keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

 


Kirjailijat, joita olen tavannut paljon, ovat aina olleet surkeimpia rakastajia joita tielleni on osunut. Tiedätkö miksi? Kun kirjailija rakastelee, hän miettii samalla jo kohtausta, jonka aikoo kokemuksesta kirjoittaa. Jokainen hyväily menee pilalle, koska kirjailija miettii, miten käyttää sitä myöhemmin, jokaisen työnnön pilaa jokin lause. Kun rakastelun aikana tulen sanoneeksi kirjailijalle jotakin, kuulen melkein mielessäni,
kun hän kirjoittaa ”nainen sanoi hiljaa”.

 

On pakko tunnustaa, että tämänkertaiseen lukupiirikokoontumiseen meneminen pikkuisen arveluttaa! Valitsimme viime kerralla seuraavan lukupiirikirjan lähinnä minun ehdotuksestani. Olin jo jonkin aikaa halunnut lukea senegalilaistaustaisen Mohamed Mbougar Sarrin maineikkaan ja palkitun romaanin Miesten syvimmät salaisuudet. Sitä oli ylistetty monella taholla, ja viimeksi törmäsin siihen kuunnellessani Lukujonossa-podcastia, jossa teoksen äänikirjaksi lukenutta Mikko Toiviaista haastatteli Sanna Ruoho. Mikko kehaisi podcastissa tätäkin teosta, ja taas se sai yhden perustelun tulla luetuksi.

Miesten syvimmät salaisuudet on palkittu Goncourt-palkinnolla, sen käännösoikeudet on myyty 35 maahan ja sitä on Ranskassa myyty yli puoli miljoonaa kappaletta. Näin kertoo suomennoksen etulieve. Voin syyttää vain itseäni, etten tajunnut selkeää varoitusmerkkiä eli Goncourt-palkintoa. Se nimittäin myönnetään vuoden parhaalle ja omaperäisimmälle proosateokselle.

Lukupiirillämme on jo aiempaa kokemusta senegalilaistaustaisen kirjailijan Goncourt-voittajateoksesta. Luimme nimittäin Marie NDiayen Kolme vahvaa naista -romaanin, joka kirvoitti kohtalaisen kirpakan keskustelun. Moni oli jättänyt kirjan kesken tai lukenut siitä vain jonkin osan ihan tarkoituksella. Enteet eivät siis ainakaan ole kovin hyvät!

Miesten syvimmät salaisuudet ei ollut ihan sellainen romaani, kuin odotin. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska itse kirjasta ei tunnu saavan otetta. Se lipeää kaikista määrittely-yrityksistä. Tämä lienee täysin tarkoituksellista, sillä Miesten syvimpien salaisuuksien ytimessä on myyttiset mittasuhteet saava romaani, joka tuntuu pakenevan kaikki määritelmiä ja lipeävän sitä yrittävien otteesta kuin saippuapala.

Pariisissa kirjailijanuraa aloitteleva Senegalista muuttanut Diégane Latyr Faye on saanut vuonna 2018 esikoisromaanistaan ’Tyhjyyden anatomia’ hyvät arviot ja häntä on sen perusteella kutsuttu nuoreksi lupaavaksi afrikkalaiskirjailijaksi.  

Jo lukioaikoinaan Senegalissa Diégane törmäsi arvoitukselliseen senegalilaislähtöiseen pariisilaiskirjailija T. C. Elimaneen ja tämän teokseen ’Epäinhimillisyyden labyrintti’. Kirjailijan ja kirjan eriskummallinen tarina herätti Diéganen mielenkiinnon. Salaperäinen Elimane julkaisi kirjansa vuonna 1938. Se herätti ilmestymisensä jälkeen paljon myönteistä, innostunutta huomiota. Pian kuitenkin tilanne muuttui. Teosta alettiin syyttää plagiaatiksi ja sen kustantaja päätti vetää painoksen pois markkinoilta. Kirjailija Elimane katosi heti tämän jälkeen jäljettömiin.

Vuonna 2018 Pariisissa Diégane kohtaa maineikkaan senegalilaiskirjailija Marème Siga D:n, jonka kanssa hän aloittaa jonkinlaisen rakkaus- ja seksisuhteen, mutta jolta hän ennen kaikkea saa lopulta käsiinsä yhden kappaleen T. C. Elimanen romaania ’Epäinhimillisyyden labyrintti’. Hän ahmii kirjan ja on todella vaikuttunut. Alkaa pakkomielteinen yritys selvittää, mitä vuonna 1938 oikein tapahtui. Oliko plagiaattisyytöksissä perää? Kuinka paljon ajalle tyypilliset rankan rasistiset ennakkoluulot vaikuttivat asiaan? Minne Elimane katosi? Ja ennen kaikkea, oliko Elimane kirjoittanut jatkoa kirjalleen ja jos oli, missä tuo teksti nyt oli?

Diagéne käyttää lukemattomia tunteja penkoessaan arkistoja ja seuratessaan mitättömiltä vaikuttavia johtolankoja. Hän pääsee kuin pääseekin lopulta jäljille ja saa yllättäviltä tahoilta kaivattua lisävalaistusta merkilliseen tarinaan. Projekti vie hänet myös takaisin kotiin Senegaliin, vaikka se on suurin piirtein viimeinen asia, jonka hän haluaisi tehdä.

Romaanin lukeminen on kuin labyrintissa kulkemista. Aina välillä tuntuu, että on harhaillut täysin sivuraiteille ja päätynyt umpikujaan, mutta sitten taas avautuu uusi reitti, jota lähtee innoissaan seuraamaan. Kuka milloinkin kertoo, missä ajassa ollaan? Aivan samoin tapahtuu Diagéneelle. Hän kadottaa moneen otteeseen Elimanen jäljet, mutta sitten kuin kohtalon oikusta joku paljastaa uuden tiedonmurusen tai johtolangan, jota hän lähtee uusin voimin jäljittämään.

Yritin myös kuunnella Miesten syvimpiä salaisuuksia, mutta siitä ei tullut lopulta mitään. Teos vaati ainakin minulta suurempaa keskittymistä kuin mitä kuuntelemalla pystyin saavuttamaan. Tekstiin on upotettu erilaisia tekstilajeja, jotka erottuvat otsikoinnein ja kirjasinlajien vaihdoksin painetusta tekstistä. Näiden sävyjen erottaminen äänikirjasta ei minulle onnistunut.

Kirjallisuusihmiselle romaani on melkoinen runsaudensarvi. Kirjailija kertoo, millaista on kirjoittaa ja julkaista teos nykypäivän Ranskassa, kun on etniseltä taustaltaan afrikkalainen, entisen siirtomaan alkuperäiskansan edustaja. Samalla hän tutkii, millaista se on ollut 1930-luvun Ranskassa. Erona tuntuu olevan lähinnä, kuinka avoimesti rasistiset ennakkoluulot ilmaistaan. Kirjoista, kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kritiikistä, lukemisesta ja tarinankerronnasta romaanissa puhutaan loputtomasti. Tajusin nopeasti, että jos aion poimia talteen kaikki näihin aiheisiin liittyvät sitaatit, saan pian kopioida koko kirjan tekstin itselleni muistiin.

Miesten syvimmät salaisuudet kertoo edellä esitetyn lisäksi muun muassa Ranskan harjoittamasta kolonialismista ja sen seurauksista, Senegalin lähihistorian raakuuksista, Ranskaan muuttaneiden senegalilaisten kokemasta ulkopuolisuudesta, toiseudesta ja syrjinnästä sekä Senegalin rikkaasta kansanperinteestä ja värikkäistä uskomuksista.

Romaanin lukeminen oli työlästä, mutta loppujen lopuksi palkitsevaa. Lukupiiriin kuulumisen yksi tarkoitus ainakin minulle on oman lukemisen laajentaminen sen kuuluisan mukavuusalueen ulkopuolelle, ja se nyt ainakin toteutui. Vaikka en voi sanoa varsinaisesti nauttineeni lukemisesta tai viihtyneeni kirjan parissa, tunnistan ja tunnustan sen taituruuden. Kyllä tämä lukea kannatti. Tosin edelleen vähän hirvittää, mitä muut lukupiiriläiset tästä sanovat! Lupasin myös itselleni, etten enää tällä kaudella tee kirjavalintaehdotusta…

 

”Merkkiteoksessa ei ole aihetta, se ei kerro mistään, siinä ainoastaan yritetään sanoa tai keksiä jotakin, mutta sanaan ainoastaan sisältyy jo kaikki, ja myös sanaan jotakin sisältyy jo kaikki.”

 

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (La plus secrète mémoire des hommes)
Suom. Marja Luoma, Sampsa Peltonen.
Gummerus, 2022. 464 s.
Äänikirjan lukija Mikko Toiviainen.

Lainattu kirjastosta.

perjantai 23. helmikuuta 2024

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista

 


Paratiisissa pahinta on, että kaikkien toiveiden toteuduttua ei jää enää toivottavaa.
Mikään ei aja ihmistä eteenpäin.

 

Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut, toimittanut ja kääntänyt kymmeniä teoksia, mutta tunnustan itse huomanneeni hänet vasta, kun hänen esseeteoksensa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. En ole kyseistä teosta ainakaan vielä lukenut, mutta sen idea vaikuttaa edelleen kiinnostavalta. Voisin sen lukeakin.

Sen sijaan olen nyt lukenut Sutisen historiallisen romaanin Paratiisista, joka on Uusi maailma -trilogian aloitusosa. Kiinnostuin romaanista jo, kun tein listausta kevään 2024 historiallisista romaaneista, koska sen aiheet, 1600-luvun Värmlannin metsäsuomalaiset ja Ruotsin valtion Amerikan Uusi Ruotsi -siirtokunta, ovat todella mielenkiintoisia ja tuoreita. Ilokseni sain pian sen jälkeen teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta, ja ryhdyinkin miltei samoin tein lukupuuhiin.

Puuhaa tämä lähes nelisatasivuinen pienellä kirjasimella painettu teos sitten tarjosikin kosolti. Paratiisista on kaukana historiallisen viihderomaanin perustyypistä, ja viihtymään pyrkivää lukijaa etäännytetään monin keinoin.

Ensinnäkään Paratiisista ei ole kovinkaan juonivetoinen romaani, vaikka lukija kyllä kiinnostuu seuraamaan sen kahden päähenkilön tarinoita ja odottaa, milloin, miten ja missä ne vielä risteävät. Samaten vähäisemmissä osissa olevat sivuhenkilöt alkavat putkahdella esiin milloin missäkin käänteessä, minkä lukija myös ilahtuneena panee merkille. Varsinaisen juonirungon, jos sellaisesta siis ylipäätään voi tämän teoksen parissa puhua, muodostavat kahden suomalaistaustaisen henkilön elämäntarinat, joita seurataan kummankin syntymästä kuolemaan. Romaani alkaa ja loppuu samalla lauseella: ”Sofie avasi silmänsä.”

Toiseksi romaanin päähenkilöiden eli Sofien ja Lukki-nimisen miehen elämät ovat pääosin kärsimystä eli he kokevat jatkuvaa nälkää, kylmää, tauteja, epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa eri muodoissaan. Hengenlähtö on kummallakin useaan otteeseen hiuskarvan varassa, ja muu aika meneekin sitten lähinnä ikävissä tai erittäin ikävissä olosuhteissa pieniä poikkeamia lukuun ottamatta. Lukija ei pääse juuri helpommalla, sillä Sutinen osaa erinomaisesti kuvata kuvottavia oloja ja tapahtumia.

Kolmanneksi Sutinen suosii epäsuoraa kerrontaa, joten keventävä dialogi puuttuu lähes kokonaan. Myös kieli tuntuu tarkoituksellisen koukeroiselta ja ladatulta. Esimerkiksi vaikkapa tällainen satunnaisesti poimittu mutta hyvin tyypillinen virke:

Kiepiten käynnistyvän kevään niistämä maa uitti uumenistaan nahkeutta mädän lihan rahvaanomaisuudella, purot ja joet virtasivat tuntemattomuuksista loputtoman oloisessa välinpitämättömyydessään niin kuin liian pitkä nurkkakusi.

Lukijan on siis keskityttävä ja välillä pinnisteltäväkin pysyäkseen kertojan kyydissä. Herpaantuminen kostautuu, mutta toisaalta keskittyminen palkitaan, sillä tekstissä on oma imunsa ja se tarjoaa ilahduttavia oivalluksen hetkiä.

Neljänneksi Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan lukemassa:

Alukset kaarsivat päävirrasta haarautuvalle Kristiinajoelle, joka siihen aikaan oli pelkkä nimetön uoma, joskin verrattain leveä. Seuraavana vuonna se kastettiin kuningattaren mukaan. Pari virstaa ylempänä myös Kristiinajoki jakautui, ja siinä raivaajat katsoivat olevan sopiva sija, nykyisen teollisuuspuiston, aurinkopaneelipellon ja itsepalveluvaraston välissä, laittaa Uusi Ruotsi.

Paratiisista siis kertoo skogsfinneistä eli 1600-luvulla itämaasta eli nykyisestä Suomesta Ruotsin Värmlannin metsiä asuttamaan houkutelluista tai pakotetuista asukkaista ja heidän jälkeläisistään. Valtio antoi uudistilojen raivaajille maata maksutta ja vielä muutaman vuoden verovapauttakin saadakseen laajat metsäalueet asutettua. 1600-luvun puolivälissä tilanne alkoi jo muuttua, ja kruunun virkamiehet kiersivät tarkastamassa tiloja. Jos asutus ei täyttänyt tiettyjä vaatimuksia, asukkaat häädettiin ja tilat otettiin takaisin valtiolle. Suomalaisten harjoittamaa kaskiviljelyä alettiin karsastaa, koska sen katsottiin tuhoavan metsää ja tuhlaavan arvokasta puuta, jolla oli kova kysyntä alueen rautaruukeissa.

Metsäsuomalainen Sofie syntyy romaanin ensimmäisellä sivulla, mutta pian hänet hylätään maantienvarteen. Ihmeen kaupalla hän kuitenkin pelastuu elämälle. Lukki taas on tuolloin jo syntynyt jossakin Savon sydänmailla. Kummankin lähinnä kammottavia elämänpolkuja seurataan, ja kuten sanottu, jossakin kohdissa ne risteävät.

1600-luvulla Ruotsi oli suurvalta, mikä asema tosin alkoi jo uhkaavasti murentua pitkissä Euroopassa käytävissä sodissa. Samaan aikaan eurooppalaiset merivallat ja erityisesti kauppakomppaniat alkoivat ottaa jalansijaa uusilla vastikään ’löydetyillä’ mantereilla. Ruotsin osuus kolonialismissa ei ollut mitenkään massiivinen, mutta jotain sentään tapahtuikin.

Myös Sofie ja Lukki päätyvät omia reittejään Delaware-joen rantaan nykyisen Philadelphian alueelle perustettuun kituliaaseen Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Romaanin jälkipuolisko kertoo Uuden Ruotsin vaiheista, joihin myös Sofien ja Lukin vaatimattomat elämäntarinat kietoutuvat.

Miten tähän kaikkeen ylenpalttiseen kärsimiseen ja kuvottaviin yksityiskohtiin sitten liittyy paratiisi, joka on jo romaanin nimessäkin? Siitä kyllä puhutaan moneen otteeseen, ja sitä ajatellaan eri kulmilta. Kysymys koskee ihmistä ja ihmiskuntaa laajemminkin. Miksi ihminen ponnistelee kerätäkseen itselleen yhä enemmän erilaista hyvää? Mikä on tarpeeksi? Millaisen hinnan siitä voi maksattaa muilla? Millä oikeudella luonto ja alkuperäisasukkaat otetaan haltuun ja alistetaan?

Kenties paratiisi on totta vain ennen viattomuuden menetystä, silloin kun sitä ei tietoisesti tavoitella. Tai kukaties paratiisi on olemassa juuri sen aikaa kun sitä etsitään, ei enää siinä vaiheessa kun se löytyy. Paratiisin löytäminen tarkoittaa paratiisin katoamista, sitä ei ole muualla kuin mielen sisällä.

Ovatko metsäsuomalaiset tavoitelleet paratiisia asuttaessaan Värmlannin mittaamattomilta tuntuneita koskemattomia metsiä? Ainakin uuteen maailmaan vapaaehtoisesti purjehtivilla mielissä väikkyi koskematon paratiisi, jonka antimet olisivat vain otettavissa. Suurin osa esimerkiksi Ruotsista Amerikkaan 1600-luvulla muuttaneista ei tosin ollut liikkeellä vapaaehtoisesti, vaan he olivat rangaistusvankeja, joiden tuli suorittaa työvelvoitteensa uudella mantereella. Näin heistä saatiin irti mahdollisimman vähällä paras mahdollinen tuotto.

Mutta oliko Uusi Ruotsi tai Amerikka ylipäätään kaivattu paratiisi? Ainakin sen oli sekasortoisesta Euroopasta lähteneille mahdollisuus uuteen alkuun, Jumalan lahja vieläpä. Uskon opeilla perusteltiin niin luonnon kuin ihmistenkin alistaminen uusille isännille. Siirtokunnan pappi keskustelee aiheesta tulkkina toimivan lenapeintiaanin kanssa:

Raivattu, rakennettu luonto johdattaa ihmistä oikealle tielle, Holm selitti, kun taas villi luonto kannustaa paheisiin.
Oliko paratiisikin sitten paha?

Romaaninsa henkilöiden kautta Sutinen tuo esille monta nykyihmisen kannalta kiinnostavaa teemaa ja kysymystä. Lukki tavoittelee lopulta vain suurinta mahdollista vapautta. Sen voi saavuttaa vain irrottautumalla mahdollisimman tarkoin järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Rajuimmillaan mies sinnittelee Värmlannin metsissä ankarat talvet maakuopissa, koska ei halua sitoa itseään mihinkään. Samalla hän kauhistelee rautakaivoksilla ja ruukeissa näkemäänsä tuhoa, jonka ihminen toiminnallaan saa aikaan:

Saadakseen haluamansa ihmisen oli tehtävä aina vain suurempaa väkivaltaa ympäristölle, jonka varassa eli. Lukin ymmärrykseen mahtui, että linnut rakensivat pesiä risuista ja majavat kokosivat sumppuja puusta, mutta että ihminen hajotti vuoren ja otti sieltä kiveä ja rautaa, sitä hänen oli vaikea käsittää. Tietenkään lintujen, majavien tai edes karhujen voimat eivät riittäneet kallion hajottamiseen, kun taas ihminen oli keksinyt siihen keinon. Mutta tarkoittiko keinon keksiminen, että sitä oli välttämättä käytettävä?

Lukki tietää kokemuksensa kautta, että sellaista paratiisia, joka elättäisi ihmisen ilman tämän omia ponnisteluja, ei ole olemassakaan. Äärimmäisyyksiin menevä vapaudentavoittelu ajaa hänet itsensä lopulta paradoksaalisesti vankeuteen. Sofie toteaa jossain vaiheessa, että hän toivoo elämältä vain saavansa olla rauhassa. Toive ei ole kovin vaativa, mutta onko sekään saavutettavissa.

Paratiisista on siis melkoinen romaani monin tavoin. Ympäristöteema ja kysymykset länsimaisen ihmisen oikeudesta toimia kuten toimii ovat relevantteja niin 1600-luvulla kuin tänä päivänäkin. Näiden asioiden käsittely historiallisen romaanin kehyksessä toi mieleeni Iida Turpeisen Elolliset-romaanin, jossa on pohjimmiltaan sama idea, vaikka toteutustapa ei identtinen olekaan. Myös Maria Turtschaninoffin Suomaan teemat nousivat mieleeni Paratiisista-romaanin parissa.

Eivätkä pelkästään sadot, laivat ja työkalut parantuneet, vaan niiden myötä koheni myös ihmisten elämä. Yhä useampi lapsi selviytyi, yhä useampi aikuinen pysyi hengissä ja saattoi tehdä työtä. Saatiin koko ajan enemmän ja myös tarvittiin koko ajan enemmän, ja niin molemmin puolin valtamerta ihastuttiin siihen, mitä kutsuttiin kehitykseksi.

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into 2024. 385 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.


Arvostelukappale.

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar

 


R. M. Rosenbergin Hakoisten naiset -sarjan toinen romaani Vapaaherratar on ulkoasultaan jonkin verran harhaanjohtava. Kansikuvassa on osa Gilbert Stuartin 1800-luvun alussa maalaamasta utuisesta naisen muotokuvasta, kirjailijan nimi on kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella ja kirjan otsikko painettu ylellisin kultakirjaimin. Vaikutelma on kovin hempeän romanttinen. Sisällössä taas hempeää romantiikkaa on kovin vähän.

Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg on Janakkalan Hakoisten kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta. Suosittelen lukemaan Ylen hyvän taustoitusjutun Hakoisten kartanosta ja sen nykyisestä isäntäparista, jos Hakoisten kartano ja kirjailija kiinnostavat enemmänkin.

Rosenbergin sarjan ideana on siis kirjoittaa biofiktiivisiä historiallisia romaaneja naisista, jotka ovat oikeasti asuneet ja eläneet Hakoisissa. Idea toimiikin oivallisesti. Romaanit ovat itsenäisiä teoksia ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella. Hakoisten Annan henkilöitä kyllä ohimennen vilahtaa tai mainitaan Vapaaherrattaressa, mutta mitään varsinaista juonellista jatkumoa ei teosten välillä ole. Niitä yhdistävä tekijä on nimenomaan miljöö, Hakoisten kartano.

Vapaaherrattaren nimi- ja päähenkilö on vapaaherratar Helena Leijonhufvud, jonka puoliso everstiluutnantti Erik Leijonhufvud osti Hakoisten kartanon vuonna 1792, vaikka asui perheineen kruunun puustellissa eli everstiluutnantin virkatalossa Mustialassa Tammelassa. Leijonhufvudit antoivat purkaa Hakoisten vanhan päärakennuksen ja rakennuttivat sen tilalle nykyisen hirsirakenteisen kaksikerroksisen kartanorakennuksen, josta löytyy hyviä ulko- ja sisäkuvia esimerkiksi tuosta vinkkaamastani Ylen jutusta.

Romaani alkaa Mustialassa vuonna 1790, kun Erik palaa Kustaa III:n sodasta, missä hän on kunnostautunut kuninkaalle uskollisena upseerina Fredrikshamnin meritaistelussa. Erikin ruumiilliset vammat ovat vähäisiä, mutta sota on murtanut hänen mielensä. Se on pelottavaa ja häpeällistäkin, ja miehen mielialanvaihtelut on pidettävä visusti salassa muilta kuin perheenjäseniltä.

Tarinan hempein osuus liittyy juuri Helenan ja Erikin rakkauteen. He ovat solmineet aikanaan ainakin osittain järkiavioliiton, mutta ovat olleet alusta asti ainakin ihastuneet toisiinsa, myöhemmin myös rakastuneita. Rosenberg on kirjoittanut Helenasta vahvasti tuntevan ja myös lihallisen rakkauden iloista kiinnostuneen naisen. Pariskunta sai kaikkiaan kuusi lasta, joista yksi menehtyi jo pienokaisena.

Kun romaanin juoni noudattelee historiallisten henkilöiden elämänkaarta, on draaman kaaren jännittäminen usein hankalahkoa. Rosenberg on kuitenkin valinnut sankarittarensa hyvin ja rajannut tarinan ajatuksella. Helena toki muistelee omaa nuoruuttaan ja avioliiton alkuaikoja, mutta eniten keskitytään vuosien 1790 ja 1811 väliseen aikaan, jolloin Helenan elämässä oli runsain mitoin traagisia käänteitä.

Ne käänteet eivät tosiaan olleet mitään romanttista hempeilyä. Aviomies siis palasi sodasta mieli murtuneena, taloudellisia huolia riitti vaikka muille jakaa, maan poliittinen tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi ja erilaiset sairaudet piinasivat väestöä siitä piittaamatta, olivatko nämä aatelisia vai eivät. Jossain vaiheessa Helena itsekin miettii, kuinka paljon menetyksiä ja tuskaa voi ihminen kestää. Piinaavimpia hetkiä ovat tietysti Helenan läheisten ihmisten sairastumiset ja kuolemat, mutta pahasti lukijan ihon alle menee myös Suomen sodan syttyminen sekä venäläisten joukkojen vyöryminen halki maan.

Rosenbergin vahvuuksia on ilman muuta taito rakentaa uskottavaa ajankuvaa herkullisine yksityiskohtineen. Ateriat, juhlat, matkat, huoneet ja rakennukset, vaatteet ja sisustukset on kuvattu niin elävästi, että ne näkee silmissään ja tuntee muillakin aisteillaan. Hauska yksityiskohta on perheen huomaan päätyvä komea papukaija, Papegoija. Vastaavanlainen lintu vilahtaa esimerkiksi Ann-Christin Antellin uusimmassa joulutarinassa Loviisan joulussa, joka tosin sijoittuu lähemmäs nykyaikaa eli vuoteen 1865.

Kiitän myös romaanin alussa olevaa huolellista henkilöluetteloa, jota on mukava vilkaista aina välillä lukiessaan ja tarkistaa, kuka olikaan kuka. Lopussa on jälleen pitkät jälkisanat, joissa kirjailija käy läpi tarinan faktoja ja fiktiota ja niiden välistä suhdetta. Kiinnostavaa on muun muassa tieto, että romaanissa on lainattu oikeasti kirjoitettuja kirjeitä, joita esimerkiksi Helenan poika lähetti sodasta ja yksi tyttäristä Tukholmasta. Aivan viimeisenä on vielä huolella laadittu lähdeluettelo, josta voi etsiä lisäluettavaa, mikäli siihen tuntee tarvetta.

Toivottavasti Hakoisten naiset -sarjaan tulee vielä lisää osia! Hakoisten Anna ja Vapaaherratar ovat korkeatasoisia, erinomaisia historiallisia romaaneja. Ne viihdyttävät ja ovat tietyllä tavalla kepeitä keskittyessään paremman väen elämään, mutta ne ovat samalla hyvin realistisia. Jos romantiikkaa sekaan saadaan, on se lähinnä ekstraa.

Toivottavasti nämä teokset löytävät laajan lukijakunnan. Ainakin minä suosittelen Rosenbergin romaaneja ihan kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille!

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar
Tammi 2024. 441 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.


Arvostelukappale.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa

 


Olen jutellut Maija Vilkkumaan kanssa kymmenen sekuntia viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, joiden yhteydessä pidettiin Vilkkumaa-teoksen julkistamisen julkkarietkot. Niiden jälkeen kirjan tekijät Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen olivat Senaatintori-lavalla haastateltavina.

Nyt tuntuu, että tunnen harvojen ihmisten elämänvaiheet niin hyvin kuin Maija Vilkkumaan. On kuin Maija olisi yksi parhaista ystävistäni. Siksi rohkenen puhua Maija Vilkkumaasta tässä tekstissäni tuttavallisesti pelkällä etunimellä, koska ihan oikeasti ajattelen, että tunnemme toisemme. Tiedän tietysti, että tunne on yksipuolinen, mutta siitä huolimatta toimin nyt näin.

Miten tässä sitten oikein näin kävi? Vastaus on yksinkertainen: kuuntelin Maijan (ja osin Miina Supisen) äänikirjaksi lukeman Maijan omaelämäkerran Vilkkumaa, jonka Maija on kirjoittanut yhdessä Miina Supisen kanssa. Siis sen saman teoksen, jonka painetun version sain tuolta julkkarietkoilta sekä Maijan että Miinan signeeraamana.

Vilkkumaa-omaelämäkerta käsittää vuodet 1973–2023 eli Maijan ensimmäiset 50 vuotta, ja se on kirjoitettu ja julkaistu juhlistamaan taiteilijan, rocktähden, merkkivuotta. Teos on kadehdittavan yksityiskohtainen ja etenee loogisen kronologisesti pikkulapsiajoista 1970-luvun Helsingissä vuoden 2023 Emma-gaalaan.

Siihen väliin mahtuu monenlaista, niin kuin elämään ylipäätään. Maija kertoo vilpittömän ja avoimen tuntuisesti niin myötä- kuin vastoinkäymisistään niin työ- kuin yksityiselämän alueilla.

Kun sain käteeni Vilkkumaan kirjamessuilla, olin siitä tietysti iloinen ja otettu myös kutsusta julkkarietkoille. En kuitenkaan tuntenut kovin suurta intoa tarttua kirjaan tai lisätä sitä kuunneltavien listalleni. En kokenut oikein olevani sen kohderyhmää. Olen elänyt aikuiselämäni toisenlaisessa kuplassa kuin ne, joille kirja mielestäni oli tarkoitettu.

En juurikaan ole kuunnellut radiokanavia sen jälkeen, kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-levyformaatissa. Olen ostanut musiikkini ensin vinyyli-, sitten cd-levyinä, ja kun ne poistuivat kauppojen hyllyiltä, hankinnat ovat jääneet todella satunnaisiksi. Tiedän, mikä Spotify on ja osaan sitä käyttääkin, mutta en käytä. Käyn todella harvoin elävän musiikin konserteissa saati keikoilla. En katso tv:stä musiikkiaiheisia ohjelmia kuten Vain elämää tai Voice of Finlandia. En lue niin sanottuja juorulehtiä, kuten Ilta-Sanomia, Iltalehteä, Seiskaa tai Katso!-lehteä.

