Kaari Utrion epookkikomediat (2002 - 2017)

Somerolla vuosikymmeniä asunut filosofian maisteri ja kirjailija Kaari Utrio (s. 1942) on ehtinyt kirjoittaa suosittuja historiallisia romaaneja jo yli neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen teos, Kartanonherra ja kaunis Kirstin, ilmestyi vuonna 1968. Siitä lähtien Utriolta ilmestyi pitkään romaani vuodessa, kaksi parhaassa. 1970-luvun romanttisissa historiallisissa romaaneissaan Utrio kuvaa usein itsenäisyyttä kaipaavia räiskyviä naisia, jotka lopulta asettuvat yhteiskunnan heille osoittamiin rooleihin vaimoiksi ja naisiksi.

Vuonna 1984 ilmestyi laaja historiaa kansantajuisesti valottava tietoteos, Eevan tyttäret. Se herätti aikanaan keskustelua, koska se korostaa naisen alistettua asemaa kautta historian. Eevan tyttäret on käännetty useille kielille, mm. saksaksi ja  koreaksi. Muussakin tietokirjatuotannossaan Utrio keskittyy heikompien aseman käsittelyyn. Suurteos Familia, eurooppalaisen perheen historia I – IV (1995 – 1997), käy läpi naisten ja lasten vähän tutkittua historiaa. Täydellinen teosluettelo löytyy mm. kirjailijan kotisivuilta.

Utrio tunnustautuu feministiksi. Hän korostaa, että feminismi ei ole samanlaisuuden vaan tasa-arvoisuuden vaatimista miehen ja naisen välille. Tätä teemaa hän on käsitellyt niin kaikissa romaaneissaan kuin tietoteoksissaankin. Romaanien sankarittaret pyristelevät miehisen maailman asettamia sääntöjä ja rajoituksia vastaan. Aina ei ulospääsyä ole, mutta sopeutumisen tekee helpommaksi eroottisestikin tyydyttävä rakkaus. Utrio on suonut menneisyyden naisellekin oikeuden nauttia seksuaalisuudestaan. Hän korostaa teoksissaan myös naisen merkitystä yhteiskuntaa koossapitävänä voimana.

Kunnioitettavan tuottelias Utrio on ehtinyt kirjoitta myös mm. TV- ja radiokäsikirjoituksia, lehtiartikkeleja, novelleja ja jatkoromaaneja. Hän on toiminut mm. Iltalehden kolumnistina.

Utrio on tuotannossaan yhdistänyt historioitsijan ammattitaitonsa iskevään tarinankerrontaan, ja hänen romanttisten romaaniensa suosio on ollut taattu. Hän on paitsi suosittu myös palkittu kirjailija. Hänelle on mm. myönnetty Suomen Tietokirjallisuuden Varelius-palkinto 1999 ja Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002. Jo 1970-luvulla Utrion tuotantoa arvostivat lukijat, mutta vähitellen tunnustusta on alkanut tulla myös kriitikoilta ja tutkijoilta.

Itse olen aikoinani, teininä, lukenut Utrion kirjoja äidin kirjahyllystä ja myöhemmin kirjastostakin. Sitten lukeminen ja tuotannon seuraaminen jostain syystä jäi. Paksuista tiiliskiviromaaneista olen lukenut jonkun, ainakin muistaakseni. 2000-luvulla Utrio alkoi julkaista 1830-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja keskiaikaan sijoittuvien paksujen teosten sijaan. Näistä olen neljä arvioinut lehteen, mutta yksi, Saippuaprinsessa, oli jostakin syystä jäänyt lukematta. Kuuntelin sen nyt äänikirjana ja päätin koota kaikista viidestä kirjasta yhteisesittelyn tänne. Lainaan vapaasti aiemmin lehdessä julkaistuja tekstejäni ja yhdistelen niitä. Tämä selvennykseksi sellaiselle lukijalle, joka kenties tunnistaa jotakin tuttua. Alkuun kirjoittamani esittely on myös tällainen aiemmin lehdessä ilmestynyt teksti, vaikka hieman sitä tähän nyt päivitinkin.

Vuonna 2002 ilmestynyt romaani Ruma kreivitär ei petä Utrion uskollisten lukijoiden odotuksia. Jälleen kerran on tarjolla taitavasti punottu romanttinen ja jännittävä juoni huolellisesti kuvatussa historiallisessa ympäristössä. Sankaritar ja sankari saavat toisensa, mutta matkassa on monta mutkaa ja juonenkäännettä ennen häitä.

Tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun lopun pääkaupunkiseudulle. Keskipisteinä ovat Espoon takametsien aateliskartanot ja perheiden kaupunkitalot Helsingissä. Eletään aikaa, jolloin Suomessakin oli jo nähtävissä elinkeinorakenteen ja vanhan säätyjärjestelmän muutos, vaikka monet halusivat vielä pitää kiinni vanhasta kynsin hampain.

Vanhan järjestelmän mukaan aristokratia ei saanut ansaita rahaa, vain tuhlata sitä. Niinpä monet aatelissuvut olivat vajonneet velkojen suohon. Pahimmassa pulassa ovat ylhäistäkin ylhäisimmän suvun viimeiset vesat, pikkukreivittäret Julia ja Dorotea Gyllenfalk af Bössa. Isä on toivoton peluri ja juoppo, joka on tuhlannut suvun kaiken omaisuuden ränsistyneen kartanon tauluja ja porraskaiteita myöden. Paraatipihan pyöreässä kukkapenkissä Julia-neiti, ruma kreivitär itse, kasvattaa perunoita.

Anton Wendel on tuulahdus toisenlaisesta, terveemmästä maailmasta. Hän edustaa aateliston silmissä rahvasta, koska hän on tupakkatehtailija, mällimaakari, ja koska hän siis rikastuu omalla työllään. Wendel on täydellinen sankari: oikeamielinen, menestyvä ja viisas sekä miehekkäällä tavalla komea.

Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen on selvää, että Wendel ja ruma mutta älykäs vanhapiika Julia Gyllenfalk on tarkoitettu toisilleen. Jännitettäväksi jääkin, milloin päähenkilöt tunnustavat rakkautensa ensin itselleen ja lopulta toisilleen. Esteitä matkalle kertyy kiitettävästi, sillä esimerkiksi Wendel kihlautuu porvariskaunottaren kanssa, eikä herrasmies voi purkaa kihlausta. Sen jälkeen taas kunniallinen nainen ei voisi hyväksyä pettäjän kosintaa!

Ajan monimutkaiset käyttäytymis- ja sopivaisuussäännöt saavat nykyihmisen vääntelehtimään. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys kukoistivat. Erityisesti naiset olivat sääntöjen vankeja. Köyhtyneet neidot olivat rikkaampien sukulaisten armoilla joutuen palvelusväkeäkin huonompaan asemaan: piika saattoi lähteä, vanhapiika ei. Rikkaimmankin aatelisneidon elämä oli pilalla, jos hän ei pystynyt pyydystämään itselleen miestä ennen kuin oli täyttänyt 25. Naisen osaa feministi Utrio kuvaa henkilöidensä kohtaloiden kautta antaumuksella.

1970-luvulla Utrion romaaneissa kuvattiin varsin rohkeasti lihallisia intohimoja ja seksuaalista raakuutta. Rumassa kreivittäressä ei tätä puolta ole, vaan pääparin rakkaus on kahden kypsän aikuisen välinen lähinnä turvaa tuova tunne, lisämauste muutenkin edullisessa avioliitossa.

Rumassa kreivittäressä on myös aimo annos komediaa. Anton Wendel on päättänyt kostaa setänsä aikanaan kokeman vääryyden paroni Adelheimille. Myös muita armottomien juonien punojia on liikkeellä, eikä ennen loppuselvittelyjä ole varmaa tietoa siitä, kuka lopulta on ollut ovelin. Paha saa monella tavalla palkkansa, mutta kuka onkaan pahin?

Kirjan Helsinki näyttäytyy täysin erilaisena kuin nykyinen pääkaupunki, vaikka aikaa onkin kulunut vain 175 vuotta. Engelin suunnittelema suureellinen keskusta oli jyrkässä ristiriidassa surkeassa kunnossa olevien katujen kanssa. Katuvaloja ei ollut, ja talojen pihoilla oli talleja ja navettoja eläimille. Hienotkin talot olivat jäätävän kylmiä ja vetoisia. Pahimpia olivat kirkot ja hautausmaat. Ruumiita ei ollut enää lupa haudata kirkon lattian alle, mutta hajuongelma oli vain siirtynyt kirkon ulkopuolelle, koska hautausmaat olivat liian täynnä ja haudat liian matalia.

Kaiken tämän ja monia muita menneen elämäntavan yksityiskohtia historioitsija Utrio on saanut kirjaansa ujutettua ilman, että se tuntuisi opettavaiselta tai hetkeäkään pitkäveteiseltä. Ruman kreivittären seurassa on helppo viihtyä.

Seuraava epookkikomedia Saippuaprinsessa ilmestyi vuonna 2004. Tällä kertaa vanhanpiikuuden uhka leijuu mykistävän kauniin 23-vuotiaan orvon Ulrika Rutenfeltin yllä. Isä on ollut kyllä hyvästä suvusta, mutta omituinen, koska on harrastanut kansanrunojen keräämistä rahvaan keskuudesta. Kaikkien kauhuksi hän on kuljettanut tytärtäänkin erämaaretkillään. Ulrikan äiti taas on ollut upporikasta mutta valitettavan porvarillista sukujuurta. Äidinisä on ansainnut omaisuuden teurasjätteistä keitetyllä saippualla, tai niin ainakin pahat kielet tietävät kertoa.

Kirja alkaa Kemiön Kiiholman kartanosta, jossa Ulrika viettää suruaikaa isän hukkumiskuoleman jälkeen etäisten sukulaistensa hoivissa. Kiiholma on oikea mallitila, vaikka kartanonisäntä Axel Rutenfelt on vähintäänkin omituinen muinaisjäänne, joka edelleen pukeutuu Kustaa III:n ajan muodin mukaan ja noudattaa kodissaan ankaran muodollisia tapoja. Kiiholma lienee keksitty kartano, mutta sillä on olemassa selvä esikuva todellisuudessa. Sitä nimittäin kuvataan näin:

Kello löi. Kuusi ovea aukeni samalla hetkellä paljastaen kartanon enfiladin. Talon koko pituuden läpi saattoi nähdä ikkunasta ikkunaan. --- Huoneita näkyi jonossa kaikkiaan seitsemän: rouvan makuuhuone, budoaari ja klaveesisalonki, rakennuksen toisessa päässä isännän kolme huonetta sekä keskellä suuri Klongsporin salonki, harmaan, hopean ja valkoisen sinfonia, arkiaamunakin sädehtivällä kynttiläkruunulla valaistu.

Valitettavasti vain muistini on niin huono, etten kuolemaksenikaan muista, mistä kartanosta on kyse. Muistan kuitenkin selvästi, että paikallislehdessä on taannoin esitelty kemiöläistä kartanoa, jonka erikoisuus on juuri tuo, että koko rakennuksen läpi voi nähdä, kun ovet avataan. Kuka tunnistaa?

Ulrika lähetetään Helsinkiin oppimaan seurapiirielämää. Tarkoituksena on pyydystää aviomies, kuten sukulaisnaiset ihan suoraan sanovat. Hänet sijoitetaan pahasti velkaantuneeseen Ekestolpen perheeseen, jossa nuori paroni Maritz haaveilee isänsä velkojen maksamisesta ja sokerijuurikkaan viljelyn aloittamisesta Vihdin maakartanossaan. Vain rahaa puuttuu. Mauritz on melkein kihloissa mykistävän kauniin mutta ilkeän ja kopean Viktoria von Sperlingin kanssa. Viktorian veljen Hermanin pitäisi aikanaan periä Kiiholman kartano ja mielellään naida Ulrika ja tämän perintö. Kuviota sotkee vielä se, että Ulrika ei ensin tiedä omasta perinnöstään mitään.

Utrio viihdyttää lukijaa paitsi pitämällä tämän jännityksessä sen suhteen, miten Ulrika ja Maurtiz saadaan yhteen, myös lempeästi pilkkaamalla ajan kaksinaismoralistisilla seurustelusäännöillä. Samat kuviot kuin Rumassa kreivittäressäkin toistuvat. Minua kiinnostivat tässä kirjassa eniten alun jaksot, joissa kuvattiin Kemiötä, Strömman kanavaa ja Perniön pappilaa. Äänikirja oli mukavaa vaihtelua dekkariputken perään, vaikka alkuun hieman ärsyynnyin Susanna Haaviston paikoin liian nopeasta lukutahdista.

Vuonna 2007 ilmestyneessä Ilkeissä sisarpuolissa eletään 1820-luvun loppuvuosia. Mamselli Emilia Dalman saa Ruotsista yllättävän kirjeen, jossa äiti kertoo solmineensa uuden avioliiton rikkaan kauppiaan kanssa. Uutinen herättää Emiliassa ristiriitaisia tunteita. Rutiköyhänä, palkattomana kotiopettajattarena ja sihteerinä sukulaisperheen armollisessa huomassa tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta. Nyt on ehkä mahdollisuus saada myötäjäiset isäpuolelta, mutta toisaalta Emilia pelkää, että suvun kaavailema sulhasehdokaskin kuulee uutisen. Avioliitto ei Emiliaa houkuta, ei ainakaan kyseisen miehen kanssa.

Keskiluokkaisen mutta vähävaraisen naisen asema oli 1800-luvun Suomessa ja Euroopassa viheliäinen. Kunniallisia tapoja elättää itsensä ei juuri ollut. Ainoana säädyllisenä keinona kunnon elatuksen hankkimiseen pidettiin soveliasta avioliittoa. Hyvän ja varakkaan aviomiehen nappaaminen taas oli vaivalloista ja hankalaa, jos omia varoja ei ollut. Aatelisnimestä saattoi olla etua, jos mies halusi yletä piireissä.

Naista, joka uhmasi ympäristön odotuksia ja tapoja, pidettiin kummajaisena. Emilian sisko Matilda Dalman on juuri tällainen kummajainen: lumoavan kaunis mutta liian omapäinen ja älykäs alistuakseen avioliittoon. Sinnikkäästi Matilda taistelee voidakseen toteuttaa haaveensa omasta tyttökoulusta. Naisen asema ei hänen mielestään kohene ilman koulutusmahdollisuuksia.

Utrio viittaa useampaankin otteeseen Jane Austenin aikalaisromaaneihin, eikä suotta. Austen kirjoittaa aivan samoista teemoista mm. Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessaan. Ilkeät sisarpuolet kestää vertailun mainiosti. Etikettisäännöt ja kaksinaismoraali kukkivat suuriruhtinaanmaassa aivan samoin kuin Britanniassakin. Raha ja rakkaus kamppailevat, ja monesti Amor jää nuolemaan näppejään Utrionkin henkilöiden kohtaloista päätettäessä.

Utrio todistaa jälleen olevansa ennen kaikkea tarinankertoja. Juoni on paikoin hyvin ennakoitavissa, mutta taitavana juonenpunojana kirjailija onnistuu pilke silmäkulmassaan monesti jallittamaan lukijan. Myös ajankuva on jälleen vakuuttavaa. Puvut, asunnot, ruuat, ajopelit ja jopa maisteri Winterin painokone on kuvattu yksityiskohtaisesti. Paikoin kaikki pitsit ja nauhat alkavat jo tuntua tukahduttavilta.

Toisaalta Turun palon kuvaus on varmasti vaikuttavin koskaan aiheesta lukemani. Katastrofi kaikessa laajuudessaan on vangittu kirjan sivuille. Näkökulmia osuvasti vaihdellen Utrio onnistuu välittämään niin epäuskon, pakokauhun kuin toivon heräämisenkin tunteet lukijalle.

Vuonna 2009 ilmestynyty Vaitelias perillinen on aikakauttaan pikkutarkasti kuvaava teos, joka on erityisesti salonseutulaisia lukijoita hellivä, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin lähiseuduillemme.

Jo alkusivuilla kuohuu, kun sankaritar, paronin leski Claudia Bravert sanamukaisesti huuhtoutuu Dragsfjärdin rantaan isänsä, pikkupoikansa ja palvelijattarensa kanssa. Seuruetta kuljettanut alus teki haaksirikon kesämyrskyssä. Pennitön Claudia on epätoivoinen, mutta matkustaa sitkeästi Uskelan Salon kautta poikansa perintökartanoon Nummijärvelle.

Samaan aikaan naapurikartanoon saapuu myös odottamatta perillinen, kapteeni ja paroni Robert Bravert. Sukulaisuus- ja perimyssuhteet ovat kiemuraiset, ja romaanin alkupuoliskolla lukija saakin pinnistellä pysyäkseen henkilögallerian sokkeloissa lainkaan kärryillä. Armeliaasti Utrio on jälleen liittänyt teoksen alkulehdille seikkaperäisen luettelon henkilöistään.

Romanttinen juoni on selvillä varsin pian. Rehti ja kunnollinen paroni rakastuu oikopäätä ylpeään ja kauniiseen Claudiaan. Avioliiton sataman yllä on kuitenkin synkkiä pilviä. Robert joutuu huomaamaan, että kartanon lasiruukkia on hoidettu häpeällisen huonosti. Nuiva äiti hylkii nuorempaa poikaansa ja haikailee kuolleen esikoisensa perään. Robertin tekemiset aiheuttavat vain vastusta, varsinkin kun hän on kovin kömpelökäytöksinen säätyläismittapuun mukaan.

Claudialla on omat murheensa. Bravertin suku suhtautuu Königsbergistä tupsahtaneisiin yllätysperijöihin epäluuloisesti, ja selvästi Claudialla onkin koko joukko salattavaa menneisyydessään. Juonittelut, testamentit, avioliittosopimukset ja myötäjäisillä pelaaminen ovat kartanoiden ylhäisön arkipäivää.

Puvut, huonekalut, tapetit ja ateriat ovat lukijan tarkasteltavissa täydellisinä yhä uudelleen, ja kirkon ovetkin aukeavat oikeaan suuntaan. Lasin valmistus ruukin lasihytissä on myös selostettu viimeistä piirtoa myöten. Historioitsija ei malta paikoin olla luennoimatta. Säätyläisten elämän jyrkkä vastakohta on helsinkiläinen slummi, jossa Claudia joutuu piipahtamaan.

Jälleen kerran taitavasti sommitellut juonittelut tempaavat lukijan pyörteisiinsä. Loppuun päästyään vain hämmästelee, kuinka hyvältä tuntuu, kun ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset vaipuvat toistensa käsivarsille.

Oppinut neiti vuodelta 2011 on jo Utrion viides tapakomedia, jossa kirjoittaja lempeästi mutta samalla tarkkanäköisesti naurahtelee ajan säätyläisten kiemuraisille käyttäytymissäännöille ja jäykän sovinnaisille tavoille. Kuvattu ajankohta on mainiosti valittu, sillä sitä on kirjallisuudessa kuvattu vähänlaisesti.

Suomen suuriruhtinaskunnan olot olivat alkaneet vähitellen vakiintua uuden isäntämaan kainalossa. Elettiin vakaata rauhanaikaa. Talouspuolella vallitsi vielä hitaasti kehittyvä esiteollinen aikakausi. Tässä suvantovaiheessa kuitenkin elettiin, juoniteltiin ja rakastettiin, ainakin Utrion kirjojen maailmassa.

Tällä kertaa Utrio kuljettaa tarinansa päähenkilöitä Pietarista Uudellemaalle ja sieltä Lapin Porojärven kautta Helsinkiin. Neiti Sofia Malm toimii Pietarissa seuraneitinä, kun hän kirjaimellisesti törmää etäiseen sukulaiseensa, rikkaaseen paroni Christian Hackfeltiin. Mies on kylmän etäinen ja välinpitämätön, ja hän tuskin huomaa vaatimatonta neitiä.

Sofia Malm on kuitenkin arvostetun sotasankarin orpotytär, joka on arvokkaiden suosijoittensa ansioista opiskellut kunnioitetussa Smolnan tyttökoulussa. Realistina Sofia ei hätkähdä herrojen ylenkatsetta, vaan toimii aina järkevästi olosuhteitten vaatimalla tavalla. 24-vuotiaalla varattomalla säätyläisneidillä ei ole valinnanvaraa.

Vähänkin kokenut lukija tietää jo ensi sivulta, että nämä kaksi vaipuvat lopussa ihanaan suuteloon, mutta ensin on koettava koko joukko vaikeuksia. Niitä onkin luvassa oikein roppakaupalla. Christian Hackfelt on kyllästynyt sisällöttömään elämäänsä, ja kaikkein vähiten häntä innostaa ajatus perintökartanon isännöinnistä ja perheen perustamisesta.

Mies pelastuu ikävystyttävältä seurapiiritohinalta lähtemällä vuodeksi matkalle Suomen Lappiin vanhan setänsä kanssa. Kuinka ollakaan myös Sofia on joutunut samoille seuduille. Ankarat olosuhteet ovat koitua kokemattomien matkamiesten kohtaloksi, mutta onneksi sattuma heittää heidät Sofia Malmin pätevään huostaan.

Henkilögalleria on jälleen hengästyttävän laaja, ja ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin, on alkusivujen huolellisella henkilöluettelolla käyttöä. Aateliskartanoiden ja saamelaisasumusten jyrkkä ristiriita luo tarinaan oman jännitteensä. Pukujen ja sisustuksien yksityiskohtien huolellinen kuvailu on paikoin rasittavaakin, kun lukija haluaisi jo päästä vapauttavaan loppuhuipennukseen, jossa kaikki ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset toisensa.

***

Tämän päivän (16.8.2019) Salon Seudun Sanomissa oleva Kaari Utrion haastattelu on murtanut valtakunnallisenkin uutiskynnyksen Ylen Uutisten siteerattua sitä tuoreeltaan. Viidenkymmenen vuoden, 34 romaanin ja mittavan tietokirjatuotannon jälkeen 77-vuotias kirjailija ilmoittaa lopettavansa kirjailijanuransa ja jäävänsä eläkkeelle.

Uutinen on herättänyt esimerkiksi Facebookissa tunteikasta keskustelua monien uskollisten lukijoiden kiitellessä kirjailijaa tämän teoksista. Päätin tämän uutisen takia kaivaa esille vanhan blogijuttuni Utrion niin sanotuista epookkikomedioista. Olen sen kirjoittanut jo vuonna 2012, joten se kaipaa hieman päivittämistä. Sen jälkeen on nimittäin ilmestynyt vielä kolme samaan sarjaan kuuluvaa romaania, joista siis Hupsu rakkaus jää näillä näkymin viimeiseksi. Kyseessä ei ole siinä mielessä sarja, että tarinat liittyisivät yhteen, vaan teoksia yhdistävät teemat ja ajallinen miljöö.

Yllä olevien tekstien tapaan lainaan Salon Seudun Sanomiin kirjoittamiani juttuja alla.

Vuonna 2013 ilmestyneestä Seuraneiti-romaanista olen kirjoittanut näin:

Rutiköyhän kappalaisen tytär Linda Melin on suorastaan tyrmäävän kaunis. Hänet nähdessään niin miehet kuin naisetkin vetävät ihmetyksestä henkeä ja lumoutuvat yksin tein. Itse mamselli Melin ei kauneudestaan ole tietoinen eikä siitä piittaisikaan. Häntä kiinnostavat enemmän Kelhon rautaruukin tilinpito ja työntekijöiden lasten opettaminen.

Köyhän kappalaisen tyttärellä on kuitenkin raskaita velvollisuuksia perhettään kohtaan. Hänen hennoille harteilleen on laskettu veljen opintojen turvaaminen ja sisaren pääsy pois korvesta. On siis mitä pikimmin solmittava sopiva avioliitto, eli napattava mies, joka suostuu kulut maksamaan.

Mitenkään innokkaasti Linda Melin ei sulhasta etsi, ja mistäpä niitä Kajaanista löytyisikään. Mutta sitten kuin sattuman oikusta paikalle tupsahtaa upporikkaita perijöitä kaksin kappalein. Poppelin kauppahuoneen perijä Claes Carleson kirjaimellisesti putoaa neiti Melinin jalkoihin kuumehoureissaan.

Aatelisperheen komea vesa ja eksentrisen neiti Waldaun suuromaisuuden perijä Victor Waldau taas paiskautuu Lindan tielle tuhoisan kesämyrskyn heittämänä keskellä Kainuun korpimaita.

Alkukuvioiden muodostuttua kihelmöiviksi keskeiset henkilöt siirtyvät suoraan Helsingin juonittelevien seurapiirien syövereihin. Claes Carlesonin sukulaisnainen kutsuu neiti Melinin seuraneidikseen pääkaupunkiin. Kopisti Victor Waldau on päättänyt naida erämetsien ruusun kaltaisen ujon ja pidättyvän kaunottaren, sanoivatpa vanhemmat tai monimutkaiset soveliaisuussäännöt mitä tahansa.

Rikkaaksi perijäksi tiedetyllä Victorilla olisi muitakin ottajia. Mamselli Melin saa huomata, että seurapiirien kaunottaret ovat vaarallisia kuin hyeenat. Lisäksi Linda kärsii prosopagnosiasta eli kasvojen tunnistamisen vaikeudesta.

Tällä kertaa Utrio pitää lukijaa pitkään jännityksessä. Milloin suoraluonteiselle ja viattomalle Lindalle valkenee, kenet hänen sydämensä on valinnut? Onko silloin jo liian myöhäistä?

Sydämenasioiden ohella tarjolla on jälleen tuhti annos ajankuvaa ja tietoa Suomen historian vähemmän tunnetusta ajanjaksosta. Venäläisvalta on alkanut vähitellen vakiinnuttaa asemaansa, mutta Ruotsin vallan ajan käytännöt ovat edelleen monilla elämänaloilla voimassa, kuten kauppaa säätelevät lait.

Vuonna 2015 ilmestynyt Paperiprinssi oli minulle erityisen mieluinen, koska sen tapahtumat sijoittuvat koti- ja työseutujeni lähituntumaan. Siitä olen kirjoittanut muun muassa näin:

Paperiprinssi jatkaa 1830-luvulle sijoittuvien epookkiromaanien komeaa sarjaa vakaasti ja varmasti. Historialliset yksityiskohdat ovat taatusti kohdallaan viimeistä piirtoa myöden, ja ihmissuhdekiemuroista ei puutu ilkeää juonittelua tai kaihertavia lemmenhuolia.

Lohjan takametsissä sijaitsevan Suurkosken paperiruukin tulevaisuus näyttää yllättäen paremmalta, kun kauan kadoksissa ollut perillinen, ruukinpatruuna ja merikapteeni Sebastian Ross palaa kotiin. Enää ei ruukin toiminta lepää kahden vanhuksen ja yhden nuoren naisihmisen varassa. Ainoa varjo kuviossa on, että patruuna Ross on merihädässä vammautunut raajarikko.

Neiti Wilhelmine Falkenstenin vikoihin voi omaisuuden puuttumisen ja korkean kahdenkymmenenviiden vuoden iän lisäksi lukea ainakin sopimattoman pituuden sekä naisille epäluonnollisen älykkyyden. Pitkälti Wilhelminen taitojen ansiosta Suurkoskella kuitenkin edelleen valmistetaan korkealuokkaista lumppupaperia ja työllistetään kokonainen kylällinen väkeä.

Omien sanojensa mukaan Utrio on koonnut varhaisesta paperinvalmistusprosessista tietoa ainakin väitöskirjan verran, ja se on helppo uskoa. Lukija pääsee Sebastian Rossin ja Wilhelminen matkassa kurkistamaan kaikkiin paperinteon mutkikkaisiin työvaiheisiin.

Vanhapiikaiän saavuttanut Wilhelmine on sietänyt oikuttelevaa isäänsä, koska on voinut toteuttaa itseään tekemällä työtä ruukilla. Perhe omistaa paperiruukista pienen osuuden, ja sen varjolla Wilhelmine on sukulaisnaisten siunauksella voinut soluttautua miehiseen liike-elämään.

Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, kun Wilhelmine jää orvoksi ja varakas helsinkiläissukulainen ottaa hänet liikoja kyselemättä holhotikseen. Naisen asema ei totisesti ollut kadehdittava! Kaupunkilaisperheen juonitteluverkostossa Wilhelmine tuntee olonsa orvoksi ja ennen kaikkea köyhäksi.

Utrio kuvaa jälleen pistämättömästi aikakauden sovinnaisuussääntöjä ja näyttää kapinallisten päähenkilöidensä kautta niiden naurettavan kaksinaismoraalin. Julkisivun on oltava kiiltävä, tapahtuipa komeiden kulissien takana mitä hyvänsä.

Jo ensi sivuilta on selvää, että Wilhelmine ja Sebastian kuuluvat yhteen. Lukija tietää kuitenkin odottaa kihelmöiviä juonikiemuroita ennen kuin sankari saa painaa kuuman suudelman neidon huulille.

Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.

Näin kirjoitin Hupsusta rakkaudesta:

Merikapteenin leski Hedda Becke tekee siihenastisen elämänsä uskaliaimman päätöksen irtisanoutuessaan kotiopettajattaren toimestaan ja lähtiessään sukulaisneitonsa Nora Wernerin seuraneidiksi Helsinkiin. Tuttu ja turvallinen saa jäädä, kun suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin huvitukset houkuttelevat.

Kohtalo on kuitenkin oikukas, ja upporikas ja mykistävän kaunis kauppiaan tytär Nora huomaakin lähes samoin tein olevansa rutiköyhä. Heddan turvana ovat sentään pieni perintö ja tarkasti säästöön pannut ansiot. Järkevä Hedda ei kuitenkaan malta jäädä Helsinkiin, kun karskinkomea upseeri Harry Lindmarck rientää pelastamaan suloisen Noran pulasta. Hedda lyöttäytyy suojattinsa matkaan tunnustaen tuskin itselleenkään, mikä häntä vetää Kymenlaakson Angereen pitäjään.

On siis jälleen muhkean romaanin ensilehdiltä asti selvää, keiden pitää lopussa saada toisensa. Tämä kuuluu olennaisesti Kaari Utrion romaanireseptiin, joka toistuu 1830-luvun alun Suomeen sijoittuvassa epookkitarinassa Hupsu rakkaus vain hienoisesti muunneltuna. Lukijaa viihdytetään verrattomilla juonittelukuvioilla, kun kauniit, ahneet ja tekopyhät koettavat saada arkisemmat mutta sitäkin oikeamielisemmät ja jalot sankarit ansoihinsa siinä tietenkään onnistumatta. Vahingonilo on aitoa ja palkitsevaa!

Esiteollinen miljöö kiehtoo Utriota ja lukijoita, ja romaaneissa on romantiikan lomassa perehdytty monenmoiseen aina paperinvalmistuksesta lasiruukkien toimintaan. Lindmarckien Korkialassa pyöritetään sahaa sen minkä valtion rajoitukset antavat myöden. Sahaus ei kuitenkaan anna paljoakaan jutunjuurta romaaniin, eikä sitä irtoa oikein maanviljelyksestäkään, vaikka sekä Heddalla että Harrylla on selkeät näkemykset sen kehittämistarpeista.

Niinpä juonilankoihin on pitänyt lisätä monenlaista seikkailua ja käännettä. Maantierosvot, ukkosmyrskyt, Suomen sodan aikaiset kavaluudet, kosinnat ja perinnöt aiheuttavat Heddalle ja Harrylle päänvaivaa Noran juonittelujen ohella. Henkilökaarti avioliittoineen ja mutkikkaine sukulaisuuksineen on työläähkö seurattava alun henkilöluettelon avusta huolimatta. 

Kartanoita on seudulla vilisemällä, ja lisäksi seurataan pappilan väen kimurantteja suhteita.

Kaiken tämän runsauden keskellä pääpari livahtaa avioliiton satamaan liian aikaisin, ja pitkähköön loppuhäivytykseen jää kosolti langanpäitä solmittavaksi. Tosin ratkaisu antaa mahdollisuuden astetta rohkeampaan intohimoon kuin viime romaaneissa on totuttu. Pari vuotta lukunautintoaan odotelleet Utrio-fanit lienevät jälleen ainakin hetken kylläisen tyytyväisiä.

Lähteet:

http://www.amanita.fi/ (Kaari Utrion kotisivut)

Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia Naisviihteen taitajia

(Kaari Utrion artikkeli Liisi Huhtala) BTJ Kirjastopalvelu 1999.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär

Tammi 2002. 362 s.

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa

Tammi 2004. 391 s. Äänikirja 8 cd:tä, lukija Susanna Haavisto.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Tammi 2007. 374 s.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Tammi 2009. 342 s.

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Amanita 2011. 431 s.

Kaari Utrio: Seuraneiti
Amanita, 2013. 464 s.

Kaari Utrio: Paperiprinssi
Amanita, 2015. 470 s.
Kaari Utrio: Hupsu rakkaus.

Amanita, 2017. 451 s.

Belinda Bauer: Tappajan katse

Luin kesällä 2011 Belinda Bauerin esikoisdekkarin Hautanummi. Jo silloin kirjoitin, että Bauer on ladannut kirjaansa ahdistavan tunnelman, joka pakottaa lukemaan eteenpäin, jotta saisi tietää ratkaisun. Tuoreeltaan suomennetussa Bauerin toisessa romaanissa Tappajan katse on lähes yhtä intensiivinen tunnelma, vaikka kyseessä on tällä kertaa toisenlainen rikossarja. Tapahtumapaikka on sama kuin Hautanummessa, eli Shipcottin pikkukaupunki tai oikeammin kylä Exmoorin nummen laidalla. Lukija kohtaa joitakin aiemmasta tarinasta tuttuja henkilöitä, kuten nyt 16-vuotiaan Steven Lambin, mutta mistään jatko-osasta ei ole kyse. Bauer pitää edellisen kirjan tapahtumat visusti piilossa, joten sen puoleen voi kirjat lukea kummassa järjestyksessä hyvänsä.

Hautanummen tapahtumista on siis kulunut neljä vuotta. Niiden jälkeen kylään on asettunut paikallispoliisin tehtäviin nuori Jonas Holly. Hänen urheilullinen lastentarhanopettajavaimonsa Lucy on sairastunut nopeasti etenevään MS-tautiin, ja Jonas on luopunut urahaaveistaan. Pariskunta on asettunut Jonaksen kotitaloon, joka on jäänyt tyhjilleen hänen vanhempiensa kuoltua auto-onnettomuudessa joitakin vuosia aiemmin. Jonas siis tuntee alueensa asukkaat kuin omat taskunsa.

Syrjäisen seudun rauha järkkyy, kun neliraajahalvaantunut invalidirouva murhataan omaan vuoteeseensa. Paikalle hälytetään rikoskomisario Marvel ryhmineen selvittämään rikosta. Marvel kuvataan kirjassa oikeaksi öykkäriesimiehen perikuvaksi, joka nöyryyttää kaikkia tielleen sattuvia, kuten Jonasta. Aluksi Marvel suhtautuu yliolkaisesti koko murhaan, mutta kun pian sattuu seuraava kuolemantapaus, joka ilmiselvästi on murha, muuttuu ääni kellossa. Joku eliminoi sairaita, toisten taakkana olevia heikkoja ihmisiä. Lukijan niskakarvat pöyhistyvät, sillä on selvää, että myös Jonasin vaimo Lucy täyttää uhrin vaatimukset paremmin kuin hyvin. Lukujen nimet kertovat, että aika käy yhä vähemmäksi.

Tilanne kylässä vaikuttaa yhä vain sekasortoisemmalta. Jonas yrittää epätoivoisesti hoitaa hommansa, kuten nimettömien kirjeitten kirjoittaja häntä kehottaa. Hän kokee olevansa suojelija, joka ei selviydy tehtävästään. Marvel on aivan yhtä avuton, samoin lukija.

Marvel tunsi olevansa täydellisesti eristyksissä ja eksyksissä. Joko hän kökötti hienonnimisessä hevoskuljetusvaunussa tai hän tuijotti televisiosta lumisadetta tallissa. Hänelle kerrottiin kaikki ja ei mitään. Jokainen tunsi toisensa mutta tappajaa ei tuntenut kukaan. Todisteet olivat paikallaan yhtenä päivänä ja kadonneet seuraavana. Epäillyt putosivat syliin kuin kypsä omena ja lipesivät sitten läpi käsien. Matkapuhelinyhteydet muodostuivat ja katkesivat silmänräpäyksessä, ja pirullinen kylmyys, sade ja lumi tekivät pakenevasta harhamaailmasta entistä tavoittamattomamman.

Kuka voi pienessä lumen eristämässä kylässä olla raaka murhaaja? Jonas pohtii, mitä näkyy tappajan silmistä. Tunnistaako hänet, jos häntä katsoo silmiin? Liikuntarajoitteisen Lucyn hän varustaa leipäveitsellä, mutta ovet hän jättää tapansa mukaan lukitsematta. Lucy kuluttaa päivänsä katselemalla kauhuelokuvia tyyny turvanaan.

Bauer kiihdyttää tarinan kierroksia kunnolla ennen karmaisevaa loppuratkaisua. Murhaajan motiivit löytyvät tälläkin kertaa kaukaa menneisyydestä. Muutama yksityiskohta jäi kuitenkin kaiken selvittyä kaivelemaan mieltäni, mutta jätettäköön ne nyt tässä salaisuuksiksi. Lisäksi bongasin tästäkin romaanista lipsahduksen, joka kohotutti kulmia. Loppuhuipennuksen ollessa käsillä tuiskuaa tiheästi lunta. Pellon yli kotia kohti kiiruhtava Jonas kuitenkin saa valoa taivaalla hohtavasta kuunsirpistä ja tähdistä… Näitä siis sattuu ihan suurenkin maailman kirjailijoille J. Käännökseenkin on lipsunut pikkulapsuksia, sillä esimerkiksi visailuohjelman nimi on suomeksi Haluatko miljonääriksi eikä Kuka haluaa miljonääriksi ja stetson kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Pilkunviilaajan korvaan niin pahasti särähtää…

Belinda Bauer: Tappajan katse (Darkside)

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2012. 467 s.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Sopivasti omaan lanu-kirjallisuuden (=lasten- ja nuortenkirjallisuus) lukukampanjaani sattui Kirsti Ellilän uunituore Majavakevät. Viikonloppuna paikallislehden sunnuntaisivuilla oli koko sivun juttu lasten lukuharrastuksesta. Jutussa todettiin ne vanhat perusjutut, että lapselle kannattaa lukea, koska se tukee hänen kielellistä kehitystään, antaa apua tunteiden ja vaikeiden asioiden käsittelyyn, opettaa ja viihdyttää. Majavakevät vastaa kaikkiin näihin tarpeisiin. Se on tarkoitettu ahmimisikäisille, murrosiän kynnyksellä keikkuville alakoulun yläluokkalaisille. Se sopii mainiosti sekä pojille että tytöille, mutta luulenpa, että lukijakuntaa tulevat olemaan nimenomaan tytöt.

Kannen ja nimen perusteella arvelin, että päähenkilö olisi majava. Niin ei kuitenkaan ole. Kirjan alkupuolella keskeisessä osassa on alakoulua vielä käyvä Hilla. Kaksivuotiaana Hilla adoptoitiin Suomeen. Tytön selvästi ulkomaalainen ulkonäkö hämmentää aikuisia. Ihan fiksutkin ihmiset kuvittelevat, että Hilla muistaa ja tietää synnyinmaansa asioita, vaikka hän on täysin suomalainen. Lapset ja nuoret pilkkaavat estoitta mutakuonoa. Vanhemmat ovat huolissaan, koska Hillalla ei ole ystäviä. Mutta Hilla on eri mieltä. Kodin lähellä sijaitsevalla lammella hänellä on ystäviä, majavat Mustatassu ja Hopeaturkki. Valitettavasti aikuisten silmissä majavat ovat tuhoeläimiä, joiden pato pitäisi saada räjäytettyä mahdollisimman pian.

Vähitellen aletaan seurata myös yläkoulua käyvän Ilpon edesottamuksia. Ilpon vanha sukulaisnainen omistaa majavalammen läheltä mökin. Siellä Ilpo muistaa lapsena joskus viettäneensä lomaa. Lammen rannalla Ilpo ja Hilla kohtaavat.

Mukaan tulee myös fantasia-aineksia, kun Hilla alkaa yhä enemmän sulautua yhteen majavien kanssa. Hopeaturkkia ammutaan, ja sen poikaset ovat vaarassa. Hillan on pakko tehdä jotakin. Samaan aikaan aikuisten suunnitelmat padon purkamiseksi tuntuvat saavan vauhtia.

Tarina on jännittävä, ja Ellilä on kehitellyt siihen mukavia koukkuja ja kaarroksia. Loppu on monin tavoin onnellinen, mutta ratkaisu tulee yllättävien käänteiden kautta.

On tietysti selvää, että tarkoitus on pohtia, keillä oikein on oikeus olla Suomessa. Kanadanmajavat istutettiin aikanaan sukupuuttoon hävitettyjen euroopanmajavien tilalle, mutta sitten huomattiin, että ne levittäytyvätkin liikaa. ”- Mutta ne on tuotu tänne muualta. Ne eivät kuulu Suomen luontoon, äiti sanoi. – No ehkä sinä haluaisit ajaa minutkin pois, sillä minutkin on tuotu muualta! Minäkään en kuulu Suomen luontoon!”  Hilla saa myös kuulla, että äiti olisi kampaajalla puuskahtanut toivovansa, että adoptiolapsen saisi palauttaa. Tämä jää arvatenkin kaihertamaan tytön mieltä.

Myös ihmisen ahneus ja luontoarvot ovat vastakkain. Hilla pohtii pariinkin kertaan ääneen, että aikuiset ajattelevat vain rahaa. Eikä syyttä. Niinhän se on. Jos rahanarvoinen metsä jää veden alle majavien padon takia, on helppo arvata, miten asiaan suhtaudutaan. Asetelma saa vielä kiinnostavan ulottuvuuden, kun Ilposta yllättäen tulee t metsänomistaja. Nuorikin voi joutua ihan oikeasti pohdiskelemaan arvokysymyksiä.

Ajateltavaa tarina siis tarjoaa kosolti niin aikuisille kuin varsinaiselle kohderyhmällekin, mutta saarnaava tai osoitteleva se ei missään nimessä ole. Sopii aikuisellekin, ja itse ahmaisin tämän yhdeltä istumalta.

Kannen ja kansien sisällä olevat kuvat on tehnyt Kirsi Haapamäki. Lukujen aloituskuvanakin on majava, mutta muuta kuvitusta kirjassa ei ole.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012. 187 s.

Maria Autio: Paperisudet

Luettuani läpi Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja 8 päätin, että nyt on taas tartuttava härkää sarvista ja ihan oikeasti luettava nuortenkirjoja. Jonkin verran olen niitäkin koettanut pitää silmällä, mutta harmillisen hataralla pohjalla oma tietämys on. Poimin kirjasta mielenkiintoisimmat tärpit ja aloitin lähikirjastosta. Hyllystä löytyi tällä kertaa Maria Aution esikoisnuortenkirja Paperisudet. Esikoisnuortenkirja, koska Autiolta on aikaisemmin ilmestynyt runokokoelma Valkoinen ruletti vuonna 1988. Autio voitti kirjallaan silloin J. H. Erkon palkinnon.

Loivamaa kuvailee kirjansa esipuheessa nykyistä nuortenkirjallisuutta ongelmakeskeiseksi. Keskeisin ongelma on perheen hajoaminen. Avuton ja empivä vanhemmuus on useissa perheissä arkipäivää. Tämä näkyy myös Paperisusissa. Päähenkilö Sallan vanhemmat ovat eronneet. Salla on äitinsä kanssa muuttanut pohjoiseen Rovaniemelle, ja isä on jäänyt uuden perheensä kanssa etelään. Sallan äiti on yksi kylmimpiä, joista olen lukenut. Hän ei ole ilkeä, mutta äärimmäisen torjuva ja vetäytyvä. Ainoat häntä kiinnostavat asiat ovat oma rauha ja entisen aviomiehen uuden vaimon mustamaalaaminen. Salla saa totisesti pärjätä itsekseen ongelmiensa kanssa. Vasta ihan kirjan lopussa vilahtaa mahdollisuus, että äiti olisi vähitellen toipumassa avioerostaan. 

Sallalla nimittäin on ongelmia. Häntä on kiusattu koulussa järjestelmällisesti yläasteen alusta alkaen, siis siitä asti kun hän muutti uudelle paikkakunnalle. Kirja alkaa syyslukukauden alkupuolelta, kun Salla on yhdeksännellä luokalla. Sallaa nimitellään ja hyljeksitään avoimesti. Luokan johtohahmo Ira eli Pomo ei voi sietää Sallaa. Kun Iran ja hänen tärkeimmän hännystelijänsä Tuulin välit kahdeksannen keväällä katkeavat, Tuuli lähestyy Sallaa. Tyttö on onnesta soikeana, kunnes Tuuli ja Ira tekevät sovinnon. Sen jälkeen huutelu ja syrjiminen vain pahenevat. Autio kuvaa mielestäni erityisen onnistuneesti luokan ryhmädynamiikkaa. Juuri näinhän nämä kuviot ovat menneet ikiaikaisesti. Ujo ja hiljainen Salla yrittää miellyttää, mutta turhaan. Kaikki yritykset kilpistyvät ylenkatseeseen.

Onneksi rinnakkaisluokalla kuitenkin on Aletta, toinen etelästä muuttanut ja väärää murretta puhuva tyttö. Tytöt ystävystyvät, vaikka eivät kiusaamisesta puhu edes toisilleen. Niin arka asia on. Aletankin perhe on rikkinäinen, mutta hän asuu työnarkomaani-isänsä kanssa. Sitten Aletta saa tarpeekseen kiusaamisesta ja karkaa kotoa. Isäkin lopulta huomaa tytön poissaolon ja havahtuu muutenkin horroksestaan. Karkureissu päättyy onnellisesti, ja Sallakin saa samalla rysäyksellä uusia ystäviä, joskin vain kaukaa.

Pian kaksikko tutustuu Virvaan, joka myös vaeltelee yksin koulun pihalla. Klubi siis kasvaa vähitellen. Mitään kostotarinaa tästä ei kuitenkaan onneksi rakennu. Autio päästää ääneen myös vastapuolen, sillä välillä näkökulma on Tuulin. Paljastuu, että Iralla ja Tuulillakin on omat ongelmansa. Hännystelijä-Tuuli itse asiassa katuukin käytöstään jossakin vaiheessa.

Paperisudet on siis selviytymistarina. Kirja päättyy onnellisissa merkeissä. Masentavinta on, että koulun opettajat eivät tuntuneet tajuavan yhtään mitään. Vain Aletan luokanvalvojasta sai yhden vilahduksen perusteella edes inhimillisen kuvan. Karulta tuntuu esimerkiksi ryhmätyötilanne:

Ilman ryhmätöitä kaikki olivat vielä jonoissa, siisteissä ja suorissa. Salla oli vain yksi muiden joukossa. Sitten hiljaisuus repesi meteliksi. Tasaiset pulpettijonot pirstoutuivat. Hetkessä Sallan ympärille oli pyyhkiytynyt tyhjä kehä. --- Jaahas Salla, Tiilikainen aloitti. – Mee sieki johonkin ryhmään. Vaikka tohon lähimpään. Mie käväsen vaan opettajainhuoneessa.

Huokaus. Tekeekö joku ammatti-ihminen tosiaan vielä näin?

Paperisudet on ajatteluttava ja koskettava nuortenromaani. Harmi vain, että harva sellainen, joka eniten ravistelua tarvitsisi, sitä koskaan lukee. Mutta siitä ehkä on lohtua niille kaikille kymmenille ja sadoille koulujen seinustoilla yksikseen seisoville. Ehkä.

Kieleltään ja rakenteeltaan teos on selkeä ja helppo. Loimuva antaa kirjalle miinusta siitä, että takakansiteksti painottaa liikaa Aletan katoamista. Kannessa sanotaan kuitenkin vain näin: Kun Aletta katoaa, tilanne koulussa alkaa kiinnostaa myös hänen isäänsä. Mutta jotenkin tuosta virkkeestä tosiaan jää sellainen kuva, että katoaminen on jotenkin dramaattisempi juttu kuin se sitten onkaan. Maria Loikkanen päättää oman arvionsa näin: Mutta niin taitavasti ja elävästi kuin Autio tarinaansa hahmotteleekin, silti tuntuu että teoksesta jää puuttumaan se ”viimeinen pisara”, piste iin päälle, joka puhaltaisi tarinan ja henkilöt lopullisesti elämään. Tämän allekirjoitan. Luin kirjan mielelläni ja se pisti minut jälleen kerran miettimään esimerkiksi omaa työtäni ja omia lapsiani. Mutta mitään suurta liikahdusta en sisälläni kuitenkaan tuntenut. Se jokin vielä antaa odottaa itseään. Kuitenkin aion lukea myös Maria Aution toisen nuortenromaanin, vuonna 2011 ilmestyneen Ajatustenlukijan. Se muuten on tämän vuoden Topelius-palkintoehdokas.


