Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty #dekkariviikko

 

Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat -teoksessa yksi tietty saapaspari kulkee sodan aikana mieheltä toiselle. CrimeTimen vuonna 2011 julkaisemassa novelliantologiassa Tykki taas Lahti-pistooli yhdistää kahdentoista eri rikoskirjailijan novelleja.

Saman idean pohjalta on syntynyt neljän suomalaisen kirjailijan teos Se on täytetty, jota kustantaja luonnehtii neljästä tarinasta koostuvaksi jännitysromaaniksi. Itse luin tarinat lähinnä löyhästi yhteen nivoutuvina novelleina, ja Ruumiin kulttuurin päätoimittaja Päivi Remes luonnehtii niitä pienoisromaaneiksi, mutta ei määritelmällä tälläkään kertaa ole kummoistakaan merkitystä. Idea on hulvaton: tarinoissa kulkee yhdistävänä tekijänä täytetty mäyrä.

Kirjoittajanelikon muodostavat kirjailijat Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi, jotka kaikki ovat nimekkäitä ja ansioituneita tekijöitä myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuoreessa Suomen dekkariseuran jäsenlehdessä Ruumiin kulttuuri 2/2024 nelikko esitellään laajasti. Naiset kertovat asuvansa suhteellisen lähellä toisiaan ja olevansa ystäviä jo vuosien takaa.

Vuonna 2016 eräällä tapaamisella syntyi idea yhteisistä lukuilloista, joissa kirjailijat lukevat teoksiaan ääneen ja haastattelevat toisiaan. Nimellä Vaaralliset naiset he ovat kiertäneet siitä pitäen esiintymässä eri puolilla. Se on täytetty on naisten ensimmäinen yhdessä kirjoittama teos. Hauskan idean täytetystä mäyrästä kuulemma keksi Tiina Raevaara.

Mäyrään tutustutaan kättelyssä eli Virpi Hämeen-Anttilan tarinassa Sukulaissielut. Sen ihmispäähenkilönä on erään lakkautetun koulun entinen vahtimestari Paananen, joka työvuosien kuluessa kiintyi biologian varastossa säilytettyyn täytettyyn mäyrään niin, että pyysi sen itselleen läksiäislahjaksi.

”Mäyrä oli noin kahdeksankymmenen sentin pituinen ja pään kohdalta neljänkymmenen sentin korkuinen. Se oli kohottanut yläruumistaan kuin olisi juuri noussut onkalostaan päivänvaloon, ja sen katse oli suunnattu yläviistoon, niin että kun Paananen käveli vitriinin luo, eläin tuijotti suoraan häneen.
Vahtimestaria miellytti mäyrän tuuhean turkin selkeä väritys, vartalon syvä harmaa sävy ja pitkulaisen pään säännölliset mustat juovat hohtavan valkoisella taustalla. Mustat, valkoreunaiset korvat oli sijoitettu tarkasti mustien juovien keskikohtaan päälaelle, ja mustista käpälistä työntyivät esille kaivajan kynnet. Paananen saattoi ihailla monen minuutin ajan mäyrän kookasta kuonoa ja tummia silmiä, jotka muistuttivat hänestä ihmisen silmiä.”

Paanasen ja mäyrän suhde alkoi jo koulussa saada hieman maagisia piirteitä. Paananen alkoi käydä mäyrän kanssa keskusteluja. Tuntui kuin kaikista mahdollisista olennoista juuri mäyrä ymmärtäisi miestä parhaiten. Kun Paananen sitten vie mäyrän kotiinsa ja sijoittaa sen parhaalle paikalle olohuoneeseen, alkavat vaikeudet. Paanasen vaimo ei pidä mäyrästä. Tunnelma alkaa nopeasti kiristyä.

Hämeen-Anttilan Sukulaissielut sijoittuu jonnekin 1960- ja 70-lukujen taitteeseen. Ansu Kivekkään Säpinää alkaa marraskuulta vuonna 1983. Henkka herää kauheassa krapulassa kaverinsa Ilen asunnolta kainalossaan toisen kaverinsa Kuosmasen täytetty mäyrä. Aamu ei juuri parane, kun Henkka löytää viereisestä huoneesta Ilen, jolla on fileerausveitsi syvällä lapaluidensa välissä. Mitä yöllä oikein on tapahtunut?

Kivekkään vauhdikkaassa ja yllättäviä käänteitä saavassa tarinassa mäyrä on saanut omistajansa äidin käsittelyssä vatsapussin, jonka sisältö tuntuu kiinnostavan hyvin vaarallisia tahoja. Ilen ruumiin hävittäminen saa sekin melkoisia kierteitä!

Teoksen kolmannen jakson on kirjoittanut Pauliina Susi. Talvipesä-niminen tarina sijoittuu ajallisesti nykyaikaan, ja siinä mäyrä on päätynyt iäkkään Rauno Rahikaisen haltuun. Raunolta on alkanut ote elämänhallintaan lipsua, ja hänen tyttärensä palkkaa Jannan siivoamaan Raunon taloa. Rauno ei ajatuksesta pidä lainkaan. Vähintäänkin omituisesti käyttäytyvä vanhus on koonnut kaiken talonsa ryönän talvipesää varten, eikä sitä suinkaan pidä siivota roskikseen.

Mistä oikein on kysymys? Vähitellen asiat alkavat valjeta Jannalle ja hän alkaa miettiä, onko siivouskeikka sittenkään siitä saatavan kieltämättä hyvän korvauksen väärtti. Mutta Jannalla olisi todellakin tulevaisuudessa rahalle käyttöä. Sitten tapahtumat alkavat toden teolla vyöryä kohti hurjaksi yltyvää loppuhuipennusta.

Mäyräsalaliitto on Tiina Raevaaran käsialaa ja on teoksen viimeinen tarina, koska se sijoittuu tulevaisuuteen eli vuoteen 2043. Raevaaran tulevaisuuskuva on dystooppinen. Kaikki eläimet on tarkoin hävitetty kuivalta maalta tautiepidemioiden hillitsemiseksi. Meressä kyllä kuhisee elämää, mutta se pelottaa kaikkia ihmisiä, eikä kukaan järjissään oleva menisi lähellekään vettä. Kaikki eivät kuitenkaan vallitsevaan maailmanjärjestykseen tyydy, vaan vastarintaliike kokoaa suljetuilla erämaa-alueilla voimiaan.

Bioetsivä Adalmiina Hakkarainen törmää työkeikallaan yllättävään kiellettyyn esineeseen eli täytettyyn mäyrään, joka sitten päätyy hänen asunnolleen. Jostain itselleen käsittämättömästä syystä Adalmiinan on pakko saada mäyrä itselleen. Sitten Adalmiina saa pomoltaan huippusalaisen työtehtävän, joka vie hänet ensin erämaihin ja sieltä yhä hurjemmaksi kiihtyvään seikkailuun. Kuten tarinan nimestä voi päätellä, tulee täytetyllä mäyrällä olemaan siinä ja maailmanpelastamissuunnitelmassa ratkaiseva osansa.

Kaikki neljä tarinaa ovat omanlaisiaan ja -tyylisiään, mutta niitä siis yhdistää enemmän tai vähemmän tuo yhä uudelleen esiin putkahtava omahyväinen täytetty mäyrä. Hieman vaihtelee tarinasta toiseen, kuinka paljon mäyrä tuntuu tietoisesti vaikuttavan tapahtumien kulkuun. Ehkä kyse on tarinoiden ihmishenkilöiden herkkyysasteesta?

Tarinoita yhdistää myös miltei käsin koskettavissa oleva kirjoittamisen ja kertomisen ilo. Se tarttuu nopeasti lukijaankin. Lämmin suositus tälle erikoisteokselle!

Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty
CrimeTime 2024. 298 s.
Kansi Jyri Alanne
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

 

 

 

 

 

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen: Tusina – Novelleja #nuortenkirjatorstai

Pari viikkoa sitten esittelin Salla Simukan kääntönovellikokoelman Sytytä valot! Sammuta valot! ja totesin, että se on muun hyvän ohella vastaus lukuisien äidinkielen opettajien rukouksiin. Täsmälleen samaa voi sanoa Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamasta nuortennovelliantologiasta Tusina. Toimittajat kertovat esipuheessaan, että idea kirjasta syntyi, kun he ääneen tuskailivat tällaisen novelliantologian puuttumista. Piti tehdä itse. Tuumasta toimeen!

Ihan mahtavaa, että tuuma sattui juolahtamaan juuri näiden naisten päihin, sillä lopputulos on hieno. Se on jälleen vastaus äidinkielen opettajien hartaisiin toiveisiin, mutta vaikka se soveltuu mitä parhaimmin koulukäyttöön niin yläkouluihin kuin lukioihinkin, se ei suinkaan sulje pois sitä, että se on nautinnollista luettavaa myös teini-iän jo aikaa sitten ohittaneille lukijoille teineistä nyt puhumattakaan.

Kirjassa on novelli seuraavilta kahdeltatoista kirjoittajalta: Päivi Haanpää, Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala. J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Marika Riikonen, Alexandra Salmela ja Harry Salmenniemi. Kirjan lopussa on jokaisesta kirjoittajasta lyhyt, parin rivin mittainen esittely ja kirjoittajan itsensä kertoma tarina esimerkiksi siitä, miltä tuntui oppia lukemaan tai miten kirjat olivat lapsuuden pakopaikkoja. Kouluja on ajateltu myös laatimalla maksutta käytettäväksi lisämateriaalia nettiin. Iso kiitos siitä!

Tusina kirjailijaa on siis saanut kirjoittaa kukin nuortennovellin, ja lopputulos on herkullinen: on erittäin lyhyitä ja vähän pidempiä novelleja, realismia ja fantasiaelementtejä, historiaa ja nykyaikaa, kauhuelementtejä ja teiniromanssia, helppoa ja hieman vaikeammin tulkittavaa. Erikoisimmat novellit ovat mielestäni Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö, Harry Salmenniemen Ihminen ja Alexandra Salmelan Puu, joiden tulkitsemismahdollisuudet ovat kutkuttavia. Mustavalkoisessa tytössä on kaikuja Tove Janssonin Näkymättömästä lapsesta. Minäkertoja ei tosin ole muuttunut näkymättömäksi vaan mustavalkoiseksi, kirjaimellisesti.

Novellit ovat erilaisia paitsi aiheiltaan myös muodoltaan. Jotkut ovat todella lyhyitä ja tiiviitä, kuten Hannu Luntialan rikosnovelliksi paljastuva kaksisivuinen Kunnian ja omantunnon kautta. Vasta viimeiset rivit paljastavat, mistä oikein on kyse. Päivi Haanpään Aina joku löytää [itsensä] on kirjoitettu pelkäksi dialogiksi. Salmelan Puussa taas näkökulma vuorottelee puun ja ihmisten välillä.

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä -novellissa minäkertoja on puolitoista vuotta Suomessa asunut yläkouluikäinen irakilaispoika. Pojan katkelmallisesta kertomuksesta avautuu näköaloja niin Irakiin kuin Suomeen ja suomalaiseen arkeen. Tämä novelli kosketti minua eniten. Anneli Kannon Eväät sijoittuu kansalaissodan vuoteen. Liina joutuu todistamaan teloitusta hiekkakuopalla sekä selittämään teloitusryhmälle, miksi hänellä on repussaan hauki ja villasukat. Lapsen tai hyvin nuoren tytön näkökulma avaa tapahtumat puhuttelevasti.

Elisan huone -novellissa Magdalena Hai väläyttää kauhun perinteitä ja liittää ne oivallisesti nettiaikaan. Satuperinnettä hyödyntää Roope Lipasti Yösuunnistuksessa, jossa on myös kauhuvivahde. Nautin oivaltamisesta! J. S. Meresmaan Kutojan kohdalla mietin, kuinka hyvin se aukenee, jollei lainkaan ole tutustunut steampunkiin aiemmin. Mutta jostainhan on aina aloitettava, joten miksei Kutojasta. Se todennäköisesti houkuttelee Naakkamestarin ja Hämäränsäteiden äärelle, ja mikä sen parempaa.

Marika Riikosen ravitallille sijoittuva Prinsessa ja Nelli Hietalan kreikkalaisella lomasaarella tapahtuva Varmat merkit ovat antologian romanttisimmat tarinat, mutta kummassakin on roimasti muutakin sisältöä kuin sydämenasioiden ruotimista. Kummassakin päähenkilö tekee epäreilun tuntuisia johtopäätöksiä toisista näiden ulkonäön ja vaatetuksen perusteella mutta joutuu tarkistamaan arviotaan.

Toivon Tusinan kuluvan lukijoiden käsissä!

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen: Tusina – Novelleja
Art House 2018. 188 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tulossa:

Tapani Bagge: Polttava rakkaus 30.8.2018
Tuija Takala: Lauralle oikea 30.8.2018
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 30.8.2018

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin

”Kirjan talo – Bokens hus ry on vuonna 2007 perustettu kirjallista ilmaisua edistävä yhdistys. Vuodesta 2008 lähtien se on toiminut Turussa Aurajoen rannalla rakennuksessa nimeltään Kirjan talo.

Kirjan talo toimii toimistona, tapahtumanjärjestäjänä, kurssipaikkana, työpajaohjauksen keskuksena sekä verkostona ympäri vuoden. Kirjan talo on monien kirjallisten yhdistysten koti sekä työpaikka luovan alan toimijoille.”

Näin esittelee itsensä yhdistys ja fyysinen rakennus Kirjan talo verkkosivuillaan. Sivuilla seikkaileva löytää monenlaista mielenkiintoista, tuttua ja uutta. Yhdistyksen aktiiveihin kuuluu muun muassa sellaisia kirjamaailman tuttuja kasvoja kuin Mervi Heikkilä, Kirsti Ellilä ja Magdalena Hai. Tarjolla on erilaisia kursseja runopilateksesta kirjallisuusterapiaan.

Ihan uppo-outo ei Kirjan talo minulle ollut ennestään, kun sain yhteydenoton Kirjan talon Kirja-akatemian opiskelija Kirsi Melvola-Georgakarakosilta. Vuoden mittaisen kurssin aikana Kirja-akatemian kirjoittajaopiskelijat olivat paitsi työstäneet kukin omia pidempiä tekstejään myös kirjoittaneet kukin novellin yhteisantologiaa varten. Sanataideohjaaja, kirjailija Magdalena Hain johdolla ryhmä siis julkaisi kurssivuoden päätteeksi yhteisen kirjan. Lupasin lukea teoksen ja siitä myös jotain kirjoittaa tänne blogiini.

Tehtävä olikin mielenkiintoinen ja mieluisa. Hai kuvailee esipuheessa lyhyesti antologian syntyhistoriaa. Heterogeeninen kaksitoistahenkinen ryhmä valitsi antologiansa punaiseksi langaksi kengät, mutta muutoin kirjoittajille annettiin vapaat kädet. Teemaa sai mukailla mielensä mukaan. Keskenään hyvin erilaisia tekstejä lukiessa olikin mukava tarkkailla, miten kukin tekijä oli kengät ja askeleet tarinaansa nivonut. Ratkaisut ovat kutkuttavan erilaisia. Mukaan on mahtunut monenlaista jalkinetta tuohivirsusta alkaen.

Saunansytykkeiden joukosta käteen osuva tuohivirsu palauttaa Kalevi Heikkisen Virsu-novellin kertojan mieleen lapsuuden tragedian. Isoveli Mikon virsun tunnisti sen omintakeisesta kulumisjäljestä. Virsu on mielestäni antologian surullisin ja samalla kaunein tarina. Sauna oli sisältä musta kuin variksenmarjan sielu.

Tyylilajeja on laidasta laitaan; dekkarivirityksestä ja dystopiasta kesyhköön chic litiin ja absurdiin, lähes nonsense-tyyliseen novelliin. Kiehtovimpiin lukeutuu mielestäni Veijo Alavallin Pankkipäivä, jossa arkipäivä nyrjähtää sijoiltaan ja meno yltyy lopulta melkoiseksi irrotteluksi. Vielä rohkeampaa irtiottoa sovinnaisesta kerronnasta tekee Rosa Aphalo pitkähkössä novellissaan Et ole koskaan paikassa, jonka lukijana on vaikea asemoitua oikein mihinkään. On parasta antaa vain tekstin viedä!

Hai kehottaa esipuheessa lukijaa kallistamaan korvansa näiden tarmokkaiden kirjoittajien tarinoille. Ei lainkaan huono neuvo. Mielenkiintoista on jäädä odottamaan, mitä tästä joukosta vielä kuuluu. Lykkyä tykö, Kirja-Akatemian kirjoittajat! Kiitos kirjasta.

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin
Kirjan talo 2017. 116 s.

Arvostelukappale.

Antologian kirjoittajat:

Veijo Alavalli
Rosa Aphalo
Marjut Brunila
Ann-Mari Halén
Kalevi Heikkinen
Marjo Jämsä
Sanna Kymäläinen
Kirsi Melvola-Georgakarakos
Frida Maria Pessi
Hannele Tuominen
Teija Veijola
Marja Uimonen

Juha Mäntylä: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita

Reuna-kustantamon vuonna 2014 julkaisema kahdenkymmenen neljän jouluaiheisen rikosnovellin antologia Joulukalenteri- 24 jännityskertomusta osoittautui menestyskonseptiksi, jonka uusiminen tuntuu luonnolliselta. Kirjan tekijänpalkkiot lahjoitettiin lyhentämättöminä hyväntekeväisyyteen, ja niin tehdään myös tämän vuoden 2015 kokoelman Joulukalenteri - Lusijan tarinoita palkkioille. Ne menevät Tukikummit-säätiölle. Kaikin puolin siis hyvä idea.

Joulukalenteri - Lusijan tarinoita kirjoittajat:

Marja-Sisko Aalto

Henry Aho

Jaana Ala-Huissi

Anja Erämaja

Petteri Hakkarainen

Kari Hanhisuanto

Harri V. Hietikko

Sinikka Huusela

Asta Ikonen

Aila Juvonen

Piia Kaikkonen

Jussi Katajala

Markku Keisala

Juha-Pekka Koskinen

Matti Laine

Harri István Mäki

Juha Mäntylä

Helena Numminen

Milla Ollikainen

Jasu Rinneoja

Tarja Sipiläinen

Riku Talvitie

Pia Tervo

Helena Väisänen

Kirjoittajista kahdeksantoista on samoja kuin vuoden 2014 kirjassa, kuusi on uusia (uudet nimet olen kursivoinut listaan). Joukossa on siis jälleen tunnettuja, asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita mutta myös harrastajakirjoittajia sekä useita näiden välimaastoon sijoittuvia, jotain jo julkaisseita tai esikoiskirjaansa kirjoittavia tekijöitä.

Konsepti on siis päällisin puolin sama kuin vuoden 2014 kirjassa, ja voin kätevästi lainata itseäni myös lopputulosta arvioidessani. Edelleen paikkaansa pitää ainakin tämä:

”Kun pyydetään teksti näin monelta ja monenlaiselta kirjoittajalta, on väistämätöntä, että sisällön taso vaihtelee. Joulukalenterissakin on joukko oikeita dekkarinovellihelmiä, mutta on myös sitten tekstejä, joiden päätymistä kansien väliin ei oikein jaksa ymmärtää. Idea jouluun liittyvästä jännitysnovellista ei sekään ihan kanna läpi antologian. Osassa teksteistä joulu ja jouluisuus on selvästikin päälle liimattu mauste. Tapahtumat on sijoitettu jouluun tai joulukuuhun, vaikka juoni toimisi sellaisenaan yhtä hyvin vaikka juhannuksena. Parhaita idean kannalta ovatkin novellit, joissa joulu liittyy olennaisena osana juoneen.”

Luukkuideasta on Lusijan tarinoissa luovuttu, ja tilalle on tullut maailmankartta, johon tarinat on paikannettu. Suurin osa teksteistä sijoittuu kuitenkin Suomeen, joten idea ei ihan kanna loppuun asti. Parhaita olivat minusta myös tarinat, joissa pysyteltiin Suomen kamaralla tai ei ainakaan suihkittu lentokoneella edestakaisin. Novelli on niin suppea teksti, ettei sen aikana mahdu hirveästi luomaan paikallistunnelmaa. Ainakin se vaatisi tekstilajin vankkaa tuntemusta ja taitoa.

Novelli ei muutenkaan ole mikään romaanin helpompi pikkuveli. Päinvastoin. Muutamien Lusijan tarinoiden parissa tuli silti väistämättä mieleen, että kirjoittaja on laatinut kutistetun rikosromaanin ja koettanut mahduttaa kymmenelle sivulle parinsadan sivun romaanin. Ei se niin mene. Novellilla on omat lainalaisuutensa, joihin olisi dekkarinovellin kirjoittajankin hyvä tutustua.

Olen kehittänyt itselleni novellinlukutekniikan, jota noudattamalla kaltaiseni pitkän proosan ahmijakin talttuu novellin äärelle: luen vain yhden novellin kerrallaan. On virhe lähteä lukemaan useampi teksti peräperää, ainakin minun kohdallani. Yhteen menoon luetut tekstit alkavat nopeasti menettää hahmoaan mielessäni. On annettava kullekin novellille oma tilansa ja aikansa, niin ne pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tätä ohjetta noudatin myös Lusijan tarinoiden kanssa, vaikka luin saman päivän mittaan yleensä pari kolme tekstiä. Hyvin tämä toimisi varmasti ihan oikeana joulukalenterinakin - yksi novelli päivässä koko adventtiajan.

Kosto tuntuu olevan teemana monessa Lusijan tarinassa. Marja-Sisko Aallon novellissa Paha pukki paha saa palkkansa räjähtävästi. Henry Ahon Neljässä konvehdissa loppu pysäyttää lukijan, jolle annetaan mukavasti tilaa oivaltaa itse, mistä onkaan kyse. Jaana Ala-Huissin Sijoitus-novellissa leikitellään mukavasti näkökulmavaihdoksilla ja loppu on dramaattinen mutta sopivan avoin. Kaikkea ei tarvitse näyttää ja selittää. Novellin nimikin sisältää mukavan kaksoismerkityksen.

Kaikkia lukijoita ei miellytä Harri V. Hietikon tyyli, mutta en voi mitään sille, että se puraisee jälleen. Niin Joosefkin lähti Galileasta pelaa hauskasti jouluevankeliumin perusasetelmalla ja motoristijengien välienselvittelykuvioilla. Oivalluksia ja ironiaa, näistä pidän. En myöskään yllättynyt, että mielestäni parhaiden novellien joukkoon asettuu JP Koskisen Musta joulu. Ammatikseen pitkään ja monipuolisesti kirjoittanut Koskinen taitaa sekä dekkarin että novellin, ja niinpä tuloksena onkin pieni herkkupala dekkarifanille. Samaten Matti Laineen Rytikari sijoittuu selkeästi antologian helmiosastoon, kuten myös Milla Ollikaisen Tummanvaalea kuparikulta, joka tosin saa kotikenttäetua sijoittumalla vain viidenkymmenen metrin päähän työpaikastani. Aina ei tosiaan tarvitse tulla ruumiita dekkarinovellissakaan.

Juha Mäntylä, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita

Reuna 2015. 363 s.

Arvostelukappale.Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Sibelius-juhlavuoden kirja- ja näyttelyvinkkejä

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kuin varkain olen tullut itsekin viettäneeksi melkoista Sibelius-teemavuotta, koska monipuolista, kiinnostavaa tarjontaa on säveltäjämestarin elämän ja teosten ympärille luotu ihan kiitettävästi.

Alkuun pääsin lahjakirjaostoksella kevättalven korvalla, kun luin novellikokoelman Sanasinfonia (Karisto, 2015) ennen sen ojentamista lahjan saajalle. Kirja toimi mainiona virittelynä Ateneumin massiiviseen Sibelius-näyttelyyn, johon tutustuimme ystävien kanssa melkoisen perusteellisesti.

Omaan hyllyyn on jo hankittuna Sakari Ylivuoren Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa (Gummerus, 2015), jolle toivoisin jostakin lukuaikaa siunaantuvan. Ylivuori työskentelee tutkijana Jean Sibelius Works -kokonaiseditiohankkeessa, jonka tarkoituksena on julkaista Sibeliuksen koko tuotanto kriittisinä editioina. Kirjaan Ylivuori on koonnut Sibeliuksen sävellyksiin liittyviä tarinoita ja anekdootteja.

Samaan aikaan edellisen ostoksen kanssa hankin ihan itselleni Katri Kirkkopellon lastenkirjan Soiva metsä (Lasten keskus, 2015). Kirja on niin kaunis, ettei sitä voinut vastustaa! Lisähoukuttimena on vielä kirjaan liittyvä ja sen mukana tuleva cd-levy, jolla Nazig Azezian ja Jussi Makkonen soittavat kirjassa mainitut teokset. Lempparini taitaa tällä hetkellä olla Granen. Kirjassa nimeämättömäksi jäävä lapsenlapsi (tyttö) kertoo, millaista oli vierailla mummin ja pappan luona Ainolassa. Suosittelen lämpimästi jokaiseen lapsiperheeseen (sopii myös aikuisille)! Kuvia ja yksityiskohtia kirjasta:

Sovimme Ateneum-käyntimme yhteydessä ystävättärieni kanssa, että kesällä teemme kulttuurikierroksen Tuusulassa ja Järvenpäässä, koska yksi meistä kolmesta ei ollut aikaisemmin vieraillut yhdessäkään alueen kulttuurikohteissa. Retki toteutettiin tuulisena ja koleana mutta onneksi poutaisena juhannusviikon päivänä. Ennen lähtöäni virittäydyin oikeaoppisesti kuuntelemalla edellä mainitun levyn ja lukemalla Soivan metsän.

Ensimmäinen virittäytyminen tunnelmaan tapahtui Halosenniemen upeassa hirsihuvilassa. Vaikka on useita kertoja talossa poikennut, se tekee edelleen syvän vaikutuksen. Ateljeessa on piano, jota Aino Sibelius kävi soittamassa (kotona kun ei aina sellainen ollut suotavaa). Haloset ja Sibeliukset olivat ystäviä muutenkin, ja Ainolan seinällä riippuu ainakin yksi Pekka Halosen lahjaksi antama työ. Vinkiksi muuten, että museokierrokselle vastahankaiset miehetkin saa sulamaan, kun heidät vie Halosenniemeen tai Ainolaan, sillä rakennusten arkkitehtuuri on kiinnostavaa jo ihan sellaisenaan.

Syväsukellus Sibeliusten maailmaan tapahtui tietysti toisessa pääkohteessamme eli Ainolassa. Kotimuseossa on monenlaista katsottavaa ja ihmeteltävää. Meitä kiehtoivat erityisesti mykistävän ihana kirjastohuone, joka ensin toimi lastenhuoneena, sekä talon keittiö ja astiakomerot sisältöineen. Myös talon taidekokoelma on näkemisen arvoinen. Talon esitteessä kerrotaan eri taideteosten alkuperästä mukavia yksityiskohtia. Kannattaa talossa käydessään tutustua myös puutarhaan ja saunarakennukseen.

Lisään tähän väliin nimimerkki Unknownin jättämän kommentin:

Mainittakoon, että myös Aholasta löytyy tänä kesänä Sibelius-tematiikkaa. Yläkerrassa on pieni Santeri Levaksen valokuvista koottu näyttely Sibeliuksesta. Kirjailija ja valokuvaaja Santeri Levas toimi lähes 20 vuotta Jean Sibeliuksen sihteerinä ja teki tästä myös kaksiosaisen elämäkerran. Ja alakerran Ahon Yksin-teoksen pienoisnäyttelyssä kerrotaan Aino Sibeliuksen vaikutuksesta teoksen syntyyn.

Lisäys on aiheellinen ja täydentää tekstiäni oivallisesti. Poikkesimme nimittäin myös Aholassa, joka sijaitsee aivan Ainolan tuntumassa. Tässä kohteessa kukaan meistä kolmesta ei ollut käynyt aiemmin, ja tutkiskelimme näyttelyitä tiiviisti, myös tuota yläkerran hienoa valokuvanäyttelyä. Santeri Levaksen upeita kuvia on muutama myös Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttelyssä, josta lisää alempana. Yksin-romaanin tarinasta oli myös puhetta, siihenhän liittyi aikanaan skandaaliaineksia. Kirjan esipuheessa kerrotaan, että Jean Sibelius olisi hermostunut kirjasta niin, että haastoi Ahon kaksintaisteluun pistoolein. Mietimme, miten suomalainen kulttuuri olisikaan kehittynyt toisin, jos kyseiset herrat olisivat onnistuneet tappamaan toisensa, tai jos vaikka vain toinen heistä olisi menehtynyt kaksintaistelun tuoksinassa! (Aholassa näkyy olevan tarjolla Juhani Ahon Yksin -teemaopastukset 5. ja 19.7.2015.)

Pinnistimme jo kulttuuriähkyn partaalla vielä yhteen Sibelius-kohteeseen eli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttelyyn, joka ehdottomasti kruunasi päivämme annin syventämällä kokemuksiamme. Näkökulma ei siis olekaan säveltäjässä vaan hänen vaimossaan ja perheessään. Näyttelyyn on koottu esineistöä, kuten vaatteita ja koruja sekä lasten leluja, jotka ovat kuuluneet Ainolle ja perheelle. Usean esineen yhteydessä on tarkentava teksti. Esimerkiksi näyttävä kaulakoru on ollut Sibelius-suvun perintökalleus, jota morsiamet ovat kantaneet häissään. Onneton Janne kuitenkin unohti tuoda käädyn omaan vihkimistilaisuuteensa!

Mielenkiintoinen on myös seinälle rakenneltu sukupuu, joka kertoo, kuinka pienet piirit suomalaisessa kulttuurieliitissä oikein ovatkaan. Moni tunnettu kulttuurihenkilö on suoraan sukua Sibeliukselle. Vaikuttavinta näyttelyssä olivat kuitenkin kaksi videokoostetta Sibeliuksen lastenlapsien haastatteluista. He muistelivat lämpimästi Ainolaa mummolana, jossa oli aina rauhallista ja hieman juhlallinenkin tunnelma. Erityisen arvostavasti perilliset muistelivat Sibeliusten uskollista palvelusväkeä, jonka valtakuntaa oli esimerkiksi talon keittiö. Kaikki muistelivat, ettei isovanhemmissa ollut mitään kummallista, kun he olivat lapsia. Vasta koulussa kaverit ja opettajatkin alkoivat kysellä kuuluisasta isoisästä, mikä tuntui hämmentävältä. Murrosiässä asia oli nolo ja jopa kiusallinen.

Pienessä seurueessamme kahdella oli Museokortti, jota höyläsimme yhteensä neljässä kohteessa: Halosenniemessä, Ainolassa, Aholassa ja Järvenpään taidemuseossa. Kolmas jäsenemme hyödynsi kahdessa viimeisessä kohteessa OAJ:n jäsenkorttia, jolla sisäänpääsy oli maksuton. Aiemmin jäsenkorttia ei ymmärretty tarjota, joten varmaa tietoa sen kelpaavuudesta Halosenniemessä ja Ainolassa ei ole. Jokaisessa kulttuurikohteessa saimme aivan loistavaa ja ystävällistä palvelua! 

Sibeliuksesta ja hänen lähipiiristään on kirjoitettu lukemattomia erilaisia teoksia. Tekstissä mainitsemieni lisäksi uusia ja kiinnostavia ovat ainakin Jenni Kirveksen henkilökuva Aino Sibelius - ihmeellinen olento (Johnny Kniga, 2015) 

sekä Esko Häklin ja Severi Blomstedtin tietokirja Ainola- Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta.

Karisto 2015. 148 s.  (Ostettu.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

Lasten keskus, 2015. (Ostettu.)

Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa.

Gummerus 2015. 173 s. (Ostettu.)

P.S: Sibelius-aiheista kirjallisuutta googlaillessani törmäsin Sibelius-aiheiseen dekkariin The Seven Symphonies. Onko teos jollekulle tuttu? Onko suomennettu?

A serial killer stalks young musicians in Helsinki. Why does he appear to associate each attack with a symphony of the great Finnish composer, Jean Sibelius? This disturbing exploration of sexual obsession culminates in a compelling, suspenseful denouement.

Haanpää ja Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta

Kirjat ovat oivallisia lahjoja, ja tapanani on antaa aina kirjalahja, jos se suinkin on mahdollista. Taannoisella kulttuurireissulla Turussa käteen sattui teos, joka ystäväni ja minun mielestäni sopi kuin nenä päähän eräälle kolmannelle henkilölle. Koska suunnitteilla oli jo kolminkeskinen tapaaminen ystävien kesken, päätimme ostaa tämän kirjan lahjaksi ja tuliaiseksi. Tunnustetaan tässä nyt myös julkisesti, että luin tämän lahjaksi ostetun kirjan ensin itse…

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Sanasinfonia on kerrassaan mainio idea. Säveltäjä Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi on järjestetty monenlaista, on juhlanäyttelyä Ateneumissa ja erilaisia julkaisuja ja tapahtumia. Kirjallisesti suuntautuneelle on kuitenkin mannaa ajatus novellikokoelmasta, jonka aiheena on säveltäjä Jean Sibelius. Haanpää ja Riikonen ovat saaneet antologiaan mukaan suomalaisia kirjallisuuden kärkinimiä kaikkiaan kahdeksan kappaletta:

Emmi Itäranta

Olli Jalonen

Anneli Kanto

Maritta Lintunen

Jarkko Martikainen

Miina Supinen

Petri Tamminen

Jyrki Vainonen

Kirjan lopussa esitellään kukin kirjoittaja, ja osa on muutamalla sanalla avannut suhdettaan Sibeliukseen sekä novellinsa lähtökohtia. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet säveltäjästä kirjoittamiseen, ja se näkyy herkullisesti lopputuloksessa!

Monet kirjailijat on helppoa tunnistaa tyylistään tässäkin antologiassa. Petri Tamminen on armoitettu vääräleuka, ja niinpä hän on ottanut teemakseen säveltäjän hiukset. Nuoruudenkuvissahan Sibelius on tuuheatukkainen komistus, vanhemmiten sitten aivan kalju. Miten siinä niin kävi ja mitä siitä kansallisaarre itse ajatteli, selviää Tammisen novellista Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa.

Maritta Lintusen Rapallo-novellissa on tyystin toinen tunnelma. Minäkertojana on säveltäjä itse. Taiteilija tavataan Ainolasta miettimässä menneitä. Aino punnitsee elettyä elämää ja avioliittoa kylmän analyyttisesti.

– Vastaa! Miten valitsisit nyt kun tiedät minusta kaiken?

  Aino pysähtyy, jää seisomaan selin.

– Jos unohdan Rapallon, tekisin samoin.

  Aino kerää tummat musliinihelmat käsiinsä, nousee kivetyt portaat pihatasanteelle ja kääntyy hitaasti kohti.

– Mutta jos muistelen Rapalloa, valitsisin toisin.

Tässä keskustelussa avataan avioliiton kipeä kohta viileästi ja kylmästi kuin kirurgin veitsellä. Jos lukijalle eivät Rapallon tapahtumat novellista vielä aukea, voi kirjan lopusta vilkaista pientä elämäkerrallista tiivistelmää, josta löytyy selitys.

Sibelius on saanut olla novelleissa myös aivan sivujuonteena, jos kirjailija on niin halunnut. Olli Jalosen novellissa Ihmisten ja Luonnon Ystävät ry. on päädytty juuri tällaiseen ratkaisuun. Innoittajana on toiminut kodin seinällä riippunut Sibelius-taulu, joka sitten omalla tavallaan on päässyt mukaan novelliinkin. Isoäidin mieltä painanut varkausasia selviää, mutta muuten novelli jää kutkuttavan avoimeksi.

Jarkko Martikainen oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta novellissa Jossain on ruoho vihreäpää meno äityy mukavan absurdiksi. Rahahuolissaan rypevä Sibelius päättää lähteä Helsinkiin, lopettaa säveltämisen ja ryhtyä harjoittamaan jotakin tavallista käytännön ammattia. Valitettavasti hyvistä aikomuksista ei tule mitään, kun kansankuppilassakin julkkis tunnistetaan ja häntä aletaan ahdistella vaatimuksilla.

Jyrki Vainosella on usein kirjoissaan lintu-motiiveja ja kauhutunnelmaa, niin tälläkin kertaa. Novellin nimi on Lintu. Päähenkilö on vaimonsa menettänyt mies, joka ei ole selvinnyt surustaan. Vaimo on soittanut pianollaan usein Sibeliusta, ja nyt miehellä on pakkomielle Tuonelan joutsenesta, joka seisauttaa veret niiltä, jotka sen pääsevät näkemään. Yleisöä onkin jo sopivasti lämmitelty…

Sibeliuksen kahdeksas sinfonia on kuuluisa siksi, että se jäi kesken/säveltäjä tuhosi sen/se katosi. Miina Supinen on tarttunut tähän kutkuttavaan aiheeseen novellissa Kadonnut sinfonia, ja niinpä Musiikkitalossa kuullaankin maailmansensaatio, eli Sibeliuksen kahdeksas. Mutta miten kummassa sävellys on löytynyt?

Syvä iskumme on -novelli on Anneli Kannon käsialaa. Kanto vaihtelee novellissaan näkökulmia nopeasti leikkaamalla, ja monien nimeämättömien minäkertojien käy novellissa köpelösti. Ei ihme, sillä eletään kansalaissodan sekasortoisia hetkiä. Säveltäjä Toivo Kuula soittaa omaa Suojeluskuntamarssiaan, mutta jääkärit haluavat vain kuulla Sibeliuksen heille säveltämän marssin.

Mystisimmän novellin antologiaan on kirjoittanut Emmi Itäranta. Luukanteleen kantajan tapahtumat sijoittuvat rinnakkaistodellisuuteen, jossa erikoinen parivaljakko kiertää Eurooppaa karkottamassa demoneja. John S_ soittaa luista kannelta, ja hänen kumppaninsa, minäkertoja eli luotteenkirjaaja merkitsee syntyvän sävellyksen muistiin. Mitä haastavampi demoni on karkotettavana, sitä lumoavampaa musiikkia syntyy. Mutta säveltämistapa on omalla tavallaan tuhoisan kuluttavaa. Pieneksi hetkeksi verho tuntuu raottuvan toiseen todellisuuteen. Novelli on hieno, ja siitä tulivat mieleen muun muassa Sherlock Holmes -novellit ja Edgar Allan Poen tyyli.

Sanasinfonia on siis oivallinen oivallus tekijöiltään! Sen nautiskeluun annan saman reseptin kuin aiemminkin novellien kanssa: Luetaan teksti kerrallaan ja annetaan rauhassa sulaa hetki ennen seuraavan ahmaisua. Mielellään puuhataan jotain muuta kunkin novellin jälkeen.

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta.

Karisto 2015. 148 s.

Ostettu lahjaksi ystävälle ja luettu ensin itse!

James Thompson: Helsinki Noir

Tammikuu vetelee jo viimeisiään, mutta silti minulla on luettavien pinossa melkoinen määrä viimevuotista rästiä setvittävänä. Loppuvuodesta tein tänne blogiin yhteenvetoa syksyllä 2014 ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta ja huomasin, että pari kiinnostavaa novelliantologiaa oli livahtamassa ohi suun. Laitoin samalta istumalta tilauksen sisään, ja nyt molemmat on jo luettukin, jälkimmäinen sulkeutui tänä aamuna.

