Lina Wolff: Rakastajat

 

Lukupiirimme kirjaksi valikoitui ruotsalaisen Lina Wolffin romaani Rakastajat. Ehdotin kirjailijaa ja tätä teosta itse, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.

Perusteluni olivat, että kirjailijan nimi ja hänen suomennettujen teostensa kannet olivat kyllä tuttuja, mutta en ollut lukenut ainuttakaan hänen kirjoittamaansa kirjaa. Loppukesästä törmäsin Wolffin uusimman suomennoksen Ruumiit jotka hautasimme esittelyn yhteydessä tietoon, että Wolff oli saanut tästä romaanista toisen August-palkintonsa.

Kirjailija on siis mitä ilmeisimmin aivan kärkinimiä Ruotsin nykykirjallisuudessa, mutta minä en tiennyt hänestä yhtään mitään. Vähän lohdutti, ettei kukaan muukaan lukupiirissämme paikalla olleista tiennyt. Valitsimme luettavaksi Rakastajat, koska se toi Wolffille ensimmäisen August-palkinnon ja koska sitä oli hyvin saatavana lainaan kirjastoista, olihan se ilmestynyt jo kaksi vuotta sitten (sarkasmia).

August-palkinto on Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto, eli sitä voi ainakin joiltakin osin verrata Finlandia-palkintoomme. Perustamisidea on sama, eli August-palkinnon perusti Ruotsin kustannusyhdistys vauhdittamaan kirjamyyntiä. Palkinto on jaettu ensimmäisen kerran vuonna 1989. Finlandia-palkinto on siis viisi vuotta vanhempi palkinto. August-palkinnossa on samat kolme kategoriaa kuin Finlandia-palkinnossakin. Samaten esiraadit valitsevat kuusi teosta varsinaisiksi ehdokkaiksi kustantamojen lähettämien teosten joukosta.

Tässä kohtaa on sitten radikaali eroavaisuus, sillä Ruotsissa muodostetaan 63-henkinen (!) asiantuntijavalintaraati, joka äänestää voittajan. Meillähän voittajan valitsee kuudesta ehdokkaasta yksi henkilö, jonka ei tarvitse olla kirjallisuuden asiantuntija. Palkintosumma on noin 9000 euroa, ja se on pysynyt koko ajan samansuuruisena (Finlandia-palkinto on parhaillaan 30 000 euroa).

August-palkinto on himoittu kunnia, koska sillä on suuri vaikutus palkitun teoksen ja kirjailijan koko tuotannon myyntiin. Jo ehdokkuuden arvioidaan vaikuttavan merkittävästi myyntilukuihin. Palkintoa arvostetaan myös kansainvälisesti, ja sen saaminen tarkoittaa yleensä myös laajaa käännösoikeuksien myyntiä.

Kaunokirjallisuuden August-palkinnon on tähän mennessä saanut kaksi kertaa vain kolme kirjailijaa:

Kerstin Ekman

Per Olov Enquist

Lina Wolff

Vertailun vuoksi kerrattakoon, että Finlandia-palkinnon on saanut kahdesti neljä kirjailijaa:

Bo Carpelan (vuosina 1993 ja 2005)

Olli Jalonen (vuosina 1990 ja 2018)

Jukka Viikilä (vuosina 2016 ja 2021)

Pajtim Statovci (vuosina 2019 ja 2024)

Lina Wolff sai ensimmäisen August-palkinnon vuonna 2016 ilmestyneestä romaanista Rakastajat. Se on ilmeisesti hänen kolmas teoksensa ja toinen romaaninsa. Palkinto teki teoksesta Wolffin läpimurtoteoksen sekä kaupallisessa mielessä että kriitikoiden keskuudessa.

Toinen August-palkinto, jonka Wolff sai romaanistaan Ruumiit jotka hautasimme, vahvisti kirjailijan aseman kirjallisena instituutiona Ruotsissa. Häntä pidetään nykyään yhtenä sukupolvensa merkittävimpänä pohjoismaisena kirjailijana. Menestystä on tullut myös laajemmin kansainvälisesti, sillä Wolffin tuotantoa on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Tämä on harvinainen saavutus ruotsalaiselle nykyprosaistille.

Rakastajat sai August-palkinnon lisäksi Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon (3000 euroa) ja PEN Translates Award -palkinnon (n. 3000 euroa).

Millainen teos sitten lukupiirimme valitsema Rakastajat on? Takankansiteksti lupaa:

”Rakastajat on seksiä ja epätoivoa moottorinaan käyttävä, aivoja kihelmöivä ja absurdi kulttiromaani miesneromyytin tuhosta.”

Kansilieve jatkaa:

”Rakastajat on menestysromaani himosta ja kirjallisuudesta sekä niiden kaameista vääristymistä. Keskiössä on miehen katse naiseen, viettely ja nöyryytys mutta myös tarve koskettaa ja tulla ymmärretyksi.”

Ei siis aivan sellaista kirjallisuutta, jota pääasiassa luen. Mutta perääntyäkään ei oikein voi, kun on itse kirjaa ollut ehdottamassa!

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka on nimetty päähenkilöiden mukaan: Ellinor, Max ja Lucrezia. Tarinat ovat erillisiä, mutta ne liittyvät kuitenkin yhteen joistakin kulmistaan, ja kun päästään viimeisen osan loppuun, se täydentää ensimmäisen osan tapahtumia. Tarinat ikään kuin limittyvät toisiinsa. Kaikki tarinat on kerrottu minämuodossa.

Skånelaiselta pikkupaikkakunnalta kotoisin oleva Ellinor on etsinyt seuraa deittisivustolta. Ilmoitus on hieman huolestuttava:

Olen 36-vuotias ja etsin hellää, mutta en liian hellää miestä.

Yllätyksekseen Ellinor saa paljon vastauksia ja valitsee heidän joukostaan tukholmalaisen Caliston. Ellinor ei epäröi lähteä tapaamaan miestä Tukholmaan. Siellä paljastuu, että mies on hyvin ylipainoinen ja ammatiltaan kirjallisuuskriitikko.

”Toivoin, ettei hän olisi liian intellektuelli. Minua ei huvita naida, jos olen ensin keskustellut kirjallisuudesta, en kaivannut sellaista kokemusta.”

Ensimmäinen ilta Caliston hienossa merenrantatalossa päättyy Ellinorin kannalta epämiellyttävästi. Kostaakseen saamansa kohtelun Ellinor polttaa käsikirjoituksen, jonka Calisto on saanut luettavakseen ihailemaltaan kirjailija Max Lamasilta. Käsikirjoituksesta ei ole olemassa muuta kopiota kuin Caliston hallussa ollut paperinippu. Kaikesta tästä huolimatta Ellinor jää Caliston luo epämääräiseksi ajaksi. Hän kuluttaa aikaansa lukemalla Caliston hyllystä löytämäänsä Michel Houellebecqin kirjoja. Lopulta taloon tulee sokea nainen, joka kertoo olevansa kirjailija Max Lamasin meedio ja Caliston ex-vaimo.

Keskimmäisessä osassa kerrotaan, miten Caliston ex-vaimosta tuli kirjailija Max Lamasin meedio. Keskeisempää kuitenkin on tarina siitä, miten Tukholman World Trade Centerin vastaanottovirkailijasta tulee hetkeksi Maxin rakastajatar. Suhde päättyy siihen, että nainen langettaa Maxin päälle kirouksen. Sitä ennen Max näkee WTC:n sohvapöydältä löytämästään aikakauslehdestä jutun italialaisesta perheestä, jonka isoäiti on maan viimeinen markiisitar.

Kolmannen osa päähenkilö on markiisittaren tyttärentytär Lucrezia, joka muistelee kahden vuoden takaisia tapahtumia. Kirjailija ja toimittaja Max Lamas halusi tulla Italiaan tapaamaan Lucrezian isoäitiä ja kirjoittaa tästä lehtiartikkelin. Samaan aikaan Max kirjoitti myös käsikirjoitusta, joka muutaman käänteen jälkeen päätyy Caliston kirjoituspöydälle ja lukija saa tietää, mikä on aikanaan tahrinut osan sen sivuista.

Mutta juoni ei ole Rakastajien pääasia. Kyse on tosiaan erilaisista suhteista, seksistä ja vallankäytöstä ihmissuhteissa ja erityisesti seksisuhteissa. Katse on olennainen. Miten toista ihmistä katsotaan? Mitä nähdään, kun katsotaan omaa kuvajaista peilistä? Kuka on suhteessa niskanpäällä ja millä keinoin? Seksi on ihmisiä käynnissä pitävä voima, ja seksiä tuntuu kirjassa olevan paljon, mutta seksiakteja ei kuvata kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kuvattu henkilöiden tuntema himo on monella tavalla brutaalia.

Wolff viljelee avokätisesti erilaisia kirjallisia viitteitä ja kommentoi purevasti kirjallisuusmaailmaa. Calisto tekee työkseen kulttuurijournalismia ja kirjallisuuskritiikkiä, mutta hänen kotonaan on vain yksi kapea kirjahylly. Siinä tosin on kirjoja kahdessa rivissä, ja Ellinoria kiinnostavat kirjat on piilotettu takariviin. Max sanoo suoraan olevansa tylsää virastotyötä tekevän vaimonsa elätti. Päivät hän kuluttaa ahkeroiden kuljeskelemalla kaupungilla odottamassa inspiraatiota. Merkillinen käsikirjoitus tuntuu elävän omaa elämäänsä Wolffin kirjan sivuilla.

Lukupiirin idea toimi taas hienosti. Luin kirjan, jota en olisi ilman lukupiiriä tullut lukeneeksi. Jos olisin siihen tarttunut ilman tätä kannustinta, se olisi todennäköisesti jäänyt kesken. En voi sanoa juurikaan ymmärtäneeni tätä teosta, tai varsinaisesti pitäneeni siitä. Se ei kuitenkaan ole hankalalukuinen eikä tekstin pintataso mitenkään vaikea. Siitä vain on hankala saada otetta.

Sanoin aikaisemmin, että juoni ei Rakastajissa ole varsinainen pointti. Ensin tuntui, että mitään juonta ei edes ole, mutta lopussa avautuva näkymä alkuun viimeistään johdattaa toiseen loppupäätelmään. Juoni kyllä on, mutta se ei etene suoraviivaisesti. Lukija joutuu sen itse kokoamaan.

En tunne Michel Houellebecqin tuotantoa ja ajatuksia lainkaan, mikä hyvin ilmeisesti hankaloitti Rakastajien avautumista ja sen idean oivaltamista. Tästä saan tietysti syyttää vain itseäni ja heikkoa yleissivistystäni.

Kiitän Rakastajia kompaktista koosta. 240-sivuinen romaani ei ole liian tuhti, ja kolmeen osaan jakautuminen vielä helpotti luku-urakan rytmittämistä.

Lina Wolff: Rakastajat (De polyglotta älskarna)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Otava 2024. 240 s.
Otavan kirjasto -sarja nro 312.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden 2026 August-palkintoehdokkaat julkaistiin sopivasti tämän jutun kirjoittamisen aikaan:

Kaunokirjallisuus (Årets svenska skönlitterära bok)

Magnus Dahlström: Vinter 
Inger Edelfeldt: Skönheten 
Maxim Grigoriev: Adrian 
Karolina Ramqvist: Nattsäsong 
Ingela Strandberg: Under sjöarna 
Klas Östergren: Inkokt ruda 

Pirkko Määttälä: Marie

 

Tammisaaresta lähtöisin ollut liikemies August Eklöf (1837–1912) perusti Tolkkisten tehdasalueelle Porvoon maalaiskuntaan Tolkkisten sellutehtaan, jota kutsuttiin myös Eklöfin sellutehtaaksi ja Porvoon Selluloosatehtaaksi, vuonna 1893. Sitä ennen alueella oli muuta teollisuutta, ainakin höyrysaha ja tiilitehdas. Sulfiittiselluloosatehdas toimi vuoteen 1975 asti, joskin omistussuhteet ja nimi vaihtuivat vuosien mittaan.

Pian sellutehtaan perustamisen jälkeen Eklöf pestasi palvelukseensa saksalaisen insinööri August Schauppin (1865–1943), joka tuli johtamaan tehdasta ja kehittämään tuotantoa. Mukanaan August Schauppilla oli vaimo Marie ja kaksi lasta.

Pirkko Määttälä kertoo romaaninsa Marie jälkisanoissa varsin viitteellisesti romaanin pohjalla olevasta oikeasta historiasta ja sen henkilöiden esikuvista. Hän kertoo kuulleensa romaaninsa nimihenkilön tarinan ensimmäisen kerran kolmekymmentä vuotta sitten. Hän mainitsee myös tehneensä taustaselvittelyjä, joiden ”perimmäinen tarkoitus oli kirjoittaa perheelle jonkinlainen yhteenveto isoisovanhempien tiestä Suomeen.” Perhe, johon Määttälä viittaa, asuu Helsingissä ja lienee siis Schauppien jälkeläisiä.

Marie-romaanissa ei kuitenkaan kerrota August ja Marie Schauppista, vaan Albert ja Marie Schwabista. Augustin tavoin Albert tulee Porvoon Tolkkisiin johtamaan Eklöfin sellutehdasta, ja hänen mukanaan Saksasta muuttavat vaimo Marie ja perheen kaksi lasta.

Määttälä kertoo myös, että oli työmatkallaan Ranskassa poikennut Haguenaun henkikirjoitusarkistossa ja löytänyt sieltä Marien vihkitodistuksen. Se oli juuri sellainen asiakirja, joka romaanissakin kuvataan. Romaanin tapahtumilla on siis vankka todellisuuspohja, mutta koska lähteet ovat aukkoiset, on kirjailijalla ollut vapaus kuvitella osa käänteistä. Yhtä kaikki Marie-romaanin taustat ovat erittäin mielenkiintoiset, ja opin jälleen paljon uutta historiasta.

Romaanin alussa Marie on yhdeksäntoistavuotias alsacelaisneito vuonna 1891. Hänen syntymänsä aikoihin Ranska ja Saksa (tai oikeammin Preussin johtama Pohjois-Saksan liitto) kävivät lyhyen sodan, jonka Ranska hävisi. Ranska joutui luovuttamaan Elsass-Lothringenin alueen Saksan valtiolle, joka syntyi heti sodan jälkeen Preussin yhdistäessä hajanaiset pikkuvaltiot. Marien perhe ja muutkin alueen asukkaat ovat ranskankielisiä, ja monet vihaavat miehittäjiä katkerasti, myös Marien isä.

Marien perhe kasvattaa lampaita, eikä tilalla ole miespuolista perillistä. Isä päättää ratkaista ongelman naittamalla Marien läheisen sikatilan pojalle, josta on tuleva kotivävy lammastilalle. Marie kuitenkin haaveilee aivan toisenlaisesta elämästä. Häntä eivät maatalon työt kiinnosta, vaan hän haluaisi oppia lisää käsitöiden tekemisestä.

On siis selvää, että matkassa on melkoisia mutkia ja vastuksia, ennen kuin Mariesta tulee saksalaisen insinööri Albert Schwabin vaimo. Tarvitaan paitsi rohkeutta ja päättäväisyyttä myös koko joukko onnea ja kohtalon huomaan heittäytymistäkin, että päästään pariskunnan vihkitodistuksen kirjoittamiseen.

Kaikki ei mene aivan Marien toiveiden mukaan avioliitossakaan. Hän tyrmistyy kertakaikkisesti, kun Albert alkaa tosissaan puuhata perheen muuttoa Venäjään kuuluvaan Suomeen, Marien mielestä käytännössä maailman ääriin. Miten kukaan voisi muuttaa sellaiseen takapajulaan?

Miehen mieltä ei kuitenkaan voi Mariekaan kääntää, vaan alkaa vaivalloinen matka Hagenausta kohti Tolkkisia, vaikka Marie odottaa pariskunnan kolmatta lasta. Vaikeuksia ja murheita mahtuu matkalle yli oman tarpeen.

Kaikkien vaikeiden vaiheiden jälkeen asettuminen Tolkkisiin sujuukin sitten yllättävän mutkattomasti. Marie Schwab hyväksytään oitis tehdasyhteisön toimeliaiden rouvien piiriin, ja hän alkaa häärätä koulun perustamista muiden naisten ohella. Loppu on siis hieman hätäinen alun perusteellisesti kuvattujen käänteiden jälkeen. Mitään varsinaista koukkua ei jää lukijan lihaan, vaikka tietysti kiinnostaa saada tietää, mitä kaikkea tulossa olevat kuohuvat ajat tuovat Schwabeille tullessaan.

Loppusanoissaan Määttälä paljastaakin tekevänsä jo työtä jatko-osan parissa. Sitä odotellessa!

Pirkko Määttälä: Marie
Sitruuna, 2025. 306 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Arvostelukappale. Äänikirja E-kirjasto.

 

Turun kirjamessut 2026 - messuohjelmani la 3.10.2026

 

Mainos/kaupallinen yhteistyö

Vaikuttajapassi saatu Turun kirjamessut 2026.
(Vaikuttajapassi: maksuton sisäänpääsy kaikkina päivinä, ei sis. pysäköintiä, naulakkopalveluja tms.) Ks. tarkemmin jutun lopusta!

Kirjasyksyn kirjatapahtumien lähtölaukaus on minulle perinteisesti ollut Turun kirjamessut -tapahtuma. Niin tänäkin vuonna, vaikka Turun kirjamessujen siirryttyä Logomoon moni asia muuttui. Menin esimerkiksi aiemmin messuille omalla autolla, joten aikataulut olivat joustavia.

Nyt kätevintä on mennä Turkuun junalla, joka saapuu ja lähtee miltei kirjaimellisesti messujen etuovelta. Niinpä junaliput on jo ostettu. Harmillisesti junien aikataulut eivät ihan sovi yhteen messutapahtuman aikataulun kanssa, vaan aamun juna saapuu Turun rautatieasemalle yli puoli tuntia messujen avautumisen jälkeen. Toinen vaihtoehto olisi mennä Turkuun jo kukonlaulun aikaan eli puoli kahdeksaksi odottelemaan, mikä ei mitenkään houkuttele.

Parhaina aikoina vietin Turun kirjamessuilla täydet kolme päivää. Nyt oma innokkuuteni, jaksamiseni ja muun elämän vaatimukset ovat siinä pisteessä, että yksi messupäivä on riittävästi. Olen päättänyt viettää Turussa tällä kertaa keskimmäisen messupäivän eli lauantain 3.10.2026. Käyn nyt läpi itselleni suunnittelemani kirjamessuohjelman. Nämä ohjelmat siis haluaisin Turun kirjamessuilla nähdä ja kuulla. Muutokset mahdollisia, jopa todennäköisiä!

Arttu Tuomisen esiintymisen näkeminen ja kuuleminen on ollut messuperinteeni siitä saakka, kun Tuominen aloitti uransa messuilla esiintyvänä kirjailijana (olen saanut häntä pari kertaa haastatellakin Turun kirjamessuilla). Tällä kertaa VR aiheuttaa perinteen katkeamisen, koska junani on perillä Turussa klo 10.39 😒 En ainakaan löytänyt messuohjelmasta merkintää Tuomisen muista esiintymisistä, joten pitää yrittää uudelleen Helsingin kirjamessuilla sitten. Kide-sarjan kakkososa Hydra on kuitenkin ehdottomasti hankinta- ja lukulistallani.

Arttu Tuominen: Hydra (Otava)
Klo 10.30–10.52 Risteys

Suomen Stephen Kingiksi tituleerattu Marko Hautala on myös niitä kirjailijoita, joiden messuesiintymisiä olen monesti aiemminkin käynyt katsomassa. Harmillisesti viime vuonna Turussa käsitelty Samaelin kirja (Tammi) on edelleen vain luku- eikä luettujen listalla, ja nyt lukulista jälleen pitenee teoksella, jolla päässee hyvin messutunnelmaan 👻

Marko Hautala: Isänsä Malakain silmät – Riivaustarina (Haamu)
Klo 11.00–11.22 Verstas

Aamupäivän pitkä ohjelma on Suomen tietokirjailijoiden järjestämä Tietokirjaraati, jonka jäsenissä on monta tuttua nimeä. Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi on salolainen toimittaja ja terveysviestinnän tutkija, jota tohdin sanoa tuttavakseni. Toimittaja Tuomo Karhu on Turun Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö, joka vetää yhdessä kirjailija Niina Revon kanssa TS Kirja  -klubia. Lehden tilaajana olen katsonut klubin lähetykset netin kautta, ja mainiosta konseptista on kyse. Kiitos niistä! Yleisen historian dosentti ja kulttuurihistorian professori Hannu Salmi Turun yliopistosta oli muutama vuosi sitten Lohjalla Eeva Joenpelto -seuran vieraana kertomassa kirjastaan Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827 (Otava), joka oli Finlandia-palkintoehdokas v. 2022. Anne Rutanen on Suomen tietokirjailijat ry:n viestintäpäällikkö.

