Jättää vai jatkaa? Mikä pulma!

Kirjastoreissulta tulee laahattua kotiin sellaisiakin kirjoja, joiden lukemisesta ei ole ihan varma. Kun ilmaiseksi saa ottaa kotiin ja sitten palauttaa, oli lukenut tai ei, riski on aika olematon. Jos ei miellytäkään, ei tarvitse aloittaa tai lukea loppuun. Tunnolliselle ihmiselle kesken jättäminen tosin on välillä tuskallista. Tuo palauttamismahdollisuus muuten alkaa kirjantäytteisessä kodissamme olla myös melkoista plussaa!

Hiljattain kirjastosta tuli nuortenkirjapinon kylkiäisenä napattua uutuustelineestä dekkari. Toiveena kun on, että viimeistään joululomalla olisi aikaa paneutua tähän lempikirjallisuudenlajiin oikein kunnolla. Kyseinen kirja on Saara Kesävuoren Saarroksissa. Kirjailijan nimi vaikutti aivan oudolta, eikä kirjan aika lattea nimi tai dekkarille hyvin tavanomainen kansikuvakaan soittanut mitään kelloa. Takakantta koetin silmäillä, mutta kiireessä siitä ei oikein mitään jäänyt mieleen. Jostain psykopaatista ja saaresta kuitenkin taisi olla kyse.

Aloittelin kirjaa tiistai-iltana. Hetki ei ollut hyvä, sillä olin juuri aamupäivällä saanut loppuun huikean Jään. Lisäksi Downton Abbeyn jakso oli aivan liian nyyhky. Näitä vasten Saarroksissa-dekkarin raaka maailma tuntui kuin iskulta vastoin kasvoja. Luin kirjaa sivulle 35 asti ja päätin, etten luekaan eteenpäin. Kirja on kirjoitettu hyvin, liiankin hyvin, joten keskeytyspäätös ei johtunut huonosta kielestä tai tökkivistä henkilöistä. Tarina vain tuntui olevan aivan liian realistinen ja pelottava. Voin pahoin lukiessani 18 juuri täyttäneestä Kaarlosta, joka vapautuu pakkohoidosta. Hoitoon Kaarlo eli Kodak, kuten hän itse itsensä on nimennyt, joutui, koska hän murhasi 14-vuotiaana nuoremman velipuolensa. Tekoa Kodak ei ole tunnustanut eikä hetkeäkään katunut. Nyt on tullut aika kostaa isälle, ukille ja isosisko Sentalle. Isä on muuttanut vaimonsa kanssa uudelle paikkakunnalle ja odottaa toiveikkaana poikaansa kotiin. Vaimo on paennut Tukholmaan ja tyttäret Senta ja Tyyne ovat ulkosaaristossa autiolla luostarisaarella. Lopetin kohtaan, jossa Kodak julmasti pahoinpitelee isäänsä saadakseen tältä selville Sentan olinpaikan.

Kesävuori on noilla alkusivuilla kuvannut minusta hyytävällä tavalla nuoren psykopaattitappajan mieltä ja ajatuksia. Koska Kodak ei tunne mitään, hän tekee kauheita tekoja saadakseen itsestään irti edes jotain tunteen tapaista, kuten nautintoa toisten ihmisten pelon näkemisestä. Jotenkin nykypäivän mediaa ja suomalaista menoa seuraavana ja vielä nuorten kanssa työskentelevänä ahdistuin tästä kuvauksesta melkoisesti.

Kun sitten ryhdyin hieman googlaamaan tätä tekstiä varten, yllätyin. Ensinnäkin Saara Kesävuori on entiseltä nimeltään Saara Sarkkinen! Olen urani alkuvuosina luettanut yhtä hänen nuortennovelliaan asiakkaillani. Raju tarina (jonka nimeä en nyt valitettavasti muista) sai usein innokkaan vastaanoton, ja muistan useammankin nuoren vielä tarkistaneen tunnin jälkeen kirjoittajan nimen kirjastokäynnin varalta. Kesävuori aloitti nuortenkirjailijana 1980-luvulla, ja Valkoinen ankka sai valtion kirjallisuuspalkinnon ja Töitä mun faijalle! oli Topelius-ehdokkaana. 90-luvulla Kesävuori siirtyi näytelmäkirjailijaksi, ja sittemmin on ilmestynyt romaaneja: Hyvä isä (2008), Tarvitse minua (2009) ja Äidin rakkaus (2011). Tämä dekkarikaan ei ole aivan tyhjästä syntynyt, sillä taustalla on jo voitto vuoden 2010 dekkarinovellikilpailusta Kouvolassa. Voittajanovelli Syntymäpäivän jälkeen on julkaistu kokoelmassa Murhattu mieli.

Tuo Saara Sarkkiseksi paljastuminen herätti kiinnostukseni uudelleen. Jospa sittenkin pitäisi koettaa vielä? Lisärohkaisua tulee Suvi Aholan lyhytarviosta (HS 8.9.2012), jossa hän kirjoittaa mm. näin: Romaanin nimi on tylsä ja ensimmäiset luvut matelevat. Nuoren tappajan vapautuminen mielisairaalasta saa kiemurtelemaan: tätäkö pahuuden anatomiaa liki neljäsataa sivua?Äkkiä ollaankin venematkalla etäiselle Saaristomerelle, dominikaaniveljien hiljaisuuden retriittiin. Kun tajuan lukevani trilleriä, kirjan palaset loksahtavat paikalleen. Ja imu voimistuu! --- Välillä tekstissä on tyhjäkäyntiä ja naiivia psykologiaa, mutta loppuratkaisu yllättää. Kesävuori osaa harhauttaa lukijaansa herkullisesti.

Kyllä, taidan sittenkin antaa kirjalle vielä uuden mahdollisuuden. Lisäksi pitänee laittaa luettavien listalle ainakin nuo muut aikuisten romaanit. Vaikuttavat kiinnostavilta. Oletko lukenut jo tämän teoksen? Kannattaako minun jatkaa? Entä onko Kesävuoren tuotanto muuten tuttua? Suositteletko?

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Hysteerinen lukija taas on kuin tämänvuotinen Finlandia-diktaattori Tarja Halonen. Hän heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautuessaan tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon. Jää on erinomainen romaani hysteerisille lukijoille.”

Näin kirjoittaa kirjailija Tommi Melender Antiaikalainen-blogissaan vaikutelmistaan tämän vuoden Finlandia-voittajasta ja sen lukijoista. Hieman ehkä tavoistaan poiketen Melenderkin tunnustaa pitäneensä Jäästä, vaikka se ei siis edustakaan sitä kirjallisuutta, johon hän itse on eniten viehtynyt. Minä taas tunnustaudun iloisesti hysteerikoksi.

Jää alkoi syksyn mittaan kerätä melkoisesti ns. blogisavuja, eli monet kirjabloggaajat olivat Jään lukeneet, siitä pitäneet ja sitä blogeissaan kehuneet. Menettelin melko tarkasti omaksumallani tavalla, eli kun huomasin, että kirjassa on potentiaalia, päätin lukea sen ja visusti varoin lukemasta enää yhtään esittelyä ja arviota. Halusin säilyttää lukukokemukseni mahdollisimman puhtaana ja asenteeni ennakkoluulottomana. Kirjan ulkoasukin miellytti jo etukäteen. Kun sitten onni potkaisi minua Teoksen Facebook-kisassa ja voitin kirjamessupaketin, päätin ottaa kirjapalkintoni Jään muodossa. Paineita kirjan lukemiseksi alkoi kertyä, kun se valittiin Finlandia-kisaan ehdokkaaksi ja kun Blogistanian Finlandiakin alkaa jo kohta kolkutella ovea. Oli siis tartuttava toimeen ja taltutettava Jää.

Alkuun pääseminen oli yllättävän tahmeaa. Syitä oli monia. Takana oli rivakkatahtinen nuortenkirjateemaviikko. Lisäksi työelämä asetti omat vaatimuksensa juuri parahultaisesti, eli vietin kaksi päivää bussissa ja tiiviissä koulutuksessa (matkapahoinvoinnin takia en voi lukea autossa). En päässyt niin sanotusti kirjan imuun. Ihmettelin jo, mikä juttu siinä oikein on. Enkö tajuakaan kirjan hienoutta? Sitten sattumalta koulutuksessa yksi mukavista kouluttajistamme nappasi minua hihasta ja kysyi, eikö minulla olekin se kirjablogi. Tunnustin. Hän tiedusteli, joko olen lukenut Jään. Minullahan oli kirja juuri menossa. Liikuttuneena kouluttajamme kertoi lukeneensa ja itkeneensä viimeiset yhdeksänkymmentä sivua vuolaasti. Ilahduin ja samalla hämmennyin. Onko kirja niin surullinen? Mitä kummaa siinä oikein vielä tapahtuukaan?

Vähitellen aloin päästä kirjan tarinan matkaan. Mitään suurta valaistumista en kokenut vieläkään, mutta pidin kuitenkin yhä enemmän lukemastani. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan ulkosaarille, pikkuruiseen Luotojen seurakuntaan, jota ei näy edes kartoissa. Luodot muodostuvat itä- ja länsiosasta, joiden ihmiset ovat tarkoin asettuneet omiin poteroihinsa. Kirkolla ja pappilalla on oma saari. Vakituista pappia Luodoilla ei ole ollut miesmuistiin. Tapana on ollut, että saarille on lähetetty pappeja, joilla on pastoraalitutkinto eli lopullinen valmistuminen vielä edessä. Sen suoritettuaan he ovat poikkeuksetta hakeutuneet parempipalkkaisiin paikkoihin.

Nyt Luodoille saapuu nuori pappi vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa. Pappi Petter Kummel on avoin ja iloinen ihminen, joka ihastuu välittömästi saariston ihmisiin ja alkaa vakuuttaa tulleensa jäädäkseen. Vaimo Mona on ahkera ja rivakka, selväjärkinen ihminen, koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Perheen sopeutumista ankariin olosuhteisiin seurataan, ja samalla lukijalle väläytetään muidenkin seurakuntalaisten kohtaloita. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tohtori Gyllenin tarina. Nainen toimii Luodoilla kätilönä, koska Neuvostoliitossa hankittu naistentautien erikoislääkärin tutkinto ei kelpaa Suomessa. Pappi ja tohtori ystävystyvät, kun tohtori kertoo hänelle traagisen tarinansa.

Pappi, kuten kertoja useimmiten häntä kutsuu, on kirjan keskushenkilö. Hänen tarinansa valottuu monipuolisimmin, ja hänestä aloin nopeasti pitää yhä enemmän. Vähitellen myös vaimo Monan hahmo tarkentuu ja nousee enemmän keskiöön. Kertoja vaihtelee näkökulmaa nopeasti. Vaihtelua tulee myös Posti-Antonin lyhyistä minäkertojajaksoista. Antonilla on kykyjä, joista on korvaamatonta apua vaikeissa jääoloissa kuljettaessa.

Vähitellen tarinaan alkaa tulla traagisempia ulottuvuuksia. Jouluna 1947 uppoaa amerikkalainen rahtialus Park Victory. Kymmenen ihmistä paleltuu ja hukkuu. Yksi ruumiista ajautuu Posti-Antonin reitille ja se haudataan Luodoille. Sitten erään perheen pieni tytär menehtyy vatsakalvontulehdukseen. Pappi tuntee syvää myötätuntoa ja tuskaa, onhan hänkin kahden pienen tyttären isä. Miten hän kestäisi oman lapsen menettämisen? Ahh. Loppua varten kannattaakin sitten varata kunnon paketti nenäliinoja. Itkin vuolaasti.

Tarja Halonen mainitsi yhdeksi palkintoperusteeksi Lundbergin kuulaan kielen. Leena Vallisaaren suomennos ainakin soljuu kuin tunturipuro, kirkkaasti ja vaivattomasti. Kiinnitin huomiota preesensin käyttöön kerronnassa. Se sopii tähän romaaniin hienosti, sillä tarina on perimmältään hyvin ajaton.

Saariston karut olosuhteet ja mennyt aika tuntuvat nykyihmisestä eksoottisilta. Yhteydenpito ulkomaailmaan oli hidasta. Puhelin toki oli, mutta keskus kuunteli tarkasti joka sanan. Kirjeet ja sanomalehdet kulkivat, ainakin kerran viikossa, jos ei ollut kelirikon aika. Radiokin joissakin taloissa oli. Muuten viihdykkeet olivat vähissä. Luettiin kirjoja, käytiin kyläilemässä. Kun meri saarten välistä jäätyi, välimatkat lyhenivät.

Kirjan nimellä on monenlaisia merkityksiä, joita on mukava pohdiskella lukiessaan. Miten murretaan epäluulon jää ihmisten väliltä? Lähentääkö vai loitontaako konkreettinen tai abstrakti jää? Kuka tuntee jään ja sen vaarat?

Halosen tapaan minäkin luin tämän ihan fiktiona. Vieläkin koskettavamman siitä tekee se, että se kertoo Lundbergin oman suvun tarinaa. 