Helsinki Noir on dekkarikirjailija James ’Jim’ Thompsonin toimittama antologia, joka julkaistiin samanaikaisesti suomeksi ja Yhdysvalloissa englanniksi. Noir-sarja on kansainvälinen konsepti, jonka ensimmäinen osa oli Brooklyn Noir. Sen jälkeen sarjassa on ilmestynyt muun muassa kokoelmat San Diego Noir, Delhi Noir, Havana Noir ja myös suomeksi Lontoo Noir.

Helsinki Noirissa on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:

Riikka Ala-Harja,

Tapani Bagge,

Pekka Hiltunen,

Johanna Holmström,

Karo Hämäläinen,

Jesse Itkonen,

Teemu Kaskinen,

Leena Lehtolainen,

Tuomas Lius,

Joe L. Murr,

Jukka Petäjä,

Jarkko Sipilä,

Jim Thompson,  

Antti Tuomainen.

Murha näyttää jälleen olevan miesten hommia, sillä naisia on mukana vain neljä, kun taas miehiä on selvä enemmistö eli kymmenen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tarinoissakin naiset ovat vain uhreja. Parissa novellissa uhri kääntyy lopulta kostajaksi, ja vain Lehtolaisen novellissa myymäläetsivän keikkaa heittävä Hilja Ilveskero on itsenäinen toimija siinä missä miehetkin, jollei enemmänkin.

Mietiskelin antologiaa lueskellessani, millainen on noirin määritelmä. Ilokseni löysin asiaan itseäni fiksumman pohdiskelijan muotoilemia määritelmiä. Juri Nummelin on laatinut yhdessä Antti Tuomaisen ja Tapani Baggen kanssa suomalaisen kirjallisuuden noir-kaanonin (kannattaa vilkaista listoja, hyviä lukuvinkkejä!) ja siinä sivussa on sitten syntynyt määritelmääkin: Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä.-- Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. -- Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa.

Suurin osa antologian novelleista asettuu nyt ainakin näiden määritelmien sisälle ihan mukavasti. Sisältönsä puolesta tekstit ovat varsin rankkaa menoa, kuten odottaa saattaakin. Väkivaltaa on mukana useassa eri muodossa, eikä määrässä ole säästelty.

Tekijäjoukko on kirjava. Osa kirjoittajista on omaa kansainvälistä kirjoittajakärkeämme, kuten Antti Tuomainen, Leena Lehtolainen ja Pekka Hiltunen. Mausteena joukkoon on lisätty vieraampia nimiä, joiden aiemmista julkaisuista ei ainakaan minulla ollut tietoa. Kirjan takana on kustakin kirjailijasta lyhyt esittely, mutta paljoa ei valaista taustoja, kaikista ei yhtään. Teemu Kaskisesta esimerkiksi paljastetaan vain syntymäaika ja se, että hän on kirjailija (sic!). Wikipedia avaa Kaskisen kirjallista uraa sentään hieman avokätisemmin.

Antologian novellien taso on samaten kirjavahko. Rikosnovellin kirjoittaminen ei liene kovin helppoa, vaikka niin saattaa erehtyä kuvittelemaan. Lyhyessä tekstissä on luotava uskottavat henkilöt, tihenevä tunnelma ja mielellään lopussa saisi olla jokin yllättävä käänne, joka parhaassa tapauksessa kääntää koko luetun ylösalaisin. Ihan kaikissa tarinoissa näin ei käy, parhaissa hyvinkin. Ja vaikka tyylilaji on noir, ei se välttämättä edellytä hillitöntä mäiskintää, verta ja suolenpätkiä. Parhaissa novelleissa pahimmat asiat jäävät lukijan mielikuvituksen täydennettäviksi. Omia suosikkejani ovat kokoelman novelleista seuraavat: Pekka Hiltusen Jenkem, Johanna Holmströmin Varastetut elämät ja Tapani Baggen Rankka sade.

Antti Tuomaisen novellin Käsikirjoitus tunnelma latistuu valitettavasti, koska sitä edeltävässä novellissa (Teemu Kaskisen Aurinkolahti) on lähes identtinen perusjuoni. Miksiköhän novellit on laitettu kokoelmaan peräkkäin? Leena Lehtolaisen novellissa tavataan siis jälleen Hilja Ilveskero, joka ei vieläkään saa minua taivuteltua puolelleen. Hilja on minusta epämiellyttävä hahmo, ei voi mitään. Jarkko Sipilän Takamäen sitä vastoin tapasin mielelläni, taas kerran, vaikka rikosjuoni onkin novellissa kovin suoraviivainen karmaisevasta alusta huolimatta.

Pidän usein kirjoista, joissa ei selitetä asioita ja tapahtumia puhki, mutta liikaakaan ei saisi olla arvoituksellisuutta. On pakko myöntää, että Riikka Ala-Harjan novelli Pietarinkatu 220 jäi minulle täysin käsittämättömäksi lukukokemukseksi. En myöskään niele reaalimaailmaan liittyviä epäuskottavuuksia. Jim Thompsonin Ain käsi on hyvin noir, mutta sen perusideat eivät mene läpi. Olen lukenut Thompsonilta aiemmin yhden romaanin, ja sen suurimpia puutteita oli asioiden luettelomainen läpijuoksu. Ain kädessä on samoja ongelmia. Tunnelma ei ehdi lainkaan tihetä, kun uhri listitään yhdellä sivulauseella.

Helsinki Noir on mielenkiintoinen kokoelma, jonka vastaanotosta Yhdysvalloissa olisi mukava saada tietoja. Novellit toimivat jälleen hyvinä kirjailijoiden käyntikortteina kotimaisillekin lukijoille. Esimerkiksi Baggen teoksiin ajattelin itse tutustua tämän perusteella paremmin.

James Thompson (toim.): Helsinki Noir

Like 2014. 319 s.

Ostettu.

Kannesta kanteen -blogin Jussi on analysoinut tarkoin jokaisen antologian novellin, joten kannattaa käydä lukemassa.