Hélène Gullberg: Suojatti ja Kokelas (Majja Skog -sarjan osat 1 ja 2)

Ruotsissa riittää aina vain uusia hyviä dekkaristeja ja dekkarisarja-avauksia kadehdittavaksi asti. Itselleni tuoreimpia tuttavuuksia on Tukholman kuninkaanlinnan intendenttinä työskentelevän Hélène Gullbergin Majja Skog -sarja, jossa on tähän mennessä ilmestynyt Ruotsissa kolme osaa. Niistä kaksi ensimmäistä eli osat Suojatti ja Kokelas on suomennettu.

Sain Hanni Salovaaran suomentamat teokset kustantajalta luettavaksi keväällä, ja aikomukseni oli esitellä ne naistenviikon lukutempauksen yhteydessä, koska nimenomaan naisenergiaa tämä sarja tuntuu suorastaan pursuilevan. Sarja on nimetty eksentrisen antiikkiasiantuntija Majja Skogin mukaan, mutta aivan yhtä keskeisessä roolissa on Tukholman poliisin rikostarkastaja Karin Klinga. Kun naiset yhdistävät osaamisensa, ratkeavat häijyimmätkin rikokset.

Kirjailija on taide- ja antiikkialan asiantuntija. Hän on työskennellyt aiemmin huutokauppayhtiö Bukowskissa ja Tukholman huutokauppakamarissa sekä esiintynyt ruotsalaisissa antiikkialan tv-ohjelmissa. Tätä taustaansa ja asiantuntemustaan kirjailija hyödyntää nautittavasti dekkareissaan, joissa sukelletaan taidemaailman jos ei nyt pohjamutiin niin ainakin kuohuviin pintakerroksiin. Ylelliset ja huippukalliit antiikkiesineet kiehtovat ja riivaavat ihmisiä, joten ei ihme, että niiden liepeiltä löytyy myös ruumiita.

Majja Skog on kotoisin Östhammarissa sijaitsevalta pieneltä maatilalta. Tyttö on kasvanut lähinnä alkoholisoituvan isänsä ja maatilan aikanaan haltuunsa ottaneen isoveljensä kanssa. Isällä on ollut jonkinlaisena sivubisneksenä tilan yhteydessä toimiva kirpputorin tapainen yritys. Vaikka isä ei kovin kummoinen kasvattaja ole ollut, hän on kuitenkin huomannut tyttärensä erityisyyden ja onnistunut tekemään erikoisen diilin. Lähistöllä sijaitsevan Hammarnäsin kartanoa isännöivä antiikkia ja taidetta keräilevä Sten Hammar otti Majjan eräänlaiseksi suojatikseen, jolle hän opetti kaiken mahdollisen antiikkiesineistä. Majjalle oppiminen ja muistaminen on poikkeuksellisen helppoa, ja esineitä hän on rakastanut aina. Ihmisten suhteen hän on huomattavasti varautuneempi.

Ei tarvitse kovinkaan hyviä hoksottimia huomatakseen, että Majja Skogin hahmon esikuvana on Stieg Larssonin romaanien Lisbet Salander. Sen kirjailija myös avoimesti tunnustaa laittaessaan huomion rikostarkastaja Karin Klingan suuhun. Ihan yhtä vaikeita asioita Majja ei ole joutunut kohtaamaan kuin Lisbet, eikä hänen erityisyytensäkään ole aivan yhtä erityistä.

Rikostarkastaja Karin Klinga on myöhäiskeski-iän kynnyksellä eli päälle viisikymppisenä eronnut miehestään, kun lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet omilleen. Karin on ostanut ihan vain itselleen asunnon Tukholman uudesta tornitalosta ja nauttii täysin siemauksin uudesta elämänvaiheestaan, vaikka irrottautuminen vanhasta ei ole aivan helppoa. Työrintamalla sujuu hyvin, vaikka kehityskeskustelussa esihenkilö toteaakin, että Karinin pitäisi lakata puristamasta mailaa ja yrittää heittäytyä johonkin uuteen. Esihenkilön uusi tarkoittaa poliisin vaihto-ohjelmaa, ja niin Karin huomaa ajelevansa kohti pohjoista eli Östhammaria.

Ennen kuin Karin on ehtinyt edes kunnolla perille Östhammariin, hänet kutsutaan jo rikospaikalle katsomaan ruumista. Hammarnäsin kartanon isäntä Sten Hammar on löydetty kartanon eteishallista ilmeisen raa’an ryöstömurhan uhrina. Tieto Sten Hammarin kuolemasta kiirii myös Tukholmaan Walliuksen huutokauppakamariin, josta pyydetään apua Hammarin taide- ja antiikkiesineiden läpikäymisessä sen varalta, että jotakin on varastettu. Tehtävä lankeaa yrityksen parhaalle taideasiantuntijalle eli Majja Skogille. Tieto Sten Hammarin kuolemasta ja edessä oleva käynti Hammarnäsissa saa Majjan miltei pois tolaltaan. Muistot, jotka hän on halunnut haudata lopullisesti, alkavat nousta väkisin pintaan.

Romaani rakentuu kahdesta aikatasosta eli nykyhetkeen sijoittuvasta rikostutkinnasta ja 1990-luvun alun tapahtumista, joissa kerrotaan Majjan lapsuudesta ja nuoruusvuosista ennen kuin hänestä tuli Walliuksen työntekijä.

Sarjan toinen osa Kokelas rakentuu samalla tavalla. Sen menneisyyteen sijoittuvassa osuudessa kerrotaan Majjan uran vaikeista alkuvaiheista. Ne kietoutuvat yhteen nykyhetken rikoksen kanssa, sillä Karin päätyy tutkimaan Tukholman Suurkirkossa tehtyä murhaa. Uhri on kirkon palveluksessa työskentelevä pappi Lars Nyman. Runsaasti verta vuotanut ja rujosti ruhjottu ruumis on aseteltu näytteille kirkkoon. Erikoisin yksityiskohta on ruumiin rintakehän sisään tungettu arvokas lohikäärmeen muotoinen rintakoru.

