tiistai 22. lokakuuta 2019

Aila Meriluoto 1924 - 2019. Mikä rohkea nainen ja upea kirjailija!



Tänään on uutisoitu Aila Meriluodon kuolemasta. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäellä syntynyt Meriluoto kuoli eilen 21.10.2019 Helsingissä 95-vuotiaana. Minulle Aila Meriluoto on erityinen kirjailija, koska olen aikanaan kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Mekko meni taululle arvostelun paikallislehteemme. Tuo arvostelu julkaistiin Salon Seudun Sanomien kulttuuriosastolla 11.11.2001 ja se oli ihan ensimmäinen juttu, jonka lehteen kirjoitin.

Lainaan nyt tähän alle tuon miltei 18 vuotta vanhan juttuni Meriluodon muistoksi. Lukija suonee anteeksi jutun kömpelyyden. Kirjoittajalla on ollut selvästi enemmän intoa kuin osaamista, mutta se annettakoon anteeksi.

***


Aila Meriluodon muistelmateos Mekko meni taululle on hieno kirja. Se on kaunis ja hienovireinen kuvaus pieksämäkeläisen porvarisperheen elämästä 1920-luvun loppupuolelta jatkosodan päättymiseen. Näkijänä ja kokijana on perheen nuorempi tytär, joka jo hyvin pienenä aavistaa olevansa erilainen kuin muut.

Kirjan alussa Meriluoto kertoo oikeastaan isänsä ja äitinsä sukujen tarinaa. Sukulaisia vilisee sivuilla aluksi tiuhaan ja heidän elämäntarinoistaan kerrotaan kiinnostavia palasia. Ulottuvatpa Meriluodon äidin suvun juuret Salon seudullekin. Kirjan tässä osassa lukija olisi kaivannut avukseen vaikkapa sukupuuta, jotta sukulaiset olisivat pysyneet paremmin ruodussa.

Ensimmäiset muistot omasta lapsuudesta ovat lapsen sekavia painajasimaisia häivähdyksiä, joissa isän yöksi tuolille asettamat vaatteet muuttuvat polvistuneeksi mieheksi. Sitten tilalle tulevat tapaukset, joista aikuiset ovat myöhemmin kertoneet ja jotka sekoittuvat oikeisiin muistoihin, esimerkiksi ilmalento lastenvaunuissa keittiönportailta. Ilmalento päättyi graniittiseen porraskiveen, johon Aila-vauva löi päänsä. Onneksi pehmusteena oli tyyny, mutta äiti selitti myöhemmin, että juuri tämä onnettomuus teki Ailasta runoilijan.

Muistoja ei ole yritetty kokonaan pakottaa aikajärjestykseen, vaan lukujen otsikoina on esimerkiksi ystävättärien nimiä tai ’Talvisota’. Tämä ryhdittää teosta koko lailla. Loppupuoli, jossa Meriluoto alkaa jo lähestyä aikuisikää, on sen sijaan kronologisempi 
sotakokemuksineen. Sodan kokeminen opiskelijatyttösenä pommien keskellä Helsingissä synnytti Lasimaalaus-kokoelman merkittävimmät runot, muun muassa ’Kivinen jumala’ syntyi ankaran pommitusyön jälkitunnelmissa.

Mekko meni taululle sisältää ankeitakin asioita. Lapsuus 1920-luvun Suomessa ei ollut aina helppoa. Vanhemmat pitivät kotona kovaa kuria, lapsia piiskattiin paremmissakin perheissä, niin Meriluodoillakin. Piiskaamisesta huolehti äiti, jonka ”tutut hymyilevät kasvot olivat muuttuneet äkkiä pahoiksi, vieraiksi”. Vaikka perhe kuului paikkakunnan kermaan, olihan isä yhteiskoulun rehtori ja äitikin opettaja, joutui nuorempi tyttö käyttämään vanhemman siskon vanhoja vaatteita. Uusissakin vaatteissa oli aina reilusti kasvunvaraa. Tällaisesta tapauksesta tulee kirjan nimikin. Aila joutui uudessa mekossaan taululle laskemaan. Illalla matematiikanopettaja oli kotona naureskellut: ”Mekko meni taululle!” Niin pieneltä laiha tyttö oli mekon sisällä näyttänyt.

