Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Kaivosten kaupunki ja Siivet ja juuret (Jenny- tai Kanada-sarja)

 

Parikymppiset ystävykset Jenny ja Hanna saapuvat vuonna 1927 Kanadan Torontoon paremman elämän ja mahdollisuuksien toivossa. Tulevaisuus tuntuu olevan sumun peitossa. Miten he pärjäisivät maailman toisella puolella vieraassa maassa, jonka kieltäkään he eivät osanneet? Työtä he toki olivat valmiita tekemään, mutta millä ehdoilla se tapahtuisi? Kotiin palaaminen ei ollut vaihtoehto, kun jo tulomatkalippua varten oli pitänyt lainata kotimaasta rahat. Ottaisiko valtava maa heidät vastaan ystävällisesti ja ynseästi?

Onneksi Jennyn isoveli Ensio on jo valmiiksi Kanadassa, vaikkakin jossain metsätyömailla erämaassa. Veli on kuitenkin osannut vähän valmistella tyttöjä maahantuloon. Myös Jennyn ja Ension isä on aikanaan lähtenyt Kanadaan onneaan etsimään mutta kadonnut sille tielle niin, että kotona on uskottu hänen kuolleen aikoja sitten.

Jenny ja Hanna havittelevat kotiapulaisen työpaikkoja, ja Jenny palkataankin suorilta käsin varakkaaseen Carletonin perheeseen, jossa on palvelusväen joukossa jo ennestään suomalainen sisäkkö. Alkuun pääsy sujuu siis kohtalaisen hyvin, vaikka Hanna joutuukin hakemaan paikkaansa hieman pidempään.

Jenny on Marja-Leena Lempisen Kanada- tai Jenny-sarjan päähenkilö (sarjan nimi häilyy lähteestä riippuen). Kolmiosainen kirjasarja kuvaa suomalaisten siirtolaisten elämää 1920–1940-lukujen Kanadassa. Aloitusosa Naisten taivas ajoittuu vuosiin 1927–1929, eli lukija tietää odottaa lopussa tapahtuvaa pörssiromahdusta, joka tuhoaa Carletonin perheen talouden ja vaikuttaa sitä kautta dramaattisesti myös Jennyn elämään. Kakkososa Kaivosten kaupunki sijoittuu Timminsin kaivoskaupunkiin vuosiin 1929–1934 ja päätösosa Siivet ja juuret vuosiin 1934–1946. 

Jenny tavoittelee sinnikkäästi jotain muuta kuin paras ystävä Hanna ja pikkusiskopuoli Suomessa. Hanna lyö nopeasti hynttyyt yhteen kaivoksessa työskentelevän Veikon kanssa, hankkii tämän kanssa yhteisen farmin ja asettuu aloilleen. Onni on hänelle yhtä kuin oma perhe. Pikkusiskolla on hyvä lukupää, ja Jenny tukee kotona olevaa perhettään siskon kouluttamisessa, mutta siitä huolimatta tämä valitsee Jennyn pettymykseksi lopulta avioliiton ja lapset.

Naimisiin työteliäs ja päättäväinen Jennykin lopulta päätyy, mutta unelmistaan hän ei suostu luopumaan. Hän haluaa oman yrityksen, ja saakin niitä lopulta useamman. Kaivosmiehen ja poortitalon emännän palkoilla unelma ei ihan toteudu, mutta kohtalo avittaa sopivasti juuri ratkaisevalla hetkellä.

Sarja on sujuvaluikuinen ja sisällöltään mielenkiintoinen. Kuuntelin sen äänikirjaversioina yhteen menoon, ja pidin kovasti mukavan jouheasti etenevästä tarinasta. Jenny on selvästikin sarjan päähenkilö, mutta välillä näkökulma vaihtuu toviksi Hannaan, ja kerrontaa rytmittää myös tarinan lomaan kirjoitettu Jennyn ja kotiväen välinen kirjeenvaihto. Kieltä elävöittää hauska fingelska, joka tarttuu vuosien mittaan yhä vahvemmin suomalaissiirtolaisten puheeseen.

Siirtolaisten kohtaamat ankaratkin koettelemukset, sitkeys ja rohkeus saivat jälleen kerran kiinnostumaan aiheesta, ja kaivelin hieman kirjaston tarjontaa. Törmäsin miltei välittömästi suomalaiskanadalaisen tutkija Varpu Lindström-Bestin nimeen, ja lainasin hänen väitöskirjansa suomennoksen Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890–1930 (WSOY, 1991). Sitä en kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta sen sijaan tutkin tarkoin Lindström-Bestin ja Charles M. Sutylan toimittaman kuvateoksen Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi (SKS, 1984).

Teoksessa on paljon aiheeseen liittyviä valokuvia ja aikalaistekstejä, ja oli mielenkiintoista havaita, että lähes kaikki teoksessa esiin nousevat faktat suomalaissiirtolaisten elämästä ovat tavalla tai toisella mukana myös Lempisen romaaneissa. Lindström-Bestin tutkimuskohde ovat olleet nimenomaan suomalaiset siirtolaiset ja heidän vaiheensa Kanadassa ja Neuvosto-Karjalassa, jonne myös Lempinen kuljettaa muutaman henkilönsä.

Mitään ruusuilla tanssimista ja kullan vuolemista suomalaisten elämä ei Kanadassa suinkaan ollut. Monelle kävi todella huonosti, kuten Jennykin ihan konkreettisesti huomaa. Työväestön, naisten ja siirtolaisten perusoikeuksista joudutaan taistelemaan Kanadassakin, joka on houkutellut maahanmuuttajia rakentamaan edullisesti yhteiskuntaa. Kaukaa ei valitettavasti tarvitse etsiä vertailukohtia tälle ilmiölle. Olisi hyvä muistaa, että myös suomalaiset ovat joutuneet kokemaan todella kovia siirtotyöläisinä niin lännessä kuin idässäkin.

Marja-Leena Lempinen: Kanada-sarja / Jenny-sarja
Naisten taivas, Icasos 2021, 231 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 263 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Siivet ja juuret, Icasos 2024, 359 s.

Kirjat kuunneltu E-kirjasto-palvelusta.

Varpu Lindström-Best, Charles M. Sutyla (toim.): Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi
Suom. Olli Alho.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984. 160 s.

Lainattu kirjastosta.

Anu Patrakka: Rui Santos -dekkarisarja

 

Sarjamuoto kuuluu olennaisesti dekkarigenreen. Itse suhtaudun nykyään ilmiöön kaksijakoisesti. Totta kai on minustakin hienoa, että hyvän dekkarin löydettyään voi luottaa siihen, että saa myöhemminkin tasaisin väliajoin uutta samanlaista luettavaa.

Toisaalta haluaisin lukea mahdollisimman monipuolisesti ja seurata dekkarikenttää laajasti. Silloin tasaiseen tahtiin kerran vuodessa (ja joskus jopa kahdesti!) tupsahtava tutun sarjan uusi osa voi alkaa tuntua uuvuttavalta. Lukujonot ja kirjapinot venyvät, ja pian huomaa pudonneensa jo vuosia sitten suosikkisarjansa kärryiltä.

Anu Patrakan dekkareiden kanssa kävi niin, että kyllä tiesin hänen kirjoittavan Portugalin Portoon sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en jostain syystä ollut tullut tarttuneeksi aloitusosaan Huomenna sinä kuolet, vaikka olin siitä saanut kustantaja Myllylahdelta arvostelukappaleen.

Näin jälkikäteen katsottuna yksi selitys tähän ohittamiseen on epäonninen ajoitus. Huomenna sinä kuolet on ilmestynyt vuonna 2017. Olin juuri saanut päätökseen kaksivuotisen urakkani Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, jonka tehtäviin kuului lukea kunkin vuoden miltei kaikki kotimaiset uutuusdekkarit (luimme yhteensä n. 150 uutuusdekkaria kahdessa vuodessa). Vuoden 2017 aikana podin jonkinlaista dekkarikrapulaa, ja hyllyyn jäi moniakin kiinnostavia avauksia.

Lisäksi huomaan edelleen suhtautuvani dekkarisarjoihinkin niin, että ne pitäisi mieluusti lukea järjestyksessä, eli kesken kaiken kyytiin hyppääminen ei ole muka mahdollista. Niinpä sitten tulin jättäneeksi Patrakan Rui Santos -sarjan sivuun, odottelemaan jotain parempaa hetkeä.

Kun Patrakka aloitti uuden Portugaliin sijoittuvan Nelson Monteiro -sarjan, ilahduin. Nyt olisi tilaisuus päästä kyytiin alusta asti. Sain ilokseni vuonna 2023 ilmestyneestä Arvoton-dekkarista kustantamolta ennakkokappaleen, ja tykästyin kovasti Patrakan dekkarityyliin. Olen sittemmin lukenut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Nelson Monteirosta kertovaa dekkaria, ja seuraavaa osaa odottelen hyvillä mielin.

Olen toisessa yhteydessä avautunut kuunteluaikapalveluihin turhautumisestani. Sen seurauksena ryhdyin aiempaa systemaattisemmin selvittämään, mitä voisin ottaa kuunteluun maksuttomasta E-kirjasto-palvelusta. Ilahduin, kun huomasin äänikirjatarjonnan laajentuneen ja monipuolistuneen.

Tarjontaa selatessani huomasin, että Anu Patrakan Rui Santos -sarja on kokonaisuutena E-kirjaston valikoimissa äänikirjoina. Voisin siis aloittaa huoleti sarjan ensimmäisestä osasta ja luottaa siihen, että saisin aikanaan kuunneltavakseni kaikki osat järjestyksessä, mikäli vain haluaisin.

Ja halusinhan minä. Ihastuin miltei oikopäätä niin sympaattiseen Ruihin kuin karheanidylliseen Portoonkin. Dourojoen partaalle rakennetun kaupungin kukkulat portaineen ja joen yli kurkottavat komeat sillat olisi mahtavaa päästä joskus itse kokemaan. Lasi hyvää portviiniä ilta-auringossa kylpevällä terassilla…

Rikosetsivä Rui Santos vetää väkivaltarikosten tutkintaryhmää Porton poliisilaitoksella. Santos on pidetty ja arvostettu pomo. Hänen ryhmänsä ytimen muodostavat luotettava vanhempi konstaapeli Pedro Silva, joka on myös Ruin hyvä ystävä, sekä kaunis ja älykäs, työssään erinomainen nuorempi konstaapeli Rita Pereira. Myös piparminttupurukumia ahkerasti jauhavalla oikeuslääkäri Sandra Sardinhalla on oma tärkeä osuutensa rikosten selvittelyssä.

Rui Santos on sarjan alussa poikamies, jolla kyllä on yhden yön seikkailuja, mutta joka ei varsinaisesti kaipaa vakituista parisuhdetta. Osansa tässä lienee Ruin karuilla, traumaattisilla lapsuudenkokemuksilla. Hän on menettänyt äitinsä nuorena, eikä kuva avioliitosta ole vanhempien esikuvan perusteella mitenkään kannustava. Rui kasvoi aikuiseksi setänsä viinitilalla ja on nyt myös kyseisen tilan perijä. Ajatus viininviljelijäksi vetäytymisestä tuntuu kuitenkin olevan etäinen, miltei mahdoton. Verenperintö vilahtelee kuitenkin sen verran, että Rui keräilee antaumuksella portviinejä ja on niiden melkoinen asiantuntija.

Rui Santos -sarja on päähenkilöidensä eli Ruin ja hänen pienen tiiminsä yksityiselämien käänteiden osalta jatkuvajuoninen, joten jos haluaa seurata vaihe vaiheelta Ruin ja Rita Pereiran keskinäisten välien kehittymistä, kannattaa sarja lukea järjestyksessä. Rikosjuonet ovat kuitenkin täysin itsenäisiä ja ratkeavat aina kunkin osan lopussa.

Sarjan jokaisessa osassa on mukana suomalaiskytkös. Vahvimmillaan se on ensimmäisessä osassa Huomenna sinä kuolet, jonka ensimmäinen uhri on kaunis suomalainen Johanna. Nainen on naimisissa portugalilaisen maatilan omistajan kanssa. Maatila sijaitsee pienessä maalaiskylässä Porton liepeillä. Tapahtumat käynnistyvät, kun Johanna löytyy surmattuna maatilaan kuuluvan maissipellon laidalla olevasta vesialtaasta.

Kuolet vain kahdesti -dekkarissa yksi keskeisistä epäillyistä on suomalainen kiinteistönvälittäjä. Suomalaisten osuus hiipuu vähitellen sivuun sarjan edetessä, mutta on kuitenkin mukana aina edes pienen silmäniskun verran.

Anu Patrakka on miettinyt Rui Santos -sarjan konseptin siis huolellisesti. Ensinnäkin päähenkilö on sympaattinen, hänessä on tiettyä rosoa, mutta häneen ei liity liiallista ongelmissa rypemistä tai rasittavia pakkomielteitä (Rui harrastaa pyöräilyä, mutta se asia lähinnä vain mainitaan eikä muistaakseni edes kaikissa kirjoissa). Itse asiassa Patrakka toteaakin Dekkaribrunssi-podcastissa itsekin kyllästyneensä Ruin kunnollisuuteen ja aloittaneensa siksi uuden sarjan uuden päähenkilön kera.

Tapahtumapaikkana Portugalin Porto lähiympäristöineen on nappivalinta. Kartalta katsoen Portugali on niin kaukana Suomesta kuin Euroopassa on mahdollista, joten miljöö on lukijan kannalta eksoottinen ja kiehtova. Portugalissa asuva kirjailija tuntee kohteensa loistavasti ja avaa dekkareissa maan ihmisten elämäntapaa, kulttuuria ja maisemia mielenkiintoisesti. Kuten sanottu, matkakuume sarjan parissa kyllä pahenee!

Rui Santos -sarja ei ole varsinaista cozy crimea, vaikka väkivallalla ei mässäillä eikä iljettävyyksiä juuri kuvailla. Patrakka on antanut lupauksen, että hänen kirjoissaan eivät lapset tai eläimet joudu rikosten uhreiksi. Ilmankin saadaan mielenkiintoisia ja hankalia rikoksia ratkottavaksi.

Juonenpunonnassa Patrakka on myös taitava. Usein rikos näyttää ratkeavan alkuun hyvinkin suoraviivaisesti tai sitten poliisilla ei ole mitään, mihin tarttua. Vähitellen alkaa kuitenkin käydä selväksi, että taustalla on hyvinkin monimutkaisia kuvioita. Esimerkiksi sarjan kakkososan Kuolet vain kahdesti uhri on mitä ilmeisimmin murhattu kahteen kertaan, eli on selvitettävä kaksi rikosta, joilla on sama uhri. Verratonta!

Pidän myös siitä, että vaikka Rui Santos tiimeineen jahtaa usein häijyjäkin tappajia, jotka ovat syyllistyneet kauheisiin rikoksiin, hän tai hänen alaisensa eivät ole sotkeutuneina juonikuvioihin tai joudu vaaratilanteisiin epäammattimaisen sähellyksen seurauksena.

Olin siis lukenut Nelson Monteiro -sarjaa ennen Rui Santosiin tutustumista. Melko hitaiksi osoittautuivat omat hoksottimeni, sillä tajusin miesten työskentelevän saman poliisilaitoksen saman tiimin vetäjinä vasta Rui Santos -sarjan puolivälissä, kun paikalle hurautti Ruin tiimin uusi jäsen Ana Torres upealla urheiluautollaan. Sen jälkeen olikin mielenkiintoista seurata, miten kirjailija oli suunnitellut päähenkilövaihdoksen toteuttaa. Selvisi sekin sitten aikanaan.

