Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja

Tämän kirjan kannessa pitäisi lukea ”Aiheuttaa himon rakentaa linnunpönttöjä tai ainakin seurata lintujen elämää”. Mutta kirjan kirjastoluokitustiedoissa on vain maininta, että ”Kannessa on reikä”.

Törmäsin tähän pieneen ja ihastuttavaan esseekokoelmaan kirjaston äänikirjahyllyllä, josta olin keräilemässä kuunneltavaa alkavan syksyn työmatkojen seuraksi. Mukaan tarttui muutakin mielenkiintoista, mistä tarkemmin myöhemmin, mutta tästä haluan kertoa heti.

Kirjailija Jyrki Vainosesta minulla on omakohtainen muisto joltakin taannoiselta kesältä, jolloin olimme ystävättäreni kanssa Oriveden opistolla lyhyellä ammattiin liittyvällä kesäkurssilla. Vainonen oli yksi kurssin vetäjistä, ja hän paljasti silloin olevansa myös kirjailija. Muistan (syystä) hävenneeni, etten ollut hänestä kuullutkaan, varsinkin kun sitten kotona selvisi, että Vainosen esikoisteos oli saanut Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Niihin aikoihin omassa elämässä taisi olla hieman nykyistä enemmän liikkuvia osia, mikä jonkinlaiseksi puolustukseksi kelvannee.

Korjasin sitten vahingon pikimmiten, ja etsin käsiini Vainosen romaanituotantoa. Olen lukenut ainakin kaksi, teokset Tornit ja Mykkä jumala. Kummassakin on muistini mukaan painostava, ahdistava tunnelma. Tyyliltään ne voinee luokitella jonnekin maagisen realismin liepeille. Tornien alku on hyytävä. Päähenkilö Henrik on juuri paloitellut äitinsä ruumiin ja haudannut tämän pään äidin itsensä antamien ohjeiden mukaan. Maailma on joutumassa tulvan valtaan, ja Henrik lähtee ajelehtimaan virran mukana. Matkallaan hän saapuu kummalliseen maahan, jossa kasvatetaan kasvihuoneissa amoreita, seksileluiksi tarkoitettuja naisen kaltaisia olentoja. Aiheet tuovat mieleen Johanna Sinisalon Auringon ytimen ja Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Tyyli taas tuo mieleen Maarit Verrosen.

Mykässä jumalassa päähenkilö Andre lähtee tutkimaan, mitä hänen isälleen on tapahtunut oudossa Bretonian vuoristokylässä, jossa ei ole mitään nykyajan mukavuuksia tai teknisiä laitteita. Kokoyhteisö on jämähtänyt jonnekin keskiajan tuntumaan palvomaan naakkoja ja tuulimyllyjä. Andren isä on ollut kuuluisa mutta erikoinen näyttelijä, joka on vetäytynyt Bretoniaan uransa loputtua. Kylä on Andren äidin kotikylä, mutta äiti ei ole käynyt siellä tultuaan raskaaksi.

Käy ilmi, että isää on pidetty naakkajumala Baijna, joka on tullut kylään etsimään seuraajaansa. Sitten mies on kadonnut oudosti. Andre asettuu asumaan isänsä käyttämään huoneeseen ja ryhtyy veistämään isän muotokuvaa. Hän myös solmii rakkaussuhteen isänsä rakastajattaren kanssa. Andre ei tutustu kehenkään muuhun kylässä, ja hän ihmettelee, minne kaikki kylän lapset ovat kadonneet. Sitten hän yrittää päästä kurkistamaan tarkoin varjeltuun luolanaakkojen pesäluolaan, ja kaikki kysymykset saavat vastauksensa.

Näiden hieman erikoisten mutta mielenkiintoisten lukukokemusten jälkeen Linnunpöntönrakentaja oli vallan lumoava yllätys. Kirja on luokiteltu esseekokoelmaksi, mikä varmasti on luontevaa, koska teos sisältää omakohtaista muistelua sekä tietoa ja filosofointiakin.

Vainonen kertoo leppoisasti omasta vuosikymmenten mittaisesta harrastuksestaan seurata lintujen elämää. Tähän on jo pikkupojasta saakka kuulunut olennaisena osana myös pönttöjen rakentaminen, niiden ripustaminen ja sitten asukkaiden elämän seurailu. Vainonen ei ole lintubongari eikä hän esimerkiksi kirjaa havaintojaan sen kummemmin, vaikka intohimosta selvästikin on kyse. Ote on mukavan rento. Kirjan kuunteleminen oli suorastaan meditatiivinen kokemus, mikä ei ehkä autoillessa ole kaikkein turvallisinta. Harmi, että kirja on niin lyhyt, vain runsaat kaksi tuntia kestoltaan. Kuuntelin jopa lopun pöntönrakennusvinkit huolella, koska niitäkin oli höystetty mukavilla anekdooteilla.

Vainosen pönttöharrastus alkoi pikkupoikana isän esikuvan mukaan. Isä ripusti kottaraispöntön omakotitalon pihaan siten, että pojat pystyivät seuraamaan pöntön asukkaiden elämää oman huoneensa ikkunasta. Pönttöön keväällä asettunut Karusoksi ristitty laulutaituri vaimoineen oli piste i:n päälle: Vainosesta tuli lintuharrastaja. Pikkupoika ahersi uskomattoman määrän erilaisia pönttöjä lähimetsiin. Kuvaukset asukkaiden tapaamisista omista pöntöistä ovat vangitsevan jännittäviä ja hauskoja.

Kirja on pieni, mikä toisaalta on harmi, toisaalta etu. Idea pysyy raikkaana loppuun asti. Vainosen pönttöharrastus oli tauolla vuosikymmeniä ja on alkanut uudelleen vasta keski-iässä, kun hän vaimonsa kanssa hankki itselleen kesämökin. Aikuisen pönttöharrastajan mielessä liikkuu jo melko syvällisiä ajatuksia siitä, miten paljon ihminen oikeastaan voi puuttua luonnon omaan järjestykseen. Onko lopulta oikein pelastaa tiaisenpojat tikan nokasta? On, päättelee Vainonen. Tiaisenpojat asuvat hänen pihassaan hänen rakentamassaan pöntössä ja kuuluvat siten Vainosen perheeseen.

Rakastuin tähän pikkuiseen kirjaan. Lisäksi se sai taas katselemaan omaa elinympäristöään uusin silmin. Siivekkäitä höyhenturkkeja on ympärillämme vilisemällä. Pitäisiköhän ryhtyä pöntönrakennukseen?

Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja

Atena 2012. Äänikirja BTJ. 2 cd-levyä. Kesto 2 h 18 min. Lukija Jukka Peltola. Kansi Elina Warsta (äänikirjan kannessa ei valitettavasti ole reikää).

Lainattu kirjastosta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Suhteeni Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoon on ollut pomppuinen. Mutta niin on kirjailijan tuotantokin melkoisen monipuolinen. Hämeen-Anttila on todella tuottelias kirjailija, sillä häneltä ilmestyy tasaiseen tahtiin romaani vuodessa (käsittääkseni muun työn ohella vieläpä). Lisäksi hän on julkaissut yhdessä tyttärensä kanssa nuortenkirjasarjaa.

Muistan hämmentyneeni vuonna 2003 ilmestyneen esikoisromaani Suden vuoden äärellä, sillä pikkuisen naiivi rakkausromaani ei ollut ihan sitä, mitä olin sivistyneeltä ja oppineelta tutkijalta ja opettajalta odottanut. Silloisen lukupiirini kanssa kävimme elokuvankin katsomassa. Pidimme, mutta emme olleet mitenkään haltioituneita. Myöhemmästä tuotannosta olen lukenut joitakin, ja eniten olen pitänyt niskavuorelaisuutta henkivästä Perijät-romaanista. Jonkin teoksen olen tainnut jättää kesken, ja jotkut olen ihan tietoisesti ohittanut.

Lukemistani Hämeen-Anttilan teoksista eniten ällistelin vuonna 2007 ilmestynyttä Sokkopeliä, joka soveltaa Da Vinci -koodista tuttua älyllisten arvoitusten ratkaisua ja kilpajuoksua kelloa vastaan. Mukana on murhamysteeriä ja romantiikkaa, eikä keitos oikein pysynyt kunnolla kasassa.

Uusin Hämeen-Anttilan romaani on hieman yllättäen puhdas ja perinteinen dekkari. Romantiikkaan viittaava runollinen nimi Yön sydän on jäätä antaa hieman harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä kansien välistä löytyy. Kyseessä on nimittäin mielenkiintoinen historiallinen dekkari, jonka miljöönä on kevään 1921 Helsinki. Ajankohta on kiehtova. Suomi on itsenäistynyt aivan hiljattain. On käyty raastava sisällissota, jonka haavat ammottavat auki edelleen. Poliittinen tilanne on epävakaa niin kotimaassa kuin muuallakin, eikä vähiten rajan takana Neuvosto-Venäjällä. Kaiken päälle on vielä säädetty kieltolaki.

Päähenkilö on 27-vuotias Karl Axel Björk, jota arkisesti kutsutaan Kalleksi. Björk on ammatiltaan sisäasianministeriön virkamies ja hänellä on takanaan parikin akateemista tutkintoa ja väitöskirja työn alla. Aatelissuvun köyhän sukuhaaran vesa on viettänyt kansalaissodan ajan ulkomailla työn ja opiskelun takia. Ratkaisevat ajat hän on maannut espanjantaudin kynsissä Englannissa. Sillä välin isoveljestä on tullut sankarivainaja. Perheen isä on kadonnut tutkimusmatkallaan jossakin Venäjän takamailla, ja Björkin pitäisi huolehtia äidistään ja pikkuveljensä opinnoista. Rahat ovat kuitenkin tiukoilla.

Tylsän virkamiestyön ja niukkahuvisen poikamieselämän vastapainoksi Björk työskentelee jonkinlaisena vapaaehtoispoliisina rikospoliisissa. Käytännössä Björk on siis yksityisetsivä, mutta hänen roolinsa on hieman epäselvä. Esimerkiksi kirjan alussa hän on poliisin mukana pirturatsiassa, jossa on tarkoitus pidättää Atamaaniksi kutsuttu iso tekijä. Saalis pääsee kuitenkin livahtamaan karkuun.

Varsinainen pääjuoni käynnistyy, kun Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyy ruumis. Arvostetuksi jääkäriupseeriksi paljastuvaa uhria on lyöty päähän ja ammuttu. Säiliöstä löytyy johtolankoja, jotka viittaavat suoraan erääseen entiseen punavankiin. Kyseessä on siis aatteellinen välienselvittely, kosto ehkä. Mutta Björk poliisiystävineen on toista mieltä. On syytä penkoa hieman syvemmältä. Penkominen saa Björkin useaan kertaan todelliseen hengenvaaraan Helsingin pimeillä kaduilla ja hämäräperäisillä kujilla. Vaaraton ei myöskään ole murhatun miehen kaunis emigranttimorsian…

Kalle Björk on mielenkiintoinen hahmo. Sivistyneellä ja hienokäytöksisellä miehellä on omat pimeät salaisuutensa, jotka ovat koitua hänen kohtalokseen tutkimusten tuoksinassa. Björk elää olosuhteiden pakosta hyvin vaatimattomasti, mutta hänellä on ylellinen maku. Pukeutumisessa ja hygieniassa hänellä on miltei naismaisia mieltymyksiä. Naiset ovat hänestä hyvin kiinnostuneita, ja ympärillä pyörii muutamakin varteenotettava vaimoehdokas.

Monien vaiheiden jälkeen rikos selviää ainakin lähes tyydyttävästi Björkin ja lukijan mielestä. Björkin oma elämäkin selkenee, mutta loppu jättää kuitenkin asetelman avoimeksi, kuin jatko-osaa odottaen.

