torstai 15. elokuuta 2024

Anders de la Motte: Keräilijä





Vuonna 2010 esikoisteoksensa Peli (Otava, 2013) julkaissut Anders de la Motte kuuluu ehdottomasti Ruotsin kadehdittavan leveään nimekkäitten ja kansainvälistä menestystä niittävien rikoskirjailijoiden kärkeen. Vuonna 1971 syntynyt de la Motte on entinen poliisi. Hän on työskennellyt myös IT-alan turvallisuuspäällikkönä ja kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina.

Peli aloittaa samannimisen nettimaailmaa sivuavan vauhdikkaan rikosromaanitrilogian (myöhemmät osat Lume ja Kupla, ilmestyneet Suomessa Otavan kustantamina v. 2014 ja 2015), ja Ruotsin dekkariakatemia myönsi sille vuoden esikoisdekkaripalkinnon. Sarjan päähenkilö on Henke Pettersson eli HP, luuseriksi luonnehdittu pikkurikollinen, joka löytää junasta hienon uuden kännykän. Se päätyy luonnollisesti HP:n taskuun. Sitten hän alkaa saada löytöluuriin itselleen osoitettuja viestejä, joissa hänet kutsutaan mukaan jännittävään verkossa pelattavaan Peliin, jonka tehtävät alkavat pian saada pelottavia ulottuvuuksia.

Seuraavaksi de la Motte julkaisi kaksiosaisen sarjan, jonka osat ovat nimeltään MemoRandom (2014) ja UltiMatum (2015). Jälkimmäisellä osalla de la Motte voitti Ruotsin dekkariakatemian myöntämän palkinnon vuoden parhaasta dekkarista. Näitä teoksia ei ole suomennettu. Sarjan päähenkilö on tukholmalaispoliisi David Sarac, jonka tehtäviin kuuluu poliisin salaisten tietolähteiden kanssa melko vapain säännöin toimiminen. David joutuu onnettomuuteen, jossa hän menettää kohtalokkaasti muistinsa ja samalla otteensa vaarallisesta petosten ja valheiden verkosta, jota on rakentanut. Kirjat vaikuttavat esittelytekstien perusteella synkähköiltä mutta nopeatahtisilta trillereiltä, joissa juuri kukaan ei ole sitä miltä ensin näyttää.

Tämän kaksiosaisen sarjan jälkeen on ilmestynyt niin sanottu Vuodenaika-tetralogia (joissakin lähteissä puhutaan myös Skåne-tetralogiasta), jossa on neljä itsenäistä rikosromaania. Skånen lisäksi teosten rakenne vaikuttaa olevan yhdistävä tekijä, eli vuosien takainen rikos nousee tavalla tai toisella pintaan nykyhetkessä ja johtaa uusiin rikoksiin ja pelottaviin tilanteisiin. Sarjaa ei ole suomennettu, mutta siihen kuuluvat osat Slutet på sommaren (2016), Höstdåd (2017), Vintereld (2018) ja Våroffer (2020).




Uusi aluevaltaus tämän sarjan jälkeen de la Mottelta oli yhteistyössä koomikko, tv-juontaja ja käsikirjoittaja Måns Nilssonin kanssa kirjoitettu toistaiseksi kaksiosainen cozy mystery -tyyppinen sarja Kesäparatiisin murhat (Morden på Österlen). Sen on suomeksi julkaissut Johnny Kniga -kustantamo, ja siihen kuuluvat idylliseen Skåneen sijoittuvat kirjat Kuolema asuntonäytössä (2022) ja Antiikkikauppiaan kuolema (2023). Sarjassa rikoksia ratkovat keskusrikospoliisin vähän törpöksi luonnehdittu komisario Peter Vinston ja paikallinen rikostutkija Tove Esping.



Ilmeisesti yhteiskirjoittaminen on miellyttänyt de la Mottea, sillä Ruotsissa on tämän vuoden toukokuussa ilmestynyt aloitusosa Ett fall på Capri uudesta Mord under Solen -arvoitusdekkarisarjasta, jonka de la Motte on kirjoittanut yhdessä vaimonsa Anette de la Motten kanssa. Sarjasta tulee ainakin kaksiosainen, ja sen päähenkilö on historianopettaja Hugo Lind. ”Sol, hav, mat, vin – och så ett mystiskt dödsfall”, luvataan aloitusosan esittelyssä.

Näiden kevyempien dekkareiden rinnalla de la Motte on julkaissut kaksi osaa neliosaiseksi suunnitellusta Asker-sarjasta, jonka aloitusosan Keräilijä on suomeksi julkaissut Into Kustannus tänä keväänä. Alkuperäisteos Bortbytaren ilmestyi Ruotsissa vuonna 2022 ja on kerännyt koko joukon palkintoehdokkuuksia eri maissa. Seuraava osat ovat nimeltään Glasmannen (v. 2023) ja Rotskogen, joka ilmestyy tämän vuoden marraskuussa.




Innostuin penkomaan edellä esitetyt tiedot de la Motten kirjallisesta urasta luettuani Keräilijän eli Asker-sarjan aloitusosan. En ollut tainnut juurikaan edes kuulla de la Mottesta aiemmin, mutta koska saamani arvostelukappale tosiaan aloitti uuden sarjan, päätin tutustua. Yllätyinkin melkoisen positiivisesti. Keräilijä on kelpo sarjamurhaajajahtitrilleri. Siinä on kosolti tuttuja hyviksi havaittuja lajille tyypillisiä aineksia, mutta myös mukavasti raikkautta.

Nimihenkilö rikostarkastaja Leo (lyhenne Leonorasta) Asker työskentelee Malmön poliisin vakavien rikosten yksikössä. Rivakka urakehitys on naisen määrätietoisena tavoitteena, mutta valitettavasti kaikki ei suju Leon nuottien mukaan, vaan nopeiden käänteiden jälkeen hän päätyy johtamaan poliisitalon pohjakerroksessa sijaitsevaa resurssiyksikköä eli niin sanottua Kadonneiden sielujen yksikköä. Leo ei ole koko yksiköstä koskaan kuullutkaan, ja nopeasti hänelle selviää, miksi. Yksikköön säilötään sellaiset tapaukset, joille ei jostain syystä voida antaa potkujakaan. Ainoa suunta osastolta tuntuu olevan eläköityminen. Leo on siis saanut hyvin näennäisen ylennyksen, eikä katkeruutta vähennä, että himoittu johtajanpaikka on liukumassa Leon vanhan vihamiehen, niljakkaan Jonas Hellmanin syliin.

Omahyväinen Jonas Hellman on kutsuttu Tukholmasta auttamaan Malmön poliisia oletetussa kidnappaustapauksessa. Varakkaan Holstin suvun kaunis ja menestynyt Smilla-tytär ja tämän oletettu poikaystävä Malik Mansur ovat kadonneet. Leo on jo ehtinyt aloittaa tapauksen tutkinnan, kun hänet odottamatta siirretään sivuun resurssiosastolle. Siellä hän yllätyksekseen törmää edeltäjänsä, sydänkohtauksen jäljiltä edelleen koomassa makaavan Bengt Sandgrenin papereiden joukossa oman lapsuudenystävänsä Martin Hillin menestysteokseen urbaanista löytöretkeilystä. Martin on nykyään arkkitehtuurin professori ja hänen hylättyjä rakennuksia koskevat luentonsa ovat suosittuja opiskelijoiden keskuudessa. Malik Mansur on ollut hänen tähtioppilaansa. Sandgrenin oma kummityttö Julia on kadonnut jäljettömiin neljä vuotta aikaisemmin. Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa?

Lukija tietää alusta asti paremmin. Sekä Smilla että Malik ovat joutuneet Keräilijän saaliiksi Hässleholmin lähellä sijaitsevaan armeijan hylkäämään luolastoon. Eivätkä he ole ensimmäiset Keräilijän saaliit. Todellista henkilöyttään paljastamatta Keräilijä kertoo lukijalle oman tarinansa lapsuudestaan asti.

Tarinaa kuljetetaan usean näkökulman kautta. Tärkein henkilö on tietysti Leo Asker, jonka tausta vähitellen avautuu sarjamurhaajan kiihtyvän jahdin lomassa. Leolla on takanaan vaikea nuoruus. Vanhemmat erosivat Leon ollessa teini-iässä, ja hän päätti jäädä asumaan isänsä Perin kanssa Skåneen maatilalle, Farmille, jota todellisuudentajunsa yhä enemmän kadottava Per varusti lopullisen katastrofin varalle. Jotain dramaattista tapahtui Farmilla, kun Leo oli 16-vuotias.

Myös Martin Hill on keskeinen henkilö. Hän kantaa syyllisyyttä Farmin tapahtumista, vaikka ei ole ollut niihin osallinen. Martin ja Leo eivät ole tavanneet toisiaan vuosiin, mutta nyt Smillan kidnappaus tuo heidät odottamatta yhteen. Lopulta päädytään vuoren sisässä kiemurteleviin kivisiin, kosteisiin käytäviin ja luoliin, joissa sarjamurhaaja säilyttää keräilemiään kohteita. Urbaani löytöretkeily, salaperäiset suljetut luolastot ja kiehtova pienoisrautatie tuovat tarinan rungon ympärille kiinnostavaa täytettä. Urbexaamisesta piti vähän guuglaillakin. Kiinnostava ilmiö!

De la Motte kuljettaa juonta koukuttavasti juuri eri näkökulmia mielenkiintoisesti vaihdellen. Vaikka lukija on monta askelta Leoa edellä ja syyllisetkin jo aikoja ennen loppua arvannut, Keräilijä kyllä pitää tiiviisti otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti, jonne on säästetty vielä yksi kunnon koukku. On pakko saada lukea Leosta ja Martinista sekä Kadotettujen sielujen osastosta lisää!

Anders de la Motte: Keräilijä (Bortbytare)
Suomentaja Aki Räsänen.
Into 2024. 453 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Tämä oli taas niitä kirjoja, joita vuoroin luin, vuoroin kuuntelin. Ei vain voinut jättää kesken!

tiistai 6. elokuuta 2024

Saara Cantell: Tuulensuojaan

 


Saara Cantell on tehnyt mittavan ja näyttävän uran elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän on julkaissut myös kolme romaania: Kesken jääneet hetket (Tammi 2020), Kaikki tuoksuu lumelta (Tammi 2021) ja tänä vuonna ilmestyneen Tuulensuojaan. En ole kahta ensimmäistä teosta lukenut, joten Tuulensuojaan on ensikosketukseni Cantellin kaunokirjalliseen tuotantoon.

Kokonaisvaikutelmani romaanista on voimakkaan kaksijakoinen. Puoliväliin asti teos oli pitkäveteinen ja paikoin luennoiva. Tunnustan, että mielessä kävi jo kirjan kesken jättäminen. Sitten kuitenkin kirjan puoliväliin tultaessa teoksen molemmissa aikatasoissa tapahtui miltei päräyttävän yllättävä käänne, joka tuntui oikeasti käynnistävän koko romaanin. Tämä tuntuu omituiselta, kun ottaa huomioon kirjoittajan taustan. Miksi ihmeessä lopulta hyvinkin dramaattiseksi kääntyvillä tarinoilla on niin mitäänsanomaton alku? Ja niin pitkä sellainen?

Rakenne on tuttu historiallisista romaaneista, eli teoksessa kuljetetaan vuoroin kahta aikatasoa, joiden välillä lukija olettaa olevan jonkin yhdistävän linkin. Nykyhetkessä päähenkilö on luokanopettaja Laura, jonka elämä on lähestulkoon täydellisen onnellista. Kaikki kuitenkin romahtaa hetkessä, kun Laura sanoo ääneen haluavansa lapsen. Avopuoliso Henrille lapsen hankkiminen on vastoin vakaumusta. 1930-luvun tasossa päähenkilö on farmaseutiksi valmistunut Saima, joka rakastuu hurjalla vimmalla komeaan Fransiin. Yhdistävä linkkikin löytyy lopulta, mutta se on lopulta heiveröisempi kuin oletin.

Lauran elämän tukipilareita on Kaislaniemi, kesäpaikka, jonka upeaa puutarhaa ukki on Lauran kanssa hoitanut ja vaalinut. Ukiltaan Laura on saanut myös 1940-luvulla ilmestyneen ’Puutarhahaave’-nimisen puutarhakirjan, joka toimii Lauran lohtukirjana tilanteessa kuin tilanteessa. Henrin ilmoituksen lisäksi Lauran elämän tukipilareita horjuttavat kaivoshanke, joka uhkaa Kaislaniemeä, sekä dementia, joka on viemässä häneltä ukin. Lohtukirjalle siis on paljonkin tarvetta.

Kummankin nuoren naisen elämässä siis tapahtuu romaanin keskikohdassa mullistus, joka muuttaa lopulta kaiken. Cantell käsittelee tarinoissaan monia teemoja, kuten naisen asemaa ja epätasa-arvoa, lapsettomuutta ja lapsenkaipuuta sekä ympäristön tuhoutumista. Kovin selkeästi näistä ei mikään tunnu nousevan päällimmäiseksi. Pitkään mietin lukiessani, mikä teoksen idea oikein on, enkä oikein tainnut siitä lopulta päästä selvyyteen. Lukuisten teemojen ja lopulta vauhdilla käynnistyvien tapahtumien takia lopputulos jää harmillisen hajanaiseksi.

Saiman tarina ja sen saama käänne kiinnostivat minua lopulta enemmän, vaikka Lauran kokemukset olivatkin vähintään yhtä dramaattisia. Cantell jättää kumpaankin tarinaan mielestäni merkittävän aukon. Ne jäävät kaivelemaan mieltä, mutta vastausta on turha etsiä mistään. On tyydyttävä arvailemaan parhaan kykynsä mukaan.

Jos on kadottanut kotikaupunkinsa, eikö silloin ole kaiken kaikkiaan hukassa?
Mistä sitä voi enää tietää oman paikkansa maailmassa?

Saara Cantell: Tuulensuojaan
Tammi 2024. 335 s.
Kansi Laura Lyytinen.

Arvostelukappale.

sunnuntai 4. elokuuta 2024

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

 


Pitkä ikävä on Katja Kaukosen kuudes julkaistu teos ja viides romaani. Olen lukenut aikanaan hänen esikoisteoksensa Odelman (WSOY 2011) tuoreeltaan ja blogimerkintöjeni perusteella olen aikonut siitä myös kirjoittaa blogijutun, mutta jostain syystä se on sitten jäänyt tekemättä. Arvelen, että lukukokemus on ollut sen verran kimurantti, että on mennyt sisu kaulaan. Kustantajan sivuilla Odelmaa kuvataan näin:

Arvoituksellinen esikoisromaani imaisee omakieliseen, myytilliseen maailmaan ja hurmaa ajattomalla tarinallaan.

Katja Kaukosen esikoisteos esittelee maailman, jossa on kielen rikkautta ja myytillisen maailman lumoa. Odelma on arvoituksellinen romaani, miltei jännityskertomus, joka saa hengittämään tahdissaan. Se on kertomus sodasta, lähtemisestä ja palaamisesta, yhdessä olemisesta ja vieraudesta. Elämästä, joka ei pääty.

Luettuani nyt tämän Kaukosen kuudennen teoksen voin todeta, että Kaukonen on pysynyt tyylilleen uskollisena. Kirjailijan kieli on rikasta ja tarinan maailmassa on myytillisyyttä, maagista realismia ja arvoituksellista unenomaisuutta. Kysymys on myös ihmisenä olemisen monimutkaisuudesta, parisuhteista, rakastamisesta ja rakkauden perimmäisestä olemuksesta, muun muassa.

Kirjailijan teosluettelo on muutenkin mielenkiintoinen. Sen perusteella Pitkä ikävä on kolmas teos, joka sijoittuu saarimiljööseen. Kohinassa (WSOY 2014) arkkitehti Alvar Malmberg muuttaa yksinkertaisen elämän kaipuussaan tuuliselle saarelle lepäämään. Vuonna 2020 ilmestynyt Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan, joka kustantamon sanoin ”ihmeellinen romaani hulluiksi leimattujen naisten saaresta” sijoittuu mitä ilmeisimmin Seilin saarelle Turun saaristoon, vaikkei saaren nimeä ainakaan tässä takakansitekstissä mainita.

Pitkä ikävä sijoittuu Örön linnakesaarelle. Kahden aikatason rakenne on tuttu historiallista romaaneista. Pariin kesäkuun puolivälin päiviin vuonna 2020 sijoittuvassa romaanin nykyhetkessä keski-ikäinen pariskunta Inga ja Antti etsivät saarelta kumpikin jotain. Antti on aikoinaan suorittanut saarella varusmiespalveluksensa. Hän myös harrastaa perhosten valokuvaamista, mihin saarella onkin runsaasti mahdollisuuksia. Ingan isoisovanhemmat Anna ja Juho ovat suvussa kulkevan tarinan mukaan olleet aikanaan rakentamassa saaren linnoituksia. Inga etsii merkkejä erityisesti Annasta, jonka muisto tuntuu olevan erityisen häälyvä.

Toinen aikataso kulkee 1900-luvun alkuvuosikymmenissä Örön linnoitusten rakentamisen aikoina. Anna ja Juho aloittelevat avioliittoaan hankalissa oloissa. Juho hankkii yhteisen talon rahoja linnoitustöissä saarella, jonne naisilta on pääsy kielletty. Anna on kuitenkin mukana, piilossa varastovajassa, jonne pariskunta on tehnyt pienen pesänsä. Levoton Anna ei malta totella Juhon vaatimusta vajassa pysymisestä. Mutta onko Anna saarella ollenkaan? Toisissa muistoissa hän odottaa Juhon paluuta nurjamielisen anopin hoteissa mantereella. Joka tapauksessa Juhon saarikomennuksen päätteeksi Anna on raskaana.

Tarinahakuiselle lukijalle Pitkä ikävä (joka on saanut nimensä saaren poikki kulkevasta saman nimisestä kivetystä tiestä) on pieni koetinkivi, mutta sen taidokkuudesta ei jää epäilystä. Kaukonen antaa hetken siimaa ja tempaa sitten taas lukijan uudelleen kaislikkoon. Mikä liittyy mihinkin? Mistään ei saa lopulta kunnon otetta, kuten ei elämästäkään. Ihmisellä on taakkanaan alituinen kaipaus jonnekin, toisen luo ja liki, mutta aina eteen tulee jotakin. Tunteeko toisen koskaan, tunteeko edes itseään?

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä
WSOY 2024. 285 s.

Arvostelukappale.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918 #naistenviikko2024

 


Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti 1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.

Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta ja kuolemasta?

Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta. Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (v. 2009).

Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan! Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?

Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.

On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua. Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat, joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat myös raskauttavia todisteita.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus. Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa. Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.

Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen. Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen olkapäillä (Haamu, 2024).

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.

Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.


Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!

Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).

 

*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.

 


Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!

tiistai 23. heinäkuuta 2024

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä #naistenviikko2024

 


Onko noin viisikymmentä vuotta aika, joka tarvitaan, että katastrofista voidaan ryhtyä tekemään taidetta ja kansallista (vaikkakin samalla hyvin paikallista) traumaa käsitellä siten yleisellä tasolla? Ehkä. Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Anne-Maria Latikan romaania Valonkehrääjä, joka kertoo lapsen näkökulmasta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä ja erityisesti sen pitkistä ja laajalle levittyvistä jälkimainingeista.

Latikkahan ei ole ainoa, joka on tarttunut tuohon suuronnettomuuteen juuri nyt. Viime vuonna ilmestyi Toni Kurkimäen ohjaama elokuva Lapua 1976 ja Heini Röyskön romaani Ja samassa tuli hiljaisuus (Otava, 2023).

Latikka ei tosin mainitse kertaakaan paikkakunnan nimeä eikä ole kirjoittanut romaaniinsa muutakaan suoraan paikallisesti tunnistettavaa, kuten murretta, mutta alkusivuilta ja ihan takakansitekstistäkin on jo selvää, mikä paikkakunta ja aika ovat kyseessä. Lapualla ollaan ja 1970-luvulla.

Valonkehrääjän keskushenkilö on alle kymmenvuotias Kaja. Tytön isä on paikkakunnan pidetty eläinlääkäri. Kaja on perheen ainoa lapsi, sillä kaivattua sisarusta hänelle ei ole siunaantunut. Kajan elämä mullistuu helteisenä kesäpäivänä, kun kodin ovelle tupsahtaa yhtäkkiä kummitäti Amalia punattuine huulineen poikansa Pojun kanssa. Amalia on asunut vuosia Pojun kanssa Ruotsissa, työskennellyt autotehtaassa ja yritellyt laulajanuralle, mutta nyt on tullut aika palata kotiin.

Kaja ei oikein ymmärrä, miksi aikuiset suhtautuvat Amaliaan jotenkin kylmäkiskoisesti. Hänhän on kertakaikkisen ihana! Pian Amalia saa paikan tehtaalta ja asettuu Pojun kanssa työntekijöiden asuntolaan. Kajan puolesta he olisivat voineet jäädä ikuisiksi ajoiksi vierashuoneeseen, mutta äiti, Amalian sisar, on toista mieltä.

Sitten tapahtuu onnettomuus, joka yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa kaiken lopullisesti.

Amalia kuolee kymmenien muiden joukossa. Poju muuttaa Kajan kotiin, hänen oman huoneensa toiseen puoliskoon. Lasten on vaikea hahmottaa, mitä oikein tapahtui. Miksi tehdas räjähti, minne siellä olleet ihmiset katosivat? Mitä ihan konkreettisesti tapahtui räjähdyshetkellä? Samat kysymykset kiertävät aikuisten ja viranomaistenkin mielissä, vaikka heillä on paremmat sanat ja käsitteet käytössään.

Latikka onnistuu hienosti tavoittamaan lapsen näkökulman hämmennyksineen ja haparoivine selitysyrityksineen. Jotenkin kaaokseen olisi saatava jokin mieli, ja lapset kehittelevät omia teorioitaan ja ratkaisukeinojaan. Jos metsänlaidan hylättyyn kaivoon pudottaa riittävän arvokkaan uhrin, voisi aikaa kääntää takaisin ja peruuttaa yhden tietyn sekunnin. Amalia tulisi takaisin. Mutta Poju näkee kaivon pohjalla jotain pelottavaa. Mikä olisi arvokkain uhrattava, jonka Kaja voisi kaivoon viskata?

Sitten Kajan isä keksii, että hänellä ja Pojulla on yhteinen intohimo eli perhoset. Poju ei suostu irrottamaan perhoskirjasta, jonka on ilmeisesti saanut äidiltään. Kaja kummastelee, miten perhoskirjan kanssa voi käsitellä suruaan. Mutta kun isä antaa Pojulle perhoshaavin, tämä on kuin riivattu. Hänen on vain löydettävä oikea perhonen, valonkehrääjä. Se voisi muuttaa ajan kulkua, ja Poju saisi äidin takaisin. Alkaa vuosia jatkuva pakkomielle.

Valonkehrääjä paljastaa hienovaraisesti ja terävänäköisesti, miten huonosti aikuiset omien huoltensa ja kiireidensä keskellä näkevät, mitä lasten elämässä tapahtuu. Kukaan ei esimerkiksi huomaa, että onnettomuus on vaikuttanut syvästi myös vaikkapa Kajaan, vaikka hän ei äitiään siinä menettänytkään. Äidin ja isän huomio on kiinnittynyt näkyvämmin ja heidän mielestään perustellummin oirehtivaan Pojuun.

Naapurustoon muuttaa Aurora, tyttö, jonka ystävyydestä Kaja antaisi mitä vain. Jostain syystä Auroraa kiinnostaa kuitenkin enemmän vähän omituinen Poju kuin Kaja. Auroran isä on selviytynyt onnettomuudesta elossa, mutta on pahasti vammautunut. Ehkä se yhdistää kahta traumatisoitunutta lasta. Lasten keskinäisten välien dynamiikka on kuvattu raadollisesti.

Poju tutustuu myös kummalliseen mieheen, Kajan mielestä vähän pelottavaan Ukkoon, jolla on ollut jokin hämmentävä yhteys Amaliaan. Onko Ukko sittenkin Pojun salaperäinen isä? Amalian menneisyys kuuluu asioihin, joista Kaja saa tietoa vain paloja sieltä, toisen täältä.

Valonkehrääjä ei ole aivan helposti avautuva romaani. Ainakin alkupuolella on osuuksia, jotka käsittää kunnolla vasta, kun on ensin lukenut teoksen loppuun ja palannut sitten niihin uudelleen. Vaiva kannattaa, jos Valonkehrääjän arvoitusta haluaa avata. Toisaalta juuri arvoituksellisuus ja totuuden moniulotteisuus ovat romaanin keskeisiä rakennusaineksia, keinoja, joilla kirjailija saa lukijan eläytymään lasten kokemusmaailmaan.