En sano näitä mitenkään omahyväisenä, pikemminkin päinvastoin vähän nolona. Pidän monenlaisesta musiikista, ja Vilkkumaan perusteella meillä on Maijan kanssakin monia yhteisiä nuoruudenajan bändisuosikkeja ja lempparilaulajia ja -lauluntekijöitä. Tiedän toki monia Maijan hittikappaleita, mutta mikään fani en ole koskaan ollut, en tosin antifanikaan. Jotain täydellisestä ummikkoudestani varmaan kertoo esimerkiksi, että minun piti guuglata Sami Aaltonen, kun kuuntelin kirjaa. En siis ollut kuullutkaan mistään Maijan kihlauksen purkautumiseen ja uuteen suhteeseen liittyvistä kohuista.

Meillä on Maijan kanssa ikäeroa alle kymmenen vuotta, mutta tuntuu, että olemme kasvaneet täysin erilaisissa maailmoissa. Helsingin kantakaupungin kulttuurimyönteisessä kodissa sai aivan toisenlaiset lähtökohdat kuin pienen maaseutupitäjän syrjäkylällä. Monipuolinen soittoharrastus ja vaikka tanssitunneille osallistuminen tuntuvat olleen 1970-luvun helsinkiläislapselle itsestäänselvyyksiä, joista en itse osannut edes haaveilla. Enkä nyt tarkoita, että itsestäni olisi koskaan missään olosuhteissa tullut muusikkoa, mutta totta on, että lähtökohdissa on ollut ja lienee edelleen eroja, suuriakin. Muu ei kai ole mahdollistakaan.

Yllättävän paljon yhteistäkin sitten löytyy. Ällistyin esimerkiksi Maijan yliopisto-opintojen suunnasta. Hän nimittäin päätyi opiskelemaan suomen kieltä, joka on omakin pääaineeni. Tosin motiivimme olivat jonkin verran toisistaan poikkeavat. Minulla oli selkeästi tavoitteena porvarilliseen ammattiin valmistuminen, Maijaa taas kiinnosti esimerkiksi tutkia, miten kieli ja ajattelu kytkeytyvät toisiinsa. Hän näkee hienosti, miten musiikki ja kieli syvimmiltä olemuksiltaan muistuttavat toisiaan. Säveltäjän ja sanoittajan ammatteihin sai siis potkua suomen kielen opinnoista.

Muitakin mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, sillä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa antoivat monipuoliset eväät taidealoille. Mutta elämä vie ihmisiä, myös rocktähtiä, erikoisiin suuntiin.

Wikipedia tietää kertoa, että Maija Vilkkumaa on yksi Suomen eniten levyjä myyneistä muusikoista. Muusikon ura alkoi jo hyvin nuorena, kun Maija ystävineen perusti Tarharyhmä-nimisen bändin. Sen hajottua alkoi sooloura, joka jatkuu edelleen. Tälläkin hetkellä myydään kovaa vauhtia lippuja esimerkiksi tämän vuoden joulukuun Tampereen Nokia-areenan keikalle.

Vilkkumaa-kirjassa Maija avaa musiikin tekemistä, niin säveltämistä kuin sanoittamistakin, mielenkiintoisesti. Sävellyspuolesta en juurikaan mitään ymmärrä, mutta silti siitä oli kiinnostavaa lukea, samoin laulujen tekstien syntymisestä. Maija kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia tekniikoita, apuvälineitä ja metodeja hän käyttää säveltäessään ja kirjoittaessaan laulujen tekstejä.

Pakottamalla luovuus ei toimi, mutta raakaa työtä, määrätietoista opiskelua ja harjoittelua tarvitaan uskomaton määrä. Muusikon työ on armotonta monella tapaa. Oman suolansa tarinaan tuo vielä sukupuoli. 1990-luvullakaan ei ollut itsestään selvää, että nuori naismuusikko otettiin musiikkipiireissä ja -bisneksessä vakavasti. 

Hyvä muistutus on, että menestyneetkin huipputaiteilijat ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. Hekin pelkäävät mokaavansa, jännittävät, miten heidän tuottamansa taide otetaan vastaan, ovatko arvostelut hyvät, menevätkö tuotteet kaupaksi. Ilkeät kommentit satuttavat, jopa itkettävät. Maija kuvaa myös rehellisesti, miltä tuntuu, kun menestys alkaa hiipua. Kyse on lisäksi muustakin kuin vain suosiosta, on kyse omasta ja perheen elannosta. Miten maksaa laskuja ja lyhentää asuntolainaa, jos kuukausia työstetty musiikki ei enää menekään kaupaksi?

Kuuntelin siis Vilkkumaata melkoisesta tyhjiöstä käsin tietämättä paljoakaan niistä asioista, joita kirjassa tapahtuu ja joista siinä kerrotaan. On vaikea sanoa, miltä se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on paremmin kartalla tai ehkä seurannut Maijan uraa vuosikymmeniä. Minä kuitenkin viihdyin, innostuin ja koukutuinkin. Kun kuunneltavien tuntien laskuri alkoi näyttää alle kahta tuntia, tunsin surua edessä olevasta erosta. Kohta en enää viettäisikään yhteistä aikaa Maijan kanssa!

Yksi asia on vielä pakko mainita, nimittäin KP. Se tarkoittaa kirjapiiriä, joka on kokoontunut ilmeisesti vuosikymmeniä kerran kuukaudessa keskustelemaan kirjoista ja varmaan vähän muustakin. KP:ssa on Maijan ystäviä nuoruusajoista asti, kuten Anna Tulosto, Anni Sinnemäki ja Terhi Kokkonen. Millainen voimavara se varmasti onkaan ollut ja on edelleen! KP vilahtaa tekstissä useaan kertaan, mutta Maija jättää tylysti kertomatta, mitä kirjoja tapaamisissa on ruodittu. 

Vilkkumaa on siis ihana kirja, rehellinen ja avoin, ja se pursuaa feminiinistä, jopa feminististä, energiaa. Kannattaa ehdottomasti tarttua, vaikkei itseään kohderyhmäksi kokisikaan. Äänikirjana teos toimi erinomaisesti, mutta mukavaa oli katsoa painetusta kirjasta valokuvaliite täydennykseksi.

Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa
Gummerus 2023. 432 s.
Äänikirjan lukijat Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen.


Arvostelukappale.  

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Tomi Norha: Naarasperho

 


”Perhosen sukupuolen voi nähdä, kun sen yli lentää jotakin. Perhosillakin urokset tuntee siitä, että ne alkavat heti uhota, kun aistivat uhkaa. Naaraat jäävät paikoilleen.”

Tämä alkuun lainaamani sitaatti Tomi Norhan esikoisromaanin Naarasperho toisesta luvusta on tietynlainen romaanin avain. Päähenkilö Elli on kuin naarasperho, joka vaaran uhatessa jähmettyy paikoilleen ja lamaantuu. Niin ainakin on tapahtunut ennen, Ellin menneisyydessä.

Romaanin alussa vuoden 1953 kesä on kukkeimmillaan. Kolme naimatonta sisarusta viettää kesäänsä maaseudulla idyllisessä Hämeenkyrössä tutussa kesäpaikassaan. Tunnelma on sillanpääläinen, ja kuinka ollakaan, pian itse Frans Emil ilmoittaa tulevansa naisten luokse onnitteluvierailulle Marian, vanhimman sisaren, syntymäpäivän kunniaksi.

Lukija aistii pian, että sisarusten keskinäiset välit ovat jännitteiset. Elliä pidetään jotenkin korostuneesti silmällä, hänen tekemisiään ja toimiaan tarkkaillaan ja kommentoidaan, paikoin hyvinkin tunkeilevasti. Erityisesti Maria suhtautuu häneen kontrolloivasti ja holhoavasti. Ellissä on jokin vikana, jokin, joka tekee hänestä haavoittuvaisen ja saa toiset huolestumaan.

Mistä oikein on kyse, paljastuu lukijalle jossakin vaiheessa, kuten moni asia Ellin elämänvaiheista. Puutteineen ja rankkoine kokemuksineen hän on kuitenkin elämänhaluinen nuori nainen ja itsellinenkin, onhan hänellä opettajantoimi kaupungissa. Sisarusten välit kiristyvät, ja Elli tekee ainakin yrityksen irtiotoksi. Mutta pääseekö hän irti naarasperhoudestaan?

Salaa runoja kirjoittava Elli haaveilee rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä, mutta jostain syystä (joka lukijalle aikanaan siis paljastuu), ne ovat hänelle saavuttamattomia ja kiellettyjä. Sitten tanssien jälkeinen kesäyö näyttää heittävän hänen tielleen mahdollisuuden. Olisiko unelma onnesta sittenkin saavutettavissa?

Ellin tarinan lomaan on ripoteltu välähdyksiä kahdesta miehestä, jotka työskentelevät intensiivisesti paperipinojensa takana savukkeet kiivaasti sauhuten. Miesten suunnitelmat risteävät aikanaan Ellin tarinan kanssa, kuten lukija tietysti olettaakin.

Naarasperho on mielenkiintoinen esikoisromaani. Sen suora ja avoin kytkös F. E. Sillanpään tuotantoon ja erityisesti Nuorena nukkunut -romaaniin on omintakeinen ratkaisu. Ellin ja Sillanpään Siljan tarinat kulkevat osittain samansuuntaisesti. Koska en tästä tiennyt etukäteen, sain kokea löytämisen iloa, jonka tässä nyt huomaan juttuni lukevilta pilaavani. Pahoittelut siitä!

Harmittelin, että Nuorena nukkuneen olen lukenut niin monta vuosikymmentä sitten, että en enää läheskään kaikkea muista. Nyt klassikon voisikin ottaa uudelleenlukuun, joten Naarasperho toimii ja vie toisen kirjan ääreen, kuten hyvä romaani usein tapaa tehdä.

