Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen

Loputtomiin jatkuva taivas kääri meidät vaippaansa ja pudotteli tähdet syliimme. Katsoin taivasta halkovia tähdenlentoja ja olin varma, että minä ja Rama toivoimme samaa. Rakkautta mieheltä, joka oli särkenyt meidän molempien sydämen.

Väillä on hyvä mennä lukijana omien lukurajojensa ylitse ihan rohkeasti. Voi nimittäin löytää jotain mielenkiintoista ja erilaista ja ihan oikeasti avartaa maailmaansa. Blogiani edes jonkin verran seurailevat tietävät, että en ole kovin innokas tarttumaan mihinkään, mikä haiskahtaa romanttiselta. Usein teen valintojani aivan kylmästi kirjan ulkoasun perusteella, ja todennäköistä on, että monta aivan lukumakuuni istuvaa kirjaakin on tullut raakattua väärin perustein.

Tällä kertaa tartuin aivan tuoreeltaan uutuuskirjaan eli Johanna Elomaan toiseen teokseen Kaipuun väri on sininen, jonka näytekappaleen posti toi perjantaina. Syynä oli tällä kertaa aivan mykistävän kaunis kansi, josta muuten on vastuussa Sanna-Reeta Meilahti. Kauniin siniseen kanteen on upeasti upotettu (?) kultaketjun ja riipuksen profiilit. Ketjun sisään on painettu kirjailijan ja teoksen nimet. Jokin tässä yksinkertaisessa mutta todella kauniissa ulkoasussa vetosi minuun niin paljon, että hieman turhan imeliltä haiskahtavat nimi ja takakansiesittely eivät saaneet minua hätkähtämään. Päätin kerrankin kokeilla. Jääköön kesken, ellen pidä, ajattelin. (Harmillisesti kannesta ei saa kuvan välityksellä ihan todenmukaista käsitystä.)

Alku onkin lähes kliseemäisen romanttinen. Minäkertoja, romaaniaan Malesiassa viimeistelemässä ollut suomalaisnainen toipuu rajusta denguekuumeesta ja päättää palata seuraavalla koneella Suomeen. Vielä kuumeesta heikkona hän päätyy lennollaan Kuala Lumpurista Singaporeen häkellyttävän kauniin ja surumielisen intialaismiehen viereen. Kumpikin joutuu odottamaan jatkolentoaan kuusi tuntia Singaporessa, ja sinä aikana he rakastuvat. Ero on väistämätön, mutta viime hetkellä mies päättää antaa yhteystietonsa naiselle.

Alkaa kiihkeä viestittely Suomen ja Intian välillä. Mies kutsuu naisen luokseen, ja tämä päättää heittäytyä ja lähteä. Kun lentolippu on varattu ja tapaaminen Delhin lentokentällä sovittu, mies yllättäen katoaa. Puhelimeen ei enää saada yhteyttä. Mitä on tapahtunut? Onko mies joutunut onnettomuuteen vai alkanut katua? Nainen on huolesta ja epävarmuudesta sairas, mutta lopulta hän päättää kuitenkin lähteä matkalle vain huomatakseen, että miehen antama osoite on ylimalkainen eikä kukaan ole kuullutkaan Arun-nimisestä opettajasta kyseisen kaupungin ja kadun varrella.

Intia lyö naista kasvoille, vaikka tämä tottunut matkailija tuntuu olevankin. Ihmispaljous, vieras kieli (vaikka englannilla tuntuu pärjäävän hyvin), tainnuttavat hajukirjot, meteli, auringon polttava kuumuus ja öiden kylmyys, iholle tunkevat ihmiset ja rotat, värit ja valo, kaikenlainen yltäkylläinen paljous ja jyrkät kontrastit tuntuvat uuvuttavan rakkauttaan kiihkeästi etsivän naisen. Muutaman käänteen jälkeen nainen päätyy ashramiin, joka on vuosikymmenet toiminut Arunin kotikaupungissa ja adoptoinut huono-osaisia poikia tarjoten heille toisen mahdollisuuden. Paikka kuulostaa juuri sellaiselta koululta, josta Arun on naiselle kertonut. Kukaan ei kuitenkaan tunnista hänen kuvaamaansa miestä.

Ashramin päiväohjelma ja Arunin sitkeä etsiminen täyttävät naisen elämän viikoiksi. Ashramissa hän tutustuu myös Ramaan, koulun kasvattiin ja nykyiseen opettajaan, joka vaikuttaa saman ikäiseltä kuin Arun. Lukijalle Rama on myös tuttu, sillä naisen rakkaus- ja matkakertomuksen lomassa kerrotaan toista tarinaa pohjoisen kylän parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Rama ja Nasir ovat olleet erottamattomat ystävykset, kuin veljet, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka erottaa heidät. Nasir haluaa tappaa Raman. Miksi? Mitä pojille sitten tapahtui? Miten Raman ja Nasirin vaiheet liittyvät naiseen ja Aruniin?

Kahden aikatason kerronnan lomassa käydään läpi myös hindulaisia opettavia tarinoita, joiden vertauskuvallinen viesti avautuu helpohkosti ja sopii minäkertojan rakkaudenetsintään. Hieman vierastan tämänkaltaista kerrontaa, joka alkaa helposti muistuttaa tuputtavaa luennointia, mutta Elomaa on saanut tämän osuuden kohtalaisen hyvin upotettua tarinaan. Vähempikin olisi minulle kyllä riittänyt. Länsimaisen ja intialaisen elämäntyylin ja filosofioiden kohtaaminen luovat mielenkiintoista jännitettä, vaikka kovin uusia ulottuvuuksia ei välttämättä näihin kysymyksiin kirjassa aukenekaan.

Sen sijaan nautin kovasti Intian värikylläisestä kuvauksesta, joka ei mielestäni romantisoi tai dramatisoi vaan on rehellistä ja ennakkoluulotonta niin paljon kuin se nyt voi länsimaisen matkailijan silmin nähtynä olla. Parasta kirjassa on kuitenkin Arunin etsintä, johon Ramakin aikanaan liittyy naisen rinnalle, kuten teoksen kompositio on antanut jo odottaa. Kuka Arun lopulta on ja löytävätkö etsijät hänet? Kannattaa lukea itse!

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen
Kosmos 2018. 268 s.

Arvostelukappale.

Ari Wahlsten: Lumimies

Selvästikin kaikkeen tottuu, sillä lukiessani Ari Wahlstenin toista Kit Karisma -dekkaria Lumimies en enää ärsyyntynyt karheankomean yksityisetsivän naurettavasta nimestä. Kerrottakoon heti alkuun myös, että tulossa on tosiaankin Kit Karisma tutkii -sarja, sillä kolmas osa Nelisormi ilmestyy vuonna 2017.

Tykästyin Kuka pelkää mustaa miestä?-dekkarissa sen tyylikkäisiin Chandler-viittauksiin, sutjakkaan juonenkuljetukseen ja sujuvaan kieleen. Kaikki tämä on edelleen tallessa toisessa dekkarissa. Tällä kertaa Kit sotkeutuu kaulaansa myöden huumekauppoihin, joita pyörittävät Helsingissä kovan luokan gangsterit.

Juttu lähtee liikkeelle, kun Kit saa toimeksiannon naiselta, jonka yhdeksäntoistavuotias poika on kadonnut. Kitin hälytyskellot alkavat soida, kun paljastuu, että nainen on poliisi. Miksi poikaa ei etsitä virallista tietä? Syynä ovat ainakin päällisin puolin pojan päivänvaloa kestämättömät tuttavuussuhteet Helsingin alamaailman tunnettuihin nimiin. Lisäksi poika on tainnut sotkeutua gangsteripomon naisasioihin. Äiti pelkää, että poikaa ei enää elävänä löydetä.

Kakisteluistaan huolimatta Kit ottaa tehtävän vastaan ja saa huomata heti, että joku muukin on kiinnostunut Hannes Tarvaisesta ja tämän poliisiäidin touhuista. Varsinaiset tunnustelut hän päättää aloittaa vihollisen päämajasta eli suositusta yökerhosta, jota rikolliset pyörittävät. Kohtaus on kuin suoraan vanhasta mustavalkoisesta rikoselokuvasta, jossa komea yksityisetsivä työntää nenänsä vääriin paikkoihin ja vaarallisen lumoava kaunotar leikittelee hänen kohtalollaan.

Wahlsten kuljettaa sankariaan jälleen luistavasti läpi kiperien paikkojen ja ovelien juonittelujen. Kit ei jää niissä suinkaan toiseksi, vaan hän antaa kelpo vastuksen kelmeille, keitä he sitten ovatkin.

Lumimies on mukavan viihdyttävä paketti, vaikka aivan aloitusosan veroista uutuudenviehätystä siinä ei tietenkään enää ole. Juoni on napakka, eikä kirjallakaan ole liikaa mittaa, vaikka jotain rönsyjä kenties olisi voinut vielä leikatakin.

Ari Wahlsten: Lumimies
Kosmos 2016. 252 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?

Esikoisdekkaristi Ari Wahlstenin Kuka pelkää mustaa miestä? on monin tavoin mielenkiintoinen ja hämmentävä teos. Mukana on piristävän uudelta maistuvia aineksia, mutta perusta nojaa vahvasti perinteeseen, jopa niin, että mieluusti luonnehtisin sitä Chandler-pastissiksi. Oma Chandler-tietämykseni on hävettävän ohut, mutta siitä huolimatta tunnistin yhdistävät tekijät vaivatta, ainakin monet niistä.

Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma (!) ei ole aivan tavallisimpia dekkarihahmoja suomalaisessa dekkarigenressä. Kitin isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä. Chandlermaisissa tunnelmissa Kit tavataan toimistossaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeiltä tyhjenevästä toimistokolossista jalat rennosti pöydänkulmalle ristittyinä ja viskipullo käden ulottuvilla. Toimiston ovilasin läpi kuultaa asiakkaan siluetti.

Nelikymppinen, karhean komea Kit saa toimeksiannon yhdeltä Suomen rikkaimmalta mieheltä, yritysjohtaja Arne Werner Wahlbergilta. Suvun päämies on joutunut parin murhayrityksen kohteeksi ja haluaa Kitin selvittävän, kuka on yritysten takana. Skandaalia välttääkseen Wahlberg kääntyy yksityisetsivän puoleen, vaikka ei kovin luottavaiselta vaikutakaan. Vastahakoisesti Kit ottaa toimeksiannon vastaan.

Tutkintalinjoja avautuukin heti useita, kun Kit alkaa pöyhiä Wahlbergin lähipiiriä. Kulosaaren huvilan henkilökunta ja johtajan perilliset osoittautuvat kaikkea muuta kuin tavanomaisiksi, ja onpa Kit lähellä saada turpaansakin ainakin pari kertaa jo tutkimustensa tunnusteluvaiheessa. Tilanne kiperöityy nopeasti, kun Wahlberg löytyy saunarannasta jalat oikoisenaan.

Kitin tutkimukset eivät kuitenkaan pääty tähän, vaikka Helsingin rikospoliisi ei kovin myötämielisesti kilpailijaan suhtaudu. Sen sijaan yritysjohtajan palveluskuntaan kuuluva Natalia lämpenee senkin edestä Kitin karismalle.

Kuka pelkää mustaa miestä? on juonenkuljetukseltaan näpäkkä ja kieleltään vaivattomasti soljuva dekkari. Noir-henkeä on tunnelmassa ihan mukavasti, ja jonkinlainen humoristinen, pilke silmäkulmassa -vire ainakin minusta on taustalla. Wahlstenin vankka ammattitaito monipuolisena kirjoittajana paljastuu paitsi elokuvallisessa kohtausten rakentamisessa myös poikkeuksellisen sujuvassa dialogissa.

Vaikka teos ei dekkarina räjäytäkään pankkia, oli lukeminen nautinnollista ja tarinan parissa viihtyi mukavasti. Plussaa myös kompaktiudesta: 278 sivua on maltillinen dekkarin sivumäärä nykyään. Miinusta päähenkilön naurettavasta nimestä. Naurattaako vitsi, jos tulossa on Kit Karisma ratkaisee -sarja?

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?
Kosmos 2016. 278 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas