Missä luuraavat laadukkaat ja monipuoliset kirjallisuuslehdet?

Kauppareissulla mukaan tarttui uusin Kotiliesi, koska kannessa mainittiin yksi suosikkikirjailijoistani eli Sirpa Kähkönen. Kirjailijaa ei tällä kertaa ollut haastateltu niinkään kirjojen takia, vaan ideana oli tehdä kaupunkikävelykierros toimittajan kanssa vähän niitä näitä jutustellen. Toki kirjoittamistyötäkin sivuttiin, sillä Kähkösen laadukas romaanisarja sijoittuu juuri Kuopioon, joka todetaan jutussa muutenkin kovin kirjalliseksi kaupungiksi. Siellä ovat vaikuttaneet niin J. V. Snellman, Minna Canth kuin Maria Jotunikin, muiden ohella.

Kotiliedessä ei juuri muuta kirjoihin liittyvää tällä kertaa mainittukaan. Makasiinijuttuina oli muutama niukka esittely parista kirjasta. Raakel Liehun runoteos Älä vielä lähde, Cecilia Samartin Nora & Alicia sekä Nick Hornbyn Juliet riisuttuna olivat vuorossa. Nämä aikakauslehtipuffit ovat jopa takakansitekstejä vähäsanaisempia. Tietysti kirjallisuutta liippaavat myös kirjailijakolumnistit Tuula-Liina Varis ja Heli Laaksonen, joista jälkimmäiseltä ilmestyi tässä lehdessä viimeinen juttu. Kumpikaan ei kirjoituksessaan kuitenkaan puhu kirjoista, ainakaan tällä kertaa.

Naistenlehtien kirjallisuusanti on hyvin satunnaista ja niukkaa, joskin aina välillä törmää johonkin hienoonkin haastatteluun juuri niissä. Tietysti se on ymmärrettävääkin, sillä pääaiheet ovat aivan toisenlaisia. Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut. Parnasso on tietysti alan klassikko, ja sitä olen väliin tilannutkin. Kuitenkin se on makuuni hieman liian korkeakulttuurinen, ja suurin osa jutuista jäi lukematta. Lehteä on välillä uudistettu aika mukavasti, ja viimeksi sitä seuraillessani kirja-arvioiden määrää oli nostettu ja arvioitavaksi oli otettu monenlaista kirjallisuutta melko vapaamielisestikin. Arvioit eivät kuitenkaan olleet aina kovin tasalaatusia.

Pari vuotta sitten markkinoille tuli uudenlainen lehti Kirjain, josta ostin joitakin irtonumeroita ja jota olen seuraillut myös kirjaston lukusalissa käydessäni. Lehti on minun makuuni liian Valitut Palat -tyyppinen julkaisu. Vaikutelma syntyy lähinnä lehden ulkoasusta, koosta ja taitosta. Jutut ovat kovin lyhyitä. Tämäkään ei oikein ole sitä mitä haluaisin. Olen Suomen dekkariseuran jäsen, ja minulle tulee seuran lehti Ruumiin kulttuuri. Se ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä arvioidaan tarkasti kaikki jännityskirjallisuudeksi laskettava suomeksi julkaistu kirjallisuus, mutta arvioiden taso vaihtelee sekin. Lisäksi rasitteena on yksipuolisuus. Kaipaan muutakin kuin dekkareita, vaikka niitä paljon ja mielelläni luenkin. Onneksi lehdessä on myös muuta varsin korkeatasoisesti kirjoitettua materiaalia.

Ei haittaisi, vaikka kirjallisuusaikakauslehdessä olisi juttuja myös teatterista ja elokuvasta. Ylipäätään kulttuuria saisi käsitellä avarakatseisesti ja turhia rajalinjoja vetämättä. Ajankohtainen saisi olla, mutta myös vanhempaa kirjallisuutta ja kulttuuria saisi käsitellä.

Vinkkejä kaipailen. Mitä kirjallisuuslehtiä luet tai mistä luet kirjallisuusjuttuja, kiínnostavia kirjaesittelyjä ja kirjailijahaastatteluja? Siis muualtakin kuin blogeista ;)

Arne Nevanlinna: Hjalmar

Tässä iässä pitäisi jo tietää, että äiti on yleensä oikeassa. Niinpä saan syyttää vain itseäni, kun en uskonut äidin arviota ja varoitusta Hjalmarista. Olimme molemmat pitäneet kovasti Arne Nevanlinnan vuonna 2008 ilmestyneestä esikoisromaanista Marie, joten äiti oli tarttunut Hjalmariinkin suurin odotuksin. Tuloksena oli vain pettymys.

Luin aikanaan Marien pariinkin kertaan, ja sattumalta pääsin näkemään myös lausuntataiteilija Riitta Vasenkarin esittämän kirjan pohjalta tehdyn pienoisnäytelmän. Se oli myös vaikuttava. Ylipäätään pidän Marieta yhtenä vuoden 2008 parhaista kotimaisista kirjoista, jotka luin tai olen lukenut. Nevanlinna on siinä tavoittanut hienosti eurooppalaisen 1900-luvun ilmiöt ja ilmapiirin naisen silmin.

Kun törmäsin Hjalmarin äänikirjaversioon kirjastossa, päätin varoituksista huolimatta antaa kirjalle tilaisuuden. Valitettavasti varsin nopeasti päädyin samaan tulokseen kuin äitini aiemmin: pettymys. Jos kirjan kuunteleminen autossa ei olisi niin vaivatonta, olisin ehkä jättänyt tämän kesken. Niin ei sentään ole koskaan vielä tapahtunut, vaikka kerran oli lähellä, kun yhden Taavi Soininvaaran trillerin lukija kuulosti pilalta. Senkin sinnittelin loppuun, joten en sentään voinut tehdä samaa temppua Veikko Honkaselle. Suuri ansio kirjan loppuun asti selvittämisestä on siis ammattitaitoisella lukijalla.

Hjalmar Jansson on kirjan päähenkilö ja minusta monin tavoin sietämätön ihminen. Tarina alkaa keskeltä, kun Hjalmar on 1980-luvun alussa menossa pitkän työttömyysjakson jälkeen pikkuvirkailijaksi helsinkiläisen pankin konttoriin. Työpaikan hän on lopulta onnistunut saamaan lapsuudenystävänsä Börjen avulla. Börje on nykyään pankinjohtaja, eivätkä miehet ole olleet pitkiin aikoihin tekemisissä keskenään. Hjalmar muistelee lapsuuttaan. Hän on sotaorpo. Isä on kaatunut Viipurin taistelussa kesällä 1944 juuri ennen Hjalmarin syntymää. Äiti Helvi on töissä Elannossa eikä ole mennyt uusiin naimisiin. Hjalmarin elämään kuuluu kiinteästi myös Kapteeni, isänisä, joka kertoo hurjia tarinoita nuoruudestaan ja opettaa Hjalmarille korttihuijausta. Hjalmar on heiveröinen lapsi, eikä hänestä mikään komistus tule aikuisenakaan. Äiti laittaa hänet ruotsinkieliseen valmistavaan kouluun, vaikka hän ei osaa ruotsia eikä voi myöhemmin jatkaa opintoja rahanpuutteen takia. Koulussa hän kuitenkin tutustuu Börjeen, joka asuu naapurustossa mutta aivan erilaisissa oloissa. Börjen kotona on kotiapulainenkin, ja vannahuone, kun Hjalmarin ja Helvin on käytettävä yöastiaa ja käytävän yhteisvessaa.

Jo lapsena Hjalmar on nahjus, jota Börje päsmäröi ja pomottaa mielensä mukaan. Muita kavereita Hjalmarilla ei kuitenkaan ole. Sama kuvio jatkuu aikuisenakin, kunnes erään naisiin liittyvän tapauksen jälkeen ystävyys näyttää katkeavan. Hjalmar kadehtii Börjeä, jolla on kaikki valtit käsissään. Hjalmar joutuu siis jättämään opinnot kesken, eikä hänellä elämänsä aikana ole kertaakaan tarmoa jatkaa niitä, vaikka perheettömältä sen olisi luullut kohtalaisen helposti onnistuvankin. Sen sijaan hän haihattelee mm. novellikilpailun voittamisesta, vaikka mitään todellisia lahjoja tai kykyjä hänellä ei ole.

Hjalmarin elämä etenee vuosikymmenestä toiseen. Ura pankissa ei etene, ja se päättyykin sitten potkuihin aikanaan. Rahat ovat olleet Hjalmarilla aina tiukassa, ja hän on sietämättömän pihi ja pikkutarkka pikkusieluisella tavalla. Kun lopulta raha-asiat onnekkaasti kääntyvät parhain päin, hän ei osaa kunnolla nauttia niistä. Mielenterveyskin alkaa horjua jossakin vaiheessa. Kirjan loppu on arvoituksellinen. Hjalmar suunnittelee Börjelle erikoisen koston, mutta lukijalle jää epäselväksi, miten suunnitelman sitten oikeastaan kävi. Sekoaako Hjalmar lopullisesti? Kenties.

Hjalmar epäonnistuu ihmissuhteissaan ja urahaaveissaan. Syyllisiä ongelmiin ja vastoinkäymisiin hän löytää kasapäin. Jos isä ei olisi kaatunut, elämä olisi mennyt toisin. Jos Helvi ei olisi pakottanut häntä keskeyttämään lukujaan, hän olisi voinut menestyä. Syyttely ja jossittelu alkavat ärsyttää. Miksi mies ei tee mitään? Hjalmarissa on myös tietty epärehellinen, moraaliton puoli. Hän hankkii lisäansioita putsaamalla maalaisia junamatkoilla korttipelissä isoisän opettamin menetelmin, eikä maksa kahvilassa, jos suinkin keksii, miten selvitä maksamatta. Omatunto puhuu hänelle, mutta ei suinkaan näistä pikkurikkeistä vaan siitä, miten hän on kohdellut läheisiään yksinäisestä äidistä alkaen.

Nevanlinna kuvaa yksityiskohtaisesti Hjalmarin paikoin turhankin lennokkaasti toimivaa mielikuvitusta. Yksinkertainenkin tapahtuma, kuten puhelinkeskustelu sairaalan keskusneidin kanssa, paisuu, kun mukaan otetaan Hjalmarin kuvitelmat neidin ulkonäöstä ja elämäntilanteesta. Lapsena Hjalmar käyttää itsestään puhuessaan omaa nimeään vielä kouluiässäkin, mikä on varsin teennäistä ja epäuskottavaa.

Kirjan sanoma menee minulta ohi. Pekka Tarkka näkee Hesarin arviossaan Hjalmarin vahvuuksina Helsinki-kuvauksen ja Suomen sodanjälkeisen henkisen ilmapiirin tarkan havainnoinnin. Tämän tunnustan, mutta olisi ne voinut hieman miellyttävämmän päähenkilön ja tiiviimmän kerronnan avulla kuvata!

Arne Nevanlinna: Hjalmar

WSOY:n äänikirja, 9 CD:tä. Lukijana Veikko Honkanen.

Kirja ilmestynyt vuonna 2010, 294 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Myöhäinen sukellukseni tänne kirjablogien maailmaan on jo avannut silmäni useita, perin terveellisiä kertoja. Olen törmännyt useisiin mainioihin kirjailijoihin ja heidän tuotantoihinsa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet aiemmin sivuun. Salla on blogissaan monesti maininnut yhdeksi suosikkikirjailijakseen Hilkka Ravilon, jonka nimi ei valitettavasti sanonut minulle mitään. Taannoin antikvariaatissa törmäsin Ravilon teokseen Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, jonka nappasin oitis mukaani. Romaanin nimi tuntui soittavan jotakin kelloa hyvin syvällä muistini hämärissä komeroissa. Kirjan luettuani tein hieman Google-hakuja, ja johan valkeni. Ravilo oli vuonna 1997 tällä kirjallaan yllättäen Finlandia-ehdokkaana. Palkinnon vei tuolla kertaan Antti Tuuri. Oma tilanteeni pyöri vuoden 1997 loppusyksyllä konkreettisesti napani ympärillä siinä määrin, että kirjallinen keskustelu jäi melko ohuelle huomiolle. Näin ainakin yritän itseäni lohdutella tämän laiminlyönnin osalta.

Hilkka Ravilon elämänvaiheita esitellään parillakin kirjastosivustolla. Ravilo asui pitkään Lohjalla, joten Lohjan kotiseutukirjailija -sivustoilla on hänestä laaja kirjoitus, johon kannattaa tutustua, samaten Kiuruveden kirjaston sivuilla. Sivustoja kannattaa käydä tutkailemassa, sillä Ravilon kiinnostavilla elämänvaiheilla on selvästikin ollut vaikutusta hänen kirjoitustyöhönsä. Ravilo on kotoisin Kiuruvedeltä ja on suurperheen nuorimpia lapsia. Sodanjälkeisessä Savossa körttiläisyys oli vahvasti vaikuttava tekijä, ja Ravilokin sai lapsena siitä oman osuutensa. Ravilo siis tietää, mistä kirjoittaa mm. tässä lukemassani teoksessa, joka on Ravilon toinen romaani. Esikoisteos Kuin kansanlaulu julkaistiin vuonna 1991, kun kirjailija oli 50-vuotias. Näiden kahden jälkeen on ilmestynyt toistaiseksi kuusi kirjaa, joista uusin on nimeltään Muovikassimies (2009). Tuotanto määritellään monessa lähteessä, mm. kirjastojen luetteloissa, lähinnä dekkareiksi. Murha Mesimarjassakin tehdään, ja Ravilo mainitsee itse, että kyseessä on sillä kertaa oikea luomumurha. Silti en luokittelisi tätä teosta dekkariksi vaan ennen kaikkea romaaniksi. Luokittelu nyt muutenkin on usein turhaa ja epäoikeudenmukaista.

Mesimarja alkaa sokeeraavasti. Aviomies Seppo istuu kotisohvalla katsomassa pornovideota. Vaimo Soilikki tekee lähtöä ulos. Perheen lapset ovat harrastuksissaan. Kun Soilikki painaa oven kiinni perässään, lähtee Seppo varjostamaan häntä kaupungille. Järkytyksekseen Seppo saa huomata, että vaimo suuntaa kohti herätyskokoustelttaa ja on illan odotetuin puhuja. Seppo pakenee inhoa tuntien paikalta, päätyy hautausmaan penkille pohtimaan tilannettaan ja tapaa siellä naisen. Nainen houkuttelee ällistyneen Sepon asunnolleen. Seuraa siekailematonta seksiä, jota kuvataan lennokkaasti ja lukijaa turhaan säästelemättä.

Tässä vaiheessa hieman nieleskelin. Ihan tällaista en ollut osannut odottaa. Seppo vaikuttaa epämiellyttävältä seksimaanikolta, jonka ajatukset pyörivät vain naimisen ympärillä. Hän anelee panoa vastahakoiselta vaimoltaan ja säälii itseään, kun joutuu useimmiten tyytymään oman käden apuun television edessä. Perhe-elämä vaikuttaa muutenkin melko omituiselta. Teini-ikäiset lapset ovat epämiellyttäviä isälleen, joka toimiin ruuanlaittajana, vastentahtoisena koirankusettajana ja työhönsä täysin kyllästyneeltä pankinjohtajana. Miksi ihmeessä mies jaksaa jatkaa tässä kuviossa? Koska hän rakastaa vaimoaan Soilikkia eniten maailmassa, uskollisesti ja lähes pyyteettömästi, vaikka ei saakaan takaisin minkäänlaista vastarakkautta.

Ravilo aloittaa siis tarinan keskeltä. Seppo ja Soilikki ovat keski-iän kynnyksellä, kun eletään 1980-lukua Helsingissä. Vähitellen palataan tarinan alkulähteille, 1950-luvulle Savon sydämeen Sääskiveden pitäjän pappilaan. Seppo on seitsemänvuotias papin piian poika, kun uusi rovasti muuttaa taloon perheineen, johon kuuluvat kaunis vaimo Elina ja Sepon ikäinen tytär, Soilikki. Soilikki on ikäistään pienikokoisempi ja hennompi. Heti kättelyssä Sepon äiti Maija sylkäisee papinrouvalle totuuden itsestään. Hän on tullut taloon piiaksi 14-vuotiaana, jolloin edellinen rovasti on hänet raiskannut ja saattanut raskaaksi. Paikkakunnan moraalisääntöjen mukaan Maija on syntinen huorintekijä, joka ei tekonsa vuoksi ole päässyt rippikouluunkaan.

Vähitellen alkaa lukijalle paljastua kaamea totuus ihaillusta ja palvotusta pastorista. Avioliitto on kulissi, jolla on pelastettu aikanaan aviottoman lapsen synnyttäneen naisen kunnia. Vastapalvelukseksi pastori on saanut tyttären. Isän ja tyttären suhde on kuitenkin kammottava. Pappi aloittaa järjestelmällisen raiskaamisen, kun Soilikki on kymmenvuotias. Insesti kuvataan teoksessa piinaavan tarkasti lapsen näkökulmasta. Tilanteen karmivuutta lisää se, että äiti aavistaa totuuden, mutta ei pysty tekemään oikeita ratkaisuja pelastaakseen lapsensa. Maija huomaa myös totuuden, ja yrittää auttaa. Turhaan. Seppo, lapsi itsekin, ei huomaa mitään, vaan ihailee pastoria isähahmonaan. Iljettävä tilanne jatkuu vuosikausia. Isä pitää Soilikkia vallassaan uhkailemalla, kiristämällä ja syyllistämällä. Soilikki on inhottava syntinen, joka houkuttelee irstaudellaan isän tekemään väärin. Psykologisen otteen vahvuuden Ravilo kuvaa uskottavasti.

Soilikki ja Seppo joutuvat aikuisuuden kynnyksellä eroon toisistaan, mutta tapaavat uudelleen Helsingissä, kun Seppo kerää opiskelurahoja ja Soilikki opiskelee sairaanhoitajaksi. Soilikki on ollut aina Sepon suuri rakkaus, eikä hänellä ole ollut köyhänä 1960-luvun nuorukaisena mahdollisuuksia saada juurikaan kokemuksia naisista tai sukupuolielämästä. Kun Soilikki sitten tulee raskaaksi, Sepon ammatilliset haaveet romahtavat, mutta toisaalta hän saa vaimokseen ainoan naisen, jota on koskaan rakastanut. Soilikin outoa suhtautumista seksiin hän ei osaa aluksi kummastella kokemattomuuttaan, mutta myöhemmin vaimon täydellinen kylmyys ja ajoittain täysin käsittämätön käytös ajavat hänet hulluuden partaalle. Lukijalle tämä on tuskallista, sillä Soilikin käytöksessä näkyvät kaikki tapahtuneen merkit, mutta Seppo ei voi niitä ymmärtää.

Kukaan romaanin henkilöistä ei ole saanut osakseen normaalia rakkautta ja hellyyttä. Maija on nuoruutensa ja kovien kokemustensa takia kyvytön osoittamaan rakkautta Sepolle, vaikka sitä sisimmässään tunteekin. Seppo tuntee syyllisyyttä syntymästään, koska Maijan elämä on hänen takiaan kärsimystä. Soilikin äiti on torjuttu perheensä taholta saatuaan aviottoman lapsen. Sepon uusi rakkaus on erehtynyt sadistisen miehen vaimoksi jne. Aina uudet sukupolvet joutuvat kärsimään rakkaudettomuudesta tai hellyyden puutteesta.

Kiihkouskonnollisuus saa kirjassa kyytiä. Syystäkin, on helppo ajatella, kun itse on saanut kasvaa ja elää vapaammissa oloissa ja turvassa. Uskonnon moraali näyttäytyy ulkoapäin ällistyttävän epäloogisena. Seksuaalisuus on kaikissa muodoissaan kiellettyä, syntiä. Ainoastaan avioliitossa se on luvallista, mutta silloinkin vain, jos on tarkoitus siittää lapsia. Jos kuitenkin avioliiton ulkopuolista seksiä on, on syyllinen siihen aina nainen, joka viettelee miehen synnintekoon, onpa sitten itse aktin laatu millainen hyvänsä. Syntinsä hedelmät nainen myös kantaa yksin. Mies pääsee kuin koira veräjästä, ja perheensä maineen pilannut nainen eristetään. Leima on kaiken lisäksi elinikäinen ja lyödään myös aviottoman lapsen otsaan. Mistään rakastavasta ja ymmärtävästä jumalasta ei ole kuultukaan. Myös kaikenlainen muu huvittelu on kielletty kirjojen lukemisesta alkaen.

Olisi kovin lohdullista, jos voisi ajatella, että Ravilon kuvaamat asiat olisivat vain fiktiota tai ainakin jo mennyttä historiaa edes meillä Suomessa. Valitettavasti niin ei todellakaan ole. Pienen lounaissuomalaisen kotikaupunkini sanomalehdessä oli juuri viime viikolla iso uutinen paikkakuntalaisesta isoisästä, joka sai tuomion sukulaislastensa hyväksikäytöstä (lue: raiskaamisesta). Tämän päivän lehdessä tuomion vähäisyyttä viimeksi kommentoi nimetön vastaavan rikoksen uhri. Eivätkä ahdasmieliset uskonlahokotkaan Suomesta ole minnekään kadonneet, valitettavasti.

Jossakin blogikeskustelussa (anteeksi, en muista tarkemmin), Salla kommentoi hiljattain, että Ravilo on kokenut jonkinlaista ikäsyrjintää kirjailijanurallaan. Tämän ensimmäisen ravistelevan mutta vangitsevan lukukokemuksen perusteella olen valmis liittymään Ravilo-fanclubiin. Jos sellaista ei ole, se pitää perustaa!

Lopuksi vielä sitaatti hiirenkorvasivulta: ”Nurkassa seisoi vanha jalkalamppu, sen alla kulunut laiskanlinna, jossa alassuin kirja. Kaikille jotka lukevat, tuntuu toinen lukeva ihminen läheiseltä, niin että lyhyenkin tuttavuuden jälkeen luulee jo tuntevansa toisen.”

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Atena v. 1997, 309 s.

P. D. James: Yksityispotilas

Brittikirjailija P. D. James on syntynyt vuonna 1920, eli on 90-vuotias, todellinen Grand Old Lady siis. Siitä huolimatta Lady James kirjoittaa edelleen, sillä rouvan virallisilla nettisivuilla mainostetaan uutta tietokirjaa Talking about Detective Fiction. James on aloittanut kirjailijanuransa melko myöhään toimittuaan ennen sitä pitkään valtion virkamiehenä. Pitkä ikä ja virkeys ovat kuitenkin mahdollistaneet parinkymmenen laadukkaan dekkarin kirjoittamisen. P. D. James on aateloitukin kirjallisten ansioittensa perusteella. Tuotannon alkupäästä on suomennettu vain satunnaisia teoksia, mutta kirjailijan siirryttyä Suomessa Otavalle on käännetty kaikki loppupään kirjat. Itse en ole niistä kaikkia lukenut, ja ainakin Murhahuone on jäänyt kesken. Edellinen, Majakka, sen sijaan on luettujen listalla. Uusimman eli tämän Yksityispotilaan olen napannut jostakin kirja-alennusmyynnistä.

Aikanaan muistan aloittaneeni Jamesin tuotantoon tutustumisen tv-sarjan myötä. Jamesin kirjoissa rikoksia ratkoo hienostunut rikostarkastaja Adam Dalgliesh, joka siviilielämässä on tunnustettu runoilija. BBC toteutti aikanaan laadukkaan tv-version romaaneista, ja erityisesti muistan pitäneeni nimihenkilön näyttelijästä. Loppupään romaanit ovat jo melkoisia tiiliskiviä, ja tässä Yksityispotilaassakin on lähes 500 sivua. Pakko on tunnustaa, että kirja on myös, anteeksi vain, melko pitkäveteinen. Laadukkaasti kirjoitettu ympäristöineen ja henkilöineen päivineen, mutta jotenkin ponneton. Latteakin on adjektiivi, joka tulee kirjasta mieleen. Tarina muistuttaa kovasti perinteistä arvoitusdekkaria, mutta mukana on myös nykyaikaisemman poliisiromaanin piirteitä.

Takakannessa paljastetaan ensimmäisen murhan uhri, mutta nainen, kuuluisa tutkiva journalisti, saadaan hengiltä vasta sivun 120 paikkeilla. Ennen sitä ei näytä tapahtuvan oikein mitään merkittävää. Tapahtumapaikka on pieni Cheverellin kylä Dorsetissa, jossa sijaitsee yksi saarivaltion kauneimmista kartanoista. Kartanon muotopuutarhan takana sijaitsee muinainen kivikehä. Kirjan tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiota, kuten tekijä alkusivuilla huomauttaa. Kivikehä vaikuttaa kiinnostavalta yksityiskohdalta, joka mainitaan kirjan mittaan toistuvasti. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan ole juuri minkäänlaista roolia murhajuonen kannalta. Se on siis vain tuomassa jonkinlaista päälle liimattua mystiikkaa murhanäyttämölle.

Kuten sanottu, James rankentaa romaanin henkilöt huolella, olipa sitten kyse sivuhenkilöistä, murhan uhreista tai tapausta tutkivista poliiseista. Dalgliesh on ollut mukana jo pitkään. Tässä kirjassa hänet lopulta vihitään Emmansa kanssa. Samalla mies tuntuu hautovan poliisiuransa lopettamista, mutta varmaa päätöstä ei vielä synny. Se on kenties hienovarainen vihje lukijoille lopettamisesta? Dalglieshin lähin alainen, Kate Miskin, on saamassa ylennyksen. Kate on ollut pitkään toivottomasti rakastunut esimieheensä. Nyt ryhmä siis näyttää olevan hajoamassa.

Journalisti Rhoda Gradwyn murhataan kartanossa sijaitsevassa yksityissairaalassa, jonne hän on tullut poistattamaan kasvojaan rumentaneen vanhan arven. Alkuun näyttää siltä, että kellään ei olisi ollut mitään yhteyksiä Gradwyniin, mutta kun asioita pengotaan riittävästi, alkaa motiiveja putkahdella kuin sieniä sateella. Todella tutkimukset nytkähtävät eteenpäin, kun lopulta löytyy toinen ruumis kartanon alueelta. Lukija tietää verkkaisen alun huolella luettuaan vähän enemmän kuin poliisi, mutta ei kovin ratkaisevia asioita. Lukijan on siis melko mahdoton päätellä murhaajaa sen kummemmin, koska keskeiset tiedot puuttuvat. James ei rasita lukijaa kovinkaan paljoa poliisityön rutiineilla, sillä Dalgliesh johtaa erikoisryhmää, joka keskittyy lähinnä osallisten puhutteluun ja päätelmien tekemiseen. Dekkarissa pohditaan murhan ohella moraalikysymyksiä monelta kantilta. Mikä on lehdistön moraali vai onko sellaista? Entä talouden? Upea kartano on siirtynyt vanhan suvun hallusta 1990-luvun taloussotkujen aikana. Nykyinen omistaja on plastiikkakirurgi, jonka työn oikeutusta myös pohditaan. Kovin syvällisiä pohdinnat eivät kuitenkaan ole.

P. D. James: Yksityispotilas

(The Private Patient) Suom. Kristiina Savikurki.

Otava. 489 s. Suomeksi vuonna 2009.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Olen jo monesti lyhyen blogihistoriani aikana ehtinyt julistaa, että Kari Hotakainen on yksi ehdottomia suosikkejani, ainakin kategoriassa suomalaiset miesnykyprosaistit. Oikeastaan ihan missä kategoriassa vain. Osa Hotakaisen tuotannosta on vielä lukematta, mutta mitä enemmän luen, sitä enemmän pidän ja ihailen. Hotakainen sanoi jossakin haastattelussa, että hän kirjoittaa aina erilaisia kirjoja. Tätä hänen piti erikseen korostaa Juoksuhaudantien aiheuttaman kirjallisuushypetyksen jälkeen. Hyvin on mies sanansa pitänyt.

Ihmisen osa ilmestyi jo pitkällä viime vuoden puolella, mutta jotenkin olin onnistunut välttelemään sen arvostelut ja tarkemmat esittelyt, kuten yritän tehdä niiden kirjojen kohdalla, jotka tiedän hyviksi ja kiinnostaviksi ja jotka ovat automaattisesti lukulistallani. Lukeminen olisi varmasti vieläkin lykkääntynyt, jollen olisi sattumalta törmännyt äänikirjaversioon kirjastossa. Emmin pari sekuntia, mutta kun huomasin, että lukija on Ritva Valkama, oli päätös saman tien tehty.

