torstai 30. joulukuuta 2010

Ruotsalaismurhia lomapäivien ratoksi


Annika Sjögren: Kuin hiipuva hiillos (Like)
suom. Ida Takala
Thomas Bodström: Pakenija (Otava)
suom. Kari Koski


Näitä kahta kirjaa yhdistää paitsi ruotsalaisuus myös se, että molemmat olen saanut lainaksi työkavereiltani. Lisäksi molemmissa on murhia, mutta kumpikaan ei ole tiukassa mielessä dekkari.

Annika Sjögrenin kirja on lähinnä psykologinen jännäri. Kansiliepeessä kehutaankin kirjoittajaa psykologisesta silmästä ja uskottavasta juonesta. En ole lukenut kirjoittajan esikoisromaania ei liikahda lehtikään, mutta kovin uskottavalta ei Kuin hiipuva hiillos -kirjan juoni kuitenkaan ole. Ihmiset sen sijaan on aika oivaltavasti kuvattu, ja minua ainakin miellytti Sjögrenissä juuri ihmiskuvaus. Sjögren on toiminut kolmekymmentä vuotta luokanopettajana, ja koulumaailmasta kirjassa onkin melko kristallinkirkasta analyysia.

”Opettajat olivat kummallista väkeä, he tiesivät aina kaiken ja osasivat kaiken, vaikka väittivät kovaan ääneen ettei heillä ole mitään sananvaltaa ja heitä vain haukutaan mediassa. Ja millaisia keskusteluja heillä välillä oli!”

Kirjan päähenkilö on Staffan Walter, joka on aikanaan kouluttautunut historianopettajaksi, mutta joka nykyään toimii koulun vahtimestarina. Staffanin oli pakko luopua opettajan työstään, koska hänellä oli kammottavia ongelmia kurinpidossa. Historia on silti hänen suuri ja ainoa rakkautensa. Jos Staffan saisi päättää, hän viettäisi kaiken aikansa kotona työhuoneessaan lukemassa historiaa käsitteleviä kirjoja. Työ vahtimestarina on kuitenkin ihan mukiinmenevää paremman puutteessa.

Staffan on harvinaisen tahdoton ihminen. Jotenkin hän on opiskeluaikana ajautunut yhteen määrätietoisen Sonjan kanssa. Sonja on arvostettu ja pidetty luokanopettaja. Pariskunnalla on yhteinen tytär Anna, joka asuu kaukana Göteborgissa. Staffanin ja Annan välit ovat etäiset. Avioliitto Sonjan kanssa alkaa käydä ajan mittaan yhä enemmän Staffanin hermoille. Syytäkin on, sillä pian lukijalle selviää, että Sonja on paitsi sietämättömän määräilevä myös väkivaltainen aviomiestään kohtaan.

Staffan etsii helpotusta tilanteeseensa kirjoittamalla päiväkirjaansa suunnitelmia Sonjan tappamiseksi. Suunnitelmissaan Staffan murhaa vaimonsa kekseliäästi ilman verta ja kiinnijäämisen riskiä. Jossain vaiheessa ajatus vankilastakin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska siellä saisi ainakin olla rauhassa. Staffan on kuitenkin armoton vellihousu. Kun Sonja saa raivareitaan ja mukiloi miestään, Staffan vain nostaa kädet eteensä suojaksi. Kammottavin konkreettinen (!) kostotoimi on ajatus ujuttaa hius Sonjan voileipään. Oikein hurjaksi heittäytyessään Staffan viivyttelee tahallaan lähtiessään hakemaan Sonjaa tämän soitettua. Tämä rohkea veto kuitenkin osoittautuu kohtalokkaaksi. Erään vanhempainillan jälkeen Sonja seisoo koulun edessä odottamassa tahallaan myöhästyvää miestään, kun pari nuorisorikollista ryöstää ja puukottaa hänet kuoliaaksi.

Staffan ei ole uskoa hyvää tuuriaan, jota kylläkin himmentää pari seikkaa. Hän nimittäin käyttäytyy niin oudosti onnettomuuspaikalle saavuttuaan, että poliisi alkaa epäillä häntä teosta. Toiseksi Anna saapuu kuusivuotiaan poikansa Viktorin kanssa kiireesti isänsä luo. Tätä häiriötekijää Staffan ei ole osannut odottaa. Hautajaisten jälkeen hankaluudet vasta alkavatkin, kun Sonjan ystävätär, koulunkäyntiavustaja Rosmarie kiinnostuu komeasta leskimiehestä. Staffan ei oikein tajua, miten Rosmarien onnistuu ujuttautua hänen elämäänsä, mutta niin siinä vain käy. Lukija tietää, että muutakin on odotettavissa, sillä kirja alkaa kohtauksella, jossa pari hiihtämässä olevaa lasta löytää naisen ruumiin metsästä.

Sjögren kirjoittaa aika lailla samaan tyyliin kuin ruotsalainen kirjailija Inger Frimansson, jonka kirjat Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä muodostavat parin. Niissäkin kyse on enemmän psykologisesta kuvauksesta rikoksen liepeillä kuin mistään dekkarijuonesta. Tunnelman tiivistämisessä Frimansson on melkoisesti Sjögreniä edellä, mutta Sjögrenkin oli virkistävä uusi tuttavuus. Like kustantaa edelleen mielenkiintoisia (rikos)kirjoja. Hieman risuja kustantajalle huolimattomasta käännöksestä tai taitosta: kirjassa on useita nimisekaannuksia.

Toinenkin kirja on siis lainassa työkaverilta. Tämä on hautunut hyllyssä jo useamman vuoden (anteeksi!), mutta muistan lainatilanteessa olleen puhe, että kirja ei nyt mikään mullistava ole mutta luettava kuitenkin. Hyvä arvio, osui oikeaan.

Kansipapereissa kehutaan, että Pakenija on herättänyt kohua Ruotsissa jo ennen ilmestymistään, koska kirjoittaja Thomas Bodström on ”entinen oikeusministeri ja kovan luokan poliitikko”. Kannessa on vielä Liza Marklundin luonnehdinta: ”Koskaan aiemmin lukijaa ei ole viety näin syvälle vallan katakombeihin.” Ihan näin ylistävästi en arvioisi, ja olen aika hiljattain katsonut ruotsalaisen tv-sarjan, jonka nimeä en valitettavasti saa päähäni, mutta jossa oltiin aika paljon syvemmällä ”vallan katakombeissa”.

Bodström on kyllä selvästi hyödyntänyt tietojaan ja kokemuksiaan juonta rakentaessaan. Henkilöitä on koko joukko, ja sen myötä näkökulmat vaihtelevat melko lailla. Boströmillä lienee ollut mielessä myös elokuva tai tv-sarja, sillä kohtaukset ovat hyvin lyhyitä, vain sivun tai korkeintaan kahden mittaisia. Nopeasti leikataan paikasta ja henkilöstä toiseen. Tämä on välillä ärsyttävää ja on osaltaan vaikuttamassa siihen, että henkilökuvaus jää hyvin ohueksi.

Romaani alkaa kosovonalbaanivangin murhalla tukholmalaisessa vankilassa. Murhaa ryhtyy tutkimaan lääninrikospoliisin päällikkö Christian Pedersen kumppaninaan entinen syyttäjä, nykyinen tutkija Susanne Dahlgren. Susanne on järkkymätön oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden kannattaja, eikä hän hyväksy esimiehensä työtapoja, kun tämä yrittää saada syylliset kiinni ja tuomituksi hinnalla millä hyvänsä. Murhatun vangin serkku Miro saa samassa vankilassa tappouhkauksia, ja hän kiristää asianajajaansa järjestämään hänet elävänä ulos vankilasta.

Murha vaikuttaa myös oikeusministeri Gerd Lundiin (jota aluksi luulin mieheksi). Lund kuvataan täydelliseksi tolloksi, jonka ainoa tavoite ministerinä on sinnitellä kiinni tehtävässään seuraaviin vaaleihin asti. Ilman pätevää lehdistösihteeriä siitä ei tulisi mitään. Vankeinhoidon pääjohtaja ja ministeri inhoavat toisiaan ja yrittävät kaikin keinoin vahingoittaa toistensa uraa.

Sopassa on vielä paljon muitakin lusikoita ja panokset kovenevat loppua kohti. Romaani on yli 500 sivua pitkä, mikä on hieman liikaa. Jännittävät käänteet antavat odottaa itseään, ja loppuratkaisu on hieman liiankin ovela. Saa olla tarkkana, että tajuaa, kuka teki mitä ja miten. Vaikka pitääkin itseään kyynisenä realistina, ovat Bodströmin kuvaamat poliitikot ja virkamiehet melkoisia kärjistyksiä.

1 kommentti:

  1. Tämä Pakenijan analyysi on todella osuva, en omassa halunnut avata yhtään juobnta, mutta luulin myös Gerdiä mieheksi, ja miltei ainoa kohta missä se ilmeni oli, se että hänellä on mies ja lapsia.

    Luin tämän noin pari vuotta sitten, mutta uudestaan joululomalla/tammikuussa, eli toinen lukukerta tökki, ensimmäisellä kerralla odotti ja jaksoi lukea intensiivisesti

    VastaaPoista