maanantai 15. maaliskuuta 2021

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous


 ”Käteni ovat ehkä pienet, mutta mulkkuni iso.”
- Artjom Moska Nuorempi -

Monissa liemissä keitetyt lehtimiehet Artjom ja Oleg matkustavat Gonzon kaupunkiin kirjoittaakseen reportaasin siitä, miten kaupungissa aiotaan ratkaista sitä yhä pahemmin piinaava ihmisroskaongelma. Gonzon kaupunki sijaitsee ’Vostokin ja Zapadin välisellä ajatusten joutomaalla’.

Vihreitä pillereitä nappailevat ja ahkerasti alkoholia naukkailevat lehtimiehet kohtaavat matkallaan monia vastuksia, kuten päätyvät putkaan, omituisiin neuvotteluihin kaupungintalolle ja lopulta keskelle taidegalleriaan kohdistuvaa aseellista hyökkäystä, joka laukaisee odottamattoman tapahtumaketjun eli Gonzon kaupungin taiteellisen vallankumouksen.

Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous -pienoisromaanin kansiliepeessä esitellään kirjailija Harri V. Hietikko Suomen kirjallisuuden ’tekijämieheksi ja vapaustaistelijaksi’ sekä ’Gonzo-journalismin uuden aallon airueksi’. Olen vuosien varrella lukenut Hietikon monipuolisesta tuotannosta isohkon osan, ja joka kerta kirjan äärellä tuntenut oloni vähän hämmentyneeksi ja huvitetuksi. Niin nytkin.

Ensinnäkin Gonzo. Sana kolkutteli jonkinlaista hämärää muistikuvaa mieleni sopukoissa, mutta piti turvautua kättä pidempään eli taipua guuglailemaan. Wikipedia-artikkelissa määritellään Gonzo-journalismi (joka toisessa virkkeessä Gonzojournalismi) tosiasioita ja sepitettä yhdistäväksi journalismiksi, joka on saanut vaikutteita underground-kulttuurista. Tyyliin kuuluvat liioitellun retorinen kieli sekä bisarrit ja kreisit ilmaisut.

Ei siis oikeastaan ihme, että omintakeisen tyylinsä ja huumorinsa takia suomalaisesta kirjallisuuskentästä selvästi erottuva Hietikko on Gonzon kaupunkiin päätynyt. Pienoisromaani on minulle vähän uudenlaista Hietikkoa, mutta lyön vetoa, että olisin sokkotestissä tunnistanut kirjoittajan jo parin kappaleen perusteella, niin persoonallinen hänen karnevalistis-lakonisen ironinen tyylinsä on.

Joka kerta Hietikkoa lukiessani myös yllätyn, miten hänen liioitteleva ja paikoin varsin musta äijähuumorinsa onnistuu vetoamaan minuun, keski-ikäiseen kukkahattulukijaan. Tälläkin kertaa se toimi kuin kuuluisa junan vessa. Bongailin tyytyväisenä myhäillen kirjallisuus- ja kulttuuriviittauksia, joista iso osa taisi mennä viheltäen yli pääni, mutta viis siitä. Naureskelin myös kunnalliseen hallintoon ja politiikkaan suunnatulle piikittelylle, joka on vain kevyesti verhottu venäläis-neuvostoliittolaishenkisen Gonzon kaupungin byrokratiakuvausten savuhuntuun.

En voi kehuskella täysin oivaltaneeni Gonzon kaupungin taiteellista vallankumousta, mutta ei se mitään. Ei kai Gonzoa ole tarkoituskaan niin kovin vakavasti ottaa.

Joten mitä tästä opittiin?
Ehkä ei mitään.

 

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous
Warelia 2021. 100 s.

Arvostelukappale.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Riitta Konttinen: Boheemielämä - Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie

 


1990-luvun loppupuolella pitelin lähikirjastossamme kädessäni taiteilija Venny Soldan-Brofeldtista kirjoitettua elämäkertaa ja mietin, että se pitäisi jossain vaiheessa lukea. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyi Tuula Levon romaani Neiti Soldan (Otava, 2000), jonka ällistyneenä ahmin. Pian sen jälkeen esitettiin televisiossa sarja nimeltä Venny, jossa käsitellään samaa aihetta kuin Levon romaanissakin eli kirjailija Juhani Ahon sekä Soldanin sisarusten Vennyn ja Tillyn keskinäisiä suhteita.  

Alkuvuodesta luin Eppu Nuotion tuoreen romaani Maggie ja minä, jossa yhtenä tasona kulkevat Venny Soldanin fiktiiviset muistiinmerkinnät, jotka liittyvät hänen ystäväänsä tanssitaiteilija Maggie Gripenbergiin. Venny maalasi ja piirsi useita kuvia Maggiesta ja ystävykset viettivät paljon aikaa Brofeldtien kesäpaikassa Tvärminnessä. Siellä asiaan kuului auringosta ja merestä nauttiminen naturalistisesti eli ilman rihmankiertämää. Nuotio on kirjoittanut Vennyn ja Maggien suhteeseen myös naisten välisen rakkaustarinan.



Vasta Nuotion romaanin sysäämänä lopulta toteutin pitkään muhineen aikeeni ja luin Riitta Konttisen kirjoittaman taitelijaelämäkerran Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Neljännesvuosisata ehti kulua kirjan ilmestymisestä, mutta se ei haittaa. Sisältö on edelleen tuoretta ja kuranttia. Olen lukenut parin vuoden kuluessa muitakin Konttisen tietoteoksia suomalaisista naistaiteilijoista ja pitänyt hänen teksteistään kovasti. Niin nytkin.

En lakkaa hämmästelemästä, miten rohkeita, päättäväisiä ja lahjakkaita eri taiteenalojen naisia Suomessa on ollut 1800- ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Monista ei ole jäänyt paljoakaan tietoa meille kerrottavaksi, mutta toisten tarinat ovat ällistyttäviä. Venny Soldan-Brofeldt kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon. Hänen vaiheensa ovat uskomattomat! Mutta uskomaton oli nainenkin.

Venny Soldan-Brofeldt kuului niihin naistaiteilijasukupolviin, jotka joutuivat uuvuttavasti taistelemaan jokaisen oikeutensa puolesta. Naisia väheksyttiin ja sorrettiin käsittämättömän järjestelmällisesti ja perusteellisesti. Oikeus opiskella tai tehdä työtä ei ollut itsestään selvää, ei myöskään oikeus matkustaa. Silti Venny Soldan-Brofeldt teki niitä kaikkia koko elämänsä ajan, ja menestyi, ainakin suhteellisesti.

Taidehistorioitsijan kirjoittamassa taiteilijaelämäkerrassa käsitellään tietysti paljon kohteena olevan taiteilijan töitä ja tuotantoa. Maallikolle nämä osuudet ovat välillä vähän puuduttaviakin, varsinkin kun 1990-luvulla julkaistussa teoksessa on vain muutama värikuva ja nekin kirjan keskivaiheilla erillisessä liitteessä. Monestakin työstä joutuu siis vain mielikuvituksensa (tai Googlen) avulla hahmottamaan, mistä on puhe. Mustavalkoisia kuvia Soldan-Brofeldtin teoksista, erilaisista piirroksista ja luonnoksista sekä valmiista töistäkin on runsaasti, mutta läheskään aina aukeaman kuvat eivät liity suoraan tekstiin.



Konttinen kirjoittaa paljon myös taiteilijan yksityiselämästä. Hän perusteleekin sen Boheemielämässä. On mahdotonta täysin irrottaa taiteilijan elämää hänen taiteestaan, sillä elämä asetti rajat sille, kuinka paljon ylipäätään saattoi käyttää aikaa taiteelliseen työhön. Muun elämän vaatimukset verottivat erityisesti naistaiteilijan taiteeseen käytettäviä resursseja. Monet Soldan-Brofeldtin ystävät luopuivat omasta urastaan esimerkiksi avioliiton tai lasten takia.

Olen naiivisti kuvitellut, että Juhani Ahon suhde vaimonsa nuorempaan sisareen Tilly Sodaniin olisi ollut jonkinlainen julkinen salaisuus jo sen tapahtuma-aikana. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut, vaan asia paljastui vasta, kun Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin poika Antti Aho julkaisi isänsä elämäkerran (Juhani Ahon elämä ja teokset I-II, 1951). Konttinen kirjoittaa paljonkin siitä, miten aviomiehen ja sisaren rakkaussuhteen paljastuminen vaikutti Venny Solda-Brofeldtiin tunnetasolla.

Sen sijaan Konttinen lähinnä ohittaa sen vaiheen perheen elämässä, jolloin Tilly Soldan tuli raskaaksi (tämä tapahtui siis vasta sen jälkeen, kun suhde oli paljastunut vaimolle), synnytti poikansa ulkomailla ja joutui jättämään tämän sinne noin vuodeksi. Myös tämän ajanjakson on täytynyt olla raastavaa aikaa kaikille osapuolille. Konttinen pitää kuitenkin katseen tiukasti omassa kohteessaan, kuten toki asiaan kuuluu.

Jokaista taiteilijaelämäkertaa lukiessani hämmästelen, miten paljon, rohkeasti ja mutkattomasti suomalaiset matkustelivat ja muuttivat paikasta toiseen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sitkeä mielikuva Suomesta jonkinlaisena staattisena umpiperänä murenee päästäni tuskallisen hitaasti mutta pala kerrallaan. Ainakin taiteilijoiden kohdalla opiskelu ulkomailla oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Useimmat matkustelivat opintojen jälkeenkin säännöllisesti Euroopassa ja kauempanakin. Venny Soldan-Brofeldt ei suinkaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Monen suomalaistaiteilijan elämäkerrasta käy ilmi, että juuri perheen taiteilijan harteille on sälytetty muiden perheenjäsenten elatus. Esimerkiksi niinkin menestynyt taiteilija kuin Albert Edelfelt joutui maksamaan isänsä jälkeen jättämiä velkoja ja huolehtimaan niin äidistään kuin naimattomista sisaristaankin koko elämänsä ajan. Samoin kävi Venny Soldan-Brofeldtille. Perheen isän menehdyttyä sisarukset yrittivät haalia elantonsa eri tavoin, mutta monet heistä nojautuivat käytännölliseen taiteilijasisareensa koko elinikänsä.

Olin myös kuvitellut tuntevani Venny Soldan-Brofeldtin elämäntarinan pääpiirteet entuudestaan, mutta tulin yllätetyksi. En esimerkiksi tiennyt mitään hänen erämajastaan Lohjanharjulla Hiidenveden tuntumassa enkä sitä, että hän vietti viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa.

Kirjojen lukeminen lisää tarvetta lukea kirjoja. Nyt olen miettinyt, pitäisikö kirjastosta tilata Venny Soldan-Brofeldtin muistelmateos Merimajamme ja me, jota myös Eppu Nuotion romaanissa lukupiiriläiset lukevat.

Riitta Konttinen: Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie
Otava 1996. 416 s.


Lainattu kirjastosta.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Milo Manara: Caravaggio - Miekka ja paletti & Armahdus


Tämän jutun teemat ovat tuttuja: ’lukemalla lisää luettavaa’ ja ’haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta en oikein osaa’. Olen kirjoittanut näistä teemoista lukuisia kertoja ennenkin, mutta jälleen olen niiden äärellä ja tällä kertaa ikuisuusteemani siis kohtaavat.

Vuosi sitten keväällä kaikki meni kiinni ja mihinkään ei saanut mennä. Muun muassa kirjakaupat ajautuivat entistäkin hankalampaan talousahdinkoon. Päätin sijoittaa lehtijutuillani ansaitsemani lisäroposet kirjahankintoihin. En enää tarkkaan muista, miten hankintalistalleni päätyivät italialaisen sarjakuvataiteilija Milo Manaran teokset Caravaggio – Miekka ja paletti sekä Caravaggio – Armahdus. Niteet muodostavat yhtenäisen taidemaalari Caravaggion elämänvaiheisiin perustuvan tarinan, joka täyttänee sarjakuvaromaanin määritelmän.

Komeat teokset siis saapuivat jo noin vuosi sitten, mutta kuten usein käy, kirjat jäivät odottelemaan parempia lukuaikoja pikaisen selailun jälkeen. Sitten Jyrki Erra voitti Vuoden johtolanka 2021 -palkinnon taidetrillerillään Lyijyvalkoinen. Senkin kirjan olin jo ehtinyt hankkia itselleni, mutta lukurakoa sille ei ollut löytynyt. Palkintouutinen kuitenkin nosti teoksen luettavien pinon päällimmäiseksi. Ihastuin Lyijyvalkoiseen melko lailla. Sen keskiössä on salaperäinen taulu, jota pidetään lähestulkoon varmasti itsensä Caravaggion maalaamana.

Nykyhetkeen sijoittuvan jännittävän tarinatason rinnalla kulkevat vanhan päiväkirjan merkinnät, joissa mestari Caravaggion assistentti Cecco kertoo taiteilijan viimeisten vuosien vaiheista. Trilleriä lukiessani muistin hyllyyn hilloamani sarjakuvaromaanin ja päätin lukea sen heti perään. Se osoittautuikin oivalliseksi ratkaisuksi, sillä Caravaggion elämäkerta ja merkittävimmät teokset tulevat mukavasti ristivalotetuksi Erran ja Manaran teosten kautta.



Manaran kertoma versio alkaa, kun parikymppinen Caravaggio saapuu Roomaan vuonna 1592 ja kiivaalle luonteelleen tyypillisesti ajautuu nopeasti erilaisiin hankaluuksiin niin taidepiirien ankaran kilpailun kuin holtittomien naisasioidenkin takia.

Kuvakerronta on hulppeaa, ja Manara suosii isoja ruutuja, joissa kuvataan upeita maisemia, vauhdikasta liikettä ja ennen kaikkia Caravaggion maalauksia ja niiden syntyä. Koin monia ahaa-elämyksiä Manaran kekseliäiden ja oivaltavien ratkaisujen äärellä.

Kukkahattutädin silmään ottavat teoksen naiset, jotka Manara kuvaa mieluiten vähäpukeisina ja suorastaan pornahtavissa asennoissa ja tilanteissa. Mutta se näemmä Wikipedian mukaan on hänen tavaramerkkinsäkin. Nykymaailmassa ja nykysilmin tämä kyllä tuntuu lähinnä tunkkaiselta.

Harmittelen myös sitä, että vaikka kirjat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, niiden koko ei ole identtinen. Kakkososa Armahdus on noin puoli senttimetriä leveämpi ja korkeampi kuin ykkösosa Miekka ja paletti. Miksi? Ei näytä hyvältä hyllyssä tällainen!

Milo Manara: Caravaggio – Miekka ja paletti (Le Caravage vol 1)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2015. 60 s.

Milo Manara: Caravaggio – Armahdus (Caravaggio – La Grazia)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2018. 54 s.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 


Jessica May on tehnyt upean uran Voguen mallina, kun ura katkeaa kuin seinään sen jälkeen, kun valokuvaaja-avopuoliso Emile on myynyt hänen kuvansa kuukautissuojafirman mainokseen. Jumalaisen kaunis ja upeavartaloinen Jess heittää Emilen ulos asunnostaan ja elämästään.

On aika kääntää uusi lehti elämässä ja urassa. Lapsesta saakka valokuvannut ja mallinuran ohessa lehtiartikkeleja kirjoittanut Jess päättää hakeutua Eurooppaan, jonka sotaan Yhdysvallatkin on juuri liittynyt. Voguen julkaisija Condé Nast, päätoimittaja Belinda Bower ja Jessin ystävä journalisti Martha Gellhorn kannustavat nuorta naista uhkarohkealtakin kuulostavan suunnitelman toteuttamisessa.

Jess saa kuitenkin huomata, että sodasta ja miestyövoiman puutteesta huolimatta ennakkoluulot ja suoranainen naisten työskentelyn vastustaminen jylläävät myös lehtialalla. Tunnettuna mallina hänellä on riesanaan vielä sitkeä kevytkenkäisen naisen ja tyhjäpäisen kaunottaren maine. Kovin harvan Jessin kohtaaman miehen mielestä tällä voisi olla sotatantereella mielessään jokin muukin asia kuin sopivan petiseuran etsiminen. Erityisen hankalaksi heittäytyy PR-upseeri Warren Stone, jonka käsissä Jessin ja muiden naistoimittajien työtilaisuudet pitkälti ovat.

Sattuma kuitenkin tupsauttaa Jessin heti kärkeen samaan italialaiseen taisteluhautaan kapteeni Dan Hallworthin kanssa. Dan on poikkeus miesten joukossa, sillä hän on ihan oikeasti mukava sekä kaikin puolin esikuvallisen rehti, korkeamoraalinen ja oikeamielinen. Sen lisäksi tietysti myös armottoman komea. Danin kautta Jess tutustuu pieneen Victorine-tyttöön, joka hänen kauhistuksekseen asuu kenttäsairaalassa ja on Danin johtaman pataljoonan orpo maskotti.

Vuonna 2005 australialainen taidekuriiri D’Arcy Hallworth saa poikkeuksellisen tehtävän. Hänen yhteistyökumppaninsa Australiassa on saanut harvinaislaatuisen oikeuden järjestää ranskalaisen valokuvaajan näyttelyn, ja yksityisyydestään huipputarkka salaperäinen valokuvaaja on edellyttänyt, että nimenomaan juuri D’Arcy matkustaa Ranskaan pakkaamaan kallisarvoiset valokuvat lähetyskuntoon.

D’Arcy saapuu lumoavaan ja satumaiseen ranskalaiseen linnaan, jossa hän tapaa valokuvaajan agentin Josh Vaughnin. Lukija ei ylläty, että Josh on häikäisevän komea ilmestys, johon D’Arcy heti tuntee kummaa vetoa. Pariskunnan suhde ei kuitenkaan etene aivan hänen toivomallaan tavalla. Valokuvaajan henkilöys kutkuttelee D’Arcyn uteliasta mieltä, ja sitten hän tekee yllättävän löydön. Miksi valokuvaajalla on varastossaan hänen äitinsä Victorinen ja Dan Hallworth -nimisen miehen alkuperäinen sodanaikainen valokuva?

Australialainen bestsellerkirjailija Natasha Lester kuljettaa romaanissaan Ranskalainen valokuvaaja näitä kahta aikatasoa vuoron perään. Lukija arvaa hyvin nopeasti (jo takakansitekstin perusteella), että Jessica Mayn ja D’Arcy Hallworthin tarinat liittyvät tiiviisti yhteen, mutta kaikista runsaskätisesti viskellyistä vihjeistä ja ennakoinneista huolimatta matkan varrelle mahtuu monia yllätyskäänteitä. Tosin useimmilta hankaluuksilta olisi vältytty, jos henkilöt olisivat puhuneet toisilleen hieman enemmän, minkä seikan D’Arcykin huomaa loppuselvittelyjen tuoksinassa.

Ranskalainen valokuvaaja on siis romanttista (historiallista) (nais)viihdettä, jolla on kirjallisuuuskentässä huonohko maine. En itsekään kuulu genren ahkerimpiin kuluttajiin, vaan viihdyn enemmän viihdekentän jännitysosastolla. Mutta onhan tällä ehdottomasti puolensa! Kukapa ei nauttisi kauniiden ja menestyvien ihmisten seurasta ja heidän monimutkaisista ihmissuhdekuvioistaan? Itse uppouduin tarinaan niin, että luin kirjan yhdessä (korona-ajan tapahtumattomassa) viikonlopussa.

Lester paneutuu kiitettävällä innolla eroottisiin kohtauksiin, joihin kummankin aikatason sankaritar ennen pitkää oman komistuksensa kanssa päätyy. Suudelmien intensiteettitasoja on useita, ja ylävartalot hyväillään millimetrin tarkkuudella moneen kertaan. Sen sijaan se, mitä tapahtuu vyötärölinjan alapuolella, jätetään joko kokonaan mainitsematta tai siihen viitataan vain hyvin korrektein sanakääntein: ”Lopulta hänen kätensä puristuivat miehen ympärille ja pitelivät kiinni...”

Mutta Ranskalainen valokuva ei ole pelkästään taitavasti genren kaavoja noudattaen kirjoitettu viihderomaani. Sillä lienee syynsä, että suomennoksen ilmestymispäivä on juuri 8.3. eli kansainvälinen naistenpäivä. Romaanin päähenkilöllä Jessica Maylla on historiallisena esikuvanaan malli ja kuvajournalisti Lee Miller. Jessin naisjournalistitoverit Martha Gillhorn, Catherine Coyne, Lee Carson ja Iris Carpentier ovat kaikki todellisia henkilöitä, jotka tekivät työtään toisen maailmansodan aikaan Euroopassa ja kuvasivat ja kirjoittivat aiheista ja tapahtumista, joista Jess Lesterin romaanissa kirjoittaa. He myös kohtasivat saman avoimen ja järjestelmällisen naisvihamielisen työilmapiirin kuin romaanin kuvitteellinen Jess.

Jess järkyttyy, kun käy ilmeiseksi, kuinka järjestelmällisesti raiskaukset kuuluvat sotatoimiin. Vielä järkyttävämpää on, että miehitettyjen alueiden naiset joutuvat lisäksi kokemaan vapauttavan armeijan joukkojen taholta saman alistavan väkivallan kuin vihollisenkin. Miten kirjoittaa omien miesten, palvottujen sotasankarien, alhaisista ja iljettävistä teoista? Miten saada tekstinsä koskaan läpi sensuurista? Onko oikein olla kirjoittamatta?

Jess on myös esikuvansa tavoin mukana, kun yhdysvaltalaisjoukot vapauttavat ensimmäiset keskitysleirit. Lester ei onnistu tai ehkä haluakaan kuvata yhtä antaumuksella sodan julmimpia kasvoja kuin tuntemuksia, joita Danin peukalon hively ristiselällä Jessille aiheuttaa. Keskitysleirin kuvottavat epäinhimillisyydet jäävät lopulta ohuesti näytetyiksi. Ei sitä muuta sekään, että kirjailija toistelee kammottavien kuvien syöpyneen sankarittaren verkkokalvoille niin, ettei runsas viskinjuontikaan pysty niitä sieltä liuottamaan.

Naisjournalistien ja ylipäätään naisten osuus sotaponnisteluissa on todella kiinnostava aihe, josta lukisin mielelläni lisääkin (ja olen toki vuosien varrella lukenutkin). Lester mainitsee jälkisanoissaan koko joukon mielenkiintoisia elämäkertoja ja muistelmia, jotka tosin eivät ole ilmestyneet suomeksi.

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja (The French Photographer)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Gummerus 2021. 473 s.

Ennakkokappale.

***

Voi tietysti kysyä, miksi kannattaa lukea Ranskalaisen valokuvaajan kaltaista viihdekirjallisuutta, jonka taiteellinen anti jää lopulta ohueksi ja käteen jää vain mukavasti vetävän tarinan parissa hurahtanut talvinen viikonloppu. Se jo itsessään on minusta ihan riittävä syy, mutta yllättäen tämä sattumalta luettavakseni osunut romaani avasikin jonkin todella mielenkiintoisen kurkistusluukun uskomattoman kiehtovaan ja puhuttelevaan tosielämän tarinaan.

Kirjan jälkisanoissa Natasha Lester siis kertoo, että romaanin Jessicalla on ollut historiallinen esikuva, malli ja valokuvaaja Lee Miller. ”Millerin tarina vangitsi minut välittömästi: tämä kuuluisa malli ja Man Rayn rakastajatar kirjoitti ja kuvasi erikoislaatuisia lehtijuttuja Vogueen toisen maailmansodan aikana, mutta sittemmin hänen työnsä vaipui unholaan.---Tiesin kuitenkin, etten voisi kirjoittaa Lee Millerin elämäntarinaa. Hänelle tapahtui kammottavia asioita, joista pahimpia oli joutua seitsenvuotiaana perhetutun raiskaamaksi, minkä seurauksena hän sai tippurin. En ollut varma, olisinko kykenevä kirjoittamaan tuosta tragediasta – miten voisin mitenkään tietää, millainen vaikutus tapahtumalla oli hänen elämäänsä?”

Lesterillä oli idea aivan toisenlaiseen kirjaan, joka sai sitten Ranskalaisen valokuvaajan muodon. Mutta kuka tämä Lee Miller sitten oli? Kun jaoin tämän blogijuttuni Facebookin kirjallisuusryhmissä, sain vinkin, että Yle Areenassa on katsottavissa dokumenttifilmi Lähikuvassa Lee Miller. Katsoin sen, ja vaikutuin, suorastaan lumouduin! Aivan uskomaton tarina! Kaivoin myös YouTubesta muutaman klipin, joissa Millerin ikonisia valokuvia esitellään.

Yritin etsiä Lee Milleristä kertovia kirjoja, mutta kirjastojen tarjonta on ohutta. Millerin poika Antony Penrose on kirjoittanut äitinsä elämäkerran The Lives of Lee Miller, joka on julkaistu vuonna 1988. Yllätyksekseni huomasin, että siitä on piakkoin ilmestymässä pokkariversio, koska tänä keväänä ovat alkamassa elokuvan Lee filmaukset! Elokuva perustuu Penrosen kirjoittamaan elämäkertaan, ja sen pääosassa näyttelee Kate Winslet. Jospa nyt saataisiin myös tuo elämäkerta suomeksi? Ja jospa Millerin valokuvista koottu näyttelykin saataisiin jonnekin lähitienoille katsottavaksi! 


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 


Vuonna 2014 Ranskan Toulousessa sijaitsevan vanhan maatalon ullakolta löytyi maalaus, jota asiantuntijat pitävät lähes varmasti itsensä Caravaggion työnä. Kyseessä on muunnelma teoksesta Judit ja Holofernes, jossa Judit leikkaa Holoferneen päätä palvelijattaren katsellessa vieressä. Kun maalauksen aitoudesta päästiin niin suureen varmuuteen kuin ylipäätään on mahdollista, Ranskan valtio asetti teokselle maastavientikiellon ja Louvren taidemuseolle annettiin etuosto-oikeus noin 120 miljoonan euron arvoiseksi arvioituun työhön. Museo kuitenkin jätti oston tekemättä, ja lopulta päätettiin järjestää huutokauppa. Muutama päivä ennen huutokauppaa yksityinen ostaja hankki teoksen kokoelmiinsa.

Yllä oleva on tunnettua faktaa, niin uskomattomalta kuin jo sekin kuulostaa. Mutta miten kummassa kookas, huomiota herättävän väkivaltaista kohtausta esittävä erittäin tunnetun taiteilijan työ oli aikojen kuluessa päätynyt Ranskan maaseudulle maalaistalon ullakon kätköihin? Mielikuvitusta kutkuttava arvoitus, eikö totta? Ei ihme, että kirjailija Jyrki Erra, joka kertoo kirjallisiksi innoittajikseen Mika Waltarin ja Umberto Econ, yhdeksi lempikirjakseen Donna Tarttin Tiklin ja mielikaupungikseen Rooman, sai tästä uutisesta idean upeaan taidetrilleriinsä Lyijyvalkoinen.

Taidemaalari Axel Wallas saa illalliskutsun vanhalta ystävältään ja tukijaltaan, taidehistorian emeritaprofessori Riitta Sarastelta. Illasta muodostuu omituinen ja valitettavan ikimuistoinen. Käy ilmi, että Riitta toivoo Axelin tekevän hänelle palveluksen. Riitalla on asunnossaan merkillinen taulu, joka pitäisi aitouttaa eli sen aitous todistaa. Riitta on vakuuttunut, että brutaalia aihetta kuvaava suurikokoinen teos on Caravaggion aiemmin tuntematon työ. Axel taas on oman työhistoriansa kautta maailman parhaita Caravaggio-asiantuntijoita.

Axel on ällistynyt, hämmentynyt ja tyrmistynyt. Mistä taulu on peräisin? Jos se on aito, sen arvo on vähintään 150 miljoonaa euroa! Miten se on päätynyt Riitan haltuun ja tämän asuntoon? Riitta ei vastaa Axelin kysymyksiin vaan antaa tälle sen sijaan nipun Vatikaanin arkistosta peräisin olevia vanhojen käsin kirjoitettujen asiakirjojen kopioita, joista Riitan mukaan pitäisi selvitä taulun provenienssi eli todisteet sen alkuperästä, vaiheista ja omistajista.

Axel joutuu poistumaan Riitan luota ilman kunnollisia vastauksia, koska hän on luvannut mennä vastaan vaimoaan Elinaa, joka on palaamassa työmatkalta Roomasta. Lentokentällä koneesta purkautuvat kyllä kaikki Elinan työkaverit ja esimies, mutta ei Elina. Työkaverit kummastelevat Axelin nähdessään, miksi hän on tullut paikalle. Eikö hän ole saanut Elinan viestiä? Mitään viestiä ei kuitenkaan Axelin puhelimesta löydy, eikä Elina vastaa soittoihin tai viesteihin. Tämä ei myöskään enää ole hotellissa, jossa seurue on asunut Roomassa. Missä Elina on?

Sekavien ajatusten riivaama Axel palaa asunnolleen Lallukkaan. Saadakseen unta hän päättää tutkia Riitalta saamiaan asiakirjojen kopioita. Yllätyksekseen hän huomaa, että ne ovat Caravaggion uskollisen palvelijan Francesco Bonerin eli Ceccon päiväkirjamerkintöjä mestarin viimeisiltä vuosilta. Nämä koukeroisella italialla kirjoitetut merkinnät muodostavat romaanin menneeseen aikaan sijoittuvan sisäkertomuksen, jota Axel lukee palan kerrallaan tarinan edetessä.

Seuraavana aamuna poliisi tulee noutamaan Axelia kuulusteluun. Professori Riitta Saraste on aamuyöllä raa’asti ryöstetty ja tapettu asunnollaan. Axel on luonnollisesti järkyttynyt Riitan kohtalosta, mutta hän tajuaa myös olevansa mahdollinen epäilty. Yllättäen poliisi kuitenkin pyytää Axelilta apua sen selvittämisessä, mitä professorin asunnosta on viety. Poissa on kookas (mahdollinen) Caravaggio sekä pieni hopeakehyksinen ikoni. Kertomalla muunneltua totuutta alibistaan Axel järjestää itselleen hieman lisäaikaa ja livahtaa poliisin kielloista piitaamatta pois maasta. Hänen on löydettävä Elina.

Taidemaalari Axel Wallas ei todellakaan tiedä, millaiseen epätoivoiseen ja hengenvaaralliseen pyöritykseen hän sotkeutuu tehdessään päätöksen lähteä Roomaan vaimonsa perässä. Elina on kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta Axel on sitkeä ja pääsee lopulta eteenpäin – huomatakseen joutuvansa yhä oudompien tapahtumien sokkeloon. Kadonnut vaimo, menneisyydessä kuollut kihlattu, Caravaggion hypnoottiset maalaukset, Vatikaani, Cosa Nostra, Molempain Sisilian kuningaskunnan perilliset vain päällimmäiset mainiten imevät Axelia yhä syvemmälle salaisuuksien, petoksien ja väkivallan syövereihin. Onko kukaan sitä, mitä väittää olevansa? Kehen Axel voi luottaa?

Erra on kirjoittanut lumoavan, jännittävän ja runsaan romaanin, jota ei malta laskea käsistään ja joka herättää aivan valtavan halun matkustaa Roomaan katsomaan upeaa taidetta ja kokemaan ikuisen kaupungin lumon. Caravaggion tarina on mielenkiintoinen ja hänen taulunsa uskomattomia. Erra on perehtynyt aiheeseen tavattoman perusteellisesti. Joka sivulla on jotain uutta taidehistoriaan, Roomaan, arkkitehtuuriin, maalaamiseen, uskontoon tai historiaan liittyvää tietoa. Silti juoni vetää ja kantaa alusta loppuun asti. Yllätyskäänteistä ei totisesti ole pulaa.

Erran Rooma on julma ja petollinen. Se kätkee salaisuuksia toisensa perään, ja muutamaan niistä Axelkin törmää. Caravaggion julmuutta huokuva maalaus herättää vaanivat pedot luolistaan. On ihan aiheellistakin kysyä, miten yksi maalaus voi maksaa huippuvarustellun sairaalan verran. Mikä oikein taiteessa lopulta maksaa? Summat ovat niin valtavia, että ihmishengillä ei lopulta ole arvoa niiden rinnalla. Eikä maalauksen arvo ole pelkästään rahallinen.

