tiistai 15. toukokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.


Sonja O. kävi täällä. WSOY, 1981. 
Tushka. WSOY, 1983. 
Kultasuu. WSOY, 1985.
Pimeää vain meidän silmillemme.  WSOY, 1987.
Kiinalainen kesä. WSOY, 1989. 
Kaipauksen ja energian lapset. WSOY, 1991. 
Ihon aika. WSOY, 1993. 
Pelon maantiede. WSOY, 1995. 
Syysprinssi. WSOY, 1996. 
Arabian Lauri. WSOY, 1997. 
Side. WSOY, 1998. 
Paratiisin kartta. Otava, 1999. 
Aura. Otava, 2000. 
Safari Club. Otava, 2001. 
Äiti ja koira. Otava, 2002. 
Lyhytsiipiset. Otava, 2003. 
Saa kirjoittaa. Otava, 2004. 
Rakkauden maanosat. Otava, 2005. 
Harry H. Otava, 2007. 
Lemmikkikaupan tytöt. Otava, 2007. 
Parvekejumalat. Otava, 2010. 
Öisin olemme samanlaisia. Siltala, 2011. 
Ivana B. Siltala, 2012. 

Anja Snellmanin kirjallinen ura on ollut pitkä ja ajoittain varsin puhuttavakin. Jo esikoisromaani Sonja O. räjäytti senaikaisen kirjallisen maailman. Onhan se melkoinen vieläkin, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Itse luin sen pari vuotta ilmestymisen jälkeen, nuorena suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana. Vieläkin muistan, missä kirjaa luin. Olen tuohon yllä olevaan listaan tummentanut kirjat, jotka olen hänen tuotannostaan lukenut. Kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, enkä ole pysynyt ihan tahdissa mukana. Kultasuusta muistan, että se on kirjoitettu kokonaan slangilla, eräänlainen kokeilu siis, kuten muistelen kirjailijan joskus itse sitä luonnehtineen.

Olen lukenut myös joko Siteen tai Auran, mutta en muista kumman. Safari Club sai minut kuitenkin uudelleen kiinnostumaan Snellmanin kirjoista. Sen juoni ja väkivaltakuvaukset ovat syöpyneet mieleeni painostavana tunnelmana. Kirjan lukevat silloin tällöin jotkut oppilaani, ja useimmat vaikuttuvat. Teho on siis edelleen tallella. Snellmanin periaate tuntuu olevan sama kuin Kari Hotakaisellakin, eli että ei koskaan pidä kirjoittaa kahta samankaltaista kirjaa. Viimeisin lukemani Snellmanin teos ennen tätä uutukaista Ivana B.:tä on Parvekejumalat, josta pidin kovasti. Jälleen yllätyin, kuinka erilainen tämä kirja oli aiempiin teoksiin verrattuna.

Läikät ovat kontaktimuovin
alle jääneitä ilmakuplia.
Ivana B. on hyvin väljästi taitettunakin vain 116-sivuinen, joten sen voinee laskea pienoisromaaniksi. Tosin ihan viime sivuille asti ajattelin, ettei kyseessä ole romaani vaan jonkinlainen fiktiivinen pamfletti. Mutta ei tarinankertoja ole malttanut jättää kunnon loppukäännettä väliin. Loppu on nimittäin kaikesta pohjustuksesta huolimatta ainakin minusta melkoisen yllättävä.

Snellman tarttuu usein hyvin päivänpolttaviin aiheisiin ja käyttää niitä teostensa materiaaleina. Niin tälläkin kertaa. Ivana B. on nimittäin eräänlainen virtuaalinen wannabe-kirjailija, joka on ennen esikoiskirjansa julkaisemista aloittanut näkyvän julkisuuskampanjoinnin netissä ja sitten myös muussa mediassa. Kirjan ääni, minä, on kaikessa tuoreen pintaliitäjäkirjailijattaren vastakohta: myöhäisessä keski-iässä oleva pitkän linjan ei-niin-näyttävä kirjailija, joka joutuu syömään rauhoittavia ennen julkisia esiintymisiä ja joka kirjoittaa hitaasti ja hioen huonosti myyviä laatukirjoja. Nuori komeetta on jostain syystä valinnut kirjan minän silmätikukseen, jota on mukava tölviä ja näykkiä supersuositussa blogissa ja Facebooksivuilla. Eikä sekään vielä riitä, vaan Ivana B. lähettää kertojalle myös henkilökohtaista vihapostia. Minän mielenterveys alkaa olla vaakalaudalla, ja niinpä hän onkin kääntynyt terapeutin puoleen. Kirja koostuu minän viesteistä ja muisteluista, jotka on osoitettu lyhytterapeutti Parantaiselle. Tunnelma on aika ahdistava. Aika usein piti myös muistuttaa mieleen, että kertoja ei ole sama kuin kirjailija itse, vaikka jotkut asiat varmasti sopivat Snellmaniin itseensäkin.

Äiti on opettanut kertojalle, että itsestä ei pidä tehdä numeroa. Jos on syytä huomata, antaa toisten huomata itse. Muu on noloa. Ivana B.:n ajatusmaailma on täysin vastakkainen. Juuri huomiota pitää herättää, kaikin keinoin, vain lopputulos on tärkeää. Snellman on yhdistänyt tähän tyrkkykirjailijaan monia aikamme julkisuudessa pörrääviä henkilöitä, joista osa on ihan tunnistettavia kirjailijoitakin (jopa pikkuisen ilkeästi). Liioittelua on tietysti muutenkin käytetty tehokeinona, mutta silti tulos on varsin pelottava. Ei oikeastaan ole ollenkaan vaikea uskoa, että ihan oikea Ivana B. on jo syntynyt.

Pelottavan tarkkaa ajankuvaa ja analyysia kirjailijuuden muutoksesta ja julkisuudesta, medialisoitumisesta siis kaiken kaikkiaan. Pidin myös Snellmanin tutusta tavasta käyttää kieltä, tehdä sen avulla havaintoja muuttuvasta maailmasta. Silti tästä kirjasta jäi välityön maku. Jotakin isompaa on varmasti tekeillä, mutta nämäkin asiat oli saatava ulos. Hyvä niin, kyllä tämä oli ravisteleva kokemus kirjamaailmaa ja blogeja ynnä muuta somea seuraavalle ja siinä vähän mukanakin sorkkivalle lukijalle.

”Ei siis enää vakavailmeisiä, hikisiä, täriseviä, angstisia, kirjakieltä hitaasti pupeltavia ressukoita, joita on mahdotonta messuilla ja kirjakauppakohtaamisissa haastatella, vaan puheliaita, rentoja tyyppejä jotka näyttävät hyviltä myös kuvissa. Ja jotka ovat ankarasti miettineet mitä laittaa päälle. Ei lukupiirejä, vaan pukupiirejä, kuten Ivana B. blogissaan kirjoittaa.”

Anja Snellaman: Ivana B.
Siltala 2012. 166 s.

10 kommenttia:

  1. Olen jostain syystä tainnut ohittaa Snellmanin kokonaan, jos en sitten aikoja sitten ole häneltä jotain lukenut. Sonja O. kävi täällä -kirjan lukua olen joskus suunnitellut, mutta en vain ole tullut hakeneeksi sitä kirjastosta. Myös Ivana B. vaikuttaa mielenkiintoiselta aiheensa puolesta!

    VastaaPoista
  2. Minäkin olen lukenut Snellmanilta muutaman kirjan, mutta nyt on ollut parin vuoden tauko. Ehkäpä olisi jo aika palata hänen kirjojensa pariin, tämä kiinnostaa ihan aiheensa vuoksi ;).

    VastaaPoista
  3. Aloitin tätä juuri - ahdistava, sanoit? Minä taas hihittelin ensimmäiset 30 sivua (vieläpä julkisessa kulkuvälineessä), kun Snellman verballitykitti niin nasevaa kuvausta kirjailijan elämästä eilen/tänään. Mutta ehkä aihe jatkuessaan tosiaan on jotain ihan muuta kuin hauskaa, osuvaa toivottavasti edelleen. Hieno alku ainakin, palaankin nyt kirjan kimppuun...

    VastaaPoista
  4. Piti sanoa "verbaalitykitti". Siitäs saa kun yrittää käyttää liian hienoja sanoja. Snellmanilta sitä sananlennon letkeyttä ja osaamista ei puutu. Menipä nyt kehumiseksi, hauska nähdä miltä kirjan loputtua tuntuu.

    VastaaPoista
  5. Olet ollut ahkera Kauras-Snelman lukemistossasi, itse olen lukenut vain Sonja O:n ja Rakkauden maanosat. Ivan B on jotenkin Sonja O:n sukua, jotenkin tulee äänneasusta mieleen. Tästä teoksesta on tullut paljon arviointeja, mutta kaikki eivät ole silittäneet myötäkarvaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin vihdoin tämänkin, ja kuten olen viitisenvuotta sitten huomannut Ivana B. haluaa olla kohuesikoiskirjailija.

      Poista
  6. Minä taas olen lukenut Snellmannilta kaiken paitsi Öisin olemme samanlaisia - ja Harry H. -teoksia. Ivana B. on juuri kesken ja välillä tuntuu siltä, että kirjailija tosiaan olisi löytänyt esikoisteoksensa upean kielen uudelleen, välillä taas muinaiskreikan sitaatit ärsyttävät.

    Snellmannin muutamista teoksista (esimerkiksi Pelon maantiede ja Arabian LauriI on syntynyt keskustelus siitä, miten intertekstuaalisuutta voi ja saa toeuttaa ilman, että sortuu plagiointiin. Tämä tuli mieleeni, kun Ivana B:ssä on ainakin kolme hyvin samanlaista kohtaa kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksessa. Tämä teos kyllä mainitaan teksissä myöhemmin, mutta samanlaiset kohdat olivat mielestäni silti liikaa Tarttia - upea kirjailija olisi saanut muokattua ne omaksikin tekstikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin vasta nyt, että Liisa on blogissaan ansiokkaasti ruotinut aihetta. Olen lukenut Jumalat vain kahdesti, joten en enää muistanut tekstiä niin hyvin, että olisin suorat lainaukset tai oikeammin varkaudet huomannut. Tässä polku Liisan tekstiin:

      http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/08/anja-snellman-ivana-b-ja.html

      Poista
    2. Tämä ikivanha keskustelumme on päässyt mukaan vuoden 2018 alussa ilmestyneeseen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirjaan Kirjalliset väärennökset (Gaudeamus) s. 62.

      Lienee syytä korjata omaa huoletonta kommentointia ja todeta, että Snellmanin käyttämä menetelmä Ivana B:ssä on mitä todennäköisimmin aivan luvallista kaunokirjallista intertekstuaalisuutta, joka voidaan myös tulkita kunnianosoitukseksi alkuperäiselle teokselle. Snellmanin tapauksessa lukijat ovat hieman tavallista enemmän varpaillaan intertekstuaalisuuden suhteen, koska taustalla ovat nuo anonyymin kommentoijan mainitsemat aiemmat tapaukset.

      Pahoittelen ja pyydän anteeksi, jos olen jotakuta, kuten kirjailija Anja Snellmania, luokannut kommentillani.

      Poista
  7. Olipas hauska katsastaa listalta, mitä itse on tullut luettua: 10 täynnä! Saas nähdä, tulenko tarttumaan tähän. Pidin Lemmikkikaupan tytöistä kovasti.

    Sinulle on haaste blogissani :D

    VastaaPoista