maanantai 22. toukokuuta 2017

Max Manner: Osiris



Stein Storesen, tuo suomalainen köyhän miehen versio norjalaisten Harry Holesta, seikkailee viidettä ja kenties viimeistä kertaa turkulaisen Max Mannerin dekkarissa Osiris. Olen tutustunut Storesenin omapäiseen ja hankalaan hahmoon ensimmäistä kertaa edellisessä dekkarissa Jääkyynel, mutta mitenkään läheisiä meistä ei vielä tämän toisenkaan lukemani teoksen myötä oikein tullut. Meillä eivät kemiat oikein kohtaa.

Osiris alkaa nopealla ennakointikappaleella kirjan lopun kohtauksesta, jossa Storesen istuu tuskaisena meren rannalla ja pitelee suussaan käsiaseen piippua. Onko mies tekemässä itsemurhaa vai mitä? Asiaan siis palataan, hieman arvoituksellisesti tosin, aivan viimeisillä sivuilla.

Viikkoa aikaisemmin Storesen huomaa elämänsä rapisevan nopeasti ympäriltä. Ampumahaavan jäljiltä päänsäryt ovat yltyneet uudelleen, ja lääkärillä on huonoja uutisia. Tytär kertoo yllättäen muuttosuunnitelmistaan, ja Anna Mäen poliisinura on päätynyt pidätysselliin. Paras ystävä kertoo hänkin lähtevänsä kaupungista ja luopuvansa asunnosta, jossa myös Storesen on viime ajat majaillut. Yksin ja vailla asuntoa siis, eikä terveyskään hyvältä vaikuta.

Lisää takaiskuja seuraa työrintamalla. Storesen määrätään yllättäen keikalle Ahvenanmaalle. Maarianhaminassa pidetään pieni avaruustutkimuskonferenssi, johon on amerikkalaisen huippututkijan lisäksi tulossa alan suurin suomalaisnimi Antti Kaartamo. Kansainvälisesti arvostettu ja tunnettu suomalaistutkija on saanut uhkauksia, joten Storesen määrätään hänen henkivartijakseen. Tehtävä on yllättävä, koska rikostutkijana Storesenin tietämys henkivartioinnista tuntuu olevan lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, eivätkä yltyvät pääkivut yhtään helpota tilannetta. Tavoilleen uskollisena Storesen suututtaa kaikki yhteistyökumppaninsa Ahvenanmaalla heti ensi tapaamisilla.

Amerikkalaisten tv-sarjojenkaan henkivartijat eivät sortuisi ottamaan tupla-annosta vahvaa unilääkettä ollessaan keikalla vastuussa kohteen hengestä. Storesen sen sijaan ei epäröi, vaan luottaa lukittuihin oviin. Niinpä aamulla Kaartamo löytyy huoneestaan kuolleena. Paikallinen poliisi ja amerikkalaistutkijan turvallisuudesta vastannut CIA:n agentti Tom Callagher toteavat nopeasti, että Kaartamo on tehnyt itsemurhan ampumalla itseään päähän. Storesen ei tätä niele, koska jo nopealla vilkaisulla huoneesta löytyy useita epäilyttäviä seikkoja. Muita poliiseja ne eivät kiinnosta.

Tyytymätön Storesen palaa Turkuun ja alkaa sairauslomallaan järjestellä matkaa Kaartamon kotiin Kanarialle. Kaartamon kuolemasta on nopeasti tullut pakkomielle. Storesenin on saatava asiasta totuus esille keinolla millä hyvänsä. Valitettavasti se on kasvottoman vastustajan kannalta hyvin epätoivottavaa. Alkaa kummallinen kilpajuoksu Kanarian saarilta Pariisiin ja sieltä Los Angelesin kautta takaisin Maarianhaminaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu monenlaista, mistä osa liittyy varsinaiseen juoneen ja osa taas ei. Sillä tosin ei ole merkitystä, koska itse juonikin on loppuratkaisuun päästessä jotenkin kummallisesti karannut ainakin lukijan käsistä.

Jääkyynelen tavoin Osiris sisältää paljon aineksia ja vaikutteita. Poliisiromaania on huoletta yhdistelty agenttitrilleriin ja sekaan on heitelty sattumia myös tieteisjännäristä. Sekoittelussa ei sinänsä ole mitään vikaa, oikeastaan päinvastoin, mutta Manner ei saa palasia sopimaan yhteen ja lopputulos on valitettavan sekava ja epälooginen. Yllättävästä loppuratkaisusta jää jotenkin löysä tuntuma. Kansainvälistä trilleriä on koetettu kovasti rakentaa matkan varrella, mutta kun se ei oikein ole ottanut tuulta siipiensä alle, onkin vetäisty kotoisampi ratkaisu hihasta.

Max Mannerin Jääkyynelen ja Osiriksen luettuani mietin jälleen kerran, miksi kirjojen julkaisemisella tuntuu olevan niin mieletön kiire. Mannerin dekkarit ovat ilmestyneet vuoden välein, ja kummallekin kirjalle olisi selvästi ollut eduksi kunnon sulattelu, pysähtyminen ja hiominen. Olisi tarvittu aikaa ideoiden jalostamiseen ja kehittämiseen. Nyt ne on tavallaan tuhlattu julkaisuaikataulun kireyden takia. Onko mahdotonta ajatella, että dekkari ilmestyisikin vaikka joka toinen vuosi, jos samalla saataisiin tasoa nostettua? Manner olisi myös hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Onko kukaan sanonut, että nyt lähtee juoni lapasesta tässä kohtaa, ja hei, unohdit, että CIA tuskin jättää kiivaasti etsimänsä miehen matkatavaroita tsekkaamatta?

Vielä sananen kirjan taitosta. Taittajan tehtävähän on asetella teksti kirjan sivuille luettavaan muotoon. Osiriksen taittaja on päässyt muutamaan kertaan pahasti herpaantumaan, sillä kuvan kaltaisia tekstiklönttejä on päässyt livahtamaan painoon asti liian monta.



Toiset lukijat ovat lukeneet Osirista toisin silmin tai ainakin saaneet siitä irti minua enemmän. Kirjavinkkien Mikko toteaa yhteenvetona, että Osiris on kelpo dekkari, jossa riittää käänteitä ja ajojahdin tuntua.” Suomi lukee -sivuston Krista toteaa, että ”Osiriksessa ovat kaikki hyvän dekkarin ainekset kohdallaan.” Kirjailijakollega Juha Mäntylä kirjoittaa Kirjanvuoksi-bloginsa arviossa Osiriksen olevan ”täyden kympin dekkari.Ruumiin kulttuuri -lehden (2/2016) arvostelussa Pertti Vuorinen jättää kokonaan arvottamatta teoksen ja tyytyy selostamaan juonen pääpiirteitä.


Max Manner: Osiris
CrimeTim
e 2016. 377 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti