Riko Saatsi: Yönistujat

 

Ei karjala ollut kieli ollenkaan, siinä missä suomi ja ruotsi ja venäjäkin olivat.
Se oli ruma ja saastunut murre, ja sillä murteella esitetyt ajatukset olivat rumia
 ja saastuneita ajatuksia. Ihminen, joka näitä ajatuksia tällä sekasotkulla ajatteli ja puhui, oli ryssän turmelema ryssä itsekin.

 

Riko Saatsin esikoisromaani Yönistujat alkaa rohkeasti parin sivun mittaisella karjalankielisellä monologilla. Henkilö, josta käytetään nimitystä N., muistelee Joensuun (ilmeisesti) keskussairaalan osastolla vuoden 1991 lopulla neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Tiiviisti tankkaamalla karjalan kieltä osaamaton lukijakin huomaa sentään vähän pääsevänsä kärryille, mistä on kyse.

Mutta kieltämättä lukijaa hieman kauhistuttaa. Miten tästä oikein selvitään? Onko luvassa paljonkin tekstiä oudolla kielellä, josta melkein ymmärtää miltei kaiken, ehkä?

Onneksi Saatsi on kuitenkin kirjoittanut valtaosan romaanistaan suomeksi. Mutta kuten kirjoitukseni alkuun lainaamastani sitaatista käy ilmi, kielestä ja kulttuurista puhutaan tarinassa paljon. Kysymys joukkoon kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta on teoksen ydinainesta.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.

Romaanin toisessa aikatasossa, jota N. viimeisinä kuukausinaan Joensuussa muistelee, eletään Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa vuotta 1951 ja sen yhtä vuorokautta. Laatokan Karjalan pohjoisosasta Suistamon pitäjästä evakkoon lähteneen perheen Tatjana-mummu kuolee pitkän sairastelun jälkeen kotona. Romaanin minäkertoja Nasti eli karjalankielisten muistelulukujen N. on Tatjanan miniä.

Tatjana-mummun kuolema aiheuttaa talonväessä paitsi tunnekuohuja myös kiivasta toimintaa. On alettava kiireesti valmistella ortodoksisen uskonnon mukaisia ruumiinvalvojaisia ja niitä seuraavaa hautausta. Miesväki ryhtyy tekemään arkkua ja hautaristiä ja naiset valmistelemaan mummua arkkuun panemista varten sekä tekemään tarjottavia vieraille.

Kuoleman vierailu nostaa esiin monenlaisia muistoja ja tunteita Nastissa mutta myös muussa talonväessä. Nastin ja Feodorin välejä ovat sodasta asti hiertäneet monet asiat. Mies on ollut Suistamolla ison talon isäntä, pitäjässä arvostettu mies. Nasti näkee, että miehen on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Sota on särkenyt paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Feodor pitää sitkeästi kiinni vanhasta, niin kielestä kuin uskonnostakin. Nasti näkee asiat perustavanlaatuisesti toisin. Hänelle sopeutuminen on tärkeintä. Jos se vaatii uuden kulttuurin omaksumista, hän on siihen valmis. Hinnasta piittaamatta.

Minä olen Anni ja sinä olet Heikki! Tuo tuolla on Vastimovaara! Vastimo on Nurmeksen pitäjässä, eikä Suistamon kirkolla missä sinä yhä vaan uinut kuin joku kuuro ja sokea kontionperse!

Lapset kasvoivat tällä puolen rajaa. Tämä Suomi olisi heidän koko elämänsä. Oli pakko löytää toisia olemisen tapoja, jotta elämään täällä mahtuisi mukaan.

Varsinaiset tapahtumat siis ajoittuvat yhteen vuorokauteen. Tatjana-mummu kuolee, ja jo illaksi taloon tulevat naapurit eli yönistujat ruumiinvalvojaisiin jättämään hyvästit vainajalle ja ottamaan osaa omaisten suruun. Yllättäen saadaan tieto, että tavanomaiset kolme vuorokautta kestävät ruumiinvalvojaiset eivät tulekaan kyseeseen, vaan Tatjana-mummo on vietävä kirkolle maahanpanijaisiin jo seuraavana aamuna. Romaani huipentuu siunaustilaisuuteen, jossa kysymys vainajan nimestä kärjistyy miltei käsirysyksi.

Saatsi on taitava sanankäyttäjä. Karjalan kielen vahva osuus romaanissa on paitsi rohkea veto myös ihailtava panostus ja nosto. Kirjailija on paneutunut itselleen tärkeään asiaan ja saa myös lukijan havahtumaan. Karjalan alueen kulttuuri on sekin romaanissa esillä vahvasti. Kuoleman kohtaamisen erilaisuus herättää kysymyksiä romaanin maailmassa, mutta se on terveellinen muistutus myös nykyihmiselle. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan kuoleman, vaikka kuinka haluaisimme sen unohtaa ja sulkea pois arjestamme. Kenties vanhoista perinteistä olisi opittavaa?

Emäntä ilmoitti heti alkuun Tatjanalle, ettei hän talon sisällä kuuntelisi ryssäin mongerrusta. Isälleen nainen noitui häpeilemättä, että tämmöisten takia hänen miehensä ja veljiensä piti sotia. Jos pyysin työkalua tai lautasta lainaksi, emäntä muisti aina nälväistä pakolaisuudestamme.

Eniten Yönistujissa minua kuitenkin hätkähdytti, miten käsittämättömän julmasti evakkoja kohdeltiin sodan keskellä ja sen jälkeen. Karjalankielisen väestön kohtelu lienee ollut karummasta päästä, koska vieras kieli on särähtänyt ikävästi venäjältä suomenkielisten korvaan, mutta joka tapauksessa kuvaus on pysäyttävää jälleen kerran. Kotinsa täysin omaa syyttään menettäneitten ja muutenkin sodasta pahoin kärsineitten ihmisten nurjamielinen kohtelu, suora päin kasvoja sättiminen ja avoin vihoittelu on tyrmistyttävää.

Miten on voitu ajatella, että pakolaiset olisivat jotenkin itse aiheuttaneet tilanteensa? Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto kuin ihmisten evakuointi ja asuttaminen? Ymmärrän tietysti, että täältä 2020-luvun puolivälistä käsin moralisointi on kyseenalaista, mutta juuri näitä kysymyksiä Yönistujat ja monet muut samaa aihepiiriä sivuavat romaanit ovat minussa herättäneet.

Tätä taustaa vasten ei valitettavasti ole yllätys, miten nuivasti nyky-Suomessa suhtaudutaan pakolaisiin, jotka tulevat kaukaisemmista sodista ja maista. Miten voi asettua vierasta kieltä puhuvan ja erilaiselta näyttävän ihmisen asemaan, kun ei siihen kykene oman maansa kansalaistenkaan kohdalla?

Pakolaisen piti olla kaikesta kiitollinen.

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025. 191 s.

Arvostelukappale.

Riko Saatsin Yönistujat oli vuoden 2025 Kaunokirjallisuuden Finlandia -ehdokas. Raati perusteli ehdokkuutta näin:

Muodoltaan hallittu, puhutteleva romaani kertoo karjalaisen evakkoperheen kokemuksista. Yhden vuorokauden tapahtumien kautta teos kuvaa syrjintää ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeutta tavalla, joka saa pohtimaan pakolaisten asemaa myös nykyajassa. Kirjailijan täsmällinen ilmaisu ja kertomuksen karjalankieliset jaksot tukevat romaanin tärkeää teemaa, äidinkielen merkitystä yksilön ja yhteisön identiteetille.

Yönistujat-romaani voitti ensimmäisen Karelia-palkinnon tammikuussa 2026. Palkintoperusteet:

Karelia-palkinnon voittajateos imaisee lukijansa seuraamaan yhden perheen elämää ja sen yhden jäsenen elämän väistämätöntä päättymistä. Meille tarjotaan kuvaus yhden uskonnon suhtautumisesta vainajaan, kuoleman riiteistä ja niiden törmäyksestä erilaiseen. Tässä ajassa, kun kuolema ja vainajat yritetään piilottaa olemattomiin, tarvitaan kurkistus kuoleman olemassaoloon. Kirjan kieli − tai oikeammin kielet − on vahvaa, tiiviiksi keskitettyä mutta samalla runollista, herkkää, vivahteikkaasti kuvailevaa. 

Kirja kertoo tietystä perheestä tiettynä aikana, mutta samalla se kertoo yleismaailmallista tarinaa pakolaisuuden, vierauden ja erilaisuuden kokemuksesta sekä ihmisten kyvystä tai halusta sopeutua toisenlaiseen kieleen, toisenlaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös vieraita vastaanottavan väestön suhtautumisesta tulijoihin: torjunnasta, kiusanteosta ja suoranaisesta julmuudesta, mutta myös ajan mittaan lisääntyvästä ymmärryksestä. Kirja on hyvin ajankohtainen ja samalla ajaton.

 

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

”Hitler yllätti Rytin ja marsalkan puhumalla tyynesti. Hän ei keskeytellyt ketään. Hän vaikutti selväjärkiseltä, toisin kuin filmikatsauksissa. Kukaan ei muistuta propagandaansa.”

 

Miten kuvata Jari Tervon tyyliä sellaiselle, joka ei ole Tervoa koskaan lukenut? Hänen tyylinsä on hyvin omanlaistaan ja tunnistettavaa. Sanatasolla kieli on värikästä ja eloisaa, yllättävääkin. Lausetasolla teksti on hiottua, punnittua ja tarkkaa. Osa lauseista tiivistyy hienoiksi aforistisiksi timanteiksi, kuten yllä oleva yhden kappaleen lopusta napattu sitaatti osoittaa. Tervon ajattelu on kirkasta ja huomiot oivaltavia. Ne on maustettu purevalla ironialla ja ripauksella kyynisyyttäkin. Runoilijan ja toimittajan taustasta ammennetaan pitkään proosaan taitavasti ja monitasoisesti.

Teos- ja teossarjatasolla tyyli skaalautuu vakuuttavasti. Romaanit ovat laajoja monipolvisia ja -säikeisiä tarinoita, joiden kronologia on usein rikottu mielivaltaiselta vaikuttavalla tavalla. Henkilökaarti on runsas, ja monissa Suomen lähihistoriaan sijoittuvissa teoksissa on iloisesti sekoitettu oikeat historialliset henkilöt fiktiivisiin ja aidot historialliset tapahtumat sellaisiin, jotka olisivat hyvin ainakin voineet olla myös faktaa. Ja ehkä olivatkin. Lukija on autuaasti eksyksissä tarinan sokkeloissa, jossa häntä hämätään ja huiputetaan jatkuvasti ja kaikin keinoin. Kunnes lopussa kaikki loksahtaa kuin ihmeen kaupalla kohdilleen ja lukija saa kokea valaistuksen. Tai sitten ei, mutta ainakin jää siihen vakaaseen käsitykseen, että Tervolla on ollut koko ajan kaikki langat tiukasti käsissään.

Aikanaan kuuntelin Tervon Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän romaanitrilogian Myyrä (2004), Ohrana (2006) ja Troikka (2008). On pakko myöntää, että ihan kevyt urakka se ei ollut, ja ainakin itselleni olisi ollut helpompaa ja järkevämpää lukea kirjat painettuina. Kimurantti juoni ja edellä kuvattu tyyli vaativat lukijalta miltei herpaantumatonta keskittymistä.

Muistin tämän hyvin, joten viisaasti tartuin Eeva ja Aatami -romaanin painettuun versioon ja jätin suosiolla äänikirjan tällä kertaa sivuun. Hyvä olikin, sillä Eeva ja Aatami on taattua Tervoa, kuten taisin Instagramissa jo luennan lomassa todeta.

Eeva ja Aatami on Suomen itsenäisyyden alkuvuosiin ja erityisesti vuoteen 1944 sijoittuva sota- ja sukuromaani, jossa tapahtumien pyörteissä on tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia suomalaisia. Tarinassa soditaan, rakastetaan, tapetaan ja naidaan. Siinä myös juonitellaan, petetään ja vakoillaan ristiin rastiin. Mutta erityiseksi sen tekee vaihtoehtohistoria. Lukuohjeeksi nimiösivulle on painettu Epähistoriallinen romaani.

Romaanissa Suomen armeija häviää jatkosodan ratkaisevan Talin-Ihantalan taistelun kesällä 1944, eikä sen jälkeen väistämättömälle ole enää mitään tehtävissä. Neuvostoliitto valloittaa tasaisen varmasti koko Suomen. Viimeinen sillanpää on lopulta Vaasa, joka sekin joutuu vihollisen haltuun. Pahin tapahtuu, eli valloittaja miehittää Suomen.

Keskiössä on kaksi perhettä tai sukua, joiden polut risteävät ja yhdistyvät jo romaanin nimiparissa. Eeva on Karjalan Räisälästä kotoisin olevan Kyyhkysen suurperheen tytär, Aatami taas vauraan helsinkiläisen Rautaparran perheen poika. Miten he aikanaan tutustuivat ja päätyivät yhteen, on yksi monisyisen romaanin juonilangoista.

Romaani käynnistyy käytännössä keskeltä katastrofia eli 20.6.1944 tapahtunutta Elisenvaaran aseman pommitusta, jossa kuoli ilmeisesti parisataa ihmistä. Pahimmin osumaa sai siviileillä lastattu evakuointijuna, joka seisoi Elisenvaaran asemalla.

Romaanissa surmansa saa kahdeksan Kyyhkysen perheen jäsentä, niin ainakin virallisesti ilmoitetaan omaisille. Todellisuudessa kymmenvuotias Aino selviytyy hengissä, mutta yleisen sekasorron keskellä hän katoaa. Lukija pääsee seuraamaan Ainon uskomattomia vaiheita, mutta jäljelle jäänyt perhe Eeva-siskoa lukuun ottamatta uskoo hänen kuolleen. Eeva etsii Ainoa sinnikkäästi yhä tukalammaksi muuttuvassa todellisuudessa.

Viimeksi taisin törmätä Elisenvaaran aseman katastrofiin Merja Mäen romaanissa Itki toisenkin. Myös Mäki kuvaa kammottavan joukkoteurastuksen tapahtumia hyvin vaikuttavasti, ja kuvaus on jäänyt vahvana mieleen. Mäen romaanissa on kuitenkin niin paljon muutakin sellaista, josta kaipasin lisätietoa, että en jostain syystä vielä havahtunut siinä yhteydessä selvittelemään Elisenvaaran tapahtumia tarkemmin.

Nyt Tervon toisen tyylisen mutta yhtä kaikki vaikuttavan ja karmaisevan kuvauksen jälkeen kurkistin, mitä tästä jatkosodan käännekohdan aikaan tapahtuneesta hirvittävästä pommituksesta sanotaan Wikipediasta. Hämmästyttävästi tapahtuma on tullut laajempaan julkiseen tietoon vasta vuonna 2006, kun Ylen TV1 esitti Erkki Rahkolan toimittaman Ykkösdokumentin Vaiettu murhenäytelmä.

Katsoin dokumentin nyt tätä juttua kirjoittaessani, ja suosittelen sen katsomista kaikille. Se on erittäin vaikuttava ja pysäyttävä dokumentti, jossa pääosassa ovat pommituksesta selvinneet ihmiset, jotka tapahtuma-aikaan olivat lapsia tai teini-ikäisiä. Pommituksen uhreista enemmistö oli naisia ja lapsia.

Mutta vielä Eevasta ja Aatamista. Keskiössä ovat siis Eeva Kyyhkynen ja Aatami Rautaparta, mutta ennen kaikkea Aatamin isä Otto Rautaparta sekä tämän veljet Kauko, Johannes ja Aleksanteri valintoineen ja kohtaloineen avaavat tarinaa eri suuntiin. Suomen viidenneksi rikkaimmaksi mieheksi luonnehdittu Otto Rautaparta työskenteli salaisissa tehtävissä 1920- ja 30-luvuilla ja toimi vastavakoilun johtotehtävissä sodan aikana.

Kauko Rautaparta oli maanpetturi, joka loikkasi Neuvostoliittoon, ja Aleksanterista tulee kommunisti. Kuvaukset Tammisaaren pakkotyölaitoksesta ja siellä harjoitetusta järjestelmällisestä vankien pahoinpitelystä ja laiminlyönneistä sekä pakkosyötöstä ovat teoksen karmivimpia osuuksia. Mikäli näistä tapahtumista haluaa lisätietoa, kannattaa lukea Sirpa Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. On kyllä sanottava, että pakkosyöttämisen kuvaus on melkoisen pysäyttävä romaanissa. Samaan vaikutukseen ei hyväkään tietoteos ihan pysty.

Pysäyttäviä ja vaikuttavia jaksoja ja kohtauksia Eevassa ja Aatamissa on toki muitakin. Ahdistavimpiin kuuluu ehdottomasti vaihtoehtohistorian puolelle sijoittuva jakso, jossa Helsinki päätyy miehittäjän kynsiin. Siviiliväestöä ei evakuoida, vaan ihmiset linnoittautuvat koteihinsa odottamaan, mitä tuleman pitää, niin myös Rautaparran perhe. Eikä tarina poikkea yhtään niistä lukuisista kuvauksista, joissa puna-armeija vyöryy Saksan maaperälle.

Helppo ei ole myöskään seurata pienen Aino-tytön tai Naomi Bernsteinin, Otto Rautaparran rakastajattaren, kirjavia vaiheita sodan melskeissä.

Hyvin kirjoitetut vaihtoehtohistoriat ovat kiehtovia. On kutkuttavaa (tai raastavaa) heittäytyä kuvitelmaan, miten kaikki olisi voinut mennä. Entä kuka ja missä olisin, jos kaikki olisi mennyt, kuten Tervo kirjoittaa?

Eeva ja Aatami on siis melkoinen romaani ja huima lukukokemus, joka vaatii lukijalta keskittymistä ja paneutumista aivan kuten se on vaatinut kirjoittajaltaankin. Ei siis mikään helppo välipalakirja tosiaankaan, vaikka omalla tavallaan koukuttava onkin. Mutta vaiva tulee kyllä monin verroin palkituksi.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami
Otava 2024. 557 s.

Arvostelukappale.

PS. Kiitän vielä romaanin lopussa löytyvästä hieman epätyypillisestä henkilöluettelosta lyhyine luonnehdintoineen. Se on syystä vasta lopussa, koska se sisältää lukuisia juonipaljastuksia.

Annina Holmberg: Annabel Lee

 

Meitä oli neljä, mutta vain yksi selvisi hengissä. En tietenkään osannut kuvitella, että se olisin minä, koska kaikki me olimme kuolemattomia nuorina. Mutta niin vain kävi: yhden vei myrsky, toisen hyökyaalto ja kolmannen vitsaus. Kukaan ei siis itse ollut syypää, vaan luonnon raivon uhri ihmisen piittaamattomuuden edessä.”

 

Tämä kappale aloittaa Annina Holmbergin romaanin Annabel Lee prologin. Annabel Lee taas aloittaa Häpeämättömät-nimisen romaanisarjan, joka kertoo neljästä tytöstä, myöhemmin naisesta, Annabel Leestä, Larasta, Lolitasta ja Angelikasta. Angelika toimii aloitusosan minäkertojana, ja sen keskuksena on hänen parhaan ystävänsä Annabel Leen tarina, kuten romaanin nimikin siis paljastaa.

Prologi avaa yllättävän paljon siitä, mitä tuleman pitää. Annabel Leen vie tässä ensimmäisessä osassa myrsky, joten seuraavienkin romaanien käänteistä on jo jotain arvattavissa vain aloitusosan neljän ensimmäisen rivin jälkeen.

Annabel Lee alkaa vuoden 1971 syksystä, jolloin Annabel Lee ja Angelika tapaavat toisensa ensimmäisen kerran helsinkiläisen alakoulun ekalla luokalla. Heistä tulee miltei välittömästi toistensa parhaat ystävät, vaikka heidän taustansa ovat melko erilaiset.

Annabel Lee tulee tunnetusta töölöläisestä kulttuurisuvusta. Isoisä Amadeus on tunnettu säveltäjä, isä Sarastro kapellimestari ja äiti Giselle balettitanssija. Kaksitoista vuotta vanhemmat isoveljet Hamlet ja Siegfried ovat hekin kasvamassa merkittäviksi hahmoiksi suomalaisella kulttuurikentällä. Annabel Leen kotona on myös uskollinen taloudenhoitaja.

Angelikan koti on huomattavasti alemmalla luokkahierarkian askelmalla. Perhe asuu Meilahdessa ränsistyvässä omakotitalossa, isä on Seurasaaren ulkomuseon johtaja ja äiti kotitalousopettaja. Lapsiakin on liuta, Angelika mukaan lukien kaikkiaan viisi (joilla on ihan tavalliset etunimet, kuten Orvokki). Palvelusväestä ei ole puhettakaan! Perhe tulee toimeen, mutta ylimääräistä rahaa ei ole.

Kaksikosta tulee vähitellen nelikko, joka on koossa, kun tytöt aloittavat tahoillaan lukio-opinnot. Tyttöjen tiivis ystävyys pysyy siis voimissaan, vaikka he käyvät koulua eri puolilla Helsinkiä. Toki matkan varrella on myös erimielisyyksiä, ajoittaista välien viilenemistäkin ja etääntymisiä, mutta lopulta he aina palaavat perusasiaan eli keskinäiseen tyttöjen väliseen horjumattomaan ystävyyteen.

Annabel Lee -romaani on siis ennen kaikkea Annabel Leen tarina, mutta myös muiden kolmen tytön vaiheista kerrotaan melko paljon. On mielenkiintoista nähdä, miten sarja tästä etenee. Aloitusosa päättyy käytännössä vuoteen 1995, ja koska takakannessa kerrotaan tarinan ulottuvan 2020-luvulle asti, voi olettaa, että ajassa ainakin mennään eteenpäin.

Annabel Leen perhe on jokseenkin erikoinen, koska sen kaikki jäsenet ovat hyvin taiteellisia, uraorientoituneita, ja lisäksi vielä taidepiireissä hyvin tunnettuja sekä erinomaisesti oman erityisyytensä tiedostavia. Äiti Giselle vaikuttaa epätasapainoiselta, ja vähitellen lukija alkaa huomata myös Annabel Leen käyttäytymisessä huolestuttavia merkkejä. Hänen on vaikea täyttää kaikkia odotuksia, joita häneen on enemmän tai vähemmän ääneen lausuen ladattu. Tilanne kärjistyy, kun hän rakastuu kiihkeästi työläistaustaiseen Eddyyn, joka tienaa leipänsä tiskijukkana. Perhe tekee kaikkensa estääkseen Annabel Leetä ja Eddyä olemasta yhdessä.

Romaanin tytöt ovat syntyneet vuosina 1964–65 eli he ovat täsmälleen saman ikäisiä kuin itsekin olen. Todennäköisesti tämä yhdistävä tekijä vaikutti paljonkin omaan lukukokemukseeni, sillä Holmberg kirjoittaa suorastaan häpeämättömän (!) nostalgisesti 1970- ja 1980-luvuista pop- ja viihdeilmiöineen ja nuorisomuoteineen. Minullakin oli teinikalenteri ja kadehdin parempituloisten perheiden teinien merkkifarkkuja. Minäkin pääsin Englantiin kielikurssille ja opiskelin lukiossa haparoiden eri uravaihtoehtojen välillä.

Moni asia oli kuitenkin tyystin toisinkin helsinkiläisnuorilla verrattuna maaseutupitäjien ja pikkukaupunkien nuorten elämään. Mutta samat tv-ohjelmat, popidolit ja missit meilläkin oli. Valitettavasti tuttua on myös nuorten tyttöjen ja aikuistuvien naisten järjestelmällinen törkeä kohtelu. Angelika ja ystävät joutuvat jo nuoresta pitäen monenlaisen häirinnän ja suorasukaisen seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Surullista on, että vaikka osa siitä tulee ilmi, sille ei kuitenkaan haluta tehdä mitään.

Itselleni Annabel Lee siis on melkoinen nostalgiakylpy, mutta nuoremmat lukenevat sen viihdyttävänä lähihistorian kuvauksena. Teos ei ole varsinaisesti juonivetoinen, vaan sitä voisi pikemminkin kuvata rönsyileväksi kasvutarinaksi. Alussa koulunsa aloittavat tytöt ovat kirjan lopussa kolmekymppisiä perheellistyneitä ja ammatteihin valmistuneita aikuisia. Matka sinne ei ole sileä ja pomputon, ja nämä rosot tietysti tuovat tarinaan tarvittavaa särmää.

Annina Holmberg: Annabel Lee - Häpeämättömät osa 1.
Siltala, 2025. 378 s.

Lahja.

Antti Heikkinen: Rautavaara

 

Rautavaaran kunta perustettiin vuonna 1874 liittämällä yhteen osia Nurmeksesta, Nilsiästä ja Juuasta. Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa sijaitseva kunta on monena vuonna nimetty Suomen köyhimmäksi.

Rautavaaran kunnalla on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei taida olla millään muulla Suomen kunnalla, ja josta ainakin minä olen vietävän kateellinen. Sillä on nimittäin 150-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tilattu juhlaromaani, joka kertoo Rautavaarasta, sen historiasta ja asukkaista. Eikä kyse ole mistä tahansa romaanista, vaan se tilattiin monitaituri Antti Heikkiseltä, joka sitten kirjoitti sen. Ja hyvin kirjoittikin!

Loistoidean isä on Rautavaaran kunnan entinen kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen (v. 2019–2023). Rautavaaralaisten ja kaikkien meidän muidenkin onneksi rautavaaralaiset kuntapäättäjät osoittivat loistavaa näkemystä ja oivallista päätöksentekotaitoa siunaamalla Ruotsalaisen ennenkuulumattoman ja innovatiivisen idean. Syntyi historiallinen romaani Rautavaara. Kiitos ja onneksi olkoon, Rautavaaran kunta!

Antti Heikkinen on luonut romaanin rungoksi kuvitteellisen rautavaaralaisen Korkalaisen suvun, jonka vaiheita seuraillaan aina 1860-luvun lopun nälkävuosista tähän päivään. Lukijan iloksi kirjan ensilehdille on painettu summittainen sukupuu, jota tulee tutkailtua tarinan edetessä useampaankin kertaan. Sukupolvia tarinassa on kuusi, ja seitsemännen tulossa olosta ilmoitetaan viimeisissä luvuissa.

Kehyskertomuksena keski-ikäinen Kerttu alkaa koota yhteen perheestään ja sukunsa vaiheista kuulemiaan tarinoita. Ne on merkittävä muistiin, jotta hänen Kreeta-tyttärensä voisi aikanaan kertoa niitä eteenpäin omille jälkeläisilleen. Kreetan Alli-mummo on sairaalan osastolla, eikä aikaa hänen haastattelemiseensa oikeastaan enää ole. Vanhuksen kunto heikkenee nopeasti, eikä muistikaan oikein enää pelaa.

Paljon olisi kuitenkin kysyttävää. Kuka on ollut mystinen W. Stenius, joka on kirjoittanut suvussa kulkevan Juhani Ahon romaanin alkulehdelle omistuksen Hildalle? Entä oliko hurjassa kertomuksessa Eero-papan Venäjän-retkestä ihan oikeasti perää? Kerttua kiehtoo myös suvun kotitalo Mäki, joka on hylätty ja autioitunut jo vuosikymmeniä sitten. Mitä sen seinät ovatkaan aikanaan nähneet?

Romaanissa ääneen pääsee tietysti nykypäivässä elävä kehyskertomuksen Kerttu. Hänen lisäkseen pitkähköt osuudet ovat Hilda Mikontyttärellä (1859–1938), hänen pojallaan Tuomaksella (1892–1969) ja hänen miniällään Allilla (1926–2024). Näiden lisäksi romaanin keskivaiheilla, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1936 vuoteen 1950, ääneen pääsevät Tuomaksen aikuiset lapset sekä vävy Olli.

Alku on karu. Pienen Hildan perhe kokee kovia nälkävuosien kurimuksessa, ja perheestä kaksi sisarusta sekä isä päätyvät kirkkomaalle joukkohautaan. Muu perhe viedään köyhäintalolle, jossa äiti luovuttaa Hildan jonkinlaiseksi huutolaislapseksi Korkalaisen taloon.

Hildan ei käy huonosti, mutta ei kovin hyvinkään. Isäntä David Korkalainen on hyväluontoinen ja lempeä, mutta emäntä pitää talossa kovaa kuria ja järjestystä. Siitä huolimatta Hilda ja yksi talon pojista mielistyvät aikanaan toisiinsa ja sovitaan kihloista. Kohtalo päättää kuitenkin toisin.

1800-luvun loppupuolella suuret metsäyhtiöt ostavat kilvan rautavaaralaisten metsiä, ja myös David Korkalainen päätyy tekemään tilastaan kaupat yhtiön kanssa. Kun Korkalainen sitten kuolee, Hilda jää pienen lapsensa kanssa toisen kerran huutolaisen asemaan ja päätyy aikuisten veljiensä hoteisiin kaupunkiin.

Hildan poika Tuomas on aikaansaapa mies ja käy hankkimassa talorahat Amerikasta. Talon hän ostaa nimenomaan Rautavaaralta, vaikka sitä hieman ihmetelläänkin. Sinne Mäen tilalle Korkalaisen perhe asettuu useaksi vuosikymmeneksi ja siellä eletään niin kansalaissodan aika kuohuntoineen kuin aikanaan toisen maailmansodan melskeetkin.

Tila kasvaa ahkeran ja toimeliaan Tuomaksen ollessa ohjaksissa, mutta vaikeuksia riittää joka sukupolvelle ja perheenjäsenellekin yllin kyllin. Sotien jälkeisten hurjan kasvun vuosina Mäen tilallakin halutaan uudistua, mutta on lopulta vain Allin uskomattoman sinnikkyyden ansiota, että talo ei mene vasaran alle.

Maailman muutoksille Allikaan ei lopulta mahda mitään, joten vaikka tila pysyy suvussa, ei siellä lopulta pystytä enää asumaan. Tila alkaa hitaasti palata alkuperäiseen olotilaansa eli metsäksi.

Rautavaara-romaanissa on aistittu Linnan Pohjantähti-trilogian henkeä, eikä se minusta väärin ole aistittu. Heikkisen kertoma sukutarina noudattelee pitkälti samoja linjoja, nälkävuosistahan Koskelan Jussikin aikoinaan juuri ja juuri selviytyi ja päätyi Koskelan tilaa raivaamaan. Suomen historia luo kummallekin teokselle yhteisen perusraamin, vaikka Pohjois-Savossa tapahtumien kulku onkin ollut osittain erilainen kuin Hämeessä.

Jokaisella suvulla on salaisuutensa ja vaietut vaiheensa. Niitä on Korkalaisillakin, ja niiden ratkominen romaanin henkilöiden kanssa on jännittävää ja viihdyttävää. Heikkinen kirjoittaa rennon letkeästi ja vetävästi niin, että lukija pystyy kestämään myös järkyttävät ja raskaat käänteet.

Rautavaara on hieno historiallinen romaani, josta nautin kovasti, vaikka minulla ei tietääkseni ole mitään siteitä romaanissa kuvattuun paikkakuntaan. En tunnistanut paikkakuntalaisia hahmoja ja tositapahtumia, kuten varmasti moni muu tunnistaa. Se ei haitannut tippaakaan! Korkalaisten tarina on suomalaisten tarina. Rankka, koskettava, vähän itkettävä ja pikkuisen hymyilyttäväkin. Kiitos!

Antti Heikkinen: Rautavaara
WSOY 2024. 402 s.

Arvostelukappale.

Kuluttaja seikkailee äänikirjaviidakossa

 

Äänikirjat ja äänikirjamarkkinat ovat puhuttaneet viime kuukausinakin kirjamaailmaa. Tyrmistyttävin uutinen taisi olla suomalaisten kirjailijoiden teosten ilmiintyminen Spotify-palveluun viime marraskuussa. BookBeatin ja muiden kuunteluaikapalveluiden ärhäkkä sisäänvetomarkkinointi on kiukuttanut taas tämän vuoden puolellakin ainakin joidenkin kirjailijoiden keskuudessa.

Hyvää verta ei herättänyt paikallisen aviisimme äänikirjapalveluista julkaistu juttukaan, koska se oli tehty siitä näkökulmasta, miten käyttäjän kannattaa valita kuunteluaikapalvelunsa, jos haluaa päästä mahdollisimman vähillä kuluilla.

Uusia yrityksiäkin putkahtelee alalle. Viime vuoden loppupuolella Kuulokuva Oy -niminen ääni- ja musiikkitallennekustantamo ilmoitti laajentavansa toimintansa myös yksittäisiä äänikirjoja myyväksi äänikirjakaupaksi. ”Kuulokuvassa äänikirjat tuottavat tekijöille ja kustantajille yhtä hyvin kuin paperikirjat, joten niiden julkaisua ei kannata viivyttää”, kertoo yritys nettisivuillaan 17.12.2025.

Tällä hetkellä tammikuussa 2026 Kuulokuvan kirjakaupassa on ostettavissa 15 eri nimikettä, joista kaksi on saatavana vain kappaleittain (eli ei kuunteluaikapalveluista) ja ilmeisesti vain Kuulokuvasta.

Tämän vuoden puolella uusi tekijä Äänel Oy ilmoitti itsestään. Uusi kirjojen vähittäiskauppaa harjoittava yritys kertoo nettisivuillaan itsestään vielä melko arvoituksellisesti, mutta luvassa on ainakin ’reilu korvaus kirjailijoille’, ’eksklusiivinen katalogi’ ja ’kuratoitu valikoima parasta kirjallisuutta’. Rahoittajien listalla on melkoinen joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita sekä muita tunnettuja toimijoita ja toimitusjohtajanakin toimii kirjailija eli Laura Lindstedt.

Äänelistä ei voi vielä ostaa kirjoja. Ymmärtääkseni palvelun pitäisi varsinaisesti käynnistyä tämän vuoden syksyllä. Mielenkiintoista on nähdä, millainen yrityksen tarjonta tulee olemaan.

Uudet toimijat ovat kuluttajankin kannalta tervetulleita, sillä kaupallisten äänikirjoja tarjoavien palveluiden keskuudessa on ollut sama meno kuin painetullakin puolella, eli toimijoita on aina vain vähemmän. Isommat ovat ostaneet pieniä pois jaloista ahkerasti, eikä pienillä itsenäisillä toimijoilla ole ollut mahdollisuuksia selviytyä kireässä markkinassa.

Suomen markkinoita johtavat kuunteluaikapalvelut tarjoavat kuluttajille nimenomaan aikaa, jota voi ostaa aina kuukaudeksi kerrallaan. Palveluista ei osteta yksittäisiä teoksia vaan kuukausittaisia kuunteluaikapaketteja, joiden sisältämät tuntimäärät vaihtelevat yleensä 20 tunnista 100 tuntiin kuukaudessa. Tarjolla on myös niin sanottuja rajattomia paketteja, joissa käytettyä aikaa ei ole rajattu vaan asiakas saa maksamaansa kuukausittaista könttähintaa vastaan kuunnella niin paljon kuin vain sielu sietää. Tällä hetkellä rajatonta vaihtoehtoa tarjoaa vain Storytel.

Itseäni tämä systeemi on ärsyttänyt jo pitkään ja nimenomaan maksavan asiakkaan näkökulmasta. Jokaisella varteenotettavalla palvelulla (tällä hetkellä Storytel, BookBeat, Nextory ja Podimo) on vain aavistuksen toisistaan poikkeavat hinnat ja tuotteet. Kuluttajan on vaikea nähdä niiden välillä todellista eroa.

Käytännössä erot ovat lähinnä palveluiden sisällöissä, ja esimerkiksi Storytel kilpailee myös itse kustantamallaan aineistolla, jota ei ole saatavana muissa palveluissa, ja Podimolla pääpaino on podcasteissa ja äänikirjavalikoima suppea.

Omaan tarkoitukseeni sopivaa pakettia on ollut hankala löytää, sillä ehdin kuunnella äänikirjoja yleensä 50–70 tuntia kuukaudessa. Tällä hetkellä BookBeat tarjoaa 20, 40 tai 100 tunnin kuukausipaketteja, Storytel 20, 50, 100 ja rajatonta, Nextory 30 tai 100 ja Podimo 20 tai 100 tunnin pakettia.

Hintahaarukka liikkuu 0,20 eurosta 0,50 euroon tunnilta paketista riippuen, jos ei oteta lukuun Strotytelin rajatonta vaihtoehtoa, jossa hinnan ratkaisee kuuntelijan kestokyky.

Näistä parhaiten minulle näyttäisi sopivan Storytelin 50 tunnin Standard-paketti, mutta suivaannuin taannoin Storytelin tavasta suosia uusia tai yrityksen mielestä riittävän pitkään poissa pysyneitä asiakkaitaan niin, etten ole kiukustumiseltani pystynyt uusimaan tilaustani.

Ylipäätään kuluttajan näkökulmasta ärsyttää periaate, jonka mukaan uskollinen asiakas maksaa aina eniten.

Kaupalliset kuunteluaikapalvelut siis kohtelevat alkutuottajia eli kirjailijoita (kustantamoiden hyväksymänä) varsin kaltoin maksamalla kuunneltuihin minuutteihin perustuvaa hyvin alhaista korvausta.

Mutta ei kuuntelevan asiakkaankaan osa niin kaksinen ole. Kirjallisuutta syvästi rakastavanakin ihmisenä olen kuitenkin omaa talouttani miettivä tavallinen kuluttaja ja haluan saada maksamilleni rahoille parhaan mahdollisen ja kilpailukykyisen vastineen. Katson, että minulla on siihen oikeus, kuulostaapa se sitten miten omahyväiseltä riistokapitalismin suosimiselta hyvänsä.

Ostan myös painettuja kirjoja alennusmyynneistä, antikvariaateista ja jopa kirpputoreilta. En silti halua, että kirjailijoita tai kääntäjiä riistetään. Tietenkään.

Mutta palataan Kuulokuvaan ja Ääneliin. Näillä uusilla toimijoilla on nyt melkoinen urakka edessään, jos ne haluavat saada kaltaiseni jäärän maksaviksi asiakkaikseen. Miksi haluaisin peruuttaa ajassa taaksepäin ja ryhtyä ostamaan äänikirjani omakseni?

Kuulokuvan sivujen perusteella näyttää siltä, mikäli olen asian ymmärtänyt oikein, että omaksi ostettua kirjaa ei heiltäkään saa ladattua itselleen tiedostona, vaan se on käytettävissä kuulokuva.com-sivustolla, jonne asiakas kirjautuu. Äänelin mallista ei vielä ole tietoa, mutta se noudatellee samaa linjaa.

Olin aikanaan Elisa Kirjan asiakas. Sen toiminta alkoi nimenomaan tuolla Kuulokuvan nyt lanseeraamalla tavalla, eli omaksi ostettua teosta pystyi käyttämään heidän sovelluksessaan. Kun palvelu myytiin BookBeatille, ostetut kirjatkin siirtyivät sinne.

Samalla tavalla asiakas voi tällä hetkellä ostaa äänikirjoja omakseen esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta. Sieltä ostetut äänikirjat pystyy kuuntelemaan sähköisestä kirjahyllystä kirjautumalla kanta-asiakastililleen. Sama käytäntö näyttäisi olevan ainakin Adlibriksen ja Ellibsin verkkokaupassa.
HUOM! Asioita paremmin ymmärtävä taho eli Sanna Ruoho valisti minua, että Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan myymiä äänikirjoja on mahdollista myös ladata itselleen tiedostoina. Kiitos avusta!

Äänikirjoja siis on voinut ja voi edelleen ostaa muistakin kuin näiden uusien toimijoiden verkkokaupoista. Yksittäin ostettujen kirjojen hinta on pääsääntöisesti korkeampi kuin niihin kuluvan kuunteluaikapalvelun aika olisi (näppituntumalla jo yksittäinen teos maksaa usein enemmän kuin kallein kokonainen kuunteluaikapaketti), joten kuluttajana olettaisi, että myös kirjailijan saama kappalekorvaus olisi näissä kaupoissa kohdillaan.

Miksi sitten ylipäätään haluaisin ostaa äänikirjan ’omakseni’? Siihen tarvitaan ainakin tuon Elisa Kirjan kokemuksen jälkeen muukin painava syy kuin yksittäisen kuluttajan moraalinen velvoite huolehtia kirjailijan ja muiden osallisten asianmukaisesta korvauksesta.

Olen toistaiseksi lähestulkoon* luopunut kaupallisten kuunteluaikapalvelujen käytöstä ylempänä kertomistani itsekkäistä syistä. Tätä siirtymää on merkittävästi edistänyt maksuton E-kirjasto, jonka valikoimat ovat tällä hetkellä ihan mukavat. Läheskään kaikkia kirjoja ei saa käyttöönsä heti, mutta jonotusajat ovat siedettävät. Sovellus on hieman kömpelö, mutta kestän senkin. Uutuuskirjoja ei juurikaan ole saatavilla, eikä suurten kustantamojen myyntihittejä, mutta materiaalia on siitä huolimatta niin paljon, etten koskaan saa sitä kaikkea kuunneltua.

E-kirjaston sähköinen aineisto kuuluu myös lainauskorvauksen piiriin, eli kirjailijan osuudestakin on huolehdittu samalla tavalla kuin muunkin kirjastosta lainattavan materiaalin osalta.

Äänikirjabisneksessä on ollut viime vuosina melkoinen vauhti päällä. Huomasin sen myös, kun tätä avautumistani varten etsin omia aiheesta aiemmin kirjoittamiani juttuja. Vuonna 2013 kirjoittamassani jutussa kerron pienestä suomalaisesta äänikirjoja tuottaneesta ja kustantaneesta Suomen ääniakatemiasta, jonka toimintaideana on ollut hämmästyttävän ajankohtaisesti olla ”äänikirjakustantamo, jonka johtoajatuksena on tuottaa teknisesti ja luentalaadullisesti korkeatasoisia äänikirjoja siten, että luovan työn tekijät - kirjailijat, kääntäjät, näyttelijät, ohjaajat, säveltäjät - saavat työstään heille kuuluvan, oikeudenmukaisen palkkion.”

Vuodet ovat ilmeisesti jauhaneet Suomen ääniakatemian pölyksi, ja jäljellä ovat enää heidän kustantamansa äänikirjat. Toivon todella, että Kuulokuva ja Äänel löytävät jonkin viisastenkiven, joka saa liikeideat lentoon ja kukoistukseen.

Vielä vuonna 2015 elettiin äänikirjabisneksessä viattomuuden aikaa. Siltä ainakin näyttää sen perusteella, mitä olemme Aino-Maria Savolaisen kanssa puhuneet äänikirjoista ja niiden kuuntelemisesta Celia-kirjaston järjestämässä äänikirjaseminaarissa. MP3-levy ja Elisa Kirjan sovellus edustivat tekniikan huippua ja käyttäjämukavuutta.

Nyt varteenotettavana uhkana on joka paikkaan tunkeva tekoäly, joka paitsi lukee kirjat kuin aidot nimetyt ääninäyttelijät myös kirjoittavat kohta kirjat (jolleivat jo nyt niin tee!).

Millainen sitten olisi toiveitteni äänikirjapalvelu?

Luonnollisesti se oli teknisesti mahdollisimman helppokäyttöinen ja toimisi älypuhelimen lisäksi tietokoneessa.

Käytöstä maksettaisiin todellisen käytetyn ajan perusteella, ei kuukausisidonnaisesti. Uskollista ja ahkeraa asiakasta palkittaisiin, eli mitä enemmän käyttäisi, sitä huokeampi olisi hinta. Myös palveluun sitoutumisesta palkittaisiin esimerkiksi bonusteoksilla tai muulla ekstralla.

Valikoima olisi kattava. Uutuuksien ja suosituimpien teosten kuuntelemisesta voisi joutua maksamaan korkeampaa hintaa.

Luonnollisesti kirjailijoiden, kääntäjien ja lukijoiden palkkiot olisivat asianmukaisia, eli tekijöitä ei riistettäisi.

Tällaista palvelua odotellessani jatkan E-kirjaston palvelujen parissa. Tällä hetkellä minulla on kuuntelussa Saara Henrikssonin Kerjäläiskuningatar (Into, 2025; äänikirjan voi ostaa Into kustannuksen verkkokaupasta hintaan 15,90 ja esimerkiksi Adlibriksestä hintaan 21,90) ja Anu Patrakan dekkari Syyllisyyden ranta (Into, 2019; kustantaja myy vain e-kirjaa, mutta esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta saa äänikirjan hintaan 21,95).

* Tällä hetkellä minulla on käytössä myös Podimo-palvelu, jossa voi kuunnella rajattomasti palvelussa olevia podcasteja ja 20 tuntia kuukaudessa äänikirjoja. Kyseessä on maksuttoman kokeilujakson perään tarjottu tarjous, joka maksaa 2,99 euroa/kk. Normaalihinta tälle paketille on 9,99 euroa.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Olen parikymmenvuotisen äidinkielen opettajan urani aikana puhunut paljonkin Elias Lönnrotista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Oman mausteensa asiaan toi työpaikkani sijainti silloisen Sammatin kunnan kyljessä. Paikkarin torppa on tullut tutuksi ihan konkreettisena paikkana, samoin sen pihapiirissä tönöttävä Lönnrotin näköispatsas.

Elias Lönnrotin patsas Paikkarin torpan lähellä.
Kuva Teuvo Kanerva, Finna.
Patsas Eemil Halonen.

Sen sijaan en ole juurikaan uhrannut ajatuksia Lönnrotin varsinaiselle elämäntarinalle saati hänen perheelleen ja omaisilleen. Olin toki pannut merkille, että hän oli avioituessaan jo varsin kokenut (omana aikanaan jo ikämies eli 47-vuotias) ja että suurin osa hänen mittavista runonkeruumatkoistaan oli silloin jo tehtynä. Samaten olin huomannut, että Lönnrot oli aika paljonkin vaimoaan vanhempi. Sammatin hautausmaalla sijaitsevassa hautakivessä on liuta nimiä, joiden perusteella voi päätellä jotain perheen tarinasta.

Tätä taustaa vasten oli oikein iloinen yllätys huomata, että Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Maria Piponiuksesta, josta en tiennyt yhtään mitään.

Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin loppuun Taustaksi-nimisen osion, jossa hän kertaa muutamia faktoja, kuten keskeisimmät Lönnrotien perheeseen liittyvät vuosiluvut. Osiossa on myös mittava lähdeluettelo, joka paljastaa, kuinka valtavasti Lönnrotista on kirjoitettu ja julkaistu hänen itsensä kirjoittamaa erilaista materiaalia, kuten kirjeenvaihtoa ja matkakertomuksia.

Sen sijaan Maria Piponiuksen tarinan raamit kirjailijan on pitänyt kaivaa esiin tästä materiaalista ja käytännössä etsimällä etsiä tietoja. Tämä tietysti toisaalta antaa biofiktion kirjoittajalle paljon liikkumatilaa, jossa käyttää luovuutta ja kirjallista vapautta.

Faktat ovat karut. Elias Lönnrot ja Maria Piponius solmivat avioliiton vuonna 1849. Pariskunnan esikoinen, Elias-poika, eli vain vähän yli kaksivuotiaaksi (1850–1852). Maria Piponius menehtyi keuhkotautiin vuonna 1868 vain 45-vuotiaana. Kolme neljästä tyttärestä kuoli vielä ennen Elias Lönnrotin kuolemaa, kukin parikymmenvuotiaina tai alle 1870-luvulla. Koska Lähteenmäen romaani kertoo Mariasta, näitä tyttärien menetyksiä teoksessa ei käsitellä, mutta ne väikkyvät kyllä lukijan mielessä, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt.

Lähteenmäki on kirjoittanut Mariasta kiinnostavan ja vahvan, päämäärätietoisen ja älykkään naisen. Marian ja Eliaksen suhde on kiihkeän fyysinen ja heillä on myös tärkeä henkinen yhteys. Yhteiselämä ei kuitenkaan ole pelkkää idylliä. Esikoislapsen traaginen menetys on luonnollisesti kova koetinkivi. Muitakin vastuksia riittää. Lönnrot ei ole helpoin kumppani, ja esimerkiksi suuret talonrakennus- ja kunnostusprojektit, joita pariskunta ehtii yhdessä toteuttaa kaksi kappaletta (ensin Kajaaniin, sitten myöhemmin Sammattiin), ovat pääosin Marian harteilla.

Naisen asema ei 1800-luvulla ollut kaksinen, ja teema nousee luonnollisesti esiin tässäkin aikakautta kuvaavassa teoksessa. Marian suvussa käytetään termiä morsiussuru, joka kertoo siitä, millaisia uhrauksia naiset ovat joutuneet ja joutuvat tekemään. Esimerkiksi Marian sisar Kaarina on avioitunut varakkaan miehen kanssa, koska oman perheen varat ovat huvenneet epäonnen seurauksena. Perheen etu siis meni naisen oman edun ja tahdon edelle. Biina-siskon tarina on toisella tavalla surullinen, sillä sisaren rakas sulhanen ehti menehtyä ennen avioliiton solmimista.

Maria ei siis morsiussurua joudu kokemaan, sillä hän solmii rakkausavioliiton. Lähteenmäki kuvaa pariskunnan jokseenkin tasaveroiseksi, sillä Maria on kuitenkin jo 26-vuotias aikuinen ja maailmaa nähnyt nainen avioituessaan, eikä enää asu Oulussa perheensä luona vaan hankkii oman elantonsa sukulaismiehen sahalla taloudenhoitajan tehtävissä Kajaanissa. Marian perhe ei ole mitenkään erityisen otettu sulhasesta, vaikka Lönnrot sentään on lääkäri. Miehen runonkeruumatkat herättävät lähinnä epäluuloa ja niistä tehdään pilaa. Kovin iäkäskin sulho on.

Lönnrot oli toimelias kovin monella alalla, ja Lähteenmäki antaa ymmärtää, että myös vaimo Marialla oli oma merkittävä osuutensa monessakin projektissa. Laajalti arvostettu ja kunnioitettu aviomies merkitsi kuitenkin kaikki yhteiset ja Marian omatkin aikaansaannokset suvereenisti omiin nimiinsä. Olisipa hienoa saada tietää, kuinka paljon Elias Lönnrotin nimissä julkaistuista töistä ihan oikeasti on jonkun muun, kuten vaikkapa juuri Maria-vaimon edistämää ja aikaan saamaa.

Marian kirja kertoo Maria Lönnrotista, os. Piponiuksesta, (1823–1868), mutta ei minämuodossa vaan ulkopuolista kertojaa käyttäen. Marian osuuksien lomassa on otteita Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnöistä. Lähteenmäki avaa lyhyesti myös niitä Taustaksi-osiossa. Kyse on kuvitteellisesta päiväkirjasta, joka kuitenkin perustuu Lönnrotin matkakertomuksiin, kirjeisiin, päiväkirjoihin ja julkaistuihin teoksiin. Ne tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Viimeinen merkintä tässä kuvitteellisessa päiväkirjassa on ajalta Marian eli Marin kuoleman ja hautajaisten väliseltä ajalta. Marian kirja siis päättyy Elias Lönnrotin sanoihin.

Pidin Marian kirjasta kovasti! Se avasi uusia raikkaita näkökulmia jo kovin kaluttuna pitämääni aiheeseen. Kirjan lukemisesta on jo tovi, ja ehdin tässä välillä myös kuulla tietokirjailija Irma Sulkusen haastattelun Helsingin kirjamessuilla. Sulkunen julkaisi alkuvuodesta 2025 teoksen Elias Lönnrot – ja hänen pitkä varjonsa (SKS). Myös Lähteenmäki kertoo ehtineensä lukea tämän kirjan ennen Marian kirjan painoon lähettämistä (se mainitaan myös romaanin lopun lähdeluettelossa).

Sulkusen teoksesta löytyy uutta tietoa myös Lönnrotien Ida-tyttärestä, joka isänsä kuoleman jälkeen muutti pysyvästi ulkomaille. Mietin jo kirjamessuilla teoksen hankkimista, mutta tein siitä nyt tätä blogikirjoitusta tehdessäni kirjastovarauksen. Lisäksi olen päättynyt, että ensi kesänä on päästävä käymään Sammatissa Lammin talolla eli Lönnrotin viimeisessä kodissa. Talo on museo, mutta sen aukiolo on kovin rajattua.

Lisäys tekstiin 15.1.2026:

Olin ajastanut tämän kirjoitukseni julkaisun. Jutun ilmestymispäivänä (14.1.2026) kävin noutamassa varaamani Sulkusen teoksen lähikirjastostani. En tässä vaiheessa pystynyt lukemaan kirjaa alusta alkaen ja kokonaan, vaan päädyin poimimaan siitä ne osuudet, jotka alkoivat erityisesti kiinnostaa Lähteenmäen Marian kirjan luettuani.

Tietoteos on perusteellinen ja kiinnostava sekä yleistajuisesti ja vetävästi kirjoitettu, joten sen hankkiminen omaan kirjastoonkaan ei ole täysin mahdoton ajatus. Kirjan avaa valaisevasti sen tosiseikan, että Maria Piponiuksesta, myöhemmin Lönnrotista, on todellakin ollut käytettävissä hyvin vähän tietoa. Harmi.

Sen sijaan Sulkunen selvittää varsin perusteellisesti, miten Marian siskonpojan Gustaf Selinin lyhyeksi jäänyt elämä ajautui pisteeseen, jossa tämä näki ainoaksi mahdollisuudekseen itsensä ampumisen. Tragedia oli merkittävä käänne Lönnrotien ja erityisesti Marian elämässä.

Ne niukat tiedot, mitä Sulkusella on ollut käytettävissään Marian ja Eliaksen keskinäisistä väleistä, kertovat koko lailla toisenlaista tarinaa suurmiehen vaimon osasta kuin Lähteenmäen romaani. Ristiriita on mielenkiintoinen ja hyvä muistutus siitä, mikä on biofiktion luonne. Se on ennen kaikkea ja nimenomaan fiktiota.

Sulkusen kirjasta vasta opin (noloa myöntääkin), että Lönnrotit tosiaan ostivat Sammatista Nikun tilan ja rakennukset, jotka ilmeisesti Marian johdolla saatiin uuteen kukoistukseen. Perhe asui Nikussa vielä Marian kuoleman jälkeenkin, mutta kun myös Maria-tytär menehtyi vuonna 1874, Elias Lönnrot teki päätöksen muutosta aiemmin hankkimaansa Lammin taloon ja Nikun myynnistä.

Ida-tytär oli ainoa Lönnrotien lapsista, joka eli aikuiseksi. Hän menehtyi Italiassa Sienassa vuonna 1915 silti vain 59-vuotiaana vakavien sairauksien runtelemana. Ida ei avioitunut eikä saanut lapsia. Sulkunen avaa Ida Lönnrotin luonnetta ja elämää mielenkiintoisesti.

Jälleen siis kävi niin, että romaanin luettuani piti etsiä käsiin tietokirja samasta aihepiiristä. Sulkunen muistutteli taas mieliini Hilja Haahden romaanin Sammatin sisarukset (Otava, 1947), joka kertoon Lönnrotin perheen tyttäristä. Olen siihen nyt törmännyt parin vuoden sisään jo kolmesti, joten jokohan olisi pian aika sekin lukea.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja
WSOY 2025. 358 s.

Arvostelukappale.

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa
SKS 2025. 413 s.

Lainattu kirjastosta.

Asko Jaakonaho: Kulta-aura

 

”Valehtelu taiteen vuoksi ei ole valehtelua, vaan totuuden etsimistä.”

Vuonna 2024 Asko Jaakonahon biofiktiivinen historiallinen romaani Kulta-aura oli Tulenkantaja-ehdokkaana. Palkinto jaetaan Tampereen kirjafestareiden yhteydessä, ja palkitsemistilaisuus on yksi kaksipäiväisen tapahtuman ehdottomista kohokohdista. Kaikki ehdokkaat ovat paikalla, ja heitä haastatellaan ehdokaskirjoistaan.

Kuulin tuolloin ensimmäisen kerran eksentrikko Sigurd Wettenhovi-Aspasta (1870–1946), joka on Kulta-auran päähenkilö. Jaakonahon kertoma pääpiirteittäinen W-A:n elämäntarina oli niin uskomaton ja kiehtova, että kävin tilaisuuden jälkeen ostamassa kirjan kustantaja Aviadorin tiskiltä.

Myöhemmin romaanin kiinnostavuus nousi vielä useita pykäliä, sillä sain tietooni Wettenhovi-Aspan erämaa-ateljeen sijainneen vain puolen tunnin automatkan päässä kotoani. Enkä ollut siitäkään koskaan kuullut mitään.

Kuva peräisin tästä julkaisusta.

Wettenhovi-Aspa rakennutti Vilniemen huvilan Karjalohjalle Lohjanjärveen pistävälle pienelle niemelle 1900-luvun taitteessa ensimmäisen vaimonsa ranskalaisen Marie Sophie Paillardin kanssa. Erikoinen rakennus sai paikallisten suussa lempinimen kahvimylly, koska sen alin kerros oli toista kerrosta pienempi ja kolmas kerros eli ateljee oli käytännössä valtavan pyramidinmuotoisen katon sisäpuolella. Wettenhovi-Aspa testamenttasi kiinteistön tontteineen Suomen Kuvaamataiteilijain Liitto ry:lle, joka ilmeisesti omistaa tontin edelleen. Pahoin rappeutunut huvila purettiin vuonna 1981.

Wettenhovi-Aspa oli kertakaikkisen erikoinen henkilö, ja vähän poikkeuksellisestikin Jaakonaholla lienee ollut käytettävissään hyvin runsaasti materiaalia historiallisen elämäkertaromaaninsa päähenkilöstä. Materiaalia on ollut niin paljon, että kirjailija on päätynyt jättämään myös melko olennaisia faktoja kokonaan pois, kuten Wettenhovi-Aspan toisen vaimon saksalaisen viulutaiteilija Gertrud Gerty Jendritzkyn.

Sigurd Wettenhovi-Aspa aloitti uransa kohtalaisen menestyvänä taidemaalarina. Hän opiskeli maalausta ulkomaisissa taidekouluissa ja osallistui merkittäviin näyttelyihin Helsingissä ja Pariisissa 1890-luvulla. Teoksistaan hän sai palkintoja, ja niitä myös myytiin jonkin verran.

Jostain syystä taidemaalarin ura ei kuitenkaan riittänyt Wettenhovi-Aspalle, vaan innostusta ja energiaa riitti monenlaisiin muihinkin projekteihin. Hän oli paitsi taidemaalari myös kuvanveistäjä ja pilapiirtäjä. Hän loi oman kielitieteen teoriansa, fennoegyptologian, jonka mukaan suomen kieli oli kaikkien maailmankielien perusta ja sitä myöden suomalaiset muinaisen korkeakulttuurin suoria jälkeläisiä.

”Pieni kansa tarvitsee suurenmoisen menneisyyden.”

W-A:lla oli myös lennokkaita suunnitelmia esimerkiksi Beringinsalmen yli rakennettavasta rautatieyhteydestä. Tällekin projektilleen hän etsi kiivaasti mutta turhaan rahoitusta.

W-A selvästikin innostui valtavasti milloin mistäkin asiasta. Hän oli myös älykäs ja monella tavalla lahjakas, eikä työn tekeminen itsessään ollut hänelle vastenmielistä. Yhteen tai muutamaan asiaan keskittyminen sen sijaan näyttäisi olleen hänelle myrkkyä. Toimintaa piti olla ja hänen itsensä mielellään sen keskipisteessä. Ideologiatkin viehättivät miestä, ja hän kunnostautui julkaisemalla tsaaria pilkkaavia pilapiirroksia Keski-Euroopassa ja osallistumalla kansalaissotaan Karjalohjalla paikallisen suojeluskunnan johtotehtävissä. Myös kansallissosialismi kiehtoi W-A:ta, ja hän uskoi vakaasti Hitlerin voittoihin toisen maailmansodan aikana.

Wettenhovi-Aspa oli selvästikin myös hyvin karismaattinen mies, sillä paitsi että hän oli kahdesti naimisissa, hänellä oli myös muutama hyvin varakas mesenaatti. Sekä Maili Autio että Hanna Lappalainen rahoittivat W-A:n toimintaa ja elämää 1920–1940-luvuilla merkittävästi.

Kulta-auran päähenkilö on siis verrattoman mielenkiintoinen ja jo omana aikanaan melkoisia kohuja aikaan saanut persoona. Jaakonaho on valinnut romaaniin kaksi kertojanääntä. Toinen on itseoikeutetusti Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa, mutta toisena äänenä hänen rinnallaan on W-A:n ensimmäinen vaimo pariisilainen näyttelijätär Marie Sophie Paillard eli Divina.

Divinan kohtalo oli kova, sillä W-A käytännössä hylkäsi tämän 1900-luvun alussa Karjalohjan Vilniemen huvilalle ja lähti itse määräämättömäksi ajaksi Eurooppaan toimittamaan epämääräisiä asioitaan. Vilniemen huvilaa ei ollut tarkoitettu talviasuttavaksi, joten ongelmat olivat perustavanlaatuisia. Marie Sophie Paillard päätyi lopulta pitkäaikaiseksi potilaaksi Lapinlahden sairaalaan ja menehtyi siellä vuonna 1915.

Romaanin nykyhetki on vuosi 1942. Wettenhovi-Aspa on 72-vuotias, mutta elää jälleen kiivasta luomiskautta. Hulppea muotokuva Hitleristä herättää toiveita, sillä kun Saksa voittaa sodan, on johtajan kuville luvassa valtavasti kysyntää. W-A kohtaa ruokakaupassa kauniin nuoren naisen, jonka hän houkuttelee malliksi pitkään suunnittelemaansa kalevalaiseen Aino-maalaukseen. Onhan suoranaista johdatusta, että neidon nimikin on Aino! Valitettavasti rahahanoja tiukassa otteessa pitelevä Hanna Lappalainen ei suhtaudu elättämänsä taiteilijan projekteihin enää kovin suopeasti.

Taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa sodan aikaisten maalaustensa äärellä.
Kuvaaja Viljo Pietinen,  1942, Museovirasto.

Pitkissä takaumajaksoissa vuorottelevat kertojina W-A ja Divina. Liikkeelle lähdetään heidän kohtaamisestaan vuonna 1895 Pariisissa. Divina osoittaa sanansa poissa olevalle Wettenhovi-Aspalle, jota hän kiihkeästi kaipaa ja epätoivoisesti odottaa vihdoin palaavaksi.

Lukukokemuksena Kulta-aura on samaan aikaan verrattoman kiehtova ja raskas. Jaakonahon Wettenhovi-Aspa on romaanin maailmassa ajatuksiltaan poukkoileva, jaaritteleva ja omista omituisista ideoistaan innoittunut, eli todennäköisesti juuri sellainen rasittava tyyppi, kuin historiallinen esikuvansakin.

Lukijan on kuitenkin vaikea ihastua romaanihenkilö W-A:han, kuten monet aikalaiset selvästikin ihastuivat. Minäkertojana W-A on niin rehellinen kuin voi olla. Totuushan selvästikin on tavoittamaton ihanne, jota taivutellaan kulloisenkin tarpeen mukaan, eikä Wettenhovi-Aspa totisesti ainakaan romaanihenkilönä kaihda taivuttelua.   

Divinan ääni tuo mukaan kaivattua kritiikkiä, vaikka nainen onkin samaan aikaan sekä syvästi kiitollinen miehelle, jonka kokee pelastajakseen, että tähän sydänjuuriaan myöden rakastunut. Pohjoisen maan armoille hylätyn naisen elämäntarina on myös itsessään kiinnostava.

”Unessa olen enemmän valveilla kuin päivällä. Koko elämämme etsimme kuumeisesti kultaa, yritämme ratkaista sfinksin arvoitusta. Olen etsinyt kultaa. Olen etsinyt omaa, kalleinta totuuttani.”

”Totta on vain taru, jota olen itsestäni kertonut.”

 

Asko Jaakonaho: Kulta-aura
Aviador 2024. 308 s.

Ostettu & arvostelukappale.