Juha Roiha: Yksi aina valvoo

 

Pyysin toimittaja Juha Roihan esikoisromaanista Yksi aina valvoo kustantaja Tammelta arvostelukappaleen, koska jostain syystä olin saanut käsityksen, että se on esikoisdekkari. Kirja esitellään kustantajan sivuilla mysteeriromaaniksi, ja kannessa on hieman komisario Palmua muistuttava figuuri. Kenties harhakäsitykseni johtuivat tästä.

Mutta dekkari Yksi joka valvoo ei ole. Se on jonkinlainen yhdistelmä veijarimaista vakoiluromaaniparodiaa ja maagista realismia, jossa tosiaan ratkaistaan mysteeriä, mutta rikoksesta ei ole kysymys, ei ainakaan varsinaisesti. Kunhan sain odotushorisonttini oikaistua, viihdyin kirjan parissa ihan mukavasti.

Hotelli Tornin yöportieeri Matti Laaksonen saa työpöydälleen kummallisen kirjekuoren, jonka sisällä on muutama liuska tekstiä ja kaksi valokuvaa. Toisessa niistä ovat Matti lapsena ja hänen vanhempansa. Matti on ollut jo aikeissa viskata kuoren pois, kun vastaanottotiskin puhelin soi. Tuntematon miesääni on kehottanut Mattia katsomaan kuvia ja lukemaan tekstin. Soitto tuli, kuten jälkeen päin käy ilmi, vastaanottotiskin puhelimen omasta numerosta…

Papereissa itseään K:ksi kutsuva mies kertoo olevansa Neuvostoliiton vakooja, jota varten hotelliin on valvontakomission aikaan rakennettu salahuone. Valvontakomissio lähti aikanaan, mutta K jäi. Neuvostoliitto kaatui, mutta K jatkoi työskentelyään uudelle isännälleen. Matti pitää K;n tarinaa alkuun keksittynä ja pilana, mutta samaan aikaan K:n muisteluviestien kanssa alkaa tapahtua monenlaista omituista. Esimerkiksi Matin hallussa oleva pieni ikoni alkaa muuttua.

Käy ilmi, että K ei ole vuosikymmenten aikana vain vakoillut Suomea ja suomalaisia, vaan hänellä on ollut aktiiviset sormensa pelissä monessa historian tapahtumassa. Osan niistä me kaikki tunnistamme, mutta muutamat tapahtumat ovat niin Matille kuin lukijallekin uusia ja sitäkin ällistyttävämpiä.

Miksi K haluaa kertoa uskomattoman tarinansa juuri Matille? Se selviää lopulta ja onnistuu kyllä yllättämään Matin melkoisesti! Lukijakin yllättyy, joskaan ei välttämättä ihan yhtä paljon, jos on malttanut tehdä muutamia huomiota matkan varrella.

Yksi aina valvoo on nokkelasti toteutettu vakoilutarina vähän Forrest Gumpin hengessä. Minua K:n jutut vähän hymyilyttivät, ja muutamat oivallukset ovat kieltämättä riemastuttavia. Jos suostuu lähtemään maagisrealistiselle matkalle lähimenneisyyteemme ja legendaariseen hotelli Torniin, Yksi aina valvoo viihdyttää varmasti. Mielenkiintoinen, ehkä vähän odottamatonkin avaus Juha Roihan kirjailijanuralle.

Juha Roiha: Yksi aina valvoo
Tammi 2022. 303 s.
Kansi Markko Taina.
Äänikirjan lukija Juha Roiha.

Arvostelukappale.

Kari Levola: Iltatuulen viesti

Eläköitynyt turkulaispoliisi Raistola on dekkarikirjallisuutemme Mielensäpahoittaja. Änkyrämurisijan kuoren alla sykkii omistajansa mielestä harmillisen lempeä sydän. Tosin tuskin Raistola muuten olisi onnistunut lyömään hynttyitään yhteen Helenansa kanssa. Helena on myös ammatiltaan poliisi, mistä on Raistolalle sekä harmia että iloa omissa ’tutkimuksissaan’.

Ärrimurri Raistola on Kari Levolan jo neliosaiseksi venähtäneen parodisen dekkarisarjan päähenkilö ja minäkertoja. Levolan dekkarit ovat napakoita, noin 150-sivuisia teoksia, joissa varsinainen poliisityönkuvaus on vain viitteellistä, onhan päähenkilökin vain enää viitteellisesti poliisi, jos sitäkään.

Kirjojen huumori on vähän äijämäistä sellaisella piilolempeän ukkomaisella tavalla. Se joko lukijaa miellyttää tai sitten ei. Omaan makuuni luistellaan välillä niillä rajoilla, mutta toistaiseksi lopputulema on ollut positiivisen puolella. Ehkä ei kuitenkaan vastaisuudessa ole ihan fiksuinta lukea kahta Raistola-dekkaria putkeen, kuten nyt tein. Syy oli kuitenkin omani, kun viimevuotinen Jatulintarha oli vielä rästissä Iltatuulen viestin jo pukattua painosta. Tosin tarinat ovat niin itsenäisiä, että lukemisjärjestyksellä ei oikeasti ole väliä.

Jatulintarhassa Raistola on vähän sivuosassa, sillä tarinaan kuljetetaan jonkin verran myös hänen entisen naapurinsa Liimataisen näkökulmasta. Raistola on käytännössä muuttanut Helenan luo Itä-Suomeen. Samaan aikaan hänen kotinaapurinsa, hieman omituisen maineessa oleva Liimatainen on joutunut jonkinlaisiin vaikeuksiin. Mies on yön pimeydessä pakannut välttämättömimmän omaisuutensa sekä koiransa ja muuttanut läheiselle asuinalueelle pieneen kerrostaloyksiöön.

Asuinalueen keskellä Liimataisen uutta asuntoa vastapäätä on viheralue, jolle on rakennettu jatulintarhajäljitelmä lähistöllä sijainneen muinaismuiston kunniaksi. Liimataisen asunnosta näkyy myös läheisen mäen päällä sijaitseva vanha koulu, jota hän on itsekin lapsena käynyt. Kouluun ja sen lähialueeseen liittyy sekä hyviä että huonoja lapsuusmuistoja.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Liimatainen herää keskellä yötä ja näkee, että jatulintarhan keskelle ollaan hautaamassa jotain, ilmeisesti ruumista. Kun hän koirineen ryntää ulos, paikalta kaahaa vaalea pakettiauto. Liimatainen soittaa tilanteesta hätäkeskukseen mutta katoaa sen jälkeen jäljettömiin.

Tapausta alkaa selvittää Kuusela, Raistolan seuraaja Turun poliisissa. Koska kadonnut Liimatainen osoittautuu Raistolan naapuriksi ja vielä toinenkin naapuri nousee toistuvasti esiin sekavan kuvion setvinnässä, Kuusela pyytää epävirallisesti apua edeltäjältään.

Iltatuulen viestissä Raistola on palannut Turun seudulle kotiinsa, kun Helena on saanut Turun poliisista päällikön paikan. Avopuoliso on antanut Raistolan ymmärtää, että olisi hyvä harrastaa jotain liikuntaakin muistelmien kirjoittamisen ja ylimalkaisen kodinhoidon lisäksi. Niinpä Raistola palaa koronasulun jälkeen avattuun uimahalliin vesijuoksuharrastuksensa pariin. Harmillisesti hyvät aikomukset ovat tyssätä alkuunsa, kun jo ensimmäisellä kerralla miestenpuolen saunasta kärrätään pois ruumis.

Raistolan pojan lapsuudenystävä Hannele ottaa yhteyttä ja kertoo olevansa palaamassa nopealla aikataululla Turkuun. Tarkoituksena on avata uimahallin yhteyteen fysikaalinen hoitolaitos, ja Raistola tarjoutuu remonttiavuksi. Paljastuu, että Hannelen paluun syynä on muukin kuin liikeidean huono menestys Pohjanmaalla. Hän on saanut riesakseen sitkeän stalkkerin.

Uimahallilta löytyy pian lisää ruumiita ja Hannelen stalkkeri ilmestyy kuvioihin epätoivotun nopeasti, joten Raistolan muistelmat etenevät nihkeästi muiden puuhien viedessä käytännössä hänen aikansa. Varsinaisia tutkimuksia hän ei tee tälläkään kertaa, eikä Helenakaan suostu paljastamaan, mitä poliisilla on meneillään virallisella tasolla.

Levolan dekkariparodiasarja on mukavan leppoisaa äijädekkaria, jonkinlainen vastine yleensä naisille suunnatuille cozy crime -dekkareille, ja sellaisena ihan kelpo lisämauste kotimaisessa dekkariskenessä.

Kari Levola: Jatulintarha
Robustos 2021. 181 s.

Kari Levola: Iltatuulen viesti
Robustos 2022. 158 s.

Kannet Heikki Savola.

Arvostelukappaleita.

Kari Levolan Raistola-sarja:

Live evil
Harju
Jatulintarha
Iltatuulen viesti

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria

 

Mikko J. Kiviluodon esikoisromaanin Casa Dementeria lukuohjeena toimivana alaotsikkona on Rikosromaani, jossa ei ole murhaajaa. Ruumiita kylläkin. Genreluokittelu on monesti hieman pulmallista, niin tälläkin kertaa. Tuoreimmassa Ruumin kulttuuri -lehdessä (3/2021) Casa Dementeria mainitaan tänä syksynä ilmestyvien jännityskirjojen listalla, mutta itse en välttämättä sitä sinne olisi laittanut.

Mutta makukysymyksiä nämä viime kädessä lienevät, enkä tuota nyt minään virheenä tai vääryytenä pitäisi. Kyllä Casa Dementeriassa ihan tarpeeksi rikollisiakin puuhataan, ja on se loppuhuipennuksessaan myös jännittävä. Itse kuitenkin sujauttaisin sen ennemminkin absurdin ja lempeän huumorin veijariromaaniosastolle. Jos haluaa vertailla, suosittelisin mitta-asteikolla paikkaa jossakin Arto Paasilinnan ja Antti Tuomaisen välimaastosta.

Casa Dementeria on varakkaille ja rikkaille vanhuksille tarkoitettu viimeisten aikojen luksushoitokoti, jonka perustavat Portugalin Algarveen suomalaiset yrittäjät Carlos Mäkinen ja Vilna Ägräs. Carlos ja Vilna ovat tunteneet toisensa opiskeluajoista alkaen. Carlos on entinen ravintola-alan yrittäjä ja nykyinen työtön, mutta perfektionisti-Vilna on suorittanut sekä kauppa- että lakitieteen tutkinnot loistavin arvosanoin. Nyt parivaljakko on päättänyt karistaa Suomen loskat harteiltaan, muuttaa aurinkoisempiin maisemiin ja rikastua.

Tehokaksikko ei kaihda kovaa työntekoa, kun unelmaa lähdetään toteuttamaan. Sopiva tontti raunioituneine rakennuksineen hankitaan, piirustukset laaditaan ja sopivat yhteistyökumppanit Portugalista värvätään. Rahoituspuoli ratkeaa, kun idea saadaan myytyä mahtailevaan brittityyliin viehtyneelle miljardööri Sven-Olof Coranderille.

Sopimuksessa Vilnaa ja Carlosta huolettaa vain lainanlyhennyksen tiukka aikataulu. Jos he eivät saa lainaansa ajoissa maksettua, myy Corander heidän rakkaan Casansa vilauksessa norjalaisille yhtiöille, jotka kärkkyvät jatkuvasti alan yrityksiä ryppäisiinsä. Onneksi Carlos, jolla on työhuoneensa seinällä vakuuttavan näköiset todistukset niin geriatrian kuin gerontologiankin tohtorintutkinnoista, keksii oivallisen tavan lisätä Casan kassavirtaa ilman, että kukaan huomaa, saati kärsii. Kunhan vain Suomen viranomaiset saadaan pysymään loitolla!

Kuten arvata saattaa, erilaisia kommelluksia ja läheltä piti -tilanteita on luvassa. Asukkaat ovat muistamattomia ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Paikalliset yhteistyökumppanit venyttävät kaikkia sääntöjä mennen tullen, ja Casan omakin henkilöstö on jokseenkin kirjavaa porukkaa. Esimerkiksi suomalainen Karma Viren, joka on toiminut aiemmassa elämässään eliittieskorttina, mieltyy nunna-asuunsa vähän turhankin paljon ja päätyy lopulta jakamaan päivittäin siunauksia styrokskappelissa parkkipaikalla.

Tummiakin sävyjä tarinassa on. Synkin kude on intialaisen Guptan karu pakolaistarina, joka saa lähinnä palan lukijan kurkkuun. Guptalle käy hyvin, kun hän päätyy tomaattifarmilta töihin Casa Dementeriaan. Tuhansille oikeille guptoille niin ei koskaan käy. Mutta saamme me sentään edullisia tomaatteja pöytiimme.

Hieman minua arvelutti jossain vaiheessa, kuinka paljon veijariromaanissa voidaan hupailla Alzheimer-potilaiden kustannuksella ilman, että menee mauttomaksi. Asia kun koskettaa vähän turhankin läheltä. Mutta ei huolta. Kiviluodon huumori on hienotunteista. Casa Dementerian lukemisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kaikesta voi ja pitääkin vitsailla, kunhan sen tekee oikein eli suuntaa kärjen sinne, minne pitääkin. Nyt irvailun kohteena ovat muun muassa suomalainen vanhustenhoitopolitiikka epäonnistumisineen sekä (kuvitteelliset) omaiset, jotka iloisina lähettävät vanhuksensa Euroopan etäisimpään kolkkaan pois omilta niskoiltaan.

Casa Dementeria on letkeästi etenevä romaani, joka jonkin verran rönsyää keskivaiheilla muutamiinkin suuntiin. Kiviluoto suhtautuu henkilöihinsä lempeästi. Vaikka juuri kukaan ei ole sitä, mitä väittää olevansa, eivät huijaukset kuitenkaan ole pahantahtoisia. Sääntöjä ja totunnaisia tapoja venytetään lähinnä useimpien parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi!

Joka tapauksessa tarinan loppuvaiheessa ollaan tilanteessa, jossa Carloksen ja kumppaneiden rakentelema rahantekohimmeli on romahtamaisillaan. Tuho on vain tuntien päässä, eikä kenelläkään ole ideanpoikastakaan ongelmien ratkaisemiseksi. Kunnes apu (?) tulee yllättävältä taholta! Pelastuuko Casa Dementeria sittenkin?

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria
Docendo 2021. 296 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula, kesto 11 h 2 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.