Raisiolaisen Jasu
Rinneojan tuotannosta olen aikaisemmin lukenut psykologisen trillerin Myrkyttäjä
(Reuna, 2013). Sen rohkeista ratkaisuista en aivan valtavasti innostunut eikä
se saanut minua tarttumaan kirjoittajan rikoskomisario Kylmäkorvesta kertovaan
sarjaan, jonka kolmas osa Tuhlaajapojan
meno-paluu on. Sääli, sillä kolmannen osa perusteella Rinneojan
poliisidekkarit ovat oikein oivallisia.
Vetävästi lähdetään ainakin liikkeelle, sillä jo
alkusivuilla työttömäksi jääneen kirjanpitäjä Mirjam Teräsvuoren pihaan
toimitetaan kookas laatikko, jonka sisältä paljastuu hänen entinen pomonsa
Pentti Erävaara kylmenneenä, kuten miehen rintaan isketty kinkkumittarikin
todistaa. Näin kunnon dekkarin pitää alkaa! Itse olisin siis karsinut turhat
alkulämmittelyt, jotka tätä kohtausta edeltävät. Samaa karsintaa olisin
käyttänyt kirjan lopussa, jossa vielä rautalangasta väännetään, miten kaikki
oikein menikään. Mutta pääosin siis kerronta on oikein luistavaa ja juoni
kutkuttava.
Pasilan poliisitalon porukka on leppoisaa ja sympaattista.
Jonkin verran väläytellään kunkin poliisin yksityiselämää, ja sarjan alusta asti
lukeneille kuulumisten päivitykset avautuvat varmasti paremmin. Henkilöt ensi
kertaa tapaaville he jäävät vielä ohuehkoiksi tuttavuuksiksi. Kylmäkorvella ei
ole riesanaan virkaintoista pomoa eikä poliisien vähenevistä resursseistakaan
mainita, mikä tuntuu yllättävän raikkaalta vaihteeksi. Aina ei tarvitse olla
niin hirveän kantaaottavaa tai yhteiskunnallista.
Eläkkeelle jääneen puusepänverstaan omistajan Pentti
Erävaaran ja hänen perheensä menneisyydestä löytyy synkkiä tapahtumia vaikka
muille jakaa. Ensimmäinen vaimo on ammuttu kuoliaaksi omassa kodissaan
viisitoista vuotta sitten. Pariskunta oli tuohon aikaan asunut erillään jo
vuosia, ja Pentillä oli suhde vaimon siskon Mirjamin kanssa. Vaimon tappaja ei
koskaan selvinnyt, vaikka epäillyistä ei ollut pulaa.
Vain viikkoa ennen Pentin surmaa hänen toinen aikuinen
poikansa Kimmo löytyi asunnostaan kuolleena. Kimmo oli surmannut itsensä vanhalla
sotilaspistoolilla, jonka olemassaolo tuntuu olevan kaikille yllätys. Sen
sijaan boheemin Kimmon päätyminen itsemurhaan ei yllättänyt yhtä paljon. Mutta
kuolemantapauksia on yhtä kaikki liian paljon, ja Pentin kuolema on niistä
kaikkein omituisin. Miten kummassa Pentti päätyi Räyskälän mökillään puiseen
kuljetuslaatikkoon kinkkumittari rinnassaan?
Kuka murhasi kenet, miten ja miksi? Siinä on komisario
Kylmäkorvella alaisineen monta pähkinää purtavaksi. Sitkeä poliisityö,
todisteiden seulonta ja ihmisten puhuttaminen vievät tutkintaa askel askeleelta
eteenpäin, mutta lopulta asiat ratkeavat vasta, kun syylliset itse tunnustavat
tekosensa. Tämä ei kenties ole aivan vakuuttavaa uskottavuuden kannalta. Juoni
on niin ovela ja rikokset niin täydellisiä, että poliisi on vähällä jäädä
näppejään nuolemaan!
Rinneoja on tarkoituksellisesti rakentanut Kylmäkorpi-sarjaansa jenkkiautomotiivia,
eli jokaisessa kirjassa on jonkinlaisessa roolissa tyylikäs amerikanrauta.
Tässä osassa se on Pentti Erävaaran silmäterä, hieno LaSalle, joka majailee
Kari Erävaaran tallissa. Minulle auton rooli ei oikein auennut, mutta eipä tuo
haitaksikaan ollut. Ilman olisi myös hyvin pärjätty.
Juonenkuljetus siis Rinneojalta sujuu, eikä kielenkään
suhteen ole valittamista. Erityisesti dialogi soljuu mukavasti. Vain muutamissa
kohdissa pysähdyin jonkin kovin muodollisen lauseen äärellä. Käyttääkö
tavallinen kansalainen sanamuotoa ’hänellä ei ollut hallussaan asetta’? Tuskin.
Poliisin muodolliseen jargoniin sellainen istuu, ei muiden. Mutta pääosin siis
oikein sujuvaa dialogia, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää. Huumoriakin
sanailussa on, mutta ei liikaa. Kelpo poliisidekkari.
Jasu Rinneoja:
Tuhlaajapojan meno-paluu (Kylmäkorpi III)
Reuna 2015. 287 s.
Reuna 2015. 287 s.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti