Henna Helmi Heinosen jatkis Miinus seitsemän Me Naisissa

Kuten monet blogiani seuranneet tietävät, en ole mikään suuri naistenlehtien lukijafani. Muoti, meikit ja julkkikset eivät kiinnosta minua oikeastaan tipan vertaa, enkä jaksa aina kauheasti innostua sisustamisesta tai puutarhajutuistakaan. Ruokaa kyllä syön ja laitankin mielelläni, mutta lehtien ruokaohjeet ovat usein liian kaukana omasta arjestani. Niinpä olen tyytynyt lukemaan silloin tällöin satunnaisesti käsiini osuneita Kodin Kuvalehteä tai Kotiliettä, joita pidän konservatiivisina ja melko laadukkaina. Nyt kuitenkin oli pakko tehdä poikkeus, sillä Me Naisten nroon 18 on saatu liian monta täkyä. En voinut vastustaa. Tunnustan.

Kannessa poseeraa viimeisen päälle laitettu kirjailija Sofi Oksanen, jonka suusta on kanteen tosin otettu jokseenkin arveluttava lainaus: ”Mukavaa, ettei ruokakaupassa enää tarvitse valita halvinta.” No, onhan se tietysti mahtavaa, että joku onnistuu Suomessakin tienaamaan kirjoittamalla niin paljon, että voi valmistaa itselleen ja miehelleen tryffeleillä täytettyä fasaania. Valintakysymys tietysti, mihin rahansa laittaa. Oksasen haastattelu on lehden pääjuttu, ja se täyttää viisi sivua, joista kolme on pelkkiä kuvia. Kuvissa Oksanen on todella edukseen, ja näyttävä hän on kyllä luonnossakin. Meikkaamisesta ja pukeutumisesta puhutaan tekstissä pitkään. Mutta on kirjoittamisesta ja kirjoittajan työstä ylipäätään kuitenkin aika paljon asiaa. Oksasesta oli melko hiljattain iso juttu Imagessa, joten tässä jutussa ei paljoakaan mitään uutta ollut. Noloa, että uuden romaanin nimessä on ikävä painovirhe. Oksanen muuten taitavasti säännöstelee, mistä puhuu julkisuudessa. Viimekesäinen naimisiinmeno mainitaan, mutta puolta sanaakaan ei puhuta puolisosta. En ole huomannut mainintaa muissakaan Oksasta käsittelevissä jutuissa.

Mutta varsinainen syy, miksi ostin lehden, on Henna Helmi Heinosen jatkokertomus, jonka ensimmäinen osa ilmestyi tässä numerossa. Luin HHH:n esikoisromaanin Veljen vaimo heti tuoreeltaan. Kirja ja erityisesti sen kirjoittamisprosessi herättivät ainakin blogeissa ja myös lehdissä huomiota ja keskustelua, HHH kun avasi jo kirjaa kirjoittaessaan blogin Minusta tulee kirjailija. Kaikkia ei ihan miellyttänyt tulevan kirjailijattaren tapa tuoda tavoitteitaan esille. Itse en ehtinyt blogia juurikaan seurata, sillä kirjoittaja päätti sulkea sen pian kirjan ilmestymisen jälkeen.Uusi blogi toki polkaistiin pystyyn välittömästi. Jatkikseen halusin tutustua ihan siksikin, että HHH:n kirjailijanura kieltämättä alkoi kiinnostaa. Tuleeko hänestä ”oikea” kirjailija, vai jääkö esikoisromaani myös viimeiseksi, kuten aika monelle kirjoittajalle käy.

Me Naisissa on jatkiksen alkamisen kunniaksi pieni kuvallinen haastattelu tekijästä. Heinonen kertoo siinä aiheeseen liittyen omasta laihdutushistoriastaan. Jatkokertomus Miinus seitsemän nimittäin kertoo nuoresta naisesta, joka on päättänyt laihduttaa seitsemän kiloa ja laittaa muutenkin elämänsä remonttiin. Heinonen itse tunnustaa laihduttaneensa oikeastaan koko aikuiselämänsä ajan, ja hänellähän on ollut laihdutusblogigin.

Miinus seitsemän sopii siis aiheensa puolesta naistenlehteen kuin nenä päähän. Naistenlehdethän kun tuntuvat olevan aina täynnä laihdutusjuttuja. En ole vuosiin lukenut aikakauslehtien jatkokertomuksia, mutta olettaisin, että ne ovat pääsääntöisesti aiheiltaan keveitä ja että niiden tarkoitus on viihdyttää lukijaa raskaan viikon tai työpäivän päätteeksi kahvin ja pullan tai viinilasin äärellä. Aivot narikkaan ja rentoudu -meininkiä siis. Siihen tarkoitukseen tämä HHH:n seitsemänosaisen jatkiksen nelisivuinen aloitusosa kyllä mainiosti istuu.

Sankaritar Ellun elämä ei ole mallillaan. Avioliitto Vellun kanssa on purkautunut, omat vanhemmatkin ovat eronneet ja töissä on murheita. Lohduksi Elina on ahminut sokeria, rasvaa ja palanpainikkeeksi alkoholia. Nyt peilistä näkyy tuntematon, lihonut naishahmo. Edessä olisi kuitenkin kesä ja ystävättären häät. Jotain pitäisi tehdä. Laihtua ainakin.

Ihan helppoa elämän järjestäminen ei ole, vaikka se mukavasti lähteekin käyntiin kaappien varastoja raakkaamalla. Repsahtaminen on niin helppoa. Repsahduksia tulee avausjaksossa monessakin mielessä.

Elinan liikakiloja kuvataan tekstissä armotta. ”Minä yritän hymyillä, jos nyt ilmeitä paksuilta poskiltani erottaa.” ”Kuvittelen itseni mekkoon. Rinnat pursuilisivat kaula-aukosta kuin Michelin-ukon vyötärörenkaat. Mekko kiristäisi mahamakkaroita kuoressaan ja lantiosaumoissa väijyisi todellinen ratkeamisvaara.” ”Istuessani tunnen takamuksen leviävän tuolin molemmille puolille.” Housut ovat mytyssä Vellun treenikassin päällä. Jättikokoiset housuni.” Ellun pituudesta ei mainita mitään, mutta lopussa kerrotaan paino: 76 kiloa! Ellu on painanut Vellun tavatessaan 69 kiloa, ja siihen painoon hän päättää nyt pyrkiä.

Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa rupesi korpeamaan! Kylläpäs todellakin oli aivan kauhean lihava tämä sankaritar! Kääk! Kirjoittaja korostaa haastattelussa, ettei puhu kotona laihduttamisesta tyttäriensä kuullen, ”koska en halua antaa heille kuvaa, että naisen pitää aina olla hoikempi.”  Kuinka ollakaan, samaisessa lehden numerossa on myös yhden sivun juttu Hoikka kuin morsian, jossa haastatellaan kesällä naimisiin menevää 12 kiloa laihduttanutta morsiota sekä morsiuspukuliikkeen omistajaa, joka kertoo kaikkien laihduttavan ennen häitään. ”Myös hääohjelmat ovat saaneet minut vannomaan, että minä en kyllä pursua puvustani”, toteaa laihtunut morsio. Melkoista laihdutushehkutusta siis!

Koko lehdessä on vain yksi kuva, jossa on ylipainoinen henkilö, nimittäin Kovasikajuttu-elokuvan esittelyn yhteydessä. Muissa kuvissa on joko langanlaihoja tai vain laihoja naisia, normaalivartaloista edustaa näyttelijä Kaisa Mattila. Hän onkin testaamassa Bollywood-jumppaa. Sen sijaan herkuista on kyllä runsaasti mainoksia. Huvittavin on pitkomainos, joka on sijoitettu Miinus seitsemän -jatkiksen kanssa samalle sivulle:

P.S. Piti vielä lisätä, että samassa lehdessä on myös kiva juttu nukkekotiharrastajista. Joillakin innokkaimmilla on useita nukkekoteja, ja jokaisella oma blogi :))

Suomen myydyimmät huhtikuussa 2012

Kotimainen kaunokirjallisuus
1	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike	WSOY
2	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
3	Jokinen Seppo	Hervantalainen	Crime Time
4	Hietamies Eve	Tarhapäivä*	Otava
5	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (3 cd)	WSOY
6	Kettu Katja	Kätilö	WSOY
7	Liksom Rosa	Hytti Nro 6	WSOY
8	Jarla Pertti	Fingerpori 5	Arktinen Banaani
9	Nopola Sinikka	Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia	WSOY
10	Nousiainen Miika	Metsäjätti*	Otava
Käännetty kaunokirjallisuus
1	Nesbø Jo	Aave*	Johnny Kniga
2	Iggulden Conn	Valloittaja - veljessota*	Otava
3	Harris Charlaine	Pahan veren valtakunta	Otava
4	Hayden Torey	Viattomat	Otava
5	Ward J.R.	Koston rakastaja	Basam Books
6	Pancol Katherine	Kilpikonnien hidas valssi	Bazar
7	Martin George R.R.	Valtaistuinpeli	Kirjava
8	Jeffrey Eugenides	Naimapuuhia*	Otava
9	Nicholls David	Sinä päivänä	Otava
10	Eco Umberto	Prahan kalmisto*	WSOY

Tältä näyttää vuoden 2012 huhtikuun myydyimpien kirjojen Top 10 Suomen kirjakauppaliiton sivujen mukaan.  Olen laittanut linkit niihin kirjoihin, jotka olen tuonut omaan blogiini ja tummentanut ne lukemani, joista en ole tänne kirjoittanut. Tähdellä merkityt ovat kiinnostavia, todennäköisesti lukulistalle päätyviä. Varmin taitaa olla Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, josta olen lukenut ihastuneita arvioita. Listaa on kiva verrata vuodentakaiseen kirjoitukseeni, jossa kotimaisten luettujen lista näytti tältä (tummennetut luettu toukokuuhun 2011 mennessä, kursivoidut myöhemmin):

Kotimainen kaunokirjallisuus (huhtikuu 2011)
1	Laaksonen Heli	Peippo vei	Otava
2	Oksanen Sofi	Puhdistus	WSOY
3	Jarla Pertti	Fingerpori 4	Arktinen Banaani
4	Nuotio Eppu	Loppu	Otava
5	Jarla Pertti	Fingerpori - Kamppailuni	Arktinen Banaani
6	Pulkkinen Riikka	Totta	Otava
7	Kyrö Tuomas	Mielensäpahoittaja	WSOY
8	Jokinen Seppo	Ajomies	Pulitzer/Crime
9	Väisänen Hannu	Apupata	Otava
10	Rissanen Pirjo	Äitienpäivä	Gummerus

Huomioita: Ensinnäkin luen edelleen enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia uutuuksia. Vuodentakaiselta käännöskirjojen listalta olin lukenut yhden, Jean Untinen-Auelin Maalattujen luolien maan. Nyt olen sentään vuoden 2011 huhtikuun suosituimmista lukenut jo toisenkin, nimittäin Hilary Mantelin Susipalatsin. Listoilla on myös osittain samoja nimiä. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on myydyimpien listalla sekä vuonna 2011 että 2012 huhtikuussa. Myös Seppo Jokinen on uutuusdekkarillaan kummankin vuoden listalla. Kirjan julkaisuajankohta vaikuttanee tähän. Samaten Pertti Jarlan Fingerporia on kumpanakin vuonna listalla.
Myös käännöskirjojen listoilla on yksi sama nimi kumpanakin vuonna: Conn Iggulden. Olen pahasti jäljessä hänen menestyssarjansa kanssa, sillä kumpikin osa on vielä lukematta. Kirjablogin pitäminen ei ole kovinkaan paljon vaikuttanut uutuuksien määrään. Luen edelleen sekä uutta että vanhempaa kirjallisuutta, välillä klassikkojakin. 

Mitä kirjoja sinä olet listoilta lukenut? Tai mitä aiot näistä vielä lukea?

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Harvoin on oma odotushorisonttini kirjan suhteen ollut niin negatiivinen kuin tällä kertaa. Finlandian viime vuonna voittanut Rosa Liksomin Hytti nro 6 ei houkutellut tai kiinnostanut tipan vertaa. Jostain syystä omat tuntemukseni monilahjakasta ja hyvin persoonallista taiteilijaa kohtaan ovat olleet vuosikymmeniä torjuvat. Väliasema Gagarinin novelleja olen kyllä lueskellut joskus, eivätkä ne muistaakseni minusta kovin huonoja olleet, lyhyitä tosin. Muuta en sitten muista kokeilleenikaan. Hyttiä ylistettiin kovasti palkintopuheessa, mutta minua arvelutti edelleen. Silmään pisti myös, että palkinnosta päättänyt Pekka Milonoff avoimesti kehui Liksomia hyväksi ystäväkseen (asian salaamisen yrittäminen tosin olisi ollut vielä pahempaa). Hytistä on palkinnon ja hyvän myynnin takia kirjoitettu paljon lehdissä ja myös blogeissa, joten aika hyvä kuva tarinasta oli jo muodostunut. Sitten törmäsin kirjan äänikirjaversioon kirjastossa ja päätin antaa Liksomille vielä yhden tilaisuuden.

Hytti nro 6 on junamatkan kuvaus. Siperian rataa Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin matkustaa samassa junahytissä kaksi sattuman yhteen heittämää ihmistä, tyttö ja mies. Mies esittelee itsensä tarinan alussa, mutta tyttö on koko ajan vain tyttö, eikä miehen nimeäkään mainita kuin satunnaisesti, hänkin on vain mies. Eletään 1980-luvun loppupuolta, minkä lukija joutuu monista vihjeistä päättelemään. Neuvostoliiton merkilliset säännöt ovat voimassa, ja vaunuemäntä pitää matkustajat viikkoja kestävän matkan ajan rautaisessa kurissa. Outoa on, että ahtaaseen makuuvaunuun sijoitetaan toisilleen tuntemattomat nuori nainen ja keski-ikäinen mies. Kenties tämä on junamatkailussa ihan normaalia?

Tyttö tekee unelmoimaansa matkaa yksin, vaikka alkuaan ajatus Ulan Batorin muinaisten kalliomaalausten näkemisestä oli Mitjan, poikaystävän. Mitjan mielenterveys kuitenkin järkkyi mielisairaalassa, jonne tämä oli hankkiutunut välttyäkseen Afganistanin sodalta. Hullujenhuoneella sairastuvat terveetkin. Mies on puhelias, ja jatkuvasti nautittu votka vielä lisää puhehaluja. Vaitelias tyttö joutuu vastentahtoisesti kuuntelemaan miehen inhottavaakin yksinpuhelua ja sietämään toistuvaa pillun vonkaamista, mutta tämän yltiörunsaiden eväiden jakaminen ei tuota vaikeuksia. Junamatkan aikana tyttö ja mies omituisesti ystävystyvät. Pitkillä, useiden vuorokausien pysähdyksillä he usein tutustuvat itäisiin seutuihin yhdessä. Yhteinen matka yhdistää täysin erilaisia ihmisiä. Vähitellen kummankin elämästä paljastuu lukijalle jonkinlainen kokonaiskuva.

Neuvostoliiton olojen kuvaus vaikuttaa hyvin asiantuntevalta. Yksityiskohdilla ladattu tarkka ja aisteihin vetoava kuvaus ovat kirjan parasta antia. Junan vessan lattialla lainehtii kusi, ja hotellin suihkun hanoista tulee molemmista raikkaan kylmää vettä. Homeiset ja vetoiset huoneet, katkuiset kadut rottineen, kissoineen ja koirineen voi haistaa ja nähdä. Kuvakieli on taidokasta, ja äänikirjaa kuunnellessani ajattelin moneen kertaan, että paperiversioon olisin laittanut liimalapun hyvän ilmauksen merkiksi. Toisaalta roisin suora kielenkäyttö ja rumien näkymien ja inhottavien hajujen kuvaus ei mitään miellyttävää kuunneltavaa ollut. Jos venäläisyyden ja neuvostoliittolaisen elämän absurdi meno kiinnostavat, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

Jorin tavoin pahoittelin moneenkin otteeseen oman yleissivistykseni ohuutta. Monet kirjalliset viittaukset, joita aavistan teoksessa olleen runsaasti, menivät ohitse. Venäläisen kirjallisuuden tuntemuksesta olisi tämän kirjan kanssa varmasti iloa. Onneksi sentään olen aikoinani Leningradissa nuorena vieraillut, että voin ainakin pikkuisen tunnelmaan eläytyä omienkin kokemusteni kautta, laihasti tosin.

Tämä ei siis ollut oikein minun kirjani, mutta äänikirjana sain sen kuitenkin kuunneltua. Loppupuolella aloin jopa pitää siitä, kun vähitellen tytönkin tarina keriytyi auki. Pertti Sveholm sopii lukijaksi oikein hyvin, sillä eniten kirjassa on miehen yksinpuhelua.

Hytti nro 6 on arvioitu ja esitelty monessa paikassa monesta näkökulmasta, esimerkiksi Kirjainten virran Hanna on tehnyt useammankin jutun. Jorin blogissa on hyvä linkki lisätietoa kaipaaville. Liksomin verkkosivuilla on hauskoja ekstroja kirjaan.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY 2011, äänikirja 2012, 6 cd:tä, kesto 6 tuntia 30 min. Lukija Pertti Sveholm.

Camilla Läckberg: Merenneito

Gummeruksen syyskatalogin kannessa hymyilevä kirjailija Camilla Läckberg on puhuttanut paitsi kirjablogisteja Facebookissa myös Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Kuiskaajaa (5.5.2012). Kaunis nuori nainen tuntuu olevan kysyttyä tavaraa kirjamarkkinoilla. Läckberg on toki osannut brändätä itsensä itsekin. Läckbergiltä on siis tulossa piakkoin seitsemäs dekkarisuomennos Majakanvartija Erica Falck -sarjasta. Hänen edellistä kirjaansa Merenneitoa on blogeissakin kehuttu kovasti sarjan toistaiseksi parhaaksi kirjaksi, joten nappasin sen kirjastosta mukaani. Vuosi sitten luin Perillisen, jonka parissa viihdyin hyvin. Silloin päätin lukea vielä sarjasta uupuneen Kivenhakkaajan, mutta se on edelleen lukematta. Hanke on tosin edennyt sen verran, että hankin sen itselleni Kirjan ja ruusun päivänä pokkariversiona. Kesäloman alussa taidan sen lopulta lukeakin.

Merenneidon luettuani taidan liittyä kehujien kuoroon: kirja on lukemistani sarjan osista paras. Tosin pidin Jääprinsessastakin paljon, koska sitä eivät vielä rasittaneet sarjamaisuuden kielteiset puolet. Läckbergin dekkarit eivät ole kovin yhteiskunnallisia tai vakavia teemoiltaan, vaan ne on selkeästi tarkoitettu viihteeksi. Se ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi kuvattujen rikosten taustoissa olisi vakavia asioita. Mutta vaikkapa poliisin toimintaa ei kuvata kovin realistisesti, ja olen tullut siihen lopputulokseen, ettei Läckberg ole sitä edes yrittänyt. Tanumsheden poliisia eivät vaivaa tavanomaiset ongelmat, kuten resurssipula. Täysin idioottimainen pomo Mellberg voi jatkaa nokosiaan kaikessa rauhassa, kun Patrik hoitaa oikeat työt. Poliisia eivät myöskään vaivaa murhatutkintojen aikoihin muut tehtävät, kuten oikeassa maailmassa. Voidaan keskittää koko aseman väen tarmo yhteen rikokseen kerrallaan. Aika hienoa!

Realismi on muutenkin kaukana. Patrik hölöttää kaikki työasiansa vielä hölösuisemmalle ja uskomattoman uteliaalle kirjailijavaimolleen Ericalle. Patrikin työtoveri Paula tuo tälle kotiin tutkimusaineistoa ja luovuttaa kassin Erican käsiin, jotta tämä ehtii lukea kaiken, kun mies on torkuilla! Oikeassa elämässä Patrik olisi irtisanottu jokaisen kirjan jälkeen virkavirheitten takia. Sen sijaan liiankin kanssa on realismia pikkulapsiperheitten kuvauksissa. Sitä tässä kirjassa on muuten myös enemmän kuin kylliksi – tarkoituksena on varmaankin tuoda mukaan huumoria ja kevennystä muuten hyvin synkkien tapahtumien vastapainoksi. Ericalla ja Patrikilla on kolmivuotias tytär Maja (joka muuten viettää päivät päiväkodissa, vaikka Erica on äitiysvapaalla, aijai!), ja he odottavat parhaillaan kaksosia. Erican sisar Anna on myös raskaana ja asuu lähistöllä uuden miehensä Danin kanssa. Pariskunnalla on ennestään yhteensä neljä lasta. Mellbergin naisystävästä on tullut isoäiti, ja Mellberg itse on saanut vaarin kunnianimen. Mies sekoaa täysin ”tyttärenpojastaan” kaikkien, myös itsensä, suureksi hämmästykseksi. Patrikin työtovereista useimmilla on pieniä lapsia. Niitä on myös rikosjuoneen liittyvien henkilöitten perheissä.

Merenneidon juoni on rakennettu todella koukuttavaksi. Patrik tutkii edelleen laihoin tuloksin kolme kuukautta aiemmin kadonneen perheenisän tapausta. Magnus on kadonnut työmatkallaan täysin jäljettömiin. Erica paitsi odottaa valtavine mahoineen kaksosia myös auttaa paikallista uutta kirjallista komeettaa kirjan julkaisemisessa. Kirjastonhoitaja Christian Thydell on julkaissut esikoisromaaninsa Merenneito, ja kirjasta on tullut heti arvostelumenestys. Kirjailija saa kuitenkin uhkaavia nimettömiä kirjeitä. Kun Erica pääsee tästä jyvälle, hän paljastaa asian (tietysti) välittömästi Christianin kustantajalle, joka puolestaan vuotaa lehdille. Myös Magnuksen ja Christianin ystävät Erik ja Kenneth saavat kirjeitä, vaikka eivät ole paljastaneet sitä kenellekään, edes toisilleen.

Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Kun murhaaja alkaa lopulta paljastua Ericalle, Patrikille ja lukijallekin, on se melkoinen yllätys. Ihan varma en ole, kuinka kriittistä tarkastelua ratkaisu lopulta kestäisi oikeassa maailmassa, mutta ei se haittaa. Kuvio on kaiken kaikkiaan karmeudessaan nerokas.

Sitäkin hurjempi on kirjan loppu. Murhajuoni siis ratkeaa, mutta Patrik ja Erica jäävät sellaiseen tilanteeseen kumpikin, etten mokomaa koukutusta äkkiä muista! Onneksi jatkoa on siis jo pian luvassa.

Camilla Läckberg: Merenneito (Sjöjungfrun)

Suom. Outi Menna. Gummerus 2011. 489 s.

Mainoksia kirjoihin? Jos, niin mitä?

Kirja on vuosisatoja ollut periaatteessa muuttumaton käyttöliittymä. Kansien välissä on paperisivuja, joihin on painettu tekstiä ja kenties kuvia. Siinä se, yksinkertaisuudessaan. Kirja mainostaa ja myy itseään mm. kannellaan. Blogeissakin aina tuolloin tällöin otetaan kantaa kirjojen kansiin, niiden kauneuteen tai rumuuteen, onnistuneisuuteen tai epäonnistuneisuuteen. Kuvitus, värit, fontit ja asettelut ovat kiinnittäneet lukijoiden huomion. Jos kirjailijan nimi on kannessa suuremmalla kuin kirjan nimi, on kyseessä yleensä tunnettu kirjailija. Silloin kirjailijan nimi jo itsessään myy. Suomessa eikä kovin paljon kai muuallakaan ei ole ollut tapana painaa kirjailijan kasvoja kaunokirjallisen teoksen etukanteen. Tästä kuuluisa poikkeushan on ollut ruotsalainen Liza Marklund. Mari Jungstedtista on dekkariensa takakansissa iso kuva, mutta suomalaisten kirjojen tekijät piilottelevat päällyspaperin sisäliepeessä jos sielläkään. Vähitellen Suomeenkin on hivuttautumassa tapa laittaa kirjaa mainostavia lainauksia esimerkiksi lehtiarvioista etukanteen. Itse tarinoissa kyllä on meilläkin tuotesijoittelua, tosin amerikkalaiset osaavat (?) tämänkin paremmin.

Päällyspaperissa saattaa olla esittelyjä tekijän aiemmista teoksista tai ainakin kustantajan saman genren teoksista. Mutta siihenpä mainostaminen sitten yleensä loppuukin. ”Kirjoissa ei ole totuttu näkemään mainoksia”, toteaa Ari Hakkarainen Klaava-sivustolla nettiartikkelissaan Yahoo patentoi mainosjärjestelmän e-kirjoihin. Jotenkin mainosten tuleminen e-kirjoihin ei yllätä kauheasti. The Guardian kuitenkin uutisoi eilen, että Kiinassa on otettu käyttöön mainostilan myynti painettujen kirjojen kansissa. Tämä nähdään kokonaan uudenlaisena markkinavoimien aluevaltauksena, talouden jyräämisenä taiteen ylitse - mutta saattaa olla, että se myös osaltaan auttaa vaikeuksiin joutuvaa kustannusalaa.

Kiinassa ensimmäinen kirja, jossa on maksettua mainostilaa, on kuuluisan sellistin Yo-Yo Man elämäkerta. Takakansitekstin alla on tekstiilifirman logo. Lisää vastaavaa on kuulemma tulossa, vaikka kiinalaiset ovatkin rajaamassa mainostamisen vastaaviin logoihin, yksittäisiä tuotteita tai hintoja ei tiettävästi ole kirjoihin tulossa. Mutta Yahoon patentti vie idean aivan toisiin sfääreihin. Hakkarainen kuvailee toimintoa näin:

Yahoon patenttihakemus kuvaa järjestelmän, jossa mainoksia valitaan sitä mukaa kun lukija etenee kirjassa. Esimerkiksi jos lukija on kirjassa sellaisessa kohdassa, missä tarjoilija on tarjoilemassa päähenkilölle kuumaa juomaa, järjestelmä voisi näyttää lukijalle kaakao- tai suklaamainoksen.

Järjestelmä olisi siis käynnissä koko ajan lukijan lukiessa kirjaa. Laitteen, jolla kirjaa luetaan, tulisi olla jatkuvasti kytketty internetiin. Kun lukija kääntää uuden sivun, mainosjärjestelmä kävisi tutkimassa löytyykö tietokannasta sopivia mainoksia sivulla oleviin sanoihin nähden.

Halpenisivatko kirjat, jos niihin lisättäisiin mainoksia? Paljonko mainostilaa voisi olla? Miksi ei painettuunkin kirjaan voisi laittaa mainontaa samalla tavalla kuin sähköiseen? Milloin tulisi raja vastaan? Hassua ajatella, että kirjassa olisi mainoksia, mutta en kuitenkaan pidä niitä lehdissä huonoina, häiritsevinä tai asiaankuulumattomina.

Vinkkasin tuosta Guardianin jutusta jo eilen FB-sivulla, ja eräs ystäväni kommentoi vastauksena kysymykseeni, mitä mainoksia kirjoissa voisi olla: Vois mainostaa suklaata, muuta karkkia, viiniä, huopia (kiskolaisittain siis vilttejä), villasukkia, takkoja, nojatuoleja, lukuvaloja yms. mitä nyt hyvän kirjan kanssa tarvitsee tykötarpeina. Eikös?

Kyllä, ehdottomasti ainakin näitä! Mutta asia jäi askaroimaan päähäni, ja aloin kehitellä erilaisia visioita. Zadie Smithin kirjan Valkoiset hampaat takakannessa voisi olla Pepsodentin tai vaikka jonkin hammaslääkärin mainos. Irvine Welshillä on kirja nimeltä Liima, jonka mainokseksi sopisi Erikeeper tai UhuStick. Miehellä on myös kirja nimeltä Paska. Olisiko sen kannessa wc-paperia vai lannoitteita? Hannu Väisäsen kirjan Vanikan palat kannessa olisi tietysti näkkileipäfirman mainos. (Huomaatteko muuten, että kirjoituspöytäni sijaitsee kirjahyllyni loppuosan tienoilla?)

Jos kehittelisi tuota Yahoon patenttia painotuotteisiin, olisi varmasti Täällä Pohjantähden alla -trilogian alussa kaivinkonefirman logo. Tuntemattomassa taas olisi Patrian mainoksia…

Kevään 2012 uutuusdekkareita

Pian ilmestyy jo toinen numero tämän vuoden Ruumiin kulttuuria eli Suomen dekkariseura ry:n jäsenlehteä. Lehti on aina muhkea lukupaketti, jossa minua eniten kiinnostavat dekkariarviot. Lehdessä nimittäin pyritään arvioimaan kaikki suomeksi ilmestyneet dekkarit ja vielä niin, että genre on ymmärretty hyvin väljästi. Takaosan Kirjakäräjät siis tulee tutkailtua tarkasti. Yleensä käytän samaa menetelmää kuin kirjablogeja seuratessanikin. Luen kokonaan arviot sellaisista kirjoista, jotka olen jo lukenut tai joista tiedän, etten aio lukea. Varovasti silmäilen sellaiset tekstit, jotka käsittelevät omia suosikkejani tai muuten lukulistalleni päätyneitä. Parhaita ovat oikeastaan ne arviot, jotka eivät kuulu kumpaankaan sarjaan, siis iloiset yllättäjät. Aika usein onnistun löytämään jonkun uuden tekijän tai teoksen, johon täytyy tutustua.

Aina syynään myös keväällä ja syksyllä ilmestyvät dekkariuutuusluettelot, joihin on samalla avaralla mielellä kerätty suomeksi ilmestyvät dekkarit tärkeimmiltä kustantajilta. Myös pienkustantamot ovat mukana.

 Kaltaiselleni listahullulle nämä ovat aika vastustamattomia, nytkin olen jo kahteen otteeseen käynyt ruksailemassa kiinnostavimpia. Luettavaa kirjaa tarkoittavan pompulan ovat eteensä saaneet seuraavat:

Ann Rosman: Noitavasara (Bazar)

Seppo Jokinen:Hervantalainen (CrimeTime)

Outi Pakkanen: Julma kuu (CrimeTime)

Viveca Sten: Hiljaisissa vesissä (CrimeTime)

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Gummerus)

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan (Karisto)

Belinda Bauer: Tappajan katse (Karisto)

Ann Cleeves: Vera –kuolonkukkia (Karisto)

M. J. McGrath: Jään muisti (Like)

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (Myllylahti)

Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta (Otava)

C. J. Sansom: Musta tuli

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina (WSOY)

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas -äänikirja (WSOY)

Tänä keväänä olenkin ollut reipas, sillä aika moni kiinnostava uutuus on jo luettuna. Ann Rosmanin Majakkamestarin tyttärestä kirjoitettiin viime keväänä monta kiinnostavaa blogiarviota, ja ostin kirjan talven alennusmyynneistä, mutta en ole sitä vielä ehtinyt lukea. Se kuitenkin pitäisi saada alta pois ennen uutuutta. Outi Pakkasen kirjat olen lukenut varmaan kaikki ja osan pariinkin kertaan. Mitään hyytäviä jännäreitä ne eivät ole, vaan hyvin leppoisia ja persoonallisiakin. Pidän hänen tyylistään. Viveca Sten on täysin uusi tuttavuus, mutta CrimeTimen tallin kirjoittajat kiinnostavat jo periaatteessa. Ann Cleeves soittaa jotakin kelloa, mutta ei kovin kovalla volyymilla. M. J. Mcgrathia ovat kehuneet arvovaltaiset bloggaajat, joten listalla ollaan. Mari Jungstedt on kestosuosikki, jonka kirjat olen kaikki lukenut ja kohtalaisesti aina viihtynytkin. Kirja ilmestyy aina sopivasti kesäloman kynnyksellä. Karin Alvtegen on aavistuksen vakavampi dekkaristi, ja suosittelen hänen kirjojaan pohjoismaisesta tyylistä pitäville. Nesbøn kirjoista olen osan lukenut, mutta uusimmat ovat jääneet jonoon. Lähinnä syynä on se, että pitäisi aloittaa sarja uudelleen alusta.

Näiden merkattujen lisäksi Ruumiin kulttuurin listalla on muutama varma tekijä, joiden uutuudetkin saattavat jossakin vaiheessa listalleni päätyä, nimittäin ainakin Inger Frimansson, Juri Nummelin ja Karin Fossum. Sen sijaan en varmasti aio lukea Katariina Sourin kirjaa! En edes uteliaisuudesta! Lupaan!

Mutta mitkä dekkarit voisivat olla sinun kevään listallasi?

Suomen dekkariseuran www-sivut ja blogi.

Hilary Mantel: Susipalatsi

Innostuin alkuvuodesta Karoliinan ehdottamasta kimppaluvusta. En ollut aikaisemmin tällaista lukemismuotoa kokeillut, ja Karoliinan valitsema kirja, Hilary Mantelin Susipalatsi, vaikutti sopivan paksulta ja kiinnostavalta. Kimppalukua siis emännöi ansiokkaasti Kirjavan kammarin Karoliina Timonen, jolle lämpimät kiitokset kokemuksesta!

Mantel on saanut teoksestaan Booker-palkinnon ja takakansitekstin mukaan se on noussut maailmanmenestykseen. Laadukas historiallinen romaani siis kaikin puolin. Omat tuntemukseni kirjan äärellä eivät olleet kovin innoittuneet, mutta on vaikea kieltääkään kirjan ilmeisiä ansioita. Mantel todellakin antaa inhimilliset kasvot historian vihatulle ja pelätylle henkilölle Thomas Cromwellille. Ylipäätään Mantelin henkilökuvaus on mainiota, sillä eläviltä, oikeilta ihmisiltä tuntuvat myös kuninkaalliset ja muut muuten kovin paperinmakuiset historian henkilöt kardinaaleista alkaen. Mantel ei ole kirjoittajana mikään untuvikko, vaan Wikipedia paljastaa, että Susipalatsi on hänen yhdestoista teoksensa.

Susipalatsin ajankuva on loistavasti rakennettu, mutta mikään helppolukuinen kirja ei ole. Sen saa aikaan jo erikoinen kerrontatekninen tapa käyttää päähenkilöstä jatkuvasti persoonapronominia hän. Kuitenkin näkökulma on hyvin tiukasti Cromwellin, jopa niin, että se voisi helposti olla minäkerrontaakin. Tässä Mantel on kuitenkin valinnut etäännyttävän vaihtoehdon. Hän-pronominin hämmentävä käyttö esimerkiksi dialogikohtauksissa vaatii paikoin melkoista keskittymistä lukijalta. Koska kimppaluvun aikataulu oli hyvin väljä ja luin jokaisen osuuden vasta käsittelyviikonloppuna (tai aavistuksen myöhempäänkin), jouduin totuttelemaan tähän aina uudelleen. Mutta kummasti siihenkin sitten taas tottui alkuun päästyään. Tuntuu myös, että Cromwellin näkökulma on johtanut siihen, ettei lukijalle paljasteta Cromwellista sellaista, mitä tämä itse ei haluaisi paljastaa.

Kirjassa kerrotaan aluksi lyhyesti Cromwellin nuoruudesta. Thomas Cromwell oli alhaista syntyperää, juopon ja todella väkivaltaisen sepän poika. Tästä alhaisesta syntyperästä Cromwellia muistutetaan alituiseen myöhemmin. Isä pahoinpiteli raa’asti kaikkia käden ulottuville joutuvia, ja lopulta nuori Thomas päättää karata säilyäkseen hengissä. Seuraavista vaiheista kerrotaan vain niukasti. Thomas lähti merille ja värväytyi armeijaan, työskenteli jossakin tehtävässä Italiassa ja opiskeli lakia Englannissa. Sitten hypätäänkin jo aikuisikään, kun Cromwellilla on talona Austin Friars ja oma perhe. Isäntänä hänellä on kardinaali Wolsey, jota hän uskollisesti palvelee, vaikka tämä on joutunut kuningas Henrik VIII:n epäsuosioon ja menettää lopulta kaiken. Cromwell onnistuu kuitenkin itse säilymään kuivilla ja pääsee vähitellen oikullisen kuninkaan suosioon.

Paljon kirjassa käytetään aikaa Henrikin avioliitto-ongelmien setvimiseen. Kysymys olikin kimurantti. Katolisen kirkon aikaan avioero ei tullut kyseeseen, mutta avioliitosta Katariinan kanssa oli kuitenkin päästävä eroon, koska siitä ei syntynyt toivottua kruununprinssiä. Katariinaa ei kuitenkaan voinut toimittaa pois päiviltäkään, koska se olisi johtanut oitis sotaan mahtavan Espanjan kanssa. Niinpä oli keksittävä muita keinoja, ja Henrik päätyi sitten uskonnolliseen reformiin. Sekään ei ollut mikään helppo tie, mutta älykäs Cromwell pystyi oikaisemaan joitakin solmuja ja pääsi siten eteenpäin omalla urallaan. Kirja päättyy aikaan, jolloin Cromwell on uransa huipulla. Tosin ilmassa on jo aavistus siitä, mitä kuninkaan suosikeille saattaa tapahtua. Viimeisessä luvussa mestataan edellinen suosikki, Thomas More, eikä Cromwell oikein ole siitä pahoillaankaan.

Kirjan henkilögalleriasta kertoo jotain sekin, että alussa on viiden sivun mittainen henkilöluettelo. Lopussa suomentaja Kaisa Siveniuskin toteaa tämän ja lisää, että haastetta on myös siinä, että melkein kaikkien nimi on Thomas, Anne tai Henry. Myös Cromwellin lähipiiri on monimutkaisten sukulaisuussuhteiden vuoksi vaikea hallittava ainakaan kirjaa pätkissä lukevalle. Mietin useaan otteeseen lukiessani myös sitä, miten henkilöiden historiallisuus vaikuttaa tarinaan. Cromwellin samoin kuin monen muun henkilön kohtalo on sinetöity, eikä sitä voi muuksi muuttaa. Kehdossa makaava, vihaisesti parkuva porsaan näköinen vauva on tuleva Elisabet I, rautaisella otteella maataan hallinnut monarkki, ja naapurihuoneessa värjöttelevä lady Marykin saa tulevaisuudessa osansa kuningattarena olosta. Miten nämä tiedot vaikuttavat lukukokemukseen? Toisaalta se tuo jonkinlaisen etulyöntiaseman tarinan henkilöihin nähden, sillä edes etevä Cromwell ei voi tietää tulevasta. Toisaalta se latistaakin osaltaan. Mutta tämä kahtalaisuus vaivaa kaikkea historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta samalla tavalla, tietysti.

Susipalatsi on tarkoitettu ainakin kaksiosaisen sarjan aloitukseksi, mikä sekin vaikuttaa jännitteeseen omalla tavallaan. Lopussa ei ole oikein mitään loppua, vaan tapahtumat tulevat jatkumaan todennäköisesti suoraan tästä seuraavassa osassa, joka ilmestyy englanniksi aivan näinä päivinä. Sen suomennoksen lukeminen ei tällä hetkellä houkuttele mitenkään hirveästi, mutta ken tietää, ehkä sekin on luettava aikanaan.

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall)

Suom. Kaisa Sivenius. Teos 2011. 797 s.

P.S. The Guardianissa on juuri julkaistu Margaret Atwoodin ylistävä ja perinpohjainen arvio Mantelin Susipalatsin jatko-osasta Bring Up The Bodies.