Tietokirjaraati
Klo 11.30–12.15 Veturi

Dekkarin synnystä keskustelevat konkarikirjailijat Päivi Alasalmi ja JP Koskinen, joiden kanssa on ollut vuosien varrella ilo tavata erilaisissa kirjallisissa ympyröissä ja tietysti kirjasomessa.

Päivi Alasalmen miltei uunituore romaani Enkelinkihara sijoittuu vuoden 1899 Tampereelle eli sortokauden alkuun. Teosta luonnehditaan historialliseksi trilleriksi, ja se aloittaa Sydänkylmä-trilogian. Olen jo saanut Enkelikiharasta arvostelukappaleen, mutta lukea en vielä ole ehtinyt (paitsi muutaman alkusivun paketin avattuani). Kirjasta on tulossa lehtiarvio loka-marraskuussa Salon Seudun Sanomiin.

JP Koskisen keväällä ilmestynyt historiallinen dekkari Ruoveden paholainen ei ole hänen uusin teoksensa, mutta tuoreehko kuitenkin. Ostin sen itselleni kesäkuussa miltei sylttytehtaalta eli Ruovedeltä Vinhan kirjakaupasta, mutta lukea en ole sitäkään vielä ehtinyt. Ruoveden paholainen sijoittuu vuoden 1895 Ruovedelle, jossa rikosta ratkaisevat Axel Gallen ja Hugo Simberg. Kuulostaa aivan mainiolta tämäkin!

Päivi Alasalmi: Enkelinkihara (Gummerus)
JP Koskinen: Ruoveden paholainen (Vinha)

Dekkarin synty
Klo 13.00–13.22 Elämysvaunu

 

Toimittaja ja kirjailija Marjo Näkkiin minulla on sellainen kytkös, että olen aikoinani saanut opettaa hänelle jonkin lukion historian kurssin Nummi-Pusulan lukiossa. Harmikseni en ole mukana hänen kirjassaan Hepoa Tallinnaan (Gummerus, 2010), vaikka kyseistä opinahjoa ja oppiainettakin siinä lyhyesti sivutaan. Entisten oppilaiden kirjamessuesiintymisiä nyt vain on mentävä katsomaan, kun kerran kohdalle sattuu, ja onhan aihekin kieltämättä kiinnostava!

Marjo Näkki: Jään valta vaihtuu - Arktinen alue maailmanjärjestyksen murroksessa
(Gummerus)
13.40–14.00 Ikkunapaikka

 

Niina Revon ja Tiina Laitila Kälvemarkin uusimmissa teoksissa on kyse rakkaudesta ja vallankäytöstä. Olen varannut Revon kirjan Miehesi on minun kirjastosta jo keväällä, ja tällä hetkellä olen varaussijalla 16, joten ennen joulua jo voi onnistaa sen suhteen. Tiina Laitila Kälvemark asuu tällä hetkellä Lohjalla Eeva Joenpellon kirjailijatalossa, joten hänen kirjansa on senkin vuoksi lukulistallani. Ruotsalaisesta rakastajasta olen jo saanut arvostelukappaleen. Hienoa päästä kuulemaan tämä haastattelu.

Niina Repo: Miehesi on minun
Johnny Kniga
Tiina Laitila Kälvemark: Ruotsalainen rakastaja
WSOY
14.30–14.52 Pajala

 

Iltapäivin pitkä ohjelma Lukemisesta ja kirjoittamisesta käsittelee paitsi lukemista ja kirjoittamista myös julkaisemista ja kustantamista. Kirjailijat Nina Honkanen ja Kauko Röyhkä ovat julkaisseet uusimmat kirjansa itse. ”30 vuotta ammatikseen kirjoittaneet kirjailijat kertovat kirjallisuuspoliittisen laboratorion alla kirjoitetutuista romaaneistaan. Rakastettu näyttelijä Hannu-Pekka Björkman lukee yleisölle otteita lukupäiväkirjastaan.” Kustantamisen kiemurat kiinnostavat aina, ja HP ei selityksiä kaivanne!

Nina Honkanen: Rajat/On
Kauko Röyhkä: Kusessa
Hannu-Pekka Björkman.

Lukemisesta ja kirjoittamisesta
Klo 15.15–15.52 Pysäkki

Jos kirjamessuilla on mahdollisuus päästä kuulemaan Anneli Kantoa, kannattaa ehdottomasti ottaa tilaisuudesta vaarin. Kannon Elämänlangalla on vielä lukematta ja hankkimatta, mutta asiantila pitää korjata pikimmiten.

Anneli Kanto: Elämänlangalla - Kolmen sodan päiväkirja
(Gummerus)

Eevan kirjaklubi
16.00–16.22 Pysäkki

Turun kirjamessujen ohjelma v. 2026
Osta liput kirjamessuille tästä.
Turun kirjamessujen kartta v. 2026

*****

Turun kirjamessut 2025 Logomossa.

Tämän blogijutun alussa on merkintä Mainos/Kaupallinen yhteistyö, sillä olen saanut messuille ns. vaikuttajapassin. Sillä pääsen maksutta messuille kaikiksi kolmeksi päiväksi. Lisäksi olen saanut kaksi kappaletta yhden päivän lippuja, jotka olen saanut halutessani arpoa seuraajilleni. Tällä kertaa en arvontaa järjestänyt, koska lipuille oli jo hyvä kohde tiedossa etukäteen. Tämän olen sopinut messuorganisaation kanssa.

Mitä siis tarkalleen ottaen rahallisesti hyödyn vaikuttajapassista? Teoriassa voisin siis viettää messuilla kolme päivää. Jos ostaisin messuille kolme kokopäivälippua etukäteen, se maksaisi yhteensä 54 euroa. Kaksi lisälippua (kokopäiväliput) seuralaisille maksaisivat yhteensä 36 euroa. Yhteensä liput maksaisivat siis 90 euroa. Vaikuttajapassiin ei sisälly pysäköintiä tai naulakkopalveluja.

Vaikuttajille järjestetään messuilla yksi yhteinen kirjailijakahvitilaisuus. Tämä tapaaminen on perjantai-iltapäivänä (en siis tänä vuonna pääse osallistumaan). Tämäntyyppisissä tilaisuuksissa on yleensä tarjolla jotain pientä virvoketta, kuten tämän tilaisuuden nimestäkin voi päätellä.

Entä sitten todellisuus? Koska olen työelämässä enkä asu Turussa, en voi viettää messuilla kaikkia kolmea päivää (tai tietysti voisin, jos ottaisin palkattoman vapaapäivän perjantaita varten). Oman jaksamiseni ja muiden elämän realiteettien takia olen tänä vuonna päättänyt messuilla Turussa vain yhden päivän eli lauantain 3.10.2026.

Yksi kokopäivälippu etukäteen ostettuna siis maksaisi18 euroa. Lisäksi tulevat matkakulut matkoista, joista osan teen omalla autolla ja loput junalla. Etukäteen ostetut junaliput maksoivat yhteensä 8,20 euroa ja bensiiniin kuluu 3–4 euroa. Maksettavaksi tulee mahdollinen naulakkomaksu (jos on kaunis poutasää, en ota päällystakkia mukaan), josta en löytänyt hintatietoa, mutta arviolta 2–3 euroa. Lisäksi on syötävä lounas Logomon ravintoloissa (hinta jää netin perusteella arvoitukseksi, mutta lienee n. 20 euroa/hlö). Omaa rahaa siis kuluu näihin peruskuluihin itseltä jo n. 35 euroa.

En tietenkään pane pahakseni maksutonta sisäänpääsyä itselleni ja seuralaisellekin. Vaikuttajapassi ei edellytä saajalta tapahtuman markkinointia, eli mitään varsinaista sopimusta tästä ei ole solmittu esimerkiksi minun ja Turun kirjamessujen kesken. Maksuttoman sisäänpääsyn tarjoajalla on kuitenkin oikeus toivoa, että vastineeksi lipuista tapahtumaa myös markkinoidaan lipun saaneen somekanavilla. Itsekin katson, että se on vähintäänkin kohtuullista ja myös hyvän tavan mukaista. Samaten on ihan oikein, että juttujen ja postausten yhteydessä kerrotaan avoimesti maksuttomasta edusta.

Mutta kuten tästä kirjoituksestani ehkä käy ilmi, olen vakavasti miettinyt, mitä ihan oikeasti hyödyn tästä yhteistyöstä. Olen sen verran hidas somevaikuttaja, että viikko sitten Instagram-tililläni julkaisemani vastaavan koosteen tekemiseen sain tuhrattua lähemmäs tunnin. Käytin siihen kirjoittamani tekstin tämän blogijutun pohjana, mutta siitä huolimatta kirjoittamiseen sekä kuvien ja linkkien etsimiseen mennee parisen tuntia aikaa. ’Tuntipalkaksi’ muodostuu siis n. 12 euroa (ja teoreettinen palkka olisi ollut 30 euroa/tunti).

Harrastus on harrastus, joten siihen käytetty aika periaatteessa on maksutonta, mutta aikaa kuitenkin. Olisin sen ajan voinut käyttää myös toisin, jos olisinkin päättänyt ostaa liput Turun messuille ihan itse. Jos intoudun vielä päivittämään somea paikan päällä messutapahtumassa ja sen jälkeenkin, tuntipalkkani kutistuu edelleen. Saapa nähdä, miten käy.

Luonnollisesti myös Turun kirjamessut voi miettiä, mitä hyötyä tapahtumajärjestäjälle on minulle myönnetystä vaikuttajapassista. Katsotaan ensi vuonna sitten, mihin ratkaisuun olemme tahoillamme päätyneet. Kiitos tämän vuoden messulipuista!

Odotan tulevaa messulauantaita rakkaassa Turussa innostunein mielin! Nähdään Turun kirjamessuilla!

Turun kirjamessut 2024 Turun messukeskuksessa <3

Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen

 

Olen lukenut ensimmäisen Jaakko Melentjeffin trillerin vuonna 2018. Kyseessä oli kirjailijan debyytti Hukkuneet, joka aloitti Nordsa-sarjan (sarjaa kutsutaan myös Paula Korhonen -sarjaksi). Sarjassa on nyt ilmestynyt yhteensä neljä osaa, eli esikoisen jälkeen on julkaistu teokset Papin kosto (Atena, 2019), Jos et valvo (Atena, 2019) ja nyt tänä vuonna tullut Hunnutettu nainen (Lind & Co).

Melentjeffin kustantaja on siis alun perin ollut Atena, mutta yhteistyö ruotsalaisen Lind & Co:n kanssa alkoi Melentjeffin uuden Laura Kask -trillerisarjan myötä. Sen ensimmäinen osa Venäläinen peli ilmestyi painettuna Enostonen kustantamana v. 2024, mutta äänikirjan kustantajana on Lind & Co.

Näillä kustantamokuvioilla ei sen kummempaa merkitystä ole, mutta minua ne jostain syystä kiinnostavat. On mielenkiintoista seurata, miten kustannustoiminta Suomessa elää ja kehittyy.

Hukkuneissa esitellään Nordsa, joka on pohjoismaiden poliisiviranomaisten yhteinen vakavan rikollisuuden yksikkö. Sitä vetää suomalainen Kalle Nordin, ja sen tehtävänä on siis helpottaa kansainvälisten rikosten tutkintaa ja ennalta ehkäisyä. Kovin paljoa yksiköllä ei ole resurssia, sillä Kalle Nordin on myös sen ainoa työntekijä.

Myös tamperelainen KRP:ssa työskentelevä rikosylikonstaapeli Paula Korhonen tulee lukijalle tutuksi aloitusosassa. Yli viisikymppisen Paulan elämää kuormittavat deittisovellusriippuvuuden ohella huonokuntoiset vanhemmat sekä kehnot välit nuoreen esihenkilöön. Matkan varrella Paula on ehtinyt siirtyä Kallen alaiseksi Nordsan leipiin. Tukholmassa Paulan vastine on Ruotsin poliisin kansallisen erikoisyksikkö NOA:n rikosetsivä Annmari Axelsson, josta on tullut pienten kaksosten äiti sitten viime näkemän. 

Hukkuneitten tapahtumat levittyvät koko Eurooppaan ja tutkintayksiköitä on kolmessa maassa. Henkilöitä, tapahtumapaikkoja ja juonenkäänteitä on siis ruuhkaksi asti, ja olenkin arviossani todennut näin:

”Hukkuneet on hyvinkin lupaava esikoinen. Se on liian täyteen ahdettu, mutta kun nyt pahimmat höyryt on purettu, seuraavassa kirjassa Melentjeff toivottavasti on hieman maltillisempi henkilögalleriansa suhteen. Kaikkea ei tarvitse käyttää ja näyttää kerralla!”

Sarjan seuraavia osia en ole lukenut, mutta Venäläisestä pelistä sain kustantajalta arvostelukappaleen. Siinäkin on kyse kansainvälisestä rikollisuudesta, ja Tampereen seudulla tapahtuneesta omituisesta rikoksesta liikkeelle lähtevään tutkintaan sotkeutuu lopulta hyvin kirjava joukko eri kansallisuuksia ja valtioita edustavia toimijoita. Kokonaisuus toimii kuitenkin erinomaisesti, joten totesin tyytyväisenä kirjailijan ottaneen kehityksessä aimo harppauksia ja jäin odottelemaan jatkoa Laura Kaskin edesottamuksiin.

Seuraava Melentjeffin trilleri ei sitten kuitenkaan ollut jatkoa Venäläiseen peliin vaan neljäs osa Nordsa-sarjaa. Koska en ole lukenut aiemmista osista kuin aloitusosan ja senkin kahdeksan vuotta sitten, olivat muistikuvani Nordsa:sta ja sarjan henkilöistä vähintäänkin hatarat. Kärryille kuitenkin pääsin mielestäni kohtuullisen helposti, ja ainoastaan Kalle Nordinin osuus tarinassa jäi jokseenkin epäselväksi.

Hunnutettu nainen alkaa räväkästi kohtauksella, jossa hijabiin pukeutunut kuusikymppinen nainen ammutaan Tukholmassa. Ruumis löytyy puistonpenkiltä, jolle se on aseteltu istumaan. Naisen henkilöyden selvittäminen ei ole aivan helppoa, sillä ainoa johtolanka on kukkaron vuorin alta löytyvä lappunen. Sille on kirjoitettu suomalainen puhelinnumero. Tätä kautta Tukholmassa kuitenkin päästään sen verran jäljille, että yhteyttä otetaan Paula Korhoseen ja kumppaneihin Suomessa.

Alkaa monimutkaisen vyyhdin paikoin piinaavan hankala ja monipolvinen selvittely. Murhatutkinta muuttuu jossakin kohdin terroristijahdiksi ja pommi-iskun torjunnan yritykseksi.

Kuvioon liittyy olennaisesti perhe, joka on vuosia aikaisemmin paennut Iranista ja päätynyt vaarallisen pakomatkan jälkeen Suomeen. Matkalla perheen 8-vuotias poika eksyi läheisistään ratkaisevalla hetkellä ja katosi Valko-Venäjälle. Migrin tarkastaja Matti Järvinen muistaa perheen ja sen jäsenten kohtalon hyvin ja auttaa poliisia asian tutkinnassa. Mies joutuu tietojensa takia melkoisiin vaikeuksiin, kun terrori-iskua valmisteleva Opettaja haluaa rangaista myös häntä.

Viihdyttävän trillerijuonen lisäksi Hunnutettu nainen tarjoaa myös ajattelemisen aihetta. Iranista paenneen perheen kohtalo koskettaa syvältä. Perhe palautetaan useiden Suomen-vuosien jälkeen Iraniin, ja seuraukset ovat kammottavat. Valitettavasti tässäkään tapauksessa ei voi lohduttautua sillä, että kuvio olisi fiktiota. Se on paljas raaka totuus valitettavan monessa tapauksessa.

Viiden trillerin kirjoittajana ja pian kymmenen vuotta julkaisseena tekijänä Jaakko Melentjeff on jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisella jännityskirjallisuuskentällä. Hänellekin soisi mieluusti laajempaa näkyvyyttä ja tunnettuutta. 

Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen
Lind & Co, 2026. 430 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Äänikirjatiedosto saatu käyttöön kirjailijalta.

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia

 

Olen tänä kesänä ollut iloinen, että asun jo omakotitalossa. Saan siis vapaasti toteuttaa itseäni piha- ja puutarhatöissä aina kun siltä tuntuu. Jos asuisin kerrostalossa, olisin saanut vimmatun siirtolapuutarhakuumeen. Se taas olisi väistämättä tullut erittäin kalliiksi.

Luin nimittäin kesän aikana kaksi siirtolapuutarharomaania, joissa tämä erityinen miljöö hehkuu houkuttelevana. Toinen niistä on Sirpa Kähkösen yhdenpäivänromaani Marius (Siltala, 2026), jossa kuusikymppinen Lili askaroi helteisenä elokuun päivänä siirtolapuutarhapalstallaan ja odottaa Mariusta saapuvaksi.

Toinen on toimittaja ja tietokirjailija Leeni Peltosen esikoisromaani Daalioita ja sipulinvarsia, jossa viisikymppinen Iiris Ruusunen viettää ensimmäisen kesän hankkimallaan siirtolapuutarhapalstalla. Romaani aloittaa Mansikkatie-sarjan, ja toinen osa Chilejä ja köynnösruusuja ilmestyy keväällä 2027.

Keski-ikäinen Iiris on jonkinlaisessa elämän käännekohdassa. Pitkä avioliitto on päättynyt eroon, jota alkoholisoitunut puoliso ei ole täysin vielä hyväksynyt. Aikuiset lapset ovat muuttaneet omilleen, ja lapsuuden haaveammatti kirjastovirkailijana on alkanut puuduttaa muututtuaan Iirikselle epämieluisaksi esihenkilötehtäväksi ja erilaisten tehostamisraporttien laadinnaksi.

Vastoin kaikkien neuvoja Iiris on ostanut itselleen palstan ja mökin Vaahterametsän siirtolapuutarhasta. Iäkäs pariskunta on joutunut toteamaan, että rakkaudella itse rakennettu mökki ja puutarha ovat alkaneet käydä heidän voimilleen liian vaativiksi. Mökki on päällisin puolin hyvässä kunnossa, mutta puutarha on päässyt jo villiintymään. Tämän miniparatiisin seuraava omistaja Iiriksestä tulee pienenä yllätyksenä hänelle itselleenkin.

Kun Iiris toukokuussa vihdoin saa avaimet vaaleansiniseen mökkiin, hän tuntee olevansa kuin rakastamansa Salainen puutarha -romaanin sankaritar. Mitä kaikkea palstalla oikein kasvaa? Miten hän saa kaiken uuteen kukoistukseen? Millaiseksi hän haluaa oman pienen paratiisinsa muokata? Oppisiko hän hoitamaan puutarhaa ja kasvattamaan kukkia ja vihanneksia?

Iiris on kerännyt lomapäiviä, joten hän viettää palstallaan käytännössä koko kesän. Elokuussa on kuitenkin väistämättä palattava ainakin osin arkeen, kun työt taas alkavat. Ajatus toimistoon palaamisesta tuntuu ylipääsemättömältä. Ennen syksyn tuloa Iiris haluaa järjestää vielä juhlat puutarhassaan Vaahterametsästä saamilleen uusille ystäville ja muille hänen elämänsä tärkeille ihmisille.

 

Daalioita ja sipulinvarsia -romaanin
äänikirjaversion lukee Linda Wiklund.

Daalioita ja sipulinvarsia on kovassa muodissa olevan hyvänmielenromaanigenren malliesimerkki. Sankaritar on aivan tavallinen nainen, jonka elämä saa tarinan alussa uuden suunnan, tässä tapauksessa päätymällä siirtolapuutarhapalstan omistajaksi. Mielenrauhaa ja hyvää oloa saadaan välillä raivokkaaksi suorittamiseksi muuttuvasta fyysisestä puuhailusta, kirjaimellisesta käsillä tekemisestä. Erilaisia käytännön pulmia ja ihmissuhdekuvioita ratkotaan, mutta mitään oikeasti pahaa ei tapahdu, vaan kaikesta selvitään. Pientä ja hyvin kilttiä romanttista väreilyä on sopivasti mausteena.

Hyvin kirjoitettua sujuvasti etenevää tarinaa lukee tai kuuntelee mielikseen ja sen parissa viihtyy oikein hyvin. Iiris vaikuttaa mukavalta tyypiltä, jonka kanssa voisi hyvin juoda kupin teetä puutarhaa ihastellen ja kasviongelmia ratkoen. Siirtolapuutarhan muut asukkaat ovat lempeästi piirrettyjä karikatyyrejä tyypeistä, joita kaikissa tuollaisissa suljetuissa yhteisöissä takuuvarmasti on.

Puutarhakärpäsen purema lienee miltei taattu seuraus Mansikkatie-sarjaan tarttumisesta.

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia
Docendo 2026. 334 s.
Äänikirjan lukija Linda Wiklund.

Arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mansikkatie-sarjan seuraava osa
Chilejä ja köynnösruusuja 
ilmestyy 7.4.2027.

 

Siirtolapuutarhaan sijoittuu myös Anne Halosen romaani Jotain omaa (Karisto, 2026), joka ilmestyi kesäkuun alussa. Kirja aloittaa Versola-sarjan. Tätä kirjaa en ole lukenut.

 

Matti Rönkä: Uskottu mies

 

Helmikuussa vuonna 2014 olen ollut haikeissa tunnelmissa kirjoittaessani juttua Matti Röngän seitsemännestä Viktor Kärppä -dekkarista Levantin kyy. Teos päättyy tyrmäävästi, ja kirjailija oli haastatteluissa kertonut, että oli itsekin miltei kyynelehtinyt viimeistä pistettä lyödessään. Yhteinen taival Viktor Kärpän kanssa oli tullut päätökseensä.

Toisin kuitenkin kävi, sillä vuonna 2019, kuusi vuotta Levantin kyyn parissa heitettyjen haikeiden jäähyväisten jälkeen, ilmestyi kahdeksas Viktor Kärppä -dekkari Uskottu mies. On vaikea sanoa, miksi saamani arvostelukappale (jollaiseksi omistamani kovakantisen teoksen oletan) oli jäänyt lukematta. Nyt olen sen kuitenkin lukenut ilmeiseen kreivin aikaan, sillä sarjan yhdeksäs osa Ikkunasta pudonnut mies ilmestyy muutaman viikon kuluttua. Never say never again, Viktor Kärppä!

Uskotussa miehessä tavataan Viktor Kärppä isiensä mailta rajantakaisesta Karjalasta. Mies on vetäytynyt kaikessa rauhassa lepäilemään datšalleen, koska ilmeisesti kotona arkinen perhe-elämä ja raksafirman pyörittäminen ahdistavat.

Yhtenä aamuyönä Kärpän yöuni kuitenkin katkeaa kesken kaiken. Tontilla on kutsumattomia vieraita, joilla ilmiselvästi on pahat mielessään. Neuvostoliiton erikoisjoukkoihin koulutettua Viktor Kärppää alias majuri Gornostajevia ei kuitenkaan niin vain yllätetä. Tilanne eskaloituu nopeasti, ja aamun jo sarastettua mies tavataankin sitten käsiraudoissa lähikaupungin miliisiasemalta. Jostain syystä useampikin taho on kiinnostunut Viktor Kärpästä, mutta miehellä itsellään ei ole hajuakaan, mistä voisi olla kysymys.

Miliisiasemalta päästyään Kärppä tapaa vanhan tuttunsa Artemi Loktevin Venäjän alamaailmasta. Artemilta hän kuulee, että hänen opiskeluaikainen hyvä ystävänsä Pavel Ljudin on kuollut asuttuaan vuosia Suomessa. Haudan takaa Kärppä saa viestin: Pavel on toivonut, että Viktor hoitaisi hänen jälkeen jääneet keskeneräiset asiansa. Artemilla on tähän vielä lisäys. Pavelilla oli hallussaan tietoja, jotka eivät saa joutua vääriin käsiin. Kärpän on syytä toimittaa tiedot Artemin edustamalle taholle.

Viktor Kärpästä tulee siis vanhan neuvostoaikaisen ystävänsä uskottu mies, jonkinlainen pesänselvittäjä. Mitä Pavel oikein on Suomessa puuhaillut? Miksi kovin monet tahot ovat kiinnostuneita värittömän yksinään eläneen paluumuuttajan jäämistöstä? Kärpälle selviää varsin nopeasti, että tämäkään toimeksianto ei ole toteuttajalleen kovin terveellinen. Jälleen kerran on ylitettävä itäraja ja hoidettava hämärähköjä asioita.

Uskottu mies on hyvässä mielessä hyvin tyypillinen Viktor Kärppä -dekkari. Viktor on edelleen jonkinlainen yksinäinen susi, joka on monella tavalla pudonnut erilaisten todellisuuksien väliin. Hänen koulutuksensa ehti juuri päättyä, kun silloinen vakiintunut maailmanjärjestys mureni ympäriltä. Suomalaisten sukujuurten takia Viktor ja osa suvusta muutti Suomeen. Kotoutuminen onnistui verrattain hyvin, mutta silti miestä vedetään sekä itään että länteen, eikä hän oikein tunnu kuuluvan kumpaankaan. Hän on ikuinen muukalainen menipä minne hyvänsä.

Ikä alkaa painaa Kärppää yhä enemmän, ja Uskotussa miehessä hän kärsii polvivaivoista ja muistakin krempoista. Asiasta puhutaan niin paljon, että lopussa vietetyt 50-vuotisjuhlat tuntuvat jonkinlaiselta hauskalta yllätykseltä: mieshän on parhaassa iässä!

Perhe-elämä ei ole koskaan oikein Viktorilta onnistunut, mutta Marja on edelleen hänen vaimonsa (mitä kyllä vähän ihmettelen). Rakennusalalla liiketoiminta on nopeasti muuttunut niin, ettei Kärppä viihdy oikein firmassaankaan, jossa hänen luottomiehensä Matti Kiuru on ottanut käyttöön päivänvaloa huonosti kestäviä menetelmiä. Niinpä aikaa voi kulutella Pavelin pesänselvityksen parissakin, vaikka perässä roikkuva kirjava joukko venäläisiä ja suomalaisia toimijoita harmittaakin.

Slaavilainen melankolia on siis edelleen Viktor Kärpän pääasiallinen mieliala, joka sävyttää koko teosta. Mutta on mukana jälleen huumoriakin, kun vain osaa katsoa. Hurja pakomatka Karjalan korvessa esimerkiksi on vertaansa vailla. Alla on vanha Lada ja kyydissä suomalaisen rikoskonstaapelin lisäksi muistisairas karjalaismummo. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin siis riittää. Kaiken pyörityksen keskellä Viktor Kärppä pitää huolen sekä itsestään että ennen kaikkea kaikista niistä ihmisistä, jotka on hänen vastuulleen sysätty.

Ei kuolema minua pelottanut. Vaan elämä.
Kuinka muut pärjäävät, kun minua ei enää ole.

 

Matti Rönkä: Uskottu mies
Gummerus 2019. 303 s.

Arvostelukappale (luullakseni).

Viktor Kärppä -sarja:

Tappajan näköinen mies (2002)
Hyvä veli, paha veli (2003)
Ystävät kaukana (2005)
Isä, poika ja paha henki (2007)
Tuliaiset Moskovasta (2009)
Väärän maan vainaja (2012)
Levantin kyy (2013)
Uskottu mies (2019)
Ikkunasta pudonnut mies (2026)

Tommi Laiho: Kuolevaiset

 

Kuolevaiset-niminen rikosromaani täydentää Tommi Laihon teossarjan trilogiaksi. Aiemmat osat Uhanalaiset ja Rikotut ilmestyivät vuosina 2021 ja 2022, joten päätösosaa on saatu hieman odotella. Odotus kuitenkin palkitaan, sillä Kuolevaiset lunastaa hienosti siihen ladatut odotukset.

Trilogian osat ovat itsenäisiä teoksia jopa siinä määrin, että kustantaja Myllylahti (tai kirjailija) ei ole nimennyt sarjaa mitenkään. Kustantamon sivuilla ja Kuolevaisten kansiliepeessäkin puhutaan vain rikostrilogiasta.

Vaikka sarjan osat ovat rikosjuonensa osalta täysin itsenäisiä, seurataan niissä kuitenkin päähenkilöiden työurien ja yksityiselämän käänteitä jatkumona. Jos siis haluaa seurata, miten helsinkiläiset rikostutkija Karita Haapakorpi, psykiatri Amina Rehmann ja tilastomatemaatikko Juha Huhtala tutustuvat toisiinsa ja ryhtyvät tekemään yhteistyötä, kannattaa aloittaa sarjan alusta. Mutta Kuolevaiset voi aivan mainiosti lukea, vaikka ei olisi aiempia osia vielä ottanutkaan haltuun ja palata sitten aiemmin ilmestyneiden teosten pariin.

Kolmannessa romaanissa Aminan ja Juhan suhde on kehittynyt siihen pisteeseen, että Juha on useaan kertaan kosinut ja saanut rukkaset. Kuviosta on tullut jonkinlainen pariskunnan keskinäinen lempeä vitsi, mutta Juha on kyllä ehdottoman tosissaan. Hänen tilanteensa kuitenkin muuttuu tarinan aikana merkittävästi, kun hän saa lääkäriltään huonoja uutisia. Miten kertoa tilanteesta Aminalle tai ylipäätään kenellekään?

Karita Haapakorven tilanne kriisiytyy työpaikalla, kun vakavien rikosten yksikkö saa uudeksi esihenkilökseen rikostarkastaja Jääskeläisen. Uuden pomon toimintatavat lamauttavat yksikön työskentelyn nopeasti, ja Karita ajautuu avoimeen konfliktiin esihenkilönsä kanssa kesken kiperän tutkinnan.

Kuolevaiset alkaa aivan loistavalla, kirjaimellisesti räjähtävällä prologilla. Iäkäs rouva saapuu kutsumattomana vieraana teollisuusalueella sijaitsevalle Pirados-moottoripyöräjengin kerholle, jossa on paikalla vain jengin presidentti. Kun mies tarjoaa rouvalle tämän pyytämää vesilasillista, vetää vanhus käsilaukkunsa uumenissa käsikranaatista sokan irti.

Räjähdys moottoripyöräjengin tiloissa herättää tietysti laajaa huomiota. Poliisi on kuitenkin täysin ymmällään. Miten iäkäs nainen on päätynyt jengin tiloihin? Miten ja miksi räjähdys on tapahtunut?

Kun kuolemansairas nainen ampuu keskellä kirkasta päivää ravintolan portieerin kadulle, alkaa Karitan aivoissa kehkeytyä uskomattomalta tuntuva teoria. Yhdistikö tapauksiin liittyviä naisia jokin? Ainakin he kumpikin tiesivät päiviensä olevan luetut. Mikä on ollut tekojen motiivi? Entä mistä ihan tavalliset naiset ovat hankkineet armeijatason aseita käyttöönsä? Ohjaileeko joku tappajia taustalla? Onko tapauksia kenties tulossa lisää?

Kysymyksiä on vilisemällä, ja lukija tietää, että aika on nopeasti hupenemassa. Mutta tutkimuksetkin etenevät niin virallisilla kuin vähemmän virallisillakin rintamilla. Myös Juhalla on oma teoriansa taustalla häilyvästä voimasta. Voisiko hän auttaa Karitaa ja Aminaa saamaan salaperäisen johtohahmon kiinni?

Tommi Laiholla on selkeästi erottuva persoonallinen kertojanääni. Aiempien rikosromaaniensa tavoin Laiho pureutuu Kuolevaisissakin syvälle ihmismielen syövereihin. Ihmisiä kuvatessaan hän onkin parhaimmillaan. Tutut päähenkilöt ovat inhimillisiä kaikkine karheuksineen ja pienine heikkouksineen. Heihin on aiemmat kirjat lukenut lukija jo hyvinkin kiintynyt.

Kirjailijan helmasynti taas tuntuu olevan viehtymys jonkinlaiseen saarnaamiseen. Muutamaan kertaan Kuolevaisten kerronta pääsee luiskahtamaan yleiseen maailmantuskaan liittyvän paasauksen puolelle.

Omintakeinen juonikudelma toimii kuitenkin erinomaisesti. Ylempänä kuvaamani prologi on parhaita koskaan lukemiani rikosromaanin aloituksia. Ja kun syyllinen kaiken takaa lopulta paljastuu, voi lukija vain todeta tulleensa pahemman kerran sumutetuksi ja samalla manata, että olisihan se pitänyt arvata!

Tommi Laiho: Kuolevaiset
Myllylahti 2026. 364 s.

Arvostelukappale.

Tommi Laihon rikosromaanitrilogia:

Uhanalaiset
Rikotut
Kuolevaiset