Thua Aalto: Augustan tehtävä

 

Turkulainen Augusta Heurlin (1826–1888) perusti keisarin luvalla vuonna 1861 Heurlinska skolanin eli Heurlinin koulun ja toimi koulun johtajattarena kuolemaansa saakka. Maineikas Heurlinin koulu jatkaa tavallaan edelleen toimintaansa, sillä se liitettiin erilaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1971 osaksi Katedralskolan i Åbo -lukiota.

Augustan tehtävä aloittaa Heurlinin koulu -nimisen historiallisten romaanien sarjan ja on samalla sanataideohjaaja ja Turku-opas Thua Aallon esikoisromaani. Idea biofiktiivisestä romaanisarjasta, joka kertoo turkulaisesta vuosina 1891–1955 upeassa Trappin talossa Aurajoen rannalla sijainneesta tyttökoulusta, on oivallinen. Naispäähenkilö, tyttöjen ja naisten koulutuksen historia ja 1800-luvun Turku ovat mitä parhaimpia historiallisen romaanisarjan rakennusaineksia, kuin juuri minun valitsemiani.

Siksi on todella harmi ja sääli, että Augustan tehtävä -romaaniin lataamani odotukset eivät täysin täyttyneet.

Tiedän kirjailijoiden inhoavan sitä, että lukijat kertovat, miten teos olisi heidän mielestään pitänyt kirjoittaa. Yritän pitää tämän mielessäni, mutta melko runsaasti historiallisia romaaneja lukeneena en voinut välttyä tietyiltä vertailuilta. Mieleen nousi muutamakin keino, joiden avulla teos olisi ollut toimivampi eli enemmän minun makuuni sopiva.

Romaanin lukijalle osoitetuissa jälkisanoissa kirjailija toteaa Augusta Heurlinista kertovan romaanin olevan ’todellisista henkilöistä ja tapahtumista kertova kuvitteellinen tarina’, jonka tärkeimpiä lähteitä ovat olleet Augusta Heurlinin päiväkirjat ja kirjeet, joita säilytetään Åbo Akademin arkistossa.

Kenties tämä aineisto on vaikuttanut romaanin rakenteeseenkin, sillä se kertoo minämuodossa Augustan elämästä alkaen vuodesta 1840 vuoteen 1861 asti. Alussa vielä Augusta muistelee isänsä kuolemasta kertoessaan myös varhaisempaa lapsuuttaan. Tarinan kehyskertomuksena ilmeisesti elämänsä ehtoota elävä Augusta kirjoittaa kirjeen salaperäiselle elämänsä rakkaudelle R:lle:

”Nyt lehteilen vihkojani ja kirjoitan tämän kirjeen sinulle, jotta ymmärtäisit, miksi valitsin niin kuin valitsin. Tunnen pakottavaa tarvetta sanoa sanottavani. Aloitan alusta ja kerron kaiken, koko elämän. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän mieleeni tulvii.”

Ja sitten Augusta ryhtyy toimeen aloittaen siis vuodesta 1840, jolloin kuusilapsisen perheen isä, virka- ja liikemies Sven Niklas Heurlin menehtyi ja äiti Maria Heurlin jäi leskeksi. 14-vuotias Augusta on nuorin tytöistä, ja hänellä on kaksi pikkuveljeä. Isä on kannustanut selvästi maailmaan uteliaasti suhtautuvaa lukuhaluista tytärtään valitsemaan oman tiensä, mitä se sitten tarkoittikin. Äiti sen sijaan pitää kaikki tyttärensä tiukasti vanhakantaisessa otteessaan. Naisen on syytä solmia edullinen avioliitto. Muu ei tule kyseeseenkään.

Perheen tyttöjä varten on taloon palkattu kotiopettajatar, mutta pojat koulutetaan yliopistoa myöden. Heidän on seurattava virkamiesuralla isänsä jalanjäljissä. Augusta ei piittaa avioliittoajatuksesta ainakaan sen jälkeen, kun hän eräissä tanssiaisissa ohimennen tapaa mystisen R:n, johon hän oikopäätä rakastuu teoksen prologin perusteella loppuiäkseen. Harmillisesti R. on naimisissa, mutta Augusta ja R. aloittavat silti vuosia kestävän kirjeenvaihdon.

Vuodet kuluvat. Perhe kohtaa vastoinkäymisiä ja ankaria menetyksiä, ja Augusta pysyy vanhemman sisarensa tavoin naimattomana. Häntä kiinnostavat kirjat, lukeminen ja opiskelu, mutta mahdollisuudet ovat varsin kapeat. Naisten on sopivaa lukea korkeintaan runoja.

Augustalla on ajoittain kova halu olla hyödyksi ja tehdä jotain hyödyllistä. Säätyläisnaisilta se on kuitenkin kiellettyä. Olisi parasta keskittyä kirjontaan ja korkeintaan franskan opiskeluun. Jostain hän saa ajatuksen, että hän haluaa perustaa koulun tytöille. Äidin elinaikana asiaa ei kuitenkaan pysty käytännössä edistämään mitenkään, joten vuosi toisensa jälkeen lipuu sormien välistä Augustan haikaillessa milloin saavuttamatonta R:ää, milloin perustamatonta kouluaan. 

Kummassakaan jokseenkin heppoiselta vaikuttavassa (siis lukijan mielestä niistä saamiensa tietojen ja perustelujen pohjalta) unelmassa ei ole aineksia romaanin jännitteeksi. Ja juuri tämä eli jännitteettömyys lienee teoksen keskeinen ominaisuus, eli draaman kaari on sarjan aloitusosassa vielä kovin heikosti hahmottuva. 

Ja jokaisen vuoden tapahtumattomuuden kirjailija on siis halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Kun kirjan puolivälissä tajusin, että neljänsadan sivun jälkeenkään ei Heurlinin koulua saada perustettua, aloin vaipua epätoivoon. Onneksi Augusta sentään matkustaa lopulta Pietarsaareen opiskelemaan tyttökoulunpitoa Laurénin kouluun, eli lopultakin aletaan päästä edes vähän asiaan!

Aallolla on sujuva kynä, eli kielen puolesta Augustan tehtävä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Sekaan on ripoteltu osuvia vanhahtavia sanoja ja ilmauksia, jotka elävöittävät tekstiä. Myös ajankuva on huolella rakennettu, ja kirjan lopusta löytyvä mittava tausta-aineistoluettelo todistaa, että faktat ovat kunnossa. Mutta kuten sanottua, valittu rakenne on puuduttava, varsinkin kun kokonainen paksu romaani vain pohjustaa itse aihetta, jonka pariin päästään vasta tulevassa sarjan osassa.

Neljänsadan sivun mittaisen lukumatkan jälkeen toivoisi voivansa sanoa, että on perinpohjaisesti tutustunut päähenkilöön ja ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan. Sekään ei oikein minulta sujunut. Augusta tuntuu kovin häilyvältä ja ailahtelevalta luonteelta. Päähänpinttymä koulun perustamisesta vaikuttaa, kuten sanottu, olevan melko heppoisella pohjalla, eikä varsinaisiin käytännön ongelmien pohdintaan saati niiden ratkaisemiseen asti kirjassa päästä.

Tuntuu, kuin Augusta aina välillä muistaisi, että hän turhautuu toimettomana ja hyödyttömänä ikäneitona, mutta sitten asia taas hautautuu pitkäksi aikaa erilaisten arkisten puuhien ja ajanvietteiden alle. Palava kutsumus kasvatus- ja opetustyöhön ei oikein Augustasta välity. Ehkä se seuraavassa romaanissa roihahtaa jo kunnon liekkiin?

Thua Aalto: Augustan tehtävä
Heurlinin koulu 1.
Bazar 2026. 414 s.

Arvostelukappale.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Olen parikymmenvuotisen äidinkielen opettajan urani aikana puhunut paljonkin Elias Lönnrotista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Oman mausteensa asiaan toi työpaikkani sijainti silloisen Sammatin kunnan kyljessä. Paikkarin torppa on tullut tutuksi ihan konkreettisena paikkana, samoin sen pihapiirissä tönöttävä Lönnrotin näköispatsas.

Elias Lönnrotin patsas Paikkarin torpan lähellä.
Kuva Teuvo Kanerva, Finna.
Patsas Eemil Halonen.

Sen sijaan en ole juurikaan uhrannut ajatuksia Lönnrotin varsinaiselle elämäntarinalle saati hänen perheelleen ja omaisilleen. Olin toki pannut merkille, että hän oli avioituessaan jo varsin kokenut (omana aikanaan jo ikämies eli 47-vuotias) ja että suurin osa hänen mittavista runonkeruumatkoistaan oli silloin jo tehtynä. Samaten olin huomannut, että Lönnrot oli aika paljonkin vaimoaan vanhempi. Sammatin hautausmaalla sijaitsevassa hautakivessä on liuta nimiä, joiden perusteella voi päätellä jotain perheen tarinasta.

Tätä taustaa vasten oli oikein iloinen yllätys huomata, että Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Maria Piponiuksesta, josta en tiennyt yhtään mitään.

Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin loppuun Taustaksi-nimisen osion, jossa hän kertaa muutamia faktoja, kuten keskeisimmät Lönnrotien perheeseen liittyvät vuosiluvut. Osiossa on myös mittava lähdeluettelo, joka paljastaa, kuinka valtavasti Lönnrotista on kirjoitettu ja julkaistu hänen itsensä kirjoittamaa erilaista materiaalia, kuten kirjeenvaihtoa ja matkakertomuksia.

Sen sijaan Maria Piponiuksen tarinan raamit kirjailijan on pitänyt kaivaa esiin tästä materiaalista ja käytännössä etsimällä etsiä tietoja. Tämä tietysti toisaalta antaa biofiktion kirjoittajalle paljon liikkumatilaa, jossa käyttää luovuutta ja kirjallista vapautta.

Faktat ovat karut. Elias Lönnrot ja Maria Piponius solmivat avioliiton vuonna 1849. Pariskunnan esikoinen, Elias-poika, eli vain vähän yli kaksivuotiaaksi (1850–1852). Maria Piponius menehtyi keuhkotautiin vuonna 1868 vain 45-vuotiaana. Kolme neljästä tyttärestä kuoli vielä ennen Elias Lönnrotin kuolemaa, kukin parikymmenvuotiaina tai alle 1870-luvulla. Koska Lähteenmäen romaani kertoo Mariasta, näitä tyttärien menetyksiä teoksessa ei käsitellä, mutta ne väikkyvät kyllä lukijan mielessä, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt.

Lähteenmäki on kirjoittanut Mariasta kiinnostavan ja vahvan, päämäärätietoisen ja älykkään naisen. Marian ja Eliaksen suhde on kiihkeän fyysinen ja heillä on myös tärkeä henkinen yhteys. Yhteiselämä ei kuitenkaan ole pelkkää idylliä. Esikoislapsen traaginen menetys on luonnollisesti kova koetinkivi. Muitakin vastuksia riittää. Lönnrot ei ole helpoin kumppani, ja esimerkiksi suuret talonrakennus- ja kunnostusprojektit, joita pariskunta ehtii yhdessä toteuttaa kaksi kappaletta (ensin Kajaaniin, sitten myöhemmin Sammattiin), ovat pääosin Marian harteilla.

Naisen asema ei 1800-luvulla ollut kaksinen, ja teema nousee luonnollisesti esiin tässäkin aikakautta kuvaavassa teoksessa. Marian suvussa käytetään termiä morsiussuru, joka kertoo siitä, millaisia uhrauksia naiset ovat joutuneet ja joutuvat tekemään. Esimerkiksi Marian sisar Kaarina on avioitunut varakkaan miehen kanssa, koska oman perheen varat ovat huvenneet epäonnen seurauksena. Perheen etu siis meni naisen oman edun ja tahdon edelle. Biina-siskon tarina on toisella tavalla surullinen, sillä sisaren rakas sulhanen ehti menehtyä ennen avioliiton solmimista.

