Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

 

Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee -dekkarisarjassa on nyt kuusi osaa, kun uutukainen Luolamiehen mysteeri ilmestyi alkuvuodesta. En ole ennen Luolamiehen mysteeriä tullut lukeneeksi ainuttakaan sarjan dekkaria, vaikka olen sitä kyllä pitänyt silmällä ja kustantamo on ilahduttanut minua ainakin muutamalla arvostelukappaleella vuosien varrella.

Voin paljastaa tässä syynkin tarttumattomuuteeni. Sain nimittäin Maakellarin arvoituksen käsiini siinä vaiheessa, kun olin vielä toipumassa kaksivuotisesta Johtolanka-palkintoraadin jäsenyydestäni. Tilanne ei ollut kovin suotuisa, voin sen näin jälkikäteen tunnustaa. Olin saanut yliannostuksen kotimaisista dekkareista. Jos uusi dekkari ei tuolloin osannut myydä itseään minulle kolmen ensimmäisen sivun aikana, se palasi armotta hyllyyn. Näin kävi paitsi Maakellarin arvoitukselle, myös muun muassa Marko Kilven Undertaker-sarjan aloitusosalle Kuolemantuomio.  

Sarjan kyytiin hyppääminen onnistui mielestäni vallan mainiosti tästä kuudennestakin osasta. Sen perusteella Aarnipuro kirjoittaa leppoisahkoa ja suoraviivaista dekkaria, jossa alussa on tapahtunut rikos, jota sitten selvittelevät niin Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikonen kuin Helsingin poliisitkin komean ja sympaattisen komisario Anton Koivusen johdolla.

Rikostutkinnan lomassa on runsaasti Kaarinan arjen kuvailua. Viisikymppinen Kaarina on naimisissa rakennusalalla työskentelevän Jarin kanssa ja pariskunnalla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä keikkuvaa lasta sekä kaksi pientä koiraa. Kaarina on hiljattain sairastanut rintasyövän, mutta on nyt palannut töihin Viikko-lehteen. Media-alaan siis kurkistetaan sisältä päin. Meno lehdessä vaikuttaa melko hurjalta, eikä nykyteknologiaa lähinnä vastustanut Kaarina oikein tunne oloaan mukavaksi. Uusi esihenkilö on varsinainen lohikäärme.

Kaarinalla on kuitenkin oivallinen uutisnenä, hyvä työtiimi ja ennen kaikkea loistavat verkostot. Niistä on Luolamiehen mysteerissäkin moneen otteeseen arvaamatonta hyötyä. Vinkin Vartiokylän Linnavuoren luolasta kuoliaaksi ammutusta miehestä Kaarina saa omalta kampaajaltaan. Tämän alakouluikäinen poika on kaverinsa kanssa vahingossa löytynyt ruumiin, ja nyt äiti pyytää Kaarinalta vinkkiä, kenen puoleen kääntyä pojan psyyken suojaamiseksi. Kaarina neuvoo ystäväänsä mutta hälyttää myös työkaverinsa oitis juttukeikalle. Heillä on skuuppi!

Poliisilla on hyvin vähän mihin tarttua. Miksi vähän epämääräinen rakennusyrittäjä on ammuttu syrjäisessä luolassa? Johtolankoja on tuskastuttavan vähän, mutta sitkeän perustyön tuloksena aina jotain pientä löytyy. Lisäapua tulee tapauksen kimpussa häärivältä Kaarinaltakin, vaikka lohikäärme ei sitä hänelle annakaan. Sen sijaan Kaarina joutuu tekemään juttua tyhjäpäiseltä vaikuttavasta somejulkkiksesta. Mutta kuinka ollakaan, sekin tehtävä on lopulta ihan hyödyllinen rikosjutun kannalta.

Aarnipuro ei mässäile verellä ja suolenpätkillä. Uhri on tapettu, mutta itse tappoa ei kuvata eikä sen fyysisiä seurauksiakaan kuin aivan ylimalkaisesti. Arvoitusta ratkotaan ihmisiä jututtamalla ja yksityiskohtia yhdistelemällä. Tämä ja runsaan muun arjen kuvauksen perusteella kyseessä on siis leppoisa cozy mystery -tyyppinen dekkari. Kyse ei ole jännityksestä, vaan viihdyttävästä tarinasta.

Annan pisteitä myöhäiskeski-ikäisistä päähenkilöistä. Kaarina on vähän päälle viisikymppinen, Anton Koivunen mielestäni noin kuusikymppinen. Nuorempaakin väkeä on tietysti mukana, mutta Kaarina ja Anton ovat keskeisimmät. Heillä on kummallakin tahollaan kukoistava parisuhde, johon kuuluu myös kuumottavaa seksiä. Anton on ollut piintynyt poikamies, mutta nyt hän on löytänyt rinnalleen ihanan naisen. Romantiikkaa on siis ilmassa, samoin ripaus erotiikkaa. Juuri sopivasti, sanoisin.

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri
CrimeTime 2023. 349 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarja:
Maakellarin salaisuus
Ikäneidon testamentti
Syöpälääkärin kuolema
Ottopojan kohtalo
Surmamäen kirous
Luolamiehen mysteeri

Simone Buchholz: Hotel Cartagena

”Alkujaan tarkoitukseni oli suomentaa koko sarja järjestyksessä. Kun olin jo ostanut Revolverisydämen käännösoikeudet, lähestyi saksalaiskustantaja minua ja kysyi, olisiko mahdollista kääntää seuraavaksi sarjan kuudes osa. Kirjailijan kanssa oli näet sovittu aiempien osien uudelleenjulkaisusta editoituina laitoksina, ja mahdolliset käännökset haluttiin tehtävän aikanaan niiden pohjalta. Useimmissa muissa maissa käännökset on aloitettu vasta kuudennesta osasta.

Suostuin ehdotukseen, ja näin jälkikäteen ajateltuna päätös oli oikea. Krokotiiliyö on Simone Buchholzin läpimurtoteos ja palkittu Saksan dekkaripalkinnolla. Meriitit edesauttoivat, että kirja noteerattiin valtamedioissa, ja nuo positiiviset arviot olivat markkinoinnillisesti Huipulle todella tärkeitä. Niiden vaikutus on pitkälti varmistanut sen, että olen ylipäätään pystynyt jatkamaan sarjan julkaisua.”

Näin avautui Kustantamo Huipun takana uurastava kustantaja ja kääntäjä Anne Kilpi kustantamonsa Instagram-tilillä noin viikko sitten. Kyse on siis Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin hampurilaissyyttäjä Chastity Rileystä kertovasta dekkarisarjasta, jossa on toistaiseksi ilmestynyt yhdeksän osaa, mutta johon ymmärtääkseni on vielä tulossa yksi osa jossain vaiheessa.

Kustantamo Huipun idea on suomentaa laadukasta saksankielistä kirjallisuutta. Meidän suomalaisten dekkarifanien onni on ollut, että dekkarit ovat myös Anne Kilven sydäntä lähellä. Hänen työnsä ansiosta Buchholzin ja Veit Heinichenin dekkareita on nyt luettavissa myös suomeksi.

Buchholzin Hamburg Noir -sarja tosin on paljon enemmänkin kuin ’vain’ dekkarisarja. Intohimoisena dekkarifanina ja genren tulisieluisena puolustajana vähän sattuu näin sanoa, mutta totuutta on paha lähteä kieltämään. Buchholzin kieli ja tyyli ovat hiotun niukkoja ja taloudellisia. Selittelyä tai kuvailua kirjoissa on äärimmäisen vähän, mutta silti tarinat ovat täysiä. Hampurin Sankt Pauli on loistava miljöö rosoisille, paikoin raaoille ja hurjillekin rikostarinoille.

Rosoinen on Buchholzin päähenkilö Chas Rileykin. Nelikymppinen nainen ei kumartele sen pahemmin pomojaan kuin yleisiä moraalisääntöjäkään. Sydän on välillä karrella, mutta sitä ei näytetä kenellekään. Kunnon kännit ovat paras lääke vaivaan kuin vaivaan. Chas saapastelee miesten sydänten yli buutseillaan juurikaan sivuilleen vilkuilematta. Parasta on notkua ystävien kanssa epäilyttävissä baareissa aamuyöhön, kun ensin on huudettu kurkut käheiksi paikallisessa futismatsissa. Kuka voisi olla pitämättä tällaisesta dekkarisankarittaresta?

Sarjan yhdeksäs osa Hotel Cartagena ilmestyi Saksassa vuonna 2019 ja suomeksi vuonna 2022. Kyse on panttivankidraamasta, jonka keskelle Chastity ja hänen lähimmät työtoverinsa ja ystävänsä vahingossa joutuvat. Joukko on juhlimassa syntymäpäiviä hampurilaisen hotellin kattokerroksessa sijaitsevassa baarissa, johon kesken kaiken hyökkää joukko aseistettuja miehiä. Chastitylla on muitakin ongelmia kuin terroristit, ja tilanne on todella täpärä monella tapaa.

