Sanna Vaara: Maa kutsuu!

Blogissani on lähes kuuden vuoden aikana ilmestynyt miltei 900 tekstiä. Tämä tänään julkaistava juttu on kolmas jonkun muun kuin itseni kirjoittama. Vierailevana kirjoittajana toimii tällä kertaa siskoni, jolle tehtävä ei ollut uusi. Marjut on kirjoittanut aikaisemmin  Raili Ojala-Signellin kirjasta Yksin tein tieni viitat. Tällä kertaa sain puhuttua hänet ympäri kirjoittamaan jutun vaellusaiheisesta romaanista, koska hän itsekin harrastaa vaeltamista. Minä en.

***

Maa Kutsuu! -romaanissaan kirjailija Sanna Vaara kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan ensimmäiseen vaellusmatkaan valmistautumisesta ja vaelluksesta Lapin erämaassa. Kyse ei ole pelkästään selviytymisestä yksin erämaan haasteista, vaan osallistumisesta yhdessä vajaan kahdenkymmenen muun vaeltajan kanssa järjestettyyn vaellusretriittiin Muotkatunturin erämaa-alueella.

Romaanin punaisena lankana on vaeltajan oman mielen avartaminen sekä erilaisten tunteiden julkituominen ja käsitteleminen erämaan avarissa maisemissa. Sielunmaisemien kuvaukset ovat tulosta luonnon avaruudellisuudesta ja yhteisöllisyyden haasteista sekä kirjailijan omasta halusta ja suostumisesta päästä pois entisestä arjestaan. 

Kirjoittaja tuo vaiherikkaasti esille vaellukseen valmistautumisen tuskaa, joka ei siis suinkaan ole yksinkertainen juttu, sillä matkaan lähtijä joutuu pohtimaan jopa hengissä selviytymistä erämaassa ja erityisesti sitä, mitä pitää ottaa vaellukselle mukaan. Taakseen pitää myös uskaltaa jättää tuttu ja ”kauhean” turvallinen arki.

Kirja ei jätä lukijaa kylmäksi, sillä vaellusmatka on kirjailijalle yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerronta on tältä osin rohkeaa. Se ilmenee kirjailijan konstailemattomasta suoruudesta tuoda ajatukset ja pohdinnat sellaisenaan esille, jopa kaikessa pikkumaisuudessaankin.  Kerrontatyyli on humoristista ja hersyvää olematta kuitenkaan vakavien asioiden äärellä millään tavalla ristiriitaista. Kyllähän siinä huumoria tarvitaan, kun yhteisöllisellä vaelluksella koetaan yhdessä muun muassa ruoan laittoa, omien ja toisten vaivojen selvittelyä, jättifinnistä selviytymistä, wc-huoltoja, retriittiin kuuluvia rituaaleja, yhteisiä keskusteluja, tunteita herättävä hierontoja, nukkumisjärjestelyjä ja jopa jonossa kävelemisen haasteita.

Tarina huipentuu yllättävällä tavalla kirjan lopussa. Vasta vaelluskertomuksen päätyttyä
kirjailija tuo epilogissa ytimekkäästi esille oman lapsuutensa, äidin traagisen kuoleman ja vieraaksi jääneen isäsuhteen kokemuksiaan. Kirjailija myös kohtaa isänsä kaikkien kokemustensa jälkeen. Kirjan lopputulema on, ettei isän kohtaaminen olisi onnistunut ilman vaelluksen antia.

Avoimeksi jää, lähtikö kirjailija tietoisesti hakemaan vastauksia tietyille sisäisille kokemuksilleen ja ahdistuksilleen vai tuottiko vaellusmatkan anti vasta jälkikäteen ymmärryksen omista sisäisistä lukoista. Niin tai näin, lukijalle kirjan kerronta ja loppuhuipentuma voivat parhaimmillaan herättää uusia kysymyksiä ja pohdintoja omien sielunmaisemien tutkailutarpeisiin. Kirja on hyvä opas omien mukavuusrajojen ulkopuolelle menemiseen. Sinne on yksinkertaisesti uskallettava mennä, jotta pystyy näkemään omaa tilannettaan uudessa valossa ja toimimaan uudella tavalla. Se taas lopulta voi helpottaa todella paljon omaa elämää.

Kirja ei missään nimessä ole tekninen vaeltamisen vaellusopas, vaan oiva opas siihen, miten luonto ja erämaan lakeudet sekä yhteisöllisyys mahdollistavat oman sielunmaiseman avartamisen.