Caravaggio pohjusti taulunsa lyijyvalkoisella eli biaccalla, joka on myrkyllistä. On päätelty, että taiteilija kärsi lyijymyrkytyksestä ja että siitä olisivat johtuneet hänen jyrkät mielialamuutoksensa ja epävakautensa. Axelista alkaa pian tuntua, että kätköistään putkahtanut maalaus on myös myrkyllinen, kirottu, sillä se kylvää ympärilleen väkivaltaa ja kuolemaa. Lyijyvalkoisen loppumetreillä Erra kuvaa ehkä yhden iljettävimmistä (vaikka tosin aivan luonnonmukaisen) kuolemantapauksista, johon olen pitkiin aikoihin törmännyt.

Jyrki Erra palkittiin tästä kolmannesta romaanistaan Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla. Palkintoraadin perustelut voi kurkata täältä.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava 2020. 488 s.

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 15 h 39 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Nextory. Luin ja kuuntelin vuorotellen!

Korona-aikaan ei pääse matkustamaan, mutta onneksi järjestetään erilaisia virtuaalisia elämyksiä. Matkatoimisto Pamplemoussen mukana pääsee tunnin mittaiselle virtuaaliselle Rooman-kierrokselle, jonka teemana ovat Caravaggion maalaukset ja Jyrki Erran Lyijyvalkoinen. Osallistuin tälle Leena Knuuttilan vetämälle kierrokselle viime viikolla ja pidin kovasti! Suosittelen lämpimästi.

Pandemian takia Suomen dekkariseuran Dekkari-ilta Kallion kirjastossa toteutettiin Facebook-live-lähetyksenä. Dekkariseuran Eeva Vuortama haastattelee Jyrki Erraa ja Vuoden esikoisdekkaristi Helena Immosta kirjasta Operaatio Punainen kettu.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Lumooja

Vuoden alussa päätin kirjoittaa kerran kuussa jutun jostakin minulle tulevista kirjallisuuslehdistä. Tammikuussa esittelin Särön, ja tällä kertaa on vuorossa Lumooja. Huomasin tosin esitelleeni Lumoojan jo aiemminkin eli vuonna 2011. Olen siis ollut uskollinen ja tyytyväinen tilaaja jo melko tarkkaan kymmenen vuotta!

Lumooja-kirjallisuuslehteä julkaisee turkulainen Kirjoittajayhdistys Kapustarinta ry. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, ja tilaushinta on tällä hetkellä 25 euroa/vuosi. Lehden mitat ovat 21 cm x 26,5 cm. Numerossa 4/2020 on 51 sivua. Lehti on painettu kiiltäväpintaiselle aikakauslehtipaperille, ja siinä on nelivärikuvitus.

Sisältönsä puolesta Lumooja ei ole ainakaan minun (osaturkulais)silmilleni mitenkään erityisen turkulainen vaan pikemminkin hyvätasoinen valtakunnallinen kirjallisuuslehti. Sisältö noudattelee pääpiirteissään samaa linjaa kuin kymmenen vuotta sitten, eli lehdessä on laajoja artikkeleja, esseitä sekä kaunokirjallisia tekstejä. Lopussa on vielä kohtalaisen laaja  arviointiosio.

Numeron 4/2020 päätoimittajat ovat Emmi Ketonen ja Mikko Lamberg. Heidän pääkirjoituksensa Uskon monet ulottuvuudet voi vapaasti lukea lehden verkkosivuilta. Viime vuoden viimeisen numeron teemana on usko ja sen monet ulottuvuudet, kuten pääkirjoituksen otsikkokin kertoo. Teema ei ole minusta aivan kaikkein kiinnostavimmasta päästä, mutta lehdessä sitä on käsitelty monipuolisesti ja luin kokonaan useita tekstejä.

Aukeaman kokoisessa Toimitus suosittelee -osiossa on 14 uskoon liittyvää kulttuurivinkkiä tietokirjoista kirkkorakennuksiin ja äänilevyistä YouTube-videoihin. Hyviä vinkkejä, joista muutaman kirjasin itsellenikin talteen.



Heti ensimmäinen teema-artikkeli eli Maria Björklundin Esoteerista kirjallisuushistoriaa osuu. Olen viime vuosina lukenut koko joukon suomalaisia taiteilijaelämäkertoja ja törmännyt kerta toisensa jälkeen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten hengenelämän muoti-ilmiöihin. Björklund avaa aihetta juuri tästä näkökulmasta. Sen sijaan vain silmäilin Laura Rostenin artikkelin Esoteria, mystiikka ja salatieteet, joka keskittyy nykyhetkeen ja esoterian vaikutteisiin suomalaisella kirjallisella kentällä. Tähän voisin kyllä vielä palata.

Kiintoisa on kieltämättä myös Rosa Aphalon artikkeli, joka käsittelee Kalevalan ja muinaisen kansanperinteen vaikutuksia Sanna Hukkasen ja Mari Ahokoivun sarjakuvissa. Oma Kalevala-kiintiöni vain tuntuu nyt olevan aika tapissa, joten senkin vain silmäilin tällä kertaa läpi. Tekstissä on kuitenkin muutama oivallinen sarjakuvavinkki, jotka kirjasin muistiin.



Varsinaiseksi numeron helmeksi osoittautuivat esseet dystopioista ja utopioista. Kun usko murenee – dystooppinen kirjallisuus on Teemu Korpijärven käsialaa. Esseessään Korpijärvi määrittelee dystopian, pohdiskelee sen viehätystä ja käy läpi esimerkkien kera sen alalajeja. Koska luen mielelläni dystopioita, löysin kirjoituksesta monia tuttuja teoksia ja sain myös lukuvinkkejä.

Irina Niinivaara antaa saman käsittelyn utopioille, joita näppituntumalla olisi huomattavasti vähemmän tarjolla kuin dystopioita. Mutta Niinivaara löytää utopioita kyllä riittävästi oivallisen esseen materiaaliksi. Onneksi, sillä tarvitsemme myös utopioita. Jo näiden Korpijärven ja Niinivaaran esseiden takia kannatti Lumoojan viimevuotinen tilausmaksu maksaa.



Sydän tulvii käännöstä -otsikko liittyy Suvi Seikkulan artikkeliin uskonnollisten tekstien kääntämisestä ja kääntäjistä. Artikkelissa haastatellaan neljää suomalaista kääntäjää tulokulmana heidän viimeaikaiset uskonnolliset käännöksensä ja miten uskonnollisten tekstien kääntäminen eroaa muista teksteistä. Mielenkiintoinen juttu tämäkin!



Myös runouden ystäviä hemmotellaan. Mikko Lambergin artikkelissa Pohjoinen zen – suomalaista tanka- ja haikurunoutta avataan aihetta perusteellisesti. Arto Lapin haikuja on ohessa sivun verran, samoin Tero Tähtisen kääntämiä zenrunoja. Toisaalla lehdessä on aukeaman mittainen runo Elementti, jonka on kirjoittanut Rauni Lahdelma.

Mikko Lambergin essee Mitä tärkeä tarkoittaa? on myös mielenkiintoinen. Lamberg pyörittelee tärkeän määritelmää lähinnä kirjallisuuden kannalta pohtiessaan, mitkä teokset ovat oikeasti tärkeitä ja kenen mielestä ne ovat tärkeitä ja miksi. Kuten arvata saattaa, varsinaiseen lopputulemaan ei oikein päästä, mutta Lamberg herättelee kyllä hyvin miettimään lukijan omiakin arvotuksia.

Kritiikki-osiossa arvioidaan alla luetellut teokset:

Kaisu Tervonen (toim.): 13 katseluasentoa. Miltä televisio tuntuu? (Kosmos, 2020)
Jani Saxell (toim.): Parasta katseluaikaa (WSOY, 2020)

Maria Mäkelä & al. (toim.): Kertomuksen vaarat – Kriittisiä ääniä tarinataloudesta (Vastapaino, 2020)

Markku Soikkeli: Maailmoja rakentamassa: tyyliopas kauhun, scifin ja fantasian kirjoittamiseen (Oppian, 2020)

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma-kustannus, 2020)

Kaisa Peltola: Häpeän alkemia (Viisas elämä, 2020)

 

Kaiken kaikkiaan siis varsin tuhti, kunnianhimoisesti toteutettu ja kovatasoinen kirjallisuuslehti, joka tilaajan näkökulmasta on vähintäänkin hintansa arvoinen. Luettavaa riittää useammaksikin tuokioksi. Jos jotain kaipaisin lisää, niin ehkä jotain vähän kepeämpää sisältöä johonkin väleihin. Ei kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen aina tarvitse ihan niin totista hommaa olla. 

tiistai 23. helmikuuta 2021

Taina Parikka: Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1-3

 




Olen ollut vankasti sitä mieltä, että ainakin yksi ruumis on välttämätön osa kunnon dekkaria. Lisäksi olen ollut sitäkin mieltä, että omakustanteet eivät ole varsinaisesti sellaista kirjallisuutta, jota mieluiten lukisin.

On ihan virkistävää huomata aina välillä, että omat mielipiteensä joutuu pyörtämään. Taina Parikan historiallisissa pehmodekkareissa ei tule ruumiita, mutta ne ovat siitä huolimatta (ellei juuri siksi?) aivan loistavia! Lisäksi Parikka on julkaissut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjan osaa omakustanteina.

Parikka työskentelee Haminassa Kauppiaantalomuseon museonhoitajana. Kyseinen rakennus on mukana kaikissa kolmessa hänen dekkarissaan, mutta eniten sarjan avausosassa Varkaus vaskitehtaassa. Tämä nimenomainen vaski- eli kuparitehdas on nimittäin aikanaan sijainnut Kauppiaantalomuseon kiinteistössä, joka museon nettisivujen mukaan on rakennettu vuonna 1841 ja sijaitsee edelleen osoitteessa Kasarminkatu 6 Haminassa.

Suuri osa Parikan dekkareiden henkilöistä on ihan oikeita historiallisia henkilöitä. Myös fiktiivisissä henkilöissä on monissa mukana ainakin siteeksi faktaa. Sankaritar eli sarjan minäkertoja-päähenkilö on neiti Julia Sundman, jonka tausta on mielenkiintoinen. Parikka kertoo jo suunnitteluvaiheessa päättäneensä, että päähenkilö tulee olemaan Elfvingin kirjakaupassa työskentelevä neiti-ihminen. Sattuman kautta tälle kuvitteelliselle henkilölle löytyi käyttökelpoinen historiallinen tausta.

Oikea Julia Sundman syntyi Loviisassa varakkaaseen porvarisperheeseen vuonna 1846 ja muutti Haminaan vuonna 1867. Haminassa hän tutustui neiti Aleksandra Elfvingiin, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen kirjakauppias, kun hän perusti kirjakaupan Haminaan. Juliasta tuli Elfvingin neitien pitkäaikainen asuinkumppani ja seuraneiti.

Parikka on kirjoittanut tälle historian Julialle teoksiinsa uran kirjakaupan osakkaana ja myyjättärenä. Isältään perimien varojen ansiosta Julia on suhteellisen varakas itsellinen nainen, joka ei vielä kolmikymmenvuotiaanakaan ole löytänyt itselleen sopivaa aviomiestä. Asia vaivaa Juliaa jonkin verran, ja hän punnitsee vaihtoehtojaan välillä hyvinkin analyyttisesti, jopa kyynisesti. Toisaalta hän kaipaa perhettäkin, mutta itse asiassa sittenkin ennemmin miehistä kosketusta…Ajatus on täysin sopimaton siveelliselle ja säädylliselle säätyläisnaiselle!

Varkaus vaskitehtaassa -dekkarissa Julian tilanteen tekee tukalaksi innokas kosija, joka sattuu olemaan neitien vuokraemännän poika. Julia tietää, että avioliitto olisi ratkaisu moniin hänen ongelmiinsa, mutta se ei silti tule kyseeseen missään tapauksessa. Julia on nimittäin auttamattoman rakastunut kuparitehtailija Johan Lindforsiin, joka taas on naimisissa. Tilanne on kiusallinen, eikä siitä ole kunniallista ulospääsyä.

Julian sydämenasiat ja avioitumiskuviot ovat keskeisinä mukana seuraavissakin teoksissa. Kolmannessa osassa Karsserissa kadettikoulussa Julian pään pistää täysin pyörälle kadettikoulun johtajan yksityissihteeri Aleksander Sigglund, komea ja hienokäytöksinen herrasmies, joka Julian järkytykseksi ja kuumotukseksi on häntä itseään miltei kymmenen vuotta nuorempi mutta joka silti osoittaa selvää kiinnostusta kirjakaupan neitiä kohtaan.

Neiti Julia Sundman on mitä onnistunein päähenkilö tähän kepeään historialliseen dekkarisarjaan. Hän on säätyläinen, kohtalaisen varakas ja siedettävän näköinen, vaikka ei mikään häikäisevä kaunotar. Hän on myös fiksu mutta ei ärsyttävän älykäs tai ylivertainen. Kirjakaupassa ja Elfvingin neitien kanssa asuessaan hän tuntee paljon kaupunkilaisia ja on aktiivisesti mukana kaupungin seuraelämässä. Aloin kolmen pienen dekkarin mittaan pitää kovasti Juliasta, joka kärvistelee rakkauselämänsä niukkuuden ja ajan ankarien sopivaisuussääntöjen puristuksessa. Hän on juuri sopivan emansipoitunut ja kipakka toiminnan ihminen minun makuuni.

Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on siis tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta: Varkaus vaskitehtaassa (2017), Kalkki kadoksissa (2018) ja Karsserissa kadettikoulussa (2020). Ensimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1875, keskimmäisen kuusi vuotta myöhemmäksi 1880-luvun alkuun ja kolmannen vuoteen 1884.


Varkaus vaskitehtaassa alkaa, kun Julia törmää iltahämärissä Haminan keskustan liepeillä tilanteeseen, jossa piika on jonkinlaisessa pulassa venäläiseltä upseerilta vaikuttavan miehen kanssa. Kun Julia lähestyy paria, mies häipyy nopeasti paikalta ja hätääntynyt piika kiittelee vuolaasti Juliaa. Käy ilmi, että nuori nainen on odottelemassa kadunkulmassa sulhastaan, joka ei ole saapunut sovittuun tapaamiseen. Tomera Julia ryhtyy selvittämään kadonneen sulhasen tapausta, ja nopeasti käykin ilmi, että tämä on päätynyt putkaan jäätyään kiinni tehtailija Lindforsin kassan varastamisesta. Kassa on edelleen kateissa ja pieniin päin olevan piikatytön sulhanen putkassa, joten neiti Julia Sundmanilla on pätevä syy pistäytyä tapaamassa komeaa tehtailijaa.


Kakkososassa Kalkki kadoksissa Julia saa yllättäen apurin rikosten ratkontaan, sillä rovasti Enckellin kymmenvuotias poika Manne eli Magnus osoittautuu varsin teräväpäiseksi ja tarkkasilmäiseksi miehenaluksi, joka haluaa auttaa Juliaa selvittämään pappilaan ja kirkon sakaristoon tehdyt omituiset murrot. Rikossarja tuntuu liittyvän Haminan esikaupungissa kulkevaan huhuun, jonka mukaan keskiaikainen ehtoollisviiniastia eli kalkki olisi ihmeitä tekevä parantava esine. Kun kalkki sitten katoaa, seuraa sarja omituisia tapahtumia.


Karsserissa kadettikoulussa saa vauhtia, kun säätyläisrouva pyytää Julialta apua kummityttönsä kiusalliseen ongelmaan. Aikuinen nuori nainen toimii opettajana tyttökoulussa, mutta nyt hänen maineensa ja tulevaisuutensa on uhattuna, sillä hän on jo toista vuotta saanut kummallisia nimettömiä kirjeitä sen jälkeen, kun osallistui kadettikoulun tanssiaisiin. Alkupään kirjeet ovat lemmekkäitä, mutta ne ovat vähitellen muuttuneet uhkaaviksi ja synkeiksi. Neito ei rohkene kertoa kirjeistä vanhemmilleen, koska pelkää menettävänsä lupansa työskennellä koulussa.

Julia ryhtyy selvittämään kirjeiden alkuperää, joka näyttäisi olevan yhteydessä Keisarilliseen Suomalaiseen Kadettikouluun, Haminan ylpeyteen. Avukseen hän saa innokkaan kirjuri Sigglundin mutta yllättäen myös huonokäytöksinen ja töykeä kadetti Mannerheim osoittaa olevansa kiinnostunut auttamaan viehättävää ikäneitoa tämän epäsovinnaisissa puuhissa. Epäsovinnaiset puuhat herättävät epäluuloja myös Julian asuinkumppaneissa Elfvingin neideissä, ja naisten pieni yhteisö kärsii eripurasta. Koko Julian tulevaisuus tuntuu olevan vaakalaudalla.

Taina Parikka on perehtynyt historiallisiin pukuihin, mikä näkyy mainiosti myös hänen romaaneissaan. Hankalat naisten asut saavat paljon huomiota, mutta esimerkiksi ruokiin ei juurikaan näissä kirjoissa paneuduta. Sen sijaan vanhan Haminan arkkitehtuuri tulee esille hienosti, ja huomaavaisesti jokaisessa kirjassa on myös Haminan ympyräkeskustan kartta avuksi lukijalle.

Vaikka tarinat ovat kepeitä ja rikosjuonen sekä romanssin sävyttämiä, niiden lomaan mahtuu terävääkin yhteiskunnallista havainnointia. Ajan räikeä kaksinaismoraali saa käsittelynsä, samoin jyrkkä jakautuminen säätyläisiin ja rahvaaseen, joiden elinolot poikkeavat toisistaan suorastaan pöyristyttävästi. Kirjojen lopusta löytyvät historiallisten henkilöiden esittelyt sekä lähdeluettelot lisäluettavaa kaipaaville.

Ihastuin myös Parikan kerrontatyyliin. Tietoa viihdyttävän tarinan taustalla on rutkasti, mutta se on tuotu kerrontaan kuin salavihkaa, ei kuivakasti lukijaa pitkästyttäen. Dialogi on luontevaa, ja tekstiin on siroteltu juuri sopivasti vanhahtavia sanoja ja termejä, joista osa selitetään alaviitteissä. Teoksista tuntuu huokuvan tekijän rakkaus aiheeseensa, ja mukana on myös lämmintä huumoria.

Kiitän lämpimästi Taina Parikkaa yhteydenotosta, sillä muuten en olisi koskaan näihin helmiin törmännyt! Hamina on nyt myös merkitty tulevien aikojen vierailukohdelistalle, sillä olen käynyt Haminassa pikaisesti vain kerran. Nähtävää ja koettavaa siis riittää. Jos olen oikein ymmärtänyt, sarjaan olisi vielä tulossa ainakin yksi osa. Sitä jään odottelemaan!

Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaassa
BoD-omakustanne, 2017. 129 s.

Taina Parikka: Kalkki kadoksissa
BoD-omakustanne, 2018. 156 s.

Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa
BoD-omakustanne, 2020. 201 s.

Lainattu kirjastosta.

Sarjaan on ilmeisesti tulossa vuoden 2024 lopulla uusi osa. Sitä odotellessa voi katsoa vaikka tämän Ylen jutun kirjailijasta: Prinsessaleikki.