Laihuus, vinot hampaat, voimakas likinäköisyys: Aila oli ruma. Eikä vain omasta mielestään. Lähtemättömästi jäi pikkutytön mieleen äidin lausahdus, kun tämä tutkiskeli tyttärensä ulkonäköä: ”Paljon on puutteita!” Aila ei myöskään ollut kätevä käsistään. Äiti ei jaksanut opettaa kotitöitä, eivätkä ne tyttöä kiinnostaneetkaan. Sen sijaan hän oppi viisivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjoista tulikin hänelle tärkeä pakopaikka, kun hän ujona ja vetäytyvänä myöhemminkin vietti aikaa mieluiten yksin.

Meriluodon muistot eivät ole kuitenkaan katkeria. Ikävät asiat sivuutetaan nopeasti, ja siirrytään muihin aiheisiin, esimerkiksi ystäviin, joita kuitenkin oli koko joukko. Erityisen tärkeä oli Muru, iloinen ja ulospäinsuuntautunut ystävätär. Myös isosisko Sirkka oli läheinen, lähes kuin toinen äiti.

Teoksen kieli on kaunista, paikoin jopa runollista. Koko ajan se on silti kuin puhetta lukijalle, joka pääsee kurkistamaan kertojan elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Kirja on kuvitettu valokuvin. Rippi- ja ylioppilaskuvien lisäksi mukaan on otettu myös esimerkiksi epämuodollisia kesänviettokuvia.

Meriluoto on aiemmin julkaissut teoksen Lasimaalauksen läpi, jossa on päiväkirjamerkintöjä 1940-luvulta, sekä päiväkirjateoksen Vaarallista kokea.

***
Kotimaisesta kirjallisuudesta arvosanoja suorittaneena ja sitä vuosia koulussa itsekin opettaneena toki tiesin Aila Meriluodon, olin lukenut hänen Lasimaalaus-kokoelmansa ja käännöstöitään, kuten esimerkiksi Aniaran. Senkin tiesin, että Meriluoto oli ollut naimisissa toisen kirjailijan eli Lauri Viidan kanssa. Mutta siihen tietoni oikeastaan tyssäsikin. Muistan tämän teoksen äärellä jo miettineeni, miten kummassa tästä porvarisperheessä kasvaneesta eteerisehköstä runotytöstä ja kaikkea muuta kuin eteerisestä työläisrunoilijasta oli voinut tulla pari. Sekin sitten aikanaan selvisi.

Kävi nimittäin niin kuin minulle näyttää aina välillä käyvän: hurahdin. Luin vuoden 2002 aikana läpi melkoisen pinon Meriluodon ja Viidan tuotantoa. Aloitin Meriluodosta ja hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea. Kylläpä oli kirja! Se myös avasi aivan toisenlaisen kuvan Meriluodosta kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Olen merkinnyt aikanaan itselleni muistiin kirjasta näin:



Luin syksyllä Meriluodon muistelmateoksen lapsuuden ja nuoruuden ajoilta ja ihastuin tyyliin ja sisältöönkin. Ihmettelin, miten niin herkkä tyttö päätyi myöhemmin naimisiin Lauri Viidan, skitson runoilijan kanssa. Vaarallista kokea on päiväkirja avioeron jälkeisiltä vuosilta, jolloin kirjailija etsii itseään ja kirjoittaa kirjoja. Kirjan takakannessa vihjataan, että pääsisältö on jotain muuta kuin kirjoittamisesta kertovaa, mutta mielestäni kirjoittaminen nimenomaan oli keskeisintä ja myös kirjailijana eläminen. Miten elättää viisihenkinen perhe pelkillä runoilla?
Miessuhteitaan Meriluoto tilittää myös, ja ne ehkä olivatkin omana aikanaan melko skandaalinkäryistä aineistoa. Ei ihme, että kirja julkaistiin vasta 1996. Rakkaushuolistakin kuitenkin tulee myöhemmin kirjallista materiaalia.

Muistan edelleen, miten tyrmistynyt olin itse kahden pienen lapsen äitinä Meriluodon ratkaisujen äärellä. Kun Meriluoto rakastui, kaikki sovinnaisuussäännöt ja pikkuporvarillisuus sai painua hevon kuuseen. Tämä nainen totisesti osasi tarttua hetkeen ja kulloiseenkin mieheen. Vai mitä sanotte hänen ratkaisustaan ottaa neljä lastaan ja muuttaa Pohjois-Ruotsiin naimisissa olevan pappismiehen kotiin piittaamatta siitä, että miehen vaimo ja lapsetkin olivat siellä? Uskomattoman rohkea nainen!

***
Lasimaalauksen läpi -teos, joka pitää sisällään päiväkirjan vuosilta 1944 – 47 ja Lasimaalaus-runokokoelman, oli mielenkiintoinen, mutta ei niin vaikuttava kuin Mekko meni taululle ja Vaarallista kokea.
***

Seuraavaksi olikin tartuttava Lauri Viidasta ja parin avioliitosta kertovaan teokseen Lauri Viita, legenda jo eläessään. Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:



Meriluoto tilittää melko intiimisti omia tuntojaan myrskyisän avioliiton ajoilta. Viita oli melkoinen persoonallisuus. Meriluoto kohtasi itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Viidan pian esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Viita oli jo silloin naimisissa ja kahden lapsen isä. Meriluoto ei kovin suoraan kerro, mitä hänen omat vanhempansa vävystä pitivät, mutta helppoa ei voinut olla. Meriluoto ja Viita vihittiin vain 11 päivää ennen heidän esikoislapsensa syntymää.

Meriluoto piti aviomiestään ehdottomasti ylivertaisena nerona. Viita oli armoitettu keskustelija ja seuramies, jolle myös viina maistui. Pian mielisairaus alkoi osoittaa elonmerkkejä, ja elämä muuttui painajaiseksi. Avioeron järjesti lopulta kustantaja, mutta varsinainen henkinen ero vei ainakin kolme vuotta. Päiväkirjassaan Meriluoto on sitä mieltä, ettei ole koskaan oikein päässyt Viidan varjosta. Hän koki täysin sulautuneensa Viitaan avioliiton aikana.

Kaikista kuvatuista vaikeuksista huolimatta kirja on hyvin lämminhenkisesti kirjoitettu, eikä se ole katkera. Huumoriakin on mukana, ja kirja herätti tarpeen lukea pian uudelleen Moreenin, Viidan pääteoksen.

Tästä kirjasta on mieleeni jäänyt jakso, jossa Viidat asuivat eristyksissä ja alkeellisissa oloissa saaressa. Meriluotohan ei ollut mitenkään kätevä käsistään tai tottunut hoitamaan kotia, mutta kun lapsiakin tuli, oli pärjättävä. Miehen avun varaan ei voinut kovin paljoa laskea.

***






Tartuin myös Meriluodon proosateoksiin, niistä ensimmäinen oli Peter-Peter. Huomasin nopeasti, että Vaarallista kokea -teoksessa kerrotaan romaanin kirjoittamisesta ja sitä edeltäneistä tapauksista. Kirjan juoni noudattaa ulkoisesti monessa kohdin melko yksityiskohtaisesti Meriluodon omaa rakkaustarinaa, jonka hän koki Ruotsissa virolaisen runoilija-lääkärin kanssa. Mies oli naimisissa ja piti Meriluotoa ilmeisesti vain hauskana seikkailuna. Ei Meriluotokaan kai ajatellut mitään avioliittoa.

Romaani rakentuu pääosin päähenkilön kirjeisiin miehelle. Miehen kirjeitä ei ole mukana, paitsi ihan lopussa se, minkä mies kirjoitti kirjan kustantajalle. Muuten mukana on naisen päiväkirjakatkelmia ja romaanin luonnoksia. Hurjasta hurmiosta siirrytään salailevaan hotellisuhteeseen ja sitten äkkinäiseen hylkäämiseen.
***





Romaani Kotimaa kuin mies kertoo sotalapsi Elinan tarinan. Kertomus alkaa jo oikeastaan Elinan äidin, Elnan, lapsuudesta ja nuoruudesta. Elina on puolisokean Elnan avioton lapsi. Elna solmii avioliiton sokean korinpunojan kanssa, ja he saavat Elinalle pikkususkon, Helinän.

Sota muuttaa elämän ja äiti lähettää tytöt Ruotsiin. Siellä heidän tiensä eroavat lähes lopullisesti. Elinaa heitellään perheestä toiseen. Välillä paikat ovat hyviä, välillä huonoja. Sota loppuu hetkeksi ja Elina palaa kotiin, missä äiti vain odottaa Helinää turhaan palaavaksi ja Elina tuntee itsensä irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Uuden sodan alkaessa Elian on taas Ruotsissa ja joutuu maalaistaloon piiaksi. Hän palaa taas Suomeen ja tulee jatkosodan loppupommitusten aikana 15-vuotiaana raskaaksi. Lapsen hän synnyttää Suomessa, mutta muuttaa lapsineen takaisin Ruotsiin entiseen paikkaan. Siellä hän solmii rakkaudettoman avioliiton perheen kaatumatautisen pojan kanssa.

Romaanissa on paljon aineksia, jotka ovat tuttuja Meriluodon päiväkirjoista ja muistelmista, esimerkiksi Helsingin pommitus ja Elinan suomalainen kirjeenvaihtotoveri. Miehen mielisairaus on helppo yhdistää Lauri Viitaan, vaikka onkin laimeampaa. Kirjassa kuvataan hyvin juurettomuutta, joka oli sotalasten kohtalo. Hyvää tarkoittavasta menettelystä seurasi paljon pahaa.

***
Nuortenkirja Ateljee Katariina löytyi työpaikan kirjahyllystä ja uteliaisuuttani luin senkin. Se on melko kesy, toisin sanoen moraaliltaan korkea. Ihastusta hiukan halataan ja suukotellaan, ja poika on vanhempi ja vastuuntuntoinen. Katariina on noin 17-v. ja tapaa monen vuoden jälkeen taiteilijaäitinsä Ruotsissa. Katariina alkaa itsekin tehdä taidekäsitöitä ja suhde äitiin rakentuu pikkuhiljaa. Mukava viaton tarina.
***




Jos haluaa saada tiivistetymmässä muodossa yleiskatsauksen Aila Meriluodon värikkäästä elämästä ja monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta, suosittelen Panu Rajalan vuonna 2010 ilmestynyttä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Suosittelen sitä siitä huolimatta, että tänään olen hampaitani kiristellen lukenut uutisointia kirjan tekijästä ja sen aiheesta. Olen tämänkin teoksen arvoinut lehteen ja kirjoittanut silloin muun muassa näin:

Rajala kirjoittaa hyvin lukijaystävällistä tietokirjallisuutta tinkimättä silti tarkkuudesta ja monipuolisuudesta, joita perusteellinen kirjailijaelämäkerta edellyttää. Aila Meriluotoa kiinnostavampaa ja värikkäämpää kohdetta taas on vaikea suomalaisesta kirjallisesta piiristä löytää. Hänen uskomaton tarinansa lyö fiktion leikiten laudalta.


Pieksämäkeläisen opettajaperheen tiukassa kurissa kasvatetusta tytöstä tuli yksi kaikkien aikojen runoilijakomeetta esikoiskokoelman Lasimaalaus myötä vuonna 1947. Professorit V. A. Koskenniemi etunenässä olivat haltioituneita ja lukijat veivät painokset kauppiaiden käsistä.

Seurasi myrskyisä avioliitto runoilija Lauri Viidan kanssa, neljä lasta, muutto Ruotsiin, runokokoelmia, rohkea naisen seksuaalisuutta uudella tavalla käsittelevä romaani Peter-Peter, lukuisia ennakkoluulottomia ja epäsovinnaisia miessuhteita, paluu Suomeen ja toinen avioliitto professori Jouko Paakkasen kanssa.

Meriluoto on itse julkaissut päiväkirjansa nuoruuden ajalta teoksessa Lasimaalauksen läpi vuonna 1986 sekä kohua herättäneen Vaarallista kokea, joka käsittää ajanjakson vuosilta 1953–1975. Lisäksi vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, jossa Meriluoto käsittelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Teoksessa Lauri Viita, legenda jo eläessään hän kuvaa avoimesti avioliittoaan kirjailijaneron kanssa.

Kovin koskemattomaan maastoon Rajala ei siis pääse Meriluodon elämänvaiheita kartoittaessaan. Lasinkirkas, hullunrohkea on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa koko tarina tulee kerrottua kronologisesti näihin päiviin asti. Uutta ovat Rajalan kokoamat analyysit Meriluodon teoksista kirjoitetuista kritiikeistä ja vastaanotosta ylipäätään.

Uutta on samaten Meriluodon toisen avioliiton kaihtelematon kuvaus. Meriluoto toteaa itsekin, että on aina vetänyt puoleensa miehiä, joilla on poikkeuksellisen vahva persoonallisuus. Usein miehet ovat olleet Viidan tavoin hulluja neroja, niin Paakkanenkin omalla tavallaan. Intohimoisesta rakkaudesta silti oli avioliitossa kysymys, vaikka mistään idyllistä ei voinut puhua, toisin kuin ulospäin usein näytti.

Rajalan ja Meriluodon polut ristesivät jo 1970-luvulla, kun Rajala käsikirjoitti Meriluodon teoksesta elokuvaa. Meriluoto kuvailee kohtaamaansa komeaa nuorukaista päiväkirjassaan elämäkerturia itseään huvittavalla tavalla. Ilmassa on ollut aikanaan myös romantiikan poikasta, ainakin runoilijan puolelta, mutta suhde muuttui nopeasti ystävyydeksi. Hyvin lämpimästi Rajala kertoo arvostamastaan Meriluodosta, joka totisesti on uskaltanut elää.
****


Aila Meriluoto: Mekko meni taululle
WSOY 2001, 170 s.

Arvostelukappale.

Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953 – 1975
WSOY 1996. 420 s.

Ostettu.

Lasimaalauksen läpi
WSOY 1986. 260 s.

Kirjasto.

Lauri Viita, legenda jo eläessään
WSOY 1974. 176 s.

Kirjasto.

Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY 1971. 207 s.

Kirjasto.

Kotimaa kuin mies
WSOY 1977. 183 s.

Kirjasto

Ateljee Katariina
WSOY 1965. 170 s.
Työpaikan kirjahylly.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.
WSOY 2010. 417 s.

Arvostelukappale.

2 kommenttia:

  1. "Vaarallista kokea" oli minullekin järisyttävä kokemus ja olen lukenut sen uusiksi ainakin kaksi kertaa.

    VastaaPoista
  2. Minulla myös 'Vaarallista kokea' on hyllyssä ja se pitää lukea muutaman vuoden välein. Luin sitä erityisesti kun olin itse muuttanut tänne Ruotsiin. Rohkea nainen! /Mari

    VastaaPoista