- Marjut Sampinen

Sanna Vaara: Maa kutsuu!
Sammakko 2016. 172 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Kiitos tekstistä vierailevalle kirjoittajalle!

Kirjahyllyjeni kätköistä XII: Kaa - Kiv

Kirjahyllysarjani etenee tänään (iltamyöhään vasta, anteeksi) k-kirjaimeen. Koska k:lla alkavien kirjailijoiden teoksia on kertynyt lähes kaksi hyllymetriä, päätin jakaa homman kahtia. Niinpä siis tänään ruodimme osuuden Kaa – Kiv eli Kaariniemestä Kiveen mennään.

Hyvinkin perinteistä on meno tälläkin sektorilla, eli hyllyyn on kertynyt koko joukko lukemista vielä odottelevia teoksia, tukevia klassikoita (joista jonkin olen lukenut, toista taas en ehkä koskaan luekaan) sekä uudempia jo ainakin kertaalleen luettuja suosikkeja.

Vanhoihin rakkauksiin ja klassikoihin lukeutuvat Aleksis Kivi ja Aino Kallas. Kummaltakin olen onnistunut hankkimaan niteet, jotka pitävät sisällään ulkomuotoaan enemmän. Kiven Teokset on kattava: ”Tämä nide sisältää kaikki Aleksis Kiven suomen kielellä kirjoittamat kaunokirjalliset teokset, ei kuitenkaan runojen toisintoja.” Kuvakin paljastaa, että tämä opiskelijan niukasta budjetista hankittu teos on ollut myös ahkerassa käytössä. Seitsemän veljestä omistan muuten myös äänikirjana, ja suosittelen sitä(kin) lämpimästi!

Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista -romaanissa Inkeri viettää paheksuttua laiskaa elämää ensin neitona, sitten rouvana, ja lukee Aino Kallaksen Barbara von Tisenhusenia.. Pakkohan sitä oli ottaa selvää, mistä oli kyse. Kerrasta oli menoa se. Edelleen Kallaksen novellit ovat vaikuttavia, ja romaanitkin voisin taas lukea. Mikä kieli! Mikä kirjailija! Valituissa teoksissa mukana ovat Katinka Rabe, Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi, Sudenmorsian ja joukko novelleja. Kaikki novellit eivät siis ole kansien välissä, joten aiemmin hankittua Lähtevien laivojen kaupunkia en ole raaskinut poistaa, vaikka ne ovat osittain päällekkäiset.

Uudempia suuria kirjallisia rakkauksiani ovat Tommi Kinnunen ja Katja Kettu. Kinnusen Neljäntienristeyksen olen sekä lukenut että kuunnellut äänikirjana, samoin Ketun Kätilön. Rasitan tilaisuuden tullen kirjailijoita kerjäämällä signeerauksia kirjoihin. Niinpä sekä Neljäntienristeys että Lopotti ovat hyllyni aarteita nimmareineen, samoin Ketun Pimppini on valloillaan ja Fintiaanien mailla (joka on vielä niin uusi hankinta, ettei ole päätynyt hyllyyn asti ja kuvaan). Kummankin tuotantoa odotan tulevan lisää, joten k-hyllyni tulee vielä paisumaan!

Kirjailijan signeeraus on myös Riina Katajavuoren Venla Männistössä, joka sopii hyvin samalle hyllylle Kiven Teosten kanssa. Ihastuin aikanaan kovasti Katajavuoren Hevikimmoihin, ja Lahjat on myös oikein hyvä. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, joten Katajavuori on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tekijä.

Kirjahyllyn inventoiminen tällä menetelmällä on muuten yllättävän antoisaa. Kirjariveiltä tuntuu löytyvän itsellekin yllätyksiä (Ai omistan tämänkin?! Oho, noloa, tämäkin on edelleen lukematta!). Monessa kirjassa on kirjailijan signeeraus (Kiitos niistä jokaisesta, ovat aarteita!), ja muutamien väliin olen säilönyt nimikkokirjanmerkin tai jotain muuta asiaan kuuluvaa. Tällainen löytyi Kilven Alastalon salin välistä: 

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***
Kaa – Kiv -hyllyni 20.4.2017:

Sari Kaarnimaa: Miesmarras (Myllylahti, 2013), a-kpl, lukematta
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY, 2014), a-kpl, luettu
Mikko Kalajoki: Miesmuisti (WSOY, 2017), a-kpl, lukematta
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena, 2017) a-kpl, luettu
Aino Kallas: Valitut teokset (Otava, 2008), ostettu, luettu
Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (SKS, 1913), ostettu, luettu
Katja Kallio: Yön kantaja (Otava, 2017), ostettu, luettu
Mikko Kamula: ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus), a-kpl, luettu
Mikko Kamula: Iso härkä (2018, Gummerus), a-kpl, luettu
Anneli Kanto: Lahtarit (2017, Gummerus), ostettu, lukematta
Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus, 2015), ostettu, lukematta
Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria (WSOY, 2009), ostettu, lukematta
Mikko Karppi: Väinämöisen vyö (Tammi, 2007), ostettu, lukematta
Petri Karra: Pakenevat unet (Gummerus, 2012), a-kpl (?), lukematta
Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo (Gummerus, 2009), ostettu, lukematta
Riina Katajavuori: Hevikimmat (Tammi, 1999), ostettu, luettu
Riina Katajavuori: Lahjat (Tammi, 2004), ostettu, luettu
Riina Katajavuori: Venla Männistö (Tammi, 2014), a-kpl, luettu
Milja Kaunisto: Luxus (Gummerus, 2016), a-kpl, luettu
Milja Kaunisto: Corpus (Gummerus, 2017), a-kpl, luettu
Yasunari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita (Tammi, 1998), ostettu kirjastopoistona, lukematta
Ilmari Kianto: Punainen viiva (Otava, 1909), ostettu, luettu
Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi (Otava, 1924), ostettu. lukematta (?)
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga, 2015), ostettu, lukematta
Milla Keränen: Kapteeni (Gummerus, 2016), ostettu, lukematta
Katja Kettu: Kätilö (WSOY, 2011), ostettu, luettu
Katja Kettu: Piippuhylly (WSOY, 2013), a-kpl, luettu
Katja Kettu: Yöperhonen  (WSOY, 2015), a-kpl, luettu
Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi: Pimppini on valloillaan (WSOY, 2012), a-kpl, lukematta
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi, Maria Seppälä: Fintiaanien mailla (WSOY, 2016), ostettu, luettu
Julie Kibler: Matkalla kotiin (Gummerus, 2013), a-kpl, lukematta
Volter Kilpi: Alastalon salissa (Otava, 1933), ostettu, lukematta
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014), ostettu ja a-kpl, luettu
Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY, 2016), a-kpl, luettu
Henni Kitti: Elävän näköiset (WSOY, 2014), a-kpl (?), lukematta
Aleksis Kivi: Teokset (Otava, 1984), ostettu, luettu

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hol-Höe)
I-hylly
J-hylly

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)

Raisiolaisen Jasu Rinneojan tuotannosta olen aikaisemmin lukenut psykologisen trillerin Myrkyttäjä (Reuna, 2013). Sen rohkeista ratkaisuista en aivan valtavasti innostunut eikä se saanut minua tarttumaan kirjoittajan rikoskomisario Kylmäkorvesta kertovaan sarjaan, jonka kolmas osa Tuhlaajapojan meno-paluu on. Sääli, sillä kolmannen osa perusteella Rinneojan poliisidekkarit ovat oikein oivallisia.

Vetävästi lähdetään ainakin liikkeelle, sillä jo alkusivuilla työttömäksi jääneen kirjanpitäjä Mirjam Teräsvuoren pihaan toimitetaan kookas laatikko, jonka sisältä paljastuu hänen entinen pomonsa Pentti Erävaara kylmenneenä, kuten miehen rintaan isketty kinkkumittarikin todistaa. Näin kunnon dekkarin pitää alkaa! Itse olisin siis karsinut turhat alkulämmittelyt, jotka tätä kohtausta edeltävät. Samaa karsintaa olisin käyttänyt kirjan lopussa, jossa vielä rautalangasta väännetään, miten kaikki oikein menikään. Mutta pääosin siis kerronta on oikein luistavaa ja juoni kutkuttava.

Pasilan poliisitalon porukka on leppoisaa ja sympaattista. Jonkin verran väläytellään kunkin poliisin yksityiselämää, ja sarjan alusta asti lukeneille kuulumisten päivitykset avautuvat varmasti paremmin. Henkilöt ensi kertaa tapaaville he jäävät vielä ohuehkoiksi tuttavuuksiksi. Kylmäkorvella ei ole riesanaan virkaintoista pomoa eikä poliisien vähenevistä resursseistakaan mainita, mikä tuntuu yllättävän raikkaalta vaihteeksi. Aina ei tarvitse olla niin hirveän kantaaottavaa tai yhteiskunnallista.

Eläkkeelle jääneen puusepänverstaan omistajan Pentti Erävaaran ja hänen perheensä menneisyydestä löytyy synkkiä tapahtumia vaikka muille jakaa. Ensimmäinen vaimo on ammuttu kuoliaaksi omassa kodissaan viisitoista vuotta sitten. Pariskunta oli tuohon aikaan asunut erillään jo vuosia, ja Pentillä oli suhde vaimon siskon Mirjamin kanssa. Vaimon tappaja ei koskaan selvinnyt, vaikka epäillyistä ei ollut pulaa.

Vain viikkoa ennen Pentin surmaa hänen toinen aikuinen poikansa Kimmo löytyi asunnostaan kuolleena. Kimmo oli surmannut itsensä vanhalla sotilaspistoolilla, jonka olemassaolo tuntuu olevan kaikille yllätys. Sen sijaan boheemin Kimmon päätyminen itsemurhaan ei yllättänyt yhtä paljon. Mutta kuolemantapauksia on yhtä kaikki liian paljon, ja Pentin kuolema on niistä kaikkein omituisin. Miten kummassa Pentti päätyi Räyskälän mökillään puiseen kuljetuslaatikkoon kinkkumittari rinnassaan?

Kuka murhasi kenet, miten ja miksi? Siinä on komisario Kylmäkorvella alaisineen monta pähkinää purtavaksi. Sitkeä poliisityö, todisteiden seulonta ja ihmisten puhuttaminen vievät tutkintaa askel askeleelta eteenpäin, mutta lopulta asiat ratkeavat vasta, kun syylliset itse tunnustavat tekosensa. Tämä ei kenties ole aivan vakuuttavaa uskottavuuden kannalta. Juoni on niin ovela ja rikokset niin täydellisiä, että poliisi on vähällä jäädä näppejään nuolemaan!

Rinneoja on tarkoituksellisesti rakentanut Kylmäkorpi-sarjaansa jenkkiautomotiivia, eli jokaisessa kirjassa on jonkinlaisessa roolissa tyylikäs amerikanrauta. Tässä osassa se on Pentti Erävaaran silmäterä, hieno LaSalle, joka majailee Kari Erävaaran tallissa. Minulle auton rooli ei oikein auennut, mutta eipä tuo haitaksikaan ollut. Ilman olisi myös hyvin pärjätty.

Juonenkuljetus siis Rinneojalta sujuu, eikä kielenkään suhteen ole valittamista. Erityisesti dialogi soljuu mukavasti. Vain muutamissa kohdissa pysähdyin jonkin kovin muodollisen lauseen äärellä. Käyttääkö tavallinen kansalainen sanamuotoa ’hänellä ei ollut hallussaan asetta’? Tuskin. Poliisin muodolliseen jargoniin sellainen istuu, ei muiden. Mutta pääosin siis oikein sujuvaa dialogia, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää. Huumoriakin sanailussa on, mutta ei liikaa. Kelpo poliisidekkari.

Jasu Rinneoja: Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)
Reuna 2015. 287 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjailijan nettisivut.

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta

Lukijat kuulemma haluavat nykyään tietokirjoilta romaanimaista kerrontaa. Tähän kysyntään vastaa Aamulehden rikostoimittaja Tuomas Rimpiläisen tietoteos Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Rimpiläinen käy tietokirjailijan huolellisuudella läpi kuusi tunnettua suomalaista rikostapausta 1920- ja 1930-lukujen ajoilta, mutta kerronta muistuttaa vetävyydessään monin paikoin fiktiivistä tarinaa.

Messukylässä tapahtui 5.8.1924 raaka kahden miehen surma keskellä yötä hiljaisella kylätiellä. Tekijä ampui kaksi miestä autossa ja pakeni paikalta. Tutkintaa vaikeutti merkittävästi, että poliisi itse pilasi kaikki rikospaikkatutkintaan tarvittavan materiaalin: auto vietiin pois paikalta ja siivottiin ennen kuin tutkimukset alkoivat. Tapaus herätti kansallisella tasolla paljon huomiota ja sai aikaan sen, että Suomessakin alettiin kouluttaa poliiseja rikosteknisissä asioissa.

Rimpiläinen on huolella kaivanut kaiken käsittelemiinsä rikostapauksiin liittyvän materiaalin esiin ja rekonstruoi niiden avulla tapahtumat huolellisesti eri näkökulmista. Mielenkiintoista on seurata esimerkiksi sitä, miten aikoinaan rikosasioista uutisoitiin ja miten poliisi tiedotti hyvin suorasukaisesti keskeneräisestä tutkinnasta. Epäillyn maine oli lopullisesti menetetty, vaikka syylliseksi olisi myöhemmin todettu joku aivan toinen. 

Perinpohjaiseen ruotimiseen tähtäävä tyyli saa teoksen vaikuttamaan paikoin puuduttavalta, vaikka tapaukset mielenkiintoisia ovatkin. Rikokset on esitelty ikäjärjestyksessä, joten kirjaa lukiessaan voi myös vertailla menetelmien kehittymistä ja yleisen ajattelutavankin muuttumista. Surullisin on viimeinen tapaus, jossa rikos tapahtuu syyllisen mielenterveyden rajun horjumisen seurauksena. 40- ja 50-luvun alun mielisairaanhoito oli karua.

Rikostarinoita Suomesta taustoittaa mukavasti lähihistoriaan sijoittuvia puhtaasti fiktiivisiä dekkareita, kuten vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin sarjoja, jotka sijoittuvat 1920-luvun kiihkeisiin vuosiin. Huolellisesta ja ammattimaisesta toteutuksesta on annettava vilpitön kiitos, vaikka samalla omat lukumotiivit hieman mietityttävätkin. Onko oikein viihtyä oikeasti tapahtuneiden rikosten äärellä? Rimpiläinenkin on joutunut muuttamaan joitakin nimiä ihmisten yksityisyyttä suojatakseen, mutta toisaalta tapaukset ovat niin tunnistettavia, että halutessaan oikeat nimet saisi varmaankin kohtuullisen helposti selville. 

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Gummerus 2015. 384 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Kirjahyllyjeni kätköistä XI: J-hylly

Kirjahyllyni J-osasto ei ole määrältään suuren suuri, mutta sitäkin painavampi monella tapaa. Joukossa on monenlaisia suosikkejani, ja sitten myös niitä, joita olen jossain elämäni vaiheessa pitänyt tarpeellisina hankintoina, vaikka lukeminen on ainakin toistaiseksi jäänyt pelkäksi haaveeksi.

Eeva Joenpelto on ollut suosikkikirjailijoitani jo vuosikymmeniä. Jälleen jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli kotiin, jonka kirjahyllyssä Joenpeltoa oli kosolti. Siitä taas on kiittäminen Suurta Suomalaista Kirjakerhoa, jonka jäseniin äitini ja monet muutkin lähipiirini ihmiset tuolloin kuuluivat. Hyllyssäni onkin muutama kirja isotätini perintönä juuri Joenpellon kohdalla. Kuvasta puuttuu ainakin minulle tärkein osa Joenpellon tuotannosta eli Lohja-sarja, koska se on lainassa lohjalaisella työkaverillani. Minusta jokaisen lohjalaisen pitäisi lukea Lohja-sarja, ja työkaverini on tällä hetkellä tämän kampanjani uhri.

Olen viimeksi kirjoittanut Lohja-sarjasta blogiini, kun olin kesällä katsomassa Sammatissa näytelmäversiota Vetää kaikista ovista -teoksesta. Sen olen kuunnellut myös äänikirjana. Kovasti toivon, että koko sarja jossain vaiheessa olisi saatavana äänikirjoina, sillä uudelleen lukemiseen ei taida olla muuten aikaa ihan lähitulevaisuudessa. 

Rivin toisessa päässä komeilee toisen suosikkini eli Pasi I. Jääskeläisen tähänastinen kirjallinen tuotanto. Ihastuin valtavasti Lumikko ja yhdeksän muuta -romaaniin, joka edelleen on suosikkini miehen tuotannosta. Harjukaupungin salakäytävät yltää lähelle, mutta Sielut kulkevat sateessa oli hieman liian täyteen lastattu makuuni. Uudelleen lukuun ottamista odottelee novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha. Onnistuin nappaamaan siitä kovakantisen version Sammakon kirjakaupan alekorista pari vuotta sitten. Lumikonkin ottaisin mieluusti kovakantisena hyllyyni, jos sellaisen jostain löytäisin. Sieluissa minulla on aarteena kirjailijan signeeraus.

Komea härän kuvalla somistettu signeeraus koristaa myös Jari Järvelän Särkyvää-romaanin nimiölehteä. Noloa myöntää, että teos on pian täydet kaksi vuotta nököttänyt hyllyssä odottelemassa lukuvuoroaan. Olen ollut kovin ihastunut Järvelän Metro-dekkaritrilogiaan sen anarkistisen päähenkilön ja poikkeuksellisen aiheen eli graffitien maailman takia, joten odotan Järvelän muun tuotannon kimppuun pääsemistä.

Joenpellon kaltainen ikisuosikkini on myös Maria Jotuni, jonka tuotantoa olen lukenut paljonkin mutta jonka teoksista omaan hyllyyni on lopulta päätynyt vain kaksi. Monet omistamani klassikot olen vuosien saatossa siirtänyt varsinaisen työpaikkani hyllyyn yhteiseen käyttöön, mutta joitakin ei vain raaski.

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***
J-hylly 17.10.2016:

Jaatinen, Heidi: Kaksi viatonta päivää (Gummerus, 2014), ostettu, lukematta
Jalonen, Olli: Poikakirja (Otava, 2010), a-kpl, luettu
Jalonen, Riitta: Kirkkaus (Tammi, 2017), ostettu, luettu
Jansson, Tove: Kesäkirja (WSOY, 1972), ostettu, luettu

Joenpelto, Eeva: Uskomattomia uhrauksia (WSOY, 2000), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Tuomari Müller, hieno mies (WSOY, 1995), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Ei ryppyä, ei tahraa (WSOY, 1989), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Avoin, hellä ja katumaton (WSOY, 1991), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Vesissä toinen silmä (WSOY, 1971), ostettu, luettu
Joenpelto, Eeva: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1955), perintö, luettu
Joenpelto, Eeva: Vetää kaikista ovista (WSOY, 1974), ostettu, luettu, lainassa
Joenpelto, Eeva: Kuin kekäle kädessä (WSOY,1976), ostettu, luettu, lainassa
Joenpelto, Eeva: Sataa suolaista vettä (WSOY, 1978), ostettu, luettu, lainassa
Joenpelto, Eeva: Eteisiin ja kynnyksille (WSOY,1980), ostettu, luettu, lainassa
Jones, Sadie: Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015), a-kpl, luettu
Jones, Sadie: Kotiinpaluu (Otava, 2016), ostettu, luettu
Joyce, James: Dublinilaisia (Tammi, 1965), ostettu, lukematta
Joyce, James: Odysseus (Tammi, 1964), ostettu, lukematta
Jotuni, Maria: Kun on tunteet (Otava, 1913), ostettu, luettu
Jotuni, Maria: Arkielämää (Otava, 1929), ostettu, luettu
Jungersen, Christian: Poikkeus säännöstä (Otava, 2006), ostettu, lukematta
Tuomo Jäntti: Verso (Gummerus, 2017), ostettu, kesken
Järvelä, Jari: Parempi maailma (Tammi, 2012), ostettu, lukematta
Järvelä, Jari: Särkyvää (Tammi, 2014), a-kpl, lukematta
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena, 2008), ostettu, luettu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2006), ostettu, luettu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupunginsalakäytävät (Atena, 2010), ostettu, luettu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013), a-kpl, luettu
Pasi Ilmari Jääskeäinen: Väärän kissan päivä (Atena, 2017), a-pkl, luettu

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hol-Höe)
I-hylly

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

Tätä tekstiä kirjoittaessani on tammikuu ja lämpömittari kertoo, että ulkona on pakkasta -22 astetta. Sähkönkulutus Suomessa hipoo ennätyksiä, ja yöstä on tulossa yksi talven kylmimmistä. Edellisenä päivänä on uutisoitu vakavista tietoliikennehäiriöistä Soneran verkossa. Ainekset Jäätyvän helvetin todeksi muuttumiseksi alkavat olla koossa…

Ihastuin aikoinaan 2000-luvun alussa Ilkka Remeksen tuotannon alkupäähän, ja erityisesti vaihtoehtohistorian ideaan perustuva esikoisteos Pääkallokehrääjä (WSOY, 1997) kutkutti mukavasti mielikuvitusta. Nopeassa tahdissa luetut pari kolme trilleriä alkoivat kuitenkin pian vaikuttaa turhan samankaltaisilta keskenään, ja lukemisinto hyytyi jonnekin Uhrilennon (WSOY, 2001) tietämille. Ennen Jäätyvää helvettiä olen tainnut viimeksi nauttia Remekseni äänikirjamuodossa Itäveren (WSOY, 2002) parissa.

Remes on hyvin tuottelias kirjailija, sillä aikuisten trilleri on ilmestynyt esikoisesta lähtien vuosittain. Vuodesta 2003 vuoteen 2010 ilmestyi sen lisäksi vielä nuorille suunnattu rinnakkaisteos. Myös myyntiluvut ovat olleet vuodesta toiseen kovat, ja Jäätyvä helvettikin oli syksyllä 2015 joko myydyin tai ainakin toiseksi eniten myyty kotimainen kaunokirja syys-joulukuussa.

En ihmettele suosiota. Jäätyvän helvetin ahmin parissa päivässä sydän kylmänä ja hiukset pystyssä. Kriittinen silmä kyllä huomaa, millä keinoilla kirjoittaja pelaa koukuttaessaan lukijansa, mutta mitä sitten. Pääasiahan on viihtyä vetävän, hyytävän tarinan kyydissä. Jos tätä toivoo, Remekseen sijoittamalla saa varmasti rahalleen vastinetta.

Jäätyvä helvetti on ymmärtääkseni jonkinlainen jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Hornalle. Ainakin päähenkilö sotilastiedustelussa työskentelevä Lari Vuori on mukana kummassakin kirjassa, ja aiemman osan tapahtumiin viittaillaan hienovaraisesti muutamissa kohdissa.  En siis ollut Hornaa lukenut, eikä se haitannut yhtään. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan tai aavistuksen kirjan julkaisuhetkestä tulevaisuuteen.

Tapahtumat käynnistyvät suorastaan murhaavan tehokkaasti heti ensi sivuilla. Lari Vuori on palaamassa Finnairin koneella Saksasta naisystävänsä 12-vuotiaan pojan kanssa, kun jossain Suomenlahden yläpuolella koneeseen törmää venäläinen tiedustelukone. Törmäys on mitä ilmeisimmin tahallinen. Lari ja Eero pelastuvat täpärästi.

Juonen pohjarakenteena on Venäjän harjoittama aggressiivinen omien etujensa valvonta. Suomi on Venäjän näkökulmasta uhkaavasti liukumassa kohti Natoa, ja se aiotaan estää kuitenkaan liikaa provosoimatta EU:ta tai Yhdysvaltoja. Otetaan käyttöön samat menetelmät kuin Ukrainassakin. Käytännössä tämä toteutetaan äärimmäisen pirullisesti lamauttamalla Suomen sähkönjakelu ja -tuotanto hakkereiden ja sabotöörien avulla muutamassa hetkessä. Kun ulkona paukkuu parinkymmenen asteen pakkanen, on kaaos valmis. Venäjä tarjoaa hädässä olevalle naapurilleen humanitaarista apua…

Tässä vaiheessa sain pidätellä itseäni, etten noussut tarkistamaan talouden elintarvike- ja paristovarastoja. Ne ovat kohtalaisessa valmiudessa, kiitos Tapani-myrskyn tarjoaman harjoitussession. Sähköverkon lamauttaminen on kuitenkin vasta esimakua tulevasta. Venäläiset ovat päättäneet panna Suomen polvilleen nopeasti ja tehokkaasti. Tässä suomalaiset ovat tahtomattaan mainioksi avuksi, sillä anarkia on vain muutaman päivän päässä kriisin hetkellä.

Lari Vuoren harteille ei nyt ihan maailman pelastamista sälytetä, mutta Suomen kuitenkin. Monipolvisten ja jännittävien juonenkäänteiden seuratessa toisiaan kiivaalla vauhdilla Lari joutuu tekemään ratkaisuja, joita ei olisi itsekään uskonut pystyvänsä tekemään. Viime kädessä taistelu käydään mies miestä vastaan. Venäläisten vastapari Larille on Putinin lähipiiriin kuuluva Igor Rybkin, joka pääosin Suomesta käsin johtaa operaatiota, jota pelataan monella tasolla ja osittain merkityin kortein. Pelastuuko Suomi, jää oikeastaan varsinaista vastausta vaille. Kipeitä asioita on kuitenkin luvassa enemmän kuin tarpeeksi, jos pieni osakaan Remeksen maalaamista uhkakuvista toteutuisi.

Pahinta on, että Remes osaa taitavasti nivoa jo tapahtuneita asioita ja faktoja kuvitteellisiin (mutta mahdollisiin?!) tapahtumiin. On tapahtunut ilmatilaloukkauksia, maakauppoja ynnä muita tilanteita, joita Remes kirjassaan käyttää materiaalina. Onko jo liian myöhäistä? Olemmeko sinisilmäisiä hölmöjä kaikki?

On ilmeistä, että Remeksellä on ollut kirjaa kirjoittaessaan selvä agenda. Hän haluaa näyttää, kuinka helppoa Suomen valtaaminen on ja kuinka nopeasti se pystytään toteuttamaan. Vihollinen on sama, jota Remes on heiluttanut silmiemme edessä trilleri trilleriltä. Tarkoituksen paksu alleviivaaminen ja paikoittainen rautalankamallin käyttö alkavat pitkän tarinan mittaan käydä vaivaannuttaviksi, mutta sanoma menee kyllä perille. Edelleen toivon, että poliitikot ja turvallisuudestamme vastaavat tahot tämän lukevat huolella. Mukavaa olisi saada myös rauhoittava viesti, että tämä on vain viatonta hupia kaikki. Toivottavasti en elättele turhan kovia toiveita!

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

WSOY 2015. 412 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Vähän päälle parikymppinen Johannes elelee hiljaista ja vaatimatonta elämää Helsingissä. Työpaikkana hänellä on kellosepänliike, jossa kellot tikittävät aikaa, mutta omassa elämässään Johannes tuntee ajan pysähtyneen hetkeen, jolloin hänen lapsuudenystävänsä ja suuri rakkautensa Aalo teki itsemurhan.

Onnettoman tapauksen takana oli onneton rakkaus. Nuoret asuivat pienessä rannikkokaupungissa, jonne yllättäen muutti keski-ikäinen rikas Sandvall-niminen mies. Sandvall osti vanhan kartanon, remontoi sitä ja perusti monenlaista liiketoimintaa hiljaiselle paikkakunnalle. Jostain syystä nuori Aalo rakastui Sandvalliin. Aalon vanhemmat koettivat estää Aaloa tapaamasta miestä, mutta eräänä juhannuksena Johannes, Antti ja Karoliina todistivat, miten Aalo hukuttautui myrskyävään mereen. Aika pysähtyi.

Kaikki muuttuu, kun Johannes tapaa yllättäen taas Antin, Aalon kaksosveljen, sekä nelikon neljännen jäsenen Karoliinan. Antti ja Karoliina ovat päättäneet tappaa Sandvallin kostoksi Aalon kuolemasta ja vaativat Johannesta mukaan suunnitelmansa toteuttamiseen. Aluksi Johannes vastustelee, mutta huomaa pian liukuvansa mukaan entisten ystäviensä vaikutuspiiriin.

Sandvall on viidessä vuodessa ehtinyt naimisiin ja perustamaan menestyvän proteeseja ja lääkkeitä valmistavan yrityksen. Firman uusin menestystuote on unilääke nimeltä Nukkumatti. Sen kunniaksi järjestettävät juhlat muuttavat Johanneksen elämän ja suistavat sen raiteiltaan.

Tiina Raevaaran romaani Yö ei saa tulla on erikoinen sekoitus kauhuromaania ja psykologista trilleriä. Lukijan on vaikea seurata kertojana toimivan Johanneksen mielenliikkeitä, sillä hänen otteensa todellisuudesta tuntuu lipsuvan pahasti. Tilannetta ei lainkaan helpota, että Johannes lopulta turvautuu Nukkumattiin saadakseen nukuttua. Lääkkeellä taitaa olla odottamattomia sivuvaikutuksia.

Teos toi alkupuolellaan mieleen Kaj Korkea-ahon kauhuaineksia sisältävän romaanin Tummempaa tuolla puolen, mutta yhtä voimakasta ja viihdyttävää lukukokemusta Raevaara ei valitettavasti pystynyt tarjoamaan. Sopassa on hieman liikaa aineksia, jotka eivät sitten kuitenkaan tunnu liittyvän yhteen. Esimerkiksi myyttinen kertomus Nukkumatista, joka keräilee silmiä ravinnoksi lapsilleen, jää leijumaan ilmaan. Inhottava se toki on, ja silmillä, näkemisellä ja totuudella on osuutensa tarinassa, mutta silti.

Raevaara on itse joissakin haastatteluissa kertonut, että on tarkoituksella käyttänyt E. T. A. Hoffamanin satuklassikkoa Nukuttajasta oman teoksensa jonkinlaisena pohjana. Selvästikin lukijan etu olisi, että tämä aineisto olisi entuudestaan tuttua. Silloin voisi nautiskella ahaa-elämyksistä intertekstuaalisuuden äärellä. Nyt sen sijaan vain paljastui oma kirjallisen sivistykseni ohuus, koska kyseinen satu ei ollut minulle tuttu. Toisaalta se ei kuitenkaan tainnut hirveästi haitatakaan, ovathan tällaiset myyttiset ainekset ylipäätään universaalia omaisuutta ja siten tunnistettavia ainakin yleisluontoisesti.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Paasilinna 2015. 239 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.