Nick Cave: Bunny Munron kuolema

 

Jäi vähän epäselväksi minulle, miten lukupiirimme tammikuun kokoontumisessa päädyttiin valitsemaan helmikuun kirjaksi Nick Caven Bunny Munron kuolema (tai jokin tai jotkut muut hänen teoksensa). Olin poissa kuuloetäisyydeltä juuri ratkaisevalla hetkellä, kun päätös sorvattiin.

Mutta olipa ajankohtainen valinta. Romaaniin perustuva tv-sarja julkistettiin viime marraskuussa ja on tullut katsottavaksi myös Suomessa Skyshowtime-kanavalla. Sen suhteen joudun olemaan toisen käden tiedon varassa, sillä kyseinen kanava ei kuulu valikoimaamme. Mutta ainakin Helsingin Sanomien arvio sarjasta oli mairitteleva.

Olen aikaisemminkin myöntänyt, että tietämykseni musiikista on naurettavan vähäinen. Sen verran kuitenkin tiesin, että Nick Cave on tehnyt uraa nimenomaan muusikkona. Hänen muu kirjallinen tuotantonsa laululyriikoiden lisäksi tuli minulle yllätyksenä. Eikä sitä nyt vallan hirveästi ole ilmestynytkään, ainakaan musiikkiin verrattuna.

Romaaneja näyttäisi löytyvän kolme: Kun aasintamma näki Herran enkelin (Like, 1992), Bunny Munron kuolema (Like, 2009) ja Balladi pahasta olosta (Like, 2015). Teosten kirjastosaatavuus ei ole mitenkään ylettömän runsas, mutta kaikkia on kuitenkin saatavana. Päädyin lainaamaan Balladin pahasta olosta, jonka sai suoraan Lohjan pääkirjaston hyllystä, ja Bunny Munron kuoleman, joka lähetettiin Turusta asti ja joka on jo käytännössä luettu loppuun (sivut pysyvät koossa enää teipin varassa).

Myönnän, että mitenkään hirveästi nämä teokset eivät vetäneet puoleensa. Balladia pahasta olosta vähän selailin ja silmäilin. Teoksen alkukielinen nimi The Sig Bag Song avaa vähän enemmän sen ideaa kuin suomennoksen. Kirjan jokainen luku alkaa kuvalla lentokoneen oksennuspussin etu- ja takapuolesta, joihin kirjailija on kirjoittanut muistiinpanoja, luonnoksia, ideoita ja piirtänyt kuvia. Ihan mielenkiintoinen idea, ei siinä.

Päädyin sitten lukemaan Bunny Munron kuolemaa, ja on heti kärkeen sanottava, että en sitä olisi missään nimessä tullut ottaneeksi lukuun ilman lukupiiriä. Kiitos siis jälleen loistavalle lukupiirillemme siitä, että kirjallinen yleissivistykseni on täydentynyt ja olen tätäkin lukukokemusta rikkaampi. Lukiessani mietin moneen otteeseen, millaisia kommentteja Bunnyn tempaukset lukupiiriläisistämme kirvoittavatkaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat touko-kesäkuulle vuoteen 2003 Brightonin ja Hoven alueelle ja liepeille. Kaupparatsu Bunny Munro viettää päihteiden ja (prostituoidun ja oman käden avulla harjoitetun) seksin täyteistä yötä hotellissa Brightonin rantakadulla, ja vaimo Libby sekä yhdeksänvuotias Bunny Junior ovat kotona. Kun Bunny seuraavana päivänä saa lopulta hankkiuduttua kotiin ’työmatkaltaan’, hän löytää Libbyn, joka on hirttäytynyt pariskunnan makuuhuoneessa. Koska Bunny on käsittämätön ääliö, myös Bunny Junior näkee hirttäytyneen äitinsä.

Jo tässä vaiheessa lukijalle on selvää, että päähenkilö Bunny Munro ei ole seksiaddikti. Hän on jotain vielä paljon pahempaa, jonkinlainen maanikko, joka ei pysty olemaan hetkeäkään ajattelematta seksiä ja tekemättä käytännössä ihan mitä tahansa saadakseen sitä koko ajan ja paljon. Kuollutta vaimoaan katsoessaankaan hän ei voi olla samalla himokkaasti ihastelematta tämän upeita rintoja. Vaimon kuolemaa seuraavina päivinä tilanne alkaa olla kutakuinkin tämä:

”Näiden päivien aikana Bunny piipahti vessaan yhä useammin ja viipyi siellä yhä kauemmin, koska hän runkkasi määrätietoisen raivokkaasti, omilla mittapuillaan jopa kiihkeästi. Kun hän nyt istuu sohvalla iso lasi skottiviskiä edessään, hänen kalunsa tuntuu ja näyttää vakavan onnettomuuden uhrilta, ehkä pilakuvien nakkisämpylältä, joka ei ole onnistunut ylittämään vilkasta katua.”

Bunny Munro on vahvasti liioiteltu karikatyyri ovelta ovelle kiertävästä lipeväpuheisesta kaupparatsusta, joka myy vaikka polkupyörän barrakudalle (tai vaikka kaksi!). Mies uskottelee itselleen olevansa naisten silmissä täysin vastustamaton ja saavansa puhuttua kenet tahansa kanssaan seksiaktiin missä ja milloin tahansa. Usko on vahva ja uho samaten. Mutta pikku hetkiksi suojukset pettävät ja totuus Bunnyn hurmaustaidoista pilkahtelee esiin surullisena ja ennen kaikkea vastenmielisenä.

Vaimon itsemurha suistaa Bunnyn lopullisesti raiteiltaan, ja hän aloittaa jonkinlaisen itsetuhoisen amokin ympäri kaupunkia karttanaan asiakasluettelo ja kartanlukijanaan yhdeksänvuotias Bunny Junior, joka rakastaa isäänsä suunnattomasti mutta joka hämmentyy tämän poukkoilevasta ja viinanhuuruisesta kaahotuksesta.

”Kun isä hassuttelee, hän on ehdottomasti repäisevän hauska – katsokaa vaikka nyt, kuinka hän loikkii housut nilkoissa alas tuon ränsistyneen talon portaita keskelle pihaa, joka on täynnä hajonneita jääkaappeja ja kylpyammeita ja rojua. Kenen muun isä pystyy tuollaiseen!”

Bunny Junior on kirjan toinen näkökulmahenkilö, joka tasapainottaa Bunnyn yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaa itsetuhoa. Bunny Junior on taitava säilömään muistinsa lokerikkoon monenkirjavia faktoja, joita hän lukee äidiltä lahjaksi saamastaan tietosanakirjasta. Aikuisten maailmaa on kuitenkin mahdotonta avata rakkaan tietosanakirjan avulla, eikä isästä saa irti mitään järkevää.

Caven tyyli tuo mieleen niin sanotun likaisen realismin, jossa ei kaihdeta ihmiselämän inhottavimpien ja vastenmielisimpien yksityiskohtien suoraviivaista kuvailua. Kohtaus, jossa Bunny ja Bunny Junior käyvät katsomassa keuhkosyöpään kuolemassa olevaa Bunny Senioria tämän kerrostaloyksiössä, on jonkinlainen likaisen realismin huipentuma. Samalla se antaa lukijalle jokseenkin suoraviivaisen vinkin, miksi Bunny on niin perustavanlaatuisesti vinksahtanut kuin on.  

Lisäksi Cave hyvän tarinankertojan elkein liioittelee ja kärjistää armottomasti, ja monet kohtaukset päättyvät absurdeihin, tragikoomisiin käänteisiin. Bunnyn vaivaannuttavan epätoivoinen ja itsetuhoinen säntäily on myös jostain kulmasta katsottuna huvittaa. Sitten lukija taas äkkiä muistaa, kuten Bunny itsekin aina silloin tällöin, että matkassa kulkee myös alaikäinen lapsi, joka on juuri traagisesti menettänyt äitinsä ja traumatisoitunut siitä pahasti. Ja hymy hyytyy.

Samaan aikaan Bunnyn ja pojan loppukiertueen kanssa Britanniaa piinaa outo sarvipäinen talikkosarjamurhaaja, joka tuntuu vääjäämättä lähestyvän Brightonia pohjoisesta. Sekä isä että poika aistivat eri tavoin edesmenneen Libbyn läheisyyden. Bunny Junior selvittääkin tietosanakirjastaan, mitä tarkoitetaan kuolemanrajakokemuksella. Ennen kuin ollaan romaanin lopussa, myös Bunny saa osansa sitä herkkua.

Bunny Munron kuolema on monella tavalla vastenmielinen romaani, mutta se veti silti syövereihinsä ja vaati lukemaan loppuun. Kustantamo on painanut takakanteen määritelmän ’kuolettavan hauska satiiri’. Kuolettavasta hauskuudesta en niinkään tiedä, mutta kuten sanottu, kyllä tässä huumoria on, vaikka aika mustaa sellaista.

Entä Bunny Munron kuolema? Se on melkoinen spektaakkeli!

 

Nick Cave: Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro)
Suom. Jukka Jääskeläinen
Like 2009. 238 s.

Lainattu kirjastosta.

Lee Child: Kovassa koulussa

Työttömäksi jäänyt tv-käsikirjoittaja Jim Grant alias Lee Child päätti kokeilla, onnistuisiko häneltä kirjan kirjoittaminen. Hyvin näyttää onnistuneen, sillä vuodesta 1997 Childin Jack Reacher -trillereitä on ilmestynyt kirja per vuosi -tahdissa ja vielä ainakin yksi novellikokoelma kaupan päälle. Kirjoista on tehty elokuvia, joissa Reacheria näyttelee Tom Cruise, ja tekeillä (vai jo valmiinakin?) on myös tv-sarja.

