lauantai 10. marraskuuta 2012

Petri Tamminen: Rikosromaani



"Poliisintyö on kansanrunoutta."


Olen lukenut Petri Tammiselta ennen tätä uutuutta kaksi teosta, kirjat Mitä onni on ja Enon opetukset. Jälkimmäisen katsoin myös mainiona tv-sarjana, jossa Aku Hirviniemi pääsee näyttämään ihan "oikeitakin" näyttelijäntaitojaan armottoman komediatähden sijaan.

Rikosromaaniin tarttuessani tiesin siis aika hyvin, mitä olisi odotettavissa. Pieniä, teräviä ja surumielisen ironisia huomioita suomalaisesta elämänmenosta, erityisesti miehisestä ja keski-ikäisestäkin näkökulmasta. Ei mitään juonivetoista revittelyä eikä kuoliaaksinaurattamista. Jo kansi antaa tukea ennakko-odotuksille: sääkartta-Suomi on kauttaaltaan räntäsadesymbolien kattama. Mutta ei kirja silti niin kauhean ankea ollut, oikeastaan sittenkin kaikkea muuta.

Rikosromaani kirjan nimenä assosioituu hauskasti toisen suomalaisen miesprosaistisuosikkini Kari Hotakaisen tuotantoon, josta mieleen nousee etsimättä vaikkapa Satukirja. Genrekliseillä siis leikitellään. Pinoittain dekkareita ahminutta lukijaa kutkutti mukavasti jo etukäteen, eikä tullut pettymystä. Kyllä Tamminenkin on poliisidekkarinsa lukenut!

Kirjan päähenkilö on komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista. Vehmas on jäänyt hiljattain leskeksi ja kaipaa syvästi menettämäänsä vaimoa. Vähitellen käy ilmi, ettei avioliitto suinkaan ollut mikään menestystarina, mutta silti mies kaipaa ja haikailee, suree. Surua ja syvää masennusta mies parantelee perisuomalaisin keinoin eli työllä ja viinalla. Joulunaikaan hän ratkeaa sellaiseen ryyppäämiseen, että harvoin saa lukea! Työkaverit eivät onneksi jätä toveria, vaan järjestävät hänet hoitoon.

Osasyy Vehmaan masennukseen on myös rikollinen, jonka perässä hän on tiimeineen koettanut roikkua jo pitkään. Liukasliikkeinen konna ei kuitenkaan ole niin vain napattavissa. Malmin musertajaksi ja Hämeenlinnan häpäisijäksi kutsuttu mies on kuin paraskin ankeuttaja. Hän ei yleensä tee varsinaisia rikoksia, mutta vie uhreiltaan elämänilon, itsekunnioituksen ja hyvät muistot niin tehokkaasti, että jälki on pahaa. Merkillisintä kuviossa on, että Ruotsissa Göteborgin virkaveljet ja -siskot tutkivat jonkinlaista käänteisilmiötä, kummallista hyvän kierrettä, joka herättää hämmästystä ruotsalaisessakin onnelassa.

Parasta Tammisen kirjassa ovat sinne tänne ripotellut, salakavalasti hyökkäävät yksityiskohdat tai filosofoivat lausahdukset. Tässä muutamia haaviini osuneita helmiä:

”Lähimmän tason täytti pitkä rivi punaista: Pohjolan poliisi kertoo. Nuoren poliisimiehenä näky oli yllättänyt. Vehmas muisti miettineensä, pitivätkö kollegatkin rikostarinoista ja poliisintyön jännittävistä käänteistä ja harjoittivat ammattiaan näiden käänteiden toivossa. Kun hän myöhemmin pitkinä yksinäisinä iltoina luki kirjat, hän piti niitä kansanrunoutena. Poliisintyö on kansanrunoutta.”

”Immosen mielestä Ångströmin naiset olivat kaikki sitä lajia sinkkumaistereita, joilla on pölynimuri koko ajan päällä.”

”Vehmas laski raportin käsistään ja mietti hetken tosissaan, millaisia ajatuksia hänen ja hänen tuttujensa päistä vielä paljastuisi, mutta huomasi sitten, että ajatukset olivat jo paljastuneet. Ihmiset paljastivat ne vapaaehtoisesti. Ongelma oli siinä, että kukaan ei kuunnellut. Ne joilla ei ollut ajatuksia paljastettavanaan paljastivat itsensä: syrjäisimmänkin maalaistaajaman rippikoululaiset latasivat verkkoon kuvia, jotka olisivat 1970-luvulla kelvanneet pornolehteen. Kun kuviakaan ei jaksanut kukaan enää katsella, kaikkia oli alkanut hiukan ärsyttää – sekä kuvat että ajatukset ja ylipäätään toiset ihmiset.”

Pidän myös siitä, että Tamminen ei väkisin venytä tarinoitaan liian pitkiksi. Rikosromaanikin on alle kaksisataasivuinen, ja se riittää mainiosti. Silti tarina etenee perinteistä rikosromaanikaaviota seuraillen. Vaisto ja kokemus sekä armollinen sattuma antavat lopulta parhaat vinkit, joiden avulla roiston jäljille päästään. Vehmas tekee pahan virheen tutkinnan ollessa ratkaisuvaiheessa, saa haukut pomoltaan ja joutuu virkavapaalle, mutta lopussa on kuitenkin vielä huikea takaa-ajokohtaus Helsingin keskustassa.

 Petri Tamminen: Rikosromaani
Otava 2012. 173 s.

torstai 8. marraskuuta 2012

Novelli palaa!: Perjantai





”Tutkimusta! Sinun isäsi tutkii kirjallisuutta. Ekö hän tiedä, että kirjoista pitää nauttia, niin että ne saavat sielun hehkumaan, sytyttävät hengen palon.”

Jeren isä, kirjallisuuden professori, on toteuttanut unelmansa ja ostanut bussireitin päätepysäkin tuntumasta perheelleen vanhan omakotitalon. Sen hoitamisesta hän ei ole lainkaan kiinnostunut, vähiten lämmitysjärjestelmästä. Onneksi, sillä eräänä perjantaina 14-vuotias Jere löytää pannuhuoneesta lohikäärmeen. Jere antaa lämmityspannuun hönkäilevälle otukselle nimeksi Perjantai ja luettavaksi Robinson Crusoen ja Kolme muskettisoturia. Perjantai nimittäin saa voimansa kirjallisuudesta.

Jeren kirjavalinnat menevät kuitenkin pieleen, sillä aamulla perhe herää hytisten. Syykin selviää: Perjantai ei hyväksy lyhenneltyjä klassikoita! Talo alkaa lämmetä vasta, kun Jere luovuttaa Perjantain käyttöön Seitsemän veljestään. Ongelmia seuraa, kun Jere koettaa tarjota lohikäärmeelleen isän väitöskirjan. Pahaksi onneksi isän etunimi vielä on Yrjänä! Tilanteesta kirpoaa mm. tuo yllä oleva kirpakka lainaus. Lohikäärmeen kunto on väikkärin jälkeen sellainen, että hoidoksi tarvitaan isän konjakkia…

Tämä Perjantai-niminen novelli on yksi Asko Martinheimon novellikokoelman Isojalkainen poika kuudesta novellista. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 1996, ja olen hankkinut sen silloin tuoreeltaan työpaikan kirjahyllyyn. Myös luin sen silloin, mutta tämän Perjantain olin kyllä unohtanut. Sitä vastoin niminovellin olen sittemmin lukenut kymmeniä kertoja, sillä se on mukana Laatukirjaston koulunovellikokoelmassa Nuoruus nyt! sekä oppikirjasarjassa, jota olemme vuosia käyttäneet. Isojalkaisessa pojassakin on mukana pieni maaginen ripaus, mutta ei ollenkaan niin merkittävä kuin Perjantaissa, joka oikeastaan lähenee jo fantasiaa. Novelli on lämminhenkinen ja hauska.

Perjantaikin on kutkuttavan monitulkintainen novelli. Onko pannuhuoneen lohikäärme yksinäisyyttä potevan Jeren mielikuvitusystävä, jonka kanssa voi jakaa lukukokemuksia? Kivaa on myös poimia tarinasta lukuisia kirjallisia viitteitä. Naureskelin myös Jeren perheelle. Isä on kirjallisuuden professori ja äiti äidinkielen opettaja, joka koti-iltoinaan sulkeutuu työhuoneeseensa korjaamaan ainekirjoituksia.

Martinheimon tuotantoon tutustuin aikoinaan opiskelujen yhteydessä. Hänen novellikokoelmansa Mestarilaukaus oli äidinkielen opettajien koulutuksessa tärkeä väline, ja sekin nököttää hyllyssäni. Auskuaikoina hehkutettiin fantasiateosta Tuhkanaama ja Taivaantakoja (1987), johon itsekin ihastuin. Myöhemmin pidin myös sen jatko-osasta Jäähisten mahti (1994). Edellinen sai Topelius-palkinnon, jälkimmäinen Väinö Linna -palkinnon. Isojalkainen poika jäi Martinheimon viimeiseksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Innostuin Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -haasteesta niin, että tämä on toinen novellitekstini (eilen kirjoitin Sari Malkamäen Viisaasta vaimosta). Novelli valikoitui vähän samalla menetelmällä kuin eilenkin, eli lähes umpimähkään. Töissä tutkailin kaappiani ja nappasin mukaan ensimmäisen novellikokoelman ja siitä valitsin jonkin, jota en muistanut entuudestaan.

Tällä onkin hyvä virittäytyä ensi keskiviikkona Kirsin kirjanurkassa alkavaan nuortenkirjaviikkoon. Luvassa siis viikon ajan tekstejä vain nuortenkirjoista.

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta
WSOY 1996

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Novelli palaa -haaste: Viisas vaimo




Novelli palaa! on Nuoren Voiman Liiton valtakunnallinen suurhanke, joka pyrkii siihen, että novelli näkyy ja kuuluu omana itsenään ja löytää tiensä lukijoiden luo. Hanke alkaa lokakuussa 2012 ja kestää vuoden. Se toteutetaan Suomen Kulttuurirahaston Katapultti-apurahan turvin. Lue lisää projektin sivuilta!

Koko lailla kirjallisesti-blogin Jenni on mukana haastamassa kirjabloggaajia mukaan Nuoren Voiman Liiton novelliprojektiin lukemaan novelleja ja kirjoittamaan niistä. Päätin vastata oitis haasteeseen ja kohnailin hieman lähintä kirjapinoa toiveenani löytää jokin novellikokoelma. Ensimmäinen käsiini osunut oli Sari Malkamäen Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita (Otava 2012). Malkamäki on minulle ennestään tuttu prosaisti romaaninstaan Jokin yhteinen maailma ja novellikokoelmastaan Toinen kattaus. Niiden perusteella kirjoittajasta on muodostunut kuva tasaisen varmana tekijänä, joka kirjoittaa maanläheisesti ja sujuvan eleettömästi vaikeista ihmissuhdekuvioista. Jotenkin tuntuu, että Malkamäki on jäänyt turhankin sivuun kirjallisuuskentässä.

Tästä umpimähkään valitusta kokoelmasta päätin valita luettavaksi ja esiteltäväksi niminovellin Viisas vaimo. Kokoelmassa on kymmenen novellia, ja tämä niistä järjestyksessä kahdeksantena.

Viisaan vaimon minäkertoja on keski-ikäinen ja hyvätuloinen nainen. Alkuun lähdetään novellitekniikalle tyypilliseen tapaan suoraan ilman sen kummempia alustuksia: ”Kutsu oli tullut Markuksen toimiston osoitteeseen niin kuin ne yleensä tulivat.” Kyseessä on kutsu valokuvanäyttelyn avajaisiin. Seitsemän eurooppalaisen mieskuvaajan töistä on koottu yhteisnäyttely, jonka teema on Luonnon kauneus miehen silmin. Vaimo ei innostu muttei tyrmääkään ideaa. Valokuvanäyttely osoittautuu merkittäväksi tapahtumaksi, novellin käännekohdaksi. Jo ennen sitä alustetaan tapahtumaa, kun kertoja törmää kahvilassa mieheen, joka tuo hänen mieleensä Janin, entisen rakastajan. Nainen muistelee kesää, jonka lopussa hän tapasi miehen, jonka kanssa oli ensimmäistä kertaa uskoton aviomiehelleen. Ensimmäinen ei jäänyt ainoaksi vaan tarjosi naiselle keinon pelastaa väljähtäneen liittonsa. Ainakin hän selittää asian niin itselleen. Uskottomuusjakso on kauan sitten päättynyt, eikä Markus ole koskaan saanut tietää mitään. ”Kuinkahan monta kertaa viattomuutensa saattoi menettää? Muiden silmissä, tai itsensä?” Keskeinen kysymys.

Luin novellin kahteen kertaan. Näennäisen helpon kerronnan alle Malkamäki kätkee monenlaisia vihjeitä. Ne huomaa, jos on riittävän tarkkana. Pariskunnan poika on muuttanut Kanadaan ja hänen vaimonsa odottaa viimeisillään esikoistaan. Kertoja odottaa malttamattomana viestiä tulevaksi. Miniä on kuitenkin vain kertojan miniä. Eikö poika olekaan yhteinen Markuksen kanssa? Loppu on kutkuttavan avoin. Kertoja seisoo valokuvanäyttelyssä, kun viesti saapuu: ”Laukussani piippasi, noukin puhelimen esiin ja katsoin: odotettu viesti keinahti mieleen kuin aallon jouduttama vene laituriin.” Loistava lause! Juuri tällaiset helmet ja mieleen jäävät kutkuttavat väläykset jostakin pinnan alle jäävästä laajemmasta tarinasta ovat novellien parasta antia.

Viisaan vaimon muutkin novellit minun on tarkoitus vielä lukea. Jennin heittämä haaste taas on niin houkutteleva, että aion tehdä siihen muutaman muunkin tekstin. Ensi viikoksi suunnittelemani nuortenkirjaviikon ohjelmaan sopisi mainiosti jokin nuortennovelli. Mitä novellia tai novellistia suosittelisit?

tiistai 6. marraskuuta 2012

TTT: Kymmenen lukematonta klassikkoani


Lähes 40 senttimetriä laatuluettavaa!


TTT on täällä taas! Tällä kertaa listaan kymmenen klassikkoa, jotka majailevat kirjahyllyssäni odottamassa lukemista mutta joihin en sitten vain ole vielä tullut tarttuneeksi. Ovat siis ikään kuin vaiheessa, kuten on tapana sanoa. Jotkut kirjaparat ovat jo melkein menettäneet toivonsa. Aakkosjärjestyksessä mennään, sillä niin on kirjahyllynikin järjestäytynyt.

  1. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa
Tämän muistan hankkineeni, kun olin nähnyt Blixenistä kertovan huikean elokuvan Minun Afrikkani. Robert Redford ja Meryl Streep, ahh! Nenäliinoja meni pakka, ja maisemat olivat lumoavia. Ja mikä tarina! Mikä kohtalo! Mikä nainen!

  1. Giovanni Boccaccio: Decamerone
Tästä olen lukenut otteita etsiessäni sopivaa näytenovellia, kun aikoinaan vedin lukion historiankursseja. Mukavaa oli! Pitäisi ehtiä joskus enemmän. Hyllystä löytyy tästä pokkariversio.


  1.  Italo Calvino: Paroni puussa
Tämän sain aikoinaan ennakkoperintönä mummulta, joka tuskin oli kirjaa itse lukenut. Selvittämättä jäi, miksi se oli hänen ja pappan hyllyyn eksynyt. Tammen Keltaisen kirjaston alkuperäisversio, ei kansipapereita.

  1. Dante: Jumalainen näytelmä
Tästä minulla on juhlallisen oloinen kovakantinen tiiliskivi. Auskultoinnissa jouduin pitämään kirjallisuustunnin jollekin lukioryhmälle ja sen tiimellyksessä tätäkin kirjaa sivuttiin. Tunnin jälkeen ohjaava opettaja totesi hieman säälien, että en ole tainnut lukea kirjaa. 24-vuotias opiskelija joutui nolona sivistymättömyytensä tunnustamaan. Mutta kuten sanottu, kirja on jo hyllyssä, joten eiköhän se siitä!

  1. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Ei ole herra D:n vika, että innostus hänen tuotantoaan kohtaan ei ole täällä kovin suuri. Syynä nuivuuteen on eräs massiivinen kirjatentti, joka läheni vauhdilla. Lauantaiaamun tenttiin luin vielä perjantaina Idioottia kirjastossa kahdeksan tuntia laskien vuoroin minuutteja, vuoroin sivuja. Ei kovin nautinnollista. Sen verran keskeisestä kirjallisuushistorian järkäleestä on silti kyse, että kyllä minä vielä joskus… Muitakin herran teoksia olen tullut hamstranneeksi.

  1. Günter Grass: Kampela
Tämän kirjan tarina on sama kuin tuon nro 3:n eli Calvinonkin.

  1. Aino Kallas: Valitut teokset
Tämän teoksen sisällön olen lähes tulkoon kokonaan lukenut aiemmin. Kun Valitut teokset julkaistiin, minun oli ihan PAKKO saada se itselleni. Kallas on nimittäin suuri suosikkini ja ihanteeni. Ajattelin hetimiten lukea tämän, mutta siinäpä on valitettavasti hyllyssä pölyttymässä.

  1. L. Onerva: Mirdja
Tämä erittäin keskeinen kotimaisen kirjallisuuden klassikko on odotellut vuoroaan todella pitkään. Opiskeluaikana tämä jäi vähän syrjään, ja taisi olla hankalasti saatavillakin, mutta kymmenisen vuotta sitten L. Onerva tuli tavallaan muotiin ja SKS julkaisi Mirdjasta uuden painoksen. Merkittävää suomalaista naisen kirjoittamaa proosaa, siis juuri omintani. Luen tämän vielä, uskokaa pois!

  1. Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset
Todellinen alelöytö, joka maksoi muistaakseni alle kymmenen euroa. Tästäkin olen osia lukenut eri yhteyksissä sekä joitakin kertomuksia kuunnellut äänikirjoina. Tälle löytyy hyllystäni myös kumppani: Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot, Poesta kertova fiktiivinen elämäkertaromaani. Lukematta on sekin, mutta aikomuksena on lukea nämä joskus rinnan.

  1. William Styron: Sofien valinta
Tämän pelastin kirjaston poistomyynnistä 50 sentillä. Olen pariinkin kertaan katsonut kirjan tarinaan perustuvan loistavan elokuvan (Meryl Streep tekee jälleen huikean roolityön!). Vielä joskus minä tämänkin…


Tie helvettiin on tunnetusti katettu hyvillä aikomuksilla. Toivottavasti en nyt näiden kirjojen takia kuitenkaan ihan sinne kuumimpaan paikkaan joudu!

Onko sinulla hyllyssäsi vastaavia hyviä aikomuksia? Mitkä näistä minun lukemattomistani odottavat sinullakin parempia aikoja? Mistä minun kannattaisi aloittaa, mikä kiireimmän kaupalla lukea ensimmäisenä?

Aiemmat Kirsin kirjanurkan TTT:t:

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri (äänikirja)




Arto Paasilinnan ja minun välinen suhde on pitkä ja osin kivikkoinen. Olen lukenut nuorena (siis jo 1970-luvulla!) joitakin hänen teoksiaan ja nähnyt televisiosta useita hänen kirjoihinsa perustuvia tv-sarjoja ja elokuvia, jotkut moneen kertaan. Osa niistä on suorastaan legendaarisia, kuten vaikkapa Onnellinen mies, jossa siltainsinööri Jaatinen saa pikkupaikkakunnan sekaisin omaperäisillä ratkaisuillaan. Antti Litja Jäniksen vuodessa on myös unohtumaton! Hirtettyjen kettujen metsäkin kuuluu ehdottomasti parhaimmistoon. Ulvovaa mylläriä sen sijaan en muista koskaan lukeneeni enkä ainakaan kokonaan katsoneeni televisiosta. (Sen voi kokonaan katsoa YouTubesta, mutta en laita nyt tähän linkkiä, sillä epäilen aika raskaasti tuon jakelun laillisuutta. Jos teillä on parempaa tietoa asiasta, valaiskaa toki minuakin.) Sittemmin Paasilinnan kirjat alkoivat jäädä lukemistostani sivuun. Vuosien ajan ostin aina uusimman miehelle lahjaksi, kunnes hän pyysi lopettamaan. Viimeisten kirjojen laatu oli hänen mukaansa vähintäänkin kyseenalainen. Viime vuosien surullinen lööppijulkisuus on vielä ikävästi tahrannut kirjailijan imagoa. Päätin kuitenkin työntää kaiken tämän syrjään, kun nappasin kirjastosta äänikirjaversion Ulvovasta mylläristä. Lukijanakin on suuri suosikkini Kauko Helovirta.

Yllätyinkin todella positiivisesti! Tarina on vallan mainio, hauska ja samalla syvällinen, vauhdikas ja jännittäväkin, silti perin inhimillinen. Ja entä sitten loppu? Maagista realismia parhaimmillaan! Klassikkoaseman ansainnut kirja, totisesti.

