Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran on lempikirjojani, kuten olen varsin monessa yhteydessä jo kertonutkin. Sen jälkeen olen lukenut Westön tuotannosta vain teoksen Älä käy yöhön yksin, jonka laveus ja tunnelma miellyttivät myös, vaikkakaan eivät tehneet MKK:n veroista vaikutusta. Ensimmäinen kosketus on kuitenkin jo vuosien takaa, jolloin luin Leijat Helsingin yllä. Siitäkin muistan pitäneeni ja varmasti niin olikin, sillä olen hankkinut sittemmin monet Westön kirjat hyllyyni odottamaan lukuvuoroaan. Leijat voisin oikeastaan lukea uudestaan, sillä sen luin varmaankin turhan nuorena.

Odotin siis jo varsin malttamattomana Westöltä uutta romaania (vaikka vanhojakin on rästissä!). Kun Readberry huhuili Facebookissa esilukijaa Kangastus 38:lle, tartuin oitis syöttiin ja minua onnisti. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen hankkivani kirjan itselleni perinteisenä kovakantisena versiona, joten aloitin kirjan verkossa mutta luin suurimmaksi osaksi paperista kirjaa ja kävin vain lisäilemässä keskustelunaloituksia verkkoon. Harmikseni kukaan muu ei ehtinyt mukaan keskusteluun ennen kuin pääsin loppuun, vaikka tarkoituksella säästelin kirjaa ja luin vain luvun tai pari päivässä – lopussa tosin annoin sitten jo mennä.

Nimensä mukaisesti Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Kirjan takaosassa kirjailija lyhyesti avaa kirjan nimeä, mutta se jäi ainakin minulle silti hieman arvoitukseksi. Pidän sitä myös hankalana. Onko vuoteen viittaava (?) luku nimessä tarpeen? Minusta ei. Tapahtumapaikkana on tuttuun tapaan Helsinki, jonka kuvaamiseen kirjassa käytetään paljon aikaa. Olympiastadion valmistuu ja vihitään käyttöön, Munkkiniemi on hiljaista ja syrjäistä esikaupunkialuetta.

Ajankohta on valittu taiten. Eurooppa on jo kaaoksen partaalla: Espanjassa soditaan, Saksa laajenee vääjäämättä. Neuvostoliitossa Stalinin ote kiristyy. Kaikesta tästä ainakin suomenruotsalaiset piirit pääkaupungissa ovat hyvinkin tietoisia. Saksalaismielisyys on suosittua, samoin siihen liittyvät ääri-ilmiöt. Juutalainen juoksija voittaa stadionilla, mutta saa neljännen sijan. Liberaalin artikkelin lehteen kirjoittanut lakimies mukiloidaan keskustassa. Ajat ovat levottomat ja kireät. Väkivalta purkautuu esiin pinnan alta yhä useammin. Vuoden 1918 tapahtumista on kulunut kaksikymmentä vuotta. Aika voi tuntua pitkältä, mutta ei sitä ole. Mikään ei ole unohtunut. Sekasortoisen ajan tapahtumista vaietaan, mutta ne muistetaan kyllä. Ja ne vaikuttavat.

Kangastus on erilainen kuin kaksi edellistä Westön romaania. Fokus on tarkempi, eikä nyt yritetä kuvata kokonaisia sukupolvien ketjuja. Tarkastelupiste on vuodessa 1938, mutta taaksepäin katsotaan usein, ainakin sinne kahdenkymmenen vuoden taakse. Henkilöitä on tälläkin kertaa paljon, kokonainen Keskiviikkokerhollinen rouva Wiikin lisäksi, mutta vain kaksi heistä on keskiössä: asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa rouva Milja Matilda Wiik.

Thune on eroamassa, ja vaimo on jo muuttanut pois yhteisestä kodista. Pahimmin koskee, että vaimo on Thunen parhaan ystävän Robi Lindemarkin rakastajatar. Lisäksi hän on julkaissut varsin rohkean eroottisen novellikokoelman, joka hämmentää pääkaupungin sisäpiirejä. Kaikesta tästä huolimatta sovinnollinen ja rauhallinen Thune haluaa pysyä Robin ystävänä ja jatkaa Keskiviikkokerhon toimintaa. Herraseurue kokoontuu kerran kuussa keskustelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Siinä lyhyesti kerhon toimintaperiaate. Kuuden miehen joukko koostuu varsin erilaisista miehistä, ja yhä kuumeneva politiikka aiheuttaa jo suoranaista kiistelyä kokoontumisissa.

Mielenkiintoisempi kuin Thune on salaperäinen rouva Wiik, jolla tuntuu olevan useampikin persoonallisuus: huoliteltu ja miellyttävä rouva Wiik, maanläheinen ja tavallinen Matilda sekä hallitsematon Miljaneiti. Rouva Wiikillä on monenlaista salattavaa menneisyydessään. Missä on hänen aviomiehensä herra Wiik? Miksi hän on joutunut lähtemään edellisestä toimestaan? Ennen kaikkea mitä hän on kokenut sodan aikana? Jotakin tapahtuu eräänä sumuisena kevätiltana, kun Keskiviikkokerho kokoontuu Thunen toimistolla. Matilda tunnistaa välittömästi erään kerholaisista menneisyytensä painajaiseksi. Mies ei kuitenkaan tunnu tajuavan, kuka rouva Wiik on. Tämän yllättävän tapaamisen ympärille romaanin juoni rakentuu.

Tarina kehkeytyy hitaasti ja hyvin westömäiseen tyyliin rönsyilevästi. Selvästikin ajankuvan luomiseen on panostettu paljon, ja lopputulos on nautittava, jos vain lukija malttaa mielensä ja rauhoittuu aistimaan tunnelmia. Psykologista silmää Westöllä on myös. Henkilöt vaikuttavat uskottavilta ja tosilta. Mielenterveyttä ja sen järkkymistä käsitellään monelta suunnalta, ja se myös perustelee romaanin yllättävänkin rajun loppuratkaisun.

Minusta Kangastus asettuu omalla tavallaan MKK:n pariksi, jonkinlaiseksi sisarromaaniksi. Samaahan on sanottu Leijoista ja ÄKYY:stä. Kirjaparin teemat ovat hyvin läheiset. Molemmissa tarkastellaan sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöiden elämään. On turha kuvitella, että kauheudet voi vain lakaista näkymättömiin ja jatkaa elämää kuin ei mitään. Menneisyys ei hellitä, ainakaan, jos asioita ei selvitetä ja tilejä tasata kunnolla.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)

Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013. 334 s.

Readberryn e-kirja veloituksetta käytössä esilukijuutta vastaan. Paperikirjaversio ostettu kirjakaupasta.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Hieno kansi on Timo Mänttärin käsialaa.

Olen monesti kirjoja lukiessani ihmetellyt, miten kirjat asettuvat pareiksi tai jatkumoksi. Luin edellisviikolla Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat, jossa takinkääntäjämestari Edgar Parts luovii eri isäntien vallan alla yhä parempiin asemiin. Kirjassa kuvataan myös Neuvosto-Viron arkea 1960-luvulla, jolloin Parts kirjoittaa ajan hengen mukaisia historiallisia ”tieto”teoksia.

Seuraavaksi lukulistalla oli uunituore Eugen Rugen Itä-Saksaan eli entiseen DDR:ään sijoittuva romaani Vähenevän valon aikaan. Rugen kirja kattaa ajallisesti vielä Oksasen teosta laajemman kaaren, eli sen vanhimmat henkilöt muistavat yksityiskohtia lapsuudestaan keisarin Saksassa ja viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoden 2001 syksyyn. Mutta rinnakkaisuuksia on paljon! En kuitenkaan aio tässä sen enemmän vertailla kirjoja, mutta Oksasen tarina kyllä väikkyi useaan kertaan mielessäni Rugen teosta lukiessani.

Vähenevän valon aikaan on sukupolviromaani. Sen kaikki keskeiset henkilöt kuuluvat samaan sukuun tai perheeseen. Enemmän painoa on miehillä, isillä ja pojilla, mutta myös vaimojen näkökulma on mukana. Tarinan saa lukija jälleen koota parhaansa mukaan itse, sillä Ruge on rikkonut kronologian varsin perusteellisesti ja jättää tarkoituksella isoja osia tarinasta kokonaan kertomatta. Paikoin tämä turhauttaakin, mutta kokonaisuudesta hahmottuu lopulta kuitenkin tarpeeksi, jotta voi tehdä omia päätelmiään lopusta. Toisaalta palaset ovat kadoksissa myös henkilöiltä, sillä toisiksi nuorin miehistä, Alexander, päättää käyttää rahansa (tai isänsä rahat) selvittääkseen isovanhempiensa arvoitusta.

Romaanin rakenteen kannalta keskeinen päivä on 1. lokakuuta 1989, jolloin vietetään Alexanderin isoisän Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäiviä jo totutun kaavan mukaan. Puolueesta joku tulee ojentamaan Wilhelmille kunniamerkin, pidetään puheita ja kulautellaan onnittelumaljoja itäsaksalaisista alumiinisista snapsilaseista. Syntymäpäiviin palataan kaikkiaan kuudesti. Joka kerta näkökulma on vaihtunut. Jotkut tapahtumat valaistaan eri näkökulmista, mutta muuten päivä etenee aamusta kohti iltaa ja yötä. Päivään mahtuu monenlaista dramatiikkaa. Wilhelm ja hänen vaimonsa Charlotte ovat olleet mukana rakentamassa kommunistista Saksaa ja uskovat edelleen vakaasti järjestelmään., ainakin pintatasolla, ulospäin. Uudet tuulet tuoksuvat kuitenkin jo ilmassa. Lukija tietää, että muurin murtumiseen ei ole enää kahta kuukauttakaan, mutta kukaan syntymäpäivien osallistujista ei voisi edes hurjimmissa unelmissaan kuvitella sitä. Siitäkään huolimatta, että raja jo vuotaa Unkarin suunnalla.

Oksasen kirjaan kaipasin jonkinlaista keventävää elementtiä. Rugen romaanissa on kaiken ankeudesta ja traagisistakin elämänkohtaloista huolimatta lämminhenkinen tunnelma. Mukana on kuin onkin ripaus huumoria ja ironiaa, tragikomediaakin. Charlotte ja Wilhelm ovat toisen maailmansodan melskeissä joutuneet maanpakoon Meksikoon, missä he vuosia odottavat määräystä palata Saksaan. Synkän reunan tilanteeseen tuo se, että samaan aikaan Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat pakkotyöleirillä jossain Neuvostoliitossa. Jossakin vaiheessa perhe kuitenkin taas palaa yhteen, tosin yhden jäsenen lopullisesti menettäneenä. Kurt tuo mukanaan venäläisen vaimon Irinan, jonka viehättävän ärsyttävä korostus ei katoa vuosikymmentenkään kuluessa. Irina sopeutuu kyllä DDR:ään, mutta muurin murtuminen on hänelle liikaa. Luostarihanhen valmistamisessa perheen jouluaterialle ei ole enää mitään hohtoa, kun kaikki tarvikkeet voi hankkia supermarketista. Luovaa vaihtotalouden hallintaa ei enää tarvita. Toinen yhtä tragikoominen ja tunnistettava hahmo on Irinan äiti, jolle loputtoman paperisodan jälkeen saadaan muuttolupa Irinan ja Kurtin luo. Äiti harmittelee, ettei tullut kuitenkin ostaneeksi televisiota Moskovasta, silloinhan se puhuisi venäjää.

Kurtin ja Irinan sukupolvea Saksojen yhdistäminen tuntuu kirpaisevan raaimmin. DDR:ssä he ovat olleet hyväosaista keskiluokkaa, mutta nyt kaikki murenee hetkessä. Irina pohtii, miten hänen eläkkeelleen käy. Vanhassa järjestelmässä hänelle on korvattu sodanaikaisia kärsimyksiä, mutta maksavatko saksalaiset siitä, että hän on taistellut heitä vastaan? Kurtin huolena on koko keski-iän ollut pakkotyöleirillä ja karkotuksessa menetetty nuoruus. Lukuisatkaan naisseikkailut eivät tunnu korvaavan sitä. Entä miksi poika, Alexander, on jatkuvasti tyytymätön? Kirja alkaa vuodesta 2001, kun Alexander käy sairaalasta päästyään pitkästä aikaa tervehtimässä täysin dementoitunutta isäänsä. Kirjoittamalla uran luonut isä osaa sanoa enää "joo".

Alexanderin poika Markus on Wilhelmin syntymäpäivän aikaan 12-vuotias. Kun muuri murtuu, hänen äitinsä loikkaa uuden miehensä kanssa suoraan vihreälle oksalle. Markus on täysin hukassa. Muurin takaa väikkynyt valkoisessa valossa hohtava paratiisi osoittautuu aivan toisenlaiseksi todellisuudessa.

