tiistai 12. huhtikuuta 2022

Aino Leppänen: Terkuin ope

 


Kylläpä osasi harmittomalta vaikuttava romaani saada aikaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia! Mitä tästä oikein ajattelisin? Kenelle tämä on tarkoitettu, kenelle tätä suosittelisin?

Luin Aino Leppäsen romaanin Terkuin ope. Sen minäkertoja on 39-vuotias Aisku, joka työskentelee jossakin nimeämättömäksi jäävässä pienessä lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina jossain päin Suomea Uudenmaan ulkopuolella. Aisku on 9-vuotiaan Alinan yksinhuoltaja ja entinen kansallisen kilpatason lentopalloilija, joka harrastuksekseen valmentaa Alinan joukkuetta.

Romaani kertoo Aiskun elämästä yhden lukuvuoden ajalta. Tuo lukuvuosi alkaa elokuusta 2019, joten lukija tietää paremmin kuin Aisku, että pientä lisäturbulenssia on lehtorin elämään tarjolla, kunhan kevät koittaa.

Yksinhuoltaja-arkeen jämähtäneen naisen elämään tulee aavistuksenomaista värinää, kun hän tutustuu koulun uuteen hyväkroppaiseen ja kotimaisesta klassikkokirjallisuudesta sitaatteja heittelevään Elmoon. Mutta toisaalta ex-aviomies Jussikin näyttää edelleen tosi hyvältä, eikä Aisku oikein saa mieleensä, miksi he aikanaan erosivatkaan. Ollako kuuma puuma vai kieriskelisikö vanhan suolan pauloissa?

Ihmissuhdejuoni on siis suoraan (nais)viihteen peruskuviosetistä napattu, eikä siinä mitään, ihan toimiva ja kivasti Leppäsen käsissä taivuteltu kuvio se on. Kolmiodraama on kuitenkin vain romaanin loimilankaa. Varsinaiset kudekuviot liittyvät Aiskun työhön lukion äikänmaikkana. Leppänen kertoo tarkasti, millaisia monenkirjavia työtehtäviä lukion opettajan arkeen ja vuodenkiertoon nykypäivänä kuuluu.

Olen moneen kertaan ihmetellyt, miksi koulumaailmaan ei juurikaan sijoiteta romaaneja, tai jos sijoitetaan, niiden kuvaama maailma näyttää usein opettajalukijan mielestä jokseenkin kummalliselta. Nyt Leppänen toteuttaa toiveeni ja vieläpä hyvinkin perinpohjaisesti. Miksi en vain hihku ilosta?

Ymmärsin, että Terkuin open on tarkoitus olla hauska kirja. Ilmeisesti huumorintajussani on juuri tässä kohtaa (tai ainakin tässä kohtaa, miten vain) jokin vika, sillä itku oli paljon useammin lähellä kuin nauru. Liioittelu on huumorin keino, mutta valitettavasti en osannut lukea Leppäsen opettajan työn kuvausta liioiteltuna vaan koin sen olevan surullisen realistista.

Tiedän paremmin kuin hyvin, että lukion niin kuin kaikkien muidenkin oppilaitosten opettajat ja muu henkilöstö ovat ylikuormitettuja ja monet kirjaimellisesti uupumuksen partaalla tai jo pahasti uupuneita. Työlle ja vaatimuksien kasvulle ei näy loppua, ja vain harva uskaltaa ajatella, miten selviytyy eläkkeelle asti terveenä ja hengissä. Maalia vielä siirretään jatkuvasti yhä kauemmas. Näiden ajatusten kanssa myös Aisku ja hänen kollegansa ankarasti painiskelevat, eikä heillekään ratkaisevaa helpotusta löydy (anteeksi vain spoilaus!).

Opiskelijoiden taidot ja motivaatio tuntuvat olevan totaalisesti hukassa. Leppänen ryydittää kuvaustaan äidinkielen opettajan työn turhauttavista hetkistä lainaamalla raflaavia esimerkkejä opiskelijoiden teksteistä ja Wilma-viesteistä. Valitettavasti ne eivät edes hymyilyttäneet, koska tiedän niidenkin olevan ihan totisinta totta.

Aisku vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä, jollaisen mielelläni ottaisin kollegakseni koska tahansa. Ihailtavasti hän saa pidettyä sarkasminsa ja kipakat kommenttiversionsa omana tietonaan eikä sano ääneen tai kirjoita, mitä oikeasti ajattelee. Pahimmat paheet ovat arkisia nautintoja kuten salatupakointi ja mieltymys rasvaiseen ruokaan ja punaviiniin.

En tiedä, onko Leppäsen tarkoituskaan mitenkään yllättää lukijaansa sillä tiedolla, että opettajatkin ovat virkarooliensa takana ihan tavallisia ihmisiä. Minä nyt en ainakaan yllättynyt, koska tunnen aika montakin opettajaa, ja meistä on kyllä moneksi. Jotkut jopa tupakoivat, ja olenpa nähnyt jonkun siemailevan viiniäkin. Kaikenlaisia kommelluksiakin sattuu niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Ihan varma olen kuitenkin siitä, että ihan kaikki ajattelevat arkityössään välillä kuin Aisku, mutta suuri valtaenemmistö hänen laillaan pitää tiukasti kiinni ammatillisuudestaan ja säilyttää kasvonsa (ja virkansa).

Leppänen kuvaa suorastaan piinallisen tarkasti ja uskollisesti äidinkielen lehtorin työtä ylioppilaskoevalvontoineen ja korjattavien tekstien musertavine pinoineen, viikonlopputöineen ja opettajakokouksineen. Juuri tämä minua lopulta eniten askarrutti. Toisaalta oli ihan mukavaa, että kerrankin juuri minun ammattiani ja sen harjoittamista keskitytään kaunokirjallisessa teoksessa hartaasti kuvaamaan.

Mutta toisaalta, ketä tämä oikeasti kiinnostaa? Kenelle voisin kirjaa suositella? Lukion (äidinkielen) opettajille? Milloin he lukisivat tätä? Lukuvuoden aikana sen parissa voisi tilanne kriisiytyä ja kuormittuminen pahentua entisestään, kesäkeskeytyksen aikana sen lukeminen voisi pilata palautumisyritykset. Alalle aikoville en ainakaan uskalla suositella, sillä se saattaisi pahimmassa (vai parhaassa?) tapauksessa aiheuttaa opintojen keskeytymisen. Jos jostain syystä joku muulla alalla oleva haluaa tietää, millaista opettajan työ on, tästä kirjasta saa aika todenmukaisen kuvan.

Näistä pähkäilyistäni huolimatta viihdyin Terkuin open parissa kuitenkin oikein hyvin. Erityisesti arvostan, miten tarkasti Leppänen Aiskun kautta kuvaa pandemiakevään 2020 absurdeja tunnelmia. Olen harmitellut, etten pidä päiväkirjaa, sillä poikkeuksellisesta keväästä olisi ollut hyvä saada jotain paperillekin muistiin. Leppänen on nyt tehnyt sen puolestani. Aisku kollegoineen singahtaa parissa päivässä etäopetusmoodiin ja alkaa pitää opetustuokioitaan mykille mustille ympyröille läppärin näytöllä. Ylioppilaskirjoituksia nopeutetaan, Uusimaa eristetään, etäopetus jatkuu ja jatkuu, ylioppilasjuhlat peruutetaan… Muistatteko?

Leppänen kuvaa myös Aiskun työyhteisöä hyvin lempeästi. Rehtori Tuulikki on sydämellinen ja erinomainen esimies, eikä kollegoissakaan ole kuin vain muutama lievästi ärsyttävä tapaus. Yhteishenki on jopa erinomaisella tasolla, mikä pandemian iskiessä on erinomainen etu. Paljon raadollisemmankin työyhteisökuvauksen koulumaailmasta saisi vaivatta kokoon.

Aino Leppänen: Terkuin ope
Myllylahti 2022. 328 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang.
Kansi Kaisu Sandberg.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

P.S. Olisipa tosi kiva tietää, miltä tämä kirja tuntuu jonkun muun kuin opettajalukijan mielestä! Muista käydä kertomassa, kun olet lukenut. 

2 kommenttia:

  1. En ole tätä lukenut enkä tiedä, uskallankokaan. :D Olen siis itsekin ope, en tosin ole juuri tehnyt töitä lukiossa.

    VastaaPoista
  2. Minä taas pidin kirjasta kovasti. Oli hyvin kirjoitettu ja hauska. Omasta koulunkäynnistäni on ikuisuus enkä ole opettaja, joten omakohtaista tietoa koulusta ei ole. Uskottavalta kirja kuitenkin tuntui. Aion lukea myös kirjoittajan aikaisemman kirjan ja ilman muuta luen myös mahd. tulevan.

    VastaaPoista