Stephen King: Bill Hodges -trilogia

Stephen King on tekijä, joka ei tosiaankaan esittelyjä kaipaa. Vuosikymmenten mittaan olen minäkin osan Kingin yltäkylläisen runsaasta tuotannosta lukenut, aikoinaan jopa sellaisen rautaisannoksen putkeen, että seurasi melkoinen tauko. Vähitellen olen palaillut mestarin tuoreemman tuotannon äärelle. Viimeisimmät lukemani tai oikeammin kuuntelemani kolme romaania muodostavat Bill Hodges -trilogian, joka sopii mitä parhaimmin dekkariviikon ohjelmaan.

Bill Hodges -trilogian osat ovat Mersumies (Tammi, 2016), Etsivä löytää (Tammi, 2017) ja Viimeinen vartio (Tammi, 2018). Trilogiaa kutsutaan myös Mersumies-trilogiaksi, mutta se on mielestäni hieman epätarkkaa, koska keskimmäisessä osassa varsinaisella Mersumiehellä on vain hyvin etäinen osuutensa tapahtumien taustalla. Ensimmäinen ja kolmas romaani muodostavat sen sijaan tiiviin parin.

Mersumiehessä ja Etsivä löytää -romaanissa ei ole yliluonnollisia kauhuelementtejä tai muita kummallisuuksia, mutta Viimeisessä vartiossa King on jälleen päästänyt mielikuvituksensa tutun villiin laukkaan. Dekkari- ja trillerikuviot eivät ole sittenkään tarjonneet kyllin kiinnostavia puitteita tarinalle, kenties. Minusta se on hieman sääli, sillä King saa mainiosti toimimaan nämäkin genret, jos vain haluaa.

Mersumiehen alkutilanne on hyytävä todentuntuisuudessaan. Talouslama on kunnolla kurittanut amerikkalaista pikkukaupunkia, ja ankara työttömyys riivaa. Kaupunki lupaa tuhat varmaa työpaikkaa jonkinlaisilla rekrytointimarkkinoilla suuren kauppakeskuksen tiloissa, ja ihmiset jonottavat paikalla yön yli saadakseen mahdollisimman edullisen aseman heti aamusta. Tähän ihmisjoukkoon päättää sadistinen tappaja ajaa varastamallaan suurella Mercedeksellä. Seuraukset ovat tuhoisat. Kahdeksan ihmistä kuolee ja lukuisat vammautuvat vakavasti, osa loppuiäkseen.

Suuri tumma Mercedes löydetään pian, mutta siitä ei irtoa johtolangan pätkääkään. Auto on varastettu, eikä selitystä sille, miten tappaja on onnistunut saamaan vara-avaimen käyttöönsä, tunnu löytyvän. Poliisi tekee kaikkensa, mutta turhaan. Tappaja on kadonnut taivaan tuuliin.

Tilanne korventaa erityisesti rikosetsivä Bill Hodgesia, joka joutuu jäämään eläkkeelle saamatta murhaajaa kiinni. Hodges ottaa tappion hyvin henkilökohtaisesti. Hän on vuosikymmenet omistautunut työlle ja ryypiskelylle, ja nyt jäljellä on enää ryypiskely. Kun tilanne alkaa olla jo epätoivoinen, Hodges saa Mersumieheltä eli murhaajalta kirjeen. Sen on tarkoitus kannustaa häntä painamaan liipaisinta viimeisen kerran, mutta vaikutus on aivan päinvastainen. Hodges sisuuntuu ja käy uudelleen mutta entistä leppymättömämmin murhaajajahtiin.

Entinen poliisi ja murhamies alkavat käydä kummallista chattikeskustelua. Tietokonepulmissa Hodges tulee kääntyneeksi ruohonleikkaajansa Jeromen puoleen. Poika on valkoisten asuinalueella asuvan mustan perheen fiksu poika, joka pian ystävystyy änkyröivän eläkeläisetsivän kanssa ja tutustuttaa tämän muuhunkin perheeseensä.

Lukija pääsee mukaan myös Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin maailmaan, joka ei näytä lainkaan kauniilta. Bradylla ei ole kaikki kunnossa, eikä siihen vähiten syyllinen ole hänen vastenmielinen äitinsä. Aikamiespoika on turhautunut keksijänero, jonka keksinnöt on aina joku keksinyt ennen häntä. Niin rikastuminen jää haaveeksi. Mutta on Brady keksinyt muutaman ihan kelpo laitteenkin, ja vaikkei niillä ehkä tienaa, ne auttavat muiden fantasioiden toteuttamisessa. Pian lukijalle paljastuu, että työnhakijoiden päälle ajaminen oli vasta kammottavaa esileikkiä. Bradylla on suunnitteilla todellinen isku vailla vertaa. Mutta lisätäkseen nautintoa hän haastaa Hodgesin kanssaan kilpajuoksuun.

Kuten arvata saattaa, Hodegesin joukkue perii lopulta voiton, mutta hyvin niukalla erolla, eikä tappioiltakaan vältytä. Hodges nimittäin tutustuu tapausta tutkiessaan ja Mersumiestä jahdatessaan henkilöihin, joista tulee nopeasti hänelle hyvin tärkeitä, eikä loppu ole kaikilta osin onnellinen.

Kakkososassa Etsivä löytää on kyse kokonaan toisenlaisesta rikostarinasta ja eri rikollisista. Alussa kerrotaan pitkään 1970-luvun tapahtumista. Kulttimaineeseen kivunnut kirjailija John Rothstein on kirjoittanut kolme Jimmy Goldista kertovaa menestysromaania ja vetäytynyt sitten omiin oloihinsa. Huhut kertovat, että Rothsteinilla olisi kassakaapissaan paitsi rutkasti käteistä myös uusien Jimmy Gold -romaanien käsikirjoituksia, joita tämä ei kuitenkaan aikoisi julkaista.

Tilanne on nuoren luuserin Morris Bellamyn mielestä sietämätön. Ensinnäkin Jimmy Gold -trilogia päättyy hänen mielestään täysin väärin! Toiseksi, jos jatkoa on olemassa, hänen pitää saada lukea se! Käsikirjoituksilla voisi jotenkin tehdä rahaakin, mutta tärkeintä olisi saada tietää, miten Jimmy Goldin tarina jatkuisi. Saadakseen käsikirjoitukset itselleen Bellamy on valmis mihin tahansa, ja ruumiitahan siitä tulee.

Nuorukainen on kovin piittaamaton tappamisen suhteen, mutta omasta antikvariaatista haaveileva kaveri, jonka kanssa Bellamy on rikostaan suunnitellut, tyrmistyy. Hän oli kuvitellut käytyjä keskusteluja vain ajankuluksi ja fantasioiksi. Ystävänsä neuvosta Bellamy päättää kätkeä löytämänsä rahat sekä vihot varmaan paikkaan ennen kuin ehtii lukea niistä kuin muutaman sivun. Ne paljastavat, että Rothstein oli kuin olikin kirjoittanut vielä kaksi romaania! Mutta sitten Bellamy tekee virheen ja jää kiinni. Vankilassa kuluukin sitten runsaat kolmekymmentä vuotta.

Rinnan Bellamyn tarinan kanssa kuvataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhempiä tapahtumia samassa pikkukaupungissa ja vieläpä samassa asunnossa, jossa Bellamykin aikanaan asui. Nyt siinä asuu murrosikäinen Pete, jonka isä on vammautunut pahasti jäätyään ison Mersun alle ostoskeskuksen pihalla. Perheellä ei siis mene hyvin. Isä on huonossa kunnossa ja työtön, eikä äitikään ole saanut pitää opettajan työtään. Rahat ja hermot ovat tiukalla. Pete päättelee, että vanhemmat eroavat pian, jollei ihmettä tapahdu. Ja se tapahtuu. Pete löytää puronvarteen haudatun arkun, jossa on paitsi muhkea pino täyteen kirjoitettuja vihkoja myös kunnon potti dollareita. Pete saa hienon idean: hän alkaa postittaa rahoja vanhemmilleen vähän kerrallaan.

Salaperäisen mesenaatin rahalähetysten turvin Peten perhe sinnittelee pahimpien koettelemusten vuosien läpi. Mutta sitten rahat loppuvat. Peten sisko ei pääsekään kavereidensa kanssa samaan kalliiseen yläkouluun. Peten omatkin haaveet tasokkaasta yliopistosta näyttävät valuvan hukkaan. Pete on kuitenkin vuosien varrella lukenut puronvarren arkusta löytyneen vihkopinon ja oivaltanut, mistä niissä oikein on kyse. John Rothsteinin tuotannosta ja Jimmy Goldin tarinasta tulee hänen salainen pakkomielteensä. Miten sen voisi julkaista niin, ettei paljastuisi, kenellä tulenarat vihot ovat? Nuorukainen on melkoisten moraalisten mutta myös käytännöllisten kysymysten äärellä. Pahaksi onnekseen hän tekee tietämättään kohtalokkaan virheen tarjotessaan muutamaa vihkoa paikalliselle puolihämärälle antikvaristille. Sattuma korjaakin sitten satoaan oikein kunnolla.