Karisto on julkaissut Childin trillerisarjaa vuodesta 2001 alkaen, joskin kolmannesta osasta alkaen. Kaksi ensimmäistä osaa eli Tappotahti ja Linnoitus on julkaistu myöhemmin. Suomentamistahti on ollut rivakka, ja parhaillaan edetään tasatahtia niin, että uusi romaani saadaan suomeksi samana vuonna kuin alkuperäisteos ilmestyy. Tämän vuoden lokakuussa on tulossa jo 24. Jack Reacher -seikkailu Kuilun partaalla.

Childin trillerit ovat siis ilmeisen suosittuja. Itse en ole tullut niihin tarttuneeksi, enkä ehkä olisi sitä vieläkään tehnyt, ellen olisi joskus ostanut Kovassa koulussa -teosta äänikirjana. Parhaillaan urakoin äänikirjavarastoa pois alta, ja niinpä Child tuli kuunteluvuoroon. Kovassa koulussa on 21. Jack Reacher -trilleri, mutta arvelenpa päässeeni aika hyvin jutun juonesta kiinni.

Jack Reacher on entinen (?) Yhdysvaltain maavoimien sotilaspoliisi. Kovassa koulussa alkaa ja loppuu samanlaiseen kohtaukseen eli siihen, että Reacherille ojennetaan salainen ansiomitali isänmaan hyväksi tehdystä työstä 1990-luvun lopulla. Reacheria luonnehditaan kovaksi mutta reiluksi kaveriksi, ja ainakin tämän kuuntelemani teoksen perusteella sen voin allekirjoittaa. Reacher on monin tavoin ylivertainen vastustajiinsa nähden, mutta hän ei tapa huvikseen vaan ainoastaan silloin, kun maan eli Yhdysvaltain etu sitä vaatii tai tilanteesta ei ole muuta ulospääsyä.

Childin teosten tyyliset vakoilu- ja toimintatrillerit eivät ole ominta kirjallisuuttani, ja luen niitä todella harvoin nykyään. Kovassa koulussa alkaa niin hitaasti, että sen kesken jääminen olisi luettuna ollut hyvin todennäköistä. Kuunneltavaksi se on kohtalainen välipala, joka ei kummoistakaan muistijälkeä tulle jättämään.

Reacher kutsutaan mitalin ojentamisen jälkeen esimiehensä luo saamaan uutta käskyä. Hänet komennetaan jatkokoulutukseen siviilivarusteissa. Perillä käy ilmi, että hänen lisäkseen paikalla on vain kaksi muuta koulutettavaa, jotka ovat peräisin CIA:sta ja FBI:stä. Tehtävä on tärkeä ja huippusalainen, mutta hyvin epämääräinen.

On saatu selville, että Hampurissa on tekeillä suuren luokan kaupat. Lähi-idästä peräisin oleva kuriiri on saanut kotiin vietäväksi viestin, että haluttu tuote maksaa 100 miljoonaa dollaria. Kuriiri on yöpynyt turvatalossa, jossa majailee neljä miestä. Heistä yksi on kaksoisagentti, joka välitti tiedon meneillään olevasta kaupankäynnistä Yhdysvaltojen edustajille. Mutta kuka myy ja ennen kaikkea mitä? Entä kuka on ostaja? Suostuuko se pyydettyyn hintaan?

Seuraa koko joukko spekulointia ja hakuammuntaa, Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä lentelyä ja tosiseikkojen seulontaa. Onnekkaiden yhteensattumien ja taitavan tiedustelun seurauksena tuloksiakin alkaa vähitellen tulla. Avuksi on, että myyjä tekee Hampurissa murhan ja jättää muutenkin itsestään seurattavia jälkiä. Valitettavasti Reacher apulaisineen saa myös uusnatsijärjestön edustajat kiinnostumaan kaupankäynnistä, joten kauppatavaraa ja myyjää jahtaavat pian useat kilpailevat joukot. Lisäksi Saksan poliisissakin on epäluotettavaa ainesta.

Aikaa on niukalti eikä kaksoisagenttiakaan saisi paljastaa, mutta samalla pitää tehdä tehokkaasti tulosta. Tehtävä on poikkeuksellisen hankala, koska vastustaja pysyy pitkään arvoituksena, samoin kauppatavaran todellinen luonne. Kun se lopulta selviää, se onkin melkoinen yllätys. Reacher kumppaneineen joutuu pelastamaan maailman terroristien kammottavalta juonelta.

Juoni on monipolvinen, ja väkeä on liikkeellä runsaasti. Osuvasti Reacher kuvaa tehtäväänsä eräänlaiseksi peliksi, jossa panokset ovat kovia. On otettava riskejä, jotta voidaan saada voittoja. Vaikka aikaa on vähän ja tapahtumat etenevät nopeasti usealla eri suunnalla, tuntuu tarina etenevän paikoin kiduttavan hitaasti. Syynä on Childin tyyli kuvata yksityiskohtia pikkutarkasti ja samalla kuivan suoraviivaisesti.

Kuin pakolliseksi mausteeksi tarinaan on ujutettu kolme seksikohtausta, joissa Reacher toimii herrasmiesmäisesti mutta vailla turhia tunnesiteitä. Seksi on mukava bonus kireätahtisen ja stressaavan tehtävän suorittamisen lomassa. Kovin kuumottavaa se ei tunnu olevan sen paremmin Reacherin, hänen partnerinsa kuin lukijankaan kannalta.

Minusta ei siis tullut Jack Reacher -fania, mutta ymmärrän kyllä, miksi Lee Child on menestynyt tällä konseptilla. Kukapa ei haluaisi olla kuten Jack Reacher, kova mutta reilu?

Lee Child: Kovassa koulussa (Night School)
Suom. Jukka Jääskeläinen ja Marja Mutru.
Karisto 2016. Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 12 h 40 min.

Ostettu.

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu (Berlin noir III)

Brittikirjailija Philip Kerrin toisen maailmansodan tienoille Saksaan sijoittuva Berlin noir

-synkistelydekkarisarjan suomentaminen on edennyt kolmanteen osaansa. Alun perin sarjan pitikin olla trilogia, joten Saksalainen sielunmessu oli sen päätösosa. Sittemmin Kerr on jatkanut sarjaa vielä ainakin kuudella romaanilla.

Saksalaisen sielunmessun alussa tavataan yksityisetsivä Bernie Gunther vuoden 1947 Berliinistä tai oikeammin Berliinin raunioista. Tunnelma on jos mahdollista vieläkin ankeampi ja synkempi kuin kahdessa aiemmassa 1930-luvun loppuun sijoittuvassa osassa. Sodanaikaiset tapahtumat maalaillaan nopein vedoin: Gunther on kuulunut SS-joukkoihin, anonut siirtoa rintamalle ja joutunut venäläisten sotavangiksi sekä paennut sodan jälkimainingeissa vaivihkaa kotiin. Nyt Gunther koettaa selvitä yksityisetsivän työllä, mutta ilman tarjoilijattarena toimivan vaimon saamia ruokalahjoja pariskunta näkisi suoranaista nälkää kylmässä asunnossaan.

Tarina alkaa tyrmäävällä sivujuonteella, jossa Gunter joutuu matkustamaan junalla Berliinin neuvostoliittolaiselle vyöhykkeelle. Junassa Gunther joutuu ilkeään tilanteeseen, joka selviää karmaisevasti ikään kuin puolivahingossa. Varsinainen juoni kuitenkin käynnistyy vasta, kun Gunther saa vieraakseen korkea-arvoisen venäläisen tiedustelu-upseerin. Guntheria pyydetään jaettuun Wieniin selvittelemään monimutkaiseen vakoiluun liittyvää tapausta, jossa hänen entinen kollegansa Saksan rikospoliisista on syytettynä murhasta. Todisteet ovat ilmeiset, ja tehtävä vaikuttaa toivottomalta. Berliinissä on kuitenkin niin ankea tunnelma, että Gunther ottaa tehtävän vastaan.

Suurin osa dekkarin tapahtumista sijoittuukin Itävaltaan ja Wieniin, joka siis Berliinin tavoin oli liittoutuneiden valvontavyöhykkeisiin jakama. Itävaltalaiset sulattavat britit ja amerikkalaiset, vieroksuvat venäläisiä mutta inhoavat avoimesti ranskalaisia miehittäjiä. Olot ovat kaiken kaikkiaan varsin sekavat ja levottomat. Ihmishenki on halpaa, mutta elintarvikkeet ja kulutustavarat arvossaan. Samoin tiedustelutieto.

Gunther tuntee haparoivansa pimeässä, missä vaanivat varjostajat, raiskaajat ja murhaajat. Kohtalokkaan kauniita naisiakin pyörii kuvioissa, eikä Guntherkaan välty heidän ansoiltaan. Kun yksityisetsivä lopulta alkaa hahmottaa, mistä kaikessa oikein on kyse, ollaankin jo melkoisissa vaikeuksissa. Ruumiita tulee ripeään tahtiin. On selvää, että rikokset liittyvät vain vähän aikaa sitten päättyneeseen natsivaltaan ja sotaan.  Samaan aikaan Berliinissä eletään synkkiä historiallisia hetkiä, kun kaupungin saarto alkaa. Onko Guntherilla enää paluuta kotimaahansa ja -kaupunkiinsa?

Berlin noir -sarja ei ole mitään hyvän mielen leppeää lukuviihdettä, vaan kirjat ovat varsin mustanpuhuvia ja synkkiä. Väkivaltaa sen sijaan ei kuvata mitenkään mässäillen, vaikka sitä toki matkan varrelle kosolti mahtuu. En oikein osaa sanoa, mikä näissä kirjoissa minua kiehtoo. Olettaisin, että ne on enemmänkin suunnattu mieslukijoille. Silti olen mielistynyt karheaan ja suoraotteiseen päähenkilöön, jonka sisimmässä kuitenkin kaikesta huolimatta on pehmeitäkin kohtia. Gunther on myös tinkimättömän oikeamielinen, vaikka helppoa se ei ole niissä olosuhteissa, joihin hänet on kohtalo paiskannut. Kohtalo lyö miesparkaa toistuvasti, mutta sisukkaasti hän aina kokoaa itsensä ja jatkaa eteenpäin. Ei ehkä pystypäin ja iloisena, mutta kuitenkin.

Myös kirjojen sijoittuminen lähihistoriaan ja dekkareille epätavalliseen aikaan ja paikkaan on kiinnostavaa. Sodanaikaisesta Saksasta kertovia kirjoja on kosolti, mutta dekkareita lienee vähemmän. Siitä pisteet Kerrille.

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu (A German Requim)

Suom. Jukka Jääskeläinen. Atena 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Berlin noir -sarja:

Liekit Berliinissä (The March Violets) Atena 2012.

Kalpea rikollinen (The Pale Criminal) Atena 2013.

Saksalainen sielunmessu (A German Requim) Atena 2014

The One From the Other. Putnam, 2006. 

A Quiet Flame. Quercus, 2008. 

If The Dead Rise Not. Quercus, 2009.

Field Grey.  Quercus, 2010. 

Prague Fatale. Quercus, 2011.

A Man Without Breath. Quercus, 2013. 

The Lady From Zagreb. Quercus, 2015. 

Philip Kerr: Kalpea rikollinen

Aika tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen suomennetun Bernie Gunther -dekkarin eli brittiläisen Philip Kerrin niin sanotun Berlin noir -sarjan aloitusosan Liekit Berliinissä. Olen silloisessa jutussani esitellyt kirjailijaa ja hänen sarjaansa tarkemmin, joten en nyt palaa niihin tässä tällä kertaa.

Pidin tuosta aloitusosasta melkoisesti, ja päätin pyytää kustantajalta kakkososastakin arvostelukappaleen. Kalpea rikollinen taisi ilmestyä jo kesällä, mutta nyt oli sen vuoro lopultakin päästä luettavaksi. Aloitusosassa tapahtumat sijoittuvat olympiakesän 1936 Berliiniin, ja tällä kertaa keskiössä ovat Kristalliyötä edeltävät viikot vuonna 1938. Yksityisetsivä Bernie Gunther on ottanut itselleen kumppanin, ja etsivätoimistolla tuntuu muutenkin menevän kohtalaisen hyvin. Natsien hallitsemassa Saksassa ihmisiä katoaa varsin tiheään, joten töitä riittää. Yksityiselämä sen sijaan on yhtä ilotonta kuin viime kerrallakin.

Bernie Gunther ei voi sietää natseja eikä heidän politiikkaansa. Hän ei myöskään vaivaudu peittelemään tunteitaan mitenkään, mutta siitä huolimatta hänen palveluksensa tuntuvat kelpaavan varsin korkea-arvoisille natsipomoille. Kun Berliinissä alkaa riehua eläimellinen sarjamurhaaja, joka valikoi hirmutekojensa uhrit huolella mahdollisimman tyylipuhtaiden arjalaisneitsyiden joukosta, taivutellaan Gunther palaamaan ainakin väliaikaisesti Berliinin rikospoliisin palvelukseen.

Hieman nihkeästi tarina lähtee liikkeelle. Gunther palkataan selvittämään kiristystapausta, jossa rikasta leskirouvaa kiristetään tämän ainoan pojan homosuhteen paljastamisella. Kyse ei olekaan vuoden 1938 Saksassa ihan vaarattomasta asiasta. Gunther tutustuu pikaisesti tämän tehtävän puitteissa klinikkaan, jossa homoja hoidetaan jokseenkin arveluttavilla menetelmillä. Kuten arvata saattaa, alun ensin merkityksettömältä vaikuttava episodi osoittautuu myöhemmin tärkeäksi.

Sarjamurhaaja ehtii kammottavalla tavalla murhata koko joukon nuoria berliiniläistyttöjä, ennen kuin Gunther vastahakoisine apulaisineen alkaa päästä jäljille. Rituaalimurhan kaava näyttää viittaavan suoraan juutalaiseen syylliseen, mutta Gunther ei suostu nielemään hänelle tyrkytettyjä ’totuuksia’. Tutkimusten edetessä Gunther törmää mitä irvokkaimpiin natsien puuhiin, ja kaikki huipentuu karmeaan Kristalliyöhön.

Natsi-Saksa juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista on varsin pelottava tausta dekkaritarinalle. Jo pelkkä miljöön ja sen tunnelman kuvaus tekee kirjasta hyytävän. Gestapo vierailee yhä tiheämmin öisissä asunnoissa. Sodan lähestyminen on selvästi aistittavissa, eivätkä suinkaan kaikki saksalaiset odota sitä iloiten. Itse juoni etenee jälleen tyylipuhtaaseen kovaksikeitettyyn tapaan. Ruumiita tulee tiheään tahtiin, mutta niiden äärelle ei jäädä tunteilemaan. Toisaalta huumorikin on tummaa ja pidättyvää, eihän siihen juuri aihetta löydy.

Kyseessä ei ole mikään hyvän mielen dekkari, mutta jostain syystä tämän tyylilajin kirjakin aina silloin tällöin nautittuna tuntuu dekkarinystävälle putoavan. Jään odottelemaan seuraavaa Gunther-suomennosta. Jos sarja käännetään ilmestymisjärjestyksessä, ollaan seuraavassa kirjassa jo toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa.

Philip Kerr: Kalpea rikollinen (The Pale Criminal) Berlin Noir II

Suom. Jukka Jääskeläinen. Atena 2013. 318 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Luin tämän Philip Kerrin dekkarin Liekit Berliinissä aivan kylmiltään, tietämättä mitään kirjailijasta tai kirjasta etukäteen. Sen verran olin aihetta silmäillyt, että tiesin odottaa 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa kovaksikeitettyä dekkaria. Kirja olikin melkoinen lukukokemus, ja tätä esittelyä varten turvauduin sitten vanhaan kunnon Googleen saadakseni edes jotakin lisätietoa kirjailijasta ja kirjasarjasta, jonka aloitusosasta tässä on kyse. Tiedoksi vain, että aion lukea kaiken, mitä suomennetaan, ja kenties jotain englanniksikin. On nimittäin kyse melkoisesta tapauksesta ainakin dekkarigenren sisällä.

Mielenkiintoista taustatietoa sitten löytyikin. Antoisin lähde on The Telegraph -lehden haastattelu noin vuoden takaa. Philip Kerr on syntynyt Skotlannissa vuonna 1956 ja opiskellut lakia ja filosofiaa. Koska akateeminen ura ei auennut, mies heittäytyi mainosalalle, jossa kaikki hänen mukaansa 1980-luvulla tuntuivat kirjoittavan romaania. Kerrin läpimurtoteos on juuri tämä samainen Liekit Berliinissä eli March Violets, joka ilmestyi vuonna 1989. Samaan Berlin Noir -sarjaksi nimettyyn trilogiaan kuuluu vielä kaksi muuta yksityisetsivä Bernie Guntherista kertovaa dekkaria, The Pale Criminal (1990) ja A German Requim (1991). Näistä edellinen sijoittuu vuoteen 1938 ja jälkimmäinen heti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Trilogia valmistui siis hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen Kerr ryhtyi kirjoittamaan muuta. Viidentoista vuoden tauon jälkeen Kerr suostui palaamaan vanhan sankarinsa pariin. Sittemmin Bernie Gunther -dekkareita on ilmestynyt vielä viisi, ja kuudes julkaistaan ensi vuonna. Näissä uudemmissa kirjoissa Gunther mm. jäljittää natsirikollisia sodan jälkeisenä aikana, mutta toistaiseksi viimeisimmässä teoksessa Prague Fatale palataan vuoteen 1942.

Liekit Berliinissä sijoittuu kesään 1936, jolloin pidettiin kuuluisat Berliinin olympialaiset. Aloitussivuilla yksityisetsivä Bernie Gunther ällistelee, miten kaupungista siivotaan pahimmat antisemitismin merkit piiloon olympiaturistien ja kansainvälisten toimittajien silmiltä. Tapahtumat eivät suoraan liity mitenkään olympialaisiin, mutta ne vaikuttavat taustalla. Hienosti juoneen on saatu sellainenkin kiemura, että Bernie jututtaa yhtä tietolähdettään katsomossa samaan aikaan kun Jesse Owens juoksee legendaarisen juoksunsa saksalaisyleisön hurratessa mutta Hitlerin aition loistaessa tyhjänä.

The Telegraphin haastattelussa Kerr kertoo saaneensa idean Gunther-romaaneihinsa pohdittuaan, mitä olisi syntynyt, jos Raymond Chandler olisi aikanaan asettanut sankarinsa Los Angelesin sijaan Berliiniin. Jopa minä osasin lukiessani vetää yhtäläisyysmerkkejä Philip Marlowen ja Guntherin hahmojen välille, ja Kerr myös suoraan viittaa esikuvaansa teoksessa. Gunther tietää olevansa kliseinen yksityisetsivä. Olen laiskasti lukenut Chandlerini, joten sen kummempia vertailuja en voi tehdä, eivätkä ne toki ole tarpeenkaan.

Gunther on entinen poliisi, joka on irtisanoutunut työstään sen käytyä poliittisista syistä sietämättömäksi. Potkut ja pahempaakin olisi varmaan seurannut pian, sillä Gunther ei voi sietää natseja eikä voi pitää suutaan kiinni. Mies on keski-ikäinen leski, yksinäisen suden perikuva. Tapahtumat lähtevät rullaamaan, kun Gunther saa toimeksiannon rikkaalta berliiniläiseltä terästeollisuusmieheltä. Miehen ainoa tytär ja vävy on ammuttu vuoteisiinsa, talo tuikattu tuleen ja kassakaapin ovi jätetty auki. Kassakaapista on kadonnut arvokas timanttikääty, jonka teollisuusmies haluaa tunnesyistä takaisin. Poliisille siitä ei kuitenkaan haluta kertoa. Gunther haistaa nopeasti palaneen käryä ja ryhtyy jäljittämään korua sekä selvittämään vastoin toimeksiantoaan, keitä murhatut oikein olivat. Pian ruumiita alkaa tulla lisää ja Gunther huomaa tallanneensa isojen kihojen varpaille. Kun hänet kutsutaan tapaamaan itseään Hermann Göringiä, alkavat tapahtumat saada todella pelottavia käänteitä. Huipentumana on vaarallinen tehtävä pahamaineisessa Dachaun keskitysleirissä! En ole mokomaa koskaan lukenut. Voiko karmaisevampaa tilannetta kuvitella? Onnekkaan sattuman kautta Gunther löytää massiiviselta leiriltä tarvitsemansa ja pääsee pois, mutta mitenkään onnellisissa tunnelmissa tarina ei pääty. Kerr sanookin: ” Besides, I’d spent too long leafing through all this stuff about the Nazis. It was like being in their company and after finishing each book I felt I needed a shower.” En yhtään ihmettele!

Vuoden 1936 Saksa ja Berliini ovat melkoinen näyttämö dekkarille. ”Tavalliset” rikokset, kuten ryöstö ja murha saavat aivan toisenlaisen kehyksen mittavampien ja kammottavampien rikosten rinnalla. Gunther vitsaileekin synkästi, että kadonneisiin henkilöihin erikoistuneella yksityisetsivällä totisesti töitä riittää. Gestapo, SA ja SS sekä muut valtion organisaatiot, jotka nimellisesti turvaavat kansaa ja valtiota, kylvävät tuhoa ympärilleen ennennäkemättömällä tavalla. Kaikki ovat peloissaan ja vaarassa, pahiten tietysti juutalaiset, mutta myös muut ”epäilyttävää ainesta edustavat”, kuten vaikkapa homot. Kuka tahansa naapuri voi olla ilmiantaja.

Juoni on monipolvinen, ja paikoin taisin pudota kärryiltäkin, mutta eivätpä kirjan henkilötkään niillä aina niin tukevasti istu. Paljon Gunther saa selville onnekkaiden sattumien avulla, mutta toki suhteistakin on apua. Kovat otteet ovat totisesti sallittuja.

Kerr on kirjoittanut myös joukon lastenkirjoja, joista on suomennettu ainakin Lampun lapset -nimistä sarjaa Tammen kustantamana.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä (The March Violets)

Suom.Jukka Jääskeläinen. Atena 2012. 304 s. 

Paul Torday: Ventovieras

”Hyvin harva meistä tietää, keitä me oikeastaan olemme.”

Ennen tarttumistani romaaniin Ventovieras en ollut kuullutkaan (!) englantilaisesta kirjailijasta nimeltä Paul Torday. Tuskin oli moni muukaan suomalainen lukija, ei sen puoleen. Tordayn kirjallinen ura vaikuttaa mielenkiintoiselta. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1946 ja julkaissut ensimmäisen romaaninsa 59-vuotiaana. Varsin myöhään alkanutta kirjailijan uraa on edeltänyt menestyksekäs työskentely liikemiehenä. Tähän mennessä teoksia on ilmestynyt kuusi kappaletta.

Esikoiskirja oli humoristinen ja satiirinen teos Salmon Fishing in the Yemen (2006), josta on tehty elokuva tänä vuonna. Youtubesta löytyvien trailerien perusteella elokuva onkin mitä mainioin! Pistäkää mieleen!  Romaanin idea on syntynyt kirjailijan kahden kiinnostuksen kohteen, perhokalastuksen ja orientin, yhdistämisestä. Kirja oli menestys ja voitti parikin merkittävää palkintoa Britanniassa. Toinen teos on nimeltään The Irresistible Inheritance of Wilberforce ja kertoo miehestä, joka juo itsensä hengiltä. Näiden tietojen valossa ensimmäisenä Tordayn tuotannosta suomennettu kolmas teos Ventovieras vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin edeltäjänsä, jotka nekin ovat olleet erilaiset keskenään. Hyvin monipuolinen kirjailija siis on kyseessä.

Ventovieraassa keskeisiä teemoja ovat avioliiton anatomian lisäksi mielisairaus, lähinnä skitsofrenia, sen hoito ja ilmeneminen, sekä rasismi. Teemat vaikuttavat raskailta ja vaikeilta viihteellisen teoksen pohjaksi, mutta jotenkin Torday onnistuu koukuttamaan lukijan kirjan äärelle niin, että kesken jättäminen ei edes käväise mielessä. Teemat on nimittäin kudottu hyvinkin psykologisesti jännittävään avioliittotarinaan, jota on höystetty goottilaisella tunnelmalla, skotlantilaisilla maisemilla ja peribrittiläisellä herrasmieskerhon sisäänpäin lämpiävällä ilmapiirillä sekä – murhilla.

Kymmenen vuoden etäisen ja kylmähkön avioliittovuoden jälkeen Elizabeth alkaa huomata miehessään Michaelissa yllättäviä muutoksia. Mies tuntuu kuin heräävän eloon pitkän horroskauden jälkeen. Elizabeth on ihmeissään mutta ikionnellinen. On kuin he vasta nyt rakastuisivat toisiinsa oikeasti. Onnea ei kuitenkaan kestä kovin pitkään, sillä vähitellen Elizabethille alkaa valjeta kauhea syy Michaelin muutokseen ja menneisyyden salat paljastuvat yksi toisensa jälkeen.

Torday on ottanut melkoisen riskin kirjansa rakennetta suunnitellessaan, sillä teos alkaa suorastaan rikollisen kyllästyttävästi. Toisiinsa leipiintynyt pariskunta vierailee kaukaisten ja epämiellyttävien tuttaviensa kartanossa ja mies on näkevinään yhdessä porrastasanteen maalauksessa salaperäisen hahmon. Mutta jos lukija jaksaa kahlata tapahtumaköyhien aloituslukujen läpi, hänet palkitaan. Tarina alkaa vetää kuin huomaamatta. Torday kertoo tarinaan kahdesta näkökulmasta, ja sekä Michael että Elizabeth pääsevät vuoroin ääneen. Samat tapahtumat kuvataan osin kahdesta näkökulmasta, ja ne näyttäytyvät lukijalle paikoin hämmentävän erilaisina. Kumpi kertojista on epäluotettava? Vaikka tähän kysymykseen saakin ennen loppua vastauksen, odottaa silti malttamattomana loppuratkaisua.

Rasismikuvio kytkeytyy kuvaan Michaelin Lontoon-työpaikan kautta. Hän avustaa osa-aikaisesti Crouchers-nimisen klubin sihteeriä. Klubin sääntöihin kuuluu, että uudeksi jäseneksi otetaan herrasmies, jota joku klubilainen ehdottaa ja viisi muuta kannattaa. Nyt Michaelin ystävä haluaa klubin jäsenyyden intialaistaustaiselle tohtoriystävälleen. Klubi jakautuu kahteen leiriin. Osa kannattaa uudistumista, toiset torjuvat Patelin jäsenyyden vedoten hatarasti perinteisiin, vaikka syynä oikeasti on selkeä rotuennakkoluulo. Michael kiihtyy aiheesta kovasti. Hän ei voi sietää brittien tekeytymistä puhdasverisiksi, koska heidän perimänsähän on peräisin Pyreneiltä! Tämä ajatus taas liittyy Michaelin omiin omituisiin kokemuksiin lapsuudessa, jonka hän on viettänyt sukutilallaan Ylämaalla. Vanha, rapistuva metsästysmaja on kuin suoraan goottilaisesta kauhuromaanista. Ei ihme, ettei Elizabeth ole siellä koskaan viihtynyt.

Kun kirjan loppupuolella ensin Michaelin lääkäri katoaa ja tapahtumat muutenkin kiihtyvät varsin hurjiksi, mukaan tulee myös dekkarin aineksia. Täysin maallisin keinoin kaikkea ei saada selville, ja poliisikin on ymmällään tarinan fantasiaelementtien äärellä! Kuvailuni perusteella saa kirjasta ehkä keitosmaisen käsityksen, mutta mielestäni se on taitavasti rakennettu tarina, joka jää pitkään askarruttamaan mieltä.

Google antaa hakusanoilla ”Paul Torday Ventovieras” tulokseksi kunnioitettavan listan blogiarvioita, mutta vain yhden lehtiarvion löysin, nimittäin Janne Mäkelän Ruumiin kulttuuriin kirjoittaman, eikä sekään ole luettavissa netissä. Jos tiedätte jonkin toisen, ystävällisesti vinkatkaa!

Paul Torday: Ventovieras (The Girl on the Landing)

Atena 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. 314 s.

P.S. Kannesta tällä kertaa Atenalle piiskaa. Kuva on aivan liian pliisu, eikä lainkaan viritä oikeaan tunnelmaan tai houkuttele jännittävän tarinan ystävää tarttumaan kirjaan. Kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.