Gunnar Huttunen saapuu pienelle peräpohjalaiselle paikkakunnalle joskus sotien jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Korean sodan aikaan eli 1950-luvun alkuvuosiin. Gunnar on arvoituksellinen kaveri, joka ei paljasta mitään menneisyydestään. Ahkera ja taitava hän on, ja saa tuota pikaa ostamansa vanhan myllyn kukoistamaan. Alkuun kaikki sujuukin naapureitten ja kyläläisten kanssa ihan mukavasti. Vaikeudet kuitenkin alkavat, kun Gunnar tuntee yksinäisinä öinä pakottavaa tarvetta ulvoa kaipuunsa kaikkien kuuluville. Ihmiset ovat ihmeissään ja vähän peloissaankin. Onko myllärillä kaikki kotona? Ihmetystä herättää myös myllärin taito elävästi imitoida metsäneläviä siinä missä naapureitaankin. Pian alkavat pahat puheet kiertää pitäjällä. Vain kaunis kerhoneuvoja ymmärtää mylläriä.
Vaikeudet alkavat kasaantua, kun mylläri käy omalaatuiseen aikaan riiuulla kerhoneuvojan luona tämän vuokrakamarissa. Utelias talon emäntä mukamas halvaantuu ja syyttää onnettomasta kohtalostaan mylläriä. Pian alkavat muutkin kyläläiset kääntyä mylläriä vastaan. Hänet toimitetaan Ouluun mielisairaalaan.

Kuvaus mielisairaalasta ja sen toiminnasta on melkoisen hulvaton ja samalla pelottava. Kun ihmiselle on kirjoitettu hullun paperit, on aika toivotonta koettaa vakuuttaa lääkäriä, ettei ole hullu ollenkaan. Varsinkin kun lääkäri itse kärsii pahoista pakko-oireista. Huttunen kuitenkin tutustuu valehulluun liikemieheen, joka on tekeytynyt hulluksi välttyäkseen joutumasta rintamalle. Valitettavasti sodan jälkeen on vaikea saada terveen papereita pitkän sairauden jälkeen. Liiketoimia on kuitenkin käytävä kaupungilla hoitamassa edes öisin. Huttunen siis karkaa sairaalasta ja joutuu pakenemaan metsään. Liittolaisinaan hänellä on umpirakastunut kerhoneuvoja sekä juoppo postinkantaja. Mylläri alkaa lopulta kyllästyä kokemaansa ajojahtiin ja päättää kostaa kiusaajilleen. Tilanne kärjistyy yhä hurjemmaksi, ja lopulta miestä jahdataan korvesta armeijan voimin. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt Paasilinna on pulassa, koska tarinan loppu tulee lässähtämään väistämättä, kun Huttunen saadaan kiinni. Vaan eipä mitä! Sainkin mojovan pitkän nenän. Ihan mahtavaa.

Paasilinna käsittelee tässä minusta varsin perustavia kysymyksiä ihmisyydestä, suvaitsevuudesta ja mielenterveydestäkin. Huttunen selvästikin kärsii jonkinasteisesta maanisdepressiivisyydestä, mutta naapurit näkevät hänet jostain syystä uhkana. Mies tuntuu myös herättävän perusteetonta kateutta saadessaan liiketoimensa varsin nopeasti kukoistamaan. Herkullisessa valossa Huttusen omituisuus näyttäytyy pariinkin otteeseen, kun häntä eniten hulluudesta syyttävät henkilöt tekevät itse juuri niitä omituisuuksia, joiden perusteella syyttävät Huttusta. Sairaalan lääkäri on kenties pelottavin esimerkki tästä.

Kuunnellessani minulle tulivat mieleen monetkin klassikkoteokset. Ensinnäkin Huttunen muistuttaa jollakin tasolla Juhani Peltosen voittamatonta Elmoa. Sitten kohtaukset, joissa Huttunen valmistautuu elämään metsässä, ovat kuin suoraan Robinson Crusoesta. Lisäksi koko teos yleistunnelmaltaan muistuttaa Veikko Huovisen tuotantoa parhaimmillaan.

Äänitys on tehty jo vuonna 1989 ja digitoitu sitten cd-muotoon vuonna 2008. Tämä selittää melko huonon äänenlaadun. Helovirran puheen taustalla kohisee, ja taukojen kohdilta kohina on siivottu pois. Tämä ei kuitenkaan kovin paljoa kuuntelua häiritse, kun on päässyt alkuun. Mahdottoman taitavana näyttelijänä Helovirta tekee luku-urakkansa taidokkaasti ja nautittavasti. Suosittelen!

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
WSOY:n äänikirja. 6 cd:tä. Lukija Kauko Helovirta.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Tove Alsterdal: Kadonneet




Ruotsista tuntuu tulevan yhä uusia taitavia dekkarikirjailijoita. Uusin, joka vakuutti minut heti esikoisellaan, on vuonna 1960 syntynyt toimittaja, dramaturgi, käsikirjoittaja, oopperalibretisti ja kustannustoimittaja Tove Alsterdal. Koko tämä ammattinimikerimpsu on painettu kirjan kansiliepeeseen, ja se pyyhkiikin osittain mielestä kysymyksen, miten esikoiskirja voi olla niin valmis. Kirjoittaja on kirjoittamisen ja kirjallisuuden pitkänlinjan ammattilainen, joten yllättävää on oikeastaan vain, että aikaa omalle romaanille on löytynyt vasta keski-iässä. Kadonneet eli Kvinnorna på stranden on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennos tänä vuonna. Alsterdalin ansioluettelosta esiin nostetaan sekä kirjan liepeessä että Wikipediassa Liza Marklundin teosten toimittaminen. (Tämä muuten asettaa kanteen nostetun mainoslauseen hieman kyseenalaiseen valoon: ”Huippuluokan kansainvälinen trilleri” – Liza Marklund. Kaveri kehuu kaveriaan!)

Yllätyin Kadonneita lukiessani tarinan kansainvälisyydestä (kannen mainoslauseesta huolimatta). Odotin jotain enemmän ruotsalaista, mutta sainkin tarinan, joka pääosin sijoittuu Pariisiin ja Espanjaan. Laajemmaltikin liikutaan, sillä päähenkilö Ally Cornwall on kotoisin New Yorkista. Tosin tarinan edetessä käy ilmi, että useimpien amerikkalaisten tapaan hänenkin juurensa ovat muualla.

Olen lukenut massoittain rikosromaaneja, mutta en muista aikaisemmin kohdanneeni päähenkilöä, joka on ammatiltaan teatterilavastaja. Ally ei siis ole poliisi, toimittaja tai edes lakimies sen paremmin kuin yksityisetsiväkään. Hän ei myöskään ryhdy selvittelemään rikosta, vaan hänet ajaa liikkeelle toimittaja-aviomiehen katoaminen. Kunnianhimoinen Patrick on lähtenyt freelance-keikalle Eurooppaan tähtäimessään orjakauppaa käsittelevä reportaasi. Ally alkaa huolestua, kun Patrickin puhelimeen ei enää saa yhteyttä eikä lehdessäkään ole hänestä kuultu. Sitten Ally saa Patrickilta ajatuksia herättävän postipaketin.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa nimetön henkilö nousee salaa maihin Tarifan satamassa Espanjassa. Samaan aikaan rannalla heräilee ruotsalaistyttö. Koettaessaan selvittää päätään meren tyrskyissä hän kauhukseen törmää rantakallioihin juuttuneeseen mustan miehen ruumiiseen. Poliisi päättelee, että jokin Afrikasta laittomia siirtolaisia kuljettanut alus on jälleen haaksirikkoutunut. Pian rannalta löytyy lisää onnettomien tuntemattomien ruumiita, jotka aikanaan päätyvät nimettöminä hautausmaan syrjäiseen kolkkaan.

Näistä täysin irrallisilta vaikuttavista juonisäikeistä muodostuu Alsterdalin käsissä koukuttavan jännittävä tarina. Ally ei ole mikään varsinainen supermimmi, mutta sisukkaasti hän on päättänyt löytää Patrickin keinolla millä hyvänsä. Mitkään uhkailut ja pelottelut eivät häntä lannista. Henkilökuvauksessa Alsterdal on taitava, sillä vähitellen huomaa jopa kiintyneensä tähän selviytyjään, josta lopussa kuoriutuu vielä melkoinen kostonenkeli. Myös poissa oleva Patrick alkaa tuntua tutulta ja kiinnostavalta, oikealta ihmiseltä. Osasyynsä on varmaankin sillä, miten Alsterdal taustoittaa henkilöitään vähitellen, kuin huomaamatta. Palasia kootessaan lukija pääsee henkilöitten iholle.

Teemana on siis kansainvälinen ihmiskauppa, joka rehottaa sivistyksen ytimessä, länsimaisen hyvinvoinnin keskellä. Laittomassa maahanmuutossa, vai miksi ilmiötä oikein voisi nimittää, liikkuvat todella suuret rahat. Siellä missä suuret voitot irtoavat vähäisellä riskillä liikkuvat myös rikolliset, eivätkä mitkään kevyen sarjan pyssynheiluttajat, vaan todella vaaralliset kansainväliset rikollisliigat, joille ihmishenki ei ole minkään arvoinen, paitsi kauppatavarana. Todella suuriin rahoihin käsiksi päässeille ei tunnu riittävän mikään.

Alsterdal kirjoittaa näistä ilmiöistä taitavasti, niin että lukija saa itsekin tehdä omia päätelmiään oikeasta ja väärästä sekä nykymaailman arvovääristymistä. Kirjailija ei siis saarnaa, vaan yhteiskunnallisuus on mukana tarinassa sen elimellisenä osana. Euroopassa hän tuntuu liikkuvan kuin kotonaan. Hieman enemmän Alsterdal kyllä voisi luottaa lukijansa yleissivistykseen, sillä muutamat kirjallisuusviittaukset on selitetty varsin alleviivaavasti, kuten nyt vaikka Tšehovin Kolmen sisaren sisältö.

Rakenteen sommittelusta paistaa läpi Alsterdalin kokemus käsikirjoittajana ja dramatisoijana. On helppo mielessään kuvitella kirjan pohjalta tehty piinaavan jännittävä elokuva. Kuulemma oikeudet onkin jo myyty Yhdysvaltoihin.

Tove Alsterdal
Kuva Annika Marklund

Tove Alsterdal vakuutti minut siis tällä esikoisellaan varsin nopeasti. Lisää laatua näyttäisi olevan luvassa, sillä kirjailijan toinen dekkari I tystnaden begravt (Haudattu hiljaisuudessa voisi kai olla nimi suomeksi) on ehdolla Svenska Deckarakademin parhaaksi ruotsalaiseksi dekkariksi tänä vuonna. Begravet i stilheten vaikuttaa esittelytekstin perusteella vielä Kadonneitakin kiinnostavammalta. Siinäkin ensin irrallisilta vaikuttavat tapahtumat kietoutuvat yhteen. Keskeinen tapahtumapaikka on Tornionjokilaaksossa sijaitseva Rauhalan kylä. Kirjailijan äiti muuten on kotoisin näiltä meänkielisiltä seuduilta. Toivottavasti tämä saadaan pian myös suomeksi.

Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden)
Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012. 354 s.

Loppuun avartava blogi- ja lehtiarviokierros. 

Annika K. Rakkaudesta kirjoihin -blogista antaa tulla melkoista tylytystä: "Teoksesta puuttui varsinainen imu, syvyys, henki. Ally oli henkilönä epämiellyttävän tunteeton, vaikka kyseessä oli hyvänen aika hänen oma miehensä." Annika K. siis oli aivan vastakkaista mieltä esimerkiksi Allysta! Hauskaa ja mielenkiintoista, miten eri tavoin kirjan voi kokea. 

Tuuliakaan ei täysin syttynyt: "Luonnehtisin kirjaa ”perusdekkariksi”, joka tarjoaa hyvää ajanvietettä ja jännitystä, mutta jää vähän vaillinaiseksi etäisten henkilöiden ja paikoittain ontuvan juonen vuoksi. " 

Henna Hemulin kirjahyllyssä kaipaili monen muun tavoin kirjan muiden naisten ääntä enemmän: ”Teresen ja etenkin Maryn elämästä olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Nyt he jäävät vähän etäisiksi Allyn vallatessa koko tilan. Ally on kylläkin aika huikea tyyppi, hänellä on päättäväisyyttä ja rohkeutta enemmän kuin monilla muilla sankarittarilla yhteensä.”  Minä tykästyin Allyyn niin, etten kauheasti kaipaillut ainakaan pikkuisen bimbon Teresen näkökulmaa enempää. Jos taas keskiössä olisi ollutkin Mary, koko kirja todennäköisesti olisi ollut jotain muuta genreä kuin dekkari tai trilleri (näiden välinen raja on minusta hyvin häilyvä).

Ruumiin kulttuurin (3/2012) Kirjakäräjillä Kadonneet arvioi Tiina Torppa. "Alsterdalin loihtimat ihmisten kohtaamiset esimerkiksi byrokraattisella poliisiasemalla ja jopa puhelinkeskusteluissa ovat absurdeja kuin elämä itse." Hieman kryptistä, mutta kai tämä on kehu eikä moite?

P.S. Useat em. bloggaajat kiinnittävät ihan syystä huomiota harhaanjohtavaan takakansitekstiin. Olen koettanut vältellä takakansia, joissa usein paljastetaan ihan liikaa juonesta. Tässä tapauksessa takakansi johtaa harhaan, kun väitetään kirjan kertovan kolmen naisen tarinan: "Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa'asti." Terese ja Mary ovat sivuhenkilöitä, joiden tarinoita vain raapaistaan. Ally on päähenkilö. 

torstai 1. marraskuuta 2012

Miksi Kolmikulma jäi kesken




Viime syksynä kohistiin jonkin verran toimittaja-kirjailija Karo Hämäläisen uudesta aluevaltauksesta. Aiemmin liudan lastenkirjoja julkaissut Hämäläinen debytoi trilleririntamalla uutuudellaan Erottaja. Helsingin Sanomat julkaisi kehuvan arvion, ja esimerkiksi Salla kirjoitti positiivisesti kirjasta. En kuitenkaan missään välissä ehtinyt kirjaan tarttua, vaikka siitä kiinnostuinkin, ja niinpä seuraava finanssitrilleri Kolmikulma ehtikin ilmestyä ennen Erottajan lukemista. Päätin jättää kylmästi Erottajan toistaiseksi väliin ja aloittaa suoraan Kolmikulmasta. Ehtisinhän lukea esikoistrillerin sitten myöhemminkin.

Väärin. En lue. Kesken jäi nimittäin Kolmikulmakin, vaikka kuuntelin sitä työmatkoilla äänikirjana. Yleensä huonompikin tai vähemmän kiinnostava uppoaa kuunneltuna, vaikka ei välttämättä tulisi kirjana loppuun kahlattuakaan. Tällä kertaa olisi kannattanut uskoa Helsingin Sanomien Juhana Rossin arviota, josta voin kolmen ensimmäisen levyn kuunneltuani allekirjoittaa jokaisen väitteen ja lisätä joukkoon vielä omianikin. Lainaan tähän omaan tekstiini Rossin arviota (kursivoidut kohdat).

Nimi Kolmikulma viittaa on suureen yhdysvaltalaiseen rahoitusalan yritykseen, jonka palveluksessa on myös suomalainen uraohjus Ilari Rautavaara. Suomessa järjestetään huippusalainen kriisikokous, jossa on tarkoitus järjestellä Hellenian valtion lainoja, ja Ilarin firman pyrkimyksenä lienee vetää kunnon voitot välistä.

Minua nyppi jo tuo Hellenia. Miksei suoraan Kreikka? Hellenian presidentti on vastemielinen opportunisti Conrado Iliades, joka ottaa vastaan Ilarin tarjoaman lahjuksen mutta joka saman tien joutuu salaperäisten ammattirikollisten kaappaamaksi. Koplaa johtaa hotellihuoneesta käsin saksalainen Irene Adler (viittaus Sherlock Holmesiin, muuten). Adler  pukeutuu farkkuihin, koska yleisin rikospaikoilta löytyvä kuitu on tummansininen puuvillakuitu. Ei Adler kuitenkaan aio rikospaikalle osua. (Tällaisten yksityiskohtien viljely muuten nyppi minua Hiltusen Sysipimeässäkin, jossa Lia valitsi huolella puuvillakäsineensä ostopaikkaa myöden, vaikka asialla ei ollut sen enempää merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos haulikko on seinällä, se pitää laukaista!)

Kolmen ensimmäisen tunnin aikana ei juuri pidemmälle päästykään. Kokonaiskesto on 12 tuntia 45 minuuttia. Suurin osa kuuntelemastani ajasta kului finanssijargoniin, englanninkielisiä termejä ja osin sensuroituja **ttu-sanoja vilisevään selittelyyn maailman rahavirtojen kulusta. Hohhoijaa. En jaksanut seurata, ja hyvä, etten nukahtanut rattiin. Viihdekirjaa lukiessaan sitä toivoisi ymmärtävänsä edes enimmän kerrotusta ilman ekonomin papereita. Lisäksi vielä tämä, mistä Rossikin huomauttaa:

Hämäläinen käyttää paljon tilaa lukijaa turhauttaviin kvasifilosofisiin sisäisiin monologeihin tyyliin:
"Jotain tapahtuu. Jotain tapahtuisi pian. Muutos. Se on aina mahdollisuus. Hän ajattelee sen uhaksi."
Tai toinen esimerkki: "Vielä on pelastettavissa jotain, edes jotain. Melkein kaikki. Ehkä enemmän kuin kaikki. Hänen täytyy toimia."

Uhh!

Ärsytyskynnyksen ylittävät myös lukujen aluissa mainitut kellonajat. Vaikka juuri mitään ei luvussa tapahtuisikaan, ilmoitetaan aika sekunnin tarkkuudella! Tarkkojen kellonaikojen on kaiketi tarkoitus korostaa romaanin vauhdikasta menoa niin kuin televisiosarja  24:ssä, mutta niistä syntyy teennäinen vaikutelma. Kun Adler käy ostamassa myslipatukoita tai Rautavaara iltapäivälehden, ei paljoa kiinnosta, kuinka monta sekuntia on edellisestä kohtauksesta kulunut.

Kolmikulman pikkutarkka ja tarinan kannalta toisarvoinen paikkojen ja asioiden dokumentointi puuduttaa. Ääriesimerkkinä liian pitkälle viedystä pikkutarkkuudesta ovat pitkät selostukset siitä, millaista pullovettä tai virvoitusjuomaa romaanin henkilöt missäkin tilanteessa nauttivat.

Tähänkin ehdin jo kiinnittää itse huomiota, vaikka siis kuuntelin vain neljänneksen kirjasta. Aika turhaa on kertoa, että kertakäyttömuki oli valkoinen tai että hotellin minibaarissa oli Coca-Colaa, Fantaa ja Lapin Kultaa ja mitä edellä mainituista henkilö nyt sitten valitsee ja mitä hän olisi voinut valita tai oli joskus aiemmin valinnut. Samaten pitkästyttävää oli seurata pienen kärpäsen hukuttautumista samppanjalasiin, olkoonkin vain sadan euron juomaa suoraan Ranskasta.

Rossi on lukenut kirjan loppuun ja vakuuttaa, että vauhtiakin riittää. Minä en koskaan päässyt sinne asti, mutta Rossi toteaa: Kaikesta vauhdista huolimalla Kolmikulma ei vie lukijaansa mukanaan. Syy on epäuskottavissa ja etäisiksi jäävissä henkilöissä sekä hämärässä kerronnassa. Lukijalle ei selkene, mitä romaanin henkilöt lopulta tavoittelevat ja mihin suuntaan juonen on tarkoitus purkautua. Keskeyttämispäätös saa vahvaa tukea. Kiitos.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tästäkään kirjasta onneksi samaa mieltä kuin Juhana Rossi ja minä. Norkku piti vallan valtavasti ja toivoo pian saavansa lisää. ”Tarina kulkeekin mukavasti eteenpäin kolmen kertojan avulla ja Hämäläinen antaa jokaiselle heistä mukavasti toisistaan erottuvan äänet. Erityisen hyvin hän onnistuu tavoittamaan juuri Ilarin äänen, miehen joka älykkyydestään ja varallisuudestaan on jotenkin juntti. Ilari on aito, ärsyttävä, nokkela ja jopa vähän hauskakin”, kirjoittaa Norkku Nenä kirjassa -blogissaan. Minusta Rautavaara ehti olla ainoastaan vastenmielinen, mutta ehkä hänellä sitten oli hetkensä.

Talousihmisen näkökulmakin on mielenkiintoinen, ja sen voi lukea vaikkapa Nordnetblogista, jossa Jukka Oksaharju arvioi Kolmikulmaa varsin perusteellisesti: ”Karo Hämäläinen on Kolmikulmassa selvästi kotikentällään, sillä teoksen vahvuuksiksi nousevat osuva markkinaympäristön kuvaus ja finanssimaailman slangin viljely sopivina annoksina. Karon katu-uskottavuus on siten aivan riittävä kirjoittamaan valitusta teemasta. Kolmikulma onnistuu kiteyttämään erinomaisesti pankkikriisien ja liian vähäisesti säännellyn markkinatalouden perusasetelman: korkeat tuotot ovat yksityisiä mutta suuret vastuut hädän hetkellä yhteisiä. Kun poliitikoilta loppuvat vaihtoehdot, ovat kaikki päätökset veronmaksajien etuja.”

Jälleen kerran totean, että syy lienee lukijassa, joka ei koukutu näillä eväillä. Kaikki kirjat eivät ole kaikille, edes minulle, ja hyvä niin! 

Karo Hämäläinen: Kolmikulma
WSOY 2012. Lukija Toni Kamula. 11 cd-levyä, kesto 12 h 45 min.