Lähdin siis kuuntelemaan aika lailla puhtaalta pöydältä, tietämättä mitään, mistä kirjassa on kyse. Alku vaikutti humoristiselta. Äänessä on 80-vuotias entinen lankakauppias Salme Malmikunnas, joka kertoo taustoja sille, miksi hän on mukana kirjassa. Ensi töikseen Salme kertoo, että ei pidä keksittyjä kirjoja missään arvossa. Silti hän on nyt tehnyt suuren myönnytyksen periaatteilleen ja myynyt elämänsä kirjailijan materiaaliksi. Kaikki alkoi, kun hän kirjamessuilla sattumalta törmäsi kirjailijaan ja heittäytyi tämän kanssa juttusille. Kirjailijalla on menossa huono kausi. Syksyllä ei ole ilmestynyt uutta kirjaa, eikä seuraavakaan ole työn alla. Mutta Salmeen tutustuminen sysää eteenpäin jo aiemmin muhimassa ollutta ajatusta: kirjailija päättää ostaa jonkun elämän seuraavan kirjansa materiaaliksi. Salme suostuu empimisen jälkeen. Hinnaksi hän tinkii 7000 euroa. Rahalle hänellä on käyttöä, kuten kirjan lopussa selviää. Ehdoksi Salme asettaa myös sen, että kirjassa on kerrottava totuus. Tästä kirjailija ja Salme keskustelevat kirjan valmistuessa useaan otteeseen, eivätkä heidän näkemyksensä totuudesta aivan kohtaa. Salme suostuu lopussa kirjan julkaisemiseen, kunhan kirjailija kertoo messuilla keksineensä kaiken omasta päästään.

Alku siis on hauska. Salme Malmikunnas laukoo suorasukaisia mielipiteitään elämästä teräväkieliseen tapaansa. Vuosikymmenet pienyrittäjänä sodanjälkeisessä Suomessa ovat opettaneet Salmelle paljon. Salmella ja Paavolla on kaksi aikuista tytärtä ja poika, jotka kaikki ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle ja toimivat kaupallisella alalla. Salme yrittää pitää lapsiinsa yhteyttä lähettelemällä heille elämänohjeita postikorteilla. Toinen pojista on hukkunut nelivuotiaana kaivoon, mutta sekä Salme että Paavo laskevat hänet edelleen mukaan perheestään puhuessaan. Kertoessaan elämästään kirjailijalle Salme kertoo myös lapsistaan, heidän luonteistaan ja kehityksestään aikuisiksi. Toinen tytär Maija on avioitunut afrikkalaisen Bikon kanssa. Paavo heittäytyi Bikon nähdessään pitkään puhumattomaksi, mutta hyväksyy lopulta vävynsä.

Kirjan alussa jo mainitaan, että vanhimmalle tyttärelle Helenalle on hiljattain tapahtunut jotakin isoa ja pahaa. Kun matkan varrella alkaa selvitä, mitä tämä on ollut, alkaa huumori jäädä taka-alalle. Itkinkin jossain vaiheessa, kun selvisi, mistä oikein oli kyse. Ennen kirjan loppua tunsin myös hetkellistä kuvotusta erään keskeisen kohtauksen aikana. Harvoin kirja liikuttaa ihan näin laajaa tunneskaalaa.

Hotakainen on taitava kehittelemään erilaisia muotoja romaaneille. Kehyskertomus Salme Malmikunnaksen haastattelusta on mainio idea. Samalla tulee käsitellyksi kirjailijuuden problematiikkaakin. Kun romaanin kirjailija on kirjoittanut Salmen kertomuksen puhtaaksi, seuraa lukuja, jotka kirjailija on kirjoittanut Salmen kertomaa hyödyntäen. Yhtään ei kuitenkaan tule toistoa tai päällekkäisyyttä, sillä tarina muuttaa näkökulmaa. Ääneen pääsevät vuorotellen Salmen lapset, joiden kuulumiset ovat aivan erilaisia kuin Salme on luullut tai kertonut, sekä vävy Biko, tapahtumien kannalta tärkeä entinen liikemies Kimmo sekä lopussa myös Paavo, joka katkaisee samalla pitkän puhumattomuuden kauden.

Romaanisissa on todella paljon tärkeää ainesta. Se kertoo suomalaisen yhteiskunnan muutoksista, työelämän rankistumisesta, kun ihmisestä otetaan kaikki irti eikä sekään riitä.

Kysymys on kuitenkin myös rakkaudesta ja sen voimasta. Samaten siitä, miten kohtuutonta elämä usein on, kun ihmiseltä viedään kaikki. Miten silti voi jatkaa, kun kuitenkin on vielä niitä, jotka välittävät, ovat lähellä ja haluavat auttaa. Ovatpa keinot sitten millaisia hyvänsä.

Tarina on siis erittäin hyvä: koskettava, moniulotteinen, tärkeistä asioista kertova. Muoto on kekseliäs ja toimiva, ei kikkaileva. Hotakaisella on myös korostetun selkeästi oma ääni ja tyyli, jonka tunnistaa helposti, mutta jota on vaikea kuvailla. Hotakaisella on se kliseinen ”hyvä lause” hallinnassaan. Jollakin äärimmäisen hienovaraisella menetelmällä hän saa lukijan nauramaan ääneen, vaikka toinen silmä olisi kyynelissä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun työttömänä ja rahattomana perulaiseksi katumuusikoksi naamioitunut Pekka pohdiskelee olevansa ensimmäinen kotoperäinen maahanmuuttaja Suomessa, koska Suomi on muuttunut hänen ympärillään niin nopeasti tunnistamattomaksi ja vieraaksi eikä hän enää osaa toimia siinä.

Äänikirja on loistava keksintö, joka laajentaa kummasti lukemismahdollisuuksia. Kuten olen monessa yhteydessä kertonut, kuuntelen äänikirjoja mieluiten työmatkoilla autossa. Kuljen matkat yksin, ja istun päivittäin autossa toista tuntia. Kirja on mainio seuralainen. Samaten se liittyy liikuntaharrastuksiini. Maaseudulla suosituin liikuntamuoto on kävely, jota hyvä kirja vauhdittaa kummasti. Ainoita huonoja puolia on, että äänikirjaan ei voi merkitä hyviä ja tärkeitä kohtia klemmarilla tai hiirenkorvalla, vaan on pakko luottaa muistiinsa. Hyvä lukija on myös erittäin tärkeä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Äänikirja, 6 CD:tä, lukijana Ritva Valkama. Siltala.

Antti Leikas: Melominen

Päätin luopua lennokkaitten otsikoitten keksimisestä sellaisiin blogipäivityksiin, joissa selkeästi esittelen jonkin lukemani kirja. Ensin ajattelin, että se on tylsää, mutta omien kokemusteni valossa päädyin kuitenkin muuttamaan käytäntöäni. Olen nimittäin huomannut, että blogistaniassa suunnistaminen sujuu helpommin tällä periaatteella. Ei niin, että en itse lukisi sellaisia blogikirjoituksia mielelläni ja uteliaisuuttanikin, joissa on jokin muu kiva otsikko kuin kirjan nimi. Päinvastoin. Mutta kun otsikossa selvästi kerrotaan, mistä kirjasta sillä kertaa puhutaan, osaan välttää halutessani liian aikaisen vierailun juuri sillä sivulla. Haluan toki tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin, joita en entuudestaan tunne, mutta jos olen jo päättänyt jonkin kirjan lukea ja siitä kirjoittaakin, on mukavampi kirjoittaa ensin itse ja lukea vasta sitten, mitä muut ovat ajatelleet.

Olen jo vanhemmassa kirjoituksessani kuvaillut, kuinka Antti Leikaksen esikoisromaani Melominen päätyi luettavakseni. Kirja on siis Pienen esikoiskirjakerho PEKKin ensimmäinen kerhokirja, joka sai ilmestyessään viime viikolla melkoisen paljon huomiota myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Odotuksia ladattiin Antti Majanderin arviossa joltisenkin verran, Majanderhan vertaa Leikasta Petri Tammiseen ja lukee hänet mukaan suomalaisiin humoristeihin: ”…parhaimmillaan Melominen on niin hauska että hirvittää.”

Melominen on yhden päivän, tai tarkemmin yhden vuorokauden romaani. Kahdesta osasta rakentuva teos on jaettu lyhyisiin, niukkoihin lukuihin, joiden otsikkona on pelkkä kellonaika. Ensimmäisessä osassa kellonaika vaihtuu säntillisesti kymmenen minuutin välein, toisessa vaihtelua on enemmän. Ennen alkua lukijaa varoitetaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Muita opasteita lukija ei sitten saakaan, vaan hänet heitetään suoraan keskelle tapahtumia klo 9.30 toimistopalaveriin, jossa joukko erilaisia päälliköitä lietsoo tuloshenkeä toinen toisiinsa. Kappaleen alku kuvaa senhetkistä tilannetta eri henkilöiden näkökulmasta. Sitten seuraa kursiivilla painettu osuus, joka selvästikin on jonkun paikallaolijan tajunnanvirtaa. Ajatukset eivät tunnu mitenkään liittyvän siihen, mitä kappaleen alkuosassa kerrotaan, vaan ne harhailevat sattumanvaraisesti kaikessa mahdollisessa.  Romaanin koko ensimmäinen puolisko toistaa säntillisesti tätä rakennetta.

Ensin tuntuu, että tarinasta ei saa oikein otetta. Keitä toimistolla häärivät päälliköt oikein ovat? Nimiä on koko joukko, on etu- ja sukunimiä sekä näiden yhdistelmiä. Lisäksi on mutkikkaita, hienolta kalskahtavia titteleitä, jotka eivät kuitenkaan kerro paljoakaan. Epäselväksi jää, mitä esimerkiksi tekee yhteyspäällikkö. Kovasti toimistolla tehdään kauppaa ja tulosta, mutta lukijalle ei paljastu missään vaiheessa, mitä tuotetta firma myy. Se tuntuukin olevan sivuseikka. Kiinnostavampaa on, mitä ihmiset keskenään tekevät ja ajattelevat työpäivän mittaan.

Vähitellen alkaa selvitä, että tajunnanvirtaosuudet ovat yhteyspäällikkö Jaakkolan päänsisäistä maailmaa. Jaakkola toilailee toimistolla kokolailla omituisesti, mutta syykin on selvä: Jaakkola on viisilapsisen uusperheen isä. Nuorin lapsista on vielä vauvaikäinen, eikä hän juurikaan nuku öisin. Jaakkola kärsii massiivisesta univajeesta. Hän nukahtelee työnsä ääreen, eikä muutenkaan pysty toimimaan ja ajattelemaan rationaalisesti. Työpaikan yllättävät ihmissuhdekuviotkin alkavat tarinan edetessä hahmottua. Päivä etenee yhä omituisemmissa merkeissä kohti iltaa. Toinen osa, joka sijoittuu päivän iltaan ja yöhön Jaakkolan kotiin, on muodoltaan sen verran erilainen, että Jaakkolan ajatuksia ei enää ole laitettu erikseen kappaleen loppuun.

Jaakkola vaikuttaa kovin modernilta isähahmolta. Hänen vastuullaan on keskimmäisten lasten kuljettaminen päiväkotiin ja takaisin. Hän myös käy tekemässä perheen ruokaostokset, laittaa lasten iltaruoan ja muutenkin osallistuu perheen iltarutiineihin.

Leikaksella on itsellään suurperhe, ja lapsiperheen elämän kaoottisuus välittyykin hienosti, tai kuten Majander sanoo, niin että hirvittää. Haaveet romanttisesta iltahetkestä vaimon kanssa iltapalan äärellä romuttuvat viimeistään keskimmäisen lapsen oksenteluun. Karua, mutta tuttua kaikille lapsiperheessä joskus eläneille.

Jaakkola on sympaattinen hahmo, jota käy aidosti sääliksi. Hän yrittää tosissaan parhaansa, mutta ei väsymykseltään pysty parempaan. Välillä jälki on jopa tuhoisaa. Ajatukset, jotka kaiken keskellä miehen päässä kulkevat, sisältävät kieltämättä hyviä oivalluksia, huvittaviakin, mutta ääneen asti ne eivät naurattaneet. Pidin Leikaksen nasevasta tyylistä ja yksityiskohtien tajusta. Kirjan rakenne on kieltämättä omintakeinen, mutta se ei olisi kantanut enää yhtään pidemmälle. Majander pohtii arviossaan, että Melominen voisi lopultakin olla kaivattu suuri toimistoromaani. Ehkä niin. Mieleeni tuli lukiessani mm. Juhani Känkäsen parin vuoden takainen Kilttipakko, joka Leikaksen romaania enemmän kertoo, millaista menoa on työelämä nyky-Suomessa. Leikaksen Jaakkola on kuitenkin enemmän isä kuin yhteyspäällikkö. Tyyliltään Leikas muistuttaa mielestäni Tammisen ohella myös Hotakaista ja Kyröä, positiivisella tavalla. Lauseet ovat selkeitä, ja huumori liittyy selkeästi kieleen ja kielelliseen oivaltamiseen.

Vertailu on kuitenkin turhaa, sillä Leikaksella on oma ääni. Esikoiskirjaksi Melominen ei ole lainkaan hassumpi!

Antti Leikas: Melominen

Siltala. 190 s. 2011.

http://www.pekk.fi/

Kerralla kolme kirjailijaa!

Eilen illalla järjestettiin kotikaupungissani Sulkakynä-ilta, johon oli kutsuttu esiintymään kolme dekkarikírjailijaa: Juha Numminen, Harri Nykänen ja Antti Tuomainen. Miehiä yhdistää dekkarikirjailijuuden lisäksi uusi kustantaja Crime Time, joka on kirjailijoitten itsensä omistama osuuskunta. Ideana on mm., että kirjailija saa kirjansa myyntipalkkioista suuremman osuuden itselleen kuin perinteisiltä kustantajilta. Tällä hetkellä on mukana 12 dekkarikirjailijaa, jotka taitavat olla kaiken lisäksi kaikki miehiä.

Eilisen illan ohjelmakin oli varsin miehinen, vaikka niukasta yleisöstä reipas enemmistö kuitenkin oli naisia. Vähän särähti korvaan asenteellisuus naiskirjailijoita ja varsinkin naisdekkarikirjailijoita kohtaan, vaikka korrektisti miehet ainakin yrittivät puhua. Puheena olivat hetkittäin erityisesti suositut ruotsalaiset naisdekkaristit, joista miehet kovan pohdinnan jälkeenkään eivät muistaneet nimeltä kuin Liza Marklundin. Harri Nykänen mainitsi joitakin ruotsalaisia naisdekkaristeja jopa lukeneensa (arvatenkin jo edellä mainittua), jä hänen mielestään arkipäivän ongelmien märehtiminen oli kirjoissa vastenmielistä. Olkoon niin, toisaalta olen itse välillä haukotellut miesdekkaristien yksityiskohtaisia selostuksia poliisityöstä, esim. puhelinkuuntelua. Makuasioita siis?

Joka tapauksessa oli oikein mukavaa ja virkistävää päästä pikkukaupungissakin näkemään ihan oikeita kirjailoijoita. Nykänen esiintyi itsevarman boheemisti ja oli eniten äänessä. Syynä oli ehkä se, että hän on em. Crime Timen alkuperäisiä isiä ja taitaa olla jonkinlaisessa vetovastuussa yhtiössä. Nykäsen Raid on myös elokuvan ja tv-sarjan kautta kaikkein tunnetuin hahmo illan vierailijoiden tuotannoista. Kiinnostavaa oli kuulla, miten rikostoimittaja voi hyödyntää työssään kuulemaansa ja näkemäänsä fiktiota kirjoittaessaan.

Juha Numminen oli oikea vanhan ajan herrasmies, joka tyrmistytti minut totaalisesti kertoessaan kirjoittamistavoistaan: mies kirjoittaa 13 tuntia päivässä viikon jokaisena päivänä. Yhtä kirjaa kohti tehdään tällä metodilla töitä n. 8 kk! Kirjailijantyökö helppoa? Nykänen kuvaili omia työskentelytapojaan aika erilaisiksi. Hän kirjoittaa iltaisin ja iltaöisin, silloin kun parhaalta tuntuu. Numminenkin on taustaltaan toimittaja ja jo pitkön linjan kirjailija. Dekkareiden lisäksi Numminen on kirjoittanut mm. julkkiselämäkertoja, joista olen lukenut ainakin Lenita Airistoa käsittelevän kirjan.

Nuorin ja tuntemattomin illan esiintyjistä oli ujon sympaattinen Antti Tuomainen, joka on julkaissut vasta kolme kirjaa. Menestystäkin on jo tullut, sillä Tuomainen sai alkuvuodesta Suomen Dekkariseuran myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon romaanistaan Parantaja. Olen kirjoittanut siitä aiemmin tänne blogiin. Neljäs romaani on kuulemma jo hyvässä vauhdissa ja ilmestyy syksyllä. Nappasin omistamani Parantajan mukaan ja sain siihen kirjailijalta omistuskirjoituksen. Tuomainen vaikutti liikuttavan ilahtuneelta siitä, että jotkut muutkin illan yleisöstä olivat lukeneet hänen kirjansa.