Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

 

Kuuntelin helmikuussa työni takia Kevan eläkeinfowebinaarin. Alussa selitettiin seikkaperäisesti erilaisia eläkevaihtoehtoja, niiden vaikutusta tuloihin ja niin edelleen. Webinaarin viimeinen kolmannes oli sitten lääkärin puheenvuoroa. Siinä käytiin perinpohjaisesti läpi, miten uuteen elämänvaiheeseen kannattaa valmistautua muutenkin kuin vain taloudellisesta näkökulmasta. Olisi syytä pohtia hyvissä ajoin, mitä työ ja työyhteisö itselle merkitsevät, mitkä asiat ihan oikeasti ovat tärkeitä ja miten ajattelee käyttävänsä aikansa sen jälkeen, kun ei enää ole mukana työelämässä. Muutos on iso, joten se kannattaa ottaa vastaan valmistautuneena.

Tämä eläkeinfon jälkiosa tuli minulle useaan otteeseen mieleen kuunnellessani Ulla Linturinteen romaania Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen. Kirjassa Raisa jää eläkkeelle sanomalehden kulttuuritoimittajan paikalta. Nopeasti käy ilmi, että Raisa ei ole Kevan infowebinaarista kuullutkaan, sillä hänelle eläköityminen tulee jonkinlaisena yllätyksenä ja kuin törmäyksenä päin seinää. Hän on painanut töitä sata lasissa ihan loppuun saakka, joten pudotus tyhjän päälle on melkoinen.

Raisalle ja Ristolle on aikanaan tullut avioero, ja ex-mies on muuttanut Thaimaahan. Erosurunsa Raisa on hukuttanut tekemällä töitä, kuinkas muuten. Pariskunnalla on yhteinen aikuinen poika, jonka vaimon kanssa Raisa tuntuu tulevan vähän kehnosti toimeen. Ystäviä kyllä on, mutta he ovat Raisaa nuorempia ja siis vielä tiukasti kiinni työelämässä. Mitä tekisi lopulla, tyhjällä elämällään? Raisa huomaa kaipaavansa myös rakkautta ja elämänkumppania, mutta mistä sellaisen taikoisi?

Pientä uhmakkuutta osoittaen Raisa kirjautuu deittisovellukseen ja ilmoittautuu ruumisarkuntekokurssille. Deittisovelluksesta hän löytää yhden potentiaalisen treffikumppanin eli baskeripäisen Ramin. Valitettavasti treffit eivät mene ihan putkeen. Arkuntekokurssi sen sijaan käynnistyy lupaavasti, ja Raisa päättää tehdä oman ruumisarkkunsa mökkitontin vanhan ladon seinälaudoista. Niin arkkuun tulee persoonallista luonnetta.

Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen on mukavan kirpeää chick litiä meille vähän kypsemmän iän lukijoille, vaikka tietysti siihen saavat nuoremmatkin tarttua. Kaikkien kannattaa ottaa opikseen siitä Raisan ilmiselvästä virheestä, että eläköityminen pääsee niin pahasti yllättämään. Ihmissuhdekiemuroita ja lempeitä kommelluksia on tarinassa mukavasti, mikä Raisan mukaan johtuu hänen leiskuvanpunaisesta tukastaan. Mutta kuten romaanin nimi lupaa, taivaaseen pääsy ei ole hiustenväristä kiinni.

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen
Myllylahti 2024. 240 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Salminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa

 

Napakka chick-lit. Viihdyttävä lukuromaani. Viihdesarja twistillä.

Näillä määreillä kirjailija Nicola May ja kustantaja Minerva kuvailevat Mayn tuotantoa ja varsinkin neliosaista Cockleberry Bay -sarjaa, jonka avausosa Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjan kansiliepeet ja kustantamon nettisivut tietävät kertoa, että May on suosittu ja useasti palkittu viihderomaanien mestari. Kaikki kirjailijan viisitoista romaania ovat nousseet Amazonin bestsellerlistalle.

Ei siis ihan sellaista kirjallisuutta, joka osuisi oman lukumakuni ytimeen. Iloisen värikäs kirja kuitenkin houkutti niin paljon, että päätin kokeilla, millaista on kirjailijan ”realistisella tyylillä kirjoitettu romaani rakkaudesta, elämästä ja ystävyydestä.” Lisäkannustimeksi kustantaja mainitsee esittelyssään vielä, että Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on ollut ilmestymisvuonnaan 2019 Englannin myydyin digikirja.

Kovin kummoisin odotuksiin en Cockleberryyn lähtenyt, enkä kovin paljoa saanutkaan. En usko, että olisin syksyn kaikenlaisessa enemmän tai vähemmän paineistetuissa tohinoissa saanut tätä kirjaa painettuna loppuun. Äänikirjana homma toimi sen verran kuitenkin, että kuuntelin kirjan kokonaan kerran aloitettuani. Myönnän, että olin myös utelias. Halusin tietää, miten kirjailija kirjoittaa sankarittarensa kuiville kaikesta sotkusta, kommelluksista ja juonittelusta. Ihan kelvollisesti, tunnustan, vaikka ei ihan minun makuuni kaikki ratkaisut olleetkaan.

Liikkeelle lähdetään Lontoosta, jossa 25-vuotias Rosa Larkin saa yllättäen tietää perineensä Devonissa sijaitsevasta pikkukylästä kulmakaupan nimeltä Cockleberry Bayn Kulmakauppa. Perintö vaikuttaa salakähmäiseltä, sillä Rosa on orpo ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa sijaisperheissä. Papereista ei käy ilmi, kuka on halunnut luovuttaa omaisuutensa Rosalle ja miksi. Perinnön ehtona on vain, että kauppaa ei saa myydä. Sen voi kyllä aikanaan lahjoittaa halutessaan eteenpäin tarvitsevalle.

Kauppakirjan mukana Rosa saa pari tuhatta puntaa muuttorahaa, joten Rosa karistaa Lontoon pölyt kannoiltaan uteliaana mutta kieltämättä myös epäluuloisena. Perillä häntä odottaa hylättynä pääkadun kulmauksessa nököttävä tyhjä kauppa, jonka yläkerrassa on asunto. Pienellä laittamisella asunnosta saa ihan hyvän. Mutta minkälainen kauppa voisi menestyä pikkukylässä?

Rosa on jokseenkin mutkaton tyyppi, joka ei kaihda heittäytyä houkuttelevien kaksilahkeisten kanssa petipuuhiin tilaisuuden tarjoutuessa. Ja vaikka kyläläiset eivät kaikki ole kovin ilahtuneita Rosan ilmaantumisesta, petikaveritarjokkaita kyllä tuntuu riittävän. Mutta olisiko Rosan aika jo vakiintua? Kaikki miesseikkailutkaan eivät ole aivan niin harmittomia, kuin Rosa on aluksi ajatellut. Kyläläisillä on myös salaisuuksia, joita Rosa tulee pöyhäisseeksi, eivätkä seuraukset ole kovin mukavia.

Ajattelin romaania aloitellessani, että salaperäiseen perintöön liittyy jotain maagisen realismin tyyppistä yliluonnollisuutta, mutta sen suhteen sain pettyä. Aikanaan selviää, kuka perinnön takana on ja miksi. Asiaan liittyy muun muassa nippu vanhoja rakkauskirjeitä, jotka Rosa vahingossa löytää asunnostaan. Ne paljastavat lopulta monta salaisuutta, kunhan Rosa vain saa ne luettua.

Kuinka uskottavana muuten pidätte juonikuviota, jossa kirjassa on arvoitus ja sitten löytyy päiväkirja tai kirjenippu tai muu vastaava dokumentti, eikä päähenkilö lue sitä kerralla vaan palan kerrallaan silloin tällöin?! Kuka muka tekisi niin? Ei kukaan, sanon vain!

Rosan tarina tuntuu tulevan sellaiseen päätökseen, että seuraavassa Cockleberry Bay -romaanissa saattaa olla joku muu päähenkilö.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa (The Corner Shop in Cocleberry Bay)
Suom. Mila Lahdenpohja.
Minerva 2022. 390 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maija Kajanto: Taatelitalvi

 

Ankeina ja ankarina aikoina tarvitaan myös leppoisaa ja arjesta irrottavaa luettavaa ja kuunneltavaa. Tätä mieltä oli WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlsonkin aiemmin tällä viikolla Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä, jossa keskusteltiin kustannustoimittamisesta ja kustantamotoiminnasta ylipäätään.

Olen huomannut saman itsekin. Tuskin olen sitten opiskeluaikojen lukenut niin paljon puhdasta viihdekirjallisuutta kuin parin viime vuoden aikana. En ole viihteen kaipuineni yksin, sillä juuri julkaistut marraskuun myydyimpien teosten listat paljastavat, että moni muukin on päätynyt valitsemaan hyvin kirjoitettua leppoisaa viihdettä arkeaan piristämään.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarjan kakkososa Taatelitalvi singahti suoraan kuukauden kuunnelluimmaksi kotimaiseksi äänikirjaksi. Saavutus on melkoinen! Mutta tyhjästä tätäkään menestystä ei ole nyhjäisty, vaan takana on melkoinen määrä raakaa työtä.

Kajanto on ammatiltaan toimittaja ja pitkän linjan viestinnän ammattilainen. Lisäksi Taatelitalvi on hänen viides julkaistu romaaninsa. Kahvila Koivu -sarjaa edelsi Myllylahden kustantama Titta Jokisalo -trilogia Mittoja ja tilaustöitä (2019), Kuin tilauksesta (2020) ja Itsepä tilasit (2021). Sarjassa kuvataan ruuhkavuosiaan elävän Titan kamppailua työ- ja perhe-elämän kurimuksessa. Pinta on huumorin ja kevyen romantiikan sävyttämää letkeää kerrontaa, mutta alla on varsin kiperiä huomioita naisen kokemista ristipaineista.

Kahvila Koivu -sarjan aloitusosassa Korvapuustikesä (2022) on vielä Tittaakin nuorempi päähenkilö. Krisse saa melko varhaisessa uran vaiheessa tarpeekseen kokkihommista pääkaupungissa. Kun mummo tarvitsee apua Keski-Suomessa sijaitsevassa Pyhävirran kunnassa, Krisse päättää repäistä itsensä irti ja tehdä paluun nuoruutensa huudeille. Mummon perustama kirkonkylällä sijaitseva kahvila alkaa kaihertaa Krissen mieltä niin, että pian hän huomaa pyörittävänsä omaa yritystä päätoimisesti. Mukana on sopivasti pullantuoksua ja rakkaushuolia.

Taatelitalvessa Krisse on tarttunut hotelliyritykseen, joka on jäänyt edellisiltä yrittäjiltä hieman vaiheeseen. Kahvilan ja hotellin pyörittäminen yhden naisen voimin on melkoisen pähkähullu idea, mutta Krisse ei totisesti työtä pelkää. Tarinassa remontoidaan ja kokataan niin, että hitaampia heikottaa jo kunnolla! Edelleen mausteena on sydämenasioita, ihmissuhdekiemuroita ja ripaus arvoitustakin. Myös mummo aiheuttaa Krisselle huolta salaperäisine kaupunkireissuineen.

Sekä Titta että Krisse ovat työteliäitä rivakkaotteisia naisia, jotka kaihtavat periksi antamista ja avun pyytämistä kuin ruttoa. Kumpikin ahnehtii huomaamattaan työkuormansa sellaisiksi, että niitä tekemässä pitäisi olla usean työntekijän katraita. Uupumuksen merkkejä ei tunnisteta tai haluta tunnustaa. Työ palkitsee, mutta elääkö sillä? Mitä muuta elämässä voisi olla?

Kajanto mitä ilmeisimmin tietää varsin hyvin, mistä kirjoittaa. Korvapuustikesä ilmestyi virallisesti kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta suuri marketketju halusi sen hyllyilleen jo äitienpäiväksi. Kakkososa ilmestyi siis loka-marraskuun vaihteen tienoilla. Kirjailija on omilla Facebook-sivuillaan kertonut, että Taatelitalvi syntyi tyhjästä arkista painokoneeseen viidessä kuukaudessa! Melkoinen saavutus. Kolmannen osan kirjoittaminen lienee jo täydessä vauhdissa…

Mikä sitten on Kahvila Koivun salaisuus? Ilmiöitä ei pysty täysin purkamaan osiinsa, mutta aina jotain selittäviä tekijöitä löytyy. Kuten sanottu, Kajannolla on vankka kokemus kirjoittamisesta ja romaaneja on julkaistuna jo kunnon nippu. Kustantamo on panostanut markkinointiin ainakin kohtalaisesti (ja se marketsoppari aloitusosasta antoi varmasti potkua osaltaan oivallisine ajoituksineen). Sarjan ulkoasu on houkutteleva. Kakkososa on julkaistu suoraan pehmeäkantisena jättipokkarina, joten hintaa on saatu alas helpottamaan ostopäätöstä.

Myös sisältö on houkutteleva. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja suoraviivaisesti. Mitään kerronnallisia kikkoja ei ole käytetty, vaan tarina etenee kronologisesti Krissen näkökulmasta alusta loppuun. Mukana on huumoria, mutta ei mitään varsinaista vitsinheittoa tai kommelluksia, ilkeilystä nyt puhumattakaan. Asiat eivät etene suoraviivaisesti, mutta lukija kyllä pääosin aavistaa hyvissä ajoin tulevat juonenkäänteet. Ennalta-arvattavuus antaa tiettyä oikeassa olemisen tyydytystä.

Kajannon teksti toimii lisäksi mainiosti myös äänikirjana. Itsekin kuuntelin Taatelitalven, kun tarvitsin matkaseuraa kuuden tunnin ajorupeamaani kotoa Tampereelle ja takaisin viime viikonloppuna. Ainoa kielteinen asia kokemuksessa oli, että kirjassa valmistetut herkut aiheuttivat kroonista kuolaamista. Taatelikakkuainekset ovat jo minulla hankittuna!

Maija Kajanto: Taatelitalvi
WSOY 2022. 231 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä & Itsepä tilasit & Kuin tilauksesta

 

Askaroin päivätyössäni erilaisten työelämän kiemuroiden ja ongelmien parissa. Jonkin verran lueskelen siihen liittyvää tietokirjallisuuttakin, jonka asiasisällön tuhtius oman kokemukseni mukaan vaihtelee melkoisesti. Osa kirjoista on kirjoitettu selvästi tekijän omien huonojen työelämäkokemusten aiheuttamien traumojen purkamiseksi tai innoittamina, mitkä tietysti sekin ovat ihan hyviä lähtökohtia kirjan kirjoittamiselle. Toisissa taas on paljonkin tiukkaa tutkimustietoa kokemusperäisen tiedon rinnalla.

Välillä eteen osuu myös työelämän miinakenttiä enemmän tai vähemmän sivuavia kaunokirjallisia teoksia. Omasta työvinkkelistäni katsoen voisi kuvitella, että teemaa pyöriteltäisiin fiktiivisissä romaaneissa enemmänkin, mutta ainakaan omalle lukulistalleni ei viime aikoina ole kovin runsaasti sellaisia päätynyt.

Tunnustan vähän epäröineeni tarttumista Maija Kajannon markkinointi- ja viestintäalan ammattilaisesta Titta Jokisalosta kertovaan romaanitrilogiaan. Mitä yhteistä meillä voisi minua parikymmentä vuotta nuoremman helsinkiläisen projektipäällikön kanssa olla?

Jaksaisinko lukea Titan pyristelystä hengästyttävässä oravanpyörässä ja hänen ihmissuhdekiemuroistaan, vaikka kirjasarjan olikin kehuttu olevan nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa? Ettei vain olisi liian kevyttä ja heppoista, ällöromanttista ja tekohumoristista?

Mittoja ja tilaustöitä -romaanissa tavataan siis päälle kolmikymppinen Titta, joka työskentelee helsinkiläisessä mainostoimisto Illuusiossa markkinointipäällikkönä. Titta on kotoisin Mikkelistä, mutta on lukemattomien muiden tapaan aikanaan muuttanut opiskelujen ja työn takia Helsinkiin. Nyt hän asuu kalliolaisyksiössään ja seurustelee Markuksen kanssa, joskaan ei kovin intensiivisesti.

Työ nielee yhä enemmän Titan aikaa, eivätkä vaativat ja hankalat asiakkaat tunne armoa sen paremmin kuin firman toimitusjohtajakaan. Mainos- ja markkinointialalla nyt vain kuuluu antaa aina kaikkensa ja mieluiten vähän enemmänkin.

Alusta saakka on selvää, että ennemmin tai myöhemmin Titan kuppi menee nurin. Hänen on tehtävä koko joukko päätöksiä ja muutoksia elämässään. Mutta miten ja millaisia, sitä lähdetään tarinassa seuraamaan.

Samaan aikaan kun Titan työuupumus alkaa näyttää ensioireitaan, äiti ja täti löytävät Titan isovanhempien rakentamasta Porkkalanniemen torpasta vesivahingon. Vuokralaiset ovat tehneet torpalla ikäviä muutoksia, ja nyt pitäisi suvun naisten ratkaista kiinteistön kohtalo.

Kuulostaa huonolta idealta ryhtyä projektipäälliköimään remonttia, kun on muutenkin kädet täynnä työtä, mutta sen päätöksen Titta kuitenkin tekee. Käytännön toteutusta tulee tekemään lähistöllä kuin taivaan lahjana vapaana ollut sähkömies Mika, jolla ei myöskään tunnu olevan muuta elämää kuin työ. Ainakin sellaisia työpäiviä ja -viikkoja remonttireiska Titan raksalla tekee.

Lukijalle on aika selvää, miten tämä kuvio tulee etenemään, mutta se ei haittaa. Loppuratkaisuihin päästään, kunhan koko joukko odotettuja mutta myös mukavan yllättäviä juonenkäänteitä on lukijaa tyydyttävästi selvitetty.

Sarjan kakkososassa Itsepä tilasit tavataan Titta pari vuotta myöhemmin. Työkuviot kääntyivät aloitusosassa lopulta parempaan asentoon, ja Titta on ollut tyytyväinen uudessa määräaikaisessa työpaikassaan. Ikävä käänne on kuitenkin jo tapahtunut yrityskauppojen muodossa. Entinen ketterä yritys on kadonnut suuren ja ankean byrokraattiselta vaikuttavan yhtiön syövereihin.

Erinäisten muutosten jälkeen Titta huomaa, ettei enää nauti työstään tippaakaan. Mutta torpan lainat ovat isot, joten työpaikasta on pidettävä kiinni. Parhaassa tapauksessa pitäisi päästä vakituiseen työsuhteeseen. Sitten Titta tajuaa, ettei olekaan kärsinyt pitkittyneestä syysflunssasta vaan väsymykseen ja muihin oireisiin on olemassa aivan muu syy…

Titan ja Mikan valmistautuminen edessä olevaan vauva-arkeen on kuvattu aivan mahtavasti. Tuskanhiki otsalla kiittelin mielessäni moneen otteeseen, että omien lasteni syntymän aikoihin ei vielä ollut nykyisen kaltaista internetiä ja somemaailmaa! Saimme lastenvaunut ystäviltämme ja ostimme rattaat sanomalehti-ilmoituksen perusteella käytettyinä. Mitäköhän Facebookin lastenvaunufriikkiryhmässä olisi tästä sanottu?! Synnytysvalmennusryhmämme ei perustanut omaa WhatsApp-ryhmää, ja muutenkin oli joltisenkin verran pienemmät vanhemmuuden suorituspaineet kuin nykyään.

Odotusaika ei mene ihan putkeen muutenkaan, kuten arvata saattaa. Titta ei viihdy päsmäröivien besservissereiden dominoimassa mammaryhmässä, ja työpaikalla raskausuutinen aiheuttaa lähes välittömästi hänen muuttumisensa näkymättömäksi.

Kuin tilauksesta jatkaa Titan tarinaa taas runsaan vuoden päästä siitä, mihin edellisessä osassa päästiin. Tilanne on lukijalle pienoinen järkytys. Pimeä syksy painaa päälle ja Titta asuu Kirkkonummen torpallaan kahdestaan alle kaksivuotiaan Anni-tyttären kanssa. Mitä on tapahtunut? Kajanto pitää lukijan pitkään jännityksessä. Onko Mika kuollut? Onnettomuus? Sairaus? Onko Mika joutunut vankilaan tai muihin vaikeuksiin? Ovatko Titta ja Mika eronneet?

Asia selviää lopulta, ja syyt Titan vaikeaan tilanteeseen paljastuvat yksi kerrallaan. Vaativaa työtä tekevän yksinhuoltaja-arki on raadollista, väliin jopa infernaalista, mutta jostain syystä Titta päivittää Instaan aivan muunlaista informaatiota. Uusi työ järjestökentällä tuntuu taivaan lahjalta, kunnes hän alkaa aistia työpaikalla kummallisia värinöitä. Jokin on pielessä, mutta mikä? Aika syvissä vesissä mennään taas ennen kuin asiat alkavat pikkuhiljaa järjestyä, palaset loksahdella kohdilleen ja pahimmat solmut aueta.

Vetäisin Titta Jokisalo -trilogian melko nopealla tahdilla putkeen hybridinä, siis tilanteen mukaan vuoroin äänikirjana, vuoroin painettuna, koska jäin jo aloitusosassa koukkuun. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja turhia kikkailematta, joten sarja on nopealukuinen. Tyyli flirttailee niin sanotun chick litin kanssa olematta kuitenkaan aivan niin kepeää kuin millaiseksi chic lit yleensä mielletään. Kajantokin kyllä kärjistää, liioittelee ja tyypittelee, mutta ei liikaa.

Osansa lempeästä irvailusta saavat monenlaiset ajan ilmiöt alkaen ruokafanatismista Facebookin lasten merkkivaatteisiin keskittyneisiin kirppisryhmiin asti. Titta on varsin inhimillinen päähenkilö, joka myös sortuu monenlaisiin myöhemmin ei niin fiksuiksi osoittautuviin toimintamalleihin ja ratkaisuihin. Hän muuttaa pois Helsingistä, mutta maalle muuttaminen ei ole mikään autuaaksi tekevä ratkaisu. Tästä ehdottomasti iso peukku Kajannolle!

Työelämästä sarja antaa aika karun kuvan. Toki näkökulma on suppeahko, vaikka Titta ehtii työskennellä useammassakin firmassa markkinointi- ja viestintätehtävissä. Vaatimukset ovat kovia ellei jopa kohtuuttomia, ja muutosvauhti kiihtyy. Työntekijöiltä edellytetään paitsi timantinkovaa osaamista ja ammattitaitoa myös joustavuutta sekä jatkuvaa venymistä.

Kovin moni tuntuu bisnesmaailmassa hyväksyvän ajatuksen, että työn on aina oltava ensimmäisenä. Jos ei ole siihen valmis, on syytä katsella itselleen jotain muuta työtä joltain toiselta alalta. Harmillista kyllä Titta ei missään vaiheessa päätynyt viestimään julkiselle puolelle.

Vaikka Titan elämä on monin tavoin rankkaa, ovat romaanit kuitenkin hyvin lohdullisia. Asiat järjestyvät aina lopulta, milloin mitenkin, mutta joka tapauksessa. Titan on vain opittava kantapään kautta monia asioita, kuten se, että apua voi ja jopa pitää pyytää. Yksin ei tarvitse selvitä!

Lisäksi myös parisuhteessa kannattaa sanoa, mitä ajattelee ja haluaa. Läheisinkään ihminen ei yleensä ole ajatustenlukija. Itsekään ei kannattaisi lähteä olettamaan, mitä toinen tai muut asioista ajattelevat saati tuntevat. Opit vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, mutta onko niitä helppo noudattaa? Ei ainakaan excelöintiin mieltyneen Titan. Eikä minunkaan.

Oliko liian kevyttä ja heppoista, ällöromanttista ja tekohumoristista? Ei ollut. Kevyttä, mutta ei liian kepeää saati heppoista. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, selvästikin. Romantiikka on ennemminkin arkista rakkautta, vaikka kirjoissa rakastutaan ja ollaan välillä vähän sydän karrella. Eikä ole tekohumoristista väkisinnaurattamistakaan, vaan tosiaan lempeää ironiaa, satunnaisia arkisia kommelluksia ja jopa suruja. Mutta ihan pikkuisen on jännitystäkin. 

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä
Myllylahti 2019. 280 s.
Äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen, kesto 8 h 2 min.

Maija Kajanto: Itsepä tilasit
Myllylahti 2020. 296 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 21 min.

Maija Kajanto: Kuin tilauksesta
Myllylahti 2021. 314 s.
Äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen, kesto 9 h 16 min.

Painetut kirjat kustantajalta, äänikirjat BookBeat.

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat #nuortenkirjatorstai

Olen hieman mietiskellyt elämääni. Ei ihme, ettei minulla ole ollut onnea rakkausrintamalla. Äitini on mitä ilmeisimmin ES-jonne, kummitätini harrastaa rakastajia ja koirani on nimeltään Raipe Helminen. Jos lähtökohdat summataan yhteen, olen tainnut kuitenkin pärjätä kohtalaisen hyvin.