Käsittämätön onnettomuus jättää jälkensä kaikkiin sen piirissä olleisiin. Kaikki arvet vain eivät näy ulospäin.

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä
WSOY 2024. 310 s.


Arvostelukappale.

Kirja sopii erinomaisesti #naistenviikko2024-haasteeseen, koska Lapuan patruunatehtaan onnettomuuden 40 uhrista suuri enemmistö eli 35 henkilöä oli naisia.

maanantai 22. heinäkuuta 2024

Pirkko Soininen: Signe #naistenviikko2024

 


Muiden elämää tallentamalla tallensin itsenikin.
Sillä minä olen jokaisessa kuvassa.
Minä olin se, joka katsoi.

 

Valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) kertova romaani Signe on Pirkko Soinisen neljäs historiallisista suomalaisista merkittävistä naisista kertova biofiktio. Aiemmat teokset kertovat taidemaalari Ellen Thesleffistä (Ellen, WSOY 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, Bazar 2021) ja runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, Bazar 2023).

Signessä nimihenkilö elää viimeisiä sekavia päiviään jatkosodan aikana Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat Helsingistä oli evakuoitu suojaan neuvostoliittolaisten pommituksilta (evakuoidut eivät siis olleet mielenterveyspotilaita). Näin tapahtui oikeastikin.

Tiettävästi jopa sata Nikkilässä ollutta potilasta kuoli nälkään vuonna 1942 eli juuri Signe Branderin kuolinvuonna. Wikipedian artikkelin sanamuoto jättää auki syyn hätkähdyttäville nälkäkuolemille, jotka tuntuvat käsittämättömiltä. Sodan aikana elintarvikkeista oli kyllä kovaakin pulaa, mutta ei sentään tuollaista olisi pitänyt tapahtua. Signe Branderin kuolinsyy jää artikkelissa myös hämäräksi.

 

Helsinki oli pyörre, sekasortoinen, energinen, väkivahva.
Ensin olin tulla hulluksi, sitten hullaannuin.

 

Joka tapauksessa romaanin Signe häilyy epämääräisessä tilassa elämän ja kuoleman rajalla kärsien välillä kovista tuskista ja muistellen välillä unessa tai valveen välitilassa elämäänsä. Pimennysverhojen raosta pilkistävä valojuova vie hänet elämän parhaimpiin hetkiin, jolloin hän kulki valokuvaamassa rakasta Helsinkiään. Signe viihtyi hyvin kesäateljeekuvaajana Savonlinnassa parina vuonna, varsinkin, kun sai siellä ollessaan vapaata vaativasta äidistään, mutta Helsinki rakennuksineen ja ihmisineen oli hänelle kuitenkin suurin rakkaus.

 

Kuljin kamerani kanssa kaikkialla ja rakkauteni Helsinkiä kohtaan vain syveni.
Jos rakastettuni joskus olikin kohtuuton, likainen, meluinen ja haiseva,
se oli aina myös päinvastainen.
Ja sitä kaikkea opin rakastamaan.
Ja kaupunki: minusta tuntuu, että se rakasti takaisin.

 

Välähdykset eletystä elämästä vuorottelevat sairaiden ja kuolevien täyttämän juhlasalin tapahtumien kanssa, mikä luo tarinaan toimivan rytmityksen. Soininen on onnistunut murtautumaan biofiktion sudenkuopasta, jossa draaman kaari jää usein loppupäästään latteaksi. Sairaan, kuolemaa tekevän iäkkään naisen muistot eivät noudata orjallisesti kronologiaa, ja kuolemaa edeltävät vaikeat ajat sairasvuoteella korostuvat. Yksi viileäkätinen hoitaja tulee potilaalle tutuksi, muut ympärillä häärivät ihmiset ja toiset potilaat ovat kasvotonta massaa. Lopulta naisten väliltä paljastuu yllättävä yhteys.

 

Asettauduin milloin mihinkin piirtämään.
Tutustuin kaupunkiin, otin sen haltuuni, ihastuin ja antauduin.
Ja kaupunki vastasi, houkutteli minut tämän tästä pysähtymään,
katsomaan, kaivamaan kynän esille.
Kävimme vuoropuhelua: Helsinki ja minä.
Helsinki katsoi minua tuhansilla eri tavoilla, aamunvalossa,
illankajossa, päivän pystysuorassa valossa –
ja minä katsoin takaisin,
uutta kotikaupunkiani.


Pirkko Soininen on kertonut käyttäneensä lähteinä Signe Branderin valokuvia ja rakentaneensa fiktiivisen kertomuksensa niiden pohjalta. Monia tunnettuja valokuvia tarinasta tunnistaakin ja monet voisi kuvauksen perusteella löytää. Mutta on Soininen perehtynyt muutenkin moniin erilaisiin aineistoihin, muun muassa valokuvauksen historiaan, tekniikkaan ja filosofiaan. Käytetystä tausta-aineistosta on kirjan lopussa kattava luettelo.

Romaanin Signe pohdiskelee kuvaajan ja kuvattavan suhdetta, erilaisia tilanteita, joissa kuvaamisen kohteet ovat olleet joko otettuja tai vastentahtoisia, sekä muun muassa kuvaajan käyttämää valtaa. Monet ihmiset, joita Brander kuvasi ikuistaessaan katoavaa Helsinkiä, päätyivät kenties ainoan kerran negatiiville hänen kauttaan. Tilanne oli merkittävä sekä kuvaajalle että kuvattaville.

 

Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen
mutta jonka olen ymmärtänyt vähitellen.
Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvan kokoisen palan.
Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin.
Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.

 

Signe Brander ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen ammattivalokuvaaja, mutta hän on laajan Helsinki-aineistonsa takia varmasti aikakautensa tunnetuimpia. Vuosisadan alussa Helsinkiin perustettiin Muinaismuistolautakunta, joka palkkasi Branderin ikuistamaan katoavaa kaupunkia. Työ jatkui useita vuosia ja takasi niukan mutta kuitenkin jokseenkin vakaan tulonlähteen.

Soininen kertoo Signen suulla työn fyysisyydestä. Laitteet olivat raskastekoisia ja hankalia, joten maisema- ja miljöökuvaus oli yleensä fyysisesti voimakkaampien miesten työtä. Signe ei kuitenkaan antanut periksi. Kiperimmissä kohteissa piti tosin palkata apukäsiä. Ajan laitteilla ei myöskään otettu mitään nopeita tuokiokuvia, vaan jos kuviin halusi liikkeen tuntua ja ihmisiä, heidät piti pysäyttää ja asetella paikoilleen. Oli osattava tulla toimeen ihmisten kanssa, suostutella ja ohjata.

Signe Brander kuuluu siihen laajaan (nais)ammattilaisten joukkoon, jonka työtä ei juurikaan arvostettu heidän elinaikanaan mutta jotka ovat nousseet arvoonsa jälkikäteen. Nikkilän sairaalassa kuolemaa tekevä Brander on miltei unohtunut, tuntematon muiden tuntemattomien joukossa. Naisena hän sai kokea vähättelyä monessa muodossa.

Muinaismuistolautakunta kyllä palkkasi hänet suururakkaan, mutta palkkion korottaminen ei sitten vuosien varrella ottanut luonnistuakseen samaan tahtiin kuin miespuolisilla ammattilaisilla. Oma äiti olisi arvostanut piirustuksenopettajan ammattia, mutta valokuvaus ei oikein tuntunut säädylliseltä ansaintatavalta. Signe kuitenkin kulki valitsemaansa tietä, päättäväisenä ja itsepäisenäkin.

 

Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen... Siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.

 

Signe on mielenkiintoinen ja surumielisen kaunis romaani. Epookki on tehty huolella, joten lukija pääsee kelpo aikamatkalle menneeseen aikaan yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja ennen kaikkea kadonneeseen Helsinkiin. Soininen on myös runoilija, mikä mielestäni näkyy ja kuuluu hänen paikoin aforistisessa lauseessaan. Lukunautinnosta kertonee sekin, että aika monta sitaattia halusin poimia tähän juttuuni itselleni talteen. Vielä kosolti lisää olisi ollut tarjolla.

 

On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa.
Luulen, että niin on myös ihmiselämässä.
Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin.
Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla.

 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin Signe Branderin valokuvia. Kanteen on ikuistettu niistä pari, ja niistä taas ylempi ylösalaisin painettu on keskeinen romaanissa. Muut kuvat joutuu halutessaan etsiskelemään toisista lähteistä. Ymmärrän toki kuvien puuttumisen, onhan kuitenkin kyseessä fiktiivinen romaani, ei elämäkerta.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024. 224 s.


Arvostelukappale.



Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta #naistenviikko2024

 


”…miksi olen niin kiinnostunut varjoon jääneistä naishahmoista.
Sellaisista varjonaisista, jotka kadottivat omat halunsa, tai sellaisista,
jotka onnistuivat toteuttamaan halujaan
mutta tulivat lopulta nujerretuiksi.”

 

Näin kysyy itseltään toimittaja ja tietokirjailija Moona Laakso Naisia jotka etsivät suurta tulta -teoksensa johdannossa. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta ainakin Laakso kertoo halunneensa tehdä kirjansa naiset ’näkyviksi, omana itsenään, omine ansioineen. Ja minun on kirjoitettava itse ja vähän myös itsestäni, silläkin uhalla että minut nähdään väärässä valossa.’

Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka (varmaankin) halusivat tulla nähdyiksi mutta jäivät syystä tai toisesta puolisonsa tai jonkun muun läheisensä varjoon. Kirjassa näkyviksi tulevat:

Taidemaalari Greta Hällfors-Sipilä (1899–1974), puoliso taidemaalari Sulho Sipilä.

Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Näyttelijä Saimi Järnefelt (1867–1944), puoliso taidemaalari Eero Järnefelt.

Monilahjakas taiteilija Majsi Salokivi (1888–1953), puoliso taidemaalari Santeri Salokivi.

Kirjailija Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972), puoliso säveltäjä Leevi Madetoja ja sielunkumppani runoilija Eino Leino.