Kun sarjaan tutustuminen oli minulla vasta alkupuoliskollaan, avauduin niistä jo kirjasomessa. Ihmettelin vähän ääneen, miten vaikeaa oikein voi olla niin sanottu läpi lyöminen kotimaisessa dekkarikentässä. Supertähti Satu Rämö singahti dekkaritaivaalle sellaisella ryskeellä, että alta pois. Sitä menoa on ollut upeaa seurata. Temppu on siis tehtävissä ja vieläpä kaikilla mahdollisilla areenoilla ja kaikki ennätykset murskaten. Aivan mahtavaa!

Rämön Hildur-sarja ei kuitenkaan kylmän arvioinnin perusteella eroa juurikaan lukuisista muista vastaavista dekkarisarjoista (kurkkaa arvioni avausosa Hildurista täältä), ja esimerkiksi Anu Patrakan Rui Santos - ja Nelson Monteiro -sarjat pitävät sisällään lähestulkoon kaikki samat keskeiset osatekijät kuin Hildur-sarjakin. Niinpä totesin ja totean edelleenkin, että jos Hildurit on jo aikaa sitten luettu eikä samantyylistä tahdo löytyä, ota Huomenna sinä kuolet luettavaksi tai kuunneltavaksi. Tuskin ainakaan petyt.

Tätä juttua valmistellessani kuuntelin Suomen dekkariseuran Dekkaribrunssi-podcastin, jossa Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Päivi Remes haastattelee kirjailija Anu Patrakkaa.

Rui Santos -sarja:

Huomenna sinä kuolet
Myllylahti 2017.

Kuolet vain kahdesti
Myllylahti 2018.

Syyllisyyden ranta
Into 2019.

Totuuden portaat
Into 2020.

Häpeän auki
Into 2021.

Katumuksen kallio
Into 2022.

 

Kuluttaja seikkailee äänikirjaviidakossa

 

Äänikirjat ja äänikirjamarkkinat ovat puhuttaneet viime kuukausinakin kirjamaailmaa. Tyrmistyttävin uutinen taisi olla suomalaisten kirjailijoiden teosten ilmiintyminen Spotify-palveluun viime marraskuussa. BookBeatin ja muiden kuunteluaikapalveluiden ärhäkkä sisäänvetomarkkinointi on kiukuttanut taas tämän vuoden puolellakin ainakin joidenkin kirjailijoiden keskuudessa.

Hyvää verta ei herättänyt paikallisen aviisimme äänikirjapalveluista julkaistu juttukaan, koska se oli tehty siitä näkökulmasta, miten käyttäjän kannattaa valita kuunteluaikapalvelunsa, jos haluaa päästä mahdollisimman vähillä kuluilla.

Uusia yrityksiäkin putkahtelee alalle. Viime vuoden loppupuolella Kuulokuva Oy -niminen ääni- ja musiikkitallennekustantamo ilmoitti laajentavansa toimintansa myös yksittäisiä äänikirjoja myyväksi äänikirjakaupaksi. ”Kuulokuvassa äänikirjat tuottavat tekijöille ja kustantajille yhtä hyvin kuin paperikirjat, joten niiden julkaisua ei kannata viivyttää”, kertoo yritys nettisivuillaan 17.12.2025.

Tällä hetkellä tammikuussa 2026 Kuulokuvan kirjakaupassa on ostettavissa 15 eri nimikettä, joista kaksi on saatavana vain kappaleittain (eli ei kuunteluaikapalveluista) ja ilmeisesti vain Kuulokuvasta.

Tämän vuoden puolella uusi tekijä Äänel Oy ilmoitti itsestään. Uusi kirjojen vähittäiskauppaa harjoittava yritys kertoo nettisivuillaan itsestään vielä melko arvoituksellisesti, mutta luvassa on ainakin ’reilu korvaus kirjailijoille’, ’eksklusiivinen katalogi’ ja ’kuratoitu valikoima parasta kirjallisuutta’. Rahoittajien listalla on melkoinen joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita sekä muita tunnettuja toimijoita ja toimitusjohtajanakin toimii kirjailija eli Laura Lindstedt.

Äänelistä ei voi vielä ostaa kirjoja. Ymmärtääkseni palvelun pitäisi varsinaisesti käynnistyä tämän vuoden syksyllä. Mielenkiintoista on nähdä, millainen yrityksen tarjonta tulee olemaan.

Uudet toimijat ovat kuluttajankin kannalta tervetulleita, sillä kaupallisten äänikirjoja tarjoavien palveluiden keskuudessa on ollut sama meno kuin painetullakin puolella, eli toimijoita on aina vain vähemmän. Isommat ovat ostaneet pieniä pois jaloista ahkerasti, eikä pienillä itsenäisillä toimijoilla ole ollut mahdollisuuksia selviytyä kireässä markkinassa.

Suomen markkinoita johtavat kuunteluaikapalvelut tarjoavat kuluttajille nimenomaan aikaa, jota voi ostaa aina kuukaudeksi kerrallaan. Palveluista ei osteta yksittäisiä teoksia vaan kuukausittaisia kuunteluaikapaketteja, joiden sisältämät tuntimäärät vaihtelevat yleensä 20 tunnista 100 tuntiin kuukaudessa. Tarjolla on myös niin sanottuja rajattomia paketteja, joissa käytettyä aikaa ei ole rajattu vaan asiakas saa maksamaansa kuukausittaista könttähintaa vastaan kuunnella niin paljon kuin vain sielu sietää. Tällä hetkellä rajatonta vaihtoehtoa tarjoaa vain Storytel.

Itseäni tämä systeemi on ärsyttänyt jo pitkään ja nimenomaan maksavan asiakkaan näkökulmasta. Jokaisella varteenotettavalla palvelulla (tällä hetkellä Storytel, BookBeat, Nextory ja Podimo) on vain aavistuksen toisistaan poikkeavat hinnat ja tuotteet. Kuluttajan on vaikea nähdä niiden välillä todellista eroa.

Käytännössä erot ovat lähinnä palveluiden sisällöissä, ja esimerkiksi Storytel kilpailee myös itse kustantamallaan aineistolla, jota ei ole saatavana muissa palveluissa, ja Podimolla pääpaino on podcasteissa ja äänikirjavalikoima suppea.

Omaan tarkoitukseeni sopivaa pakettia on ollut hankala löytää, sillä ehdin kuunnella äänikirjoja yleensä 50–70 tuntia kuukaudessa. Tällä hetkellä BookBeat tarjoaa 20, 40 tai 100 tunnin kuukausipaketteja, Storytel 20, 50, 100 ja rajatonta, Nextory 30 tai 100 ja Podimo 20 tai 100 tunnin pakettia.

Hintahaarukka liikkuu 0,20 eurosta 0,50 euroon tunnilta paketista riippuen, jos ei oteta lukuun Strotytelin rajatonta vaihtoehtoa, jossa hinnan ratkaisee kuuntelijan kestokyky.

Näistä parhaiten minulle näyttäisi sopivan Storytelin 50 tunnin Standard-paketti, mutta suivaannuin taannoin Storytelin tavasta suosia uusia tai yrityksen mielestä riittävän pitkään poissa pysyneitä asiakkaitaan niin, etten ole kiukustumiseltani pystynyt uusimaan tilaustani.

Ylipäätään kuluttajan näkökulmasta ärsyttää periaate, jonka mukaan uskollinen asiakas maksaa aina eniten.

Kaupalliset kuunteluaikapalvelut siis kohtelevat alkutuottajia eli kirjailijoita (kustantamoiden hyväksymänä) varsin kaltoin maksamalla kuunneltuihin minuutteihin perustuvaa hyvin alhaista korvausta.

Mutta ei kuuntelevan asiakkaankaan osa niin kaksinen ole. Kirjallisuutta syvästi rakastavanakin ihmisenä olen kuitenkin omaa talouttani miettivä tavallinen kuluttaja ja haluan saada maksamilleni rahoille parhaan mahdollisen ja kilpailukykyisen vastineen. Katson, että minulla on siihen oikeus, kuulostaapa se sitten miten omahyväiseltä riistokapitalismin suosimiselta hyvänsä.

Ostan myös painettuja kirjoja alennusmyynneistä, antikvariaateista ja jopa kirpputoreilta. En silti halua, että kirjailijoita tai kääntäjiä riistetään. Tietenkään.

Mutta palataan Kuulokuvaan ja Ääneliin. Näillä uusilla toimijoilla on nyt melkoinen urakka edessään, jos ne haluavat saada kaltaiseni jäärän maksaviksi asiakkaikseen. Miksi haluaisin peruuttaa ajassa taaksepäin ja ryhtyä ostamaan äänikirjani omakseni?

Kuulokuvan sivujen perusteella näyttää siltä, mikäli olen asian ymmärtänyt oikein, että omaksi ostettua kirjaa ei heiltäkään saa ladattua itselleen tiedostona, vaan se on käytettävissä kuulokuva.com-sivustolla, jonne asiakas kirjautuu. Äänelin mallista ei vielä ole tietoa, mutta se noudatellee samaa linjaa.

Olin aikanaan Elisa Kirjan asiakas. Sen toiminta alkoi nimenomaan tuolla Kuulokuvan nyt lanseeraamalla tavalla, eli omaksi ostettua teosta pystyi käyttämään heidän sovelluksessaan. Kun palvelu myytiin BookBeatille, ostetut kirjatkin siirtyivät sinne.

Samalla tavalla asiakas voi tällä hetkellä ostaa äänikirjoja omakseen esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta. Sieltä ostetut äänikirjat pystyy kuuntelemaan sähköisestä kirjahyllystä kirjautumalla kanta-asiakastililleen. Sama käytäntö näyttäisi olevan ainakin Adlibriksen ja Ellibsin verkkokaupassa.
HUOM! Asioita paremmin ymmärtävä taho eli Sanna Ruoho valisti minua, että Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan myymiä äänikirjoja on mahdollista myös ladata itselleen tiedostoina. Kiitos avusta!

Äänikirjoja siis on voinut ja voi edelleen ostaa muistakin kuin näiden uusien toimijoiden verkkokaupoista. Yksittäin ostettujen kirjojen hinta on pääsääntöisesti korkeampi kuin niihin kuluvan kuunteluaikapalvelun aika olisi (näppituntumalla jo yksittäinen teos maksaa usein enemmän kuin kallein kokonainen kuunteluaikapaketti), joten kuluttajana olettaisi, että myös kirjailijan saama kappalekorvaus olisi näissä kaupoissa kohdillaan.

Miksi sitten ylipäätään haluaisin ostaa äänikirjan ’omakseni’? Siihen tarvitaan ainakin tuon Elisa Kirjan kokemuksen jälkeen muukin painava syy kuin yksittäisen kuluttajan moraalinen velvoite huolehtia kirjailijan ja muiden osallisten asianmukaisesta korvauksesta.

Olen toistaiseksi lähestulkoon* luopunut kaupallisten kuunteluaikapalvelujen käytöstä ylempänä kertomistani itsekkäistä syistä. Tätä siirtymää on merkittävästi edistänyt maksuton E-kirjasto, jonka valikoimat ovat tällä hetkellä ihan mukavat. Läheskään kaikkia kirjoja ei saa käyttöönsä heti, mutta jonotusajat ovat siedettävät. Sovellus on hieman kömpelö, mutta kestän senkin. Uutuuskirjoja ei juurikaan ole saatavilla, eikä suurten kustantamojen myyntihittejä, mutta materiaalia on siitä huolimatta niin paljon, etten koskaan saa sitä kaikkea kuunneltua.

E-kirjaston sähköinen aineisto kuuluu myös lainauskorvauksen piiriin, eli kirjailijan osuudestakin on huolehdittu samalla tavalla kuin muunkin kirjastosta lainattavan materiaalin osalta.

Äänikirjabisneksessä on ollut viime vuosina melkoinen vauhti päällä. Huomasin sen myös, kun tätä avautumistani varten etsin omia aiheesta aiemmin kirjoittamiani juttuja. Vuonna 2013 kirjoittamassani jutussa kerron pienestä suomalaisesta äänikirjoja tuottaneesta ja kustantaneesta Suomen ääniakatemiasta, jonka toimintaideana on ollut hämmästyttävän ajankohtaisesti olla ”äänikirjakustantamo, jonka johtoajatuksena on tuottaa teknisesti ja luentalaadullisesti korkeatasoisia äänikirjoja siten, että luovan työn tekijät - kirjailijat, kääntäjät, näyttelijät, ohjaajat, säveltäjät - saavat työstään heille kuuluvan, oikeudenmukaisen palkkion.”

Vuodet ovat ilmeisesti jauhaneet Suomen ääniakatemian pölyksi, ja jäljellä ovat enää heidän kustantamansa äänikirjat. Toivon todella, että Kuulokuva ja Äänel löytävät jonkin viisastenkiven, joka saa liikeideat lentoon ja kukoistukseen.

Vielä vuonna 2015 elettiin äänikirjabisneksessä viattomuuden aikaa. Siltä ainakin näyttää sen perusteella, mitä olemme Aino-Maria Savolaisen kanssa puhuneet äänikirjoista ja niiden kuuntelemisesta Celia-kirjaston järjestämässä äänikirjaseminaarissa. MP3-levy ja Elisa Kirjan sovellus edustivat tekniikan huippua ja käyttäjämukavuutta.

Nyt varteenotettavana uhkana on joka paikkaan tunkeva tekoäly, joka paitsi lukee kirjat kuin aidot nimetyt ääninäyttelijät myös kirjoittavat kohta kirjat (jolleivat jo nyt niin tee!).

Millainen sitten olisi toiveitteni äänikirjapalvelu?

Luonnollisesti se oli teknisesti mahdollisimman helppokäyttöinen ja toimisi älypuhelimen lisäksi tietokoneessa.

Käytöstä maksettaisiin todellisen käytetyn ajan perusteella, ei kuukausisidonnaisesti. Uskollista ja ahkeraa asiakasta palkittaisiin, eli mitä enemmän käyttäisi, sitä huokeampi olisi hinta. Myös palveluun sitoutumisesta palkittaisiin esimerkiksi bonusteoksilla tai muulla ekstralla.

Valikoima olisi kattava. Uutuuksien ja suosituimpien teosten kuuntelemisesta voisi joutua maksamaan korkeampaa hintaa.

Luonnollisesti kirjailijoiden, kääntäjien ja lukijoiden palkkiot olisivat asianmukaisia, eli tekijöitä ei riistettäisi.

Tällaista palvelua odotellessani jatkan E-kirjaston palvelujen parissa. Tällä hetkellä minulla on kuuntelussa Saara Henrikssonin Kerjäläiskuningatar (Into, 2025; äänikirjan voi ostaa Into kustannuksen verkkokaupasta hintaan 15,90 ja esimerkiksi Adlibriksestä hintaan 21,90) ja Anu Patrakan dekkari Syyllisyyden ranta (Into, 2019; kustantaja myy vain e-kirjaa, mutta esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta saa äänikirjan hintaan 21,95).

* Tällä hetkellä minulla on käytössä myös Podimo-palvelu, jossa voi kuunnella rajattomasti palvelussa olevia podcasteja ja 20 tuntia kuukaudessa äänikirjoja. Kyseessä on maksuttoman kokeilujakson perään tarjottu tarjous, joka maksaa 2,99 euroa/kk. Normaalihinta tälle paketille on 9,99 euroa.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Salmi: Matilda

 

Matilda on Mäntsälän Soukkion kylän Salmen talon tytär. 1800-luvun lopulla hän on vielä 25-vuotiaana naimaton, mutta Pietalan talon Jannen kanssa tanssiessa on tuntunut siltä, että heidän välillään voisi olla jotain enemmänkin. Mitä siitä, että Matilda on muutaman vuoden Jannea vanhempi?

Unelmat avioliitosta ja emännyydestä valuvat kuitenkin hiekkaan. Vielä pahempi järkytys on, kun äidin kuoltua veli vaimoineen ajaa Matildan tylysti pois kotitalosta.

Matildan kohtalo ei kuitenkaan ole kaikkein ankein mahdollinen. Ystävien avulla hän saa hankittua kortteerin Helsingistä, ja onnekkaat sattumat johdattavat häntä myös elannon hankkimisessa. Käsityötaitoisena hän pystyy elättämään itsensä.

Sattuma johdattaa Matildan tielle myös rakkauden. Kangaskauppaa pitävä Ismael palkkaa Matildan ompelijaksi liikkeeseensä. Pian he huomaavat rakastuneensa ja Matilda muuttaa Ismaelin asuntoon.

Yhteiselo ei ole ongelmatonta. Ismael on tataari ja muslimi, joten avioliitto ei heidän välillään 1900-luvun alun Suomen suuriruhtinaskunnassa ole mahdollinen. Viranomaiset valvovat kaupunkilaisten asumisjärjestelyjä ja siveyttä. Kun olot maassa ja maailmalla käyvät yhä levottomammiksi, alkaa Matilda pelätä. Onko Ismael lähdössä pois Helsingistä ja Suomesta? Pyytääkö mies häntä mukaansa?

Matilda on mäntsäläläisen Tiina Salmen esikoisromaani. Salmi kertoo romaanin idean saaneen alkunsa, kun hän sai käsiinsä oman isoisotätinsä ystävälleen kirjoittamia postikortteja. Lihaa tarinan luiden ympärille kertyi sukutarinoista, joita Salmi on kuullut lapsuudestaan saakka.

Matildan kautta päästään kurkistamaan runsaan sadan vuoden takaiseen historiaan ja elämään naisnäkökulmasta. Matilda on talon tytär, mutta hän joutuu lähtemään maailmalle käytännössä tyhjin käsin. On selviydyttävä hengissä niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä.

Aseman ja kasvojen menettäminen ovat itsetietoiselle ja tiettyyn itsellisyyteen pyrkineelle aikuiselle naiselle kova kolaus. On haettava oma paikkansa maailmassa uudelleen, eivätkä vähävaraisen yksinäisen naisen valinnanmahdollisuudet ole kaksiset. Muunlaisiakin kohtaloita romaanissa sivutaan.

Matildan onneksi koituvat oikeat ystävät ja hyvät ihmiset, jotka hänen polulleen osuvat. Vaikka kotiväki kääntää hänelle tylysti selkänsä, jäävät lapsuuden ajan ystävät hänen rinnalleen. Lauluharrastus avartaa hänen elinpiiriään Helsingissäkin.

Salmi kuvaa Matildan tarinan avulla, miten ohuiden lankojen varassa ihmisten elämänkohtalot olivat ainakin maaseudulla. Seurustelu kahden talonpoikaissäädyn edustajan kesken oli käytännössä mahdotonta. Jo yhden yhdessä tanssitun tanssin perusteella alettiin ympärillä vetää johtopäätöksiä. Toisaalta taas hyvinkin pitkälle edennyt epäsäätyinen suhde ei voinut johtaa avioliittoon, koska se olisi ollut talolle eli omaisuudelle haitaksi.

Kerrontaa värittää vahva murre, jota soukkiolaiset puhuvat. Salmi käyttää ylipäätään runsaasti dialogia. Se keventää kerrontaa, jota hieman rasittaa ylenpalttinen arkisten yksityiskohtien tarkka ja toisteinenkin kuvailu. Matilda esimerkiksi kärsii rajusta migreenistä, ja musertavat tautikohtaukset toistuvat tiheästi.

Tiina Salmi: Matilda
Docendo 2025. 376 s.
Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Anu Patrakka: Ihailija

 

Portugaliin asettuneen Anu Patrakan Nelson Monteiro -dekkarisarja on tyyliltään mainio sekoitus arvoitus- ja poliisidekkaria, jossa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, mukavassa määrin sopivan persoonallisen päähenkilön yksityiselämää sekä kiinnostavaa Portugalin kuvausta. Tasaisen varmaa laatutyötä, jonka lukemisesta nauttii.

Sarjan päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi hiljattain palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää ja alkavasta muistisairaudesta kärsivää isäänsä.

Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Monteiron ja Emilian polut risteävät jo sarjan aloitusosassa Arvoton, jossa yksi rikoksen uhriksi joutuvista on Emilian tuttava. Epäröiden pari alkaa seurustella, ja sarjan uusimmassa osassa Ihailijassa suhde saa astetta syvemmän ulottuvuuden.

Nelson Montero -sarja on siis edennyt jo kolmanteen osaansa, kun Ihailija ilmestyi tänä keväänä. Alla on mukavasti tuulta, sillä sarjan kakkososa Kiusaaja oli ansaitusti vuoden vaihteessa Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaiden lyhytlistalla.

Ihailijassa Nelson Monteiro päätyy ratkomaan rikosta entisten työkavereidensa kanssa Lissabonissa, jonne hän on saapunut lomanvieton merkeissä Emilian kanssa. Emilia imee kiihkeästi itseensä portugalilaista ilmanalaa ja kulttuuria ja raahaa hieman vastentahtoisen Nelsoninkin fadokonserttiin. Siellä Nelson tapaa tuttavan lapsuudestaan eli jo ikääntyneen fadista Maria Glórian. Tapaaminen herättää miehen kipeät muistot äidistä, jonka kanssa välit nykyään ovat jäiset.

Konsertin jälkeen tapahtuu yliajo, jossa saa surmansa Valentim Alves -niminen mies. Tapauksella on silminnäkijä, joka on Nelsonin tuttu Lissabonin ajoilta. Kun sitten tämäkin pian kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, huomaa Nelson olevansa mukana nopeatempoisessa rikostutkinnassa. Lomailulle ei tunnu jäävän aikaa, mutta ovathan yöt kuumia ja pitkiä…

Nelson saa myös yllätyksekseen huomata, että tällä kertaa rikoksen lonkerot liittyvät myös hänen oman lähipiirinsä menneisyyteen.

Patrakka on tällä kertaa punonut rikosjuoneen mielenkiintoista tietoa kiehtovasta ja raadollisesta fadon maailmasta, Portugalin poliittisesta lähihistoriasta ja Lissabonin monimutkaisista asunto- ja kiinteistökuvioista. Itse rikokset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia ja tarina tulee lähelle lukijaa.

Emilia suomalaisena eli ulkopuolisena antaa mahdollisuuden selittää asioita lukijallekin, kun Emila tekee tilanteeseen sopivia pohdituttavia kysymyksiään Nelsonille.

Suosittelen Nelson Monteiro -sarjan lukemista järjestyksessä, jos haluaa seurata Nelsonin ja Emilian yksityiselämien käänteitä. Rikosjuonet ovat kuitenkin itsenäisiä, joten halutessaan voi sarjaan tutustumisen aloittaa vaikka Ihailijasta. Ihastut varmasti.

Anu Patrakka: Ihailija
Otava 2025. 271 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Arvoton (Otava, 2023)
Kiusaaja (Otava, 2024)
Ihailija (Otava, 2025)

Tiina Martikainen: Verijäljet

 

On aina todella mukavaa todeta, että jo pitkän sarjan dekkareita kirjoittaneen ja julkaisseen kirjailijan uusin teos on hänen uransa toistaiseksi paras. Näin on Tiina Martikaisen kohdalla jälleen käynyt. Martikaisen kuudes dekkari Verijäljet on ehdottomasti hänen tähänastisen uransa paras teos, vaikka eivät aiemmatkaan mitenkään heikkoja ole olleet.

Martikainen asuu Sammatissa, ja hänen dekkarinsa sijoittuvat Sammattiin ja Lohjalle. Minulle tämä on pienoinen bonus, koska kyseiset seudut ovat viimeisten vuosien aikana käyneet hyvinkin tutuiksi. On aina mukavaa bongailla tuttuja paikkoja dekkarin sivuilta ja lisäksi kuvitella, missä ja millaisia ovat ne paikat, jotka perustuvat kirjailijan mielikuvitukseen. Sammatti on reaalimaailmassa pääsääntöisesti hyvinkin rauhallista seutua, mutta ei (valitettavasti) mikään lintukoto sekään, joten kyllä sinne murhan tai pari saa hyvinkin sovitettua.

Martikainen tosiaan näkee selvästi idyllisessä Sammatissa paljonkin potentiaalia dekkarimiljöönä. Verijäljissä siellä riehuu oikea sarjamurhaaja.

Verijäljet on toinen osa sarjaa, joka kertoo poliisikoira Ruutista ja ennen kaikkea sen kanssa Lohjan poliisissa työskentelevästä rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimosta. Aloitusosan Ruuti tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, sillä Mira on asettunut kiinteäksi osaksi Lohjan poliisia ja aloittanut jonkinlaisen suhteen työkaverinsa Marcuksen kanssa. Mira myös johtaa tutkintaa, jossa selvitetään Sammatissa tapahtuneita poikkeuksellisia henkirikoksia.

Dekkari käynnistyy kiitettävän ripeästi, kun läheltä Sammatin Myllykylää, jossa Mira asuu, löytyy kuoliaaksi kuristetun naisen ruumis syksyisen leirikeskuksen laiturilta. Keski-ikää lähestyvä nainen on paitsi tapettu myös riisuttu alastomaksi ja hänen hiuksiaan on nyrhitty omituisesti. Onko murhaaja halunnut viestiä jotain erityistä tekotavalla? Miten aikuinen nainen on saatu vapaaehtoisesti menemään murhattavaksi tyhjillään olevaan leirikeskukseen?  

Ennen kuin tutkinta pääsee edes kunnolla alkamaan, löytyy toisen leirikeskuksen pihapiiristä toinen samaan tyyliin murhattu nainen. Sitten kolmas nainen katoaa kotipihaltaan. Mitä ihmettä oikein on tekeillä? Mikä yhdistää uhreja? Ketkä kaikki ovat vaarassa joutua murhaajan kynsiin?

Myös Ruutilla on osuutensa monimutkaisen ja paineistetun tutkinnan etenemisessä. Koiran tarkka nenä löytää jäljen, joka johtaa vanhalle ruumiskätkölle pienellä Lohjanjärven saarella. Onko murhasarjan takana siis jokin menneisyydessä tapahtunut rikos?

Martikainen on rytmittänyt dekkarin mainiosti. Turhia suvantovaiheita ei pääse muodostumaan, kun jatkuvasti tapahtuu jotain juonen kannalta olennaista. Silti välillä rauhoitutaan Miran yksityiselämän ruodintaan, missä siinäkin riittää käänteitä. Mira on itselleenkin yllätykseksi suostunut aloittamaan suhteen Marcuksen kanssa. Marcus kuitenkin selvästi haluaisi vakavamman suhteen kuin Mira ja osuvasti toteaakin, että Mira osoittaa Ruutille ne tunteet, jotka muut ihmiset yleensä suuntavat omiin lajitovereihinsa. Muitakin ongelmia parin väleissä on selvitettävänä.

Tahti kiihtyy, kun kolmas mahdollinen uhri katoaa. Tapahtumia kuvataan välillä myös päällekarkauksen ja vapaudenriiston uhriksi päätyneen Kaisan näkökulmasta. Murhaaja ei surmaa häntä heti, vaan leikittelee uhrillaan. Ehtivätkö Mira ja Ruuti ajoissa apuun, vai saako murhaaja vielä yhden koston?

Juoni on rakennettu taitavasti. Taustalta paljastuu menneisyyteen liittyviä epäselviä kuvioita, jotka vaatisivat tarkempaa selvittelyä. Nykyhetkessä tapahtuu paljon nopeassa tahdissa, joten aikaa vanhojen penkomiseen ei juuri ole. Mukana on myös vääriin suuntiin johtavia juonilankoja ja vihjeitä, jotka harhauttavat lukijaa siinä missä poliisiakin. Ollaanko jo peruuttamattomasti myöhässä, kun lopulta päästään oikeille jäljille?

Tiina Martikainen: Verijäljet
Otava, 2025. 348 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mirasta ja Ruutista kertovat dekkarit:

Ruuti
Verijäljet

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella

 

Kirjaskene tuntuu suorastaan tulvivan feelgoodia eli suomeksi hyvän mielen kirjallisuutta. Ilahduttavasti kotimaiset tekijät ovat ottaneet genren haltuun, ja uutta luettavaa ilmestyy tiheään tahtiin.

Kustantamo Bazarilla on käytössään oma #hyvänmielenkirjat-tunniste, jonka alla on ilmestynyt myös kevään uutuus Kangaskauppa joen varrella. Teoksen tekijät Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen ovat sisaruksia.

Toivonen on aiemmin kirjoittanut esiteini-ikäisille sopivan (ikäsuositus 12+) vahvasti skandimytologiaan pohjaavan fantasiatrilogian Matka Asgårdiin (Fimbul-talvi, Mimirin lähde, Ginnungagabin riimut), jossa seurataan tallipoika Mavilin hurjia seikkailuja.

Sisarusten yhdessä kirjoittama suosittu lastenkirjasarja Listamestari on tähän mennessä kasvanut neliosaiseksi.

Kangaskauppa joen varrella on Kristofferssonin ja Toivosen ensimmäinen aikuisille tarkoitettu romaani. Haastatteluissa sisarukset ovat kertoneet, että romaanissa kuvatun Turun Aurajoen rantakadulle sijoitetun kivijalkakangaskaupan esikuvana on toiminut heidän vanhempiensa omistama kauppa, joka aikanaan sijaitsi Salossa Horninkadulla torin laidalla. Tilkkula-nimisen kangaskaupan minäkin muistan vielä 1980-luvun alusta, jolloin Salossa oli muutama muukin vastaavanlainen liike.

Romaanin nimi ja kansi antavat siis hyvinkin odottaa totutun tyylistä hyvän mielen tarinaa, jossa sankaritar tekee rajun elämänmuutoksen ja perustaa tai pelastaa pienimuotoisen yrityksen, jossa pääsee toteuttamaan omaa luovuuttaan ja käyttämään kädentaitojaan.

Sisältö ei kuitenkaan tällä kertaa ihan vastaa odotuksia. Alkuasetelmat ovat kyllä perinteiset. Keski-ikää lähestyvä eronnut ekonomi Saimi saa syyttään potkut Turun kaupunginteatterin viestintäpäällikön tehtävästä. Tilille tupsahtaa kuuden kuukauden palkka, mutta uutta työtä ja suuntaa olisi ryhdyttävä pikaisesti etsiskelemään.

Sattumalta Saimi päätyy rantakadun Tilkku & Tikki -kangaskauppaan ja juttusille sen ikääntyvän omistaja Lucian kanssa. Kauppa herättää henkiin Saimin unohtuneet lapsuusmuistot perheen Turun-ajoilta, ja käy ilmi, että Lucia on itse asiassa hänen kummitätinsä. Miksi yhteys on aikanaan katkennut perheiden välillä?

Lucia ja Tilkku & Tikki ovat pahassa pulassa, sillä liike on kannattamaton ja pahaksi onneksi ystävällinen vuokraisäntä on menehtynyt. Nyt Turun elinvoimajohtajana toimiva uusi vuokraisäntä haluaa Tilkun & Tikin mahdollisimman nopeasti pois uusien tuulien tieltä. Saimi teroittaa oitis sapelinsa ja käy taistoon kummitätinsä ja tämän pikku yrityksen pelastamiseksi.

Tähän saakka kuvio siis tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen hyvän mielen romaaniksi. Mutta Kristoffersson ja Toivonen eivät lähde fiilistelemään kädentaitojen ja perinteisen kivijalkakaupan joenrantaidyllillä, vaikka kaupan kellarissa pieni käsityöryhmä kokoontuukin ja jopa Saimi ryhtyy innoissaan ompelemaan itselleen vaatetta.

Sen sijaan kirjailijat marssittavat näyttämölle yhä uusia henkilöitä ja juonikuvioita. Selvitellään kadonneen testamentin arvoitusta, sekaannutaan pikamuotibisnekseen ja suomalaiseen megayritykseen, remontoidaan jokilaivaravintolaa, ratkotaan sukuhistorian salaisuuksia ja Saimin värikkään perheen kimurantteja ihmissuhteita. Kaiken lomassa Saimin sydämenasiatkin vaativat osansa.

Hyvän mielen romaaneiden yleisestä linjasta poiketen Kangaskauppa joen varrella -romaanissa on siis hyvinkin runsaasti erilaisia juonikuvioita ja jännitteitä. Se koituu lopulta koko teoksen ongelmaksi. Jännitteitä on niin paljon, että kokonaisuus leviää ja menettää jännitteensä. Koska realismillekin viitataan iloisesti kintaalla, osa ratkaisuista livahtaa fantasian puolella. Onpa mukana jopa meedio! Vähemmilläkin aineksilla olisi selvitty.

Ylenpalttisen runsauden ja nopeiden juonenkäänteiden takia keskiössä oleva Saimi jää jotenkin etäiseksi, enkä päässyt hänen ajatuksenjuoksustaan ihan perille. Kaikkia Saimin valintoja en myöskään pystynyt kakistelematta nielemään. Loppuratkaisuista (niitäkin on useita eri juonihaarojen takia) osa on kuitenkin raikkaita ja ainakin vähemmän ennalta arvattavia.

Kristoffersson ja Toivonen julkaisevat seuraavan yhteisen romaaninsa jo tulevana syksynä. Nämä sanat ovat vain sinulle on ”kahden aikatason romaani tämän päivän kustannusmaailmasta ja rakkauden sitkeästä liekistä toisen maailmansodan kylmimmissä varjoissa”. Esittelytekstin perusteella luvassa on jälleen kosolti aineksia sisältävä teos. Historiallisen aikatasonsa takia se vaikuttaa kiinnostavalta, eikä kustantamomaailmakaan yhtään haittaa!

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella
Bazar 2025. 415 s.
Äänikirjan lukija Anni-Maija Koskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä

 

Virginie Grimaldi (s. 1977) on Ranskan myydyimpiä kirjailijoita. Grimaldi perusti vuonna 2009 Femme Sweet Femme -nimisen blogin (2009–2018), jonka ansiosta hän pystyi aloittamaan ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Ensimmäisiä Grimaldin teoksia luonnehdittiin chick litiksi ja hyvänmielen kirjallisuudeksi. Esikoisromaani Le premier jour du reste de ma vie ilmestyi vuonna 2015.

Suomeksi Grimaldin romaaneja on ilmestynyt toistaiseksi neljä kappaletta. Kansikuvia katsellessani huomasin, että ne näyttävät kyllä tutuilta, eli olen niitä katalogeissa ja somessa nähnyt, mutta en ole tullut koskaan tarttuneeksi. Tuoreimmasta eli Hyvä elämä -romaanista sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja sen innoittamana päätin kuunnella sen äänikirjaversion.

Varhaiskeski-ikäiset sisarukset Emma ja Agathe tapaavat muutaman vuoden tauon jälkeen toisensa. Rakastettu isoäiti on kuollut, ja heidän lapsuutensa turvasatama Baskimaalla on menossa myyntiin. He haluavat vielä kerran viettää yhden ihanan viikon hyvien muistojensa parissa. Ainakin Emma toivoo, että viikko myös korjaisi heidän turhaan rikkoutuneet keskinäiset välinsä.

Nykyhetken kuvauksen lomassa kulkevat takaumat, joissa siskokset ovat vuoron perään äänessä. Takaumat alkavat vuodesta 1985, jolloin Emma on viisivuotias ja Agathe syntyy. Näiden osien kautta lukijalle avautuu näkymä naisten lapsuuteen ja nuoruuteen. Samalla selittyy, miksi Emma on aina ollut niin suojeleva pikkusiskonsa suhteen ja miksi välit aikanaan rikkoutuivat.

Millaisista tapahtumista ja traumoista on kyse, paljastuu siis vähitellen. Niitä en lähde tässä nyt enempää avaamaan, sillä niiden hidas kuoriutuminen esiin on keskeinen osa romaanin viehätystä. Rakenne jo itsessään erottaa tämän teoksen kevyimmästä viihteestä.

Kieltämättä omat odotukseni olivat hieman vinossa teoksen suhteen. Odotin jotain kepeää ja hauskaakin, mutta sain hyvin käsiteltyä ja kauniisti kirjoitettua elämän tummaa puolta kuvaavan kertomuksen. Huumoriakin toki on mukana keventämässä. Lopussa itkin pikkuisen.

Kyse on pohjimmiltaan sisaruudesta, keskinäisestä huolenpidosta ja ystävyydestä. Mielenkiintoisesti Emman ja Agathen ikäero ja luonteiden erilaisuus johtaa heidän muistojensa erilaisuuteen. He ovat eläneet samassa perheessä hyvin tiiviisti yhdessä, mutta miltä kaikki näyttää jälkikäteen, kun yhdessä muistellaan. Kyse on myös vanhempien ja lasten suhteesta. Lapset ovat ällistyttävän lojaaleja vanhemmilleen. Mutta miksi Emma ei voi antaa anteeksi äidilleen, vaikka Agathe voi? Sekin saa uskottavan selityksensä.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä (Une belle vie)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Otava 2025. 314 s.
Äänikirjan lukija Satu Paavola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

E. L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu

 

Ekotrilleri Sinilintujen kutsu aloittaa Murroksen äärellä -nimisen romaanitrilogian. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 2027–2030 eli aivan lähitulevaisuuteemme. Ilmastokriisi on viimeistään ylittämässä rajan, jonka jälkeen sen hillitsemiseksi ei enää ole tehtävissä mitään. Ehkä raja on jo ylitettykin. Kyse ei kuitenkaan, valitettavasti, ole dystopiasta, vaan romaanissa kuvattavat katastrofit ovat jo täällä.

Vuonna 2027 tulimyrsky pyyhkäisee yli Yhdysvaltojen Washingtonin osavaltion vuoristoseudulla sijaitsevan South Cle Elumin kylän. Viranomaiset epäonnistuvat evakuointiohjeistuksessa ja metsäpalon hallinnassa, ja Nadian viisihenkinen perhe päätyy tulimeren syövereihin.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomessa järjestetyissä eduskuntavaaleissa Kokoomus saa vaalivoiton, joka nostaa puolueen tuoreen puheenjohtaja Noora Holmbergin pääministeriksi. Noora on kokematon poliitikko mutta raudanluja talousammattilainen, jolla on kirkas käsitys siitä, ettei ilmastokriisin hoitamista voi ohittaa Suomen etuja ajettaessa. Mutta miten sovittaa yhteen oman valtion edut ja yhä nopeammin lähestyvän globaalin katastrofin torjunta?

Vuonna 2030 järjestetään kansainvälinen ilmastokokous Filippiinien pääkaupungissa Manilassa. Presidentille tulleen esteen takia Noora edustaa kokouksessa Suomea. Samaan kokoukseen saapuu myös metsäpalosta hengissä selvinnyt ja päällisin puolin toipunut Nadia poikansa Danielin kanssa. Nadia käyttää kokouksessa edustamansa ympäristöjärjestön puheenvuoron.

Tuttuun tapaan kokous on jäämässä tuloksiltaan laihaksi. Kesken Nadian puheen tilanne saa kuitenkin odottamattoman käänteen. Kaikkien ennusteiden vastaisesti taifuuni on pyyhkäisemässä Manilan yli. Kokous keskeytetään ja koko kaupunki yritetään evakuoida. Kuten arvata saattaa, seurauksena on kaaos. Kaikki kokoukseen osallistuneet valtioiden päättäjät päätyvät autioon hotelliin myrskyn keskelle. On aika puristaa kokoon sopimus, joka pelastaa sen, mitä vielä pelastettavissa on.

Ainakin Sinilintujen kutsu sai aikaan aivotoimintaa. Aloitin kirjan kuuntelun lauantaiaamun kotiaskareiden kyytipoikana. Aloitus onkin väkevä, sillä liikkeelle lähdetään Nadian perheen kotoa, jossa kiivaasti pakataan seuraavan päivän lähtöä varten. Perhe on päättänyt lähteä Nadian lapsuudenkotiin Seattleen, varmuuden vuoksi. Aamulla tilanne on kuitenkin paljon pahempi kuin he ovat arvioineet, ja kun lähtö viivästyy, seuraukset ovat katastrofaaliset. Jos on uutisia seuratessaan miettinyt, millaista olisi joutua keskelle hurjana riehuvaa metsäpaloa, voi tämän kirjan avulla siihen eläytyä vähän liiankin hyvin!

Toimintakohtaukset eli sekä metsäpalon että taifuunin kynsiin joutuneiden ihmisten kamppailu äärimmäisiä luonnonilmiöitä vastaan on trillerissä kuvattu suorastaan mestarillisesti. Niille osuuksille olen valmis antamaan täyden kympin.

Romaanissa on kuitenkin myös pitkiä puuduttavia jaksoja. Ensinnäkin Noora Holmbergin päätyminen Suomen pääministeriksi ja vaaleja seuranneet hallituksenmuodostuskuviot eivät jaksaneet sytyttää. Noorassa ainoa kiinnostava seikka on hänen perheensä, mutta ei siinäkään ainakaan vielä tässä sarjan ensimmäisessä osassa ole tarpeeksi kipinää ollakseen osa trilleriä.

Toinen valitettavan pitkäveteinen jakso on taifuunin kurittamassa kaupungissa suojautuvien valtionpäämiesten ja -naisten kokousselostus, joka jatkuu ja jatkuu. Ei juurikaan lohduta, että käsitellyt kysymykset ovat huolella tutkimuksella vahvistettua faktaa ja että keskustelu noudattelee hyvinkin realistista kulkua. Öljyntuottajamaiden edustajat kapinoivat ja köyhien kehittyvien maiden edustajat vaativat oikeudenmukaisuutta ja niin edelleen.

Olen saanut ennenkin silmilleni syytöksiä piittaamattomuudesta, kun olen antanut palautetta opettavuuden ja saarnaavuuden vaikutuksista kaunokirjallisuudessa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jakaisi huolta maailman tilasta ja tuntisi suurta ahdistusta seuratessani tänäkin päivänä ilmastokriisiin liittyvää uutisointia tai vaikka vain katsoessani ikkunastani ulos lumettomaan talvimaisemaan.

Sisällöllisesti asia on luonnollisesti elintärkeää, mutta sen tuominen osaksi fiktiivistä trilleriä on vähintäänkin pulmallista. Faktat ja visiot pitäisi pystyä nivomaan sujuvaksi osaksi tarinaa, sillä luennot ja tilastotiedot eivät jännitysromaanin osina yksinkertaisesti ole toimivia. Niiden vaikutus on helposti päinvastainen kuin on kirjoittajan tarkoitus. Sinilintujen kutsussa esitetään huolella perusteltu ja toimivalta vaikuttava ratkaisumalli ilmastokriisiin, mutta lukijan kärsivällisyyttä koetellaan luvattoman paljon.

Trillerin nimi ”Sinilintujen kutsu” jäi minulle arvoitukseksi. Jossakin sivulauseessa Nadia toteaa kutsuneensa tyttäriään sinilinnuiksi, mutta miksi se on nostettu romaanin nimeksi, ei auennut (minulle). Nimi ei mielestäni tee romaanin hurjalle ja asiapitoiselle sisällölle oikeutta vaan vie odotukset jonnekin fantasiagenren suuntaan. Kati Halosen suunnittelemaa kanttakin pitää katsoa tarkasti, koska ensivaikutelma on petollisen pastellinen.

Arvoitus on myös kirjailija E. L. Silvola-Carter. Kyse on ymmärtääkseni kirjailijanimestä, jonka taakse kätkeytyy ainakin yksi, ellei kaksikin tekijää. Kustantamon sivuilta ei lisätietoa heru. S&H Kustannus Oy on vuonna 2024 perustettu ”pieni ja ketterä kustannusyhtiö, joka on erikoistunut julkaisemaan tietofiktiota”. Toistaiseksi Sinilintujen kutsu on kustantamon ainoa julkaistu teos. Kustantamon yhteystiedoista ei löydy henkilönimiä, mutta yrityksen tietoja hakemalla selviää, että kustantamossa päätöksiä tekevät psykologit Sanna Hyyhö ja Helena Service, jotka taas yhdistyvät Ilmastorintama-yhteisöön. Sinilintujen kutsun on kustannustoimittanut Saara Henriksson.

Sinilintujen kutsu päätyi omaan luettavien kirjojen pinooni saatuani yhteydenoton Ava Nummiselta, joka tarjosi teosta luettavaksi. Numminen on kirjoittanut teoksesta esittelyn Psykologi-lehden sivuille. Tekstin yhteydessä Numminen esitellään näin: ”Kirjaesittelyn kirjoittaja Ava Numminen-Päiväläinen on ilmastoahdistusta poteva työterveyspsykologi, kognitiivinen psykoterapeutti, laulunopettaja, Myrskyvaroitus ry:n perustajajäsen ja Climate Leadership Coalition -organisaation henkilöjäsen”. 

Kirjailijanimen käyttöön on varmasti yhtä monta syytä kuin on kirjailijanimiäkin, enkä millään muodoin kyseenalaista käytäntöä. Uteliaisuutta ne toki herättävät, mutta tärkein on tietysti aina itse teos. Tässä tapauksessa salaperäisyyden verho tuntuu olevan kovin tiheä ja laaja, koska kustantamokin verhoutuu sen poimuihin. Eniten minua tässä kokonaisuudessa kiinnostaa, kenen näppäimistöltä oikein ovat peräisin nuo erinomaiset katastrofikohtaukset, jotka voisi suoraan filmata. Ovatpa kenen hyvänsä, kyse on kovan luokan toimintakirjoittajasta, se on selvää.

Sinilintujen kutsu siis sai aikaan erilaista pohdintaa ja netin kaivelua, mitkä aina ovat minusta positiivisia juttuja. Koska kyse on trilogian aloitusosasta, kirjassa viritellään jonkin verran jo seuraavan tai seuraavien osien jännitteitä. Miten ilmastokokouksen yllätyspäätös otetaan maailmassa vastaan, jää nähtäväksi. Hankaluuksia lienee luvassa.

E. L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu (Murroksen äärellä 1)
S&H Kustannus 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.