Kuten sanottu, kirjan tapahtuma-aika on kiehtova. Samaan aikaan ovat dekkarinsa viime aikoina sijoittaneet ainakin Nina Hurma ja Timo Sandberg, jotka kumpikin ovat käsittääkseni aloittaneet 1920-luvulle sijoittuvan sarjan. Hämeen-Anttila ei ainakaan häviä näille dekkaristeille, mitä ajankuvan tarkkaan ja huolelliseen rakenteluun tulee. Hämeen-Anttila on myös panostanut vanhahtavaan sanastoon, joka sopivasti tekstiin ripoteltuna antaa pikantin säväyksen. Lopputulos on mielenkiintoinen ja elävä, uskottava. Rikosjuoni on paikoin rönsyilevä ja henkilöitä vilisee tarinassa melkoisesti, mutta nämä on helppo antaa anteeksi hyvän tunnelman takia.

Jos tästä on tulossa sarja, lupaan lukea seuraavankin osan. Tai kuunnella, sillä tämänkin kuuntelin äänikirjana. Kuuntelukokemusta haittasi vain ajoitus. Kesälomalla olen hyvin harvakseltaan autossa yksin, joten kuunteluun hujahti koko heinäkuu. Tästä johtunee, etten oikein aina pysynyt juonenkäänteissä ja henkilöissä kartalla niin hyvin kuin olisi ollut tarpeen. Kirjan lukee miellyttävä Kari Ketonen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Otava 2014. Äänikirjassa 10 cd-levyä, kokonaiskesto 11 h 40 min. Lukija Kari Ketonen.

Lainattu kirjastosta.

Muumit ja minä

Alkutalvesta Pähkinäkukkula-blogin Marjaana heitti minua Muumi-haasteella, jossa on tarkoitus avautua ja kertoa omasta suhteestaan Muumeihin.* Kiitän vielä haasteesta tässä! Ylipäätään olen laiska ja saamaton blogihaasteisiin osallistuja, mutta tämä jäi mieleen kytemään. Sitten havahduin jollakin kirjastoreissullani, että Muumeja saa myös äänikirjoina, joten päätin verestää muistojani kunnon kuuntelumaratonilla. Tänään, Tove Janssonin 100-vuotisjuhlapäivänä, on sopiva hetki julkaista lopulta ajatukseni.

Oma suhteeni Muumeihin syntyi jo lapsuudessa. Sain jossakin vaiheessa, varmaan vähän alle kouluikäisenä, lahjaksi kokoomateoksen, jossa ainakin muistaakseni olivat samat tarinat kuin sittemmin omille lapsilleni ostamassani juhlavammassa versiossa Tarinoita Muumilaaksosta. Oma versioni oli Suuren suomalaisen kirjakerhon kautta hankittu, pienikokoisempi kirja. Kansien välissä olivat Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Tosin ihan varma en enää ole, koska valitettavasti lapsena omistamani teos on vuosikymmenten melskeissä joutunut hukkaan. Muistelisin, että siinä ei ehkä sittenkään ollut Pyrstötähteä vaan Vaarallinen juhannus.

Oli miten oli, Muumeja luettiin meille lapsille ääneen ja lukemaan opittuani luin kirjan moneen kertaan itse. Mikään suuri Muumi-fani en ollut, ja muistelisin, että kirjojen tarinat olivat lapsena hieman kummallisia ja pikkuisen pelottaviakin. Muumien maailman kautta kuitenkin tutustuin esimerkiksi mereen, joka sisämaan lapselle oli vieras ympäristö. Mielikuvitusta kiehtoivat kummalliset sanat kuten äyskäri ja kaskelotti.

Rautaisannoksen Muumeja sain sitten aikuisena, kun omat lapseni olivat pieniä. Esikoisen ollessa pari-kolmevuotias Muumilaakson tarinoita pyöri uusintana televisiossa ja nauhoitimme jaksoja VHS-kaseteille. Kasetit kuluivat sitten vuosien mittaan osin lähes puhki. Kumpikin lapsistamme katsoi sarjan varmaan kymmeniä kertoja, ainakin osan jaksoista. Me vanhemmat osaamme edelleen pitkät pätkät repliikkejä ulkoa. Opimme myös, missä järjestyksessä jaksot olivat kaseteilla. Jotkut jaksot olivat lasten suosikkeja, ja niitä kelattiin yhä uudelleen alkuun. Mörkö oli erityisen suosittu, kunhan pelosta oli päästy sen verran, että uskallettiin katsoa.

Vastaavasti meille vanhemmille muodostui joistakin jaksoista inhokkeja, joita ei olisi jaksanut enää kuunnella. Sarjasta erottuvat mielestäni selkeästi huonot osuudet, jotka eivät perustu Janssonin kirjoihin. Tosin nyt kirjat kuunneltuani hämmästyin, kuinka uskollisesti sarja monin paikoin noudattelee kirjoja. Esimerkiksi Taikatalven urheilullinen hemuli yllätti minut, koska olin luullut, ettei sitä olisi ollutkaan alkuperäisessä tekstissä. Yhteinen suosikkimme oli erillinen elokuva Muumipeikko ja pyrstötähti. Joka tapauksessa selvää lienee, että lastenhoitajina Muumit olivat varsin oivallisia!

Kirjaversioitakin Muumeista hankittiin lasten ollessa pieniä. Niistä ei kuitenkaan muodostunut tv-sarjan kaltaisia kestohittejä. Tästä olivat poikkeuksena jossain vaiheessa myyntiin tulleet minikuvakirjat, jotka on luettu lähes puhki. Ne olivat muistaakseni lasten ensimmäisiä ’omia’ kirjakauppaostoksia. Kyseessä on tv-sarjan oheistuote, mikä selittänee suosiota. Ylipäätään japanilainen piirrosjälki tuntuu uppoavan lapseen helpommin kuin Toven alkuperäinen.