Sellisti ja kuvittaja Kirsti Gallen-Kallela (1896–1980), isä taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.

Taidemaalari Helmi Vartiainen (1888–1920), puoliso taidemaalari Tyko Sallinen.

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009), elämänkumppani taidemaalari ja kirjailija Tove Jansson.

Laakso muistuttaa lukijaa johdannossa, ettei hän missään nimessä ole tutkija, historioitsija tai minkään alan asiantuntija. Siitä huolimatta hän on perehtynyt laajoihin aineistoihin kohdehenkilöidensä elämistä, urista ja vaiheista. Mukana on tarinallista omakohtaisuutta, eli Laakso ei kaihda kirjoittaa itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään mukaan näihin pieniin tutkielmiin. Tästäkin kirjassa pidin, sillä se tuo uutta sellaisiinkin kohtaloihin, jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja.

Miksi kirjaan sitten ovat päätyneet juuri nämä yhdeksän naista? Heitä toki yhdistää tuo varjoon jääminen, mutta valitettavasti se ei ole ollut eikä ole oikein vieläkään mitenkään poikkeuksellista. Valikointi lienee ollut melko subjektiivista. Juuri nämä naiset ovat kiinnostaneet Laaksoa. Ihan validi menetelmä, koska kyseessä ei ole tieteellinen teos. Lopussa on kyllä hyvät lähdeluettelot käytetyistä lähteistä ja aineistoista, joten ehdottomasti kyse on tietokirjasta.

Idea tällaisesta useiden löyhästi yhteen liittyvien naisten kohtaloita esittelevästä teoksesta ei ole ihan uusi. Laakso viittaa ainakin Suvi Ratisen teokseen Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi, 2021) ja itselle tuli hakematta mieleen myös Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (Like, 2021). Molemmat olen nauttien lukenut.




Itselleni entuudestaan kaikkein tutuin Laakson teoksen naisista on Hilja Vartiainen, jonka elämästä olen viimeaikoina lukenut sekä biofiktiivisen teoksen eli Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021) että sen innoittamana Inka-Maria Laitisen ja Tarja Strandénin tietokirjan Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY, 2002).




Itselleni antoisimmat minitutkielmat olivat Aino ja Elissa Aallon esittelyt. Ne muodostavat hienon toisiaan kommentoivan parin, ja erityisesti kiinnostavaa oli tutustua Elissan eli Elsa Mäkiniemen tarinaan, hänhän on jäänyt paitsi kolossaalisen aviomiehensä maineen myös Alvar Aallon ensimmäisen vaimon Aino Aallon varjoon. Elissan Laakso todellakin kirjoittaa näkyväksi.

Minulla on edelleen lukematta Jari Järvelän biofiktiivinen romaani Aino A. (Tammi, 2021), jonka taas nostin lukulistallani ylemmäs. Aaltojen suunnittelemia rakennuksia olemme kesämatkoilla bongailleet ja joissakin käyneet tutustumassakin, kuten Paimion parantolassa, Villa Skeppetissä (Tammisaari) ja Villa Kokkosessa (Järvenpää). Tänä kesänä kohteena oli Noormarkun Villa Mairea.

Pidin valtavasti myös Akseli Gallen-Kallelan Kirsti-tyttärestä kertovasta osuudesta. Asetelma tuo vaihtelua kirjaan, koska nyt kyse on siis isän varjoon jäävästä lahjakkaasta tyttärestä. En ole vielä ehtinyt tarttua hyllyssäni makaaviin Akseli Gallen-Kallelasta kirjoitettuihin teoksiin eli Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jäljilleni – Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (Otava, 2002) ja Viljami Puustisen Veljekset Gallén (Like, 2020) enkä edes todella kiehtovalta tuntuvaan Helena Ruuskan elämäkertaan Mary Gallen-Kallelasta Olisit villiä villimpi (WSOY, 2021). Kuten huomaatte, Gallen-Kallelat kyllä ovat kiinnostaneet, mutta aikaa ei ole sitten kuitenkaan löytynyt. Jonakin päivänä vielä!

Kirsti oli taiteellisesti monipuolisesti lahjakas, mutta koki aina, etteivät omat kyvyt ja taidot olleet tarpeeksi, oikeastaan mitään monumentaalisen isän rinnalla. Riipaisevasti hänen viimeisimpien päiväkirjamerkintöjensä joukosta Laakso on poiminut lauseen: ”En löytänyt itseäni.”

Laakson teos toimii ainakin itselläni jonkinlaisena innostajana. Syttyy halu lukea lisää, tutkia syvemmältä, käydä taidemuseoissa ja muissa kulttuurikohteissa etsimässä näiden varjonaisten jälkiä. Omasta kirjahyllystä huomaan pääseväni kätevästi alkuun!


”Kyllä se sittenkin on kurjaa olla nainen, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä riippumattomaksi. Ei muuta kuin ole toisten armoilla vaan ja sillä hyvä!”
Anni Halonen kirjeessään Kirsti Gallen-Kallelalle.

 

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta
Into, 2024. 239 s.


Arvostelukappale.

 


Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.