Bill Hodges kumppaneineen eli  Billin perustama Etsivä löytää -firma tulee mukaan tähän tarinaan melko myöhäisessä vaiheessa (ja Peten kannalta miltei liian myöhään) muutaman mutkan kautta, mutta onneksi tulee, sillä tapahtumat vyöryvät lopulta hiuksia nostattavalla vauhdilla ja tuho on melkoinen.

Viimeisen vartion ensisävelet soitetaan jo Etsivä löytää -kirjan loppusivuilla, joilla kerrotaan, että Hodgesilla on tapana käydä katsomassa Brady Hartsfieldia sairaalan pitkäaikaista hoitoa vaativien aivovammapotilaiden osastolla. Hartsfield on toipunut jonkin verran vakavasta päävammastaan, mutta on käytännössä liikuntakyvytön ja lähes vihanneksen tasolla. Niin ainakin lääkärit väittävät. Hodgesilla on asiantilasta omat epäilynsä.

Hodges on päättänyt lopettaa vierailunsa Hartsfieldin luona, koska tapaamisilla ei tunnu olevan potilaaseen mitään vaikutusta mutta Hodgesiin ne vaikuttavat aina ikävällä tavalla. Hodgesilla on murheita omankin terveytensä kanssa, mutta sitä ei ehdi jäädä murehtimaan, kun kaupunki joutuu omituisen itsemurha-aallon kynsiin. Outoja kuolemantapauksia ei aluksi tietenkään osata yhdistää toisiinsa, mutta vähitellen paljastuu, että eri tavoin itsensä tappaneiden ihmisten lähellä on kummallisia Z-merkkejä ja vanhentunutta tekniikkaa edustava pelikonsoli tuntuu myös yhdistävän uhreja.

Jälleen lukija tietää kosolti enemmän kuin Hodges kumppaneineen. Brady Hartsfield ei ole lainkaan niin huonossa kunnossa kuin hän antaa ymmärtää. Aivovamma on myös oudosti vahvistanut hänen kykyjään. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky liikuttaa esineitä tahdonvoimallaan eli hän on telekinestikko. Paljon tehokkaampaa kuitenkin on, että Brady kykenee tunkeutumaan toisten ihmisten mieleen ja lopulta jopa kaappaamaan näiden kehon. Niin, kuten sanottua, Viimeinen vartio ei enää ole kovinkaan konventionaalinen dekkari, mutta hyytävä tarina se on.

Bradyn haaveena on saada aikaan ennen kokematon koko maata ravisteleva nuorten itsemurhavyöry, joka ruokkisi itse itseään somen avulla. Suunnitelma on pirullinen, ja kuten pian paljastuu, ällistyttävän toimiva. Jälleen asetelmana on henkeä salpaava kilpajuoksu. Ehtiikö ja pystyykö Hodges kumppaneineen estämään tuhon? Loppurymistely on verrattoman näyttävä. Hodgesin tiimi selviytyy jälleen nipin napin voittajana, kuten toki kuuluukin, mutta hinta on kova. Viimeinen vartio on nimensä veroinen monessakin mielessä.

En kyllä väsy hämmästelemästä Kingin kertojanlahjoja. Kaikki kolme romaania imaisivat minut syövereihinsä vastustamattomalla voimalla, taas kerran. Jälkikäteen teoksia analysoidessa huomaa kuitenkin, että erilaisista mielenkiintoisista ja tärkeistäkin teemoista huolimatta aika vähän niistä jää käteen. Mutta eipä haittaa, kun on tullut oikein kunnolla viihdytetyksi. Mielestäni Kingin vahvuuksia ovat henkilö- ja miljöökuvaukset. Esimerkiksi Mersumiehen ensimmäinen isku on pohjustettu huolella. Lukijalle esitellään joukko jonossa seisovia ihmisiä ja tutustutetaan perusteellisesti heidän vaiheisiinsa. Siksi heidän pian tapahtuva brutaalin väkivaltainen kuolemansa koskettaa lukijaa eikä jää vain todetuksi faktaksi tai uhriluvuksi.

Samaa perusteellisuutta King toistaa myös kuvatessaan tarinoiden roistoja. Hekään eivät jätä lukijaa kylmäksi. Juonet on myös punottu taitavasti ja yllätyskäänteitä riittää. Monia kohtauksia valotetaan ristiin, jolloin lukija joutuu hiukset pystyssä odottamaan, miten tilanne oikein kehittyy tai onnistuvatko sankarit ajoissa nappaamaan roistot. Kun roistot sitten napataan, tai mitä heille ikinä tapahtuukin, tuntee lukija suurta nautintoa.

Stephen King: Mersumies (Mr. Mercedes)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2016.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 17 h 36 min.

Stephen King: Etsivä löytää (Finders Keepers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2017.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 14 h 27 min.

Stephen King: Viimeinen vartio (End of Watch)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2018.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 14 h 31 min.

Äänikirjat ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Markus Falk: Profeetan soturit

Viikonlopun Helsingin Sanomissa toimittaja-kriitikko Taika Dahlbom mätkii Markus Falkin toimintatrilleriä Profeetan soturit oikein olan takaa: ”Islamilaisen kulttuurin ja historian käsittelyyn teos ei kaadukaan, vaan platkuihin henkilöhahmoihin, pökkelöisiin juoniin ja epäuskottaviin kohtauksiin.” Kustantaja Otava luonnehtii samaista teosta omilla verkkosivuillaan ’kiivastahtiseksi trilleriksi’, jossa alkaa ’päätähuimaava kissa ja hiiri -leikki’.

Mainospuhe on tietysti aina mainospuhetta, ja Hesarin kriitikot ovat Hesarin kriitikkoja. On siis otettava itse selvää ja koetettava kirkastaa, mitä minä ihan ite tästä kirjasta ajattelen. Ihan puhtaalta pöydältä en päässyt kirjan kimppuun, sillä Markus Falkin kirjailijanimen taakse livahtaneet tekijät Virpi Hämeen-Anttila ja Jaakko Hämeen-Anttila eivät edes halunneet pitää henkilöyttään salassa. Tunnettujen tekijöiden yhteisteos jo itsessään herätti kiinnostuksen. Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoa melko paljon, ja hänen 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuva Kalle Björk -salapoliisiromaanisarjansa on ollut pääosin myönteinen kokemus, joten odotukset olivat siltä osin ihan mukavassa asennossa.

Ei liene kenellekään epäselvää, että Profeetan sotureiden esikuvana ovat olleet amerikkalaisen Dan Brownin symbologi Robert Langdonin ihmeelliset seikkailut. Kirjan alussa löytyy Koraanin kirjoittamisaikaan sijoittuva alkuperäiskäsikirjoitus, kadonnut suura, joka asettaa nykyisen käsityksemme islamista aivan uuteen valoon. Käsikirjoitus on päätynyt italialaisen Lähi-idän tutkija Carla Contin käsiin. Kun suomalainen saman alan asiantuntija Tuomas Pyy saapuu Beirutiin osallistuakseen kansainväliseen konferenssiin, hänen entinen opiskelijansa Carla pyytää häneltä mielipidettä käsikirjoituksen aitoudesta. Mainittakoon, että Carlasta on tullut paitsi vakuuttava asiantuntija omalla alallaan myös häikäisevä kaunotar.

Nopeasti käy ilmi, että käsikirjoituksesta ovat kiinnostuneita muutkin tahot, jotka eivät kaihda mitään keinoja estääkseen sen julkaisemisen. Käsikirjoituksella ei siis ole niinkään rahallista arvoa, vaan sen sisältö on tiettyjen tahojen näkökulmasta todella tulenarkaa. Tuomas ja Carla taas lähinnä pohdiskelevat, miten he voisivat todistaa käsikirjoituksen iän paljastamatta, mitä ovat löytäneet, ennen kuin he sopivat, miten ja kenen nimissä tieteellinen sensaatiolöytö julkistetaan. Tuomas osoittautuu tässäkin täydelliseksi herrasmieheksi, tietysti.

Tuomas ja Carla joutuvat poistumaan Libanonista vauhdilla, ja heidän pakomatkansa vie lopulta suomalaiselle kesämökille järven rantaan. Kaksikko ei kuitenkaan osaa täysin arvioida vastustajiensa päättäväisyyttä ja häikäilemättömyyttä, vaan pian kesämökin pihapiirissä testataan, millaiset taidot Suomen puolustusvoimat ovat saaneet tutkija-Tuomaksen ja hänen salskean sukulaispoikansa selkäytimeen juurrutettua. Hyvin niillä pärjää, sillä käsikirjoitus, Tuomas ja Carla päätyvät vielä viimeisiin koitoksiin Lontooseen, ennen kuin käsikirjoituksen kohtalo ratkeaa…

En pitänyt Profeetan sotureita kovin kiivastahtisena trillerinä, mutta kuuntelin sen kyllä mielelläni työmatkojeni ratoksi. Tulkitsin sen lähinnä pilke silmäkulmassa kirjoitetuksi passitissimaiseksi kotikutoiseksi versioksi suositusta kansainvälisestä tiedetrillerikaavasta. Sellaisena luettuna se on oivallinen! Tuomas Pyy on oman alansa kansainvälisen huipputason asiantuntija, mutta koska vanhojen käsikirjoitusten tuntemus ei ole kovin mediaseksikästä, on hänen tyytyminen Helsingin yliopiston tutkijan virkaan. Siellä v-mäinen esimies ahdistelee Tuomasta ja muuta henkilöstöä joutavanpäiväisellä byrokratialla, kaavakkeilla ja raporteilla, jotka vain estävät tutkijoita ja opettajia tekemästä oikeita töitään.

Liikuttavan kotikutoisilta vaikuttavat myös Tuomaksen ja Carlan huolet seikkailun tuoksinassa. Yliopistomaailman työntekijöillä ei ole liiemmin kassavaroja käytössään, joten matkustettaessa on huolella arvioitava, millaiseen hotelliin tai majoituspaikkaan ylipäätään on varaa. Enpä muista Robert Langdonin moista mietiskelleen!

Taika Dahlbom moitiskelee Profeetan soturien henkilöitä platkuiksi (ihana termi!). En sitä käy kiistämään. Tuomas Pyy on perin hyvätapainen ja kohtelias herrasmies, joka taipuu suoraan toimintaan (mutta ei silloinkaan ammu osuakseen!) vain äärimmäisen pakon edessä. Carla on myös melkoisen särmitön tyyppi. Mutta eivät toimintatrillerien henkilöt tapaa kovin moniulotteisia ollakaan. Mutta ehkä jotain ominaisuuksia olisi voinut hieman rohkeammin alleviivata tai värittää? Pahikset ja hyvikset saavat trillereissä erottua kunnolla. Juontakin kuvailisin ennemmin kotikutoiseksi kuin pökkelöiseksi. Hieman arastelua taitaa olla juonenpunonnassakin. Trillereissä saa päästellä kunnolla! Uskottavuus ei ole tämän lajityypin vaatimuslistoilla kovinkaan lähellä kärkeä. Kuten sanottu, minusta tämä oli kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Jos ei ollut, ei se mitään. Niin sen kuitenkin luin.

Markus Falk: Profeetan soturit
Otava 2018.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 9 min.

Ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

”Kuka voi vastustaa Ruth Gallowayta?” Leena Lumi kyselee kolmannen Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarin Jyrkänteen reunalla kannessa. No, en minä ainakaan. Olen kovasti mieltynyt hieman eksentriseen mutta ei liian omituiseen Ruthiin ja hänen omintakeiseen lähipiiriinsä. Norfolkin karut maisemat ja peribrittiläinen meno eivät nekään ole ainakaan dekkarisarjan miinuspuolia.

Sarja etenee suomalaisittain mukavaa vauhtia, sillä sen suomennoksia ilmestyy tällä hetkellä kaksi vuodessa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kymmenen osaa, joista siis kolmas on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä ja neljäs osa Käärmeen kirous on tulossa syyskuussa. Vauhti on kieltämättä kovahko, mutta mukavaa on, että näin Ruthin yksityiselämän käänteissä pysyy mukavasti kärryillä. Rikosjuonet ovat ainakin tähän asti olleet selkeästi itsenäisiä ja ratkenneet kukin omassa kirjassaan. Periaatteessa ei siis haittaa, vaikkei Ruthin matkaan alusta alkaen hyppäisikään.

Tällä kertaa Ruth kutsutaan paikalle, kun Sea’s End House -nimisen talon kohdalta jyrkkien rantakallioiden juurelta löytyy ihmisten jäänteitä eli vanhoja luita. Talo on pienen kylän ulommaisin rakennus, ja meri on syönyt sen puutarhan jo miltei kokonaan. Takapihaa on jäljellä enää metrin levyinen kaistale ja koko rakennus on julistettu vaaralliseksi. Omistaja eli kansanedustaja Jack Higgins ei kuitenkaan suostu poistumaan sukunsa talosta, vaan asuu siellä sitkeästi vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa.

Löytyneet jäänteet osoittautuvat ihmisten luiksi. Jo ensivilkaisu kertoo, että kuolema ei ole ollut luonnollinen, sillä luurankojen kädet on sidottu selän taakse ja uhreja on ammuttu. Lähempi tarkastelu vahvistaa, että jäänteet ovat mitä todennäköisimmin peräisin toisen maailmansodan ajoilta. Norfolkin rannikolla on silloin syystä pelätty saksalaisten maihinnousua, mutta sitä ei tiettävästi kuitenkaan koskaan yritetty. Vai yritettiinkö sittenkin?

Kun Harry Nelson ryhmineen alkaa selvittää kylän sodanaikaisia tapahtumia, alkaa heidän tielleen osua epäilyttäviä kuolemantapauksia. Kaikki heidän seuraamansa johtolangat tuntuvat päättyvän hiljattain kuolleisiin henkilöihin.

Vanhojen luiden penkominen ei siis suinkaan ole tälläkään kertaa vaaratonta puuhaa, sen saavat Ruth ja kumppanit jälleen tuta hyvinkin konkreettisesti. Oman kierteensä käänteisiin tuovat luonnonolosuhteet. Sankka pyry ja pakkanen sekoittavat koko maankolkan juuri, kun Ruth on jättänyt lapsensa hoitajan huomaan. Toisella kerralla taas nopeasti etenevä nousuvesi lisää vaaraa moninkertaiseksi. Viimeistään tämän kirjan luettuani pysyn visusti poissa petolliselta rantakaistaleelta pystysuoran kallioseinämän alapuolella! (Tosin vaara, että sellaiseen paikkaan päätyisin, on onneksi häviävän pieni.)

Luiden penkomisen ja arvoitusten ratkonnan sekä hengenvaaraan joutumisen ohella Ruthilla on järjestettävänään pienen tyttönsä nimiäisjuhla. Cathbadilla tosin on jo suunnitelmat valmiina juhlallisuuksien osalta, mutta Ruthilla on niissä jonkin verran nieltävää. Kaiken lisäksi vieraisille tupsahtaa ystävä kaukaa menneisyydestä ja pölläyttää tulollaan esiin kipeitä muistoja.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End)
Suom. Anna Lönnroth. 348 s.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

Eilen tätä juttua haudutellessani törmäsin Facebookin jossakin kirjallisuusryhmässä sattumalta aloitukseen, jossa viitattiin tähän Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan ja todettiin, että se on nimenomaan naisille sopivaa luettavaa. Itse olen keski-ikäinen nainen, ja pidän siis, kuten yllä jo todettu, kovasti tästä sarjasta. Sen kirjoittaja on nainen, samoin päähenkilö, jonka yksityiselämää jonkin verran seuraillaan. 

Tekevätkö nämä seikat sarjasta naisille suunnatun? Entä miksi väite sai omat niskakarvani jollei pörhistymään niin ainakin lievästi koholleen? Miksi miehet eivät lukisi naisen kirjoittamaa kirjaa naisista? Eikö juuri niiden pitäisi miehiä kiinnostaa? Saattaisivat vaikka oppia jotain naisista! Itselleni ei yleensä ole merkitystä sen paremmin kirjoittajan kuin päähenkilöiden sukupuolella.

Mitäs mieltä olette? Miehet, luetteko naisten kirjoittamia kirjoja? Miksi?


Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen pari vuotta sitten ilmestynyt taidedekkari Nainen parvekkeella on ollut mielestäni mielenkiintoinen romaani mutta heppoinen dekkari. Siinä tutustuttiin taidedokumenttiohjaaja Salome Virtaan sekä Tuomas Joenmaahan ja tämän iäkkääseen taideharrastajaisään A. S. Joenmaahan. Mukana oli myös Albert Edelfeltin klassikkomaalaus Nainen parvekkeella ja siihen liittyvä arvoitus.

Sarjan kakkososassa Sakset tyynyn alla tavataan samat keskushenkilöt. Salome on asettunut Berliiniin, mutta onnistuneesta Edelfelt-dokumentista huolimatta uusia työtilauksia ei ole tullut. Rahat ovat lopussa. Tuomas saapuu kaupunkiin ja kertoo aikovansa perustaa sinne gallerian ja tarjoaa Salomelle työtä. Rahalle olisi käyttöä, mutta armopaloja Salome ei suostu ottamaan. Lisäksi hän on kiinnostunut erikoisista murhista, joissa sattumanvaraisilta vaikuttavien uhrien rintaan on kiinnitetty kuva Fredrick Elwellin maalauksesta Girl with a Cigarette.

Murhat ovat tapahtuneet Antwerpenissä ja Salome kuulee niistä satunnaiselta belgialaiselta rakastajaltaan. Mies on selvästi innostuneempi orastavasta suhteesta kuin Salome ja kutsuu tämän luokseen Antwerpeniin. Koska murhat eivät jätä Salomea rauhaan, hän päättää matkustaa kaupunkiin ja alkaa penkoa tapauksia, vaikkei mies niin kovin kiinnostakaan. Poliisi ei ole saanut tutkimuksiaan juurikaan eteenpäin.

Salomen säntäilyjen lomassa lukija tutustuu sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon. Siinä Antwerpenissä asuva ompelijatar Margot kirjoittaa kirjeitä vastarintaliikkeeseen kuuluvalle sulhaselleen. Ajat ovat kaikin puolin kovat. Margot saa yllättäen ison tilauksen korkean natsiupseerin vaimolta. Rouvan juhlapuvusta tulee upea, mutta pahaksi onneksi upseeri kiinnostuu liikaa sievästä ompelijattaresta.

Lukijalle on selvää, että kirjeissä kuvatut tapahtumat liittyvät jollain tavalla Salomen tutkimuksiin, koska vuonna 1941 ompelijatar istuu Antwerpenissä Elwellin mallina pientä maksua vastaan. Hän on siis maalauksen salaperäinen nainen. Kestää pitkään, ennen kuin Salome edes tajuaa ryhtyä selvittämään maalauksen naisen alkuperää, mutta se kuitenkin on lopulta jutun avain, kuten lukija on odottanutkin.

Nainen parvekkeella -romaanissa en ollut kovin ihastunut Salomen ja A. S. Joenmaan sähköpostikirjeenvaihtoon, mutta tässä kakkososassa kirjeosuus on jollain tapaa luontevampi ja oikeastaan koko tarinan kiinnostavin osuus. Sen sijaan realistisuutta dekkarijuonelta kaipaaville Sakset tyynyn alla ei ole kovin helppo nieltävä. Salome häärii ’tutkimuksissaan’ jokseenkin kummallisesti ja epäjohdonmukaisesti. Lukija joutuu nielemään melkoisen määrän uskomattomia yhteensattumia, ennen kuin juttu on saatu onnellisesti ratkaistua.

Olisin halunnut kuristaa ’hurmaavan mutta omapäisen’ Salomen useampaan otteeseen. Ei minua haittaa Salomen vapaamielinen ja itsellinen suhtautuminen petikumppaneihin, mutta tapa, jolla hän kohtelee kaikkein lähimpiään on anteeksiantamatonta! Mikään työ ei ole niin kiinnostavaa ja vangitsevaa saati tärkeää, että sen varjolla voi olla sikamainen perheelleen. Hyi, Salome!

Elwellin maalaus ja sota-ajan tapahtumien kuvaus ovat mielestäni ehdottomasti tämän teoksen parasta antia. Kaikesta urputuksestani huolimatta dekkarijuonikin on huomattavasti aloitusosaa toimivampi, vaikka kaukana realistisesta. Mutta viihdyttävä Sakset tyynyn alla on, ja uskonpa lukevani seuraavankin Nuotion ja Soinisen taidedekkarin.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018. 302 s.

Arvostelukappale.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Sain kirjan arvostelukappaleen keväällä Bazarin kirjaesittelytilaisuudessa ja siinä on molempien tekijöiden nimmarit ilman muuta omistusta. Pistetään tämä signeerattu kappale nyt jakoon Dekkariviikon kunniaksi. Jos haluat osallistua arvontaan, laita kommentti alle yhteystietoinesi. Arvon kirjalle uuden omistajan sunnuntaina 17.6.2018 klo 18.00 mennessä osallistuneiden kesken.