakin. Miljöö on parahultaisen eksoottinen (saarelle pääsee vain yhteysaluksella). Aihepiiri on kaikin puolin kiinnostava. Teksti on nopealukuista ja soljuvaa. Mutta se jokin, joka tekee kirjasta elämyksen, loistavan lukukokemuksen, jää jostain syystä puuttumaan. Tuli tunne, että kirja on alun alkaen suunniteltu juuri edustamalleni kohderyhmälle, laskelmoidusti, ei luomisen tai kirjoittamisen, tarinan kertomisen riemusta.

Suosittelen kirjaa kepeäksi kesäiseksi välipalaksi tuhdimpien lukukokemusten lomaan!

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (The Storyed Life of A. J. Fikry)

Suom. Tero Valkonen. Gummerus 2014. 239 s.

Ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Gabrielle Zevinin kirjailijasivuilta käy ilmi, että nuori menestyskirjailija on ehtinyt urallaan kirjoittaa jo varsin monenlaista. Menestysteos Tuulisen saaren kirjakauppias on ilmestynyt alun perinkin vasta tämän vuoden huhtikuussa, joten suomennos saadaan varsin nopeasti.

Nopeasti kirja on luettu myös monissa kirjablogeissa, joita löytyy helposti Googlea käyttämällä. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista rakastui kirjaan korviaan myöten, joten sieltä kannattaa vilkaista hieman myötäsukaisempi esittely kirjasta.