Keväisen kuuntelumaratonini aikana kuuntelin seuraavat äänikirjat:

Muumit ja suuri tuhotulva

Taikurin hattu

Muumilaakson marraskuu

Taikatalvi

Vaarallinen juhannus

Muumipappa ja meri

Myrsky Muumilaaksossa

Muumipapan urotyöt

Muumit ja tuhotulva oli minulle kokonaan uusi tarina, ja hämmästyin huomatessani, että tämä ensimmäinen Muumi-tarina on suomennettu melkoisella viiveellä. Ylipäätään tarinoita kuunnellessani mietin usein, kuinka selkeästi Muumit ovat (myös) aikuisten kirjoja. Silti ne kirjastosta löytyvät lastenosastolta, ihan pienimpien hyllyistä vieläpä. Lisäksi yllätyin, kuinka huonosti äänikirjoja oli saatavana. Jouduin useamman tilaamaan jostakin sivukirjastosta saadakseni kirjan kuunteluun. Joitakin Muumi-äänikirjoja on saatavana myös Elisa Kirjan valikoimista sekä kaupoista ylipäätään (cd-versioina). Omasta kuunteluputkestani jäi uupumaan ainakin Muumipeikko ja pyrstötähti, joka sekin olisi pitänyt varata kuunneltavaksi.

Suosikkihahmoni Muumeissa on Pikku Myy. Piirrossarjan dubbauksen tekevä Elina Salo on muuten ällistyttävän hyvä valinta pippurisen äkäpussin rooliin! Niiskuneidistä en pitänyt erityisesti edes lapsena, vaan hän tuntui jo silloin ärsyttävän – no, neitimäiseltä! Muumimamma taas on varsinainen keittiöorja, jonka rooli ei houkuttele vieläkään, vaikka on Mammassakin kieltämättä särmänsä. Saisi vain laittaa laiskanpulskean miehensäkin tekemään jotain! Nuuskamuikkunen sen sijaan on kiehtova hahmo, vaikka ei ehkä samastumisen kohde minulle. Nipsu on lähinnä huvittava pääosin kielteisine ominaisuuksineen.

Jatkoin Muumi-teemaani tutustumalla erinomaiseen Ateneumin Tove Jansson -näyttelyyn, joka avaa loistavasti paitsi Janssonin muuta taiteilijanuraa myös valaisee Muumien tarinaa. Näyttelyn loppupuolella on kokonaisia saleja omistettu Muumi-piirroksille ja

-sarjakuville. Niiden tutkiskeluun kannattaa varata aikaa, ja itse olenkin käynyt näyttelyssä jo kahdesti. Haluaisin kovasti ehtiä jossain vaiheessa lukemaan myös Tuula Karjalaisen Janssonin elämää ja teoksia käsittelevän kirjan Tove Jansson.

Suoraa jatkumoa tälle Jansson-innostukselleni oli sitten kirjastosta loppukeväästä bongaamani Kesäkirjan äänikirjaversio. Kesäkirjaa on laajalti hehkutettu blogeissa, ja monet bloggaajat ovat kertoneet lukevansa sen joka kesä yhä uudelleen. Minulle kirja oli kuitenkin jäänyt vieraaksi, joten päätin sivistää itseäni ja ottaa uunituoreen äänikirjan kuunteluun. Autossa kuunteleminen on joskus vaikeaa, koska ajatukset saattavat harhailla tai liikenne vaatii oman osuutensa keskittymisestä. Oivalsin myös, että kirjassa ei varsinaista juonta ole, vaan siinä kerrotaan pienen Sofia-tytön muistoja saaressa isän ja isoäidin kanssa vietetyistä kesistä. Mutta silti hieman kummastelin, miten paljon tarinassa oikein oli hyppyjä.

Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla kuuntelin varmuuden vuoksi muutamia osia pariin kertaan. Sitten päätin ottaa heti uusiksi, koska kokemus oli aika outo. Toisen kuuntelun jälkeen painuin kirjakauppaan ostamaan kirjan paperiversion. Sitten otin levyt kuunteluun sisälle taloon stereoihin. Kävi ilmi, ettei käsityskyvyssäni sitten ehkä niin suuria puutteita ollutkaan, vaan äänikirjasta puuttui viisi noin luvun mittaista pätkää! Palat ovat pudonneet keskeltä lukuja niin, ettei kuuntelija välttämättä heti hoksaa mitään!

Lähetin kustantamoon tästä huomiostani sähköpostia, mutta tähän päivään mennessä en ole saanut vastausta. Kerroin huomioni myös kirjastonhoitajallemme, joka myös reklamoi kustantamoa ja joka sai jonkinlaisen ympäripyöreän vastauksen. 

Kesäkirjan kuuntelu otti siis koville, mutta oli kaiken vaivan arvoinen. Kirja on herttainen ja hauska, tarkkanäköisesti ja säästelemättäkin kirjoitettu. Lapsen ja vanhan naisen läheinen suhde on kuvattu harvinaisen lämpimästi mutta samalla oudon raadollisesti. Kirjoittaja tuntee sekä lapsen että vanhan ihmisen ajattelutavan ja tunteet tarkoin. Kesän myös aistii kirjasta armottomasti. Todennäköisesti luen ostamani kirjan vielä uudelleen joskus. Ja jos äänikirja vielä julkaistaan kokonaisena, saatan senkin kuunnella!

Tätä juttua varten kuuntelemani Tove Janssonin teokset:

Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen) 1945, suom. 1991 Jaakko Anhava. WSOY. Äänikirjan lukija Inkeri Wallenius. 2 CD:tä.

Taikurin hattu (Trollkarlens hatt) 1948, suom. Laila Järvinen 1956. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Muumipapan urotyöt (Muminpappas bravader) 1950, suom. Laila Järvinen 1963. WSOY. Äänikirjan lukija Ahti Jokinen. 3 CD:tä.

Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar) 1954, suom. Laila Järvinen 1957. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Taikatalvi (Trollvinter) 1957, suom. Laila Järvinen 1958. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Muumipappa ja meri (Pappan och havet) 1965, suom. Laila Järvinen 1965. WSOY. Äänikirjan lukija Ahti Jokinen.

Muumilaakson marraskuu (Sent i november) 1970, suom. Kaarina Helakisa 1970. WSOY. Äänikirjan lukija Kari Paju. 4 CD:tä.

Myrsky Muumilaaksossa (sis. kirjan Outo vieras Muumitalossa (Skurken i muminhuset) v. 1980, suom. Panu Pekkanen,  ja novellin Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (Det osynliga barnet och andra berättelser) v. 1962, suom. Laila Järvinen 1962, WSOY, äänikirjan lukija Tytti Paavolainen)

Kesäkirja (Sommarboken) 1972, suom. Kristiina Kivivuori 1973. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen, 3 CD:tä.

*******************************************************************************************************

Tällä blogipostauksella osallistun Bokbabbelin järjestämään Tove Jansson-blogimaratoniin, jolla juhlitaan päivää, jolloin Tove Jansson olisi täyttänyt 100 vuotta. Muut osallistuvat blogit ovat: 

MonsterSteffa, Sagas bibliotek, Pantalaimone, Sockerslott, Feministbiblioteket, Oksan hyllyltä, Lilla bokhyllan, Fantastiska berättelser, Och dagarna går, En kattslavs dagbok, Breakfast Book Club, Ytterligare några ord, Havsdjupens sal, Caffeine, Bokhora, Söstra mi, Kirsin kirjanurkka, Västmanländskans bokblogg, Boktok73, Bokhyllan i pepparkakshuset, Boktjuven, Hyllytontun höpinöitä, Boktoka, Les! Lue!, Prickiga Paula, Lyran noblesser, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Madness, Fiktiviteter ja Bokbabbel

P.S: Tuula Karjalaisen tuore minihaastattelu täällä!

* Sain siis haasteen jo talvella Marjaanalta Pähkinäkukkula-blogista. Alkuperäisidea löytyy Opuscolo-blogista. Säännöt menevät näin:

Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksi aiheesta ja julkaise se blogissasi.
Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Koska oma vastaamiseni vei näin tuhottoman kauan, en enää haasta ketään. Jos tunnet halua lähteä mukaan tähän blogihaasteeseen, tartu tästä ideaan!

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilian täydellinen perhe-elämä saa särön, kun hän löytää miehensä papereiden seasta kirjeen, joka on osoitettu hänelle itselleen luettavaksi aviomiehen kuoleman jälkeen. Pystyykö tämä Sydneyssä sijaitsevan esikaupunkialueen mallikelpoinen tukipylväs pitämään lupauksensa olla avaamatta kirjettä? Mitä ihmettä mies on voinut kirjoittaa hänelle? Entä miksi kuorta ei saisi avata?

Tessin elämä suistuu sijoiltaan, kun aviomies ja paras ja ainoa ystävä (sekä Tessin serkku) Felicity kertovat rakastuneensa toisiinsa. Mitään ei ole tapahtunut, mutta rakastuminen on tosiasia, joka piti kertoa myös Tessille, ihan reiluuden nimissä. Epätoivoissaan Tess ottaa mukaansa Liam-poikansa ja pakenee Sydneyhyn äitinsä hoiviin. Äiti ottaa nopeasti ohjat käsiinsä ja ilmoittaa Liamin saman tien alueen kouluun, samaan, jota Tess kävi aikoinaan yhdessä petolliseksi osoittautuneen serkkunsa kanssa.

Koulun osa-aikaeläkkeellä oleva kanslisti Rachel vihaa komeaa liikunnanopettaja Connoria heltymättömästi. Rachel on vakuuttunut, että juuri Connor aikoinaan murhasi hänen 17-vuotiaan tyttärensä ja jätti tämän ruumiin puistoon odottamaan löytymistä. Connor sattuu olemaan myös Tessin entinen heila. Lisäksi Cecilian lapset käyvät samaa koulua, ja hänen nuorimmaisensa on Liamin luokkatoveri.

Osapuilleen tällainen on lähtöasetelma australialaisen, Sydneyssä asuvan menestyskirjailija Liane Moriartyn neljännessä romaanissa Hyvä aviomies. Alkukielinen nimi kertoo oikeastaan vielä enemmän: The Husband’s Secret. Salaisuuksista, salailusta ja syyllisyydestä kirjassa on kyse. Miten salailu ja salaisuuksien paljastuminen vuosien jälkeen vaikuttavat asianosaisiin, syyllisiin ja syyttömiin? Moriarty kieputtaa vyyhteä oikein kunnolla, ja syy-seuraussuhteet saavat kyytiä.

Vakavasta pohjavireestä huolimatta Hyvä aviomies on kepeää, jopa hauskaa luettavaa. Moriarty tekee napakoita ja huvittavia huomioita arjesta ja ihmissuhteista. Juoni vetää hyvin runsaahkosta henkilömäärästä huolimatta, ja henkilöitä on kärjistetty juuri sopivasti. Esimerkiksi Cecilia on mainio esimerkki kaiken hallitsevasta kotirouvasta, jonka maailma järkkyy pahemman kerran. Tessin elämä keikautetaan myös kunnolla ylösalaisin ja ravistellaan kunnolla. Mutta oliko kolmen ihmisen tiivis symbioosi sittenkään kovin terve pohja avioliitolle ylipäätään? Rachel taas takertuu pojanpoikaansa, koska ei ole pystynyt lähestymään perheen tragedian jälkeen poikaansa. Suhteet miniään ovat kalseat.

Hyvä aviomies ilmestyy perinteisenä versiona tässä kuussa, mutta se on ollut huokeana tarjouksena Elisa Kirjassa sähkökirjamuodossa jo ennakkoon. Kirjabloggareille teosta tarjottiin ilmaisena sähköisessä muodossa, ja sitä kautta minäkin sen luin. Koska en omista mitään lukulaitetta enkä tablettia, luin kirjan puhelimeltani. Kokemus ei ollut ollenkaan hassumpi, vaikka puhelimen tähän tarkoitukseen pienen näytön takia sivua joutuukin kääntämään turhan tiheään tahtiin. Hyvä aviomies on nopealukuinen teos tässäkin muodossa.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband’s Secret)

Suom. Helene Bützow. WSOY 2014. 444 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

P.S. Mainio idea muuten tarjota cocktaileja Tupperware-kutsuilla! Ei ihme, että myynti on melkoinen!

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

”Jyrki Ukkosen Ahneuden kartta on tyylikäs kansainvälinen jännitysromaani, joka tihenee vääjäämätöntä loppuaan kohti.”

Näin tiivistetään Gummeruksen julkaisema Jyrki Ukkosen esikoisromaani Ahneuden kartta kustantajan nettisivulla. Kirjailijasta todetaan sama kuin kirjan kansiliepeen tekstissäkin: ”Jyrki Ukkonen (s. 1967) on itähelsinkiläinen diplomi-insinööri. Hän ahmii jännityskirjallisuutta ja harrastaa laitepilatesta. Ahneuden kartta on Ukkosen esikoisromaani.”

Esittelyn, kirjan nimen ja kansikuvan perusteella odotukset asettuivat jonnekin Risto Isomäen ja Ilkka Remeksen välimaastoon. Ihan sellaista ei sitten kuitenkaan hyvistä alkuasetelmista huolimatta ollut tarjolla. Ehkä hyväkin niin?

Joka tapauksessa käsissä kesäkuun lopulla viivähtänyt dekkari-trilleri herätti koko joukon kysymyksiä. Miksi ainakin esittelyn perusteella täysin suomalainen esikoiskirjailija kirjoittaa Norjaan sijoittuvan romaanin? Suomella ei ole sijaa tässä tarinassa kuin korkeintaan kahdessa sivulauseessa. Päähenkilöt, tapahtumat, aivan kaikki on norjalaista. En sano tätä mitenkään pahalla tai arvostellen, vaan ainoastaan kummastellen. Ukkonen kirjoittaa norjalaisen dekkarin niin sujuvasti, että suomalaiseen lukijaan se uppoaa täysin. Unohdin lukevani suomalaisen kirjoittajan tekstiä. Mutta miksi? Se jäi arvoitukseksi.

Norjalainen jäätutkija ja jääkarhuasiantuntija Jacob Beck saa vuonna 2007 kutsun osallistua Norjan edustajana Venäjän operaatioon, jossa on tarkoitus laskeutua sukellusaluksilla pohjoisnavan alle merenpohjaan (kyseessä on sama retkikunta, jonka kuvat paljastuivat Titanic-elokuvasta kopioiduiksi, muistatte varmaan). Beckillä on venäläisten keskuudessa tuttuja menneisyydestä, ja perillä yksi heistä, tunnettu arktisten alueiden tutkija Juri Abramov murhataan tutkimusaluksella. Tapaus pidetään tiukasti piilossa julkisuudelta.

Bergeniläinen poliisi, rikoskomisario Varja Foss törmää Beckiin ensimmäisen kerran tutkiessaan tämän asuntoon tehtyä murtoa. Murto näyttäisi kuuluvan asuntomurtosarjaan, mutta Beckin ja Fossin polut risteävät myöhemminkin paljon ikävämmän rikoksen tutkinnan yhteydessä. Onko Beck sytyttänyt tuleen kesämökkinsä ammuttuaan ensin veljensä? Mitä Beckin asunnosta on etsitty?

Kuvioihin liittyy kansainvälistä politiikkaa ja ahneutta, koska arktisen alueen luonnonvarat eivät kuulu oikein kenellekään mutta moni suurvalta ja myös Norja on niistä todella kiinnostunut. Tutkimustieto jäänalaisista maantieteellisistä oloista on mittaamattoman arvokasta. Mitä Beck tietää? Kuka tuon tiedon haluaa hinnalla millä hyvänsä? Foss alaisineen tuntuu sitkeän poliisityön tuloksena törmäävän johonkin pimeään, kovilla panoksilla pelattavaan peliin. Ketkä ovat roistoja? Onko Beck uhri vai tekijä?

Panokset ovat siis kovat kaikin tavoin ja piirit isot. Tiedä sitten, mistä johtuu, mutta jotenkin tuo kansainvälinen vakoilu- ja talouspolitiikkakuvio jää kuitenkin jotenkin ontoksi ja tehottomaksi tarinan kannalta. Beck on jää- ja jääkarhuasiantuntija, mutta ympäristökatastrofi jää sivulauseosaan sekin. Jääkarhulla tosin on ratkaiseva osuutensa eräässä juonenkäänteessä, mutta silti. Toivottavasti en pilaa kenenkään lukukokemusta, jos paljastan, että kyse on sitten kuitenkin paljon simppelimmistä asioista, mitä murhien ratkaisuun tulee. Ukkonen myös käyttää kerrontakeinoja, joita en aivan täysin hyväksy…Loppua kohti kirja muuttuu enemmänkin perinteiseksi dekkariksi kuin vauhtitrilleriksi. Minulle tämä kyllä sopii, mutta jotenkin kokonaisuus jää puolinaiseksi. Ei synny oikein poliisidekkaria, mutta ei ekotrilleriäkään.

Ukkonen kirjoittaa sujuvasti ja vakuuttavastikin, mutta silti kirjasta jäi enemmän ymmällään olon tunne kuin varmuus siitä, että uusi kansainvälinen kirjoittajatähti on syttynyt. Tosin niin saattaa tuntemuksistani huolimatta olla, eihän sitä koskaan tiedä. Toivotaan niin. Mielenkiintoista on nähdä, mihin suuntaan Ukkonen aikoo tästä lähteä. Onko luvassa Varja Foss -sarja? Ainakin tässä syvästi traumatisoituneessa naiskomisariossa olisi aineksia kelpo sarjaan.

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

Gummerus 2014. 388 s.

Lainattu kirjastosta.

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Enpä uskonut tätä kirjaa kesäkuun viimeisinä päivinä lueskellessani, että se vielä tulisi olemaan niin ajankohtainen tänä kesänä täällä Suomessa kuin se nyt näyttää olevan. Varoitus tukalasta helteestä taitaa olla parhaillaankin voimassa suurimmassa osassa Suomea.

Osallistuin sateisena ja koleana alkukesän päivänä Helsingissä Atenan ja Schildts&Söderströmsin järjestämään mediatilaisuuteen, jossa esiteltiin kustantamojen syksyn kirjoja. Paikalla oli myös ulkomaisia kirjailijoita, kuten Ursula Poznanski Atenan puolelta, ja Schildts&Söderströmsin kansainvälinen tähti oli Maggie O’Farrell. Saimme tilaisuudesta kukin mukaamme uunituoreen teoksen Varoitus tukalasta helteestä. Kirjailija ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta muistin nähneeni kirjablogeissa juttua hänen aiemmasta suomennoksestaan Käsi jota kerran pitelin.

Kirjassa kerrotaan vuoden 1976 ennen kokemattomasta helleaallosta, joka koetteli Englantia. Pariin kuukauteen ei satanut pisaraakaan ja vedestä alkoi olla pulaa. Hallitus sääti kiireellisen lain, joka säänteli vedenkulutusta. Siihen viittaa kirjan alkukielinen nimi Instructions for a Heathwave. Helle ja kuumuus ovat osa kirjan tapahtumien miljöötä.

Varoitus tukalasta helteestä kertoo Riordanien perheestä, jonka eläkkeelle jäänyt isä katoaa jäljettömiin eräänä paahteisena aamuna. Klassisesti Robert kertoi vaimolleen vain hakevansa sanomalehden ja jäi sille tielleen. Isän katoaminen kokoaa väkisin yhteen perheen lapset, jotka ovat hajaantuneet eri puolille Englantia ja onpa nuorin tytär New Yorkissa asti. Yhteydenpito sisarusten välillä on ainakin osittain katkennut, samoin yhteys perheen puheliaaseen äiti Grettaan. Katolisessa perheessä tuntuu olevan rutkasti salaisuuksia, jotka putkahtavat pintaan, kun koetetaan selvittää isän katoamisen arvoitusta. Äiti on perinteisesti ollut aina äänessä ja puhunut jatkuvasti, mutta karusti paljastuu, että mistään oikeasti tärkeästä perheessä ei ole koskaan puhuttu. Nyt on pakko.

O’Farrell kertoi törmänneensä tietoon, että helleaaltojen aikana ihmisten katoamisten määrä nousee. Romaanin alku olikin sitten sitä myöden valmis. Kirjailija kertoi myös, että vuoden 1976 helleaalto on legendaarinen ilmiö, josta edelleen puhutaan paljon Englannissa. Hän on myös halunnut kuvata kirjassaan sitä, miten naiset murtavat rajojaan ja miten asiat ylipäätään ovat muutoksessa.

Maggie O'Farrell Helsingissä 2014.

Tarinassa on lievä dekkarihäivähdys, mutta enemmän se on perheromaani, kuvaus erään perheen kohtaloista ja keskinäisistä suhteista. Tiivis tapahtuma-aika haaroittuu muistojen kautta pitkälle menneisyyteen. O’Farrell kuvaa mainiosti sisarussuhteita ja sitä, kuinka eri perheenjäsenet kokevat ja muistavat perheen historian eri tavalla ajatellen kukin, että heidän muistikuvansa ovat oikeat. Tähän olen törmännyt omassa elämässänikin.

Katjan kanssa pohdimme hänen Lumiomena-blogissaan taannoin, että O’Farrell tasapainoilee erikoisesti viihteen ja ns. korkeakirjallisuuden välimaastossa. Tämän yhden lukemani teoksen valossa jo voi sanoa, että O’Farrell on lahjakas kirjoittaja ja hänellä on oivallinen kyky kertoa vetävä tarina. Minäkin toivoisin, että hänellä olisi uskallusta siirtyä askel kunnianhimoisempaan suuntaan, sillä paukkuja varmasti olisi.

Suomenkielisen Varoitus tukalasta helteestä kannet viestivät kovinkin kepeästä kesälukemisesta. Sisältö ei ole aivan niin höttöisen makeaa kuin kuori antaa ymmärtää. Tarina jättää mukavasti mietittävää. O’Farrell jättää kutkuttavasti tarinaan aukkoja ja loppu jää sopivan avoimeksi. Tosin sen olisi kenties voinut jättää yhtä seikkaa enemmänkin auki. Ehkä.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave)

Schildts&Söderströms 2014. Suom. Maija Kauhanen. 286 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Paksu heinäkuu 2014, yhteenveto

Taakse jäänyt kesän 2014 heinäkuu oli toiveitteni mukainen eli pitkä, erittäin kuuma ja vielä lisäksi paksu. En ole aiemmin toteuttanut blogissani kokonaista teemakuukautta, ja jostain jo keväällä hiipi mieleen ajatus, että kesällä voisin keskittyä kokonaisen kuukauden verran vain paksuihin kirjoihin. Yli viisisataasivuisia tiiliskiviä löytyy ihan omasta hyllystä lukemattomia, ja vieläpä lukemattomiakin. Alun perin ajattelin käyttää kesäkuun tähän teemaan, mutta se ei vielä onnistunut monenlaisten keskeneräisten projektien takia. Mutta heinäkuusta en enää halunnut tinkiä, ja niinpä toteutui Kirsin kirjanurkan teemakuukausi Paksu heinäkuu 2014.

Jälkikäteen ajatellen ajatus osoittautui suunniteltuakin paremmaksi. Luin kuukauden aikana viisi paksua romaania, vaikka perheen loma-aikataulu vei odotettua enemmän aikaani ja muu elämä riisti minut kirjojen parista moneksikin päiväksi kerrallaan. Sain luettua useita lukulistoillani olleita teoksia. Koska kirjojen määrä jäi pieneksi, aikaa blogin parissa kului tavanomaista vähemmän, mikä sekin oli vaihteeksi mukavaa ja virkistävää. Parhaillaan olenkin harvinaisessa tilanteessa, eli minulla on muutama juttu jo valmiiksi kirjoitettuna vain julkaisua odottelemassa. Toisaalta viisi heinäkuun juttuani ovat herättäneet mukavasti kiinnostusta lukijoiden parissa ja niitä on kommentoitu runsaasti ainakin oman blogini mittapuulla. Kiitos siitä teille!

Helteinen, paksu heinäkuu oli lukemisen kannalta oivallinen. Mittaviin lukuromaaneihin keskittyminen palautti mieleen, millaista lukeminen on parhaimmillaan: hyvään tarinaan uppoutumista ja nautiskelua. Kun hyvässä, vetävässä tarinassa on mittaa kunnolla, voi heittäytyä kerronnan vietäväksi eikä tarvitse pelätä lukuflow’n katoavan ihan heti. Itse asiassa ihastuin tähän teemaan niin, että toteuttanen sen ensi kesänä uudelleen.

Paksun heinäkuun 2014 aikana luin seuraavat teokset:

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l’affaire Harry Quebert)

Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi 2014. 809 sivua.

John Irving: Minä olen monta (In One Person)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2013. 615 s.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch)

Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 895 sivua.

Stephen King: 22.11.63

Tammi 2012. Suom. Ilkka Rekiaro. 869 sivua.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life)

Schildts&Söderströms 2014. Suom. Kaisa Kattelus. 595 sivua.

Yhteensä sivuja näistä viidestä kertyi 3783. Kirjat valikoituivat luettavaksi sattumanvaraisesti. Kaksi teoksista eli ensimmäinen ja kolmas ovat lahjoja, kaksi olen itse ostanut itselleni ja Kingin teoksen lainasin kirjastosta. Joukossa ei siis ole yhtään arvostelukappaletta, mikä sekin teki kuukaudesta varsin leppoisan. Lukiessani arvostelukappalekirjaa ainakin alitajuisesti teen huomioita ja painan joitakin asioita mieleen tulevaa kirjoitusta varten. Nyt saatoin jättää tämän puolen pois mielestäni, vaikka tiesinkin jotain itse lukukokemuksesta jälkeenpäin kirjoittavani.

Puhdas yhteensattuma on, että kolme luettua teosta on Tammen julkaisemia, ja niistä kaksi kuuluu Keltaiseen kirjastoon. Keltaisen kirjaston teoksia luen mielelläni, mutta todellisuudessa kuitenkin aivan liian harvoin. Neljä ensimmäistä teosta sijoittuu Yhdysvaltoihin, ja kolme kirjoista on yhdysvaltalaisten kirjoittajien tekemiä. Kirjat ovat myös aika uusia, ja peräti kolme on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna. Muut yhdistävät tekijät kirjojen välillä ovat nekin sattumaa. Tärkeintä on, että kaikissa on mittaa yli viisisataa sivua.

Luettaviksi päätyneet kirjat olivat lopulta keskenään aika erilaisia, ja parhaan valinta on vaikeaa. Huonoimmaksi tai ainakin suurimmaksi pettymykseksi odotuksiin nähden osoittautui ensimmäiseksi lukemani Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Keltaisen kirjaston tuttu laatu tästä heppoisesta romaanista puuttuu, vaikka se toki viihdyttikin lukijaansa. Kovimmat ennakko-odotukseni kohdistuivat Tikliin, joka ei aivan niitä täyttänyt mutta oli lukunautinto siitä huolimatta. Varmimmin luotin Irvingiin, eikä vanha suosikkini pettänytkään. Jaetulle ykkössijalle taitavatkin päästä Minä olen monta ja viime hetkellä joukkoon kiilannut Kate Atkinsonin Elämä elämältä, joka vei mennessään vastustamattomalla tavalla. Mutta iloinen yllättäjä oli myös konkari Stephen King, jonka tuotantoa alan tästedes seurata taas uudella innolla.

Paksuihin kirjoihin uppoutuminen oli loistavaa lomapuuhaa, mutta samalla ajauduin pohtimaan kirjaa esineenä. Kingin ja Tarttin järkäleet ovat ulkoisilta mitoiltaan kookkaita muutenkin kuin sivumäärältään ja molemmat painavat toista kiloa. Tällaisen lohkareen lukeminen ihan fyysisenä suorituksena on jo koettelevaa. Kirjaa ei esimerkiksi voinut ottaa mukaan lomareissulle. Ajatus sähkökirjasta alkoi tuntua järkevältä. Sopivaa laitetta en kuitenkaan (vielä) omista, joten oli tyytyminen perinteisiin versioihin. Enkä toisaalta halua omistaa vaikkapa Kingin teosta edes sähkökirjana, vaan se on oivallinen lainakirja.

Keltaisen kirjaston teoksilla on nähtävästi vakiokorkeus, mikä tuo tietynmittaisille kirjoille epämukavan paksuuden. Dickerin teos esimerkiksi alkaa muistuttaa paksuutensa takia kuutiota ja oli sen vuoksi hankala esine käsitellä. Kirjan taitto on lisäksi hyvin väljä, joten suuri sivumäärä alkoi tuntua jotenkin itsetarkoitukselta. Tiklissä ja Kingin kirjassa taas olisi ollut sisällön puolesta tiivistämisen varaa kummassakin. Parhaiten selvisivät tässäkin suhteessa Irving ja Atkinson.

Kaikkiaan siis varsin onnistunut teemakuukausi. Ensi vuonna uudelleen (ehkä)!