Maria Autio: Paperisudet
Karisto 2005. 170 s.

Stieg Larssonin Millennium-sarja

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin tiivistetty tarina on varmasti useimmille tuttu. Larsson kuoli viisikymppisenä äkilliseen sydänkohtaukseen vuonna 2004. Siinä vaiheessa hän oli ehtinyt kirjoittaa valmiiksi kolme dekkaria ns. Millennium-sarjasta. Neljättäkin osaa oli kirjoitettuna pari sataa liuskaa. Minulle yllätys oli, että Larsson oli suunnitellut sarjan kymmenosaiseksi (Wikipedia). Mutta loppu onkin sitten historiaa. Millennium-trilogia julkaistiin postuumisti, ja kaupallisesti ajatellen fiksusti, osa per vuosi. Suomennokset ilmestyivät samassa tahdissa, mutta noin vuoden viiveellä. Itse tyydyin odottelemaan pokkaripainoksia, koska halusin kirjat itselleni mutta ajattelin kuitenkin, että kertalukeminen riittää. Niinpä olen lukenut aloitusosan syyslomalla 2007, kakkososan lomareissulla kesäkuussa 2008 ja kolmannen kesäloman lopulla 2009. Muistan tyrmistykseni kreikkalaisessa lomakohteessa, kun pääsin kakkososan loppuun! Tähänkö tämä nyt jäi, ja loput ensi vuonna??!

Kirjasarjasta on sittemmin tehty elokuvaversio Ruotsissa ja sama on tekeillä Hollywoodissakin. Elokuvista on pilkottu tv-sarja, joka on esitetty Suomen televisiossa, samoin kuin elokuvat. Olen tietoisesti välttänyt kaikkia näitä, sillä jotenkin vain tuntuu, etten halua nähdä näitä tapahtumia kuvina. Viime syksynä WSOY julkaisi koko trilogian äänikirjana, ja silloin päätin kuunnella kirjat yhteen rytkyyn. Sanoista tekoihin. Aloitin kuuntelun syksyllä ennen joulua, ja viimeisen osan viimeinen levy päättyi tänään iltapäivällä.

Kuunteleminen oli oikein viihdyttävä ja valaiseva kokemus. Autossa työmatkoilla kuunneltuna tämä olisi saattanut olla liiankin jännittävä, jos tarina ei olisi ollut tuttu ennakolta. Silti, vaikka tiesikin tärkeimmät juonenkäänteet, työmatka tuntui joinakin päivinä liian lyhyeltä.

Vuoden välein osa kerrallaan lukeminen oli liian harva tahti, sillä kirjat ovat runsaita kaikin tavoin ja harmillisesti osa yksityiskohdista pääsi vuoden aikana muistista rapisemaan. Toisaalta taas tarmoa ei ollut siihen, että olisi lukenut aiempia osia uudelleenkaan. Nyt tämä huoli jäi siis pois ja pysyin hyvin mukana tarinassa. Haittana sitten olikin, että nyt huomasin turhan toiston ja ylimääräiset rönsyt välillä kiusallisen helposti.

Vuonna 2007 olen kirjoittanut omiin muistiinpanoihini seuraavaa:

”Järkälemäinen dekkari, joka on trilogian ensimmäisen osa. Ainoa puute kirjassa oikeastaan onkin turhan lavea kerronta, ainakin lopussa, kun kaikki arvoitukset ovat jo ratkenneet.

Päähenkilönä on nelikymppinen toimittaja Mikael, joka joutuu vetäytymään syrjään työstään kirjoitettuaan jutun liikemiehestä ja hävittyään sitten siihen perustuneen oikeusjutun. Juuri silloin Mikaelille tarjotaan omituista työtä. Vanhan sukuyrityksen eläkkeellä oleva päämies pyytää Mikaelia tutkimaan kolmekymmentä vuotta vanhaa arvoitusta. Suljetulta saarelta on kadonnut nuori tyttö, miehen veljentytär. Poliisilla ei ole johtolankoja, mutta mies ei haluaisi kuolla ennen kuin asia on ratkaistu. Lisäksi hän saa edelleen joka vuosi syntymäpäivänään arvoituksellisen kukkataulun muistutukseksi tapauksesta.

Vastahakoinen Mikael ryhtyy lopulta työhön. Suvun asioista alkaa paljastua melkoisen kummallisia  asioita. Apua tutkimuksiinsa Mikael saa oudolta nuorelta naiselta Lisbethiltä, joka on oikea tietokonevelho mutta muuten syrjäänvetäytyvä ja jollain tasolla jälkeenjäänytkin.

Mikael ja Lisbeth selvittävät arvoituksen, mutta löytävät paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa.”

Jo tässä aloitusosassa, Miehet jotka vihaavat naisia -kirjassa (MJVN), näkyvät kirjojen heikkoudet siinä missä vahvuudetkin. Larsson pohjustaa tarinaa paikoin tuskastuttavan perusteellisesti. MJVN:n henkilöistä joidenkin menneisyyttä kelataan 1930-luvulta alkaen! Ihan kaikkien sivuhenkilöiden kohdalla tuskin tarvitsisi olla näin perusteellinen. Maneeri alkaa olla aika puuduttava kolmannessa Pilvilinna joka romahti -osassa (PJR). Siinä kaikkien tutkintaan osallistuvien poliisienkin elämäkerrat käydään perusteellisesti läpi, ja roistojen useampaan kertaan, kun mukaan tulee uusia tutkimuksiin liittyviä tekijöitä, joille pitää taas taustat valaista.

MJVN:n alussa Larsson viittaa monesti suoraan Astrid Lindgreniin. Mikael Blomkvist on nuorena toimittajana lähes sattumalta mutta nokkelasti napannut muutaman konnan, ja häntä on alettu toimittajapiireissä kutsua pilkkanimellä Kalle Blomkvist. Kallehan on Lindgrenin mestarietsivä. Sattumalta kuuntelin alkusyksystä yhden Kalle Blomkvist

-kirjankin, ja kyllä perikunnollisissa Kallessa ja Mikaelissa on tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mikaelin tunnollinen ja taitava asianajajasisko muuten on nimeltään Annika. Lisbeth Salanderia verrataan kirjoissakin Peppiin. Nimitys saa naisen raivostumaan.

MJVN:ssä Larsson kuljettaa alkuun Mikaelin ja Lisbethin tarinoita irrallisina, mutta lopulta henkilöiden polut risteävät. Ilman Lisbethin apua Mikael ei ehkä olisi selvittänyt, mitä aikoinaan kadonneelle tytölle tapahtui. Lisäksi hän olisi saattanut päästä hengestään. Kirjan lopussa on vielä pitkä selostus siitä, miten Lisbeth onnistuu huiputtamaan itselleen rikolliselta kahden ja puolen miljardin kruunun omaisuuden. Oikeastaan juonia on siis kolme. Mikael yrittää paljastaa talousrikollisen, Wennersrtömin, mutta joutuukin itse vankilaan kirjan alussa. Sitten Mikaelilta tilataan tämän vanhan rikoksen selvittelyä. Samaan aikaan Lisbeth on vaikeuksissa uuden holhoojansa kanssa. Mies kun osoittautuu sikamaiseksi sadistiksi ja raiskaajaksi. Aineksia ei siis puutu tästäkään, mutta vauhti kiihtyy jatkossa.

Muistiinpanoni vuodelta 2008, kirjasta Tyttö joka leikki tulella (TJLT):

”Suoraa jatkoa edelliseen osaan, trilogian keskimmäinen. Samat henkilöt jatkavat. Lisbeth on katkaissut välinsä Mikaeliin, joka on syystä hämmentynyt. Upporikas Lisbeth matkustelee ja ostaa sitten luksusasunnon Tukholmasta salanimellä.

Mikael alkaa toimittaa kirjaa, jonka tekstit ovat peräisin tutkivalta journalistilta ja tämän väitöskirjaa tekevältä vaimolta. Pariskunta aikoo paljastaa ihmiskaupan kuvioita Ruotsissa. Kesken kaiken pariskunta murhataan ja kaikki todisteet viittaavat yllättäen Lisbethiin, jota on vainottu jo aiemmin. Mikael yrittää todistaa Lisbehtin syyttömyyden, mutta se osoittautuu todella vaikeaksi.

Juonenkäänteet alkavat mennä jo hieman liiankin lennokkaiksi. Mielenkiintoista on nähdä, miten viimeisessä osassa päästään tästä kaikesta kuiville.”

Aika lempeä tuo viimeinen kappale J. Kirja käynnistyy todella hitaasti. Toisella luku- tai oikeammin kuuntelukerralla sen vasta oikein huomasikin. Lisbeth tosiaan matkustelee rahojensa turvin, ja alussa kerrotaan pitkä tarina siitä, miten hän hoitelee erään vaimoaan hakkaavan amerikkalaisen hurrikaanin riehuessa Karibialla. Koko tarina ei liity asiaan lainkaan. Myös Mikaelin työkuvioita ja Dag Svenssonin tutkimuksia ihmiskaupasta selvitellään todella pitkään, ennen kuin lopulta alkaa tapahtua. Dag on tutkimuksissaan törmännyt salaperäiseen rikolliseen nimeltä Zala. Kun hän alkaa penkoa tätä tarkemmin, hänet ja hänen avovaimonsa murhataan. Lisbeth löytää nimen Zala Mikaelin tietokoneelta ja yllätyksekseen tunnistaa sen. Juttuun liittyy myös Lisbetin holhooja, joka yrittää kostaa Lisbetille aiemmassa kirjassa tapahtuneet rankaisutoimet. Jossakin vaiheessa käy ilmi, että Zala eli Alexander Zalatšenko on Lisbetin isä, Neuvostoliitosta 1960-luvulla loikannut agentti. Lisäksi kuvioihin liittyy vielä jättiläiskokoinen Ronald Niedermann, mies, joka ei tunne kipua…Kaiken keskellä Lisbeth miettii ratkaisua Fermatin matemaattiseen yhtälöön! Kirja päättyy tilanteeseen, jossa Lisbeth kiidätetään sairaalaan luoti aivoissaan.

Kolmas osa PJR jatkuu saumattomasti siitä, mihin toinen osa päättyi. Ensimmäinen osa on siis enemmän itsenäinen teos kuin kaksi viimeistä. Mikael yrittää auttaa Lisbetiä, jonka Säpon salainen alajaos Sektio aikoo eliminoida sulkemalla psykiatriseen sairaalaan. Zalatšenkoa suojelee todellinen salaliitto, jonka Mikael kaivaa esiin pelastaakseen Lisbethin, vaikka tämä ei kovin innokas ole apua vastaan ottamaan. Mutta näissä kuvioissa ei vielä ole tarpeeksi, vaan Larsson on ottanut mukaan ison sivujuonen, joka koskee Mikaelin lehden päätoimittajaa Erika Bergeriä. Erika saa yllättävän työtarjouksen konservatiiviselta päivälehdeltä. Hän ei saa kerrottua työpaikanvaihdoksesta kenellekään ennen kuin aivan viime hetkellä. Tätä asiaa jahnataan siis ensin. Sitten Erika saa heti uudessa työpaikassaan vihamiehiä ja peräänsä pelottavan stalkkerin. Koko tarina on sinänsä kiinnostava ja jännittäväkin, mutta ei mitenkään liity kirjan pääjuoneen. Muutenkin lehdentekoa kuvataan kirjoissa aika perusteellisesti. Heikko lenkki on myös yksi pääpahis Niedermann, joka on toisessa osassa keskeisessä roolissa. Hän palaa kuvioihin vasta epilogissa, kun Lisbeth käy tarkistamassa isältään jäänyttä vanhaa tehdaskiinteistöä.

Rönsyjä tarinassa siis on, ja paljon. On tietysti kiehtovaa, miten äkkirikastunut epäsosiaalinen nuori nainen hankkii itselleen luksusasunnon Tukholman keskustasta ja kalustaa sen Ikean kalusteilla ja liinavaatteilla. Mutta onko se dekkarissa olennaista? Tai se, mitä Mikael ja Erika tai kuka tahansa laittavat aamiaiseksi, miten saippuoivat itsensä suihkussa tai mitä pakkaavat mukaan lennolle? Tekstiä voisi siis jäntevöittää rutkasti, mutta toisaalta se saattaisi silloin myös menettää jotakin viihdyttävyydestään. Larsson osaa tehdä henkilöistä kiinnostavia. Roistot ovat niin inhottavia, että tuntee suunnatonta tyydytystä, kun hyvikset sankaritoimittajan ja mestarihakkerin johdolla antavat heille kunnolla köniin.

Äänikirjat lukee Kari Ketonen, jonka luennasta pidin kovasti. Hienoa myös, että sama lukija on tehnyt koko jättiurakan, sillä sarjoissa lukijan vaihtuminen kesken kaiken on todella ärsyttävää.

Miehet jotka vihaavat naisia, (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2006. Äänikirja 2011, 16 cd:tä.

Tyttö joka leikki tulella, (Flickan som lekte med elden, 2006), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2007. Äänikirja 2011, 18 cd:tä.

Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2008. Äänikirja 2011, 21 cd:tä.

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja

Vuonna 2002 jäin koukkuun. Kuuluin silloin Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon, jonka yhtenä vuoden kuukaudenkirjana oli amerikkalaisen Diana Gabaldonin bestseller Muukalainen. Muistan todella huonosti, oliko minulla ylipäätään minkäänlaista odotushorisonttia, kun kirjaan tartuin. Muistiinpanot jälkikäteen ovat karut, vain neljä lyhyttä riviä, jotka paljastavat minun kyllä viihtyneen kirjan parissa. Mutta mitään kovin painavaa sanottavaa siitä ei ole siis mieleen jäänyt. Silti sain eilen illalla loppuun sarjan seitsemännen osan, Luiden kaiun. Olen kymmenen vuoden aikana kahlannut 7524 sivua! Välillä pohdin ihan vakavissani, onko tässä mitään järkeä, mutta sitten jatkan ahmimista. Jokin jippo Gabaldonin tekstissä siis täytyy olla.

Gabaldon on koulutukseltaan luonnontieteilijä, mutta hän liittyi internetin keksimisen jälkeen CompuServe-nimiseen kirjoittajaryhmään ja sai ryhmäläisiltä innostunutta palautetta Skotlantiin sijoittuvasta tarinastaan ja kirjoitti sille jatkoa. Muukalainen ilmestyi vuonna 1991 (mikä oli minulle yllätys, sillä luulin, että kirja olisi suomennettu tuoreempana). Nettisivuillaan Gabaldon itse kertoo, että esikoisromaani oli tavallaan vahinko. Hän kirjoitti sen oppiakseen, millaista romaanin kirjoittaminen on ja haluaisiko hän kirjoittaa sellaisia. Tuloksena oli siis bestseller, ja Gabaldon jätti pian entisen ammattinsa ryhtyäkseen kirjailijaksi. Melkoinen tuhkimotarina siis, tai ainakin amerikkalaisen unelman toteutuminen. Kirjoja on nimittäin myyty reippaat 19 miljoonaa kappaletta…

Parhaillaan Gabaldon kirjoittaa sarjan kahdeksatta osaa Written In My Own Heart’s Blood, jonka pitäisi ilmestyä vuoden 2013 alussa. Suomennos valmistunee saman vuoden lopulla tai seuraavan keväällä. Gabaldon antaa myös ymmärtää, että kyseessä on sarjan päätösosa. Tulossa on kuitenkin myös vielä toistaiseksi nimeämätön prequel, eli ”mitä ennen tapahtui” -osa. Sarjaan liittyy myös oma spin offinsa, eli toistaiseksi kolmiosainen lordi Grey -sarja: Lordin yksityisasia, Lordi John ja veitsenterän veljeskunta ja Lordi John ja paholaisen korttipakka. Tätä spin off -sarjaa en ole lukenut. Lordi John Grey on siis Muukalais-sarjan sivuhenkilö.

Olen kirjoihin koukussa myös siinä mielessä, että pakkomielteenäni on hankkia ne kaikki. Niinpä hyllyssäni on lähes 35 senttimetriä tummanruskeita kirjanselkämyksiä G-kirjaimen kohdalla. Gummerus on julkaissut teoksia myös isokokoisina pokkareina. Omat kovakantiset versioni painavatkin useimmat toista kiloa kappaleelta. Ensimmäinen kirjakerhon kautta tullut on todella ohutsivuinen, joten se hieman hoikentaa rivistöä.

Mutta asiaan. Sarjan jujuna on aikamatkustus. Wikipediassa todetaan, että aikamatkailu yhdistetään yleensä tieteiskirjallisuuteen. Gabaldonin sarja ei kuitenkaan mielestäni ole millään lailla scifiä, vaan luokitteluksi sopii parhaiten historiallinen romantiikka, naisviihde, puhdas hömppä. Mausteena on ripaus fantasiaa tuon aikamatkailun muodossa. Juoni on rönsyilyssään vertaansa vailla, eikä mikään kustannustoimittaja tunnu asettavan Gabaldonille minkäänlaisia rajoja, päinvastoin. Hurjia seikkailuja, käsittämättömiä yhteensattumia, ja aina välillä estotonta seksiä. Siinä resepti, noin pääpiirteissään.

Muukalaisen alussa minäkertoja, lähes kolmikymppinen Claire on lomamatkalla Skotlannissa Invernessissä aviomiehensä historioitsija Frank Randallin kanssa vuoden 1945 kesäkuussa. Pari on ollut naimisissa seitsemän vuotta, mutta maailmansodan aikana he ovat tavanneet vain kolmesti. Frank etsii myös omia sukujuuriaan, ja saa selville, että hänen esi-isänsä on ollut Musta-Jaskaksi kutsuttu pahamaineinen kapteeni Jonathan Randall 1740-luvulla. Musta-Jaska on kohdellut kovalla kädellä kapinallisia skotteja. Tässä yhteydessä Claire tapaa ensi kerran Roger MacKenzien, josta myöhemmin tulee hänen vävynsä.

Juhannuksena Claire, joka on jättänyt sairaanhoitajan työnsä ja etsii aikansa kuluksi tietoja lääkekasveista, lähtee keräämään kasveja Craigh na Dunilta, muinaiselta kivikehältä. Kauhukseen hän siirtyy ajassa kaksisataa vuotta taaksepäin ja törmää ensi töikseen Mustaan-Jaskaan. Skottikapinalliset kuitenkin nappaavat hänet, ja hänet vihitään pakolla nuoren James Fraserin kanssa. Vaikka kyseessä on todellinen pakkoavioliitto, James ja Clare rakastuvat toisiinsa intohimoisesti. Seuraa monenlaisia kauheita juonenkäänteitä ja sankaripari on lähes jatkuvasti kuolemanvaarassa. James joutuu mm. Musta-Jaska Randallin vangiksi ja kiduttamaksi. Kirja päättyy onnellisiin hetkiin Ranskassa, johon pariskunta on kirjavien vaiheiden jälkeen päätynyt. James alkaa toipua kokemuksistaan, ja Clare kertoo olevansa raskaana.

Jo ensimmäisessä osassa Clare hyödyntää sairaanhoitajan ammattiaan. Kokemukset sodan ajalta ovat muutenkin eduksi. Ehkä kiehtovinta tässä aloitusosassa olikin, miten 1900-luvun ihminen selviytyy 1700-luvun maailmassa, ja miten Clare pystyy hyödyntämään tietojaan historian kulusta (tiedot ovat aika ylimalkaiset) sekä tieteen edistysaskelista. Muistan, että minua jäi kaivelemaan erityisesti, miksi kirjassa ei kerrottu mitään siitä, miten Frank Randall selviytyi vaimonsa katoamisesta. Siihen sain vastauksen seuraavassa osassa. Myöskään aikamatkan syytä tai tapaa ei tässä osassa muistikuvieni mukaan vielä paljoakaan ehditty pohdiskella.

Sudenkorento alkaa jaksolla, joka sijoittuu vuoteen 1968. Clare on palannut Skotlantiin kauniin punatukkaisen tyttärensä Briannan kanssa (James on pitkä ja komea, punatukkainen skotti, Frank lyhyempi ja tumma). Clare etsii tietoja Cullodenin taistelussa kuolleista. Hautausmaalta löytyy Jonathan Randallin hautakivi, mutta Claren kauhuksi myös Jamien (Jamesin). Clare kertoo Briannalle, että James eikä Frank oli tämän oikea isä. Myös Roger saa kuulla tästä ja Clairen uskomattomasta aikamatkasta. Sitten siirrytään takaisin 1700-luvun Ranskaan, jossa Claire ja James yrittävät estää Kaarle Stuartia nostattamasta kapinaa Skotlannissa. Historian kulun muuttaminen on kuitenkin mahdotonta, ja Cullodenin tuhoisa taistelu lähenee vääjäämättä. Claire on raskaana ja pariskunta tekee ratkaisunsa. Clairen on parasta pyrkiä takaisin 1900-luvulle, turvaan. Toinen osa päättyy 1960-luvun loppuun, jolloin Claire saa selville, että Jamie onkin elossa 1700-luvulla.

Kolmas osa Matkantekijä kertoo Clairen uudesta matkasta 1700-luvulle Jamien luo. Claire ja Roger ovat päätelleet, että tietyillä ihmisillä on kyky siirtyä ajassa kivikehien kautta tiettyinä vuoden hetkinä, kuten juhannuksena. Tällä kertaa Claire on varustautunut paremmin. Nykyajassa hän on opiskellut kirurgiksi, mistä onkin menneisyydessä paljon etua. Claire löytää Jamien, mutta hankaluuksia tuottaa se seikka, että Jamie on avioitunut luultuaan, ettei Claire voisi koskaan palata hänen luokseen. Jamie joutuu lähtemään Amerikkaan Pohjois-Carolinaan, jossa suvulla on maaomaisuutta. Claire seuraa häntä, mutta matkalla sattuu monen moista, mm. hurrikaani iskee.

Syysrummuissa nykyajassa Brianna ja Roger saavat käsiinsä lehtileikkeen, jossa kerrotaan James ja Claire Fraserin kuolleen tulipalossa vuonna 1776. Brianna lähtee kivikehän kautta etsimään vanhempiaan ja estämään katastrofin. Roger, joka myös on sukuaan aikamatkaaja, seuraa häntä. Brianna raiskataan ennen kuin Roger löytää hänet. Perheen yhdistymistä ja erilaisia vaikeuksia siinä käsitellään vielä pitkään. Mielenkiintoisimpia kohtia ovat uudisasutuksen kuvaus. Jamie ja klaanin muut jäsenet rakentavat umpimetsään, erämaahan, lopulta melko kukoistavan tilan. Claire koettaa hoitaa lääkärin tointa alkeellisissa oloissa. Hän esimerkiksi koettaa valmistaa penisilliiniä homehduttamalla leipiä sekä rakentaa kalkkarokäärmeen hampaista injektioruiskun. Intiaaneihin sekä muihin aikamatkustajiinkin törmätään. Tuliristi sekä Lumen ja tuhkan maa eivät kovinkaan paljon vie juonta eteenpäin, vaikka hurjia seikkailuja koetaankin. Sisällissota levottomuuksineen lähestyy ja Frasereitten asema käy vähitellen tukalaksi. James Fraser tuntee olevansa luonnostaan kapinallisten eli amerikkalaisten puolella. Sotiminen kuitenkin kauhistuttaa häntä, sillä hänen avioton poikansa William on brittiupseeri. William uskoo, että hänen isänsä on lordi John Grey.

Koska olen lukenut kirjoja kymmenen vuoden mittaan harvakseltaan, en millään ole tahtonut pysyä kaikissa juonenkoukeroissa mukana. Näihin kirjoihin todellakin olisin toivonut henkilöluetteloita, sukupuita ja karttoja lukemisen avuksi. Niitä ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. Kirjailijan nettisivuilla tosin esitellään teokset The Outlandish Companion Vol 1 ja Vol 2, joissa on juuri näitä kaivattuja tietoja. Jälkimmäinen osa on vielä teon alla, mutta ensimmäisessä osassa olisi henkilöluetteloita, horoskooppeja, sukupuita jne., jotka liittyvät sarjan neljään ensimmäiseen osaan.

Kahden vuoden tauko lukemisessa taakkani lähdin kahlaamaan osaa seitsemän, Luiden kaikua. Sen muistin, että edellisessä osassa Brianna, Roger ja lapset Jem ja Mandy lähetettiin kivikehän kautta nykyaikaan, vuoteen 1980. Syynä oli Mandy-tytön synnynnäinen sydänvika, jota ei voitu hoitaa edes Clairen avuilla 1770-luvulla. Clairen ja Jamien koti tuhoutui tulipalossa kirjan lopussa, mutta kukaan ei menehtynyt.

Sisällissota on vihdoin alkamassa, ja Jamie ja Claire päättävät lähteä Skotlantiin, jotta James ei joutuisi sotaan vapausarmeijan joukkoihin. Samalla seurataan mm. Williamin vaiheita Pohjois-Amerikassa brittisotilaana. Nykyajassa Brianna ja Roger ovat asettuneet Jamesin entiselle kotitilalle Lallybrochiin. Roger saa käsiinsä lippaan, jonka sisällä on Clairen ja Jamesin heille kirjoittamia kirjeitä. Niiden avulla Brianna ja Roger voivat seurata menneisyyden tapahtumia. Epärealistisuuden huippu on minusta se, että he eivät lue kirjeitä heti, vaan säästelevät niitä avaamattomina kuukausia! Pariskunnan elämän seuraaminen nykyajassa on kirjan parasta antia. Yllättävä vieras menneisyydestä pistää lisää kierroksia tarinaan. Lopussa tapahtuu tragedia, ja kaikki jää kesken niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin.

Sallalta poimin vuosi sitten Kaari Utrion kirjojen yhteydestä termin rouvasporno, joka sopii näihin kirjoihin mainiosti. Kumpikin pariskunta, niin Claire ja James kuin Brianna ja Rogerkin, ovat suorastaan harvinaisen aktiivisia seksin alueella (tai ainakin minä ajattelen niin). Kunnon petipuuhat auttavat aina, onpa sitten millainen murhe tai huoli painamassa. Ikäkään ei haittaa, eikä liiton kesto. Seksi on aina yhtä tajunnanräjäyttävää, ollaanpa sitten juurakoiden päällä havulaavulla tai untuvapatjalla kartanossa. Claire on keski-iässäkin vielä hehkeä ja Jamien mieskunnossa ei ole toivomisen varaa. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä päälle liimatummilta seksikohtaukset alkavat tuntua.

Samoin alkaa tökkiä kielimuoto, jonka kääntäjä Anuirmeli Sallamo-Lavi on valinnut markkeeraamaan ylämaalaisten murteellista englantia. Muistaakseni Salla totesikin jossakin kommentissaan omassa blogissaan, että tämä mää ja sää -kieli hyydytti hänet jo alkumetreillä. Minä olen yrittänyt kestää, ja määt ja säät menevätkin vielä ihan kepoisesti, mutta vanhahtavat ja ylätyyliset konsat ja ollos-muodot alkavat jo olla liikaa. Sitä paitsi ehken on yhdistelmä sanoista ehkä ja en, siis kielteinen muoto! Alkuperäinen teos on todella jaaritteleva, eikä suomennettaessa ole karsittu edes selkeästi tahatonta toistoa. Varaa kyllä olisi ollut. Juonta täysin kuljettamattomia jaksojakin olisi voinut huoleti karsia. Tosin ymmärrän, että kustannussopimuksia tehdessä tämänkaltaisesta lyhentämisestä pitäisi erikseen sopia, eivätkä oikeuksien myyjät välttämättä niihin suostu.

Muukalais-sarjalla on oma keskustelupalsta, joka tosin ei ole ihan hiljattain päivittynyt. Samoin sarjalla on suomenkielinen Facebook-sivu, vaikka hiljaiselta vaikuttaa sekin.

Diana Gabaldon: Muukalainen (Outlander)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2002, 825 sivua

Sudenkorento (Dragonfly in Amber)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, kesäkuu 2004,763 sivua

Matkantekijä  (Voyager)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, tammikuu 2005,928 sivua

Syysrummut  (Drums of Autumn)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, heinäkuu 2005, 1140 sivua

Tuliristi  (The Fiery Cross)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis

Gummerus Kustannus, elokuu 2006, 1320 sivua

Lumen ja tuhkan maa (A Breath of Snow and Ashes)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2007, 1411 sivua

Luiden kaiku (An Echo in the Bone)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2010, 1189 sivua


HUOMIO! 9.10.2015 Gummerus tiedottaa Facebook-sivuillaan:

Suuren kysynnän vuoksi tiedotamme, että Diana Gabaldonin kirjoja on saatavana näin:

MATKANTEKIJÄ-SARJA
Muukalainen (löytyy pokkarina)
Sudenkorento (löytyy pokkarina)
Matkantekijä (löytyy pokkarina)
Syysrummut (tulossa pokkarina joulukuussa 2015)
Tuliristi (tulossa pokkarina helmikuussa 2016)
Lumen ja tuhkan maa (toistaiseksi loppuunmyyty)
Luiden kaiku (löytyy kovakantisena)
Sydänverelläni kirjoitettu (löytyy kovakantisena)

Tulivana – Neljä Matkantekijä-kertomusta (löytyy kovakantisena ja pokkarina)

LORDI JOHN -sarjasta on saatavana kovakantisena:
Lordi John ja paholaisen korttipakka
Skottilainen vanki