perjantai 21. heinäkuuta 2023

Hope Adams: Vaaralliset naiset

 


Hope Adamsin tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani Vaaralliset naiset sopii loistavasti tämän #naistenviikko2023-teeman jatkoksi. Kirjailija kertoo romaanin kiitososuudessa saaneensa kirjaidean nähtyään Rajahin tilkkupeitteen Lontoon Victoria ja Albert Museumissa vuonna 2009, kun se oli näyttelyssä lainassa Australian kansallisgallerialta.

Britit karkottivat Australiaan ja Tasmaniaan vuosien 1787 ja 1868 välisenä aikana kaikkiaan 166 000 vankia. Karkotus oli siis yleinen rangaistusmuoto, ja sitä käytettiin yleensä vähäisempiin rikoksiin tai nykynäkökulmista jopa rikkeisiin syyllistyneisiin vankeihin. Karkotetuksi saattoi päätyä niin näpistyksestä kuin raiskauksestakin. Vakavimpiin tekoihin syyllistyneet suljettiin perillä pahamaineisiin rangaistussiirtoloihin, mutta pienempiä rikoksia tehneet tulivat asuttamaan siirtokuntia. Karkotusta pidettiin paitsi rangaistuksena myös uutena mahdollisuutena, tilaisuutena aloittaa puhtaalta pöydältä.

Vuonna 1841 parkkilaiva Rajah seilasi Lontoosta Van Diemenin maahan eli nykyiseen Tasmaniaan Hobartin satamaan kapteeni Charles Fergusonin johdolla. Kyydissä oli satakahdeksankymmentä naisrangaistusvankia, jotka oli tuomittu karkotettaviksi. Naisten mukana matkusti 23-vuotias johtajatar Kezia Hayter, jonka tehtävänä oli ohjata naisten käsitöiden tekoa matkan aikana. Yhteistyönä valmistui Rajahin tilkkupeitteeksi kutsuttu työ, joka tehtiin kiitokseksi naiskomitealle. Kuvia kyseisestä tilkkupeitteestä löytyy helposti guuglaamalla.

Tätä kehystä Hope Adams on käyttänyt romaaninsa pohjana, mutta itse tapahtumat laivalla ovat fiktiota. Romaanissa Rajahilla tapahtuu rikos, vakava puukotus, jota yritetään ratkaista ennen kuin alus saapuu määränpäähänsä.

Hope on rikkonut kronologisen järjestyksen, ja tarina etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa edetään huhtikuusta eli laivan lähdöstä kohti nykyhetkeä. Heinäkuun alussa tapahtuu siis rikos, jonka uhri on yksi vangeista, Hattie Matthews. Nainen saa kannella puukosta kylkeensä hengenvaarallisesti. Nykyhetki alkaa tästä rikoksesta ja jatkuu aina siihen asti, että laiva saapuu perille. Aikatasot kohtaavat vähän ennen sitä toisensa.

Kapteeni Ferguson kokoaa tutkintaryhmän, jonka on tarkoitus kannella tapahtumahetkellä olleita naisia haastattelemalla selvittää rikoksen tekijä. Ryhmän muodostavat kapteeni itse, laivan lääkäri James Donovan, matkustajana oleva pastori Roland Davies ja romaanin päähenkilö Kezia Hayter, jonka tilkkupeitettä ompelevan naisryhmän jäsenistä jonkun oletetaan olevan syyllinen. Kezia on teräväjärkinen ja oikeudentuntoinen nuori nainen, mutta pastori Davies on kova vastus patavanhoillisine ennakkoluuloineen ja ylimielisine asenteineen.

Adams onnistuu parhaiten kuvatessaan olosuhteita laivalla ja muutenkin ajankuva vaikuttaa realistiselta. Antoisimpia vaikkakin sydäntä raastavia ovat laivalla olevien naisten tarinat. Monet rivosuiset ja kovapintaiset naiset sulavat vähitellen pitkän ja vaikean matkan aikana. Myös yhteinen työ sitoo heidät tiiviimmäksi joukoksi aivan kuten Kezia on toivonutkin.

Ompelutyön äärellä moni avautuu ja kertoo oman kauhean tarinansa. Useimmat ovat päätyneet rikoksiin onnettomien olosuhteiden takia. Monilla on tai on ollut lapsia elätettävinään, joten vaihtoehtoja ei ole ollut. Jälleen toistuvat tarinat alistamisesta, hyväksikäytöistä, raiskauksista ja väkivallasta sekä epäoikeudenmukaisesta kaksinaismoraalista.

Vaaralliset naiset on parempi realistisromanttisena historiallisena romaanina kuin rikosmysteerinä luettuna, mutta kieltämättä rikos ja sen selvittely luovat laivamatkan kuvaukseen tarvittavan jännitteen. Suljettu paikka, laiva keskellä valtamerta, on rikoksen näyttämönä oivallinen. Sen sijaan rikoksen varsinainen selvittely tarjoaa vähänlaisesti aineksia, ja kuten sanottu, parasta antia ovat naisten tarinat.

Hope Adams: Vaaralliset naiset (Dangerous Women)
Suom. Arto Konttinen.
Sitruuna 2023. 426 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.




torstai 20. heinäkuuta 2023

Siru Aura: Myötäjäiset

 


Siru Auran romaani Myötäjäiset sopii kaikin tavoin erinomaisesti #naistenviikko2023-teemaan. Se lukeutuu ehdottomasti myös tämän kesän aikana lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Romaanina se on suoranainen runsaudensarvi, josta voi ammentaa vaikka mitä. Päällimmäisinä anteina minulle ovat todellinen syväsukellus vieraaseen kulttuuriin eli Intiaan sekä naisen aseman moninainen avaaminen. Myötäjäiset häkähdytti, sai tuntemaan raivoa, myötätuntoa ja toivoa, kosketti ja viihdytti.

Upeakantinen romaani on seissyt arvostelukappalepinossani luvattoman pitkään, mutta olen todella iloinen, että tartuin siihen nyt. Oli juuri sopiva hetki uppoutua kiehtovaan miljööseen ja mielenkiintoiseen uuteen maailmaan romaanin päähenkilöiden matkassa. Teoksen tapahtumapaikkana on miljoonakaupunki Bangalore, ja sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2000. Aura on hyvin tavoittanut lähimenneisyyden, jossa netti ei ollut vielä jokaisen taskussa ja jossa kaukopuhelu Intiasta Suomeen maksoi pienen omaisuuden.

Päähenkilöitä Myötäjäisissä on kolme. Bangalorelaisen Taarinin isä on rakennusmies ja äiti hoitaa lapsia ja kotia. Lapsia on vain kaksi, Taarini ja häntä viisi vuotta nuorempi sisko Agira, joka on juuri päättämässä lukiota. Sen pidemmälle isä ei suostu tyttäriään kouluttamaan, vaikka erityisesti Taarini haluaa elämältään jotain muuta kuin intialaisilla naisilla on ollut tapana saada. Hän haluaa siistin ja hyväpalkkaisen työn, kenties kansainvälisen uran, jopa sillä hinnalla, että jäisi naimattomaksi ja vaille omaa perhettä. Suunnitelma onkin vihdoin toteutumassa, mutta sitten tulee kosinta, joka pilaa ja muuttaa kaiken.

Suomalainen Anu saapuu Bangaloreen tekemään kenttätutkimusta ja keräämään aineistoa väitöskirjaansa, jonka on tarkoitus käsitellä sitä, miten myötäjäiset kieltävä laki on vaikuttanut intialaisten naisten asemaan. Anu on kolmekymppinen erityisherkkä ylisuorittaja, kuten hänen avopuolisonsa Markus häntä kuvaili kiivastuessaan kuultuaan Anun päätöksestä ottaa työvapaata ja lähteä puoleksi vuodeksi yksin Intiaan. Pariskunta oli ennen Anun matkaa yrittänyt epätoivoisesti mutta turhaan lasta.

Kolmas ääni romaanissa on Naisten talon johtaja ja naisjärjestön aktivisti Rathamma, joka osaltaan yhdistää Anun ja Taarinin tarinat. Rathamman osuuksia on selvästi toisia naisia vähemmän, ja hän jääkin etäisimmäksi henkilöksi.

Anun kautta lukija pääsee seuraamaan todellista kulttuurien yhteentörmäystä. Hän on luonteeltaan tarkka suunnittelija ja perfektionisti, eikä se todellakaan tiedä hyvää Intiassa. Juuri mikään ei tunnu menevän niin kuin Anu on suunnitellut. Haastateltavia tuntuu olevan mahdotonta löytää, ja yhtä vaikeaa on päästä tilanteisiin, joissa voisi tarkkailla intialaisten naisten arkea ja tehdä siitä havaintoja. Tilanne alkaa käydä yhä rankemmin Anun voimille, ja kun unta ei enää saa, alkaa mielenterveyskin uhkaavasti horjua. Yhtään ei auta, että Anu kärsii myös muun muassa pahasta huijarisyndroomasta.  

Siru Aura sai Myötäjäisistä Suomen Antropologisen Seuran Vuoden antropologinen teko -palkinnon vuonna 2022. Seura perustelee valintaa muun muassa sillä, että se on ensimmäinen romaani, jonka päähenkilö on suomalainen antropologi. Aura tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on koonnut aikanaan oman väitöskirjansa aineistoa kenttätutkimuksen avulla Intiassa. Kokemukset ovat aidon tuntuisina suodattuneet fiktiivisen romaanin sivuille, ja nautin Anun työn kuvauksen lukemisesta kovasti, vaikka (tai koska?) työ tuntui lähinnä painajaismaisesti takkuavan.

Myötäjäisillä tarkoitetaan siis Intiassa varallisuutta, jonka morsiamen vanhemmat maksavat sulhaselle, kun avioliitto solmitaan. Käytännöllä on pitkät perinteet, ja se on kiinteä osa intialaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Sen on siis kuitenkin ajateltu olevan niin vahingollinen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta, että se on kielletty lailla. Laki ei kuitenkaan ole onnistunut kitkemään käytäntöä ja sen lieveilmiöitä perinteitä kunnioittavan kansan keskuudesta. Romaanissa Taarinin sisar Agira avioituu vanhempiensa suostumuksella miehen kanssa, joka ei pyydä myötäjäisiä. Vanhemmat kuitenkin järjestävät parille hienot ja kalliit häät.

Pian Agira kertoo miehensä alkaneen sittenkin vaatia myötäjäisiä jälkikäteen. Tämä kuulostaa pelottavalta, sillä monesti tällaisissa tapauksissa vaimoa kohtaa niin sanottu keittiökuolema eli esimerkiksi kaasulieden ja kerosiinin aiheuttama onnettomuus, mikä oikeasti tarkoittaa yksinkertaisesti murhaa. Mies on sen jälkeen taas vapaa solmimaan uuden, toivottavasti tuottoisamman avioliiton.

Myötäjäisissä seurataan vuoroin Anun tutkimusjakson etenemistä kaikkine ongelmineen, iloineen ja pettymyksineen ja Taarinin omituista avioliittoa. Sattuma heittää naiset vierekkäisiin asuntoihin, mutta he eivät moneen kuukauteen ole toistensa kanssa tekemisissä, vaikka ovat kyllä tietoisia toisistaan. Lukija saa seurata, millaisia virhepäätelmiä ja harhaanjohtavia tulkintoja he tekevät toisistaan. Vähitellen romaaniin muodostuu myös eräänlainen jännitysjuoni, jossa erilaisten tahattomien yhteensattumien ja kulttuurierojen aiheuttamien väärinymmärrysten (ja Anun naiiviuden) seurauksena päädytään lopulta useampaankin katastrofiin.  

Siru Aura on kirjoittanut kansien väliin nautittavan teoksen, jossa kuvataan rehellisesti monenlaisia vaikeita ja kipeitä asioita, mutta joka kaikesta huolimatta on perussävyltään lämmin ja toiveikas. Kaikki ei pääty onnellisesti, mutta moni asia lopulta myös ratkeaa ainakin positiivisesti.

Anu ja Taarini ovat kokonaisia, aitoja ihmisiä, joihin romaanin mittaan ehtii kiintyä. Erityisesti Anussa on paljon tuttua, ja olisin moneen kertaan halunnut päästä puhumaan hänen kanssaan. Järjetön stressaaminen ja ylikontrollointi on koitua hänen kohtalokseen, ja vaaran merkit ovat jo hyvissä ajoin nähtävissä. Olisin niin halunnut pysäyttää hänet! Taarini on myös erittäin mielenkiintoinen henkilö, vaikka hänen kaikkia motiivejaan on vähän vaikeampi tajuta. Kulttuuriero on niin valtava. Mutta Myötäjäiset on oivallista lääkettä tähän. Nyt ehkä taas hitusen paremmin ymmärrän, että kaikki eivät todellakaan elä samanlaista elämää kuin me täällä.

Suosittelen kirjaan tarttumista lämpimästi!

Siru Aura: Myötäjäiset
Stresa 2022. 288 s.
Kansi Mia Selin.


Arvostelukappale.




keskiviikko 19. heinäkuuta 2023

Riitta Jalonen: Omat kuvat


 ”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”


Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:

”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”

Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita, kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.

Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.

Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.

Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa. Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.

Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.

Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta isä varmasti näkee ne.

 

”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”


Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.


”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.”


Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia. Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.

Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät, niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.

Riitta Jalonen: Omat kuvat
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale. 





tiistai 18. heinäkuuta 2023

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

 


Maija on liian kiltti, sovinnonhakuinen ja myötäilevä. Sitä mieltä ovat kaikki, paitsi aviomies Juhani, joka on varsin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen: Maija hoitaa erinomaisesti kodin ja passaa Juhania kaikin tavoin. Mutta Maija on alkanut vähän päälle viisikymppisenä kyllästyä elämäänsä. Mies käy töissä, ja lapset ovat muuttaneet jo vuosia sitten omilleen. Viherkasvejakaan ei voi loputtomasti hoitaa päiviensä täytteeksi.

Tilanne alkaa muuttua, kun Maija tajuaa, että Juhani on päättänyt ostaa vanhempiensa talon maaseudulta, yli viidenkymmenen kilometrin päästä Kinnaslahdesta, ja muuttaa sinne. Maija ei halua muuttaa, hän haluaa mennä töihin. Ei tule kuuloonkaan, on Juhanin mielipide. Mitä ihmisetkin heistä sanoisivat!

Suurin piirtein tällainen on asetelma Marja-Leena Tiaisen romaanissa Lauantaitanssit. Se sijoittuu aivan 1980-luvun alkuun noin vuoden sisään, ja tapahtumapaikkana on edellisestä romaanista Sydänystäväni Kirsti tuttu Kinnaslahti jossakin Savon suunnalla. Vaikka miljöö on sama, ovat romaanit täysin itsenäisiä teoksia, joten lukemisjärjestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Maijan ja Juhanin parisuhteen asetelma on ällistyttävän tuttu. Tuntuu, että omassa elinpiirissäni oli aikoinaan nelisenkymmentä vuotta sitten paljon pariskuntia, jotka olivat jämähtäneet vastaavaan tilanteeseen. Tiainen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa ällistyttävän tarkkanäköisesti. Sodan käynyt aviomies ei asioistaan paljoa puhunut, ja vaimon oli syytä olla lähtövalmis, kun aika oli. Kotityöt oli tiukasti jaettu vaimon ja miehen tehtäviin, eikä poikkeuksia tehty. Elämä sujui tuttujen rutiinien mukaisesti.

Tarinan mittaan aika moni kysyy Maijalta, rakastaako tämä vielä Juhania. Kysymys hätkähdyttää Maijaa joka kerta, eikä vastaus ole mitenkään yksiselitteinen. Mitä rakkaus on, kun on oltu 35 vuotta yhdessä? Ollaanko yhdessä vain tavan vuoksi? Kun naapurin Martti alkaa asettautua omituisen usein kohdakkain Maijan kanssa, alkaa mieleen nousta muitakin mahdollisuuksia.

Tiainen jatkaa suoraviivaista kerrontaansa. Romaani on helppo- ja nopealukuinen, ja itse ahmaisin sen yhtenä leppeän toimettomana kesälomapäivänä. Meille noin kuusikymppisille lukijoille Lauantaitanssit on myös ihana nostalgiasukellus nuoruuden aikoihin, kesään, jona Charles ja Diana vihittiin, ja talveen, jolloin Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Tiainen on tehnyt taustatyön huolella, ja ajankuvaa täydentäviä yksityiskohtia suorastaan vilisee kirjan sivuilla.

Maija toteaa romaanin lopulla, että sen ajan lapsilla on kaikkea mitä toivoa saattaa yltäkylläisesti. Lisäksi naisen asema on hänen aikanaan edennyt huimia harppauksia. Vaikka hän itse jahkailee ja tuskailee omaa elämäänsä koskevien päätösten äärellä välillä sietämättömästi, pidin hänestä lopulta kovasti. Maijan sisällä on kuin onkin vahva ja päättäväinen nainen, joka tekee asioita, joita ei olisi itsekään ennen uskonut.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Icasos 2022. 279 s.


Arvostelukappale.




perjantai 30. kesäkuuta 2023

5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 


Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.



Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 


Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija
Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 


Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.


Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 


Luin Johanna Hasun esikoisromaanin Roihu miltei tuoreeltaan pari vuotta sitten ja vaikutuin psykologisen trillerin poikkeuksellisesta rakenteesta, näkökulmasta ja jännitteestä. Vaikutuksen Roihu teki muihinkin, sillä se oli yksi Tiiliskivi-palkintoehdokkaista vuonna 2021.

Hasu on koulutukseltaan musiikkipedagogi ja filosofian tohtori. Hänen väitöskirjansa käsittelee oppimisen vaikeuksia pianonsoiton opiskelussa. Esikoisromaanissa musiikin syvä tuntemus ei muistaakseni juurikaan noussut esiin, mutta Hasun toinen romaani Ei hyvä hylätyn suorastaan pursuaa musiikkia!

Jo romaanin nimi on suora lainaus Eino Leinon runosta Tuijotin tulehen kauvan, jonka Toivo Kuula sävelsi lahjaksi silloiselle morsiamelleen ja tulevalle vaimolleen Almalle. Kyseisellä teoksella on merkittävä roolinsa romaanin päähenkilön Aamoksen ja tämän ystävän ja työtoverin Jürgenin vaiheissa. Hasu on myös nimennyt romaanin luvut runon säkeillä niiden alkuperäisessä järjestyksessä.

Romaani alkaa kohtauksella vuonna 2017. Parikymmentä vuotta tiiviisti duona työskennelleet Aamos, pianisti, ja Jürgen, tähtitenori, pitävät jäähyväiskonserttinsa Ritarihuoneella. On aika lähteä eri suuntiin. Jürgen on muuttamassa ilmeisesti pysyvästi Yhdysvaltoihin, joten miesten yhteinen koti Berliinissä hajoaa.

Kaikki näyttää ulospäin siistiltä ja korrektilta, mutta Aamoksen sisällä kuohuu. Jürgen on heivannut hänet laidan yli, koska hän ei ole tarpeeksi hyvä pianisti. Laulajan ura vaatii eteenpäin menoa, eikä se Aamoksen kanssa onnistu. Aamos tietää olevansa hyvä, muttei tarpeeksi hyvä. Edessä on hyppy tuntemattomaan, ilmeisesti täysin tyhjän päälle. Työttömänä pianistina hän joutuu luopumaan Helsingin vuokra-asunnostaan ja muuttamaan maalle isovanhempiensa tyhjäksi jääneeseen taloon.

Palataan ajassa taaksepäin 1970-luvun lopulle, kun kymmenvuotiaat Aamos ja Jürgen kohtaavat maalla ja ystävystyvät. Aamos on jo käynyt pitkään soittotunneilla ja Jürgen käy jo Saksassa Tuomaskoulua, jossa koulitaan laulajienalkuja. Poikien ystävyys kestää pitkät tauot, sillä he käyvät ahkeraa kirjeenvaihtoa. Samalla Aamos oppii saksaa ja Jürgen saa vahvistusta toisen äidinkielensä käyttöön. Kesäisin he tapaavat, vuodesta toiseen.

Vähitellen poikien ja aikanaan nuorten miesten väleihin alkaa tulla myös tummia kerroksia. Kilpailuhenkisinä he kumpikin tuntevat alemmuutta, jonka yrittävät visusti salata toisiltaan. Kohtalokkaaksi kilpahenkisyys on koitua, kun Jürgen päättää voittaa pelkonsa avovedessä uimista kohtaan.

Vähitellen mukaan tulee yhä enemmän myös musiikki ja yhteinen tekeminen sen parissa. Miehet päätyvät asumaan Berliiniin Jürgenin isän omistamaan hulppeaan asuntoon ja työskentelemään yhdessä. Odotin, että miesten välille kehkeytyisi myös eroottisromanttinen suhde, mutta sellaisesta ei ole kyse.

Vähän yllättäen noin kolmanneksen kohdalla romaaniin aukeaa myös uusi taso, kun mukaan tulevat Toivo ja Alma Kuula. Saksassa Aamos innostuu tutkimaan Toivo Kuulan teoksia ja historiaa, ja tarinan lomaan alkaa tulla välähdyksiä 1900-luvun alusta. Niissä näkökulma on Alman. Tarinat huipentuvat rinnatusten ja traagisesti vuosiin 1918 ja 2018.

Hasu kuvaa musiikkimaailmaa armottomaksi taistelukentäksi, jossa nokkimisjärjestys testataan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Milloinkaan ei voi olla tyytyväinen saavutuksiinsa, sillä aina voi kaiken tehdä paremmin, perusteellisemmin, puhtaammin, syvemmin. Kilpailu on ankaraa, eikä huipulla ole tilaa kuin harvoille. Uhraukset taiteen ja uran takia ovat valtavia, eikä mikään tosiaan riitä. Kaikki keinot tuntuvat myös olevan sallittuja.

Pidin kovasti Hasun syväluotaavasta otteesta henkilöihinsä, erityisesti Aamokseen ja Jürgeniinkin. Todelliset motiivit paljastuvat, vaikka kumpikaan ei haluaisi katsoa sisimpäänsä. Näky ei nimittäin ole kovin ylentävä. Loppuratkaisu onnistui vielä yllättämään lukijan.

Pidän myös ideasta kuljettaa historian tasoa päätarinan rinnalla, joskin tällä kertaa Kuulan pariskunnan tarina tuntui antavan lopulta melko vähän lisäsyvyyttä Aamoksen ja Jürgenin tarinaan. Sen sijaan lisäsin kyllä lukulistaani Juhani Koiviston Toivo ja Alma Kuulaa käsittelevät tietoteokset. Pariskunnan mielenkiintoisessa ja dramaattisessa tarinassa olisi eväät ihan omaksi biofiktiiviseksi romaaniksikin.

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn
Reuna 2023. 215 s.
Kansi Nunnu Halmetoja.

Arvostelukappale.


tiistai 27. kesäkuuta 2023

Karen Swan: Kesytön saari

 


”Karen Swan on menestynyt brittikirjailija, jonka teoksia leimaavat ainutlaatuiset miljööt, vahva paikallisväri ja taidokas tarinankerronta.” Näin alkaa Kesytön saari -romaanin ennakkokappaleen takakannen sisältä löytyvä lyhyt kirjailijaesittely. Kirjan ahmaistuani voin todeta, että esittely osuu nappiin kahden ensimmäisen määreen osalta, mutta kolmas onkin sitten kiistanalaisempi.

Kesyttömän saaren miljöö on kiistämättä kiehtovimpia, mihin olen pitkiin aikoihin kirjojen sivuilla törmännyt. Romaanin kesytön saari on Ulko-Hebridien uloimpiin osiin eli St. Kildan saariin kuuluva Hirta, jonka kolmekymmentä kuusi asukasta Ison-Britannian hallitus evakuoi vuoden 1930 kesällä mantereelle näiden omasta pyynnöstä. Kannattaa ehdottomasti kurkata, mitä tietoa tästä karusta maailman laidalla sijaitsevasta saariryhmästä internet kertoo. Kurkata voi joko ennen kirjaan tarttumista, kirjaa lukiessaan tai loppuun päästyään, mutta kurkata kannattaa.

Saari ja sen asukkaiden arki ja kohtalo ovat siis kiehtovaa faktaa, johon kirjailija Karen Swan on perehtynyt huolella ja jonka hän on onnistuneesti siirtänyt romaaninsa sivuille. Mutta kuten kirjailija itsekin teoksensa loppusanoissa toteaa, romaanihenkilöt ja heille tapahtuvat henkilökohtaiset asiat ovat silkkaa mielikuvitusta.

Kesytön saari sijoittuu ajallisesti saarelaisten elämän kohtalonkesään 1930. Saaren asukkaat olivat siis yhdessä tehneet anomuksen Iso-Britannian hallitukselle, että heidät siirrettäisiin pois saarelta, jolla hengissä selviämisen mahdollisuudet olivat käyneet yhä hankalammiksi. Asukkaiden päätös ei ollut yksimielinen, mutta enemmistön päätös kuitenkin. Harva heistä uskoi, että hallitus suostuisi pyyntöön, koska kaikki aiemmat saarelaisten anomukset elinolojen parantamisesta olivat kaikuneet kuuroille korville.

Saaret kuuluivat yksityiselle maanomistajalle, jonka torppareita saaren asukkaat olivat. Yhdyshenkilönä saarelaisten ja kartanonisännän välillä toimi kasööriksi nimitetty herra Mathieson, joka toi keväällä ja syksyllä saarelaisille välttämättömyystarvikkeita samalla kun keräsi näiltä maanvuokran. Saarelle poikkesi myös satunnaisesti erilaisia aluksia, joiden miehistön ja matkustajien avulla saatiin tarvikkeita ja uutisia maailmalta.

Romaanin päähenkilö on nuori nainen Effie Gilles, joka elättää itsensä ja vanhan isänsä tekemällä miesten töitä eli pyydystämällä lintuja kiipeilemällä saaren kalliojyrkänteillä. Miehet sulattavat Effien toimia vain vaivoin, mutta eivät voi häntä estääkään. Effie on taitava, kenties koko saaren taitavin linnustaja. Lisäksi hänellä on uskomattomat laajat perusteelliset tiedot saarten linnuista.

Juuri ennen kuin evakuointipäätös tulee saarelaisten tietoon, saarelle tulee vieraita. Dumfriesin jaarli ja tämän poika lordi Sholto ovat tulleet kasöörin opastamina tutustumaan saaren upeaan linnustoon. Jaarlilla on kotonaan harvinaisen laaja linnunmunakokoelma, joka kaipaa muutamia täydennyksiä Hirtan saarelta. Saarelaiset tarjoavat mielellään palveluksiaan tämänkaltaisille vieraille, koska se on mainio tapa ansaita kaivattua ylimääräistä rahaa. Effietä tosin kaihertaa napata munia lintujen pesistä vain, jotta rikas mies saisi ne kokoelmiinsa.

Kun miesten vaatteisiin pukeutuneen Effien ja nuoren komean lordi Sholton katseet ensimmäisen kerran kohtaavat, lukija jo tietää melkoisen määrän tulevista juonenkäänteistä. Sosiaalisesti nuoret ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta sydän sanoo jotain ihan muuta. Kuten kunnon romanttisessa viihteessä kuuluu, on onnellisen lopun edessä lukuisia ylikäymättömiltä vaikuttavia esteitä.

Effie on pitänyt itseään immuunina tunteille, joita nuori mies hänen mielessään ja kehossaan nostattaa, eikä hän ole voinut kuvitellakaan, että eräällä hyvin vastenmielisellä miehellä on ollut tiettyjä ajatuksia hänestä. Dramaattisia käänteitä ja epätoivoisia hetkiä on siis luvassa. Joissakin kohdissa Swan oikaisee mutkat luvattomankin suoriksi, mutta tarina etenee niiden avulla toki sutjakkaammin.

Romanttisen juonikuvion rinnalla kulkee ohuehko rikosjuonikuvio, sillä kasööri Mathieson katoaa saarelaisten evakuoinnin yhteydessä. Effiellä on mitä ilmeisimmin jotain tekemistä tapauksen kanssa, mutta Swan pitää lukijan epätietoisena yksityiskohdista ihan loppuun asti.

Kuten sanottu, tarina itsessään on verrattain kliseinen ja romanttisen viihteen kuvastoon nojautuvia peruskuvioita toistava. Henkilökuvauksessakaan Swan ei varsinaisesti loista, vaan ihmiset jäävät Effietä myöden melko ohuiksi. Romaanin paras anti on kiistämättä sen verrattoman mielenkiintoinen miljöö ja ajankuva, joka saa suorastaan huutamaan lisätietoa aiheesta.

Hieman yllätyin loppuun päästessäni, kun tajusin, että kyseessä on todellakin sarjan aloitusosa, jonka lopussa on melkoinen koukku. Seuraavaa osaa siis päätyy väkisinkin odottamaan kiihkeästi. Ideana on ilmeisesti, että sarjassa kerrotaan kunkin saarella asuneen nuoren naimaikäisen naisen eli Effien ikätoverien ja kasvinkumppanien tarinat, eli päähenkilöt vaihtuvat romaanista toiseen. Ilmeisen suosittu kaava tämäkin nykyromaaniviihteessä.

Karen Swan: Kesytön saari (The Last Summer)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2023. 477 s.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Ennakkokappale.