Maria ei siis morsiussurua joudu kokemaan, sillä hän solmii rakkausavioliiton. Lähteenmäki kuvaa pariskunnan jokseenkin tasaveroiseksi, sillä Maria on kuitenkin jo 26-vuotias aikuinen ja maailmaa nähnyt nainen avioituessaan, eikä enää asu Oulussa perheensä luona vaan hankkii oman elantonsa sukulaismiehen sahalla taloudenhoitajan tehtävissä Kajaanissa. Marian perhe ei ole mitenkään erityisen otettu sulhasesta, vaikka Lönnrot sentään on lääkäri. Miehen runonkeruumatkat herättävät lähinnä epäluuloa ja niistä tehdään pilaa. Kovin iäkäskin sulho on.

Lönnrot oli toimelias kovin monella alalla, ja Lähteenmäki antaa ymmärtää, että myös vaimo Marialla oli oma merkittävä osuutensa monessakin projektissa. Laajalti arvostettu ja kunnioitettu aviomies merkitsi kuitenkin kaikki yhteiset ja Marian omatkin aikaansaannokset suvereenisti omiin nimiinsä. Olisipa hienoa saada tietää, kuinka paljon Elias Lönnrotin nimissä julkaistuista töistä ihan oikeasti on jonkun muun, kuten vaikkapa juuri Maria-vaimon edistämää ja aikaan saamaa.

Marian kirja kertoo Maria Lönnrotista, os. Piponiuksesta, (1823–1868), mutta ei minämuodossa vaan ulkopuolista kertojaa käyttäen. Marian osuuksien lomassa on otteita Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnöistä. Lähteenmäki avaa lyhyesti myös niitä Taustaksi-osiossa. Kyse on kuvitteellisesta päiväkirjasta, joka kuitenkin perustuu Lönnrotin matkakertomuksiin, kirjeisiin, päiväkirjoihin ja julkaistuihin teoksiin. Ne tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Viimeinen merkintä tässä kuvitteellisessa päiväkirjassa on ajalta Marian eli Marin kuoleman ja hautajaisten väliseltä ajalta. Marian kirja siis päättyy Elias Lönnrotin sanoihin.

Pidin Marian kirjasta kovasti! Se avasi uusia raikkaita näkökulmia jo kovin kaluttuna pitämääni aiheeseen. Kirjan lukemisesta on jo tovi, ja ehdin tässä välillä myös kuulla tietokirjailija Irma Sulkusen haastattelun Helsingin kirjamessuilla. Sulkunen julkaisi alkuvuodesta 2025 teoksen Elias Lönnrot – ja hänen pitkä varjonsa (SKS). Myös Lähteenmäki kertoo ehtineensä lukea tämän kirjan ennen Marian kirjan painoon lähettämistä (se mainitaan myös romaanin lopun lähdeluettelossa).

Sulkusen teoksesta löytyy uutta tietoa myös Lönnrotien Ida-tyttärestä, joka isänsä kuoleman jälkeen muutti pysyvästi ulkomaille. Mietin jo kirjamessuilla teoksen hankkimista, mutta tein siitä nyt tätä blogikirjoitusta tehdessäni kirjastovarauksen. Lisäksi olen päättynyt, että ensi kesänä on päästävä käymään Sammatissa Lammin talolla eli Lönnrotin viimeisessä kodissa. Talo on museo, mutta sen aukiolo on kovin rajattua.

Lisäys tekstiin 15.1.2026:

Olin ajastanut tämän kirjoitukseni julkaisun. Jutun ilmestymispäivänä (14.1.2026) kävin noutamassa varaamani Sulkusen teoksen lähikirjastostani. En tässä vaiheessa pystynyt lukemaan kirjaa alusta alkaen ja kokonaan, vaan päädyin poimimaan siitä ne osuudet, jotka alkoivat erityisesti kiinnostaa Lähteenmäen Marian kirjan luettuani.

Tietoteos on perusteellinen ja kiinnostava sekä yleistajuisesti ja vetävästi kirjoitettu, joten sen hankkiminen omaan kirjastoonkaan ei ole täysin mahdoton ajatus. Kirjan avaa valaisevasti sen tosiseikan, että Maria Piponiuksesta, myöhemmin Lönnrotista, on todellakin ollut käytettävissä hyvin vähän tietoa. Harmi.

Sen sijaan Sulkunen selvittää varsin perusteellisesti, miten Marian siskonpojan Gustaf Selinin lyhyeksi jäänyt elämä ajautui pisteeseen, jossa tämä näki ainoaksi mahdollisuudekseen itsensä ampumisen. Tragedia oli merkittävä käänne Lönnrotien ja erityisesti Marian elämässä.

Ne niukat tiedot, mitä Sulkusella on ollut käytettävissään Marian ja Eliaksen keskinäisistä väleistä, kertovat koko lailla toisenlaista tarinaa suurmiehen vaimon osasta kuin Lähteenmäen romaani. Ristiriita on mielenkiintoinen ja hyvä muistutus siitä, mikä on biofiktion luonne. Se on ennen kaikkea ja nimenomaan fiktiota.

Sulkusen kirjasta vasta opin (noloa myöntääkin), että Lönnrotit tosiaan ostivat Sammatista Nikun tilan ja rakennukset, jotka ilmeisesti Marian johdolla saatiin uuteen kukoistukseen. Perhe asui Nikussa vielä Marian kuoleman jälkeenkin, mutta kun myös Maria-tytär menehtyi vuonna 1874, Elias Lönnrot teki päätöksen muutosta aiemmin hankkimaansa Lammin taloon ja Nikun myynnistä.

