Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja

Islantilaisen sarjakuvapiirtäjän Hugleikur Dagsonin pilapiirroskokoelma Huumorin musta kirja – 666 valittua on lojunut kirjoituspöytäni kulmalla ”lähiaikoina luettavien” -pinossa heinäkuusta asti. Pari työkavereitten kanssa käytyä keskustelua nostivat kirjan esiin pinon pohjalta. Aikaisemmin olen jo todennut, että Hugleikurin huumori on jollain tavalla pelottavaa. Kun huomaa nauravansa jopa ääneen mitä kauheimmille asioille, todellisille tabuille, kuten insestille tai perhesurmille, joutuu pohtimaan aika perimmäisiä kysymyksiä itsestään. Olenko kaikesta hankkimastani sivistyksen pintakiillosta huolimatta kuitenkin aivan pervo?! Lohtua näihin tutkiskeluihin toi tieto siitä, että järkevinä, kunnon tolkun ihmisinä pitämäni kollegat, ja vielä naiset, tunnustivat pitävänsä myös Hugleikurista.

Ensimmäinen keskustelu käytiin, kun olimme työkavereitten kanssa käymässä pääkaupungissa Ateneumissa. Korkeakulttuuriretkeä monet täydensivät piipahduksella Akateemisessa kirjakaupassa. Kollegani oli ostanut kassillisen kirjoja ja kertoi naureskelleensa ja kauhistelleensa jonkin kummallisen pilapiirroskirjan jutuille. Muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen oli selvää, että Hugleikurista oli kyse.

Toinen riemastuttava keskustelu käytiin lähimpien kollegoiden kanssa torstaina ruokapöydän ääressä. Molemmat minua nuoremmat naiskollegat kertoivat pitävänsä kovasti Hugleikurista, vaikka todellakin monet vitsit pureutuvat perimmäisiin ja perinteisesti huumorin ulottumattomissa pidettyihin aiheisiin. Pohdimme, mitä voi jääkaappinsa ovessa pitää, kun kylässä käy lukutaidon juuri omaksuneita lapsia. Miksi Elämäsi viimeinen kalenteri on ripustettu työpaikalle tilaan, jossa käy vain aikuisia?

Huumorin musta kirja – 666 valittua pitää alaotsikon mukaisesti sisällään parhaat palat Hugleikur Dagssonin aiemmista pilapiirrosalbumeista Saako tälle edes nauraa?, Onko tämä muka hauskaa?, Tässä ei ole mitään vitsiä!, Naura, pervo, naura! ja Nyt on vitsit vähissä. Piirroksia ei ole mitenkään ryhmitelty aihepiireittäin tai käsittääkseni muullakaan perusteella. Kirjan hankinnalle ei liene perusteita, jos hyllyssä jo nököttävät aiemmin ilmestyneet kokoelmat, sillä uusia piirroksia ei ole mukana. Mutta jos ei ole aiempiin tutustunut, tästä saa nopeasti ja yksien kansien välistä läpileikkauksen Hugleikurin tuotannosta ja sen karmaisevista aihepiireistä. Tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu, sillä kovat kannet jäljittelevät nahkaa ja selkämykseen on sidottu myös aistikas lukunauha. Sisällä sitten roiskuvatkin estoitta kaikki ihmisruumiin eritteet.

Hugelikur Dagsson: Huumorin musta kirja – 666 valittua

Atena 2012. Englannin kielestä suomentanut Ville Lähteenmäki.

P.S. Valitsin tähän juttuuni kuvia, jotka ovat ehdottomasti kilteimmästä päästä, mutta jotka naurattivat aihepiirinsä johdosta minua erityisesti.

Donna Leon: Uskon asia

Uskon asia on Donna Leonin yhdeksästoista suomennettu Guido Brunetti -dekkari. Olen lukenut ne kaikki. Brunettin perhe ja Questuran työntekijät ovat vanhoja mukavia ystäviä, joiden parissa on miellyttävää viettää leppoisasti muutama arki-ilta tai viikonloppu. Samalla voi palata rapistuvaan mutta viekoittelevaan Venetsiaan, jonka kaduilla turistit tungeksivat ja jonka kanaalit helteellä epäilyttävästi haiskahtavat.

Uskon asian takakannessa on Daily Mailista lainaus, jonka mukaan ”Leon vakuuttaa huolella rakennetuilla juonillaan ja uskottavilla henkilöhahmoillaan.” Uskottavat henkilöhahmot kyllä allekirjoitan, mutta huolella rakennetut juonet eivät ole minusta näiden dekkareitten ominaisuus. Toki pitkään sarjaan on mahtunut monenlaista, mutta ainakin tämä uusin on lähinnä löysä juonensa osalta. Kunhan nyt jotakin rikolliselta haiskahtavaa tutkitaan, että saadaan irvistellä italialaiselle elämänmenolle.

Teoksessa on kaksi irrallista juonikiemuraa, jotka eivät kohtaa toisiaan. Tarina alkaa laiskahkoissa tunnelmissa. On erittäin helteinen elokuu, italialaisten lomakuukausi, jonka aikana kaikki toiminta tuntuu pysähtyvän kahdeksi viikoksi. Venetsian poliisilaitoksella ilmastointi on vain päällikön huoneessa. Brunetti haaveilee lomasta vuoristossa, jossa olisi puettava illalla villapaita ja sytytettävä takkaan tuli. Brunettin lähin apulainen Vianello on huolissaan tädistään, joka kantaa perheensä rahoja huonomaineiselle ennustaja-parantajalle. Koska kyseessä ei ole rikos, on asian tutkiminen tai tädin käyntien estäminen vaikeaa. Brunetti päättää kuitenkin puolivirallisesti auttaa alaistaan ahdingossa. Tätiä seurataan ja ennustajan tietoja pengotaan laiskahkosti, mitä nyt helteeltä jaksetaan.

Toinen juonihaara käynnistyy, kun kaupungin virkamies tuo Brunettille nivaskan asiakirjoja, joiden mukaan oikeuden päävahtimestari ja yksi tuomareista ovat järjestäneet tietyille oikeusjutuille lykkäystä jutun toisen osapuolen eduksi. Kun kyseinen vahtimestari sitten löytyy talonsa sisäpihalta pää murskaksi lyötynä, alkavat murhatutkimukset.

Kovin ankarasti eivät poliisit kuitenkaan joudu ahertamaan, vaan baareissa notkutaan lounailla ja muilla virvokkeilla. Brunetti haikailee myös lomailevan perheensä perään, ja koska Paola on poissa, eivät ilta-ateriatkaan ole kovin kummoisia. Mukavassa kirjanystävän mieltä lämmittävässä kohtauksessa kuvataan, miten Brunettin perhe valmistautuu lomaan. Pakkaaminen aloitetaan pinoamalla mukaan otettavia kirjoja. Pinoa muokkaillaan parikin päivää, ennen kuin se on tyydyttävässä kunnossa. Paola ottaa mukaansa tietysti englantilaisia klassikoita, Brunetti historiaa.

Tottumus säätelee tutkitustikin lukuvalintoja. Jos on lukenut kahdeksantoista Guido Brunettia ja viihtynyt välillä loistavasti, välillä kohtalaisesti, on vaikea jättää tätä yhdeksättätoistakaan väliin. Eikä se ole pettymys vaan päinvastoin täyttää suurimman osan odotuksista, kuten sen, että rikolliset pääsevät jälleen kerran livahtamaan oikeuden julmalta kouralta. Italialainen yhteiskunta nyt vain toimii toisin kuin pohjoismainen.

Donna Leon: Uskon asia (A Question oh Belief)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2012. 283 s.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Vaikeuksien kautta voittoon, voisi tämän kirjan kohdalla tosiaankin todeta, ainakin, mitä sen hankintaan tulee. Olen aiheesta jo pariin otteeseen avautunutkin kirjablogini Facebook-sivulla. Kyseessä on siis nettiystäväni, Kirjavan kammarin emännän Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa, jonka halusin ostaa itselleni omaksi. Vaikka kirjahyllyni tursuaa kirjoja, on edelleen olemassa joukko teoksia, jotka nyt vain on hankittava omaksi. Jos joku tuttava, ystävä tai sukulainen julkaisee kirjan, niin onhan se ostettava omaksi jo ihan solidaarisuudenkin vuoksi, kirjastokorvaus kun on Suomessa häpeällisen alhaisella tasolla. Kärjistäen voi kai sanoa, että lainaamalla kirjan kirjastosta tukee kirjailijaa kahdella sentillä, ostamalla sentään vähintään satakertaisesti sen verran.

Päätin siis jo ennen tämän kirjan ilmestymistä, että ostan sen omaksi. Kun Karoliina sitten kertoi omassa blogissaan ja Facebookissa, että kirjan voi käydä kirjakaupoista ostamassa, lähdinkin liikkeelle. Turun keskustan kirjakaupoista toisesta vedin vesiperän ja toisessa, josta kirjan lopulta löytyi (yksi kappale), pyydettiin siitä mielestäni melko kohtuutonta hintaa, lähes 40 euroa. Päätin alistua ja tehdä ostokseni nettikirjakaupasta, jonka kanssa olen sujuvasti jo vuosia asioinut. Kotiin tultuani laitoin kirjan heti valvontaan. Valvontaa kesti yli viikon, vaikka kirja siis oli ollut jo toista viikkoa kaupoissa. Lopulta, kun Karoliinan anoppi oli ko. kirjakauppaan soittanut, sain ilmoituksen, että kirja on ostettavissa. Tein tilauksen välittömästi, mutta vielä kului toinen viikko, ennen kuin sain ilmoituksen kirjan toimittamisesta. Mutta sitten, lopulta, tämän viikon maanantaina tuli tekstiviesti, joka ilmoitti kirjan saapuneen postiimme. Kipaisin sen sieltä hakemassa. Kirjan luin lähes yhteen menoon yhdessä päivässä eilen.

Aika mennyt palaa on romaani, jota tuskin olisin koskaan lukenut, jos en ”tuntisi” sen kirjoittajaa. Ensinnäkin sen ilmestyminen on herättänyt lähes olematonta huomiota kirjablogimaailman sisäpiirin ulkopuolella. Olen blogit löydettyäni löytänyt monia muitakin hienoja suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet monet jo useitakin hienoja teoksia ilman, että kaltaiseni lukutoukkakaan on niistä kuullut saati niitä lukenut. Suomessa kirjojen markkinointi on tietysti rajallista, ja tuntuu, että vain myyntimenestyksiksi jo etukäteen tiedettyjä kirjoja mainostetaan. Toiseksi tämä kirja on genreltään ja aiheeltaan minulle etäinen, joten vaikka se olisi kirjastossa käteen osunutkin, tuskin olisin sitä luettavakseni valinnut.

Lukukokemukseen vaikutti aika paljonkin se, minkälainen kuva minulle on kirjoittajasta Karoliina Timosesta netin kautta syntynyt, mitä ”tiedän” hänestä entuudestaan. Kirjailijan kirjoittamistapa oli jo tuttu, koska olen toista vuotta ahkerasti seurannut hänen blogiaan. Oli mielenkiintoista tarkkailla kirjan kieltä tässä valossa. Toisaalta tämä ”tuttavuus” myös häiritsi, sillä jouduin aika usein muistuttamaan itseäni lukiessani, että kirjan minäkertoja Klarissa ei ole Karoliina.

Kirjassa kerrotaan kahden naisen tarinaa eri aikakausilta, ja lopussa tarinat kohtaavat varsin omintakeisella tavalla. Nykyhetkessä minäkertoja Klarissa muuttaa vuodeksi Bostoniin miehensä Mikaelin työn takia. Klarissa on ollut Suomessa kiireinen uranainen, ja aikaa perheen neljä- ja yksivuotiaille lapsille on jäänyt liian vähän. Nyt perhe on sopinut irtiotosta. Klarissa on vuoden kotiäitinä, mutta tarkoitus on samalla koettaa toteuttaa vanhaa haavetta kirjailijan urasta. Voisiko Klarissasta tulla kirjailija?

Klarissa on jo lapsena nähnyt painajaisunia lastaan epätoivoisesti etsivästä Corinnesta. Matkalla Yhdysvaltoihin uni jälleen palaa vuosien takaa, ja perillä unet alkavat muuttua, ne muodostavat vähitellen tarinaa Ranskasta maailmansodan aikana paenneesta naisesta. Unet ovat ahdistavia ja niiden todentuntuisuus pelottaa Klarissaa. Corinne tuntuu liian tutulta ja hänen huolensa painavat Klarissaa, vaikka tämän omakin arki uudessa maassa on jo sinällään kyllin hankalaa.

Klarissa perheineen muuttaa pian Bostonin vanhaan osaan isoon omakotitaloon, joka sekin herättää Klarissassa outoja, tuttuja ja samalla pelottavia tuntemuksia. Unet voimistuvat talossa entisestään. Mitä Corinnelle oikein tapahtui ja miksi hän haluaa kertoa tarinansa juuri Klarissalle? Naapurin iäkäs Rachel-mummo ehdottaa yllättävää ratkaisua, sielunvaellusta ja jälleensyntymää. Klarissa on ollut entisessä elämässään Corinne.

Tämä ratkaisu olisi voinut aiheuttaa sen, että kirja olisi jäänyt minulta kesken. Oma realistisen tylsä maailmankuvani ei sulata helposti tällaista edes fiktiivisessä romaanissa. Vaikka rakastan maagista realismia, voisin silti kuulua Skepsis ry:hyn, enkä helposti innostu mistään rajatieteistä tai muusta huuhaaksi luokittelemastani (ei auta edes kirjan lopussa oleva asiallinen kirjallisuusluettelo, ei). Kunnon kauhuromaanissa taas yliluonnollisuuselementti on yleensä niin yliampuvaa, että sen sulatta siksi. Koska kirja kuitenkin oli Karoliinan kirjoittama ja koska tässä vaiheessa olin jo koukussa Corinnen tarinaan, en suinkaan lopettanut lukemista vaan ahmin koko tarinan loppuun asti. Tosin toinen tyrmäys oli vähällä, kun erään keskeisen henkilön nimi olikin ”kuultu väärin” unessa! Petkuhuiputusta. J

Kirja on rakennettu lyhyistä, parin-kolmen sivun mittaisista luvuista, joissa vuorottelevat minämuotoinen nykyhetken Klarissa ja menneen ajan Corinne, jota kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla. Napakat luvut pitävät tarinan reippaasti käynnissä, eikä kirjaa muutenkaan ole väkisin venytetty tiiliskivimittaan. Vajaat kolmesataa sivua riittävät mainiosti hyvän tarinan rakentamiseen. Kuten jo sanoin, Corinne puhutteli minua kuitenkin henkilönä Klarissaa enemmän. Hänen kohtalonsa on traaginen. Perhe katosi Ranskassa sodan aikana, ja ainoana pelastuneena Corinne tuntee elinikäistä syyllisyyttä. Amerikassa Corinne avioituu ja saa lopulta kaksoset. Lapset syntyvät dramaattisesti, ja toinen lapsista menetetään. Tunnustan itkeskelleeni tätä kohtausta lukiessani. Se on todella koskettava, surullinen ja kaunis!

Ajatuksena on, että tutustumalla Corinnen traagiseen ja surulliseen elämään ja siinä tehtyihin virheisiin Klarissa osaisi arvostaa sitä, mitä hänellä on, ja välttää pahimmat karikot. Hieno ajatus, mutta kuinka realistinen se on, onkin toinen kysymys. Voiko kukaan koskaan oppia toisten virheistä? Pitääkö fiktion sitten olla realistista vai saako se olla idealistista?

Kirjan rakenne on mielestäni hyvin keksitty kaikesta huolimatta (ja vaikka en sitä perusideaa jälleensyntymästä voikaan sulattaa). Kuvaus Klarissan perheen arjesta Bostonissa on mielenkiintoista, mutta ei olisi yksinään kantanut romaania. Samaten Corinnen tarina pelkästään olisi varmasti ennemminkin melodramaattinen kuin traaginen, jollei sitä rytmitettäisi Klarissan osuuksilla, joista tulee mukaan ilmavuutta ja toivoa muuten melko synkkään tarinaan. Kokonaisuus on vangitseva. Paikoin olin ahdistunut ja tuskastunutkin, kun kummankin naisen elämä näytti vääjäämättä kulkevan kohti yhä tummempia sävyjä. Mikään ihan kevyt viihdekirja ei siis ainakaan siinä mielessä ole kyseessä.

Lukiessani siis tarkkailin, millainen kertojanääni Karoliinalla on. Teksti etenee sujuvasti ja takeltelematta, kuten ammatikseen kirjojen ja kirjoittamisen parissa työskentelevältä voi odottaakin. Vain muutamia oikeakielisyyslipsahduksia panin merkille, ja ne voi huoleti laittaa oikoluvun piikkiin (kuten Viidennettä Avenueta, po. Viidettä). Kerronnallista kömpelyyttä ei siis juurikaan ollut, vaikka joitakin toimintaa ja voimakkaita tunteita sisältäviä kohtauksia olisi voinut vielä hioa. Mieleen tulee esimerkiksi loppupuolelta kohtaus, jossa Corinne on perheineen eräällä laivalla juhlissa ja hänen tyttärensä järkyttyy kovasti jostakin. Kohtauksen dialogi on jäänyt epäluontevaksi ja töksähteleväksi, eivätkä ihmiset käyttäydy oikein luontevasti.

Mukavaa oli myös tarkkailla, mitä kirjallisia viitteitä teokseen oli ujutettu. Mikael lukee Klarissan suosittelemaa Richard Yatesin Revolutionary Roadia, Klarissa on sisarineen saanut nimensä Virginia Woolfin tuotannosta, perheen kirjahyllyssä on Anna Karenina ja Michael Cunnighamia. Kirjalliset esikuvat ovat tunnistettavissa teoksen tunnelmassa ja teemoissa. Klarissa pohdiskelee sekä itsensä että Corinnen elämää tasapainoiluna äitiyden ja uratoiveiden puristuksessa. Teetpä miten hyvänsä, olet aina huono äiti, ainakin jonkun mielestä. Miten säilyttää minuutensa näiden roolivaatimusten puristuksessa?

Mielenkiintoinen avaus kirjailijanuralle! Mitäköhän saamme Karoliina Timoselta lukea seuraavaksi?

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Tammi 2012. 282 s.

*********************************************

Nyt kun sain oman juttuni kirjoitettua, uskalsin tehdä blogikierroksen. Maijalla oli ollut aika lailla samoja tuntemuksia kuin minulla aloittaessaan kirjaa. Olimme molemmat kiinnittäneet huomiota myös erääseen juonenkäänteeseen, joka toi mieleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Se ei kuitenkaan jäänyt kaivelemaan, oikeastaan päinvastoin, sillä kirjalliset viittaukset ovat kivoja ja tässä niitä tuntui olevan aika lailla. Maija myös mainitsi kirjan sopivasta mitasta. Arja on pohdiskellut kirjan kohderyhmää, ja minustakin tämä on naisille kirjoitettu. Mikään ei estä miestäkin tähän tarttumasta ja lukemasta, mutta en silti oikein osaa kuvitella ainakaan kenellekään tuntemalleni miehelle tätä. Sanna on pitänyt kirjasta aivan varauksettomasti. Leena Lumi kirjoittaa kirjasta intohomoiseen tapaansa ja kertoo sen tulleen vahvasti hänen iholleen. Leena ei selvästikään ole sellainen tylsä arkiskeptikko kuin minä! Katja on ollut yksi kirjan esilukijoista ja peilaa kokemustaan osin siihen. Anni.M on liittänyt arvioonsa myös pienen kirjailijahaastattelun.

Ainoa löytämäni lehtiarvio on Teppo Kulmalan Keski-Suomalaiseen kirjoittama. Kulmala taitaa olla arvioitsijoista kaikkein pidättyväisin, enkä kyllä voi kieltää hänenkään näkemystensä oikeellisuutta. Unia olisi voinut hieman enemmän jättää tulkinnanvaraisiksi. Nyt ne etenevät siististi ja sievästi muodostaen loogisesti etenevän juonen. Klarissan tehtäväksi ei jää etsintä ja tulkinta vaan muistiinmerkintä. Miehinen jyrähdys siis tähän saatiin, siihenkö on tyytyminen? Ei sentään. Kuten Leena Lumi toteaa, on kirjallisuudella myös viihdytysfunktionsa, eikä se ole vähäpätöinen tai turha!

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (äänikirja)

Agatha Christien tuotannon kertauskurssi nro X jatkuu äänikirjaversion parissa. Olen muistiinpanojeni mukaan lukenut teininä, myöhemmässä ahmimisiässäni, tämänkin Christien eli Herkuleen urotyöt, mutta mitään muistijälkiä siitä ei ole jäänyt. Varsin tuoreena kuuntelukokemuksena tätä siis ainakin siinä suhteessa voi pitää.

Christien piti kahdentoista Hercule Poirot -novellin kokoelmaansa syystäkin yhtenä tuotantonsa helmenä. Novellit julkaistiin silloiseen tapaan ensin sanomalehdessä ja painettiin vasta sitten kirjaksi. Urotyöt-kokoelma julkaistiin vuonna 1947, mutta aikaisempi julkaisu lehdissä sijoittuu vuosille 1939–1947. Suomeksi kokoelma julkaistiin vasta vuonna 1971, ja sen suomensi Tampereen kieli-instituutin työryhmä. Novellikokoelma sopiikin varmaan tällaiseen työryhmätyöskentelyyn hienosti.

Herkuleen urotöitten lähtökohtana on keskustelu, jonka eläköitymistä suunnitteleva Poirot käy erään ystävänsä kanssa antiikin kirjallisuudesta. Poirot on aina suhtautunut kaunokirjallisuuteen ylenkatsovasti mutta innostuu aiheesta, kun ystävä muistuttaa häntä nimikaimastaan Herkuleksesta ja tämän maineikkaista urotöistä. Poirot lukee myytit ja kauhistuu niiden brutaaliutta. Jokin niissä kuitenkin jää askarruttamaan hänen mieltään, ja hän päättää vielä ennen eläkkeelle jäämistään ja kurpitsaviljelijäksi ryhtymistään ottaa vastaan kaksitoista vaikeaa tehtävää, hänen omat Herkuleen urotyönsä. Pian vaatimukset täyttäviä toimeksiantoja alkaakin putkahdella esiin ja harmaat aivosolut saavat harjoitusta.

Äänikirjaksi dekkarinovellikokoelma taipuu aivan loistavasti. Tarinat ovat sopivan lyhyitä, ja ne jaksoi mukavasti kuunnella työmatkalla. Vain muutamaan kertaan keskittyminen pääsi herpaantumaan niin pahasti, että oli otettava yksi ”kirjanmerkki” taaksepäin ja kuunneltava uudelleen. Lukijana on mahdottoman hurmaavaääninen ja taitava Lars Svedberg, jonka lukemana menisi varmasti melkein mikä vain. Tässä kokoelmassa Svedberg irrottelee kunnolla viimeisessä novellissa Kerberoksen kiinniotto lukiessaan rehevän venäläisen kreivittären repliikkejä. Kyseinen novelli on muutenkin yksi kokoelman kiinnostavimmista, sillä Poirot tuntuu olevan suorastaan rakastunut tähän komeaan ilmestykseen.

Äänikirjan heikkous on jälleen kerran, että sitä ei voi selata lukemisen jälkeen ja virkistää muistiaan, eikä siihen myöskään saa taitettua hiirenkorvia hyvien kohtien merkiksi. Onneksi Wikipediasta löytyy kuitenkin kirjan sisällysluettelo sitä kaipaaville.

Läheskään kaikissa novelleissa ei ole kyseessä niin vakava rikos kuin murha. Poirot selvittelee esimerkiksi siepattujen kiinanpalatsikoirien tapausta, pelastaa poliitikon skandaalilta, paljastaa kiristäjiä ja huumekauppiaita. Poikkeuksellisesti Poirot itsekin on ainakin vähällä joutua vaaraan, ja toimintaa on paikoin enemmän kuin pitkissä Poirot-tapauksissa on ollut tapana. Kaipaamaan jäin oikeastaan vain kapteeni Hastingsia. Neiti Lemon naputtelee tehokkaana kirjoituskonettaan ja laatii nerokasta arkistointijärjestelmäänsä. Uskollinen George on aina yhtä tyyni, tapahtuipa mitä hyvänsä. Samaa ei voi aina sanoa komisario Jappista. Nykylukijan silmään pistävät Christien viljelemät stereotypiat ulkomaalaisista, jotka ovat venäläiseen tapaan riehakkaita tai kopeita kuin amerikkalaiset (ja samalla tietysti tyhmiä). Iäkkäät puolattaret kuvataan rumiksi linnuiksi, jotka ovat tulleet Hertzoslovakiaan (!) lomailemaan. Perienglantilaista arroganssia vai ironiaa?

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (The Labours of Hercules)

WSOY:n äänikirja 2011. 10 cd:tä, kesto 10 h 40 min. Lukija Lars Svedberg.

Pertti Jarla: Fingerpori - kuntauudistus

Olen aikaisemminkin täällä blogissani tunnustanut, että vaikka en ole mikään sarjakuvien suurkuluttaja tai asiantuntija, luen mielelläni Pertti Jarlan Fingerpori-sarjan strippejä. Meille tulee kaksi sanomalehteä, joissa molemmissa julkaistaan Fingerporia kuudesti viikossa. Stripit ovat siis jo ainakin kahdesti luettuja, kun ne saa ostaa kovakantisina ja värillisinä albumeina. Nämäkin olen itselleni koonnut kaappiin.

Uusiotavaraa ja kierrätystä on myös Fingerpori – kuntauudistus -albumi, jonka ostin viime viikolla poiketessani taidenäyttelyssä käydessäni Ateneumin kaupasta. Ateneumin kirjakauppa on poikkeamisen arvoinen. Tarjolla on hyvän taidekirjavalikoiman ohella hieman valtavirrasta poikkeavaa kaunokirjallisuutta ja ihan hyvätasoinen sarjakuvavalikoima. Jos tuntisin lajityyppiä paremmin, olisin kenties tehnyt muitakin hankintoja, mutta nyt aika ei riittänyt syvällisempään tarjonnan tutkailuun.

Kuntauudistus-kirja on formaatiltaan perinteistä suurikokoista sarjakuva-albumia kätevämpi. Stripit on painettu sivuille vertikaalisesti, eli ne luetaan ylhäältä alaspäin. Tämä toimii mainiosti kolmikuvaisilla ja melko hyvin kaksikuvaisilla stripeillä, mutta jos alkuperäinen piirros on ollut yhden kuvan strippi, joka on kolmen kuvan levyinen, se on pitänyt painaa sivulle poikittain. Näitä poikittaisia kuvia on kirjassa vain muutama. Muuten kirjaa on miellyttävämpi käyttää kuin esimerkiksi Kamppailuni-albumia, joka on muodoltaan pitkulainen. Stripit on siihen painettu alkuperäisten tapaan horisontaalisesti, mutta vain yksi sivua kohden, kuten tässä Kuntauudistuksessakin. Pieni koko on mukava, mutta hintaa olisi saanut varmasti alas, jos olisi tyydytty pehmeisiin kansiin. Nyt Kuntauudistuksessa on kovat kannet.

Kirjan stripit on löyhästi ryhmitelty aihepiireittäin, ja jokaisen aiheen alkuun on kirjoitettu parin-kolmen sivun mittainen johdantoteksti. Nämä jaarittelut eivät aina toimi kovin hyvin, ja olenkin sitä mieltä, että Jarlan huumori puree parhaiten lyhyenä ja ytimekkäänä strippinä. Stripit nimittäin jaksavat hihityttää vielä kolmanteen tai viidenteenkin kertaan luettuina. Tosin en ole aivan varma, ovatko välijaaritukset Jarlan vai albumin toimittajan Vesa Kataiston kirjoittamia. Osa strippien vitseistä on härskejä kaksimielisyyksiä, jotka kuluvat nopeasti, mutta joukossa on kielioivalluksia, jotka kuuluvat helmien joukkoon. Välillä on hierottava älynystyröitäänkin, että vitsi aukenee. Tietysti avuksi on, jos lukijan huumorintaju on jo valmiiksi hieman nyrjähtänyt rahvaanomaisuuden suuntaan J.

Jarlan terveiset kriitikoille!

Fingerpori – sopii yrittää!

Pertti Jarla: Fingerpori – kuntauudistus

Arktinen banaani 2012. 192 s. 

Miksi Sysipimeä jäi kesken

Viime syksynä luin Imagen toimittaja Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun lievähköjen ennakko-odotusten rasittamana. Listasin arvioni loppuun ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen kirjan plussia ja miinuksia. Loppuun vielä olen todennut, että aion lukea myös seuraavan osan sarjasta. Kun sitten Vilpittömästi sinun vielä sai Vuodenjohtolanka -palkinnonkin, olin tyytyväinen, että kirja oli jo luettujen listalla ja jäin odottelemaan jatkoa.

Trilogiaksi suunnitellun sarjan kakkososa Sysipimeä ilmestyi tänä syksynä. Jollakin tavalla innostukseni (joka siis ei ollut alussakaan kovin suurta) oli lähes vuoden aikana laimennut, ja ajattelin jo jättäväni tämän kakkosen suosiolla jollei nyt väliin niin ainakin myöhemmäksi. Sitten Hesarin arvio oli suorastaan suopea. Ehkä sittenkin kannattaisi lukea? Kun kirjastokäynnillä huomasin kirjan odottelevan uutuushyllyllä, päätin ottaa sen mukaan ja ainakin kokeilla. Laina-aika on kaksi viikkoa, joten heti sitten tuumasta toimeen, vaikka kirjapinot ovatkin hengenvaarallisen korkeita.

Vilpittömästi sinun ilmestyi Gummeruksen kustantamana, mutta Sysipimeä on WSOY:n kirja. Nykyaikaista menoa, eli kirjailija on oitis vaihtanut kustantajaa. Miksiköhän? Kirja on ulkoasultaan aika toisenlainen kuin aloitusosa. Nyt kansiaihe viittaa jotenkin mystiikkaan, kenties jopa fantasiaan kaupungin utuisen silhuetin ansiosta. Kannella ei nyt kuitenkaan minun kohdallani ollut vaikutusta lukupäätökseen. Sen sijaan kesken jäämiseen vaikutti tekstin kirjasinkoko, joka on erittäin pieni. Ymmärrän, että pokkareihin painetaan välillä teksti pienellä, jotta sivumäärä pysyisi kurissa. Kovakantisen kirjan kohdalla ihmettelen ratkaisua, varsinkin, kun sivumäärä on maltillinen, 362. Liian pieni teksti tekee itse lukemisesta raskaan suorituksen.

Jätin siis Sysipimeän kesken. En siksi arvioi tai esittele tässä kirjoituksessani kokonaisteosta vaan vain sen ensimmäisiä 62 sivua. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä, tiivistää Hanna Kirjainten virrassa. Hanna oli väärä lukija Klaukkalalle, eikä chick lit -genre ole muutenkaan hänen omintaan. Miksi sitten Sysipimeä ei sopinut minulle, vaikka dekkarit ovat juuri sitä omintani?

Vaikea sanoa. Kun arvioin edellistä osaa, moitin erityisesti alun pitkäveteisyyttä. Yli sata sivua kirjan alussa olivat pakkopullaa, ennen kuin juoni alkoi vetää. Se ei lähtenyt vetämään tässä kakkososassa ainakaan ennen sivua 62, jota pidemmälle en siis lukenut. Monenlaista kyllä tapahtuu, mutta ei mitään, mikä todella herättäisi halun lukea pidemmälle. Hiltunen on media-ammattilainen, ja alan asiantuntijuus paistaa kyllä hyvällä tavalla läpi kirjan alkusivuilla. Kritisoidaan median sensaatiohakuisuutta, sitä, kuinka helposti voi nykyään pilata julkisuuden henkilön elämän ja uran perättömällä huhulla, miten nettiin voidaan syöttää vihamateriaalia jne. Ajankohtaisia, tosia, pelottavia aiheita. Mutta silti Hiltusen tapa kertoa niistä jätti minut kylmäksi. Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan.

VS:n esittelyyn kirjoitin pitkän kappaleen, jossa esittelen päähenkilöt, suomalaistaustaiset Marin ja Lian sekä Studion toiminnan. Voisin sen kopioida tähän suoraan, sillä kaikki kertomani on toistettu Sysipimeän alussa. Mitään uutta ei ole lisätty. Marin ja Lian suomalaisuutta on koetettu alleviivata kertomalla, että heidän vierasperäiset nimensä kiinnittävät huomiota, että he juovat paljon kahvia ja että he välillä juovat itsensä kunnolla humalaan. Kuinka omaperäiseltä nämä seikat oikeasti tuntuvat Lontoossa nykypäivänä?

Henkilökuvauksen pinnallisuus ja yksiulotteisuus lieneekin keskeinen syy siihen, että Hiltusen tyyli ei minuun pure. Mari on suorastaan epämiellyttävän kova ja kylmä, eikä Liastakaan saa oikein otetta. Hän ei kiinnosta minua eikä mikään hänessä oikein vetoa minuun. Harmi, sillä ainekset kiinnostaviin henkilöihin ovat kyllä olemassa.

Ann Cleeves: Sininen sarastus

Kesän 2012 luku-urakoista sain sentään ainakin yhden kunnialla loppuun jo elokuun puolella. Olin nimittäin päättänyt lukea kaikki neljä Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan Jimmy Perez -dekkaria. Viimeinen osa on nimeltään Sininen sarastus, ja se sijoittuu pikkuruiselle Fair Islelle, Ison-Britannian saarivaltion etäisimpään kolkkaan, joka on Jimmy Perezin syntymäkoti. Tapahtumapaikka on eksoottinen ja kiinnostava, jälleen kerran. Keskiössä on saaren pohjoismajakka, joka on muutettu lintujentutkimusasemaksi. Yksi tärkeistä henkilöistä työskentelee tutkimusaseman kokkina, aivan kuten Ann Cleeves itsekin on tehnyt, joten ainakin paikallistuntemusta kirjailijalla on ollut riittävästi.

Komisario Perez ja taitelija Fran Hunter ovat lopultakin kihlautuneet ja on aika käydä tervehtimässä Perezin vanhempia näiden kotisaarella. Syysmyrskyt ovat jo alkaneet, joten vierailuajankohta ei ole kaikkein parhain. Saaren liikenneyhteydet ovat usein poikki päivien ajan, kun sää on huono. Niin nytkin. Fran ehtii viime hetkellä saarelle, ennen kuin myrsky kunnolla puhkeaa. Tutkimusasemalle jää jumiin muutamia lintubongareita sekä henkilökuntaa.

Kirjassa painottuvat aika paljon ihmissuhdekuviot. Frania jännittää, mitä tulevat appivanhemmat hänestä ajattelevat. Pereziä jännittää, mitä Fran ajattelee hänen kotisaarestaan ja perheestään. Appivanhemmat taas toivovat nuorenparin asettuvan saarelle ja hankkivan mahdollisimman pian yhteisiä lapsia. Tilanne on siis kovin latautunut monin tavoin. Jimmyn äiti on järjestänyt pariskunnalle kihlajaisjuhlan majakan ravintolaan, vaikka Fran ei ajatuksesta ilahdukaan.

Juhlien jälkeen tutkimusaseman johtaja, tv-tähti Angela Moore löytyy työhuoneestaan veitsi selässään ja linnunsulkia tukassaan. Huonon sään takia majakka on ollut eristyksissä yöllä ja sen ovi poikkeuksellisesti lukittuna. Epäiltyjä on siis vain kourallinen. Kyseessä on siis oivallinen suljetun huoneen tapaus. Ensinnäkin vähäväkinen saari on eristyksissä muusta maailmasta ja vielä majakan väki on viettänyt yön lukkojen takana. Murhaaja on siis joku asukkaista.

Tärkein epäilty on Angelan miehen Mauricen murrosikäinen tytär Poppy, joka on vasten tahtoaan joutunut tutkimusasemalle arestiin ja joka on näyttävästi vihoitellut äitipuolelleen. Pian käy myös ilmi, että Angelalla on ollut varsin suorasukainen tapa toteuttaa seksuaalisia halujaan milloin kenenkin kanssa. Mustasukkaisuus tai kosto on siis hyvin todennäköinen motiivi oikeastaan jokaisen epäillyn kohdalla. Lisäksi Angela Moore on edennyt urallaan varsin aggressiivisesti ja hyödyntänyt ulkonäköään saadakseen oman tv-ohjelman. Tutkimukset alkavat heti kättelyssä polkea paikallaan. Perez on ainoa poliisiviranomainen saarella, eikä teknistä tutkimusta saada alkuun. Sitten tapahtuu toinen murha, joka entisestään harventaa alkuperäisten epäiltyjen joukkoa mutta hämmentää Pereziä yhä pahemmin.

Ympäristön kuvaus ja esimerkiksi lintubongareitten pakkomielteiset sielunliikkeet ovat kirjassa onnistuneita osuuksia, samoin oli mukava viettää jälleen hetkiä sympaattisten Jimmyn ja Franin parissa, mutta dekkarina Sininen sarastus on valitettavasti Shetlanti-sarjan lattein. Tuntuu, että itse murhajuoneen ei ole jaksettu kunnolla paneutua tässä päätösosassa. Sen tarkoitus on ollut lähinnä täyttää sivuja, jotta päästäisiin lopussa koittavaan dramaattiseen loppukäänteeseen, joka sekään ei varsinaisesti liity murhajuoneen. Sarja saa kyllä varsin yllättävän lopun, se on myönnettävä.

Cleevesin toista, VeraStanhopesta kertovaa sarjaa alettiin julkaista suomeksi tämän vuoden keväällä. Epäloogisesti suomennokset aloitettiin sarjan kolmannesta osasta, koska siihen perustuvan tv-sarjan piti alkaa Suomen televisiossa kesällä. Jostain syystä sarjan esittäminen on kuitenkin siirtynyt jonnekin tulevaisuuteen. Toivottavasti sitä odoteltaessa saadaan suomeksi sarjan aiemmat osat.

Ann Cleevesin Shetlanti-sarja:

Musta kuin yö (Raven Black)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2007, alk. 2006. 335 s.

Valoisat illat (White Nights)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto, pokkari ilm. 2010. 376 s.

Punaista tomua (Red Bones)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2009, 366 s.

Sininen sarastus (Blue lightning)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2010, 366 s.