Kummankin romaanin rikokset liittyvät antiikin ja taiteen lisäksi Majjan henkilökohtaiseen menneisyyteen. Hän avustaa poliisia taideasiantuntijana, mutta hänen tiedoillaan ja kokemuksillaan on myös ratkaiseva osuutensa rikosten selvittelyssä. Molemmat rikokset ovat monisyisempiä kuin mitä ensi silmäyksellä näyttää, eikä kiperiltä tilanteilta loppuhuipennusten tullen vältytä.

Gullberg kirjoittaa sujuvasti ja genren perinteeseen tukevasti nojautuen. Kuumista aalloista kärsivä ja aikuisten lastensa asioista murhetta kantava rikostarkastaja Karin Klinga on mukava poikkeus dekkareiden poliisikaartissa ja tarjoaa samastumispintaa myöhäiskeski-ikäiselle naislukijalle. Majja on tässä kaksikossa kliseisempi erityispiirteineen. Vastaavia huippuälykkäitä mutta sosiaalisesti osaamattomia henkilöitä vilahtelee niin kirjoissa kuin tv-sarjoissakin hyvin taajaan.

Pidin erityisesti elitistisen taide-esinekaupan kuvauksesta, jonka kirjailija siis tuntee perinpohjaisesti. Mitään mullistavaa uutta kirjoista ei tässäkään suhteessa löydy, mutta asiansa osaavan kirjoittajan tekstistä kyllä nauttii.

Myös painettujen kirjojen ylellinen ulkoasu miellyttää. Suomenkielisten versioiden ulkoasun on suunnitellut Lotta Mellberg.

Hélène Gullberg: Suojatti (Adepten)
Suom. Hanni Salovaara.
Docendo 2025. 393 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.


Hélène Gullberg: Kokelas (Novisen)
Suom. Hanni Salovaara.
Docendo 2026. 336 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappaleet. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sarjan kolmas osa Specialisten on ilmestynyt Ruotsissa lokakuussa 2025. Komentajakapteeni Gustaf Broman löytyy kuolleena antiikkisen sukelluspuvun sisältä Muskön sotilastukikohdasta.

Christian Rönnbacka: Armoton

 

Edellisessä Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjan jutussani, jonka kirjoitin vuonna 2021 ilmestyneestä sarjan yhdeksännestä osasta Tulen aika, kerroin Antin ja minun suhteen pompuista. Sen jälkeen pidimme spontaanin kolmen kirjan mittaiseksi venahtaneen tauon, johon syyllinen löytyy täältä suunnalta. Aikaa ei vain löytynyt Antille, hänen rikostutkinnoilleen ja kuulumisilleen.

Koska kuitenkin olin päättänyt, että luen kaikki Vuoden 2026 johtolanka -palkinnon ehdokkaat, oli sarjan 13. teos Armoton lukulistallani. Sitkeä päähänpinttymäni on ollut, että sarjat pitää lukea järjestyksessä, mutta olen vähitellen oppinut ottamaan vähän rennommin tämän asian suhteen. Niinpä päätin nyt kylmästi ohittaa kolme väliin jäänyttä Hautalehtoa, jättää ne odottelemaan sopivampaa hetkeä ja tarttua rohkeasti Armottomaan.

Ihan hyvin sujui näinkin. Taukomme aikana komisario Antti Hautalehto on palannut tutulle paikalleen Porvoon poliisiin. Tiimikin on tutuhko aiemmin lukemistani kirjoista, eli teknisestä tutkinnasta vastaa pikkutarkka Simon Kannas ja leppoisa Pappa-Lindfors valmistautuu eläköitymään. Rikosylikonstaapeli Jonna Holm saa tässä osassa seurakseen toisen naispoliisin, kun joukkoon liittyy nuori ja määrätietoinen Linda Sund.

Antin yksityiselämän kuulumiset ovat vähän ankeahkot, mutta hän ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee rivakasti niin talo- kuin autokaupatkin rikostutkinnan lomassa. Parisuhde Leenan kanssa on ilmeisesti tämän kirjan jälkeen lopullisesti ohi.

Itse tutkittava rikosvyyhti on puistattava. Rönnbacka kuvaa tapahtumia uhrien ja poliisin lisäksi myös rikollisen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta kylmäävän. Alkuun tekijän henkilöys salataan lukijalta, mutta aika pian Rönnbacka kääntää kuvion niin, että lukija tietää, kuka rikollinen on. Tieto on tyrmäävä, ja on raastavaa lukea eteenpäin poliisin hapuillessa pimennossa. Kuinka monta uhria iljettävä tekijä ehtii vielä saada ennen kuin hänet lopulta napataan?

Tällä kertaa kyse ei ole sarjamurhaajajahdista, vaikka rikossarjasta onkin kyse ja ruumiitakin tulee. Kyse on pirullisen ovelasta sarjaraiskaajasta, joka pakottaa uhrinsa hyväksikäytettäviksi kiristämällä. Kun tekijä lopulta jää kiinni, paljastuu, että rikossarja on jatkunut vuosia ja että monet Porvoon poliisin tietämät kuolemantapaukset vuosien varrelta saavat aivan uuden sävyn.

Pelottavaksi kuvion tekee sen realistisuus. Nykytekniikka osaavan ja riittävän pahasti vinksahtaneen ihmisen käsissä antaa kammottavia mahdollisuuksia.

Jo Tulen ajasta totesin, että Rönnbacka on kääntänyt Antti Hautalehto -sarjaa enemmän realistisen poliisidekkarin suuntaan ja vähentänyt hieman yliampuvia rymistelykohtauksia, joissa Antti Hautalehdolle on kirjoitettu supersankarin ominaisuuksia. Realistinen linja jatkuu Armottomassa. Kokonaisuus on perinteisen arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin toimiva yhdistelmä, jota maustaa oivallinen Porvoon kuvaus.

Christian Rönnbacka: Armoton
Bazar 2024. 350 s.
Lukija Ville Tiihonen.

Lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää
Tuonen korppi
Majakka
Ruska
Tulen aika
Kostajan merkki
Mennyt mies
Rafael
Armoton
Tinasotilas (ilmestyy lokakuussa 2026)

Tämä juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -teemaviikkoa, jota vetää Tuulevi Tuulevin lukublogissa.

Tämä juttu on osa sarjaa, jossa luen kaikki Vuoden 2026 johtolanka -palkintoehdokkaat.

Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaat:

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti 2025)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie vuoden 1942 kevääseen Tampereelle. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti. Kirja välittää mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo 2025)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into 2025)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar 2025)
Kata Kovanen toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja: tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar 2025)
Komisario Antti Hautalehdon johdolla poliisi saa selvittääkseen kirkkoherraan ja tämän puolisoon kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Rönnbacka kirjoittaa sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava 2025)
Tarina on mukaansatempaava ja koukuttava kertomus rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä, ja kielenkäyttö suvereenia. Kirjan juonenkäänteet itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

 

Vuoden 2026 esikoisdekkari -ehdokkaat:

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Kaivosten kaupunki ja Siivet ja juuret (Jenny- tai Kanada-sarja)

 

Parikymppiset ystävykset Jenny ja Hanna saapuvat vuonna 1927 Kanadan Torontoon paremman elämän ja mahdollisuuksien toivossa. Tulevaisuus tuntuu olevan sumun peitossa. Miten he pärjäisivät maailman toisella puolella vieraassa maassa, jonka kieltäkään he eivät osanneet? Työtä he toki olivat valmiita tekemään, mutta millä ehdoilla se tapahtuisi? Kotiin palaaminen ei ollut vaihtoehto, kun jo tulomatkalippua varten oli pitänyt lainata kotimaasta rahat. Ottaisiko valtava maa heidät vastaan ystävällisesti ja ynseästi?

Onneksi Jennyn isoveli Ensio on jo valmiiksi Kanadassa, vaikkakin jossain metsätyömailla erämaassa. Veli on kuitenkin osannut vähän valmistella tyttöjä maahantuloon. Myös Jennyn ja Ension isä on aikanaan lähtenyt Kanadaan onneaan etsimään mutta kadonnut sille tielle niin, että kotona on uskottu hänen kuolleen aikoja sitten.

Jenny ja Hanna havittelevat kotiapulaisen työpaikkoja, ja Jenny palkataankin suorilta käsin varakkaaseen Carletonin perheeseen, jossa on palvelusväen joukossa jo ennestään suomalainen sisäkkö. Alkuun pääsy sujuu siis kohtalaisen hyvin, vaikka Hanna joutuukin hakemaan paikkaansa hieman pidempään.

Jenny on Marja-Leena Lempisen Kanada- tai Jenny-sarjan päähenkilö (sarjan nimi häilyy lähteestä riippuen). Kolmiosainen kirjasarja kuvaa suomalaisten siirtolaisten elämää 1920–1940-lukujen Kanadassa. Aloitusosa Naisten taivas ajoittuu vuosiin 1927–1929, eli lukija tietää odottaa lopussa tapahtuvaa pörssiromahdusta, joka tuhoaa Carletonin perheen talouden ja vaikuttaa sitä kautta dramaattisesti myös Jennyn elämään. Kakkososa Kaivosten kaupunki sijoittuu Timminsin kaivoskaupunkiin vuosiin 1929–1934 ja päätösosa Siivet ja juuret vuosiin 1934–1946. 

Jenny tavoittelee sinnikkäästi jotain muuta kuin paras ystävä Hanna ja pikkusiskopuoli Suomessa. Hanna lyö nopeasti hynttyyt yhteen kaivoksessa työskentelevän Veikon kanssa, hankkii tämän kanssa yhteisen farmin ja asettuu aloilleen. Onni on hänelle yhtä kuin oma perhe. Pikkusiskolla on hyvä lukupää, ja Jenny tukee kotona olevaa perhettään siskon kouluttamisessa, mutta siitä huolimatta tämä valitsee Jennyn pettymykseksi lopulta avioliiton ja lapset.

Naimisiin työteliäs ja päättäväinen Jennykin lopulta päätyy, mutta unelmistaan hän ei suostu luopumaan. Hän haluaa oman yrityksen, ja saakin niitä lopulta useamman. Kaivosmiehen ja poortitalon emännän palkoilla unelma ei ihan toteudu, mutta kohtalo avittaa sopivasti juuri ratkaisevalla hetkellä.

Sarja on sujuvaluikuinen ja sisällöltään mielenkiintoinen. Kuuntelin sen äänikirjaversioina yhteen menoon, ja pidin kovasti mukavan jouheasti etenevästä tarinasta. Jenny on selvästikin sarjan päähenkilö, mutta välillä näkökulma vaihtuu toviksi Hannaan, ja kerrontaa rytmittää myös tarinan lomaan kirjoitettu Jennyn ja kotiväen välinen kirjeenvaihto. Kieltä elävöittää hauska fingelska, joka tarttuu vuosien mittaan yhä vahvemmin suomalaissiirtolaisten puheeseen.

Siirtolaisten kohtaamat ankaratkin koettelemukset, sitkeys ja rohkeus saivat jälleen kerran kiinnostumaan aiheesta, ja kaivelin hieman kirjaston tarjontaa. Törmäsin miltei välittömästi suomalaiskanadalaisen tutkija Varpu Lindström-Bestin nimeen, ja lainasin hänen väitöskirjansa suomennoksen Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890–1930 (WSOY, 1991). Sitä en kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta sen sijaan tutkin tarkoin Lindström-Bestin ja Charles M. Sutylan toimittaman kuvateoksen Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi (SKS, 1984).

Teoksessa on paljon aiheeseen liittyviä valokuvia ja aikalaistekstejä, ja oli mielenkiintoista havaita, että lähes kaikki teoksessa esiin nousevat faktat suomalaissiirtolaisten elämästä ovat tavalla tai toisella mukana myös Lempisen romaaneissa. Lindström-Bestin tutkimuskohde ovat olleet nimenomaan suomalaiset siirtolaiset ja heidän vaiheensa Kanadassa ja Neuvosto-Karjalassa, jonne myös Lempinen kuljettaa muutaman henkilönsä.

Mitään ruusuilla tanssimista ja kullan vuolemista suomalaisten elämä ei Kanadassa suinkaan ollut. Monelle kävi todella huonosti, kuten Jennykin ihan konkreettisesti huomaa. Työväestön, naisten ja siirtolaisten perusoikeuksista joudutaan taistelemaan Kanadassakin, joka on houkutellut maahanmuuttajia rakentamaan edullisesti yhteiskuntaa. Kaukaa ei valitettavasti tarvitse etsiä vertailukohtia tälle ilmiölle. Olisi hyvä muistaa, että myös suomalaiset ovat joutuneet kokemaan todella kovia siirtotyöläisinä niin lännessä kuin idässäkin.

Marja-Leena Lempinen: Kanada-sarja / Jenny-sarja
Naisten taivas, Icasos 2021, 231 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 263 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Siivet ja juuret, Icasos 2024, 359 s.

Kirjat kuunneltu E-kirjasto-palvelusta.

Varpu Lindström-Best, Charles M. Sutyla (toim.): Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi
Suom. Olli Alho.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984. 160 s.

Lainattu kirjastosta.

Anu Patrakka: Rui Santos -dekkarisarja

 

Sarjamuoto kuuluu olennaisesti dekkarigenreen. Itse suhtaudun nykyään ilmiöön kaksijakoisesti. Totta kai on minustakin hienoa, että hyvän dekkarin löydettyään voi luottaa siihen, että saa myöhemminkin tasaisin väliajoin uutta samanlaista luettavaa.

Toisaalta haluaisin lukea mahdollisimman monipuolisesti ja seurata dekkarikenttää laajasti. Silloin tasaiseen tahtiin kerran vuodessa (ja joskus jopa kahdesti!) tupsahtava tutun sarjan uusi osa voi alkaa tuntua uuvuttavalta. Lukujonot ja kirjapinot venyvät, ja pian huomaa pudonneensa jo vuosia sitten suosikkisarjansa kärryiltä.

Anu Patrakan dekkareiden kanssa kävi niin, että kyllä tiesin hänen kirjoittavan Portugalin Portoon sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en jostain syystä ollut tullut tarttuneeksi aloitusosaan Huomenna sinä kuolet, vaikka olin siitä saanut kustantaja Myllylahdelta arvostelukappaleen.

Näin jälkikäteen katsottuna yksi selitys tähän ohittamiseen on epäonninen ajoitus. Huomenna sinä kuolet on ilmestynyt vuonna 2017. Olin juuri saanut päätökseen kaksivuotisen urakkani Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, jonka tehtäviin kuului lukea kunkin vuoden miltei kaikki kotimaiset uutuusdekkarit (luimme yhteensä n. 150 uutuusdekkaria kahdessa vuodessa). Vuoden 2017 aikana podin jonkinlaista dekkarikrapulaa, ja hyllyyn jäi moniakin kiinnostavia avauksia.

Lisäksi huomaan edelleen suhtautuvani dekkarisarjoihinkin niin, että ne pitäisi mieluusti lukea järjestyksessä, eli kesken kaiken kyytiin hyppääminen ei ole muka mahdollista. Niinpä sitten tulin jättäneeksi Patrakan Rui Santos -sarjan sivuun, odottelemaan jotain parempaa hetkeä.

Kun Patrakka aloitti uuden Portugaliin sijoittuvan Nelson Monteiro -sarjan, ilahduin. Nyt olisi tilaisuus päästä kyytiin alusta asti. Sain ilokseni vuonna 2023 ilmestyneestä Arvoton-dekkarista kustantamolta ennakkokappaleen, ja tykästyin kovasti Patrakan dekkarityyliin. Olen sittemmin lukenut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Nelson Monteirosta kertovaa dekkaria, ja seuraavaa osaa odottelen hyvillä mielin.

Olen toisessa yhteydessä avautunut kuunteluaikapalveluihin turhautumisestani. Sen seurauksena ryhdyin aiempaa systemaattisemmin selvittämään, mitä voisin ottaa kuunteluun maksuttomasta E-kirjasto-palvelusta. Ilahduin, kun huomasin äänikirjatarjonnan laajentuneen ja monipuolistuneen.

Tarjontaa selatessani huomasin, että Anu Patrakan Rui Santos -sarja on kokonaisuutena E-kirjaston valikoimissa äänikirjoina. Voisin siis aloittaa huoleti sarjan ensimmäisestä osasta ja luottaa siihen, että saisin aikanaan kuunneltavakseni kaikki osat järjestyksessä, mikäli vain haluaisin.

Ja halusinhan minä. Ihastuin miltei oikopäätä niin sympaattiseen Ruihin kuin karheanidylliseen Portoonkin. Dourojoen partaalle rakennetun kaupungin kukkulat portaineen ja joen yli kurkottavat komeat sillat olisi mahtavaa päästä joskus itse kokemaan. Lasi hyvää portviiniä ilta-auringossa kylpevällä terassilla…

Rikosetsivä Rui Santos vetää väkivaltarikosten tutkintaryhmää Porton poliisilaitoksella. Santos on pidetty ja arvostettu pomo. Hänen ryhmänsä ytimen muodostavat luotettava vanhempi konstaapeli Pedro Silva, joka on myös Ruin hyvä ystävä, sekä kaunis ja älykäs, työssään erinomainen nuorempi konstaapeli Rita Pereira. Myös piparminttupurukumia ahkerasti jauhavalla oikeuslääkäri Sandra Sardinhalla on oma tärkeä osuutensa rikosten selvittelyssä.

Rui Santos on sarjan alussa poikamies, jolla kyllä on yhden yön seikkailuja, mutta joka ei varsinaisesti kaipaa vakituista parisuhdetta. Osansa tässä lienee Ruin karuilla, traumaattisilla lapsuudenkokemuksilla. Hän on menettänyt äitinsä nuorena, eikä kuva avioliitosta ole vanhempien esikuvan perusteella mitenkään kannustava. Rui kasvoi aikuiseksi setänsä viinitilalla ja on nyt myös kyseisen tilan perijä. Ajatus viininviljelijäksi vetäytymisestä tuntuu kuitenkin olevan etäinen, miltei mahdoton. Verenperintö vilahtelee kuitenkin sen verran, että Rui keräilee antaumuksella portviinejä ja on niiden melkoinen asiantuntija.

Rui Santos -sarja on päähenkilöidensä eli Ruin ja hänen pienen tiiminsä yksityiselämien käänteiden osalta jatkuvajuoninen, joten jos haluaa seurata vaihe vaiheelta Ruin ja Rita Pereiran keskinäisten välien kehittymistä, kannattaa sarja lukea järjestyksessä. Rikosjuonet ovat kuitenkin täysin itsenäisiä ja ratkeavat aina kunkin osan lopussa.

Sarjan jokaisessa osassa on mukana suomalaiskytkös. Vahvimmillaan se on ensimmäisessä osassa Huomenna sinä kuolet, jonka ensimmäinen uhri on kaunis suomalainen Johanna. Nainen on naimisissa portugalilaisen maatilan omistajan kanssa. Maatila sijaitsee pienessä maalaiskylässä Porton liepeillä. Tapahtumat käynnistyvät, kun Johanna löytyy surmattuna maatilaan kuuluvan maissipellon laidalla olevasta vesialtaasta.

Kuolet vain kahdesti -dekkarissa yksi keskeisistä epäillyistä on suomalainen kiinteistönvälittäjä. Suomalaisten osuus hiipuu vähitellen sivuun sarjan edetessä, mutta on kuitenkin mukana aina edes pienen silmäniskun verran.

Anu Patrakka on miettinyt Rui Santos -sarjan konseptin siis huolellisesti. Ensinnäkin päähenkilö on sympaattinen, hänessä on tiettyä rosoa, mutta häneen ei liity liiallista ongelmissa rypemistä tai rasittavia pakkomielteitä (Rui harrastaa pyöräilyä, mutta se asia lähinnä vain mainitaan eikä muistaakseni edes kaikissa kirjoissa). Itse asiassa Patrakka toteaakin Dekkaribrunssi-podcastissa itsekin kyllästyneensä Ruin kunnollisuuteen ja aloittaneensa siksi uuden sarjan uuden päähenkilön kera.

Tapahtumapaikkana Portugalin Porto lähiympäristöineen on nappivalinta. Kartalta katsoen Portugali on niin kaukana Suomesta kuin Euroopassa on mahdollista, joten miljöö on lukijan kannalta eksoottinen ja kiehtova. Portugalissa asuva kirjailija tuntee kohteensa loistavasti ja avaa dekkareissa maan ihmisten elämäntapaa, kulttuuria ja maisemia mielenkiintoisesti. Kuten sanottu, matkakuume sarjan parissa kyllä pahenee!

Rui Santos -sarja ei ole varsinaista cozy crimea, vaikka väkivallalla ei mässäillä eikä iljettävyyksiä juuri kuvailla. Patrakka on antanut lupauksen, että hänen kirjoissaan eivät lapset tai eläimet joudu rikosten uhreiksi. Ilmankin saadaan mielenkiintoisia ja hankalia rikoksia ratkottavaksi.

Juonenpunonnassa Patrakka on myös taitava. Usein rikos näyttää ratkeavan alkuun hyvinkin suoraviivaisesti tai sitten poliisilla ei ole mitään, mihin tarttua. Vähitellen alkaa kuitenkin käydä selväksi, että taustalla on hyvinkin monimutkaisia kuvioita. Esimerkiksi sarjan kakkososan Kuolet vain kahdesti uhri on mitä ilmeisimmin murhattu kahteen kertaan, eli on selvitettävä kaksi rikosta, joilla on sama uhri. Verratonta!

Pidän myös siitä, että vaikka Rui Santos tiimeineen jahtaa usein häijyjäkin tappajia, jotka ovat syyllistyneet kauheisiin rikoksiin, hän tai hänen alaisensa eivät ole sotkeutuneina juonikuvioihin tai joudu vaaratilanteisiin epäammattimaisen sähellyksen seurauksena.

Olin siis lukenut Nelson Monteiro -sarjaa ennen Rui Santosiin tutustumista. Melko hitaiksi osoittautuivat omat hoksottimeni, sillä tajusin miesten työskentelevän saman poliisilaitoksen saman tiimin vetäjinä vasta Rui Santos -sarjan puolivälissä, kun paikalle hurautti Ruin tiimin uusi jäsen Ana Torres upealla urheiluautollaan. Sen jälkeen olikin mielenkiintoista seurata, miten kirjailija oli suunnitellut päähenkilövaihdoksen toteuttaa. Selvisi sekin sitten aikanaan.

Kun sarjaan tutustuminen oli minulla vasta alkupuoliskollaan, avauduin niistä jo kirjasomessa. Ihmettelin vähän ääneen, miten vaikeaa oikein voi olla niin sanottu läpi lyöminen kotimaisessa dekkarikentässä. Supertähti Satu Rämö singahti dekkaritaivaalle sellaisella ryskeellä, että alta pois. Sitä menoa on ollut upeaa seurata. Temppu on siis tehtävissä ja vieläpä kaikilla mahdollisilla areenoilla ja kaikki ennätykset murskaten. Aivan mahtavaa!

Rämön Hildur-sarja ei kuitenkaan kylmän arvioinnin perusteella eroa juurikaan lukuisista muista vastaavista dekkarisarjoista (kurkkaa arvioni avausosa Hildurista täältä), ja esimerkiksi Anu Patrakan Rui Santos - ja Nelson Monteiro -sarjat pitävät sisällään lähestulkoon kaikki samat keskeiset osatekijät kuin Hildur-sarjakin. Niinpä totesin ja totean edelleenkin, että jos Hildurit on jo aikaa sitten luettu eikä samantyylistä tahdo löytyä, ota Huomenna sinä kuolet luettavaksi tai kuunneltavaksi. Tuskin ainakaan petyt.

Tätä juttua valmistellessani kuuntelin Suomen dekkariseuran Dekkaribrunssi-podcastin, jossa Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Päivi Remes haastattelee kirjailija Anu Patrakkaa.

Rui Santos -sarja:

Huomenna sinä kuolet
Myllylahti 2017.

Kuolet vain kahdesti
Myllylahti 2018.

Syyllisyyden ranta
Into 2019.

Totuuden portaat
Into 2020.

Häpeän auki
Into 2021.

Katumuksen kallio
Into 2022.

 

Kuluttaja seikkailee äänikirjaviidakossa

 

Äänikirjat ja äänikirjamarkkinat ovat puhuttaneet viime kuukausinakin kirjamaailmaa. Tyrmistyttävin uutinen taisi olla suomalaisten kirjailijoiden teosten ilmiintyminen Spotify-palveluun viime marraskuussa. BookBeatin ja muiden kuunteluaikapalveluiden ärhäkkä sisäänvetomarkkinointi on kiukuttanut taas tämän vuoden puolellakin ainakin joidenkin kirjailijoiden keskuudessa.

Hyvää verta ei herättänyt paikallisen aviisimme äänikirjapalveluista julkaistu juttukaan, koska se oli tehty siitä näkökulmasta, miten käyttäjän kannattaa valita kuunteluaikapalvelunsa, jos haluaa päästä mahdollisimman vähillä kuluilla.

Uusia yrityksiäkin putkahtelee alalle. Viime vuoden loppupuolella Kuulokuva Oy -niminen ääni- ja musiikkitallennekustantamo ilmoitti laajentavansa toimintansa myös yksittäisiä äänikirjoja myyväksi äänikirjakaupaksi. ”Kuulokuvassa äänikirjat tuottavat tekijöille ja kustantajille yhtä hyvin kuin paperikirjat, joten niiden julkaisua ei kannata viivyttää”, kertoo yritys nettisivuillaan 17.12.2025.

Tällä hetkellä tammikuussa 2026 Kuulokuvan kirjakaupassa on ostettavissa 15 eri nimikettä, joista kaksi on saatavana vain kappaleittain (eli ei kuunteluaikapalveluista) ja ilmeisesti vain Kuulokuvasta.

Tämän vuoden puolella uusi tekijä Äänel Oy ilmoitti itsestään. Uusi kirjojen vähittäiskauppaa harjoittava yritys kertoo nettisivuillaan itsestään vielä melko arvoituksellisesti, mutta luvassa on ainakin ’reilu korvaus kirjailijoille’, ’eksklusiivinen katalogi’ ja ’kuratoitu valikoima parasta kirjallisuutta’. Rahoittajien listalla on melkoinen joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita sekä muita tunnettuja toimijoita ja toimitusjohtajanakin toimii kirjailija eli Laura Lindstedt.

Äänelistä ei voi vielä ostaa kirjoja. Ymmärtääkseni palvelun pitäisi varsinaisesti käynnistyä tämän vuoden syksyllä. Mielenkiintoista on nähdä, millainen yrityksen tarjonta tulee olemaan.

Uudet toimijat ovat kuluttajankin kannalta tervetulleita, sillä kaupallisten äänikirjoja tarjoavien palveluiden keskuudessa on ollut sama meno kuin painetullakin puolella, eli toimijoita on aina vain vähemmän. Isommat ovat ostaneet pieniä pois jaloista ahkerasti, eikä pienillä itsenäisillä toimijoilla ole ollut mahdollisuuksia selviytyä kireässä markkinassa.

Suomen markkinoita johtavat kuunteluaikapalvelut tarjoavat kuluttajille nimenomaan aikaa, jota voi ostaa aina kuukaudeksi kerrallaan. Palveluista ei osteta yksittäisiä teoksia vaan kuukausittaisia kuunteluaikapaketteja, joiden sisältämät tuntimäärät vaihtelevat yleensä 20 tunnista 100 tuntiin kuukaudessa. Tarjolla on myös niin sanottuja rajattomia paketteja, joissa käytettyä aikaa ei ole rajattu vaan asiakas saa maksamaansa kuukausittaista könttähintaa vastaan kuunnella niin paljon kuin vain sielu sietää. Tällä hetkellä rajatonta vaihtoehtoa tarjoaa vain Storytel.

Itseäni tämä systeemi on ärsyttänyt jo pitkään ja nimenomaan maksavan asiakkaan näkökulmasta. Jokaisella varteenotettavalla palvelulla (tällä hetkellä Storytel, BookBeat, Nextory ja Podimo) on vain aavistuksen toisistaan poikkeavat hinnat ja tuotteet. Kuluttajan on vaikea nähdä niiden välillä todellista eroa.

Käytännössä erot ovat lähinnä palveluiden sisällöissä, ja esimerkiksi Storytel kilpailee myös itse kustantamallaan aineistolla, jota ei ole saatavana muissa palveluissa, ja Podimolla pääpaino on podcasteissa ja äänikirjavalikoima suppea.

Omaan tarkoitukseeni sopivaa pakettia on ollut hankala löytää, sillä ehdin kuunnella äänikirjoja yleensä 50–70 tuntia kuukaudessa. Tällä hetkellä BookBeat tarjoaa 20, 40 tai 100 tunnin kuukausipaketteja, Storytel 20, 50, 100 ja rajatonta, Nextory 30 tai 100 ja Podimo 20 tai 100 tunnin pakettia.

Hintahaarukka liikkuu 0,20 eurosta 0,50 euroon tunnilta paketista riippuen, jos ei oteta lukuun Strotytelin rajatonta vaihtoehtoa, jossa hinnan ratkaisee kuuntelijan kestokyky.

Näistä parhaiten minulle näyttäisi sopivan Storytelin 50 tunnin Standard-paketti, mutta suivaannuin taannoin Storytelin tavasta suosia uusia tai yrityksen mielestä riittävän pitkään poissa pysyneitä asiakkaitaan niin, etten ole kiukustumiseltani pystynyt uusimaan tilaustani.

Ylipäätään kuluttajan näkökulmasta ärsyttää periaate, jonka mukaan uskollinen asiakas maksaa aina eniten.

Kaupalliset kuunteluaikapalvelut siis kohtelevat alkutuottajia eli kirjailijoita (kustantamoiden hyväksymänä) varsin kaltoin maksamalla kuunneltuihin minuutteihin perustuvaa hyvin alhaista korvausta.

Mutta ei kuuntelevan asiakkaankaan osa niin kaksinen ole. Kirjallisuutta syvästi rakastavanakin ihmisenä olen kuitenkin omaa talouttani miettivä tavallinen kuluttaja ja haluan saada maksamilleni rahoille parhaan mahdollisen ja kilpailukykyisen vastineen. Katson, että minulla on siihen oikeus, kuulostaapa se sitten miten omahyväiseltä riistokapitalismin suosimiselta hyvänsä.

Ostan myös painettuja kirjoja alennusmyynneistä, antikvariaateista ja jopa kirpputoreilta. En silti halua, että kirjailijoita tai kääntäjiä riistetään. Tietenkään.

Mutta palataan Kuulokuvaan ja Ääneliin. Näillä uusilla toimijoilla on nyt melkoinen urakka edessään, jos ne haluavat saada kaltaiseni jäärän maksaviksi asiakkaikseen. Miksi haluaisin peruuttaa ajassa taaksepäin ja ryhtyä ostamaan äänikirjani omakseni?

Kuulokuvan sivujen perusteella näyttää siltä, mikäli olen asian ymmärtänyt oikein, että omaksi ostettua kirjaa ei heiltäkään saa ladattua itselleen tiedostona, vaan se on käytettävissä kuulokuva.com-sivustolla, jonne asiakas kirjautuu. Äänelin mallista ei vielä ole tietoa, mutta se noudatellee samaa linjaa.

Olin aikanaan Elisa Kirjan asiakas. Sen toiminta alkoi nimenomaan tuolla Kuulokuvan nyt lanseeraamalla tavalla, eli omaksi ostettua teosta pystyi käyttämään heidän sovelluksessaan. Kun palvelu myytiin BookBeatille, ostetut kirjatkin siirtyivät sinne.

Samalla tavalla asiakas voi tällä hetkellä ostaa äänikirjoja omakseen esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta. Sieltä ostetut äänikirjat pystyy kuuntelemaan sähköisestä kirjahyllystä kirjautumalla kanta-asiakastililleen. Sama käytäntö näyttäisi olevan ainakin Adlibriksen ja Ellibsin verkkokaupassa.
HUOM! Asioita paremmin ymmärtävä taho eli Sanna Ruoho valisti minua, että Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan myymiä äänikirjoja on mahdollista myös ladata itselleen tiedostoina. Kiitos avusta!

Äänikirjoja siis on voinut ja voi edelleen ostaa muistakin kuin näiden uusien toimijoiden verkkokaupoista. Yksittäin ostettujen kirjojen hinta on pääsääntöisesti korkeampi kuin niihin kuluvan kuunteluaikapalvelun aika olisi (näppituntumalla jo yksittäinen teos maksaa usein enemmän kuin kallein kokonainen kuunteluaikapaketti), joten kuluttajana olettaisi, että myös kirjailijan saama kappalekorvaus olisi näissä kaupoissa kohdillaan.

Miksi sitten ylipäätään haluaisin ostaa äänikirjan ’omakseni’? Siihen tarvitaan ainakin tuon Elisa Kirjan kokemuksen jälkeen muukin painava syy kuin yksittäisen kuluttajan moraalinen velvoite huolehtia kirjailijan ja muiden osallisten asianmukaisesta korvauksesta.

Olen toistaiseksi lähestulkoon* luopunut kaupallisten kuunteluaikapalvelujen käytöstä ylempänä kertomistani itsekkäistä syistä. Tätä siirtymää on merkittävästi edistänyt maksuton E-kirjasto, jonka valikoimat ovat tällä hetkellä ihan mukavat. Läheskään kaikkia kirjoja ei saa käyttöönsä heti, mutta jonotusajat ovat siedettävät. Sovellus on hieman kömpelö, mutta kestän senkin. Uutuuskirjoja ei juurikaan ole saatavilla, eikä suurten kustantamojen myyntihittejä, mutta materiaalia on siitä huolimatta niin paljon, etten koskaan saa sitä kaikkea kuunneltua.

E-kirjaston sähköinen aineisto kuuluu myös lainauskorvauksen piiriin, eli kirjailijan osuudestakin on huolehdittu samalla tavalla kuin muunkin kirjastosta lainattavan materiaalin osalta.

Äänikirjabisneksessä on ollut viime vuosina melkoinen vauhti päällä. Huomasin sen myös, kun tätä avautumistani varten etsin omia aiheesta aiemmin kirjoittamiani juttuja. Vuonna 2013 kirjoittamassani jutussa kerron pienestä suomalaisesta äänikirjoja tuottaneesta ja kustantaneesta Suomen ääniakatemiasta, jonka toimintaideana on ollut hämmästyttävän ajankohtaisesti olla ”äänikirjakustantamo, jonka johtoajatuksena on tuottaa teknisesti ja luentalaadullisesti korkeatasoisia äänikirjoja siten, että luovan työn tekijät - kirjailijat, kääntäjät, näyttelijät, ohjaajat, säveltäjät - saavat työstään heille kuuluvan, oikeudenmukaisen palkkion.”

Vuodet ovat ilmeisesti jauhaneet Suomen ääniakatemian pölyksi, ja jäljellä ovat enää heidän kustantamansa äänikirjat. Toivon todella, että Kuulokuva ja Äänel löytävät jonkin viisastenkiven, joka saa liikeideat lentoon ja kukoistukseen.

Vielä vuonna 2015 elettiin äänikirjabisneksessä viattomuuden aikaa. Siltä ainakin näyttää sen perusteella, mitä olemme Aino-Maria Savolaisen kanssa puhuneet äänikirjoista ja niiden kuuntelemisesta Celia-kirjaston järjestämässä äänikirjaseminaarissa. MP3-levy ja Elisa Kirjan sovellus edustivat tekniikan huippua ja käyttäjämukavuutta.

Nyt varteenotettavana uhkana on joka paikkaan tunkeva tekoäly, joka paitsi lukee kirjat kuin aidot nimetyt ääninäyttelijät myös kirjoittavat kohta kirjat (jolleivat jo nyt niin tee!).

Millainen sitten olisi toiveitteni äänikirjapalvelu?

Luonnollisesti se oli teknisesti mahdollisimman helppokäyttöinen ja toimisi älypuhelimen lisäksi tietokoneessa.

Käytöstä maksettaisiin todellisen käytetyn ajan perusteella, ei kuukausisidonnaisesti. Uskollista ja ahkeraa asiakasta palkittaisiin, eli mitä enemmän käyttäisi, sitä huokeampi olisi hinta. Myös palveluun sitoutumisesta palkittaisiin esimerkiksi bonusteoksilla tai muulla ekstralla.

Valikoima olisi kattava. Uutuuksien ja suosituimpien teosten kuuntelemisesta voisi joutua maksamaan korkeampaa hintaa.

Luonnollisesti kirjailijoiden, kääntäjien ja lukijoiden palkkiot olisivat asianmukaisia, eli tekijöitä ei riistettäisi.

Tällaista palvelua odotellessani jatkan E-kirjaston palvelujen parissa. Tällä hetkellä minulla on kuuntelussa Saara Henrikssonin Kerjäläiskuningatar (Into, 2025; äänikirjan voi ostaa Into kustannuksen verkkokaupasta hintaan 15,90 ja esimerkiksi Adlibriksestä hintaan 21,90) ja Anu Patrakan dekkari Syyllisyyden ranta (Into, 2019; kustantaja myy vain e-kirjaa, mutta esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta saa äänikirjan hintaan 21,95).

* Tällä hetkellä minulla on käytössä myös Podimo-palvelu, jossa voi kuunnella rajattomasti palvelussa olevia podcasteja ja 20 tuntia kuukaudessa äänikirjoja. Kyseessä on maksuttoman kokeilujakson perään tarjottu tarjous, joka maksaa 2,99 euroa/kk. Normaalihinta tälle paketille on 9,99 euroa.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Salmi: Matilda

 

Matilda on Mäntsälän Soukkion kylän Salmen talon tytär. 1800-luvun lopulla hän on vielä 25-vuotiaana naimaton, mutta Pietalan talon Jannen kanssa tanssiessa on tuntunut siltä, että heidän välillään voisi olla jotain enemmänkin. Mitä siitä, että Matilda on muutaman vuoden Jannea vanhempi?

Unelmat avioliitosta ja emännyydestä valuvat kuitenkin hiekkaan. Vielä pahempi järkytys on, kun äidin kuoltua veli vaimoineen ajaa Matildan tylysti pois kotitalosta.

Matildan kohtalo ei kuitenkaan ole kaikkein ankein mahdollinen. Ystävien avulla hän saa hankittua kortteerin Helsingistä, ja onnekkaat sattumat johdattavat häntä myös elannon hankkimisessa. Käsityötaitoisena hän pystyy elättämään itsensä.

Sattuma johdattaa Matildan tielle myös rakkauden. Kangaskauppaa pitävä Ismael palkkaa Matildan ompelijaksi liikkeeseensä. Pian he huomaavat rakastuneensa ja Matilda muuttaa Ismaelin asuntoon.

Yhteiselo ei ole ongelmatonta. Ismael on tataari ja muslimi, joten avioliitto ei heidän välillään 1900-luvun alun Suomen suuriruhtinaskunnassa ole mahdollinen. Viranomaiset valvovat kaupunkilaisten asumisjärjestelyjä ja siveyttä. Kun olot maassa ja maailmalla käyvät yhä levottomammiksi, alkaa Matilda pelätä. Onko Ismael lähdössä pois Helsingistä ja Suomesta? Pyytääkö mies häntä mukaansa?

Matilda on mäntsäläläisen Tiina Salmen esikoisromaani. Salmi kertoo romaanin idean saaneen alkunsa, kun hän sai käsiinsä oman isoisotätinsä ystävälleen kirjoittamia postikortteja. Lihaa tarinan luiden ympärille kertyi sukutarinoista, joita Salmi on kuullut lapsuudestaan saakka.

Matildan kautta päästään kurkistamaan runsaan sadan vuoden takaiseen historiaan ja elämään naisnäkökulmasta. Matilda on talon tytär, mutta hän joutuu lähtemään maailmalle käytännössä tyhjin käsin. On selviydyttävä hengissä niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä.

Aseman ja kasvojen menettäminen ovat itsetietoiselle ja tiettyyn itsellisyyteen pyrkineelle aikuiselle naiselle kova kolaus. On haettava oma paikkansa maailmassa uudelleen, eivätkä vähävaraisen yksinäisen naisen valinnanmahdollisuudet ole kaksiset. Muunlaisiakin kohtaloita romaanissa sivutaan.

Matildan onneksi koituvat oikeat ystävät ja hyvät ihmiset, jotka hänen polulleen osuvat. Vaikka kotiväki kääntää hänelle tylysti selkänsä, jäävät lapsuuden ajan ystävät hänen rinnalleen. Lauluharrastus avartaa hänen elinpiiriään Helsingissäkin.

Salmi kuvaa Matildan tarinan avulla, miten ohuiden lankojen varassa ihmisten elämänkohtalot olivat ainakin maaseudulla. Seurustelu kahden talonpoikaissäädyn edustajan kesken oli käytännössä mahdotonta. Jo yhden yhdessä tanssitun tanssin perusteella alettiin ympärillä vetää johtopäätöksiä. Toisaalta taas hyvinkin pitkälle edennyt epäsäätyinen suhde ei voinut johtaa avioliittoon, koska se olisi ollut talolle eli omaisuudelle haitaksi.

Kerrontaa värittää vahva murre, jota soukkiolaiset puhuvat. Salmi käyttää ylipäätään runsaasti dialogia. Se keventää kerrontaa, jota hieman rasittaa ylenpalttinen arkisten yksityiskohtien tarkka ja toisteinenkin kuvailu. Matilda esimerkiksi kärsii rajusta migreenistä, ja musertavat tautikohtaukset toistuvat tiheästi.

Tiina Salmi: Matilda
Docendo 2025. 376 s.
Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.