Pirkko Soininen: Signe #naistenviikko2024

 

Muiden elämää tallentamalla tallensin itsenikin.
Sillä minä olen jokaisessa kuvassa.
Minä olin se, joka katsoi.

 

Valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) kertova romaani Signe on Pirkko Soinisen neljäs historiallisista suomalaisista merkittävistä naisista kertova biofiktio. Aiemmat teokset kertovat taidemaalari Ellen Thesleffistä (Ellen, WSOY 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, Bazar 2021) ja runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, Bazar 2023).

Signessä nimihenkilö elää viimeisiä sekavia päiviään jatkosodan aikana Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat Helsingistä oli evakuoitu suojaan neuvostoliittolaisten pommituksilta (evakuoidut eivät siis olleet mielenterveyspotilaita). Näin tapahtui oikeastikin.

Tiettävästi jopa sata Nikkilässä ollutta potilasta kuoli nälkään vuonna 1942 eli juuri Signe Branderin kuolinvuonna. Wikipedian artikkelin sanamuoto jättää auki syyn hätkähdyttäville nälkäkuolemille, jotka tuntuvat käsittämättömiltä. Sodan aikana elintarvikkeista oli kyllä kovaakin pulaa, mutta ei sentään tuollaista olisi pitänyt tapahtua. Signe Branderin kuolinsyy jää artikkelissa myös hämäräksi.

 

Helsinki oli pyörre, sekasortoinen, energinen, väkivahva.
Ensin olin tulla hulluksi, sitten hullaannuin.

 

Joka tapauksessa romaanin Signe häilyy epämääräisessä tilassa elämän ja kuoleman rajalla kärsien välillä kovista tuskista ja muistellen välillä unessa tai valveen välitilassa elämäänsä. Pimennysverhojen raosta pilkistävä valojuova vie hänet elämän parhaimpiin hetkiin, jolloin hän kulki valokuvaamassa rakasta Helsinkiään. Signe viihtyi hyvin kesäateljeekuvaajana Savonlinnassa parina vuonna, varsinkin, kun sai siellä ollessaan vapaata vaativasta äidistään, mutta Helsinki rakennuksineen ja ihmisineen oli hänelle kuitenkin suurin rakkaus.

 

Kuljin kamerani kanssa kaikkialla ja rakkauteni Helsinkiä kohtaan vain syveni.
Jos rakastettuni joskus olikin kohtuuton, likainen, meluinen ja haiseva,
se oli aina myös päinvastainen.
Ja sitä kaikkea opin rakastamaan.
Ja kaupunki: minusta tuntuu, että se rakasti takaisin.

 

Välähdykset eletystä elämästä vuorottelevat sairaiden ja kuolevien täyttämän juhlasalin tapahtumien kanssa, mikä luo tarinaan toimivan rytmityksen. Soininen on onnistunut murtautumaan biofiktion sudenkuopasta, jossa draaman kaari jää usein loppupäästään latteaksi. Sairaan, kuolemaa tekevän iäkkään naisen muistot eivät noudata orjallisesti kronologiaa, ja kuolemaa edeltävät vaikeat ajat sairasvuoteella korostuvat. Yksi viileäkätinen hoitaja tulee potilaalle tutuksi, muut ympärillä häärivät ihmiset ja toiset potilaat ovat kasvotonta massaa. Lopulta naisten väliltä paljastuu yllättävä yhteys.

 

Asettauduin milloin mihinkin piirtämään.
Tutustuin kaupunkiin, otin sen haltuuni, ihastuin ja antauduin.
Ja kaupunki vastasi, houkutteli minut tämän tästä pysähtymään,
katsomaan, kaivamaan kynän esille.
Kävimme vuoropuhelua: Helsinki ja minä.
Helsinki katsoi minua tuhansilla eri tavoilla, aamunvalossa,
illankajossa, päivän pystysuorassa valossa –
ja minä katsoin takaisin,
uutta kotikaupunkiani.

Pirkko Soininen on kertonut käyttäneensä lähteinä Signe Branderin valokuvia ja rakentaneensa fiktiivisen kertomuksensa niiden pohjalta. Monia tunnettuja valokuvia tarinasta tunnistaakin ja monet voisi kuvauksen perusteella löytää. Mutta on Soininen perehtynyt muutenkin moniin erilaisiin aineistoihin, muun muassa valokuvauksen historiaan, tekniikkaan ja filosofiaan. Käytetystä tausta-aineistosta on kirjan lopussa kattava luettelo.

Romaanin Signe pohdiskelee kuvaajan ja kuvattavan suhdetta, erilaisia tilanteita, joissa kuvaamisen kohteet ovat olleet joko otettuja tai vastentahtoisia, sekä muun muassa kuvaajan käyttämää valtaa. Monet ihmiset, joita Brander kuvasi ikuistaessaan katoavaa Helsinkiä, päätyivät kenties ainoan kerran negatiiville hänen kauttaan. Tilanne oli merkittävä sekä kuvaajalle että kuvattaville.

 

Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen
mutta jonka olen ymmärtänyt vähitellen.
Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvan kokoisen palan.
Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin.
Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.

 

Signe Brander ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen ammattivalokuvaaja, mutta hän on laajan Helsinki-aineistonsa takia varmasti aikakautensa tunnetuimpia. Vuosisadan alussa Helsinkiin perustettiin Muinaismuistolautakunta, joka palkkasi Branderin ikuistamaan katoavaa kaupunkia. Työ jatkui useita vuosia ja takasi niukan mutta kuitenkin jokseenkin vakaan tulonlähteen.

Soininen kertoo Signen suulla työn fyysisyydestä. Laitteet olivat raskastekoisia ja hankalia, joten maisema- ja miljöökuvaus oli yleensä fyysisesti voimakkaampien miesten työtä. Signe ei kuitenkaan antanut periksi. Kiperimmissä kohteissa piti tosin palkata apukäsiä. Ajan laitteilla ei myöskään otettu mitään nopeita tuokiokuvia, vaan jos kuviin halusi liikkeen tuntua ja ihmisiä, heidät piti pysäyttää ja asetella paikoilleen. Oli osattava tulla toimeen ihmisten kanssa, suostutella ja ohjata.

Signe Brander kuuluu siihen laajaan (nais)ammattilaisten joukkoon, jonka työtä ei juurikaan arvostettu heidän elinaikanaan mutta jotka ovat nousseet arvoonsa jälkikäteen. Nikkilän sairaalassa kuolemaa tekevä Brander on miltei unohtunut, tuntematon muiden tuntemattomien joukossa. Naisena hän sai kokea vähättelyä monessa muodossa.

Muinaismuistolautakunta kyllä palkkasi hänet suururakkaan, mutta palkkion korottaminen ei sitten vuosien varrella ottanut luonnistuakseen samaan tahtiin kuin miespuolisilla ammattilaisilla. Oma äiti olisi arvostanut piirustuksenopettajan ammattia, mutta valokuvaus ei oikein tuntunut säädylliseltä ansaintatavalta. Signe kuitenkin kulki valitsemaansa tietä, päättäväisenä ja itsepäisenäkin.

 

Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen... Siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.

 

Signe on mielenkiintoinen ja surumielisen kaunis romaani. Epookki on tehty huolella, joten lukija pääsee kelpo aikamatkalle menneeseen aikaan yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja ennen kaikkea kadonneeseen Helsinkiin. Soininen on myös runoilija, mikä mielestäni näkyy ja kuuluu hänen paikoin aforistisessa lauseessaan. Lukunautinnosta kertonee sekin, että aika monta sitaattia halusin poimia tähän juttuuni itselleni talteen. Vielä kosolti lisää olisi ollut tarjolla.

 

On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa.
Luulen, että niin on myös ihmiselämässä.
Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin.
Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla.

 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin Signe Branderin valokuvia. Kanteen on ikuistettu niistä pari, ja niistä taas ylempi ylösalaisin painettu on keskeinen romaanissa. Muut kuvat joutuu halutessaan etsiskelemään toisista lähteistä. Ymmärrän toki kuvien puuttumisen, onhan kuitenkin kyseessä fiktiivinen romaani, ei elämäkerta.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024. 224 s.

Arvostelukappale.

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

 

Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten saisi sen tunkeutumaan mahdollisimman syvälle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät.

Tällaiset romaanit pitäisi kieltää! Tai ainakin minulta pitäisi kieltää niiden lukeminen!

Nämä olivat spontaanit ajatukseni lukiessani Pirkko Soinisen arkkitehti Wivi Lönnistä kertovaa romaania Valosta rakentuvat huoneet. Teos herätti nimittäin aivan valtavan halun lukea lisää, etsiä tietoa ja lähteä matkoille. Täsmälleen samoja himoja herätti taannoin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ja erityisesti sen Emännöitsijä, jossa fiktiivinen päähenkilö Ida työskentelee taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijänä. Halusin lukea lisää, nähdä kuvia ja käydä erilaisissa paikoissa.

Valosta rakentuvien huoneiden parissa halusin ja sen lukemisen jälkeen haluan lukea lisää Wivi Lönnistä, Hanna Parviaisesta, Armas Lindgrenistä ja hänen liikekumppaneistaan sekä suomalaisesta arkkitehtuurista ylipäätään. Kipeästi kaipasin romaanin äärellä sen rinnalle muhkeasti kuvitettua tietoteosta Wivi Lönnin tuotannosta. Olisipa upeaa seurata hänen häikäisevän uransa etenemistä rakennus rakennukselta, katsoa kuvia eri aikakausilta ja tutustua rakennusten vaiheisiin ja nykytilaan. Haluaisin päästä opastetulle arkkitehtuurikierrokselle Lönnin suunnittelemiin rakennuksiin ja alueisiin.

Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen. – Mikä muu taide olisi tällaista – että sen voi kokea näin kokonaisvaltaisesti, koko olemuksellaan.

Romaanin parissa tajusin, kuinka surkean vähän tiedän mitään arkkitehtuurista. Olen vuosia ihaillut esimerkiksi Tampereen upeaa keskuspaloasemaa tietämättä tai edes miettimättä, kuka sen on suunnitellut. Aivan huikea tarina liittyy senkin syntyyn. Oli lähes hiuskarvan varassa, että Lönnin suunnittelema versio toteutettiin. Ja millainen helmi se nykyään onkaan!

Erittäin mielenkiintoinen henkilö on myös säynätsalolainen kauppaneuvos Hanna Parviainen, johon Lönn tutustui Jyväskylään muutettuaan ja josta tuli pitkäksi aikaa hänen elämänkumppaninsa. Parviaisen ja hänen johtamansa sahan ja vaneritehtaan tarinat olisivat ihan oman perusteellisen tietoteoksen väärtit ja sopisivat tämän romaanin rinnakkaisluettaviksi mitä parhaiten.

Pirkko Soininen on perehtynyt ihailtavan perusteellisesti Wivi Lönnin elämään ja tuotantoon sekä arkkitehtuuriin ylipäätään (kirja lopussa on mittava lähdeluettelo). Lönn myös herää hänen romaaninsa sivuilla eloon ja hahmottuu kiinnostavaksi henkilöksi. Soininen on päätynyt kertomaan Lönnin elämästä lyhyin, kronologisesti toisiaan seuraavin episodein. Painoa on jokseenkin tasapuolisesti yksityiselämän ja työn alueilla. Ne myös luonnollisesti lomittuvat toisiinsa.

Kerronnassa korostuvat omalla alallaan tienraivaajanaisen kohtaamat vaikeudet. Naisen ei katsottu voivan olla arkkitehdin ammatissa, koska työ vaati sellaista ajattelua ja ymmärrystä, joista naisen aivot eivät kyenneet selviytymään. Jo opiskelupaikan saaminen on hankalaa. Toisaalta Lönn joutui tekemään yksityiselämässään uhrauksia tai ainakin vaikeita päätöksiä voidakseen rakentaa uskottavaa uraa. Romaanin kaari noudattelee Lönnin elämänkulkua, mikä ei ole välttämättä draamallisesti onnistunein ratkaisu, vaikka selkeä onkin.

Kun oikea historiallinen henkilö on kaunokirjallisen teoksen päähenkilö ja hänen elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan kerrotaan fiktion keinon, on lukijoiden suhtautuminen usein moninaista. Osa lukijoista haluaa irtisanoutua tämänkaltaisista kirjoista kokonaan. Heidän mielestään historialliset henkilöt eivät kuulu kaunokirjallisuuteen. Itse en lähtisi kovin kevein perustein rajaamaan, mistä kaikesta ja miten kaunokirjallisuutta saa kirjoittaa.

Eniten huomaan kuitenkin pitäneeni niistä teoksista, joissa kirjailija on rohkeasti irrottautunut historian kehyksestä, kronologiasta, faktoista ja kohdehenkilön koko elämänkaaren mitasta. Loistava esimerkki tällaisesta on Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, samoin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi. Ahmin silti Valosta rakentuvat huoneet silmät innosta palaen ja kiivaasti muistiinpanoja tehden. Niin moneen paikkaan haluaisin mennä katsomaan, miten Wivin työ edelleen elää ja hengittää.

Kynä on taikakalu. Sen avulla voi lentää aikojen halki, palauttaa mieliin kauan sitten tapahtuneet asiat, pienet liikahdukset sydänalassa.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021. 381 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Kuunteluvinkki aiheesta kiinnostuneille!
Yle Areenasta löytyy ohjelma Kulttuuriykkönen ja ti 23.2.2021 jakso Yksinhuoltajan tytär Wivi Lönn oli Suomen ensimmäinen menestynyt naisarkkitehti miesten maailmassa, jossa juontaja Pia-Maria Lehtola haastattelee kirjailija Pirkko Soinista ja taidehistorioitsija Anna-Leena Lehtoa Wivi Lönnistä, hänen tuotannostaan ja Soinisen romaanista.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Punainen vaate on kolmas Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedokumenttiohjaaja Salome Virrasta kertova dekkari. Kustantaja Bazar määrittelee nettisivuillaan teoksen ’taidemysteeriksi’, joka onkin ihan käyttökelpoinen ilmaus. Tosin tottahan on, että dekkarigenreen mahtuu hyvin monenlaisia tarinoita laidasta laitaan.

Kirjan nimi on jälleen monitulkintainen, mutta ainakin se liittyy taiteilija Elin Danielson-Gambogin omakuvaan vuodelta 1903. Maalauksessa taiteilija vastaa katsojan katseeseen ylväästi leuka koholla. Teoksen nimi on ’Punapukuinen omakuva’ erotukseksi monista muista Danielson-Gambogin maalaamista omakuvista.

Salome on edellisten seikkailujen jälkeen asettunut Berliiniin, jossa hänen rakastetullaan Tuomas Jokiaholla on taidegalleria. Salome työskentelee pääasiassa Tuomakselle ja tekee tämän gallerian taideteoksista lyhyitä esittelyvideoita. Tuomas vie Salomen huippuvarakkaan ystävänsä kotona pidettävään edustustilaisuuteen. Siellä Salome näkee isännän työhuoneen seinällä huomiota herättävän upean pienen taulun, jossa punaiseen mekkoon pukeutunut tummasilmäinen nainen katsoo uhmakkaasti katsojaa suoraan silmiin.

Talon isäntä kehuu hankintaansa enemmän kuin mielellään suomalaiselle vieraalleen, onhan taulu ja sen esittämä nainenkin suomalainen. Teos on nimittäin Elin Danielson-Gambogin Punapukuinen omakuva.

Yllättäen Punapukuinen omakuva putkahtaa esille keskustelussa, kun Salome ja Tuomas ovat Suomessa tapaamassa Tuomaksen isää Arvo Jokimaata, joka on päättänyt lahjoittaa taidekokoelmansa Turun taidemuseolle. Käy ilmi, että Turun taidemuseo omistaa Elin Danielson-Gambogin vuonna 1903 maalaaman omakuvan, jossa taiteilija on pukeutunut punaiseen pukuun.

Salome on ällistynyt ja hämillään. Miten sama taulu voisi muka olla samaan aikaan sekä Turussa että Berliinissä? Jommankumman on siis oltava väärennös, eikä vaikuta todennäköiseltä, että taidemuseon kokoelmissa olisi muu kuin alkuperäinen teos. Tyypilliseen tapaansa Salome ei paljasta ajatuksiaan kenellekään, vaan päättää hieman selvitellä asiaa omin päin. Mistä Tuomaksen ystävän taulu voisi olla peräisin? Miten taideväärennöskauppa toimii?

Kuten aiemmissakin Salome Virta -dekkareissa tarinan lomassa kulkee kirjeenvaihtoa. Tällä kertaa kirjeitä toisilleen lähettelevät suomalaistaiteilijat Elin Danielson-Gambogi ja Dora Wahlroos 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Doran kihlaus kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa on päättynyt ja Elin on Italiassa tavannut taidemaalari Raffaello Gambogin. Ystävykset purkavat toisilleen sydäntään niin taiteesta ja maalaamisesta kuin rakkauselämästäänkin.

Tällä kertaa kirjeromaanimuotoon puetun osuuden sisältö ei tunnu mitenkään liittyvän Salomen taideväärennösten parissa tekemiin tutkimuksiin. Punapukuinen omakuvakin liittyy lopulta juoneen vain ohuelti. Salomen saksalaisen keräilijän työhuoneessa näkemä teos on lopulta vain sysäys, joka saa tapahtumat liikkeelle.

Punaista vaatetta on pahuksen hankala arvioida! Onko se ylipäätään dekkari lainkaan? Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa arvioitiin kahdeksantoista syksyn uutuusdekkaria, ja Punainen vaate oli mahtunut tälle niukalle listalle mukaan. Lisäksi se kyllä täyttää perinteisen dekkarimääritelmän, jonka mukaan dekkarissa selvitellään tapahtunutta rikosta. Kuitenkin puolet teoksesta on siis kahden edesmenneen suomalaisen taiteilijan fiktiivistä mutta todenmukaisiin tapahtumiin perustuvaa kirjeenvaihtoa, joka ei liity käsillä olevaan rikokseen, ja toisesta puolesta taas karkeasti arvioiden puolet kuluu Salomen ja Joenmaiden keskinäisten ihmissuhteiden parissa.

Varsinaiseen rikosjuoneen on siis varattuna noin neljännes romaanista, jonka painetussa versiossa on 287 sivua. Eipä ihme, että rikos tuntuu selviävän kovin heppoisin perustein. Salome vähän kuvailee tauluja etu- ja takapuolilta, guuglailee ja soittaa pari puhelua, ja niin hän on päässyt merkittävän taideväärennöskoplan kintereille! Lopussa kerrotaan, että muun muassa Suomen taideväärennöksiin keskittyvä poliisiin yksikkö on ollut saman rikollisjoukon kannoilla jo pitkään, mutta laihoin tuloksin.

Dekkarina punnittuna Punainen vaate on siis kovin köykäinen. Sakset tyynyn alla -dekkarista kirjoittaessani olen todennut, että Salome on kenties ärsyttävin tapaamani dekkarisankari, mutta jotenkin hänestäkin on nyt pahin - tai paras - terä hioutunut. Onko Salome lepsuuntumassa?

Sen sijaan kirjeenvaihto-osuus sai minut lumoihinsa. Olen viimeisen vuoden mittaan lukenut koko joukon suomalaisista naistaiteilijoista, ja tämähän iski siihen suoneen oikean täysosuman. Ellen Thesleffin elämäkerran Minä maalaan kuin jumala luettuani tartuin myös Pirkko Soinisen Ellen-romaaniin ja ihastuin siihen. Ellen Thesleff vietti useita jaksoja elämästään Italiassa ja tapasi siellä myös Elin Danielson-Gambogin. Olin siis jo pannut hänet merkille ja tarkoitus on paneutua hänen elämäkertaansa ja tuotantoonsa tarkemmin jossain vaiheessa.

Mutta kuka ihme oli Dora Wahlroos? Hänestä en ollut kuullut sanaakaan. Hieman lohdutti, kun avasin Riitta Konttisen teoksen Dora Wahlroos – Taitelijatarina ja luin, että vuonna 2007 Dora Wahlroos oli ollut hänellekin vain pelkkä nimi. Konttinen oli sentään jo silloin tutkinut parikymmentä vuotta suomalaisia naistaiteilijoita.

Luettuani Konttisen teoksen teen rohkean päätelmän ja arvelen, että myös Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen ovat lukeneet sen tarkkaan Punaista vaatetta suunnitellessaan. Dora Wahlroosin elämäntarina on kiehtova ja Konttinen paljastaa jo esipuheessaan sen, minkä Nuotio ja Soininen romaanissaan, eli että kolmen taiteilijan elämät kietoutuivat kohtalokkaasti yhteen 1900-luvun taitteessa. Ilman Punaista vaatetta en ehkä olisi Dora Wahlroosiin ja hänen tuotantoonsa tutustunut, joten ehdottomasti kannatti tämäkin dekkari lukea.

Lisäksi lisäsin Emil Wikströmin taiteilijakoti Visavuoren kesävierailukohdelistalleni.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Punainen vaate
Bazar 2019. 287 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 28 min.

Kuuntelin äänikirjan Storytelista.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä. Hieman venytän sääntöjä, sillä kirja ei varsinaisesti kerro Berliinistä, mutta Berliini on yksi sen tapahtumapaikoista ja miljöötä kyllä kuvataan.

Riitta Konttinen: Dora Wahlroos – Taiteilijatarina
Otava 2008. 128 s.

Kirjasto.

Pirkko Soininen: Ellen

Firenze ja minä, me kaksi olemme sielunkumppaneita. Missään muualla maailmassa en ole lähempänä itseäni kuin Firenzessä.

Vuosien 1894 ja 1939 välisenä aikana taiteilija Ellen Thesleff asui ja maalasi Firenzessä kaksitoista eri kertaa. Välillä Firenzessä vietetty aika jäi muutamaan kuukauteen, ja välillä se venyi parin vuoden mittaiseksi. Thesleff syventyi upean kaupungin taiteeseen ja erityisesti siellä sijaitseviin vanhojen mestarien töihin. Niiden pariin hän palasi vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, koskaan kyllästymättä tai saamatta tarpeekseen. Mutta ennen kaikkea Thesleff maalasi Firenzessä.

Pirkko Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin kirjeiden, päiväkirjojen ja valokuvien pohjalta romaanin Ellen – Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. ”Kirjan makrotason tapahtumat ovat oikeita, mutta mikrotasolla olen luonut oman todellisuuteni”, Soininen itse kuvaa teostaan lopun kiitoksissaan. Soininen on rajannut Ellenin päiväkirjaosuudet tiukasti tämän Firenzessä viettämiin ajanjaksoihin, ja ratkaisu toimii hienosti.

Tartuin Soinisen kuulaaseen ja keveästi hengittävään romaaniin järkälemäisen Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellen Thesleffin elämäkerran jälkilämmössä. Siihen se todellakin sopii hienosti. Soininen avaa hyvin niukasti Ellenin elämässä tapahtuvien asioiden taustoja, aivan kuten oikeassakin päiväkirjassa voisi kuvitella tehtävän. Monet merkittävätkin tapahtumat ohittuvat kokonaan, jos ne eivät ole sattuneet Ellenin Firenzessä olon aikaan.

Soininen ei myöskään kerro tekstissä mainituista henkilöistä paljoakaan, joten lukija joutuu päättelemään (tai saa päätellä) heidän henkilöytensä tai kytköksensä Elleniin hyvin pienistäkin vihjeistä. Koska Schreckin teoksen lukemisesta ei ollut minulla ehtinyt vielä kulua paljoakaan aikaan, liikuin itse ainakin omasta mielestäni sujuvasti tuttujen ihmisten ja tapahtumien parissa. Mutta jos olisin tarttunut tähän Soinisen teokseen ensimmäiseksi, lukukokemukseni olisi todennäköisesti ollut aivan toisenlainen.

Soininen on mielestäni tavoittanut hienosti Ellen Thesleffin sisäisen äänen. On helppoa kuvitella, että Ellen puhuu meille päiväkirjansa kautta Soinisen romaanissa. Taide, ura, perhe, rakkaus, ystävät ja kaikki Ellen Thesleffille tärkeät asiat saavat osansa tekstissä. Tärkeää on tietysti myös Firenze, sen taideaarteet, maisemat ja ihmiset, jotka kaikki inspiroivat Thesleffiä maalaamaan niin, että hartioita kivisti eikä aina muistanut edes syödä, vaikka rahaa ehkä olisi ollutkin.

Enkä minä jäljennä maisemaa, kuten tekevät laiskat sunnuntaimaalarit. Minä maalaan sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vie vaikeampaa.

Pirkko Soininen: Ellen – Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018. 189 s.

Kirjasto.

Lukulistani venyi jälleen tämän teoksen lopusta löytyvän lähdeluettelon ansiosta. Lukulistalle menevät ainakin

Itha O’Neill (toim.): Beda Stjernschantz – Ristikkoportin takana (SKS 2014)
Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)

sekä todennäköisesti

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen – suomalainen tarina (Tammi 2016)
Juhani Aho: Minkä mitäkin Italiasta (ntamo 2012).

Parhaillaan luen Helena Ruuskan kirjoittamaa elämäkertaa Hugo Simeberg – Pirut ja enkelit (WSOY 2018). Se sopii hyvin, sillä Hugo vierailee Thesleffeillä näiden Firenzen-majapaikassa useaan otteeseen. Hugo osoittaa kiinnostustaan Ellenin pikkusisko Thyraan niin avoimesti, että äiti vie nuorimman tyttärensä turvaan Suomeen!

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen pari vuotta sitten ilmestynyt taidedekkari Nainen parvekkeella on ollut mielestäni mielenkiintoinen romaani mutta heppoinen dekkari. Siinä tutustuttiin taidedokumenttiohjaaja Salome Virtaan sekä Tuomas Joenmaahan ja tämän iäkkääseen taideharrastajaisään A. S. Joenmaahan. Mukana oli myös Albert Edelfeltin klassikkomaalaus Nainen parvekkeella ja siihen liittyvä arvoitus.

Sarjan kakkososassa Sakset tyynyn alla tavataan samat keskushenkilöt. Salome on asettunut Berliiniin, mutta onnistuneesta Edelfelt-dokumentista huolimatta uusia työtilauksia ei ole tullut. Rahat ovat lopussa. Tuomas saapuu kaupunkiin ja kertoo aikovansa perustaa sinne gallerian ja tarjoaa Salomelle työtä. Rahalle olisi käyttöä, mutta armopaloja Salome ei suostu ottamaan. Lisäksi hän on kiinnostunut erikoisista murhista, joissa sattumanvaraisilta vaikuttavien uhrien rintaan on kiinnitetty kuva Fredrick Elwellin maalauksesta Girl with a Cigarette.

Murhat ovat tapahtuneet Antwerpenissä ja Salome kuulee niistä satunnaiselta belgialaiselta rakastajaltaan. Mies on selvästi innostuneempi orastavasta suhteesta kuin Salome ja kutsuu tämän luokseen Antwerpeniin. Koska murhat eivät jätä Salomea rauhaan, hän päättää matkustaa kaupunkiin ja alkaa penkoa tapauksia, vaikkei mies niin kovin kiinnostakaan. Poliisi ei ole saanut tutkimuksiaan juurikaan eteenpäin.

Salomen säntäilyjen lomassa lukija tutustuu sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon. Siinä Antwerpenissä asuva ompelijatar Margot kirjoittaa kirjeitä vastarintaliikkeeseen kuuluvalle sulhaselleen. Ajat ovat kaikin puolin kovat. Margot saa yllättäen ison tilauksen korkean natsiupseerin vaimolta. Rouvan juhlapuvusta tulee upea, mutta pahaksi onneksi upseeri kiinnostuu liikaa sievästä ompelijattaresta.

Lukijalle on selvää, että kirjeissä kuvatut tapahtumat liittyvät jollain tavalla Salomen tutkimuksiin, koska vuonna 1941 ompelijatar istuu Antwerpenissä Elwellin mallina pientä maksua vastaan. Hän on siis maalauksen salaperäinen nainen. Kestää pitkään, ennen kuin Salome edes tajuaa ryhtyä selvittämään maalauksen naisen alkuperää, mutta se kuitenkin on lopulta jutun avain, kuten lukija on odottanutkin.

Nainen parvekkeella -romaanissa en ollut kovin ihastunut Salomen ja A. S. Joenmaan sähköpostikirjeenvaihtoon, mutta tässä kakkososassa kirjeosuus on jollain tapaa luontevampi ja oikeastaan koko tarinan kiinnostavin osuus. Sen sijaan realistisuutta dekkarijuonelta kaipaaville Sakset tyynyn alla ei ole kovin helppo nieltävä. Salome häärii ’tutkimuksissaan’ jokseenkin kummallisesti ja epäjohdonmukaisesti. Lukija joutuu nielemään melkoisen määrän uskomattomia yhteensattumia, ennen kuin juttu on saatu onnellisesti ratkaistua.

Olisin halunnut kuristaa ’hurmaavan mutta omapäisen’ Salomen useampaan otteeseen. Ei minua haittaa Salomen vapaamielinen ja itsellinen suhtautuminen petikumppaneihin, mutta tapa, jolla hän kohtelee kaikkein lähimpiään on anteeksiantamatonta! Mikään työ ei ole niin kiinnostavaa ja vangitsevaa saati tärkeää, että sen varjolla voi olla sikamainen perheelleen. Hyi, Salome!

Elwellin maalaus ja sota-ajan tapahtumien kuvaus ovat mielestäni ehdottomasti tämän teoksen parasta antia. Kaikesta urputuksestani huolimatta dekkarijuonikin on huomattavasti aloitusosaa toimivampi, vaikka kaukana realistisesta. Mutta viihdyttävä Sakset tyynyn alla on, ja uskonpa lukevani seuraavankin Nuotion ja Soinisen taidedekkarin.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018. 302 s.

Arvostelukappale.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Sain kirjan arvostelukappaleen keväällä Bazarin kirjaesittelytilaisuudessa ja siinä on molempien tekijöiden nimmarit ilman muuta omistusta. Pistetään tämä signeerattu kappale nyt jakoon Dekkariviikon kunniaksi. Jos haluat osallistua arvontaan, laita kommentti alle yhteystietoinesi. Arvon kirjalle uuden omistajan sunnuntaina 17.6.2018 klo 18.00 mennessä osallistuneiden kesken.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisromaani Nainen parvekkeella herätti paljon ennakkoajatuksia ja -odotuksia. Takakansi kuvaa teosta ”huikean omaperäiseksi rikosromaaniksi”, ja kustantaja lähetti sen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, joten ainakin dekkariodotukset oli viritetty kohdilleen. Niille mielestäni löytyy ihan pohjaa ainakin Nuotion puolelta, onhan hänen kuusiosainen Pii Marin -sarjansa paikoin hyvinkin vetävä ja jännittävä. Pirkko Soininen sen sijaan ei soittanut päässäni mitään kelloa, mutta Soininen on siis toimittaja ja runoilija, jonka pidetty ja kiitelty esikoisrunokokoelma Murretut päivät voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2013. Ainakin tekijöillä siis pitäisi olla kapasiteettia oikeastaan mihin vain.

Nainen parvekkeella -nimi on lainattu suoraan Albert Edelfeltin maalaukselta, joka on keskeisessä osassa tarinaa. Ajattelevaisesti kuva maalauksesta on painettu kirjan etuliepeeseen, joten lukiessaan voi aina välillä katsoa maalausta ja tutkiskella sen yksityiskohtia. (Kuva löytyy helposti myös Googlen kuvahaulla.) Nimi saa tarinan mittaan muitakin merkityksi, ja osin minun makuuni turhan tarkoitushakuisestikin.*

Salome Virta on kolmikymppinen Berliinissä asuva dokumenttielokuvaohjaaja, joka haluaisi tehdä dokkarin Albert Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella ja siihen liittyvistä salaperäisistä luonnoksista. Luonnokset ovat putkahtaneet päivänvaloon yli sadan vuoden jälkeen kyseenalaisissa olosuhteissa. Nyt neuroottinen tutkija pitää niitä piilossa Pariisissa. Asetelmat dokumentin tekemiselle ovat siis kimurantit, kun vielä taulun omistajan henkilöyskin on salaisuus, joka on ensin murrettava. Lisäksi Salome haluaa punoa elokuvaansa oman biologisen äitinsä tarinan.

Taulun omistajan etsinnästä ja sen jälkeen tämän taivuttelemisesta mukaan dokumenttiin alkaa Salomen ja 75-vuotiaan A. S. Joenmaan välinen sähköpostiviestien vaihto. Runsas puolet romaanista on siis rakenteeltaan perinteistä kirjeromaania. Kirjeiden tyylikin on lähes kauttaaltaan vanhahtavan muodollista ja kohteliasta. Salomen ja Joenmaan omat äänet tulevat kuuluviin vain näiden kirjeiden läpi.

Kolmas nykyajan ääni tarinassa kuuluu Joenmaan nelikymppiselle pojalle Tuomakselle, joka viettää villiä ja turhautunutta boheemielämää Ranskassa koettaen keksiä käyttöä pelifirmansa myynnistä kertyneille rahoille. Sattumalta Tuomaksella on Pariisissa tyhjillään asunto, johon Salome varsin nopeasti päätyy majailemaan tietämättä, että Tuomas on asennuttanut sinne videovalvonnan epäillessään Salomea ovelaksi taidevarkaaksi tai ainakin häikäilemättömäksi onnenonkijaksi.

Kaiken tämän lomassa kulkee vielä toinen aikataso, Pariisi 1880-luvulla. Näkökulma on portinvartijan vaimon Hortensia Mullinsin, lapsettomaksi jääneen lämminsydämisen naisen, joka siivoaa yläkerran ateljeessa työskentelevän maalariherran huoneet ja hoitaa tämän kauniin mallirouvan lapsia. Taiteilija on siis Albert Edelfelt ja malli Virginie. Heidän kohtaloilleen Nuotio ja Soininen ovat sommitelleet käänteitä, jotka lienevät tutkimustiedon valossa ainakin mahdollisia.

Paljon on siis aineksia ja hyvin verkkaisesti juoni lähtee tihentymään. Tuomaksen asunnossa vierailee tuntemattomia, Joenmaan Helsingin asunnon ikkuna särkyy mystisesti ja pariisilaistutkija Dubuffet käyttäytyy vainoharhaisesti. Henkilöt tutustuvat toisiinsa, heidän tarinansa lomittuvat ja risteävät, ja sitten lopulta ollaan sekä Ruissalossa että Pariisissa vastakkain varkaiden ja kenties tappajienkin kanssa. Kuka huiputtaa ja ketä? Entä mikä on motiivi kaiken takana?

Rikosromaanina Nainen parvekkeella on valitettavan heppoinen. Mietin, miksi rikosjuoni ylipäätään on haluttu teokseen punoa. Tarina olisi toiminut kenties paremmin ilman sitä. Ainakin minä nautin lukemisesta nimenomaan rikosjuonesta huolimatta. Nuotio ja Soininen kirjoittavat soljuvasti, vaikkakin hieman epätasaisesti, kuten Lumiomena-blogin Katja toteaa. Runolliset kuvaukset vaihtelevat paikoin kankean ja töksähtelevän Tuomaksen minäkerronnan kanssa (eivätkä runolliset kuvaukset oikein istu mielikuviini sähköpostikirjeistä, ei voi mitään) hieman onnahdellen, mutta kokonaisuus on viihdyttävän lempeä ja hienostunut.

Miljöiden valinnassa on pelattu kenties varman päälle, sillä voisiko kiehtovampaa ja romanttisempaa ympäristöä taideaiheiselle juonelle olla kuin keväinen Pariisi. Keskikesän Ruissalo ei silti jää paljoakaan toiseksi pitsihuviloineen ja villiintyneine puutarhoineen. Matkakuumeen romaani siis ainakin herättää. Samaten heräsi tarve etsiä lisää tietoa Edelfeltistä, hänen elämästään ja teoksistaan. Jokohan olisi aika tarttua Anna Kortelaisen teoksiin? Tänä vuonna ilmestynyt Venla Hiidensalon Sinun tähtesi sopinee tämän teoksen rinnalle myös mainiosti.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Bazar. 299 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

* Väkisinkin tulee myös mieleen toisen, vieläkin nimekkäämmän kirjoittajakaksikon Sjöwall ja Wahlöö teos Mies parvekkeella.