Ida-tytär oli ainoa Lönnrotien lapsista, joka eli aikuiseksi. Hän menehtyi Italiassa Sienassa vuonna 1915 silti vain 59-vuotiaana vakavien sairauksien runtelemana. Ida ei avioitunut eikä saanut lapsia. Sulkunen avaa Ida Lönnrotin luonnetta ja elämää mielenkiintoisesti.

Jälleen siis kävi niin, että romaanin luettuani piti etsiä käsiin tietokirja samasta aihepiiristä. Sulkunen muistutteli taas mieliini Hilja Haahden romaanin Sammatin sisarukset (Otava, 1947), joka kertoon Lönnrotin perheen tyttäristä. Olen siihen nyt törmännyt parin vuoden sisään jo kolmesti, joten jokohan olisi pian aika sekin lukea.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja
WSOY 2025. 358 s.

Arvostelukappale.

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa
SKS 2025. 413 s.

Lainattu kirjastosta.

Asko Jaakonaho: Kulta-aura

 

”Valehtelu taiteen vuoksi ei ole valehtelua, vaan totuuden etsimistä.”

Vuonna 2024 Asko Jaakonahon biofiktiivinen historiallinen romaani Kulta-aura oli Tulenkantaja-ehdokkaana. Palkinto jaetaan Tampereen kirjafestareiden yhteydessä, ja palkitsemistilaisuus on yksi kaksipäiväisen tapahtuman ehdottomista kohokohdista. Kaikki ehdokkaat ovat paikalla, ja heitä haastatellaan ehdokaskirjoistaan.

Kuulin tuolloin ensimmäisen kerran eksentrikko Sigurd Wettenhovi-Aspasta (1870–1946), joka on Kulta-auran päähenkilö. Jaakonahon kertoma pääpiirteittäinen W-A:n elämäntarina oli niin uskomaton ja kiehtova, että kävin tilaisuuden jälkeen ostamassa kirjan kustantaja Aviadorin tiskiltä.

Myöhemmin romaanin kiinnostavuus nousi vielä useita pykäliä, sillä sain tietooni Wettenhovi-Aspan erämaa-ateljeen sijainneen vain puolen tunnin automatkan päässä kotoani. Enkä ollut siitäkään koskaan kuullut mitään.

Kuva peräisin tästä julkaisusta.

Wettenhovi-Aspa rakennutti Vilniemen huvilan Karjalohjalle Lohjanjärveen pistävälle pienelle niemelle 1900-luvun taitteessa ensimmäisen vaimonsa ranskalaisen Marie Sophie Paillardin kanssa. Erikoinen rakennus sai paikallisten suussa lempinimen kahvimylly, koska sen alin kerros oli toista kerrosta pienempi ja kolmas kerros eli ateljee oli käytännössä valtavan pyramidinmuotoisen katon sisäpuolella. Wettenhovi-Aspa testamenttasi kiinteistön tontteineen Suomen Kuvaamataiteilijain Liitto ry:lle, joka ilmeisesti omistaa tontin edelleen. Pahoin rappeutunut huvila purettiin vuonna 1981.

Wettenhovi-Aspa oli kertakaikkisen erikoinen henkilö, ja vähän poikkeuksellisestikin Jaakonaholla lienee ollut käytettävissään hyvin runsaasti materiaalia historiallisen elämäkertaromaaninsa päähenkilöstä. Materiaalia on ollut niin paljon, että kirjailija on päätynyt jättämään myös melko olennaisia faktoja kokonaan pois, kuten Wettenhovi-Aspan toisen vaimon saksalaisen viulutaiteilija Gertrud Gerty Jendritzkyn.

Sigurd Wettenhovi-Aspa aloitti uransa kohtalaisen menestyvänä taidemaalarina. Hän opiskeli maalausta ulkomaisissa taidekouluissa ja osallistui merkittäviin näyttelyihin Helsingissä ja Pariisissa 1890-luvulla. Teoksistaan hän sai palkintoja, ja niitä myös myytiin jonkin verran.

Jostain syystä taidemaalarin ura ei kuitenkaan riittänyt Wettenhovi-Aspalle, vaan innostusta ja energiaa riitti monenlaisiin muihinkin projekteihin. Hän oli paitsi taidemaalari myös kuvanveistäjä ja pilapiirtäjä. Hän loi oman kielitieteen teoriansa, fennoegyptologian, jonka mukaan suomen kieli oli kaikkien maailmankielien perusta ja sitä myöden suomalaiset muinaisen korkeakulttuurin suoria jälkeläisiä.

”Pieni kansa tarvitsee suurenmoisen menneisyyden.”

W-A:lla oli myös lennokkaita suunnitelmia esimerkiksi Beringinsalmen yli rakennettavasta rautatieyhteydestä. Tällekin projektilleen hän etsi kiivaasti mutta turhaan rahoitusta.

W-A selvästikin innostui valtavasti milloin mistäkin asiasta. Hän oli myös älykäs ja monella tavalla lahjakas, eikä työn tekeminen itsessään ollut hänelle vastenmielistä. Yhteen tai muutamaan asiaan keskittyminen sen sijaan näyttäisi olleen hänelle myrkkyä. Toimintaa piti olla ja hänen itsensä mielellään sen keskipisteessä. Ideologiatkin viehättivät miestä, ja hän kunnostautui julkaisemalla tsaaria pilkkaavia pilapiirroksia Keski-Euroopassa ja osallistumalla kansalaissotaan Karjalohjalla paikallisen suojeluskunnan johtotehtävissä. Myös kansallissosialismi kiehtoi W-A:ta, ja hän uskoi vakaasti Hitlerin voittoihin toisen maailmansodan aikana.

Wettenhovi-Aspa oli selvästikin myös hyvin karismaattinen mies, sillä paitsi että hän oli kahdesti naimisissa, hänellä oli myös muutama hyvin varakas mesenaatti. Sekä Maili Autio että Hanna Lappalainen rahoittivat W-A:n toimintaa ja elämää 1920–1940-luvuilla merkittävästi.

Kulta-auran päähenkilö on siis verrattoman mielenkiintoinen ja jo omana aikanaan melkoisia kohuja aikaan saanut persoona. Jaakonaho on valinnut romaaniin kaksi kertojanääntä. Toinen on itseoikeutetusti Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa, mutta toisena äänenä hänen rinnallaan on W-A:n ensimmäinen vaimo pariisilainen näyttelijätär Marie Sophie Paillard eli Divina.

Divinan kohtalo oli kova, sillä W-A käytännössä hylkäsi tämän 1900-luvun alussa Karjalohjan Vilniemen huvilalle ja lähti itse määräämättömäksi ajaksi Eurooppaan toimittamaan epämääräisiä asioitaan. Vilniemen huvilaa ei ollut tarkoitettu talviasuttavaksi, joten ongelmat olivat perustavanlaatuisia. Marie Sophie Paillard päätyi lopulta pitkäaikaiseksi potilaaksi Lapinlahden sairaalaan ja menehtyi siellä vuonna 1915.

Romaanin nykyhetki on vuosi 1942. Wettenhovi-Aspa on 72-vuotias, mutta elää jälleen kiivasta luomiskautta. Hulppea muotokuva Hitleristä herättää toiveita, sillä kun Saksa voittaa sodan, on johtajan kuville luvassa valtavasti kysyntää. W-A kohtaa ruokakaupassa kauniin nuoren naisen, jonka hän houkuttelee malliksi pitkään suunnittelemaansa kalevalaiseen Aino-maalaukseen. Onhan suoranaista johdatusta, että neidon nimikin on Aino! Valitettavasti rahahanoja tiukassa otteessa pitelevä Hanna Lappalainen ei suhtaudu elättämänsä taiteilijan projekteihin enää kovin suopeasti.

Taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa sodan aikaisten maalaustensa äärellä.
Kuvaaja Viljo Pietinen,  1942, Museovirasto.

Pitkissä takaumajaksoissa vuorottelevat kertojina W-A ja Divina. Liikkeelle lähdetään heidän kohtaamisestaan vuonna 1895 Pariisissa. Divina osoittaa sanansa poissa olevalle Wettenhovi-Aspalle, jota hän kiihkeästi kaipaa ja epätoivoisesti odottaa vihdoin palaavaksi.

Lukukokemuksena Kulta-aura on samaan aikaan verrattoman kiehtova ja raskas. Jaakonahon Wettenhovi-Aspa on romaanin maailmassa ajatuksiltaan poukkoileva, jaaritteleva ja omista omituisista ideoistaan innoittunut, eli todennäköisesti juuri sellainen rasittava tyyppi, kuin historiallinen esikuvansakin.

Lukijan on kuitenkin vaikea ihastua romaanihenkilö W-A:han, kuten monet aikalaiset selvästikin ihastuivat. Minäkertojana W-A on niin rehellinen kuin voi olla. Totuushan selvästikin on tavoittamaton ihanne, jota taivutellaan kulloisenkin tarpeen mukaan, eikä Wettenhovi-Aspa totisesti ainakaan romaanihenkilönä kaihda taivuttelua.   

Divinan ääni tuo mukaan kaivattua kritiikkiä, vaikka nainen onkin samaan aikaan sekä syvästi kiitollinen miehelle, jonka kokee pelastajakseen, että tähän sydänjuuriaan myöden rakastunut. Pohjoisen maan armoille hylätyn naisen elämäntarina on myös itsessään kiinnostava.

”Unessa olen enemmän valveilla kuin päivällä. Koko elämämme etsimme kuumeisesti kultaa, yritämme ratkaista sfinksin arvoitusta. Olen etsinyt kultaa. Olen etsinyt omaa, kalleinta totuuttani.”

”Totta on vain taru, jota olen itsestäni kertonut.”

 

Asko Jaakonaho: Kulta-aura
Aviador 2024. 308 s.

Ostettu & arvostelukappale.

Milla Ollikainen: Mathilda

 

”Hvitträskiin muuttaessaan [Eliel] Saarinen oli naimisissa Mathilda Gyldénin kanssa. [Herman] Gesellius oli vielä naimaton ja asui piharakennuksessa sisarensa Louisen kanssa. Louise, tai Loja, kuten häntä kutsuttiin, oli koulutukseltaan kuvanveistäjä ja teki Suur-Merijoen veistoskoristelusuunnitelmia toimistolle. Samanlaiset harrastukset ja näkemykset johtivat siihen, että Eliel Saarinen ja Loja Gesellius rakastuivat toisiinsa – ja onneksi myös Saarisen vaimo Mathilda ja Herman Gesellius toisiinsa. Saaristen avioeron ja uusien avioliittojen solmimisen jälkeen yhteistyö ja asuminen Hvitträskissä jatkuivat, vaikkei kanssakäyminen työasioita lukuun ottamatta liene ollut kovin läheistä.”

Näin kuvataan yhden Suomen tunnetuimman ja vaikuttavimman taiteilijakodin eli Hvitträskin suunnittelijoiden, omistajien ja asukkaiden keskinäisiä suhteita teoksessa Taiteilijakoteja (Otava, 2006). Itse törmäsin tähän kiehtovaan tarinaan ensimmäisellä Hvitträskin-vierailullani vuoden 2017 kesällä, kun opas kertoi tarinan esitellessään talon sisustukseen kuuluvaa Olli Ehrströmin lasimaalausta. Sen väitetään kuvaavan talon asukkaiden tarinaa.

Hvitträskin eteläpääty kuvattuna Vitträsk-järven suunnasta. 
Kuva vuodelta 2017.

Onneksemme myös kirjailija Milla Ollikainen osui toimittajantyössään saman lasimaalauksen ja kertomuksen äärelle (sattumalta samana vuonna). Koska Ollikainen on toimittaja ja kirjailija, hänen aivoissaan lähti kehittymään idea romaanista. Huikeiden vaiheiden jälkeen lopputulos on upea romaani Mathilda, joka kertoo paitsi arvoituksellisen nimihenkilönsä Mathilda Geselliuksen tarinan myös Lojasta ja heidän kauttaan Hvitträskistä itsestään.

Kirjailija Milla Ollikainen LYLLin lukupiirin
vieraana Villi Kriikunassa Lohjalla 10.12.2025.
Kuva Tuulia Takalo-Eskola.

Kävin Tampereen kirjafestareilla kuuntelemassa Milla Ollikaisen haastattelun marraskuun lopulla, ja joulukuun puolivälissä kirjailija oli Lohjalla vetämäni lukupiirin kirjailijavieraana. Romaani toki elää ja hengittää aivan loistavasti ilman mitään taustatietojakin, mutta ainakin minulle hyvä historiallinen romaani saa aikaan myös halun kaivella kaikenlaista lisätietoa. On ihan mahtavaa päästä hieman niille samoille jäljille, joilla kirjailijakin on teosta luodessaan kulkenut. Niin kävi Mathildankin kohdalla.

Romaanin ulkopuolelle jää esimerkiksi lähes uskomaton tarina siitä, miten toimittaja Ollikainen pääsi Mathilda Geselliukseen liittyvien vanhojen kirjeiden jäljille. Mathilda Gesellius kuoli lapsettomana leskenä Ranskassa vuonna 1921. Kuolemasta levitettiin virallista tarinaa, jonka mukaan Mathilda menehtyi keuhkotautiin. Totuus oli kuitenkin, että hän teki itsemurhan.

Tämä sata vuotta vaiettu salaisuus paljastui, kun Milla Ollikainen onnistui jäljittämään Mathilda Geselliuksen veljenpojan lapsenlapset Engela ja Daniela Gyldénin. Heidän varastoistaan löytyi puinen lipas, joka sisälsi Mathildan äidin tyttärilleen Mathildalle ja Evalle vuosina 1919–1921 kirjoittamia kirjeitä, joita ei ollut kukaan lukenut vuosikymmeniin. Iäkkäät sisarukset eivät olleet tienneet, että heidän sukulaisensa oli ollut naimisissa Eliel Saarisen kanssa. Kyse oli siis ihan oikeasta sukusalaisuudesta.

Eliel Saarisen ensimmäisestä vaimosta ja myöhemmin Herman Geselliuksen kanssa avioituneesta Mathilda Gyldénistä tiedetään ylipäätään hyvin vähän. Niinpä kirjailijalla on ollut suhteellisen vapaat kädet romaania kirjoittaessaan. Mathilda-romaanin toiseksi päähenkilöksi nousevasta Loja Saarisestakaan ei ole huikeita määriä tietoa käytettävissä. Kun Saariset vuonna 1949 myivät silloin kokonaan hallussaan olleen Hvitträskin, he viime töikseen taloa tyhjentäessään hävittivät koko joukon kirjeitä ja muita kirjallisia lähteitä.

Hvitträsk ennen vuoden 1922 tulipaloa. 
Palossa tuhoutunut pohjoispääty oikealla. 
Kuva Alfred Nybom, Museovirasto Finna.

Hvitträskin pohjoispääty.
Kuva Signe Brander, Museovirasto Finna.

Hvitträskillä itsellään on poikkeuksellisena rakennuksena ja miljöönä tärkeä roolinsa romaanissa. Teos alkaa dramaattisella tulipalokohtauksella, jossa rakennuksen pohjoispääty tuhoutuu heinäkuun 17. päivänä vuonna 1922. Rankkasade pelastaa Saaristen asuttaman eteläpäädyn sekä rakennuksen keskellä sijaitsevan ateljeen. Mathilda Gesellius ei enää tästä katastrofista tullut tietämään, sillä hän oli tehnyt itsemurhan Ranskassa edellisen vuoden huhtikuussa.

Massiivinen rakennus tontteineen on kokonaistaideteos huolella mietittyine ja hiottuine yksityiskohtineen, eikä sen ylläpito suinkaan ollut halpaa. Millaista on elää tuollaisessa talossa arkea, tehdä työtä ja kasvattaa lapsia?

Hvitträskin eteläpäätyä pääsisäänkäynnin puolelta.
Kesä 2017.

Romaanin Mathildasta kertovat osuudet on kirjoitettu minämuodossa, mikä tuo niihin tiettyä intiimiyttä. Alkupisteenä on Mathildan ja Elielin vihkimispäivä marraskuussa 1899. Mathilda on pyytänyt rakkainta ihmistään pikkusiskoaan Evaa tekemään hänelle kampausta. Hääjuhlasta nuoripari on kiitämässä heti kohti Pariisia, jossa seuraavan vuoden maailmannäyttelyn rakentaminen on täydessä vauhdissa. Eliel Saarinen oli siis jo vihkimisen aikaan tunnettu suuruus tai ainakin nouseva tähti.

Mathildan tarina etenee romaanissa kronologisesti mutta välähdyksittäin. Loja tavataan romaanin alussa traagisen onnettomuuden hetkellä taistelemassa tulta vastaan. Katastrofi on käännekohta Saaristen elämässä, sillä seuraavana vuonna perhe muutti Yhdysvaltoihin ja Hvitträskistä tuli heidän kesänviettopaikkansa. Lojan tarina kuitenkin aloitetaan uudelleen vuodesta 1903, jolloin hän muutti veljensä Herman Geselliuksen pyynnöstä Hvitträskin sivurakennukseen ja alkoi työskennellä arkkitehtitoimiston palveluksessa.

Asiat etenevät tahoillaan niin, että maaliskuussa 1904 Eliel ja Loja sekä Herman ja Mathilda vihitään samana päivänä ja vietetään yhteinen hääjuhla Hvitträskissä. Mathildan ja Elielin avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, koska he menettivät esikoisensa keskenmenossa, joka oli viedä myös Mathildan hengen. Mathilda ei ilmeisesti enää pystynyt tulemaan raskaaksi keskenmenon jälkeen. Suru lapsen menettämisestä on romaanissa kuvattu musertavaksi. Mathildan syli ja kädet jäivät tyhjiksi.

Ollikainen kuvaa Mathilda Gyldénin kauniiksi naiseksi, jolla ei ollut omaa uraa eikä oikein kiinnostuksen kohteitakaan. Elämä Hvitträskissä Kirkkonummen korvessa ei tuottanut hänelle sanottavaa iloa, vaikka arkkitehtien vieraina kävi koko joukko ajan merkkihenkilöitä ja juhlia riitti. Lapsettomuus ja aviomiehen sairastelu varjostivat hänen elämäänsä.

Yksityiskohta Hvitträskin sisustuksesta.

Loja Saarinen vaikuttaa romaanin perusteella aivan toisenlaiselta ihmiseltä. Hänellä oli koulutus ja oma taiteellinen ura. Hän oli myös ennen kaikkea päättäväinen käytännön ihminen, joka ei pelännyt työtä eikä lannistunut kohtalon iskuista. Hän sai kaiken, mikä Mathildalta jäi saamatta. Aviomiehen loistelias ja juhlittu ura saneli kuitenkin pitkälti Lojan elämän ja uran suunnan.

Nämä kaksi naista päätyivät tahtomattaan elämään osan elämästään hyvin tiiviissä yhteisössä käytännössä keskellä metsää mutta samalla myös julkisuudessa. Millaiset heidän välinsä oikeasti olivat? Siitä on esitetty erilaisia arvioita, kuten esimerkiksi tämän juttuni alkuun lainaamassani Taiteilijakoteja-teoksessa, jossa todetaan välien viilenneen vuosien kuluessa. Miksi ja miten se tapahtui? Kukaan ei taida enää tietää, joten voi olettaa, että Milla Ollikaisen tulkinta tapahtumakulusta on ainakin yksi mahdollinen.

Ollikainen on siis nostanut romaanin keskiöön kaksi naista. Jännite syntyy naisten keskinäisestä suhteesta, joka muotoutui hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kirjailija tunkeutuu biofiktiossa aina toisten ihmisten sielun syövereihin. Ollikainen tekee se hienotunteisesti mutta myös rohkeasti. Lopputulos on nautinnollista luettavaa, oikea helmi historiallisen biofiktion saralla.  

Milla Ollikainen on aikaisemmin julkaissut useita dekkareita ja trillereitä sekä elämäkertoja. Mathilda on hänen urallaan uudenlainen avaus, ja se todistaa, että kirjailijalla riittää rahkeita vaikka mihin. Suuret kiitokset kirjailija Milla Ollikaiselle Mathildasta!

Milla Ollikainen: Mathilda
WSOY 2025. 252 s.

Arvostelukappale.

Leena Lindqvist ja Norman Ojanen: Taiteilijakoteja
Otava 2006. 239 s.

Ostettu.

Jutussa olen käyttänyt lähteenä myös Seura-lehden juttua Hvitträsk kätkee traagisen tarinan – Salatut kirjeet paljastavat Eliel Saarisen tuntemattomaksi jääneen vaimon karmivan kohtalon. Jutussa on muun muassa hyvä kuva Olli Ehrstömin lasimaalauksesta, jonka kerrotaan liittyvän Mathildan tarinaan.

Pirkko Soininen: Signe #naistenviikko2024

 

Muiden elämää tallentamalla tallensin itsenikin.
Sillä minä olen jokaisessa kuvassa.
Minä olin se, joka katsoi.

 

Valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) kertova romaani Signe on Pirkko Soinisen neljäs historiallisista suomalaisista merkittävistä naisista kertova biofiktio. Aiemmat teokset kertovat taidemaalari Ellen Thesleffistä (Ellen, WSOY 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, Bazar 2021) ja runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, Bazar 2023).

Signessä nimihenkilö elää viimeisiä sekavia päiviään jatkosodan aikana Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat Helsingistä oli evakuoitu suojaan neuvostoliittolaisten pommituksilta (evakuoidut eivät siis olleet mielenterveyspotilaita). Näin tapahtui oikeastikin.

Tiettävästi jopa sata Nikkilässä ollutta potilasta kuoli nälkään vuonna 1942 eli juuri Signe Branderin kuolinvuonna. Wikipedian artikkelin sanamuoto jättää auki syyn hätkähdyttäville nälkäkuolemille, jotka tuntuvat käsittämättömiltä. Sodan aikana elintarvikkeista oli kyllä kovaakin pulaa, mutta ei sentään tuollaista olisi pitänyt tapahtua. Signe Branderin kuolinsyy jää artikkelissa myös hämäräksi.

 

Helsinki oli pyörre, sekasortoinen, energinen, väkivahva.
Ensin olin tulla hulluksi, sitten hullaannuin.

 

Joka tapauksessa romaanin Signe häilyy epämääräisessä tilassa elämän ja kuoleman rajalla kärsien välillä kovista tuskista ja muistellen välillä unessa tai valveen välitilassa elämäänsä. Pimennysverhojen raosta pilkistävä valojuova vie hänet elämän parhaimpiin hetkiin, jolloin hän kulki valokuvaamassa rakasta Helsinkiään. Signe viihtyi hyvin kesäateljeekuvaajana Savonlinnassa parina vuonna, varsinkin, kun sai siellä ollessaan vapaata vaativasta äidistään, mutta Helsinki rakennuksineen ja ihmisineen oli hänelle kuitenkin suurin rakkaus.