Kun lukijalla on jo tämän verran ikää kuin minulla, voi peilata tapahtumia omiin muistikuviinsa ja kokemuksiinsa. Berliinin muurin murtumista on vaikea unohtaa, vaikka ei sen varjossa konkreettisesti asunutkaan. Tapahtuman heijastukset ulottuivat laajalle ja vaikuttavat toki edelleen. Helsingin Sanomien eilisestä (2.10.2012) numerosta tosin selvisikin, että kuulun siihen sukupolveen, jonka keskeisiä maailmanhistoriaan liittyviä avainkokemuksia on juuri Berliinin muurin murtuminen. (Jutussa käsiteltiin Pilvi Torstin kirjaa Suomalaiset ja historia.) Eipä siis ihme, että Rugen teos minua puhutteli.

Powileitien ja Umnitzereitten vaiheet kietoutuvat ja vertautuvat valtion nousuun ja murenemiseen. Vielä 1960-luvulla, muurin rakentamisen jälkeenkin, valtion ja aatteen ideat vakuuttivat, mutta mitä pidemmälle 1980-luku kului, sitä ontommalta kaikki alkoi ainakin nuoren polven silmissä vaikuttaa. Wilhelmin ja Kurtin dementoituminen saavat lisämerkityksiä. Markus tuntee 2000-luvun alussakin suurta toiseutta, vaikka oli vasta lapsi Muutoksen aikaan. Ihmiset sopeutuvat näennäisesti, mutta kaikki jättää jälkensä pinnan alle. Tämän Ruge kuvaa teoksessaan rehellisesti ja lämpimin värein, DDR:n ankeanharmaudesta huolimatta. Myös värikylläinen, äänekäs ja runsas Meksiko tarjoaa kontrastia Itä-Euroopan mielenmaiseman sävyttömyydelle. Tosin se ei näyttäydy reaaliaikaisesti paratiisina, mutta muuttuu sellaiseksi Charlotten ja erityisesti Wilhelmin mielikuvissa ollessaan osa menneisyyttä.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Zeiten des abnehmenden Lichts)

Suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä. Atena 2012. 429 s.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai

Märta Tikkaseen törmäsin syksyn ja talven aikana pariinkin otteeseen lehtien sivuilla. Muistan hänen aikaisemmassa haastattelussa kertoneen tyttärestään Sofiasta, joka asuu äidin lähellä, mutta tarvitsee jatkuvasti tukea. Tikkanen on kirjoittanut tyttärestään kirjankin: Sofia aikuisena, Elämää MBD:n kanssa (1998). Myöhemmässä lukemassani jutussa puhuttiin Tikkasen juuri ilmestyneestä kirjasta Emma ja Uno, joka kertoo Tikkasen äidinpuoleisten isovanhempien erikoisen tarinan. Kiinnostuin kovasti, sillä Tikkasen ja hänen miehensä Henrik Tikkasen tuotanto on jäänyt melko vähälle lukemiselle osaltani. Haluaisin tutustua persoonalliseen taiteilijapariskuntaan paremmin.

Luen parhaillaan myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teosta Aloittamisen taito. Siinä tekijät luokittelevat erilaisia kirjojen aloituksia ryhmiksi, ja yksi niistä on pähkinänkuori. Siinä kirjan tarina on heti alkuun tiivistetty lyhyesti ja sitten aletaan varsinaisesti kertoa. Tikkanen käyttää Emmassa ja Unossa pähkinänkuorialoitusta:

Kun he tapaavat Emma on kahdeksantoista, vajaan vuoden päästä he ovat naimisissa. Ensimmäinen lapsi syntyy kun hän on yhdeksäntoista, sen jälkeen lapsia syntyy joka vuosi, kaikilla eri syntymäpaikka. Kun kuudes syntyy hän on kahdenkymmenenviiden ikäinen, pariskunta asuu erillään. Hän kirjoittaa miehelleen rakastavia kirjeitä, kirjoittaa usein.

Tulee sisällissota ja kaksi maailmansotaa, inflaatio vie sen mitä hänen perinnöstään on jäljellä. Hänen turvapaikkansa, huvila esi-isien maalla, luovutetaan Neuvostoliitolle Suomen jatkosodan jälkeen, hän ei näe sitä enää koskaan.

Kuuden lapsen elatus jää täysin hänen harteilleen, hän on heidän elämänsä keskipiste, suuresti rakastettu, kuollessaan hän on seitsemänkymmentäkaksivuotias.

Vain isovanhempien välirikko ja avioero jäävät pähkinänkuoren ulkopuolelle. Vaikka ajatus kaiken paljastamisesta jo etusivulla voi tuntua oudolta, toimii se silti ällistyttävän hyvin ainakin tällaisessa kirjassa, jonka pohjana on oikea eletty elämä. Tikkasella ei ole muistikuvaa äidinisästään Uno Stadiuksesta, mutta äidinäiti Emma kuoli, kun Tikkanen oli 17-vuotias. Isoäiti oli Tikkaselle läheinen, sydänystävä, mutta miehistä ja rakkaudesta hän ei ainakaan muista heidän keskustelleen.

Kirjan lopussa Tikkanen kertoo lähes yliluonnollisen kokemuksensa, joka oli sysäyksenä kirjan kirjoittamiselle. Isoisä Uno oli erittäin kiinnostunut psykologisista ilmiöistä ja mm. unista. Siksikin tapahtuma on ollut Tikkaselle merkityksellinen.

Emman ja Unon tarinaa Tikkanen lähtee kerimään auki alusta, siitä hetkestä, kun pariskunta tapaa toisensa. Hän muistuttaa, että iso osa kirjassa kerrotusta on fiktiota, koska kirjeenvaihto ei ole säilynyt kokonaan, eikä Emma esimerkiksi ole pitänyt ainakaan säilynyttä päiväkirjaa. Paljon jää siis arvailujen varaan. Kun Emma ja Uno kohtaavat, on Emma siis kahdeksantoistavuotias, kokematon, kartanonomistajan toisen avioliiton ainokainen, sisarpuoliaan huomattavasti nuorempi kaunotar. Uno on jo kaksikymmentäseitsemänvuotias ja kansanopiston rehtori. Uno lumoaa Emman ja muutkin kaunopuheisuudellaan, innostuksellaan ja aatteillaan tuota pikaa. Emman isä hieman epäröi, mutta ei osaa asettua lempityttärensä onnen tiellekään. Tikkanen on lainannut kirjaansa otteen Unon kirjeestä, jossa hän kertoo kihlauksestaan äidilleen. Tarkoituksena on lähettää terveisiä isälle, jonka kanssa Unolla on huonot välit:

Hän on nimeltään Emma, hänen isänsä on tilanomistaja Carl Arkadius Sjödahl, joka omistaa Öfverbyn kartanon Kirkkonummen pitäjässä. - - - Hän [Emma] on käynyt Brobergska samskolanin, on järkevä ja vaatimaton olento jolla on hillityt mielipiteet, lyhyesti sanoen kestävää ainesta.

Voisin hyvinkin mennä syksyllä naimisiin. Emman myötä saan Kirkkonummelta Hulluksen tilan jonka hän on perinyt. - - - Ukon kuoleman jälkeen voin odottaa toistakin perintöä, luultavasti minusta tulee Öfverbyn omistaja, sillä ainoa poika on asunut jo monta vuotta ulkomailla. Naimakauppa on siis taloudelliselta kannalta varsin edullinen. - - - Niin, unohdin sanoa että Emma on läpikotaisin terve.

Ei siis sanaakaan rakkaudesta Unon puolelta, ei nyt eikä myöhemmin. Tikkanen etsii rakastavia sanoja Unon kirjeistä suurennuslasilla, turhaan. Emma sen sijaan on rakastunut koko nuoren sydämensä voimalla, eivätkä mitkään tulevat vastoinkäymiset muuta tätä tosiseikkaa vielä vuosiin. Häät vietettiin vuonna 1898.  Uno osoittautuu oitis kelvottomaksi aviomieheksi, joka odottaa vaimoltaan huolenpitoa ja tottelevaisuutta. Unon ihannevaimo tukee ja kannustaa aviomiestään kaikissa tämän pyrkimyksissä eikä rasita miestään kotiasioilla tai muilla turhanpäiväisyyksillä. Unolla on suuria suunnitelmia, jotka koskevat kansansivistystä, raittiusaatetta ja erilaisia kirjallisia töitä. Valitettavasti hän on luonteeltaan herkästi innostuva mutta nopeasti kyllästyvä. Hän myös nauttii kiistelystä ja saa helposti vihamiehiä erityisesti konservatiivisista piireistä. Ikävä kyllä näillä piireillä on paljon taloudellista vaikutusvaltaa. Emman äidinperinnön pariskunta tuhlaa parissa kuukaudessa Saksassa häiden jälkeen. Emman tietämättä Uno on myynyt Emman äidinperintönä saaman Hulluksen tilan. Tämä muuttaa lopullisesti Emman isän käsityksen vävystään. Suomeen palattuaan Uno pestautuu toimittajaksi vaasalaiseen lehteen eikä tyydy kirjoittamaan niin kuin venäläiset haluavat. Pian perhe joutuukin lähtemään Ruotsiin, ennen kuin Uno joutuu todella pahoihin hankaluuksiin valtiovallan taholta.

Emman pelastus on anoppi Julia, joka on perin juurin järkevä ja rakastettava ihminen. Monet kerrat Julia hoitaa koko Emman ja Unon lapsikatrasta tai on Unon mukana Ruotsissa hoitamassa tämän taloutta. Pariskunta saa siis lapsen joka vuosi. Esikoinen syntyy Vaasassa, seuraavat Ruotsissa eri paikoissa sen mukaan, missä Uno milloinkin työskentelee. Kuudetta lastaan odottaessaan Emma muuttaa takaisin Kirkkonummelle, eivätkä puolisot enää koskaan asu yhdessä. Ainainen rahapula ja ahdinko hellittävät, mutta Emma ikävöi miestään ja lapset isäänsä. Pitkään he kuitenkin vielä elättelevät toivetta yhteisestä kodista ja paikoilleen asettumisesta.

Tikkanen kuvaa tarkasti Unon heittelehtivää uraa. Kun Uno kiertää luennoimassa Ruotsissa ja Norjassa, Emma kamppailee pitääkseen lapsensa hengissä ja leivässä. Kun Emman isä kuolee, testamentti repii puolisoiden välejä. Lopullisen välirikon syy jää kuitenkin epäselväksi. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka Uno muuttaa takaisin Suomeen, hän ei enää ole tervetullut perheensä luo. Emma hakee hänestä eroa ja hänestä tulee kuuden lapsen yksinhuoltaja. Tosiasiallisesti näin on ollut avioliiton aikanakin. Uno ei ole hyvistä aikomuksistaan huolimatta juurikaan pystynyt tukemaan perhettään rahallisesti. Lähellä taisi olla, ettei hän pyytänyt vaimoaan lähettämään rahaa hänelle.

Tikkanen kirjoittaa eläytyvästi. Välillä hän pohdiskelee lukijan kanssa, mitä on mistäkin tiedonmurusta pääteltävä. Mitään selitystä hän ei kuitenkaan Unon käytökseen etsi. Uno tuntuu olevan herkkä, samaten taipuvainen masennukseen. Tarmon ja innostuksen puuskat ovat silti yleisempiä. Uno vaikuttaa myös kärsivän ADHD:sta, niin poukkoilevaa hänen elämänsä on jatkuvine muuttoineen ja uusine työpaikkoineen. Lisäksi hänellä on ikävä tapa kääntää mielessään tapahtumat jälkeenpäin niin, että muut ovat aina syyllisiä vastoinkäymisiin, milloin Emma, milloin joku yhteistyökumppani

On hienoa saada sukeltaa 1900-luvun vaihteen ja alun Suomeen, osin Ruotsiinkin. Aikamatkailu on mukavaa, kun voi vain omassa nojatuolissaan kohotella kulmiaan kummalliselle aviomiehelle ja kiristellä hampaitaan, kun Emma vannoo rakkauttaan ja pyytelee välillä anteeksi mieheltään itsensä ja lasten aiheuttamaa häiriötä. Kuin ihmeen kaupalla pariskunnan tiheään tahtiin syntyneet lapset pysyvät kaikki hengissä aikuisiksi asti. Perhe hitsautuu yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa sisarukset auttavat toisiaan ja huolehtivat äidistään. Tikkanen onnistuu hyvin pitämään tarinan koossa, vaikka usein tämänkaltaiset tosihenkilöihin perustuvat kirjat kadottavat loppupuolella jännitteensä. Ihmisen elämässä kuitenkin useimmiten ainakin tapahtuu eniten ennen vanhuusikää.

Emma on rakastava ja kärsivällinen vaimo ja äiti. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan tarttuu tarmokkaasti toimeen valittamatta. Miehestään hän ei halua kuulla pahaa sanaa edes rakkaalta isältään. Elämänmyönteisyys, sitkeys, lannistumattomuus ja rakastettavuus ovat adjektiiveja, joilla kirjan päähenkilöksi nousevaa hienoa naista voisi kuvailla.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai (Emma&Uno – visst var det kärlek)

Suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 2010. 250 s.