Eniten Ellin tarinassa minua kiehtoi hänen häpeälliseksi koettu sairautensa, tuon ei niin kovin kauan sitten olleen ajan yleinen tapa suhtautua siihen sekä sairauden nykylukijan silmissä todella karu hoito. Vaikka välillä tuntuu, että asiat eivät muutu paremmiksi, on moni asia sentään muutamassa vuosikymmenessä sentään mullistavasti myös parantunut.

Romaanin loppuratkaisu on sadunomainen, yllättäväkin, vaikka sitä tosiaan pedataan välähdyksillä toisesta tarinasta. Myös naarasperhomotiivi saa vielä uusia merkityksiä ennen loppua.

Norhan käyttämä vanhahtava sillanpääläinen kieli tuntuu alkuun jonkinlaiselta tyrmäykseltä. Esimerkiksi romaanin alkulause kuuluu näin: ”Päivänen paistaa Hämeen sydämeen.” Onneksi meno kuitenkin melko pian rauhoittuu tästä! Vaikka kotimaisten klassikkoromaanien suurehko ystävä olenkin, en kovin innokkaasti kannata nykykirjallisuuden kirjoittamista täysin niiden henkeen ja tyyliin.

Arvostan näinä mammuttiteosten aikakautena romaanin maltillista mittaa. Alle 200 sivun teoshan on nykymittapuulla lähestulkoon pienoisromaani.

Tomi Norha: Naarasperho
Lector Kustannus 2024. 164 s.
Äänikirjan lukija Janus Hanski.


Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi (Takamailla 1)

 


”Ihminen on erilainen eläin kuin muut, osa meistä syö lihaa ja osa lipittää vihersmoothieita. Jotkut ovat saalistajia ja toiset saaliita.”

 

Yhdysvaltalaiset Joel ja Ethan Coen eli Coenin veljekset ovat elokuvan moniammattilaisia, joiden kädenjälki on persoonallista. Wikipedian mukaan Coenin veljesten elokuville ovat tyypillisiä eksentriset hahmot ja monimutkaiset juonet. Vuonna 1996 ilmestynyttä elokuvaa Fargo luonnehditaan mustaksi draamakomediaksi. Se sijoittuu ainakin osittain Minnesotan takametsiin.

Vuonna 2014 alkoi Fargo-elokuvan ideaan perustuva samanniminen tv-sarja, johon on tähän mennessä tehty viisi tuotantokautta. Coenin veljekset toimivat sarjan tuottajina. Kaudet ovat itsenäisiä tarinoita ja ne sijoittuvat eri puolille Yhdysvaltoja takamaille, usein syrjäisiin pikkukaupunkeihin. Tarinat ovat piinaavan jännittäviä, tunnelma on painostava eikä yllättävää brutaalia väkivaltaa kaihdeta. Niitä katsoo sydän kurkussa ja kädet hioten, mutta itselleenkin yllätyksenä huomaa välillä myös huvittuvansa ja ällistyvänsä ovelista, paikoin täysin absurdeista juonenkäänteistä.

Joona Keskitalo on antanut uuden rikosromaanisarjansa nimeksi osuvasti Takamailla. Idea muistuttaa Fargo-tv-sarjaa, eli Takamailla-sarjan osat eivät esimerkiksi ole juonellista jatkumoa miljöön tai henkilöiden osalta. Aloitusosa Saari, joka repesi, sijoittuu Korppooseen ja Turun saaristoon, ja seuraava osa Suo, joka upposi, sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle. Kukaan ensimmäisen osan henkilöistä ei ole mukana toisessa osassa, joka ilmestyy tämän vuoden (2024) syksyllä.

Myös tyylillinen sukulaisuus Fargon ja Takamailla-sarjan välillä on ilmeinen. Tämä ei suinkaan ole moite tai vähättely, päinvastoin, nautin kovasti yhtäläisyyksien ja erojen pohdiskelusta Saari, joka repesi -romaanin parissa. Kyseessä on suomalaiseen maisemaan onnistuneesti istutettu musta draamakomedia. Ei ihan niin piinaava kuin Fargo, mutta riittävän arvoituksellinen ja absurdi. Huumori on pikimustaa, eikä yllättävää ja brutaalia väkivaltaa karteta, kun tapahtumat lähtevät eskaloitumaan.

Saaristossa ihmiset ovat tottuneet taistelemaan pysyäkseen hengissä ankarissa olosuhteissa, joten tarvittaessa valtakunnan lakeja ainakin taivutetaan. Virkavalta on kaukana eikä ymmärrä, millaista elämä takamailla on.

”Kaupungeissa ollaan ehkä pehmennytty, mutta saaristossa asuu vielä miehiä, jotka uskaltavat puolustaa maata jalkojensa alla.”

Eksentrisistä hahmoista ei Saari, joka repesi -romaanissa ole ainakaan pulaa! Sisäkannen liepeessä esitellään heistä lyhyesti kuusi, mutta koko joukko lisää tulee mukaan kuvioihin tarinan edetessä.

Tapahtumat käynnistyvät tai oikeammin niiden matkaan hypätään kohdasta, jossa Korppoon Verkanin vierassataman uusi omistaja Jennifer, oikealta nimeltään Jenni, hurauttaa yrityksensä pihaan. Paikkakuntalaisten ällistykseksi ja erään arvaamattoman tahon suureksi harmiksi paikan omistaja Jerker Krug on ehtinyt myydä sen juuri ennen kuolemaansa. Jerkerin ruumiin löytää sattumalta merestä ikuinen tunari Sigge, joka päätyy tekonsa ansiosta lehtien palstoille ja yllättäen myös sankarin rooliin. Merestä nostetun Jerkerin kaula on viilletty auki ja sormet katkottu. Onko mies iskeytynyt veneensä potkuriin? Onko kyse traagisesta onnettomuudesta vai julmasta taposta, kenties murhasta?

Verkaniin tuntuu liittyvän monenlaista omituista. Edellinen venesatamayrittäjä Tobias on ollut veloissa ja kadonnut vaimonsa kanssa jäljettömiin. Läheisessä saaressa majailevat paikallisten mielestä epäilyttävät venäläiset liikemiehet eivät jostain syystä ilahdu omistajavaihdoksesta, vaan alkavat näkyvästi painostaa kaikkia tahoja saadakseen Jenniferin tekemät kaupat peruttua. Mielenterveysongelmien kanssa kamppaillut Jennifer on kuitenkin lujasti päättänyt, että Verkan on hänen viimeinen mahdollisuutensa osoittaa itselleen ja muille pärjäävänsä. Hän ei aio luovuttaa!

Lisää ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, ja kuten sanottu, juoni on todella monipolvinen ja -mutkainen. Yllättävät ja brutaalitkin käänteet seuraavat toisiaan, eikä lukijaparka voi kuin kääntää sivuja. Hykerryttävää kerrassaan!

Kirjan jälkisanoissa kirjailija paljastaa testanneensa yhden romaaninsa vaikuttavista kohtauksista. Tarinassa yksi henkilöistä ajautuu maaliskuisissa hyytävissä keleissä haaksirikon jälkeen jonkinlaiselle saaren ja luodon välimuodolle ja viettää siellä useamman vuorokauden hengenvaarallisissa oloissa. Keskitalo vietti samantapaisissa olosuhteissa 96 tuntia. Kokemus lienee ollut opettava ja mieleenpainuva, mutta mitäpä kirjailija ei tekstinsä eteen tekisi!

Paljon erityyppisiä dekkareita lukevana ja erityisesti suomalaisia uusia tekijöitä ja vanhojen tekijöiden uusia avauksia seuraavana aina välillä ajattelen, että kotimaisellekaan kentälle ei kovin helposti enää varsinaisesti uutta löydy. Mutta Keskitalo on osoittanut taitavuutensa jo edellisellä kolmen rikosromaanin Tottelemattomat-sarjallaan (aloitusosa Tottelemattomat), ja Takamailla-sarja on taas kokonaan jotain ihan muuta ja tuoretta. Minut on yllätetty, erittäin mainiota!

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi
Bazar 2024. 400 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.


Ennakkokappale kustantajalta.

maanantai 5. helmikuuta 2024

Tuomo Heikkinen: Sillanrakentaja

 


Monipuolisesti kulttuurin kentällä toimivaa henkilöä tavataan vähän kliseisesti tituleerata kulttuurin moniottelijaksi. Väistämättä tämä epiteetti tulee kuitenkin mieleen, kun vilkaisee oululaisen Tuomo Heikkisen esittelyä vaikkapa kustantamo Aviadorin sivuilta. Heikkinen on menestynyt runoilijana ollen yksi Debytoi runoilijana -kilpailun voittajista. Hän on saanut kunniamaininnan J.H. Erkon kirjoituskilpailussa. Kirjallisuuden läänintaiteilijana toiminut Heikkinen työskentelee parhaillaan Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajana ja esiintyy vapaa-ajallaan Mieskuoro Huutajissa.

Syksyllä 2023 Heikkinen julkaisi esikoisromaaninsa Sillanrakentaja, jonka pohjana ovat toimineet hänen runotekstinsä.  Niitä en kuitenkaan tunne, joten sukelsin romaanin maailmaan puhtaasti ilman taustatietoja. On vaikea arvioida, oliko tästä lopulta hyötyä vai haittaa.

Sillanrakentajaa on vaikea määritellä. Heikkinen kirjoittaa omaäänisesti ja persoonallisesti. Lukijan kannattaa päästää ennakko-odotuksistaan irti niin hyvin kuin suinkin ja vain heittäytyä tarinan ja kielen virtaan. Tarinaa joutuu kasailemaan pirstaleista, mutta taidokas ja yllättävä kieli kyllä kantavat kärsivällistä lukijaa. Tapahtumia ja yllättäviä, absurdeja ja paikoin maagisia juonenkäänteitä riittää koko muhkean romaanin mitalla.

Heikkinen etäännyttää lukijaa selkeästä tarinasta monin keinoin. Ketään henkilöistä ei kutsuta erisnimillä. Minäkertoja, nuorehko mies, jää kokonaan nimeämättä. Kaikki mukaan tulevat ihmiset saavat kutsumanimekseen jonkin ominaisuutensa, kuten Postinjakaja, Pikkusisko tai Sinimekkoinen tyttö. Kaikkein tärkein henkilö, minäkertojan sielunveli, on vain Hän.

Tapahtuma-aikakin on viitteellinen, se on jossakin lähimenneisyydessä, ajassa, jossa vielä oli esimerkiksi puhelinkioskeja. Myöskään miljöitä ei nimetä. Kaksi kolmasosaa romaanista sijoittuu suomalaiseen melko pohjoiseen rannikkokaupunkiin (koska pääkaupunki on sieltä katsoen etäällä etelässä). Kaupunkikuvaa hallitsee taustalla savua tupruttava tehdas, joka romaanin loppupuolella asukkaiden järkytykseksi suljetaan.

Minäkertoja on saapunut onnettomien elämänkäänteiden jälkeen rannikkokaupunkiin etsimään äitinsä sukulaisia. Äiti on kuollut synnytykseen, ja isä on kasvattanut poikaansa ankarasti eikä ole kaihtanut väkivaltaakaan. Äitinsä suvusta hänellä ei ole mitään tietoa. Mies uskoo vakaasti, että hänen lähellään ihmiset kuolevat hänen takiaan. Hän tuntee jatkuvaa syyllisyyttä aiheuttamistaan kuolemista, ja valitettavasti niitä sattuu tarinassa kuvatun kesän aikanakin useita. Lisäksi häntä piinaavat kammottavat painajaiset, joissa joko hän itse tai hänelle tärkeät ihmiset kuolevat mitä kauheimmilla tavoilla.

Mies kohtaa kirjan ensisivuilla Hänet, joka ensi töikseen antaa hänelle oman kaninsa. Minäkertoja on häkeltynyt, mutta ei vastustele, kun he yhdessä hakevat kanin tarvikkeet Hänen asunnolta. Hieman kanin hoitaminen arveluttaa, mutta se alkaa pian sujua. Hän kertoo minäkertojalle kärsivänsä muistiongelmista. Sen lisäksi Hän on parantaja, kuten monet muutkin Hänen suvussa. Kaupunkilaiset tulevat hänen luokseen vaivoineen ja saavat aina avun.

Kolmas Hänelle leimallinen ominaisuus on, että kaikki naiset tuntuvat olevan suorastaan hulluna mieheen. Tästä on yllättävän usein myös haittaa, kuten esimerkiksi lentokoneessa, jossa yli-innokkaat itseään Hänelle tykö tekevät naiset aiheuttavat yleistä häiriötä. Minäkertoja on monesti kuitenkin tästä Hänelle kateellinen, sillä hänkin toivoisi löytävänsä parisuhteen. ”Olinhan sydämeltäni romantikko, tunteiltani neurootikko sekä vieteiltäni maanikko.” Mies kokee, että Hän on monella tapaa hänen vastakohtansa. ”Me olisimme olleet verraton pari. Sysisyntinen ja vitiviaton.

Heikkinen on nimenomaan kielen ja oivallisen sanankäytön mestari. Kuvailevat ilmaukset ovat nasevia, eivät lavean maalailevia. Monissa kohdin mukaan tulee raikasta huumoria, joka saa suupielet väkisinkin kaartumaan hymyyn: ”Orkesterimontusta pauhasi balettisäestys. Vaikka tanssijoita oli pidetty nälässä, askelten töminä kuului kymmenennelle riville asti.

Sillanrakentaja ei ole aivan sellaista kirjallisuutta, jota tyypillisesti luen. Suosittelen sitä lämpimästi ennakkoluulottomille, vähän erilaista kirjallisuutta etsiville lukijoille, jotka rohkeasti suuntaavat harvempaan kuljetuille kirjallisille poluille. Romaani on lopulta hyvin sympaattinen kokonaisuus, kunhan tosiaan antaa sille mahdollisuuden.

Tuomo Heikkinen: Sillanrakentaja
Aviador 2023. 363 s.


Lainattu kirjastosta.

sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Heikki Hietala: Tuhkat

 


Luin heinäkuussa naistenviikon teemajuttuja varten kokonaisen pinkan pääasiassa naislukijoille suunnattuja hyvänmielen romaaneja. Jossain näitä juttuja ja kirjoja koskevassa keskustelussa pohdiskeltiin, onko vastaavia kirjoja olemassa miehille. Vastausta ei suorilta käsin löytynyt, mutta vähän (yli puoli vuotta) tuumailtuani vastaan, että kyllä on. Niitä ei vain yleensä nimetä hyvänmielen romaaneiksi

Tähän johtopäätökseen tulin lukiessani Heikki Hietalan romaania Tuhkat. Huomasin viihtyväni vallan mainiosti tämän hyvin miehisen romaanin maailmassa, ja kun mietin syytä siihen, totesin, että tulin sen parissa hyvälle mielelle.

Päähenkilö on Pekka Haarakoski, keski-ikäinen tylsän virkamiehen perikuva. Pekka työskentelee syyttäjänvirastossa yleisenä syyttäjänä, mutta työ on salakavalasti menettänyt kaiken hohtonsa. Mies on täysin leipiintynyt työhönsä, mutta edes lomaa ei voi pitää, sillä silloinhan koko systeemi kaatuisi. Kukaan muu ei pystyisi hänen töitään tekemään. Niin ainakin Pekka vakaasti uskoo.

Elämässä ei ole oikein muutakaan sisältöä. Avioliitto on aikanaan päättynyt Pekan työholismin takia eroon, ja aikuiset lapset ovat vieraantuneet tai Pekka on vieraantunut heistä. Äiti on kuollut ja isä, jonka kanssa välit ovat vuosia sitten katkenneet täysin, on muuttanut eläkepäivien viettoon Malagaan. Omien siskojensa kanssa Pekka on mahdollisimman vähän tekemisissä. Pekan elämässä kaikki on täysin harmaata, yksitoikkoista ja innotonta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun faija, joksi Pekka sitkeästi isäänsä kutsuu läpi kirjan, kuolee Espanjassa. Faija olisi halunnut vielä tavata ja puhua poikansa kanssa, mutta viikatemies ehti sairaalaan ennen Pekkaa, joka vastusteli matkaan lähtemistä turhan pitkään. Nyt hänen tehtäväkseen jää toimittaa faijan maalliset jäännökset Suomeen ja hoitaa tämän asiat loppuun Espanjassa.

Faijan jäljiltä paljastuukin koko joukko yllätyksiä, joiden parissa Pekalla vierähtää tovi poikineen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena Euroopan ylle levittyvä paksu tuhkapilvi. Pian Pekka tajuaa, että faijan ruumiin lennättäminen Suomeen ei niin vain onnistukaan, ja hän päättää tuhkata ruumiin ja kuljettaa tuhkat sitten maata pitkin kotimaahan. Tuhkaa on siis tarinassa ainakin kahdenlaista.

Erinäisten käänteiden jälkeen Pekka saa selville, mistä faija olisi halunnut hänen kanssaan ennen kuolemaansa puhua. Tämä on alkanut selvittää biologisen isänsä henkilöyttä. Pekalle tulee täytenä yllätyksenä, että faijan isä ei olekaan ollut se mies, jota hän on koko elämänsä pitänyt ukkinaan. Isoäidillä oli jatkosodan aikaan ollut Saksan armeijan sotilas sulhasenaan. Faija oli saanut alkunsa tästä suhteesta.

Faija oli tehnyt hyvin vaatimattomien tiedonmurusten pohjalta mittavan selvitystyön ja löytänyt Saksasta joukon isäehdokkaita. Sitten tuli kuolema, eikä faija koskaan ehtinyt ottaa yhteyttä näihin ihmisiin tai heidän sukulaisiinsa saadakseen lopulta selville, kenen poika hän oikeasti oli. Nyt tehtävä odottaa, että joku tekee sen valmiiksi. Pekka asettuu tiukkaan vastahankaan, mutta kuten arvata saattaa, hän ryhtyy lopulta toimeen.

Alkaa mielenkiintoinen ja yllätyskäänteiden värittämä matka Malagasta Helsinkiin halki Euroopan, jossa kaikki muutkin yrittävät hoitaa matkustamisensa vaihtoehtoisilla menetelmillä lentoliikenteen lamaantumisen takia.

Aika nopeasti huomasin alkavani pitää Pekasta. Hän on jäykänoloinen, vähän epäsosiaalinen virkahenkilö, mutta kun elämä häntä vähän töykkii ja lempeästi heittelee, alkaa alta paljastua ihan sympaattinen ja oikeudenmukainen (eikä pelkästään lain kirjaimen mukaan toimiva) kaveri.

Tarinassa on jonkinlaista dekkarimaisuuttakin, koska erilaisia arvoituksia ja ongelmia ratkotaan, isoimpana tietysti isoisän tapaus. Mistään raaoista rikoksista tai kovin ikävistä asioista ei kuitenkaan ole kyse. Ikävimpiä osuuksia tarinassa ovat ne kohdat, joissa Pekka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita varjosti faijan käytös. Aikuisen miehen tapa kohdella omaa poikaansa on lähinnä pöyristyttävä. Ei ihme, että miesten välit ovat olleet vuosikymmeniä lähinnä jäiset.

Mutta isoisän arvoitusta selvittäessään Pekka alkaa kuin varkain myös ymmärtää, miksi faija oli sellainen kuin oli. Miten mies, joka on saanut kokea sellaista kohtelua kuin faija omalta isältään, edes osaisi olla kunnollinen isä omalle lapselleen. Vähitellen hän myös tajuaa itse toteuttavansa aivan samaa kaavaa. Onko jo myöhäistä korjata virheitään?