 

Kuljin kamerani kanssa kaikkialla ja rakkauteni Helsinkiä kohtaan vain syveni.
Jos rakastettuni joskus olikin kohtuuton, likainen, meluinen ja haiseva,
se oli aina myös päinvastainen.
Ja sitä kaikkea opin rakastamaan.
Ja kaupunki: minusta tuntuu, että se rakasti takaisin.

 

Välähdykset eletystä elämästä vuorottelevat sairaiden ja kuolevien täyttämän juhlasalin tapahtumien kanssa, mikä luo tarinaan toimivan rytmityksen. Soininen on onnistunut murtautumaan biofiktion sudenkuopasta, jossa draaman kaari jää usein loppupäästään latteaksi. Sairaan, kuolemaa tekevän iäkkään naisen muistot eivät noudata orjallisesti kronologiaa, ja kuolemaa edeltävät vaikeat ajat sairasvuoteella korostuvat. Yksi viileäkätinen hoitaja tulee potilaalle tutuksi, muut ympärillä häärivät ihmiset ja toiset potilaat ovat kasvotonta massaa. Lopulta naisten väliltä paljastuu yllättävä yhteys.

 

Asettauduin milloin mihinkin piirtämään.
Tutustuin kaupunkiin, otin sen haltuuni, ihastuin ja antauduin.
Ja kaupunki vastasi, houkutteli minut tämän tästä pysähtymään,
katsomaan, kaivamaan kynän esille.
Kävimme vuoropuhelua: Helsinki ja minä.
Helsinki katsoi minua tuhansilla eri tavoilla, aamunvalossa,
illankajossa, päivän pystysuorassa valossa –
ja minä katsoin takaisin,
uutta kotikaupunkiani.

Pirkko Soininen on kertonut käyttäneensä lähteinä Signe Branderin valokuvia ja rakentaneensa fiktiivisen kertomuksensa niiden pohjalta. Monia tunnettuja valokuvia tarinasta tunnistaakin ja monet voisi kuvauksen perusteella löytää. Mutta on Soininen perehtynyt muutenkin moniin erilaisiin aineistoihin, muun muassa valokuvauksen historiaan, tekniikkaan ja filosofiaan. Käytetystä tausta-aineistosta on kirjan lopussa kattava luettelo.

Romaanin Signe pohdiskelee kuvaajan ja kuvattavan suhdetta, erilaisia tilanteita, joissa kuvaamisen kohteet ovat olleet joko otettuja tai vastentahtoisia, sekä muun muassa kuvaajan käyttämää valtaa. Monet ihmiset, joita Brander kuvasi ikuistaessaan katoavaa Helsinkiä, päätyivät kenties ainoan kerran negatiiville hänen kauttaan. Tilanne oli merkittävä sekä kuvaajalle että kuvattaville.

 

Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen
mutta jonka olen ymmärtänyt vähitellen.
Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvan kokoisen palan.
Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin.
Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.

 

Signe Brander ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen ammattivalokuvaaja, mutta hän on laajan Helsinki-aineistonsa takia varmasti aikakautensa tunnetuimpia. Vuosisadan alussa Helsinkiin perustettiin Muinaismuistolautakunta, joka palkkasi Branderin ikuistamaan katoavaa kaupunkia. Työ jatkui useita vuosia ja takasi niukan mutta kuitenkin jokseenkin vakaan tulonlähteen.

Soininen kertoo Signen suulla työn fyysisyydestä. Laitteet olivat raskastekoisia ja hankalia, joten maisema- ja miljöökuvaus oli yleensä fyysisesti voimakkaampien miesten työtä. Signe ei kuitenkaan antanut periksi. Kiperimmissä kohteissa piti tosin palkata apukäsiä. Ajan laitteilla ei myöskään otettu mitään nopeita tuokiokuvia, vaan jos kuviin halusi liikkeen tuntua ja ihmisiä, heidät piti pysäyttää ja asetella paikoilleen. Oli osattava tulla toimeen ihmisten kanssa, suostutella ja ohjata.

Signe Brander kuuluu siihen laajaan (nais)ammattilaisten joukkoon, jonka työtä ei juurikaan arvostettu heidän elinaikanaan mutta jotka ovat nousseet arvoonsa jälkikäteen. Nikkilän sairaalassa kuolemaa tekevä Brander on miltei unohtunut, tuntematon muiden tuntemattomien joukossa. Naisena hän sai kokea vähättelyä monessa muodossa.

Muinaismuistolautakunta kyllä palkkasi hänet suururakkaan, mutta palkkion korottaminen ei sitten vuosien varrella ottanut luonnistuakseen samaan tahtiin kuin miespuolisilla ammattilaisilla. Oma äiti olisi arvostanut piirustuksenopettajan ammattia, mutta valokuvaus ei oikein tuntunut säädylliseltä ansaintatavalta. Signe kuitenkin kulki valitsemaansa tietä, päättäväisenä ja itsepäisenäkin.

 

Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen... Siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.

 

Signe on mielenkiintoinen ja surumielisen kaunis romaani. Epookki on tehty huolella, joten lukija pääsee kelpo aikamatkalle menneeseen aikaan yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja ennen kaikkea kadonneeseen Helsinkiin. Soininen on myös runoilija, mikä mielestäni näkyy ja kuuluu hänen paikoin aforistisessa lauseessaan. Lukunautinnosta kertonee sekin, että aika monta sitaattia halusin poimia tähän juttuuni itselleni talteen. Vielä kosolti lisää olisi ollut tarjolla.

 

On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa.
Luulen, että niin on myös ihmiselämässä.
Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin.
Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla.

 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin Signe Branderin valokuvia. Kanteen on ikuistettu niistä pari, ja niistä taas ylempi ylösalaisin painettu on keskeinen romaanissa. Muut kuvat joutuu halutessaan etsiskelemään toisista lähteistä. Ymmärrän toki kuvien puuttumisen, onhan kuitenkin kyseessä fiktiivinen romaani, ei elämäkerta.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024. 224 s.

Arvostelukappale.

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.