Neljätoistavuotias Sofia ryhtyy pitämään päiväkirjaa kasiluokan syksyllä. Siihen hän kirjaa uskollisesti oman ja parhaitten kavereittensa Iineksen ja Leon elämän sattumuksia ja perhepiirissä tapahtuvia hassuja kommelluksia. Koulu ja kaverit täyttävät nuoren naisen elämän, mutta mahtuisi joku kiva poikaystäväkin vielä kuvioihin. Sopivia kandidaatteja pyörii maisemissa, ainakin Aleksi ja Perttu.

Pese hampaat ennen kuin pussaat on Satu Kivisen esikoisteos. Genreltään se sijoittuu nuorten chicklitiin, eli on kevyttä tyttöviihdettä, jossa on hyvänmielen huumoria ja vaaleanpunaisia romanttisia unelmia ja haaveita. Esikuviensa mukaisesti teksti on siis kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja Sofia laatii mielellään erilaisia hauskoja listoja. Elämänohjeita ja ratkaisuja rakkauspulmiin etsitään tyttöjen kesken naistenlehdistä ja Nora Robertsin rakkausromaaneista.

Sofian lähipiiri on naisvoittoista. Yksinhuoltajaäiti on tiukahko kasvattaja, mutta äidin sisko Päivi on ronski ja huomattavasti vapaamman linjan edustaja. Päivi on Sofian rakas kummitäti ja sinkku. Äidin ja Päivin äiti eli mummu aiheuttaa syksyn aikana murheita naiskolmikolle.

Koulussa Sofialla ja kumppaneilla menee ihan mukavasti. Sen kummempia ongelmia ei ole kaveripiirissä kuin opettajienkaan suhteen (vaikka ovathan he tietysti huvittavia ja outoja). Opiskelukin sujuu, ja suurinta päänvaivaa aiheuttavat lievien ulkonäkö-, meikki- ja vaatehuolien lisäksi se, ettei Sofialla ole oikein selviä tulevaisuudensuunnitelmia. Onneksi niillä ei vielä niin kova kiire olekaan.

Pese hampaat ennen kuin pussaat sopii hyvin yläkouluikäisille lukijoille. Olen yrittänyt välttää näissä esittelyissäni kovin jyrkkää sukupuolijakoa suositteluissani, mutta aika vaikea on nähdä tämän kirjan vetävän puoleensa yläkoulun poikia. Kansi ja nimikin jo toimivat melko tehokkaina karkottimina. Kaiken ei tosiaankaan tarvitse kaikille sopia. Tämä on siis suunnattu pääasiassa nuorille tytöille.

Teksti on helppolukuista ja leppoisatahtinen kerronta soljuu mukavasti, eikä varsinaisen juonen puuttuminen haittaa mitään. Välipalakirjaksi oikein oiva teos.

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat
Otava 2018. 255 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Tulossa:

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 29.11.2018

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olipa mahtava juttu, että Anu Holopainen loikkasi ainakin hetkeksi pois omimmalta alueeltaan eli nuorten aikuisten fantasiasta ihan ’oikeitten’ aikuisten kirjallisuuden puolelle. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tuo loikka ei onnistunut täysin vaivattomasti Holopaisen kustantajan puolelta, mutta meidän lukijoiden onneksi Ilmestyskirjan tädille kuitenkin löytyi julkaisukanava.

Ilmestyskirjan täti on oivallinen sekoitus kevyttä ja vakavaa, hauskaa ja pelottavaa. Tyylilajiltaan romaani on chic litiä, mutta aiheena on työelämän hullu meininki ja se, mitä yhä hämärämmäksi yltyvä meno tuottavuushankkeineen ja konsultteineen työpaikoilla tekee ihmisten terveydelle ja mielelle sekä mielenterveydelle. Pikkiriikkinen ripaus aukiselittämätöntä maagista realismia kruunaa kokonaisuuden loistavasti. Pidin kirjasta kovasti, vaikka loppuvaiheessa ei naurattanut enää yhtään, vaan pyyhin kylmää hikeä otsaltani. Niin todentuntuisesti Holopainen kuvaa tilannetta, jossa liian koviksi käyneet paineet aiheuttavat tuhoisan univajekierteen.

Airi Kivikko on tuttu hahmo chic lit -genrestä. Hieman homssuinen, lievän ylipainon ja alemmuudentunteen kanssa painiskeleva kolmikymppinen kahden lapsen äiti palaa vuosien tauon jälkeen työelämään. Kommelluksilta ei vältytä. IT-alan yritys, jossa Airilla on vakituinen työpaikka kesken jääneestä koulutuksesta huolimatta, myydään ja yhdistetään isompaan saman alan firmaan. Siitä alkaa painajainen. Huoleen työpaikan mahdollisesta menettämisestä sekoittuu henkilökohtainen kauhu: Airin miehen täti Liila on nyt samassa työpaikassa kuin Airi.

Airi on inhonnut rempseää ja itsevarmaa, epäsovinnaista Liilaa alusta asti. Mitkään sosiaaliset säännöt eivät tunnu koskevan Liilaa sen paremmin töissä kuin suvun parissakaan. Airin silmittömäksi harmiksi niin sukulaiset kuin työkaveritkin tuntuvat kaikki olevan Liilasta täysin vastakkaista mieltä hänen kanssaan. Miten kummassa Liila onnistuu lumoamaan kaikki toiset? Onko hän tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka näkee todellisen, vastenmielisen Liilan?

Kun kierrokset työpaikalla kovenevat yt-neuvottelujen, irtisanomisten ja muiden uudelleenjärjestelyjen myötä, alkaa Airi nukkua yhä huonommin. Kotona pienet lapset vaatisivat äidin huomiota, mutta yhä enemmän vastuu kotiasioista liukuu miehen harteille. Airi on lopen uupunut, mutta ei saa kuitenkaan unta öisin. Sitten alkavat firman avainhenkilöt joutua tuhoisiin onnettomuuksiin. Airi on yhä vakuuttuneempi, että onnettomuudet ovat tavalla tai toisella Liilan aikaansaannosta. Harmi vain, että avopuoliso suuttuu, kun Airi koettaa kertoa tälle tädin pimeistä voimista. Onko Airi sekoamassa?

Paikoin Airin Liilaa kohtaan tuntema inho tuntui epäuskottavalta, kuten myös Liilan yliampuva rempseys (ja nuorten miesten parveilu hänen ympärillään), mutta muuten Ilmestyskirjan täti on melkoinen romaani. Ihailen tapaa, jolla Holopainen onnistuu yhdistämään luistavan tarinan ja huumorin todella vakavaan aiheeseen tekemättä siitä kuitenkaan naurettavaa tai vähättelemättä sitä tippaakaan. Onnistunut satiiri on harvinaista herkkua, ja sitä tämä mielestäni on parhaimmillaan. Chic lit -kaapuun verhottua yhteiskuntakritiikkiä! Melkoinen yhdistelmä.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Myllylahti 2014.

Lainattu kirjastosta e-kirjamuodossa. Opettelin käyttämään ellibsiä!

Tästä tulee ensimmäinen euroni #lukuhaasteeseen!

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan

Vapun ja viikonlopun mittaan luin parikin kirjaa, jotka ovat jo pitkään roikkuneet alitajuisella ’pitäisi-mahdollisimman-pian-mutta-aina-jotakin-tunkee-väliin’ -listallani. Lisäksi kesken kituuttaa dekkari, jonka haluaisin lukea itse itselleni väsäämäni lukuprojektin osana. Itse asiassa kirjan piti olla koko projektin paras pala, mutta sen nieleminen on osoittautunut harmillisen tuskalliseksi. Mutta palaan siihen tuonnempana, kunhan projektini valmistuu. Valmistuu se. Periksi en aio antaa!

Ensimmäinen lukemani tuolta aikomuslistaltani oli vuonna 2010 ilmestynyt Marjo Näkin kirja Hepoa Tallinnaan. Kyseessä ovat STT:n Tallinnan-kirjeenvaihtajana vuodesta 2008 alkaen toimineen toimittajan ’muistelmat’ kaksivuotisen pestin ajalta. Kirja luokitellaan tietokirjaksi, vaikka se on sävyltään kepeä ja muistuttaa tietyin osin chic lit -kirjallisuuttakin. En vastusta luokittelua, sillä Näkki on ujuttanut mukaan varsin tuhdin annoksen Viron historiaa, kulttuuria ja politiikkaa, ja hipaistaan teoksessa myös muita Baltian maita tästä näkökulmasta. Sitten taas kansi ja kirjan nimi viittaavat aivan toiseen, keveään tyylilajiin ja sisältöönkin. Harvinaisen ristiriitaista! Kirjan nimi muuten on anekdootin perusteella peräisin MTV:n rikostoimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilältä.

Kirja olisi todennäköisesti jäänyt minulta kokonaan lukematta, ellen sattumalta olisi tunnistanut sen kirjoittajan persoonallista nimeä ja muistoissani tehnyt tiettyjä yhdistämisiä. Totta on, kuten arvelinkin, että tiemme ovat hamalla 1990-luvulla Marjo Näkin kanssa kohdanneet. Kertoopa hän teoksessa yhden anekdootin jo edesmenneestä kollegastani ja ystävästänikin. Tällaiset kirjalliset kohtaamiset ovat aina hauskoja ja muuttavat omalla tavallaan lukukokemuksen henkilökohtaisemmaksi kuin tavallisesti.

Näkki opiskeli Iso-Britanniassa journalismia ja työskenteli Suomessa rikostoimittajana samalla haaveillen sotakirjeenvaihtajan urasta. Haave karkasi todennäköisesti lopullisesti käsistä, kun toimittaja puolivahingossa lupasi ottaa kaksivuotisen pestin Tallinnan-kirjeenvaihtajana. Vuoden 2007 puolivälissä idea tuntui kauhistuttavan kaikkia niin sukulaisten kuin kollegoittenkin keskuudessa, eikä vähiten Näkin itsensä. Vaatimattomasti hän paljastaa olemattomat tietonsa eteläisestä veljeskansastamme, mutta ryhtyy määrätietoisesti opettelemaan kieltä ja kulttuuria. Vuoden 2008 alusta alkavat varsinainen komennus ja konkreettinen työ etelänaapurissa. Kirjeenvaihtajan tehtävät vievät nuoren sinkkunaisen mielenkiintoisiin paikkoihin, ja Näkki kuvailee kaikkea eloisasti ja huumorin siivittämänä. Kommelluksilta ja komeilta miehiltä ei tietenkään vältytä.

Vuodet kuluvat Näkin matkassa mukavan letkeästi, ja sivussa tulee kerranneeksi muutaman vuoden takaisia uutistapahtumia ja kaukaisempaakin historiaa hauskassa, helppolukuisessa paketissa. Joitakin lukijoita Näkin tapa puhutella lukijaa saattaa alkaa ärsyttää, mutta minä pidin siitä, koska oli helppo kuvitella iloinen ja reipas nuori nainen puhumaan tarinoitaan juuri minulle. Uskoisin, että tämä toimii muillakin.

Kirja päättyy kahden vuoden komennuksen päättymiseen eikä kerro, miten kirjoittajalle sittemmin kävi. Googlen mukaan ei lainkaan hassummin, sillä Marjo Näkin nimi vilahtelee Tallinnan Suomen suurlähetystön sivuilla. Lienee sama nainen kyseessä. Ei lainkaan hassumpaa!

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan

Gummerus 2010. 304 s. 

Kirjan lopussa on vielä tiivis pikaopas Tallinnan-matkalle.

Ostettu itselle.

P.S: Toinen kauan listallani roikkunut ja nyt luettu kirja on Antti Tuomaisen dekkari Veljeni vartija. Sitä edeltävä Tappaja, toivoakseni on edelleen lukematta, mutta ihan pian lienee sen vuoro.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Toisaalle pyydettiin juttua Laura Paloheimon uudesta chick lit -kirjasta OMG. Sitten kustantaja tarjosi luettavakseni Niina Within chick lit -teosta Taisit narrata, Stella. Luin kirjat peräkkäin edellä mainitussa järjestyksessä. Chic lit ei ole aivan suosikkigenreäni, mutta aina silloin tällöin olen sitäkin jonkin kirjan verran lueskellut. Kahden kirjan putki on kyllä aivan riittävästi taas joksikin aikaa, varsinkin, kun tunnelmani tuosta OMG:stä ovat jokseenkin samanlaiset kuin Kirjasfäärin Taikan. Valitettavasti.

Onneksi Niina Within kirjan parissa sujui sitten paremmin. Taisit narrata, Stella noudattelee uskollisesti chick lit -kirjallisuuden suuren ikonin, Bridget Jonesin päiväkirjan ideaa. Tätä ei mitenkään koetetakaan peitellä, päinvastoin. Jo ensi sivuilla ’suuret nimet’ mainitaankin: ”Haluatko seksiä! Niin bridgetjonesimaista, ettei Mr Darcyn löytäminen todellakaan voi olla kaukana. Ei mutta, eihän Mr Darcy ollutkaan samalla työpaikalla Bridgetin kanssa.”

Asetelma on Bridget Jonesista tuttu. Stella on johdon assistenttina ohjelmistofirmassa, jota johtaa ja jonka omistaa komea ja totinen Petri Puumala, sinkku hänkin. Stellan naapurissa asuu komea liikennelentäjä Markus, jonka luona vierailee säännöllisesti upea blondi. Markus kuitenkin tekee tuttavuutta Stellan kanssa ja auttelee esimerkiksi keittiöremontissa. Stella koettaa kaikin keinoin antaa itsestään hyvän kuvan pomolleen, mutta kaikenlaista sählinkiä tietysti syntyy, kuten että sähköpostin oikolukuohjelma muuttaa speksit seksiksi ja Stella huomaakin tarjonneensa Petrille seksiä. Tai että työhaastattelussa tulikin hieman liioiteltua espanjan kielen taitoa…

Markuksen seurassa Stellan taipumus päästellä pikkuvalheita ja muunneltua totuutta suorastaan riehaantuu. Ensi töikseen hän huomaa valehtelevansa, että hänen vanhempansa ovat kuolleet lento-onnettomuudessa, vaikka isä ja äiti voivat mainiosti. Valheiden verkko karkaa nopeasti Stellan hallinnasta.

With kirjoittaa sujuvasti ja viihdyttävästi, ja kirja on mainio kevyt välipala raskaamman ja vaativamman kirjallisuuden lomaan tai vaikkapa kovan työpäivän jälkeen sohvannurkassa nautiskeltavaksi. Stella joutuu monenlaisiin kommelluksiin esikuvansa tapaan, mutta kummallisesti vain kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Plussaa myös siitä, että teos on napakan mittainen.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Myllylahti 2013. 200 s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Kanakirjallisuus eli fiinimmältä nimeltään chick lit tai chick-lit, kuten myös näkyy kirjoitettavan, ei varsinaisesti ole ihan suosikkigenreäni.  Tiistaina postilaatikkoon oli kuitenkin kopsahtanut Otavalta yllätyspaketti, jonka sisältä paljastui Pia Heikkilän Operaatio Lipstick. Kääntelin kirjaa käsissäni ja päätin sitten antaa sille mahdollisuuden. Kansiliepeen esittelytekstissä nimittäin luvataan runsaan seksin lisäksi myös jännitystä. Takakannen sitaatti Helsingin Sanomista ei kylläkään saanut kuin kulmakarvat kohoamaan: ”Tuntematon sotilas kohtaa Bridget Jonesin – ja sitten he menevät sänkyyn.” Hmm. Tuntematon sotilas on lempikirjojani, ja Bridget Jonesinkin olen lukenut ja leffana katsonut, mutta nämä yhdistettynä?

Päähenkilö on kolmekymppinen sinkkunainen ja sotakirjeenvaihtaja Anna Sandström, joka tekee juttuja brittiläiselle GNN-tv-uutiskanavalle. Annan nykyinen asemapaikka on Afganistanin pääkaupunki Kabul. Anna tekee rankkoja uutispaloja sotatantereelta ja viettää väliajat todellisen bailukärpäsen elämää. Erilaisia juhlia tuntuu sodan riivaamassa kaupungissa olevan tuhkatiheään, ja niissä aikaansa tappavat länsimaiset diplomaatit, toimittajat ja sotilasviranomaiset. Enemmistö on miehiä, joten seksinnälkäisellä sinkkunaisella on kissanpäivät. Viina virtaa estoitta, ja se myös suomalais-brittiläiselle Annalle maistuu. Johan siihen nyt verikin velvoittaa.

Anna kaipaa kuitenkin syvällä sisimmässään muutakin kuin kunnon panoa milloin minkäkin isokaluisen komistuksen kanssa. Hän haluaa pysyvän suhteen, oikeaa rakkautta. Sitä vain ei tunnu tarjolla pahemmin olevan. Kirjan alussa Anna törmää ihanan suklaasilmäiseen ja salaperäiseen Markiin. Mies tuntuu kummallisen usein olevan samassa paikassa kuin Annakin, mutta sitten tämän kylkeen liimautuu vastenmielinen mallinukketoimittaja Sabitha, Annan verivihollinen.

Varsinainen juoni käynnistyy kuitenkin, kun Anna ja tämän ystävätär Kelly päättävät antaa kunnon opetuksen Kellyn petolliselle poikaystävälle. Kelly tietää, että Richie on sekaantunut johonkin erittäin laittomaan puuhaan laillisten turvamiesbisnestensä suojassa. On tullut aika käyttää tietoja hyväksi. Samalla voisi saada vuosikymmenen skuupin. Todisteiden hankkiminen on kuitenkin hankalaa, ja se vie sekä Annan että Kellyn sekä heidän kuvaajaystävänsä Timin todelliseen vaaraan keskelle talebanien hallitsemaa sotatoimialuetta.

Kirja herätti minussa kovin ristiriitaisia tunteita. Pidin Heikkilän varsin vauhdikkaasta tyylistä. Juoni etenee alun sivupolkujen jälkeen sutjakkaasti ja jännittävästi. Kevyen kanakirjallisuuden sijoittaminen niinkin ankeankuuloiseen paikkaan kuin Afganistaniin on jo sinänsä varsin erikoinen idea. Kansiliepeestä käy ilmi, että kirjailija on itse ollut toimittajan töissä ko. paikassa ei niin kovin monta vuotta sitten. Sitä voisi ajatella, että paikasta kirjoittaisi vaikkapa jonkinlaiset realistiset muistelmat tai sijoittaisi sinne synkänsurkean fiktiivisen sotakuvauksen. Mutta ei. Heikkilä on heittänyt silmään aivan toisenlaisen vaihteen. Huumori (joka paikoin tuntuu väkinäiseltä) saa vastapainokseen varsin tummia sävyjä, kun kirjassa kuvataan oloja Kabulin kaduilla tai kun brittiarmeijan tukikohta joutuu kranaattitulen kohteeksi.

Jos huumori tuntui paikoin väkinäiseltä, niin sitäkin enemmän välillä tuntui, että kirjailija oli kirjan kertaalleen kirjoitettuaan muistanut, että hei, tässähän piti olla seksiäkin, ja sitten kirjoittanut joukon seksikohtauksia ikään kuin elävöittämään tarinaa. Anna joutuu esimerkiksi sotilasleirillä vahingossa todistamaan kahden miehen himokasta vessakohtausta. Juonen kannalta ko. kohtaus on täysin merkityksetön. Kielenkäyttökin tuntuu tarkoituksellisesti tavoittelevan tiettyä roisiutta. Jos tällaisesta pitää, varmasti pitää myös Operaatio Lipstickistä. Vapaaehtoisesti minäkin kirjan luin ja pääasiassa viihdyin oikein mainiosti.

Helsingin Sanomat kirjoitti tästä kirjasta jo joulukuussa 2012 otsikolla Suomalainen loi Afganistanin Bridget Jonesin. Artikkeli on mielenkiintoinen (kuten myös se, etten muista sellaista lehdestä lukeneeni). Jutusta käy ilmi, että 42-vuotias Heikkilä asuu tätä nykyä Intiassa. Äitiyden takia oli lopettava sotakirjeenvaihtajan työ, jolloin Heikkilä päätti kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Syntyi englanninkielinen teos Operation Lipstick, jonka kustantamo Random House India otti julkaisuohjelmaansa. Myös Intian elokuva-ala on osoittanut kiinnostusta Heikkilän romaania kohtaan.

Nyt kirja on siis ilmestynyt suomeksi nimellä Operaatio Lipstick. Turun Sanomat uutisoi asiasta alkukuusta. Jutusta käy ilmi, että Heikkilä on itse kirjoittanut kirjastaan suomenkielisen version, joka myös jonkin verran eroaa alkuperäisestä. Päähenkilö on muuttunut Anna Sandersonista Anna Sandströmiksi. Alkuaan Annan sukujuuret ovat olleet brittiläis-tanskalaiset, eivät brittiläis-suomalaiset, kuten tässä lukemassani versiossa. ”Suomi voisi olla liian tuntematon maa suurelle yleisölle. Kirjoitin kirjaa brittilukija mielessäni” Heikkilä perustelee muutoksiaan. Täytyy sanoa, että tämä tieto sai minut hieman ärtymään. Kirjassa nimittäin pidin suomalaisuusheitoista, vaikka niitä ei kovin monia ollutkaan. Suomalaisuusko on vähemmän kiinnostavaa kuin tanskalaisuus? Pah.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Otava 2013. 283 s.

Pyytämätön arvostelukappale kustantajalta.

Kurkkaa myös Kirjasfäärin Taikan analyyttisempi arvio.

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Luistavasti kirjoitettu, sukkelalukuinen rentoutumiskirja naisille! Näin voisin mainostaa Veera Vaahteran alias Pauliina Vanhatalon toista chick lit -teosta Rakkautta, vahingossa. Olen tutustunut Vanhatalon omalla nimellään julkaisemaan vakavampaan tuotantoon vain yhden romaanin verran, eli olen lukenut viimeisimmän Korvaamaton-teoksen, joka oli lukukokemuksena vavahduttava ja pakahduttava. Aivan toisenlaista hauskaa kepeyttä edustavat nämä kirjailijanimellä julkaistut romaanit, joista ensimmäinen eli Onnellisesti eksyksissä ilmestyi vuosi sitten keväällä.

Rakkautta, vahingossa -kirjan päähenkilö on kolmikymppinen markkinointialalla työskentelevä Pihla, joka on päättänyt karistaa parisuhteen ja Helsingin pölyt ja muuttaa Gerda-mummoltaan perimäänsä pikku taloon Kemin pohjoispuolelle. Parisuhde on jäähyllä, koska Pihlan ilmoitettua raskaudestaan avopuolisolleen Otolle tämä päätti lähteä miettimään asiaa Intiaan. Kunnollinen ja tasainen Otto petti kaikki Pihlan odotukset osoittautumalla yllättäen sitoutumiskammoiseksi pelkuriksi.

Maalle muutto kevättalvella vuoden verran autiona olleeseen taloon on tietysti hankalampaa kuin kaupunkilaistyttö on kuvitellut. Seuraa joukko kommelluksia, joista Pihla selviää sisulla ja ympärille ilmestyvien miesten avulla. Useampikin kaksilahkeinen herättää Pihlassa lämpimiä tuntemuksia, vaikka Ottoa hän silti vielä kaipaa.

Ajallisesti tarina kattaa noin sen yhdeksän kuukautta, jonka odotusaika kestää. Ennen loppua vauva ehtii syntyä ja Pihla järjestellä elämänsä palaset kohdilleen.

Lukiessa kannattaa turha realismihakuisuus unohtaa ja antautua kerronnalle. Vaahtera oikoo turhat mutkat, ja Pihlan selviytymistarinasta nauttii ja sen parissa viihtyy. Juoni ei ole mitenkään turhan koukeroinen ja romanttisen kuvion ratkeamisenkin aavistaa todennäköisesti kuka tahansa oikein, mutta sehän on tämän tyylilajin ominaisuuksia. Huumori miellytti minua lempeydellään. Pihla ei koheltele kohtuuttomasti, eivätkä sivuhenkilötkään ole aivan mahdottoman karrikoituja, kenties Ottoa lukuun ottamatta. Ei mitään ääneen naurattavaa, mutta hyvälle mielelle tästä kyllä tuli! Luin kirjan lähes yhteen menoon illassa, mikä sekin kertoo jotakin.

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Tammi 2013. 239 s.

Jaana Taponen: Stockan herkku

Anna ja Donna ovat kummallinen ystävyspari. Donna on viimeisen päälle tuunattu kosmetologiyrittäjä, sinkku saalistaja, joka vain vaivoin voi sietää edes kummityttöään, 13-vuotiasta Juulia. Anna, Juulin äiti, on nukkavieru freelancetoimittaja, jonka suuri rakkaus eli aviomies Samuli on vuosi sitten yllättäen muuttanut uuden naisensa luo. Annan sydän on edelleen pirstaleina, eikä työnteostakaan ole tullut oikein mitään Samulin lähdön jälkeen. Rahat ovat lopussa ja elämänilo tiessään.

Stockmannin Herkussa naiskaksikko törmää kaikkien naisten kävelevään märkään uneen, Daniel Degerothiin. Kalliin näköinen unelmapakkaus ei vilkaisekaan trimmattuun Donnaan vaan luo turhan lämpimiä katseita Annan suuntaan. Donnan on toimittava nopeasti. Niinpä hän siltä seisomalta kutsuu Danielin juhliinsa, joihin myös Anna on vastahakoisesti tulossa. Ohimennen Daniel maksaa Annan kauppalaskun, tällä kun ei ole ihan viimeistä tarvittavaa euroa kukkarossaan.

Tällainen on Jaana Taposen neljännen kirjan eli Stockan herkun lähtöasetelma. Alku vaikuttaa chiclitin peruskamalta, mutta aika nopeasti mukaan hiipii toisenlaisiakin sävyjä. Jo Donnan juhlissa paikalle saapuu salaperäinen Ben, joka Annan käsityksen mukaan haluaa lainata Danielilta rahaa. Daniel taas haluaa kaikin keinoin iskeä Annan, joka pyristelee vastaan minkä kerkeää. Donna koettaa kaikkensa saadakseen merkillisen välinpitämättömän Danielin kiinnostumaan itsestään. Ben vaikuttaa käytöksen ja ulkonäön perusteella balkanilaiselta torpedolta, mutta paljastuu pian paljon proosallisemman ammatin harjoittajaksi.

Kun ex-mies Samuli häipyy kuvioista lopullisesti, Anna masentuu entistä pahemmin. Samalla myös taloudellinen ahdinko muuttuu pahasta unesta painajaiseksi. Kun Daniel alkaa houkutella Annaa lohtumatkalle Lontooseen, alkaa naisen vastarinta murentua. Mutta mikä on lopulta totuus mielettömän upeasta Daniel Degerothista?

Tarinan kepeys alkaa karista toden teolla jo ensimmäisen osan lopussa, mutta kierrokset vain kovenevat loppua kohden. Kovin keveinä en nimittäin pidä anoreksiaa, kiristystä, kuolemaa tai toistuvia raiskauskuvauksia, vaikka niitä huumorilla höystettäisiinkin. Pidin tätä sävyn ja aiheitten ristiriitaa paikoin aika hämmentävänä, vaikka se tietysti tuo oman jännitteensä kokonaisuuteen. Mistään samanlaisesta leppoisasta hyvänmielenkirjasta ei ole kyse kuin vaikkapa viimeksi lukemani Veera Vaahteran Onnellisesti eksyksissä, joka sekin määriteltäneen naisviihteeksi ja ehkä myös chiclitiksi. Henkilöt on tyypitelty ja kuormattu kliseillä lähes liikaakin, mutta esimerkiksi Donnan ulkokuorta raotellaan ihan lupaavasti ja käyttäytymistä perustellaan, lopulta.

Mutta vaikka olin hämmentynyt, ahmin silti tämän nopealukuisen ja juonivetoisen kirjan parissa illassa. Oli vain pakko saada tietää, kuinka naisten (ja miesten) lopulta käy, kuka vetää pisimmän korren. Loppu on Annan kannalta onnellinen, mutta muutama muu juonenkuvio jää mukavasti avoimeksi.

Kariston sivuilta löytyy lyhyt esittely Jaana Taposesta ja hänen tuotannostaan. Unelmavarkaan ovat lukeneet ainakin Tata ja Booksy, Lalalandian Anuliini ja Susa. Taposen vuonna 2008 ilmestyneestä esikoisesta eli kirjasta Väärä varustus löytyy arvio Inahduksesta ja Peoran kirjoista. Kovin laajaa bloginäkyvyyttä tämä tuottelias kirjailija (neljä kirjaa viidessä vuodessa) ei ole siis saanut. Oletko sinä lukenut ja kenties kirjoittanut? Kerro, niin linkitän lisää.

Jaana Taponen: Stockan herkku

Karisto 2012. 413 s.

Tilanpuute kirjahyllyssä on edelleen krooninen, joten tämäkin uutuusteos olisi lähdössä uuteen kotiin. Vinkkaa kommenttilaatikossa, jos olet kiinnostunut. Jos kiinnostuneita ilmaantuu useita sunnuntaihin 8.7. klo 12 mennessä, arvon kirjan. 

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Löysin itselleni uuden kirjailijan Pauliina Vanhatalon kevään 2012 Tammen luettelosta. Ensikosketus kirjailijan tuotantoon oli vaikuttava Korvaamaton, joka on aiheeltaan raskas mutta kirjana todella hieno. Kirjaa lukiessani tutustuin kirjailijan verkkosivuihin, joista kävi ilmi, että Vanhatalolta tuli tänä vuonna toinenkin kirja, salanimellä Veera Vaahtera kirjoitettu Onnellisesti eksyksissä.

Ideana on ollut, että kirjailijanimen alla kirjoitetut kirjat ovat keveitä lemmentarinoita vähän Jane Austenin, Hilja Valtosen ja Helen Fieldingin tyyliin. Nämä esikuvat voikin tunnistaa teoksen takaa, vaikka minulle mieleen tuli lähinnä Kirsti Ellilä, joka on tunnustautunut älykkään naisviihteen tekijäksi(kin). Tämän lajityypin kirjallisuus ei ehkä ole minulle juuri sitä ominta, jota mieluiten luen, mutta Ellilän kaikista teoksista olen varauksettomasti pitänyt, eikä Vaahteran esikoinenkaan ollut lainkaan hullumpi. Viihdyin sen parissa oikein hyvin!

Kirjan minäkertoja, 27-vuotias Emma Aaltonen, on oman elämänsä haahuilija. Hän on muuttanut useampaan kertaan opiskeluaikanaan paitsi kaupunkia myös pääainetta, samoin poikaystävää. Eräänä keväisenä päivänä Emma saa tarpeekseen elämänsä päämäärättömyydestä ja laatii itselleen listan tavoitteista. On valmistuttava, saatava työpaikka ja kunnon koti opiskelijasolun tilalle. Epämääräiset mutta kiinnostavaongelmaiset miehet eivät enää kuuluisi kuvioihin.

Nopeasti Emma huomaa tarvitsevansa jo gradun valmiiksi saamiseen henkilökohtaisen piiskurin. Kontrollifriikki ystävätär Sanni sopii tehtävään kuin valettu. Lisäkannustimeksi sovitaan, että Sanni saa Emmalle rakkaan Nopsa-fillarin, jos tulosta eli gradua ei ala syntyä.

Miesrintamalla ongelmia onkin enemmän. Itserakas Janek ei suostu luovuttamaan vaan roikkuu edelleen Emman perässä. Sydämentykytyksiä aiheuttaa ällistyttävän komea graduohjaaja Miikka. Pahinta on kuitenkin, että Sannin uusi rakkaus Ilari vaikuttaisi juuri sellaiselta mieheltä, jonka Emma tarvitsisi. On vielä kunnollinen Jukkakin, joka on Emmasta kiinnostunut. Onko tästä joukosta kukaan Emmalle se oikea? Emma ei onneksi suhtaudu rakkauteen kovin siirappisesti.

Pidin Vaahteran tyylistä antaa Emman päätyä varsin usein hyvinkin rationaalisiin ratkaisuihin. Emma ei shoppaile tai hölmöile enempää kuin suomalainen peruskunnollinen nainen, eikä hän huokaile ulkonäköasioista tai laihduta vimmatusti vain sortuakseen heti suklaaseen. Emmasta alkaa kirjan mittaan todella pitää!

Muut henkilöt ovat karrikoidumpia. Esimerkiksi Emman ylihuolehtiva äiti on tuttu hahmo tämän genren kirjoista. Kun Emma kerran on sinkku ja parhaassa lapsentekoiässä, tyrkyttää hyvää tarkoittava äiti Emmalle sulhasehdokkaita tavan takaa rasittavuuteen asti. Leipominen ja kunnon siivoussessio ovat äidin lääkkeet kaikkiin vaivoihin. Sanni on myös aika liioiteltu hahmo, mutta ihan sympaattinen kuitenkin. Miehetkään eivät ole ihan yksiulotteisia vaan voivat jopa kehittyä!

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Tammi 2012. 272 s.

Muita blogiarviota ainakin  Tuulian ja Jaanan blogeissa.

Kroonisen kirjahyllyahtauman takia tämä nopealukuinen hyvänmielen kesäkirja lähtee kiertoon. Ahtauma on todella paha, sillä eilen kirpparilla käteeni osui aivan virheetön kappale Riku Korhosen Lääkäriromaania vain kuuden euron hintaan, mutta jouduin jättämään himoitun teoksen sinne. Ei nimittäin enää mahdu hyllyyn! Jos siis tämä uutuuskirja kiinnostaisi Sinua, jätä kommentti alas. Jos halukkaita löytyy useampia, arvon kirjan keskiviikkona 4.7. klo 12 mennessä ilmoittautuneiden kesken!

Kaisa Ikola: Oikein nurin

Julkaisin opiskeluaikanani 15 lasten- ja nuortenkirjaa ihan "oikean" kustantajan kautta. Siksi olikin aikamoinen shokki, kun 10 vuoden tauon jälkeen yritin palata kirjailijaksi, eikä aikuisten maailmaan ja varsin ajankohtaiseen aiheeseen sijoittuva romskuni kelvannut kellekään.

Omakustanteeseen ei ollut varaa, joten tällä hetkellä "myyn" kirjaa vähän persoonallisella tavalla. Tällä hetkellä on palkkatyö, joten maine on nyt rahaa tärkeämpi. ;)

Omakustanteita vastaan kieltämättä on vähän ennakkoluuloja - mutta toisaalta kustantajien kautta ilmestyy sellaistakin roskaa, ettei voi kuin ihmetellä. Sehän on totuus, että jos kirjoittaa tavalla joka miellyttää juuri sitä yhtä kustannustoimittajaa, pääsee läpi - mitäpä siitä, vaikka 100 muuta lukijaa inhoaisi tekstiä.

Näin kirjoittaa Kaisa Ikola kommentissaan aiempaan tekstiini Onko omakustanne valekirjallisuutta? Kiinnostuin Ikolan kertomasta persoonallisesta kirjanmyyntitavasta ja itse romaanistakin niin paljon, että kävin hänen ohjeidensa mukaan ostamassa sen. Yllä olevat linkit vievät mukavasti asian ääreen, eli jos kiinnostutte, klikatkaapa.

Lyhyesti tilanne on siis se, että Ikola on julkaissut ensimmäisen kirjansa Lauran syyslukukausi 12-vuotiaana Kontakti-sarjassa. Jatkoksi syntyi vielä Lauran kevätlukukausi seuraavana vuonna. 16-vuotiaana Ikola julkaisi ystävänsä Minna Kulmalan kanssa ensimmäisen osan suositusta Hullu luokka -sarjasta, johon kuuluu kaikkiaan kymmenen nuortenromaania. Niistä viimeinen ilmestyi vuonna 2000. 1990-luvulla ilmestyi myös kolmiosainen historiallinen Ylämaa-sarja. Ammatiltaan Ikola on nykyään historioitsija, ja hän on julkaissut useita historiikkeja yms. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä.

Kaikesta tästä taustasta huolimatta Ikola siis ei saanut kaupattua neuleromaaniksi kutsumaansa Oikein nurin -kirjaa yhdellekään kustantamolle. Edes käsityölehdet eivät olleet kiinnostuneita julkaisemaan tekstiä jatkokertomuksena. Ikola on työstänyt käsikirjoitusta muiden töiden ohella kolme vuotta ja saanut sitä varten taloudellista tukea Pohjanmaan taidetoimikunnalta. Lunastin siis kirjan itselleni, tulostin ja mapitin 275 sivun nivaskan tekstiä. Ja luin. Pidin. Ja hämmästyin yhä enemmän. Mitä kustantajat oikein ajattelevat ja haluavat? Tarjolla on lähes täysin valmis käsikirjoitus, jonka kirjoittajalla on jo valmiiksi nimeä kirjallisuusmaailmassa. Aihe on tuore ja kirjoitustyyli vetävä. Teemat ovat ajankohtaisia ja punnittuja, vaikka käsittelytapa on kevyehkö. Mutta ei siis todellakaan kelpaa, ei kenellekään! Samaan aikaan kuitenkin kustannetaan kaikenlaista, kuten siinä aiemmassa tekstissäni jo totesin, ja kutsutaan vielä kynäilijöitä kirjailijoiksi.

Oikein nurin -kirjan päähenkilö on pikkuisen päälle kolmikymppinen Anni. Hän työskentelee nykyajan tyypilliseen tapaan epätyypillisessä työsuhteessa eli projektinvetäjänä KÄNÄ-hankkeessa. KÄNÄ on lyhenne sanoista käsityöyrittäjille näkyvyyttä, ja kyseessä on EU-rahoitteinen hanke, joka on päättymässä mutta kenties saamassa jatkoa. Edessä on vielä iso ponnistus, kun Annin pitää järjestää hankkeen yrittäjille oma pöytä kaupungissa järjestettäville käsityömessuille.

Anni on muuttanut kihlattunsa Jaakon kotikaupunkiin (joka jää nimettömäksi). Jaakko on menestyvä rakennusyrittäjä, jonka työpäivät tuntuvat vain venyvän venymistään. Hieman ujo Anni tuntee olonsa vieraassa kaupungissa yksinäiseksi ja hylätyksi. Paras ystävä Ninni asuu sinkkuna Helsingissä. Ninni pitää rohkeaa sinkkunaisen päiväkirjablogia ja houkuttelee Anniakin perustamaan blogin torjumaan yksinäisyyttä ja purkautumiskanavaksi. Pitkään epäröityään Anni uskaltaa yrittää. Kuin sattumalta hän löytää blogimaailmasta käsityöblogit. Aina käsitöitä kammonnut Anni alkaa kuin varkain viehättyä käsillä tekemisestä. Pian blogit ja käsityöt imaisevat hänet maailmaansa. Harmi vain, että Jaakolla tuntuu olevan jotakin käsityöharrastusta vastaan.

Parin kuukauden ajan seurataan Annin ja Jaakon suhteen kehittymistä. Yhtä tärkeätä on kuitenkin käsitöiden maailmaan hurahtaminen, jota Ikola kuvailee suorastaan koukuttavasti. Jos en olisi vakaasti päättänyt jo ajat sitten, että en ehdi tehdä käsitöitä, olisin voinut jopa kaivaa puikot esiin minäkin. Käsityöblogien turvallinen yhteisö, kauppojen lankahyllyt, neuletapaamiset ja lehtien ja kirjojen pyörryttävän kauniit kuvat lumoavat lukijankin, Annista puhumattakaan. Myös blogimaailman kuvaus on oivaltavasti kirjoitettu. Oli hauska seurata Annin etenemistä bloginpitäjänä ja verrata sitä omaan blogistihistoriaansa. Eivät kirja- ja käsityöblogit kauheasti toisistaan eroa. Romaanin loppu on koskettava ja uskottava. Tunnustan, että itkeä tirautinkin pikkuisen.

Jos olisin kustannustoimittaja, pistäisin käsikirjoituksen vielä yhdelle oikoluku- ja muokkauskierrokselle. Se ei kuitenkaan vaatisi kuin pientä huolittelua. Yhden kohtauksen haluaisin poistaa (tai ainakin muokata), koska siinä Anni toimii epäloogisesti ja ylidramaattisesti, luonteensa vastaisesti. Lisäksi pitäisi esimerkiksi monitori vaihtaa näytöksi ja miettiä, voisiko Annilla kenties olla oma läppäri tai nettiyhteys puhelimessaan. Mutta muutoin käsikirjoitus on ihan valmis romaani. Hyvä sellainen.

Kunnes joku kustantaja älyää tämän napata, Ikola siis myy kirjaa netissä PDF-tiedostona. Ostos kuitataan kertomalla kirjailijalle, mihin hyväntekeväisyyteen aikoo osallistua. Minä lupasin laittaa rahaa Kirkon ulkomaanavun Toisenlainen lahja -keräykseen. Olen nyt lunastanut lupaukseni ja hankkinut verkkokaupasta koulutarvikkeet. Lahja mielestäni sopii teemaan. Hyvältä tuntuu tietysti tehdä tällainen hyvä teko, mutta kyllä kirjailijakin ansaitsisi työstään palkan. Aina se vain ei tunnu onnistuvan!