Finlandia-palkintoinstituutiosta voidaan olla monta mieltä, eikä valinta varmaan koskaan miellytä kaikkia. Ei tietysti saakaan, sillä mikä kirja silloin voisi tulla palkituksi? Tällä kertaa olin poikkeuksellisesti lukenut kaksi ehdokasta ennen voittajan julistamista, joista toisen eli Aki Ollikaisen Nälkävuoden jo keväällä ja toisen eli Jään vain kolmisen tuntia ennen H-hetkeä. Kumpikin olisi voinut saada palkinnon, jos minä olisin ollut Tarjana. Onneksi Nälkävuosi sai jo Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Muista ehdolla olleista saatan lukea vielä Dora, Doran, kenties Maihinnousunkin. Minulle kaksi kuudesta on kyllä jo poikkeuksellisen hyvä saldo!

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)

Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 365 s.

TTT: Kymmenen kirjallista joulua

Hitauttani putosin tänä vuonna pois kirjabloggaajien kivasta joulukalenterista, ja ihan omaa, joka päivä avautuvaa joulukalenteria en viitsi vaivoikseni ottaa. Onneksi on TTT, joka pelastaa! Voin kertarysäyksellä pullauttaa ilmoille kaikki patoutuneet kirjalliset jouluvinkkini. Hieman epäilin, ettei kirjoista kovin helposti löytyisi joulukuvauksia, mutta erehdyin. Niitähän on vaikka kuinka! Kaivellessani ikimuistoisimpia esiin mieleen putkahteli uusia, samaten kirjapinoja pöllytellessäni. Joulu on hyvin tunnepitoinen juhla, ja siksipä sitäkin kai on niin runsaasti kirjoissa käsitelty.

Kymmenen kirjallista joulukuvausta:

1. Outi Pakkanen: Katson naamion taa

Tämä muistui mieleen ensin tv-elokuvana, jonka muistan perustuvan kirjaan. Kirjan olen joskus tainnut lukea, elokuvan olen nähnyt parikin kertaa, luulisin. Idea on kuitenkin, että perheeseen odotetaan aattoiltana Joulupukkia, joka saapuukin, mutta osoittautuu – murhaajaksi.

2. Marita Lindquist: Tuuti

Tämä lapsuudesta tuttu kirja palautui mieleeni jonkun blogikaverin kirjoituksesta. 1970-luvulla ilmestyneessä kirjassa alakoulua käyvä Tuuti asuu kahden isänsä kanssa. Isällä on uusi naisystävä Anita, josta Tuuti ei ensin pidä lainkaan, mutta vähitellen suhde alkaa lämmetä. Anita on tulossa isän ja Tuutin luo viettämään jouluaattoa, jonka valmistelut sujuvat vähän niin ja näin. Sillipurkki esimerkiksi lipsahtaa lattialle, ja kinkku tuoksahtaa hieman epäilyttävältä.

”Ulkona satoi lunta. Ikkunasta veti hiukan ja kuusen koristeet liikkuivat ja kimalsivat. Ja sitten lahjat. Tuuti oli ostanut isälle ja Anitalle kummallekin muistilehtiöt, ja kannet hän oli liimannut täyteen kuvia. Isä ja Anita tulivat iloisiksi. He sanoivat, että sellaiset lahjat olivat hyviä, joita tarvitsi ja joita saattoi käyttää. Entäs Tuutin oma lahja! Se iso jonka Anita toi mukanaan. Paras mitä Tuuti oli eläissään saanut.”

3. Ilmari Kianto: Punainen viiva

Korpiloukon torppaankin tulee joulu, kaikesta huolimatta. Parasta ovat joulusauna ja sen päälle oikeaa kahvia. Sitä nimittäin tuo paikalle sattunut yllätysvieras, Simana Arhippaini. Tuomisina on myös suutarin lähettämä kirjanen, Kansalaisen vaaliopas, jota Topi pitelee kunnioittavasti käsissään epäillen sitä ensin ”itse soli-sali-ratiksi”. ”Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa mailmassa ympäri maapallon…”

4. Satu Grönroos: Lumen syli

Ekaluokkalaisen Helmin joulu ei suju kovin kaksisesti. Äiti on kolmilapsisen perheen yksinhuoltaja, ja lisäksi ruokakuntaan kuuluvat isovelipuoli Pena ja dementoitunut isoisä. Jouluaterian aikana Pena lopulta saapuu paikalle, juovuksissa. Seuraa riitelyä ja murjotusta. Lopulta jaetaan lahjat. Helmi on kovasti toivonut uusia luistimia ja on lähdössä saman tien niitä koettamaan.

”Loikkasin sohvalta, vetäisin paketin Timolta. Se ei ollut ihan niin painava kuin olin luullut, mutta ainakin iso. Marssin paketin kanssa keittiöön. Revin paperit. Ei luistimen kuvaa. Raotin kantta, sisältä pilkisti harmaata.”

5. Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla

Kukapa ei muistaisi tätä takuuvarmaa itketyssarjaa televisiosta? Huomattavasti realistisempi on alkuperäinen kirjasarja, jonka muistan alakoululaisena kirjastosta ahmineeni. Tyttären hyllystä löytyi sarjan aloitusosa, joten pääsin tarkistamaan muistikuvieni oikeellisuuden. Preerialla intiaanien keskellä ja luonnonvoimien pauhatessa ympärillä Laura ja Mary odottavat kiihkeästi Santa Klausia ja täytettä takan eteen ripustettuihin sukkiin. Riemu on rajaton, kun sukista paljastuu – ihan oma peltituoppi! Kummallekin oma!

”Sitten he työnsivät kätensä uudestaan sukkiin. Ja he vetivät esiin kaksi pitkää, pitkää karamellikeppiä. Se oli piparminttukaramelliä, puna- ja valkoraitaista. He katselivat katselemistaan noita kauniita makeisia, ja Laura nuolaisi omaa keppiään, vain yhden kerran. Mutta Mary ei ollut yhtä ahne. Hän ei edes koskenut keppiinsä kielellään.”

Muistelisin, että myöhemmissä osissa olisi ollut ankeampiakin jouluja, joissa tytöt saivat lahjaksi vanhat nukkensa, joita äiti oli salaa korjaillut. Saattaa kyllä olla, että tämä tapahtui jossakin aivan muussa kirjassa.

6. Ulla-Lena Lundberg: Jää

Tätä kirjoittaessani kirja on vieläkin vähän kesken, mutta juuri eilen illalla tätä kirjoitusta suunnitellessani tulin kohtaan, jossa Luodoilla vietetään ikimuistoista joulua. Pappilan väki hytisee raivoavan myrskyn kourissa, joka tuntuu puhaltavan vuoteeseenkin. Aamuyöllä merellä uppoaa amerikkalainen rahtialus Park Victory ja kymmenen miehistön jäsentä menehtyy. Uutinen saapuu parahiksi jouluaamun jumalanpalvelukseen.

”Mutta joulua pitää viettää ja isä sulkee Raamatun ja ottaa Sannan syliinsä ja äiti hakee joululahjakorin sisälle. Punaista lakkaa ja nauhoja, sääli avata niin kauniita paketteja! Niissä on ensinnäkin kirjoja, enimmäkseen isälle mutta myös äidille, ja Sannalle kolme satukirjaa! Lisäksi sukkia ja lapasia ja Sannalle tonttu ja Lillukselle jouluenkeli, jonka hän heti tunkee kitaansa kuin kannibaali.”

7. Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla

Selja-sarjan toisessa osassa on idyllinen joulukuvaus. Isän uusi vaimo on juuri ennen joulua synnyttänyt kaksospojat Romuluksen ja Remuksen, kuten tytöt heitä kutsuvat. Jouluvalmistelut ovat jääneet perheen tyttöjen harteille. Kris johtaa joukkojaan kuin parastakin siivous-, ruuanlaitto- ja leipomisarmeijaa. Jouluaattona Rea ja pojat haetaan kotiin sairaalasta, ja talo kiiltää puhtauttaan, vaikka Rea on pelännyt vallan muuta.

”Kris kaatoi kahvia ja istuutui sitten tutkimaan työjärjestystä, jonka hän oli laatinut tätä jouluaattopäivää varten. Hän oli jo päiväkausia kulkenut lukemattomia luetteloita ja muistilistoja taskuissaan, sillä hän oli nyt tässä perheessä ottanut harteilleen vastuun joulusta. Hän tunsi itsensä ylen tärkeäksi mutta toisinaan myös avuttomaksi ja epätietoiseksi. Ja kaiken aikaa hän oli kauhean huolestunut, menisikö kaikki nuottien mukaan.”

8. Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

Minulla on kaikki Pepit sisältävä yhteisnide, jonka olen saanut vanhemmiltani joululahjaksi vuonna 1971. Olen siirtänyt kirjan jo eteenpäin, mutta sain sitä vielä lainaksi tätä juttua varten. Viimeisessä tarinassa Peppi ei tahdo tulla isoksi Peppi, Annikka ja Tommi ovat palanneet Etelämereltä hieman joulun jälkeen. Koska toiset ovat tästä pikkuisen pahoillaan, Peppi järjestää heille ihan oman joulun Huvikummussa.

”Ja totisesti: siellä oli joulukuusi! Kynttilät oli sytytetty ja seitsemäntoista tähtisadetta paloi räiskyen ja levittäen kodikasta tuoksua ympärilleen. Pöydälle oli katettu joulupuuroa ja kinkkua ja makkaraa ja kaikenlaista jouluruokaa, niin, vieläpä piparkakku-ukkojakin. Takassa loimusi tuli, ja hevonen seisoi halkolaatikon vieressä ja kuopi jalallaan. Herra Tossavainen hyppeli edestakaisin kuusessa tähtisateiden välissä.”

Illan päätteeksi lapset nielaisevat Pepin kätköistä löytyvät kiekurapillerit, jotka estävät aikuiseksi kasvamisen (Annikka tosin epäilee niitä tavallisiksi herneiksi).

9. Astrid Lindgren: Eemelin kootut metkut

Tämä on ehdottomasti vahvimpia lapsuuden joulutarinamuistojani. Eemeli järjestämässä yllätyspitoja vaivaistalon asukkaille, joilta ilkeä Komentoora on pimittänyt Eemelin äidin lähettämät jouluherkut. Vielä kaiken päätteeksi Komentoora lähtee itse kylille pitoihin ja lukitsee vaivaiset vaivaistaloon tapaninpäiväksi. Eemelin sappi kiehahtaa ja Aatun kanssa he ryhtyvät toimeen. Äidin varaamat pitoherkut katoavat nälkäisiin suihin ennätysvauhtia ja vaivaiset itkevät ilosta ja kiittävät Eemeliä. Lähtemättömän vaikutuksen on tehnyt mahtava luettelo kaikista herkuista, jotka köyhät ahmivat vatsoihinsa. Tarina vielä huipentuu siihen, kun Komentoora putoaa ahneuttaan Eemelin kaivamaan sudenkuoppaan…

10.  Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Legendaarisin joulukohtaus ikinä! Aivan mahtava! Poikien uudispirtti, joka on rakennettu poikamieselämää silmällä pitäen, on valmis ja pöydässä on vahvaa olutta sekä runsaasti karhunlihaa. Eläimillekin on annettu jouluannokset, on saunottu ja ryhdytään syömään. Jouluoljet alkavat houkutella päihtyvää Juhania, ja seuraukset ovatkin sitten kirjallisuushistoriaa.

On muuten ällistyttävän vaikea selittää nykyteinille, miksi ihmeessä kannettiin jouluna oljet tuvan lattialle! Juonen kannaltahan ne ovat kuitenkin olennaisessa osassa, sillä muuten tulipalo ei olisi syttynyt yhtä helposti. Samaten ajatus siitä, että makuuhuone on samalla sauna, on aika vaikeatajuinen. Entä miksi ihmeessä miehet saunovat rohtimiset paidat päällään?

                 

Kirjallisia kaksinkamppailuja

Pilkka osui ns. omaan nilkkaan, kun laitoin  Akileijalta saamani Liebster Blog -tunnustuksen eteenpäin Hyönteisdokumentin hdcanikselle. Hän nimittäin heitti vastalahjaksi haasteen kirjallisista kaksinkamppailuista tänne minulle. Kyseessä on jälleen (blogi)meemi, joka kiertelee satunnaisesti siellä täällä. Mitään sen kummempaa logiikkaa tässä ei taida olla, tai en ainakaan siitä saanut kiinni. Idea on käväissyt ainakin Jaanan ja Antiaikalaisen blogeissa, joista kävin raa’asti kopsaamassa listat, muokkasin niitä ja yhdistelin mielesikseni. Hdcanis on ollut johdonmukainen ja tehnyt aina valinnan, minä en niin ankara osaa olla, vaan hyväksyin itselleni myös vaihtoehdon ’molemmat’. Valkkasin listoista vain kirjailijoita, joiden teoksia olen lukenut. Koetin toimia ikään kuin sana-assosiaatiossa, eli vastasin nopeasti sen kummemmin miettimättä. Tässä listaani:

Juhani Aho vai Teuvo Pakkala? Juhani Aho
Minna Canth vai Maila Talvio? Minna Canth
Jane Austen vai Charlotte Bronte? Molemmat
Saima Harmaja vai Edith Södergran? Saima Harmaja
Helvi Hämäläinen vai Aino Kallas? Molemmat!
Paavo Haavikko vai Marja-Liisa Vartio? Marja-Liisa Vartio
Tove Jansson vai Astrid Lindgren? Molemmat
Henrik Tikkanen vai Märta Tikkanen? Märta Tikkanen
Joyce Carol Oates vai Toni Morrison? Joyce Carol Oates
Sofi Oksanen vai Katja Kettu? Molemmat
Carol Shields vai Anne Tyler? Molemmat
Claes Andersson vai Merete Mazzarella? Molemmat
Siri Hustvedt vai Paul Auster? Molemmat
Leena Lehtolainen vai Donna Leon? Leena Lehtolainen ennen, nykyään Donna Leon
Riikka Ala-Harja vai Riikka Pulkkinen? Riikka Ala-Harja
Tuula-Liina Varis vai Timo Harakka? Tuula-Liina Varis
Sirpa Kähkönen vai Eeva Joenpelto? Molemmat!!!
Kari Hotakainen vai Jari Tervo? Hotakainen
Veijo Meri vai Paavo Rintala? Molemmat
Petri Tamminen vai Miika Nousiainen? Nousiainen
Henning Mankell vai Stieg Larsson? Henning Mankell
Antti Hyry vai Antti Tuuri? Antti Tuuri
A. S. Byatt vai Hilary Mantel? A. S. Byatt
Kjell Westö vai Ulla-Lena Lundberg? Kjell Westö
Lauri Viita vai Aila Meriluoto? Molemmat
Veikko Huovinen vai Arto Paasilinna? Veikko Huovinen
Jo Nesbø vai Jens Lapidus? Jo Nesbø
Alice Munro vai Annie Proulx? Molemmat
Jhumpa Lahiri vai Zadie Smith? Jhumpa Lahiri
Stephen King vai Dean Koontz? Stpehen King
Maarit Verronen vai Johanna Sinisalo? Molemmat
James Herriot vai Fay Weldon? James Herriot
Patricia Highsmith vai Sue Townsend? Sue Townsend
Kristiina Vuori vai Kaari Utrio? Kaari Utrio
Agatha Christie vai Dorothy L. Sayers? Molemmat

Haaste pitää laittaa kahdelle eteenpäin. Olkaapa hyvät, Morre ja Jokke!

Roald Dahl: Iso kiltti jätti (äänikirja)

Brittiläisen Roald Dahlin nimi on ollut minulle vuosia tuttu, mutta lähempi tutustuminen on vain jostain syystä kuitenkin jäänyt vähemmälle. Nyt teini-ikäisille lapsilleni hankin aikoinaan (ja luimmekin heille) anarkistisen Nilviöt-nimisen teoksen. Olen muistaakseni hankkinut jostakin kirjaston poistomyynnistä tms. kirjan nimeltä Kuka pelkää noitia, joka vaikuttaisi olevan Dahlin tunnetuimpia teoksia. Tyttärelläni on hyllyssään myös Matilda, ja muistaisin sen olleen jossain vaiheessa yksi hänen suosikkikirjoistaan, joka on luettu moneen kertaan. Näitä kahta viimeksi mainittua en ole koskaan, ainakaan muistaakseni, tullut itse lukeneeksi, eli ne on hankittu meille lasten jo opittua itse lukemaan. Iltasatua meillä kyllä luettiin kummankin lapsen kanssa noin kymmenvuotiaaksi asti. Suosittelen.

Sen sijaan sitä en ennen tätä päivää tiennyt, että lasten taannoisen suosikkileffan Jali ja suklaatehdas käsikirjoitus perustuu Dahlin kirjaan. Vielä suurempi yllätys oli, että Dahl on käsikirjoittanut James Bond -elokuvan Elät vain kahdesti.

Satu Isosta kiltistä jätistä eli IKJ:stä on ollut minulle tähän asti aivan vieras, vain nimi on ollut tuttu. Nuortenkirjaviikkoani varten kävin yhdessä laajan kaupunkimme sivukirjastoista, jossa oli ilahduttavan monipuolinen lasten- ja nuortenkirjojen äänikirjavalikoima. Nappasin mukaani IKJ:n, koska nyt vihdoinkin olisi mukava tilaisuus paikata aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Olipa hyvä, että nappasin, sillä äänikirja on aivan mahtava!

Tarinan päähenkilö on seitsemänvuotias Sohvi, joka asuu pikkukaupungin orpokodissa. Eräänä yönä hän valvoo makuusalissa vuoteessaan vielä hirviöhetken aikaan. Kuunvalo houkuttelee hänet ikkunaan, ja silloin hän näkee sen: seitsenmetrisen jättiläisen, joka puhaltaa jotakin pitkän trumpetin avulla sisään kaupunkilaisten ikkunoista. Jättiläinen huomaa Sohvin ja nappaa tämän mukaansa. Perillä jättiläisen luona Sohvi tutustuu Isoon kilttiin jättiin, pienimpään kaikkiaan kymmenestä jättiläisestä. Se on paitsi pienin myös ainoa, joka ei syö ihmisparsoja öisin. Sen ainoa ruoka karussa jättiläisten maassa on ällöttävä perskurkkana, maailman pahanmakuisin vihannes. Muut yhdeksän jättiläistä herkuttelevat milloin porilaisilla tai shortsinmakuisilla bermudalaisilla, mikä kauhistuttaa Sohvia ja myös IKJ:tä. Miten kummassa jättiläiset saisi lopettamaan? Lopulta Sohvi keksii hurjan juonen niiden nujertamiseksi.

Alkuperäinen tarina sijoittuu selvästi Englantiin, mutta kirjan aivan loistavasti suomentanut Tuomas Nevanlinna on hauskasti muuntanut sen suomalaiseksi. Dahl on käyttänyt kieltä luovasti, ja vaikka en ole alkukielistä tekstiä lukenut, voin silti vakuuttaa, ettei Nevanlinna ainakaan ole jäänyt toiseksi. Kutkuttavan hauskat sanat ja IKJ:n käyttämät ilmaisut ovat hurmaavia, ja voin kuvitella, millaiset riemunaurut ne irrottavat lapsista. Esimerkiksi poksutuhnut, joita jättiläisten limppari saa aikaan, ovat valloittavia! Harmittelen tosiaan, miksi en ole aikoinaan älynnyt lukea tätä lapsilleni, jotka olisivat tietyssä vaiheessa rakastaneet tätä. Lisäksi tarina on hiuksia nostattavan jännittävä, samaan aikaan pelottava, hauska ja ripauksen opettavakin. IKJ on myös verraton filosofi ja kaunosielu.

Roald Dahl: Iso kiltti jätti (The BFG)

Suom. Tuomas Nevanlinna, lukija Martti Mäkelä. Art Housen äänikirja (2008), laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 50 min.

Liebster Blog -tunnustus

Liebster-tunnustuksen ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 272 lukijaa. (Miksi? En tiedä! Huomio on kuitenkin mukavaa ja tervetullutta, ainakin tällainen.)

Suositeltavat toimintaohjeet ovat:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen Sinulle.
Valitse Sinulle itsellesi mieluisia blogeja, joille tunnustuksen annat.

Sain tämän tunnustuksen Akileijalta, jolla on kiva Kolmen kuukauden kukka- ja kakkuterapia -blogi sekä blogi nimeltä Akileijat - nuo hurmaavat viettelijättäret. Kiitos <3!

Blogistania on pullollaan mitä kiinnostavimpia ja hauskimpia blogeja. Pitäisi vain rohkeammin seikkailla niissä. 

Laitan haasteen eteenpäin seuraaville:

Hyönteisdokumentti

Booking it some more

Hys, äiti lukee nyt!

Esikoiskirjailijan vuosi

Sukututkijan loppuvuosi

Liebstereitähän tässä ollaan kaikki, joten mukavaa loppuiltaa ja alkavaa joulukuuta jokaiselle tasapuolisesti!

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus 2012 on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Tarkoitus on lisätä lasten- ja nuortenkirjallisuuden laaja-alaista lukemista ja näkyvyyttä. Kilpailun voittaja julkistetaan Saran Kirjoissa 3.12.2012. Tuolta Saran blogista voi käydä kurkkaamassa kilpailun tarkemmat säännöt.

Kirsin kirjanurkan Blogistanian Kuopus 2012 -ehdokkaat ovat:

1.    (3 p.) Seita Vuorela: Karikko

2.    (2 p.) Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

3.    (1 p.) Kirsti Ellilä: Majavakevät

Onnea ehdokkailleni!