Itselleni tämä konkreettinen kadonneen isoisän (tai tämän jälkeläisten) etsintä kolahti erityisesti, koska innostuin ennen joulua katsomaan Puolet sinusta -sarjan, jossa etsittiin puolisisaruksien isiä. Hurahdin sen perusteella katsomaan joululomalla kaikki Yle Areenasta löytyvät jaksot Kadonneet perijät -sarjasta, jossa siis etsitään tanskalaisille kadonneita sukulaisia eri puolilta maailmaa. Ihan samasta ideasta on kyse Tuhkissakin. Ihmisiä kiinnostaa kovasti, keitä he ovat ja ketkä ovat heidän sukulaisiaan, ihan kuten Pekkaakin.

Pidin siis Tuhkat-romaanista kovasti. Hietala kirjoittaa vaivattoman oloisesti ja hauskasti. Huumori on leppoisan lempeää, ja kommellukset, joihin Pekka matkallaan ajautuu, ovat oikeasti hauskoja, aavistuksen absurdejakin, mutta niitä ei ole ahdettu tarinaan liikaa. Oikein onnistunutta hyvänmielen miesviihdettä siis!

Heikki Hietala: Tuhkat
Sitruuna 2023. 319 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.


Arvostelukappale.

perjantai 26. tammikuuta 2024

Kevään 2024 historiallisia romaaneja

 


Päätin poimia kustantamojen lähettämistä kirjakatalogeista keväällä 2024 ilmestyvät historialliset romaanit vinkkilistaksi. On myönnettävä, että kuvittelin tehtävää paljon helpommaksi kuin mitä se lopulta osoittautui. Historiallisen romaanin genreen sujahtaa yllättävän muhkea pino teoksia! Listalleni kertyi vajaat neljäkymmentä kirjaa. Vaikka lukisi vain historiallisia romaaneja, riittäisi luettavaa hyvinkin kevään tarpeiksi.

Joitakin rajatapauksia karsiutui, ja jotakin saattoi vilahtaa ohikin. Kategoriaan historiallinen romaani mahtuu koko joukko alalajeja. On sotaa eri näkökulmista ja eri aikoina 1300-luvulta toiseen maailmansotaan, on kepeää kartanoromantiikkaa ja oikeiden historiallisten ihmisten elämiin perustuvia biofiktiivisiä romaaneja. Jokaiselle tuntuu olevan tarjolla vähintäänkin jotakin. 

Lukuohjeeksi, että uutuuskirjan linkki johtaa kustantamon sivulle kirjan esittelyyn. Jos jutussa mainitaan aiempia teoksia, niiden mahdolliset linkit vievät omaan blogijuttuuni kirjasta.

Mitä poimit omaan lukupinoosi?




Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta
Siltala, tammikuu

1800-luvun hämäläinen vaivaistalo ja sen johtajatar Ulrika.

Kustantamon verkkosivujen mukaan kirjan ensimmäinen painos on jo loppu ja toinen painos saadaan helmikuussa. Annolan ensimmäinen historiallinen romaani. Kieltämättä tämä kuulostaa kiinnostavalta!

 


Eva-Maria Bast: Prinsessa Elisabet (Die Queen)
Suom. Hanna Fauster
Bazar, huhtikuu

Aloitusosa kuningatar Elisabet II:n elämästä kertovasta romaanitrilogiasta.

Crownin viimeistä kautta vaille ahmineena on vähän tunne, että tästä aihepiiristä tiedän jo kaiken haluamani. 

 


Ulrich Alexander Boschwitz: Matkalainen (Der Reisende)
Suom. Raija Nylander
WSOY, tammikuu

Berliininjuutalainen liikemies Otto Silbermann menettää vuoden 1938 pogromeissa yrityksensä, kotinsa ja turvallisuudentunteensa ja päätyy pakomatkalle.

 Natsien vainoamien ihmisten tarinat ovat aika ahdistavia. Tämäkin kuulostaa sellaiselta. En suorilta käsin torju, mutta arvelen, että tämä ei päädy kuumimmalle lukulistalleni kuitenkaan. 



Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset (The Girl from the Island)
Suom. Nina Mäki-Kihniä
Bazar, toukokuu

Lukuromaani perhesiteistä, äärimmäisistä uhrauksista ja rakkaudesta toisen maailmansodan dramaattisella näyttämöllä Guernseyn saarella.

 Tässä kirjassa mielenkiintoisimmalta vaikuttaa miljöö.




Ben Creed: Petturin sydän (Traitor's Heart)
Suom. Jorma-Veikko Sappinen
Bazar, toukokuu

Revol Rossel -trillerisarjan toinen osa. 
1950-luvun alun Neuvostoliitto, Pietari ja pohjoisen vankileirit, Kremlin salaisuudet.

Kuulostaa todella hyytävältä! Sarjan aloitusosa on minulta vilahtanut ohi, pitänee korjata virhe jossain välissä. 




Christina Erikson: Uskollisuuden vala (Om du var min)
Suom. Jänis Louhivuori
Minerva, kesäkuu

Kartanon naisista kertova sukusaaga on täydellinen yhdistelmä historiaa, rakkautta, juonittelua ja jännitystä. Vuoden 1782 Tukholma.

 


Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) osa 1 (Das achte Leben (Für Brilka)
Suom. Raija Nylander
Aula & Co, maaliskuu

Eeppinen tarina yhden georgialaisen perheen kohtaloista levottoman 1900-luvun aikana. Teos julkaistaan kahdessa osassa. Toinen osa ilmestyy keväällä 2025.

 


Ken Follett: Valon aseet (The Armour of Light)
Suom. Hilkka ja Tuukka Pekkanen
WSOY, tammikuu

Kingsbridge-sarjan viides osa.
1700-luvun loppupuoli Englannissa.

Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa eli Taivaan pilarit (jota rakastin) sekä Maailma vailla loppua. Hyllyssä odottelevat Tulipatsas ja Tuli ilta ja tuli aamu, joten kiinnostaa, tietysti.

 

Kristin Harmel: Katoavien tähtien metsä (The Forest of Vanishing Stars)
Suom. Aila Herronen.
Tammi, kesäkuu

Koskettava historiallinen romaani nuoresta naisesta, joka auttaa juutalaispakolaisia henkensä kaupalla. Vuoden 1942 Itä-Eurooppa.

 


Elodie Harper: Fortunan temppeli (The Temple of Fortuna)
Suom. Juha Ahokas
Bazar, huhtikuu

Sudenluola-sarjan kolmas osa. Aiemmat osat Sudenluola ja Kultaisen oven talo.
70-luvun Pompeji, Amara-orjan vaiheikas selviytymistarina. 

Aiemmat osat olen lukenut, joten kyllä tämäkin pitää.

 


Paula Havaste: Luode
Gummerus, maaliskuu

Nuijasota-sarjan kolmas osa. Aiemmat osat Laahus ja Lieka.

Edelliset osat olen lukenut ja pitänyt kovasti, joten tämä on jo tilauksessa.

 


Sophie Irwin: Seurapiirineidon opas skandaaleihin (A Lady's Guide to Scandal)
Suom. Terhi Leskinen ja Sari Ristolainen
Bazar, kesäkuu

Eloisa ja kupliva historiallinen tarina nuoresta leskestä 1800-luvun Britannian seurapiireissä. Sarjan toinen osa.

 


Dan Jones: Essexin koirat (Essex Dogs)
Suom. Markus Harju
Bazar, helmikuu

Satavuotisen sodan aika 1300-luvun Euroopassa. Aloittaa trilogian.

Kuulostaa kovin sotaisalta, mutta ehdottomasti kiinnostaa!




Milla Keränen: Kaarneen varjo
Avain

Kaarneen varjo vie lukijan matkalle 1700-luvun Turkuun ja Skotlantiin. Se on tarina muistin epäluotettavuudesta, järjestä ja hulluudesta sekä uskosta tieteeseen ja paholaiseen.

Kaksi suosikkimiljöötäni kohtaavat, eli kiinnostaa todellakin!

* Kirja lisätty kirjailijan vinkistä.



Jenna Kostet: Punainen noita
Aula & Co, helmikuu

1600-luvun Turussa eläneen Valpuri Kinnin tarina.

Kostetin edellinen historialliseen Turkuun sijoittuva teos Margaretan synti oli erinomainen, joten tämä tilaukseen.



Katja Kärki: Evan neljä elämää
Bazar, maaliskuu

Biofiktiivinen romaani kuvanveistäjä Eva Ryynäsestä.

 Tämä vaikuttaa erittäin kiinnostavalta! Ensinnäkin Eva Ryynäsen elämäntarina on jo kirjan esittelytekstin perusteella kiehtova ja minulle entuudestaan tuntematon. Toiseksi olen pitänyt kovasti Kärjen aiemmista romaaneista Jumalan huone ja Eeled. Lukulistalle siis ehdottomasti tämä helmi.




Sarah Lark: Tulikukkien aika (Die Zeit der Feuerblüten)
Suom. Sanna van Leeuwen
Bazar, maaliskuu

Uuden Tulikukka-sukusaagan aloitus. Kertomus kahdesta sinnikkäästä naisesta, jotka etsivät omaa tietään 1800-luvun Uudessa-Seelannissa.

Lark on ollut kiinnostavien tekijöiden listallani jo vuosia, mutta en ole vielä ehtinyt hänen muhkeisiin romaanisarjoihinsa tarttua. Ehkä nyt, kun taas alkaa uusi sarja? Uusi-Seelanti on todella kiinnostava miljöö.

 


Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma (Le Silence et la Colère)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings
Minerva, maaliskuu

Suuri maailma -trilogian toinen osa. Vuoden 1952 Pariisi.

Sarjan ensimmäisen osan Loistavat vuodet olemme ystävän kanssa jo kimpassa hankkineet, mutta lukea en vielä ole ehtinyt. Sitä on kehuttu kovasti, joten ehdottomasti koko sarja on luettavien listalla (kunhan vain olisi aikaa!).

 


Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys
Atena, huhtikuu

1600-luvun Turku piispa Rothoviuksen aikaan.

Lipastin edellinen Turkuun sijoittuva historiallinen romaani Mikaelin kirja oli erinomainen, joten tämä on jo tilattavien listallani. 




J. C. Maetis: Vastarinnan kirjoittajat (The Vienna Writer’s Circle)
Suom. Ronja Erkko
Bazar, toukokuu

Wienin juutalaiset vastarintaliikkeen osana toisen maailmansodan aikaan. 


Kirjoitusteema kiinnostaa tässä, vähän erilainen tulokulma tuttuihin aiheisiin.

 



Santa Montefiore: Italialainen tyttö Brooklynissa (An Italian Girl in Brooklyn)
Suom. Ulla Selkälä
WSOY, tammikuu

Sodan runtelemaan Italiaan ja 1980-luvun New Yorkiin sijoittuva tarina kaiken voittavasta rakkaudesta ja menneisyyden pitkistä varjoista.

Tämäntyyppisiä kahdessa aikatasossa kulkevia tarinoita julkaistaan paljon. Koska kaikkea ei ehdi millään lukea, on jotain vain jo lähtökohtaisesti tiputettava pois. Tämä kuulunee omalta osaltani pois jääviin.

 


Heather Morris: Nousevan auringon sisaret (Sisters Under the Rising Sun)
Suom. Kristiina Drews
Aula & Co, huhtikuu

Toisen maailmansodan aikainen japanilaisten vankileiri Indonesiassa.

Morrisin Auschwitzin tatuoija oli suurmenestys Suomessakin. Nyt ollaan vähän toisenlaisissa maisemissa, mutta sotateema jatkuu. Periaatteessa kiinnostaa, mutta ei nyt ihan aktiivisimmalla lukulistallani. Katsotaan!





Hester Musson: Finton Hallin arvoitus (The Beholders)
Suom. Maikki Soro
Minerva, tammikuu

Nuoren palvelijattaren tarina vie syrjäisen kartanon pimeiltä käytäviltä viktoriaanisen Lontoon karkeille kaduille ja Old Baileyn oikeussaliin vuonna 1878.

Tekijän esikoisromaani. Kansi on upea! Viktoriaaninen Lontoo tietysti kiinnostaa, mutta katsotaan.



Enni Mustonen: Kartanonrouva
Otava, huhtikuu
Rouvankartanon
tarinoita -sarjan osa 2.

Nuoren kartanonemännän elämää 1700-luvun lopun Suomessa.

Hurahdin Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin oikein kunnolla, mutta lopulta hyydyin ja kaksi viimeistä osaa jäivät lukematta. Tämä uusi sarja ei ole samalla tavalla kutsunut puoleensa ainakaan vielä.

 


Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, helmikuu

Aunuksen Karjala 1942. Jatko-osa romaanille Ennen lintuja, joka palkittiin Tulenkantaja-palkinnolla ja josta pidin valtavasti. Tämä on jo tilauksessa!

 


Joanna Quinn: Valaanluuteatteri (The Whalebone Theatre)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, maaliskuu

 Historiallinen sukusaaga 1930-1940-lukujen Britanniasta.

 Esittelyn perusteella vaikuttaa mielenkiintoiselta. Katsotaan, löytyykö tälle joskus lukurakoa.




Julia Quinn: Suku on pahin (The Sum of All Kisses)
Suom. Taimi Tornikoski
Tammi, maaliskuu

Smythe-Smith -sarjan kolmas osa.
Suositun Bridgerton-sarjan tekijältä. 1800-luvun Englanti.

En saanut mitään makua suosittuun Bridgerton-sarjaan, joten ei nyt tämäkään ihan ns. sytytä.

 


R. M. Rosenberg: Vapaaherratar
Tammi, tammikuu

Hakoisten naiset -sarjan toinen osa
Ensimmäinen osa Hakoisten Anna, josta pidin kovasti. Kirjojen päähenkilöt ovat oikeasti eläneet Hakoisten kartanossa, jota kirjailija nykyään emännöi. Kirjan olen jo tilannut.

Eletään syksyä 1790. Vapaaherratar Helena von Burghausen saa puolisonsa Erik Leijonhufvudin kotiin Kustaa III:n sodasta. 

NYT LUETTUVapaaherratar täytti kaikki odotukset ja vähän ylikin! Erinomainen romaani.

 


Beatrice Salvioni: En pelkää mitään (La Malnata)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
Gummerus, helmikuu

Tyttöjen kasvutarina 1930-luvun Italiassa. Tyttöjen ystävyys, johon liittyy rikos tai rikoksia. 
Teos on tekijänsä läpimurto. Vaikuttaa kiinnostavalta.


 


Maggie Shipstead: Maapallon ympäri (Great Circle)
Suom. Kaisa Sivenius
Otava, tammikuu

Lentäjä Marian Graves on syntynyt uhmaamaan luonnonlakeja ja aikansa normeja 1950-luvulla.

Sain tästä muhkeasta romaanista (yli 700 sivua!) ennakkokappaleen, mutta vielä en ole ehtinyt tarttua. Ystäväni kuitenkin testiluki kirjan ja piti ainakin historiatason tarinasta kovasti. Tässä on siis tuttu rakenne, jossa kuljetetaan kahta tarinaa eri aikatasoilla. Lukulistalla, ehdottomasti!


 


Pirkko Soininen: Signe
Bazar, tammikuu

Biofiktiivinen romaani valokuvaaja Signe Branderista.

 Kukapa olisi välttynyt törmäämästä valokuvaaja Signe Branderiin hienoihin valokuviin. Pirkko Soinisen biofiktiivisiä romaaneja olen lukenut ja pidän kovasti hänen tyylistään. Esimerkiksi Valosta rakentuvat huoneet, joka kertoo arkkitehti Wivi Lönnistä, on vallan hieno.




Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into, tammikuu


Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutisen historiallinen romaani Paratiisista kertoo1600-luvulla Ruotsin erämaahan lähteneistä suomalaisista ja Pohjois-Amerikkaan perustetusta Uuden Ruotsin siirtokunnasta, jonne suomalaisia karkotettiin.

Tämä kiinnostaa todella sekä tekijänsä meriittien että ennen kaikkea aiheensa takia. Suomalaisten siirtolaisten kohtalot ovat jostain syystä minusta erittäin, no, mielenkiintoisia! Ehdottomasti lukulistalla, ja sain onnekkaasti tästä arvostelukappaleenkin.

 NYT LUETTUParatiisista osoittautui työlääksi mutta erittäin mielenkiintoiseksi romaaniksi!




Helena Steen: Tehtailijan rouva
Minerva, huhtikuu

1930-luvun Englantiin ja Suomeen sijoittuvan Parempaa väkeä -sarjan kolmas osa.

En ole sarjaan tullut tarttuneeksi, mutta olen pitänyt sitä kyllä silmällä. 


 


Karen Swan: Varastetut hetket (The Stolen Hours)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava, tammikuu

Kesytön saari -sarjan toinen osa.
Kesällä 1930 St Kildan saarten evakuointi lähenee. Karunkaunis skotlantilainen saari, vastentahtoinen morsian, kielletty romanssi.

Sarjan aloitusosa Kesytön saari. Pidin siitä kohtalaisesti, erityisesti St Kildan saari on lumoavan kiinnostava, mutta ylisokerinen kliseinen loppuratkaisu laski tunnelmaa harmillisesti. Kirjan viimeisen sivun koukku sen sijaan on vieläkin mielessä, joten kyllä tämäkin taitaa lukuun mennä jossain vaiheessa.

 


Sampo Terho: Stalingradin viemärit
WSOY, helmikuu

Kunnianhimoinen suurromaani natsi-Saksan noususta ja tuhosta.

Tämä kiinnostaa itse asiassa kovastikin, sillä kun Terho julkaisi esikoisromaaninsa Olev Roosin kyyneleet, moni kohautteli kulmiaan entisen persuministerin kynäilylle. Luin kirjan silloin ihan uteliaisuuttani ja vaikutelma oli oikein positiivinen. Nyt aihe vaikuttaa vielä monta astetta rajummalta.




Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia
Otava, tammikuu

Kuuma, romanttinen herkku Bridgerton-faneille aloittaa 1800-luvun Lontooseen sijoittuvan sarjan.

Nyt on liian kuumaa minun makuuni.


 


Fiona Valpy: Mehiläishoitajan salaisuus (The Beekeeper’s Promise)
Suom. Anu Sallamo-Lavi ja Heidi Tihveräinen.
Otava, tammikuu

Ranska toisen maailmansodan aikaan. Eliane Martin ekee vaarallisen päätöksen liittyä Ranskan vastarintaliikkeeseen ja taistella vapauden puolesta.

Olen lukenut Valpylta Casablancan tarinankertoja -nimisen historiallisen romaanin, josta kyllä pidin vaikka mitään valtavaa ihastumista en kokenutkaan. Viihdyttävä romaani. Tämän uuden osalta jää aikanaan nähtäväksi, tuleeko tartuttua. Ihan mielenkiintoiselta vaikuttaa kuitenkin.



Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Karisto, maaliskuu

Koukuttavaa historiallista viihdettä 1700-luvun Skotlannista. Nummien kutsu -sarjan aloitus.

Olen seuraillut Kaisa Viitalan (Ikolan) kirjailijanuraa jo vuosikymmeniä (!) ja on ollut mahtavaa nähdä, miten se on lähtenyt uuteen kukoistukseen ihan viime vuosina. Sain Klaanin vieraana -romaanista ennakkokappaleen, ja se on ehdottomasti lukulistallani.


 

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö (Räkna hjärtslag)
Suom. Anna Heroja
Gummerus, helmikuu

1930-luvun Ruotsi. Aloittaa neliosaisen lämminhenkisen Betty-sarjan.
Ehkä hieman liian romanttista makuuni? Katsotaan, josko tähän jossain vaiheessa tarttuisi.