Tämän rinnalla kulkee toinen tarina, joka alkaa 1980-luvulta. Yhdeksäntoistavuotias Henning saa tarpeekseen surkeasta elämästään Hampurissa ja pestautuu Etelä-Amerikkaan suuntaavaan laivaan. Uusi elämä Kolumbiassa alkaa mukavasti, mutta hyviä vuosia ei ehdi kertyä montakaan, ennen kuin Henning värvätään huumekartelliin. Hänen tehtävänsä on järjestää kartellille kontaktit Saksassa kokaiinin salakuljetusta ja kauppaa varten. Vähitellen lukijalle alkaa hahmottua, miten tarinat aikanaan yhdistyvät.

Juoni ei siis ole kovinkaan perinteinen dekkarijuoni, vaan pikemminkin se on lainattu trilleriltä. Vaikka Hotel Cartagenassakin on toimintaa itse asiassa aika paljonkin, se ei silti ole perinteinen trillerikään. Se on taiten kirjoitettu kaunokirjallinen romaani, jossa on mukana virkavaltaa ja rikollisia ja jossa tapahtuu koko joukko rikoksia.

Buchholz kuvaa Hampuria ja sen väheksyttyä satamanseutua sekä elämän kolhimia henkilöitään rakastavasti ja arvostaen, kuin kertoen hyvistä ystävistään. Suosittelen Hotel Cartagenaa ja koko sarjaa lämpimästi niin dekkarifaneille kuin niillekin lukijoille, jotka eivät yleensä dekkareihin tartu. Lukemisjärjestys on mielestäni vapaa.

Mutta millaista on suomentaa ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta? Ei kovin ruusuista ainakaan Anne Kilven mukaan. Lainaan tähän vielä hänen Instagram-julkaisunsa lopun:

”Vielä tuolloin elättelin toiveita, että voisin mahdollisesti jossain vaiheessa suomentaa myös väliosat. Tilanteet ovat sittemmin kuitenkin muuttuneet. Dekkareille on tällä hetkellä todella vaikea saada käännöstukea, ja tämä on yksi keskeinen syy, miksi Chas Riley -sarjan seuraava suomennos (ja samalla sarjan päätösosa) ei ilmesty vielä tänä vuonna vaan joskus myöhemmin - sen eteen ainakin parhaani teen.

Oma näkemykseni nykytiedoilla on se, että jos olisin jatkanut suomennoksia järjestyksessä, olisin jo joutunut luovuttamaan.

Olen suunnattoman iloinen Chas Riley -dekkareiden saamasta positiivisesta huomiosta ja ymmärrän puuttuvien osien aiheuttaman harmituksen täysin. Krokotiiliyön takaumat kuitenkin onneksi paikkaavat aukkoja, joita neljän osan väliin jäämisestä väistämättä jää. Krokotiiliyössä Simone Buchholzin kerronta on lisäksi hioutunut siihen timanttiseen terään, jolla hän on saanut lukuisat palkintonsa.”

Miten sitten voimme parhaiten osoittaa tukemme vaikkapa Kustantamo Huipulle, tuolle pikkiriikkiselle laatukustantamolle? Tietysti lukemalla, kuuntelemalla, ostamalla ja lainaamalla sen kustantamia teoksia. Sekä tietysti vinkkaamalla niistä kavereille!

Simone Buchholz: Hotel Cartagena (Hotel Cartagena)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 281 s.
Kansi Taina Värri.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Suomennetut Chastity Riley -sarjan teokset:

Revolverisydän
Krokotiiliyö
Verikuu
Mexikoring
Hotel Cartagena

Pauli Jokinen: Selli 88

 

Saimme tutustua Helsingin poliisin ensimmäiseen punikkirikostutkijaan Arpia Haahtiin Pauli Jokisen esikoisdekkarissa Jääleinikin kuolema viime vuonna. Ihan oikea ja edelleen ratkaisematon rikos Helsingin Punavuoressa v. 1932 käynnistää Jääleinikin kuoleman tapahtumat, mutta lopulta ollaan paljon monimutkaisempien ja vaarallisten kuvioiden äärellä. Arpia saa työparikseen äkeän ja vitivalkoisen etsivä Nestor Frantsilan, eikä yhteistyö käynnisty täysin yskimättä. Pian miehet kuitenkin huomaavat toinen toisensa ammattilaisiksi.

Jokisen toinen Arpia Haahti -dekkari Selli 88 ei ole varsinaisesti saanut innoitustaan tosielämän rikoksesta, mutta faktatieto senkin idean ytimessä on. 1910-luvulla syntynyt jääkäriliike tavoitteli Suomen itsenäisyyttä tarvittaessa voimakeinoin, mikä tietysti huolestutti Venäjää. Niinpä jääkäreitä yritettiin valvoa, vakoilla ja vangita kaikin keinoin. Merkittävä osa jääkäreistä sai sotilaskoulutuksen Saksassa, mutta kiinni jääneet suljettiin Pietarin pahamaineiseen Špalernajan vankilaan ja heitä kutsuttiin kalterijääkäreiksi.

Selli 88:n tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 loppusyksyyn ja Helsinkiin. Arpia Haahdin yksityiselämässä ei ole kehumista. Miehen työpaineiden takia perhe on hajonnut ja vaimo muuttanut pariskunnan pojan kanssa vanhempiensa luokse Siuntioon. Tilanne tuntuu olevan lopullisessa umpikujassa, ja Arpia yrittää hukuttaa murheensa miekkailuharrastukseensa ja työntekoon.

Työtä onkin tarjolla, sillä Helsingissä rötöksistä ei ole pulaa, mutta poliisin resursseista kyllä on. Frantsila on ottanut epämääräisen pituisen virkavapaan, ja uusi esimies määrää Arpialle työpariksi nuoren poliisikokelaan eli oman siskontyttönsä Jenny Katteluksen. Kaunis, iloinen ja sanavalmis flappertyttömäinen Jenny on käynyt Suomenlinnan poliisiopiston, mutta se ei vielä takaa työpaikkaa poliisivoimissa, ainakaan naiselle.

Jenny pääseekin pian harjoittelussaan mukaan tositoimiin, sillä Talin laukkakilpailujen jälkeen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kultakauppias Verner Alander ilmoitetaan kadonneeksi. Arpia ja Jenny ehtivät tuskin kirjata Alanderin vaimolta miehen tuntomerkit ylös, kun tämä jo löytyy oman liikkeensä takahuoneesta raa’asti murhattuna.

Pian poliisit yhdistävät Alanderin murhan ainakin kahteen toiseen tapaukseen. Kaikilla murhatuilla miehillä on samanlaiset omituiset arvet leuassa ja rinnassa, rinnan arpea peittävä kalteritatuointi sekä kultasormus. Lukijalla tietää, mikä miehiä yhdistää, mutta poliisilla sen selvittelyyn menee melko pitkään.

Pakkaa sekoittavat vielä niin etsivän keskuspoliisin etsivät johtajansa Esko Riekin käskyttäminä kuin venäläisetkin, joiden Suomen vakoiluorganisaatiota juuri vahvistetaan aktiivisesti. Meno Helsingin kaduilla ja kujilla on levotonta ja vaarallistakin.  

Selli 88 on jälleen taiten ja pieteetillä rakennettu historiallinen jännitysromaani, jossa poliisit ratkovat kimuranttia rikosvyyhteä käytettävissään olevin rajallisin keinoin. Teoksen perustunnelma on mustahko, eivätkä välähdykset Špalernajan kuulusteluhuoneen tapahtumista vuoden 1918 keväällä ole kovin mieltä ylentäviä. Synkillä ja pahoilla teoilla on seurauksensa tarinan nykyhetkessä, kuten lukija jo varsin varhaisessa vaiheessa päättelee. Sen sijaan murhaajan arvaamiseen lukijalle ei anneta työkaluja ennen kuin on aivan pakko. Sen suhteen saa hapuilla yhtä pimeässä kuin poliisin etsivätkin.

Sopivaa kepeyttä Jokinen on kirjoittanut tarinaan muun muassa Arpian vähän odottamattoman miekkailuharrastuksen avulla. Romanttiset kuviotkaan eivät mene ihan odotetuimman kaavan mukaan. Arpia on kovin perso kauniiden naisten perään, mutta saa yleensä lähinnä näpeilleen. Omien tunteiden setviminen ei ole helppoa karskille poliisimiehelle!

Pauli Jokinen: Selli 88
Myllylahti 2023. 280 s.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale.

Arpia Haahti -sarja:

Jääleinikin kuolema
Selli 88 

Petja Lähde: Yksi neljästä

 

Poikkeuksellinen VAROITUS! Tämän jutun loppuosassa käsittelen dekkarin juoneen liittyviä kysymyksiä tavalla, joka todennäköisesti pilaa lukukokemuksen. Jos siis et ole kirjaa vielä lukenut, jätä juttuni loppuosa väliin. Tekstissä on vielä uusi varoitus, jotta tiedät lopettaa ajoissa.

*****

Näyttelijä, muusikko, ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija luetellaan Petja Lähteen ammateiksi kustantamoiden sivuilla. Lähde on julkaissut kaksi teosta WSOYn kautta, ja nyt ilmestyvän esikoisdekkarin julkaisee Gummerus.

Lähde ei siis ole aloittelija kirjallisella kentällä, vaikka esikoisdekkarista onkin kyse. Kustantaja kehaisee sivuillaan Lähteen Yksi neljästä -teosta kansainvälisen tason dekkariavaukseksi, ja kyse on samalla ajan tavan mukaan myös sarjan avaus eli Yksi neljästä on Terhi Nuora -sarjan aloitusosa.

Sarjan nimihenkilö Terhi Nuora on Helsingin väkivaltarikosyksikön vanhempi rikoskonstaapeli. Nuora on 47-vuotias ja asuu aikuisen nörttipoikansa Tanelin kanssa. Välit parikymppiseen Taneliin ovat huonot. Nuorukainen sulkeutuu omaan pelimaailmaansa yhä enemmän. Välejä kiristää myös kysymys pojan isästä, josta Terhi Nuora ei ole aikomuksistaan huolimatta pystynyt kertomaan pojalleen totuutta.

Rikostutkijana Nuoran supervoima on aurinkoinen ja lempeä ote asioihin. Hän uskoo vahvasti positiivisuuden ja empatian voimaan, mutta joutuu monesti altavastaajaksi pohjattoman kiltteytensä takia. Erityisesti tästä on tullut ongelma kivisydämisen uuden pomon tultua kuvioihin. Tiukkanutturainen Simonen tuntuu viskovan kipakoita katseitaan ja käskyjään erityisesti Terhin suuntaan.

Yksi neljästä alkaa melko tutunoloisesti karmaisevalla prologilla, jossa avuton uhri haudataan elävältä. Kuka uhri on, jää toistaiseksi hämärän peittoon, samoin rikoksen tekijä tai tekijät. Lukijan on kuitenkin syytä painaa murhatapa mieleensä, sillä rikospaikalle palataan vielä aikanaan.

Varsinaisen tarinan käynnistävät kaksi hämärähköä kuolemantapausta. Ensin löydetään asunnostaan Anders Kantanen, joka on tukehtunut kuoliaaksi päässään olevan muovipussiin. Ilmeisesti mies on tavoitellut parempaa nautintoa seksiaktiin, mutta tilanne on karannut käsistä. On epäselvää, onko Kantanen ollut tapahtumahetkellä yksin asunnossaan. Miehen ranteet on kuitenkin sidottu yhteen nippusiteellä, joten on syytä epäillä jonkun olleen paikalla, kun Kantanen kuoli.

Sitten puolijulkkis radiojuontaja Kalle Talvitie löytyy sohvaltaan oksennukseen tukehtuneena. Tapauksessa ei tunnu olevan mitään omituista, mutta sitten patologi tekee erikoisen löydön. Talvitie on tukehtunut humalassa oksennukseen, mutta ei omaansa!

Tapausten välillä ei vaikuta olevan linkkiä, mutta kun niitä selvitellään, Terhi Nuora tutkimusryhmineen alkaa aavistella niiden sittenkin liittyvän yhteen. Mutta mikä voisi olla tekojen motiivi?

Lukijalle avataan tapahtumia lukuisista eri näkökulmista. On selvää, että kirjan nimi antaa jonkinlaisen vihjeen. Tapaukseen liittyy nelikko, jonka nuoruudessa on tapahtunut jotain, jonka olisi syytä pysyä salassa. Joidenkin hermot alkavat kuitenkin pettää. Kostonenkelikin tuntuu olevan liikkeellä.

Lähde kirjoittaa sutjakkaasti ja visuaalisesti. Juonikuvioita on päällekkäin useita, ja pääjuonen hahmottuminen ottaa aikansa erilaisten yllättävienkin käänteiden takia. Lukijalla on koossa useita palasia, jotka eivät ota loksahtaakseen paikalleen, mutta lopulta kuvio selkenee.

 

***
VAROITUS! Nyt seuraa pari juonipaljastusta!

Ongelmat ovat kuitenkin muutamissa juonenkäänteissä, jotka eivät vain koettele uskottavuuden rajoja vaan rymistelevät niiden läpi melkoista kyytiä. Mainitsin jo aiemmin toisen murhan tekotavan, jollaiseen en ole tainnut milloinkaan aikaisemmin törmätä. Murhaaja siis hankkii tuoretta oksennusta toiselta henkilöltä (tämän poliisi selvittää!) ja murhaa uhrinsa tukehduttamalla tämän vieraalla oksennuksella. Sinänsä ihan nerokas kuvio, mutta miksi ihmeessä nähdä kaikki tämä vaiva?! On helppo keksiä ainakin tusina helpompaa ja varmempaa murhatapaa.

Toinen valitukseni koskee turvautumista murhajuonen ratkaisussa identtiseen kaksoseen! Jollen täysin väärin muista, on tämä keino tuomittu jo vuosikymmeniä sitten laadituissa dekkarisäännöissä, ja ymmärrän kyllä, miksi.

Petja Lähde: Yksi neljästä
Gummerus 2023. 303 s.
Äänikirjan lukija Leena Pöysti.

Ennakkokappale.

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

 

Kualeman ja pelon keskellä on pakko uskoa rakkauteen, muuten ei elämää kestä.

Paula Nivukosken esikoisromaani Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2018) kertoi isokyröläisestä Koskiluhdan Liisasta, joka jää elävän leskeksi 1920-luvun alussa, kun kotivävyksi naitu Kalle myy parhaat lehmät talon navetasta ja lähtee Amerikkaan. Kalle lupaa kyllä palata, mutta Liisa jää käytännössä kolmen lapsen yksinhuoltajaksi.

Kolmannessa romaanissaan Kerran valo katoaa Nivukoski vie lukijansa uudelleen Koskiluhtaan. Nyt eletään jatkosodan aikaa, ja romaanin päähenkilönä on Liisan aikuinen tytär Kerttu. Ei ole aivan oikeutettua puhua jatko-osasta, sillä kyseessä on täysin itsenäinen romaani, jonka lukemiselle ennen esikoisteosta ei ole mitään estettä.

Nopeasti piirretyissä pilvissä Liisa ja Kalle kävivät kirjeenvaihtoa. Myös Kerran valo katoaa -romaanissa kirjeillä on tärkeä osuutensa. Keskeisin kirjeenvaihto käydään Kertun ja Johanneksen välillä. Nuoret ovat nähneet toisensa vain etäältä, mutta sodan alettua Johannes pyytää Kertun veljeltä Toivolta luvan kirjoittaa tämän siskolle. Kirjeet kulkevat nopeassa tahdissa rintaman ja kotirintaman väliä, ja nuoret tutustuvat toisiinsa, pian jo rakastuvatkin. Rintamalta päästiin harvakseltaan lomille, joten kirjeenvaihto oli oikeastaan ainoa tapa seurustella.

Koskiluhdasta ovat sotaan lähteneet molemmat Kertun täysveljet Toivo ja Taisto. Kotona ovat Kertun lisäksi äitee Liisa, tämän uusi aviomies Antero, heidän lapsensa Aili ja Matti sekä tietysti mumma. Veljien lähtö tuntuu kipeältä ja kauhealta, ja jo heinäkuussa taloon tuodaan suruviestiä.

Nivukoski kuvaa koskettavasti elämää kotirintamalla. On elettävä jatkuvassa pelossa rintamalla olevien rakkaitten puolesta. Sankarihautausmaalla jokaiseen ristiin on kirjoitettu jonkun tutun nimi. Lisäksi on pelättävä pommituksia ja desantteja. Pelkoa ja tuskaa voi sentään yrittää hukuttaa työhön, josta ei totisesti ole pulaa. Sotaan on poikien lisäksi lähetetty niin toinen talon hevosista kuin traktorikin, joten ruokahuollon hoitaminen vaatii jäljelle jääneiltä entistä kovempaa raatamista. Lisäksi tulevat varsinaiset sotaponnistukset ilmavalvontavuoroineen ja vanikkatalkoineen.

”Meidän tehtävämme on katsoa, mihin taloon kuolema kulkee. Meidän tehtävämme on odottaa, surra ja parsia. Meidän tehtävämme on pitää maa pystyssä, kun se on kaatumassa rajoilleen. Meidän tehtävämme on ommella kokoon sotilaat, kutoa villapaitoja tärisevien sielujen ympärille.”

Samaan aikaan on kuitenkin koetettava elää omaa elämäänsä. Nuoruus ja lapsuus kuluvat sodan aikana yhtä nopeasti kuin muulloinkin. Kertun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa pelon, mustan surun ja kaikkinielevän onnen välillä. Rakkauden, läheisyyden ja kosketuksen kaipuu on väliin polttavaa, mutta myös usein luvatonta, perheen ja kyläläisten katseilta kätkössä pidettävää. Hauras onni ei kestäisi kylän juorumyllyssä pyörittelyä.

Me puhumme kuolemasta vain harvoin. Rakkaudesta sitäkin harvemmin. Elämä jättää meihin lähtemättömiä jälkiään, suru unohtuu sydämensopukkaan asumaan. --- Tälläästä elämä on, hymyyllähän, itketähän ja teherähän töitä.

Kerran valo katoaa paljastaa karusti, kuinka pitkään jatkosota kesti. Kotirintamalla ja Koskiluhdassakin ehtii tapahtua monenlaista vuosien mittaan. Ensin tulivat pääkaupunkiseudun työvelvolliset, sitten saksalaisupseerit lomamajoitukseen ja lopulta venäläiset sotavangit. Kylälle tuli uusia naapureita karjalaisista evakoista. Lakeudelta ei lapsia lähetetty Ruotsiin, ja voita riitti leivän päälle pahimpinakin aikoina, vaikka oikean kahvin tuoksun ehti miltei unohtaa.

Kerran valo katoaa on naisten ja tyttöjen romaani. Kertulla ei ollut kovin kummoisia haaveita elämän varalle, mutta sota tuntuu syövän nekin vähät. Mitä on mistään jäljellä, kun sota lopulta loppuu? Kaikkiin taloihin ei odoteta enää ketään palaavaksi.

Nivukoski kirjoittaa jälleen riipaisevan kauniisti. Jokainen lause on huolella ja rakkaudella rakennettu lukijan nautittavaksi. Pidin kovasti myös vahvasta murteesta, jota Nivukoski ripottelee tekstiinsä kuin voimakkaaksi ryydiksi.

Romaanissa on myös itkutakuu, ainakin minulle. Välillä pelkäsin kääntää sivuakin, saati sitten kirjan loppumista. Jatkettava kuitenkin oli, kuten Kertunkin. Tähän piirrän sydämen.

Ikkunan takana maailma peittyy valkeaan, joen tumma uoma on haava maisemassa.

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
Otava 2021. 414 s.
Kansi Päivi Puustinen.

Arvostelukappale.

Mikko With: Saakelin sieppaus

 

Meillä kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta ainahan loistavassakin on pientä toivomisen varaa. Olen vuosia valitellut, että kotimaisesta kentästä tuntuvat puuttuvan yläkouluikäisille suunnatut dekkarit ja jännitysromaanit. Mistä oletetaan dekkarilukijoiden kasvavan, jos tarjolla ovat vain Agatha Christien klassikot (kaikki kunnia toki niille)?

Kuin vastauksena toiveisiini Mikko With julkaisi vuonna 2021 Saakelin satanen -nimisen nuortenromaanin. Kirjan mainiot ansiot huomioi myös vuoden 2022 Topelius-palkintoraati, joka valitsi sen yhdeksi kuudesta palkintoehdokkaista seuraavin perusteluin:

"Vauhdikas ja hulvaton seikkailukertomus kuvaa nuoria uskottavasti: se tunnistaa nuorten maailman niin kirjan henkilöinä kuin lukijoina. Romaanissa on hyvä imu ja rautainen juoni. Saakelin satanen on uskottava kertomus siitä, miten kahdelle kaverukselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähikaupan ryöstäminen. Kerronnan täsmälliset yksityiskohdat ja nuoren pojan väkevä elämä tekevät mahdottomaksi romaanin tapahtumien kyseenalaistamisen. Teoksella on voimakas sisäinen kerronta ja kuvailu elokuvamaisen elävää. Kieli on tarkkaa ja yksinkertaisuudessaan täsmällistä."

Saakelin satasen päähenkilö on 16-vuotias Uuno Turhanen. Uuno käy Pyhäharjun yhtenäiskoulun ysiluokkaa, joka tarinan aikana päättyy. Kesälomalla Uuno on töissä paikallisessa rautakaupassa. (Tykkään niin paljon tästä Within huumorista, joka suunnattu paitsi varsinaiselle kohderyhmälle myös varttuneemmille lukijoille!)

Uunon elämä ei ole mitenkään kovin hohdokasta. Palomiesisä on kuollut työtehtävissä neljä vuotta sitten, ja äiti yrittää sinnitellä kahden pojan yksinhuoltajana rahahuolten syövereissä. Isä ja isän kuolema hiertävät äidin ja Uunon välejä. Pikkuveli Veeti on kuusivuotias. Koulussa Daniel-niminen öykkärikingi kiusaa muun muassa Uunoa aina sille päälle sattuessaan. Uunon suureksi pettymykseksi ihana Melina tuntuu olevan kiinnostunut Danielista.

Uunolla on oikeastaan vain yksi ystävä, Heikkinen. Kaveri on koko tarinan omituisin tyyppi! Lukijalle ei selviä, miten ja mistä Heikkinen on Uunon elämään putkahtanut. Hän on joitakin vuosia Uunoa vanhempi, mutta edes Uuno ei tiedä, kuinka monta. Arvoituksia ovat iän lisäksi muun muassa Heikkisen asuinpaikka ja perhe. Mitä hän tekee elääkseen? Ilmeisesti Heikkinen on kuitenkin ihan luotettava tyyppi, sillä äiti hyväksyy hänet Uunon kaveriksi. Aina kun Uuno on pulassa, hän voi luottaa harvasanaisen mutta ystävällisen Heikkisen apuun.

Saakelin satanen ja sen uunituore kakkososa Saakelin sieppaus kuvaavat siis melko tavallisen suomalaisen nuoren miehen elämää koulu- ja kesätyökuvioineen sekä kaveri- ja seurusteluhuolineen. Syvyyttä tulee mukaan Uunon perhetilanteesta. Siihen With kirjoittaa lohduttavaa valoa, kun Uuno lopulta taipuu suostumaan terapiaan. Se ei ratkaise kaikkia pulmia, mutta auttaa kuitenkin.

Valoa tuo myös jo edellä mainitsemani hulvaton huumori. Uunossa on hitunen koheltajan vikaa, eikä hän ihan aina ajattele loppuun asti sanomisiaan ja tekemisiään. Niinpä hän huomaa tuon tuostakin joutuneensa jonkinlaiseen liemeen, josta kuiville pääsy vaatii taas uusia kikkakolmosia. Huumoria on paljon myös kielen tasolla, ja kuten sanottu, sen kärki on pääosin suunnattu kohderyhmälle mutta myös minä huomasin monia silmäniskuja, jotka on suunnattu meille varttuneemmille lukijoille.

Mutta kaiken tämän lopulta varsin tavanomaisen nuortenkirja-aineksen lisäksi Saakeleissa on kunnon jännitys- ja dekkarijuonet! Kokenutkin dekkarifani huomasi kääntelevänsä sivuja melkoista vauhtia, kun jännitys tiivistyy ja toiminta tihenee.

Saakelin satasessa prologi on tyrmäävä. Uuno ja Heikkinen toteavat, että ainoa ulospääsy heidän tilanteestaan on lähi-Salen ryöstäminen. Miten tilanteeseen on päädytty, selviää sitten kirjan seuraavissa luvuissa. Vastoin lukijan odotuksia Salen ryöstäminen on kuitenkin vasta vaatimaton alku tulossa oleville ongelmille ja juonenkäänteille! Uuno joutuu tahtomattaan ja onnettoman sattuman kautta keskelle amerikkalaisen toimintafilmin kohtausta muistuttavaa tilannetta, jossa ihan oikeasti kuolee ihmisiä. Ja vasta sen jälkeen alkavat Uunon ja Heikkisen ongelmat… Lisäpisteet vielä todella kekseliäästä loppuratkaisusta.

Saakelin sieppaus on itsenäinen jatko-osa Sataselle. Eka lukiovuosi on ohi, ja Uuno saa järjestettyä itselleen kesätyön Oulusta. Asuntoasia ratkeaa, kun Tanja-täti suostuu ottamaan hänet ainakin alkuun luokseen sohvamajoitukseen. Tanja on aina ollut sosiaalisesti tyly, eikä yhdessä asuminen itaran tädin kanssa houkuta, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Pian Uuno huomaa, että Tanja käyttäytyy entistäkin omituisemmin. Asunnossa tapahtuu kummallisia asioita. Mikä on vialla?

Lukija alkaa uumoilla monenmoista, koska on prologista lukenut Uunon vielä joutuvan melkoiseen pulaan eli kolkatuksi ja vangituksi saunaan. Edessä on siis sieppaus, mutta miten siihen oikein päädytään? Kun lukija lopulta löytää Uunon lukitusta saunasta, voi olla varma, että luvassa on vielä monta todella tiukkaa ja täpärää juonenkäännettä, ennen kuin voidaan rauhassa istahtaa kahvittelemaan ystävien kesken.

Kerrassaan mainiota! Ainakin yhtä Saakelia vielä sarjaan kaipaisin, onhan sellainen luvassa?

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti 2021. 195 s.

Mikko With: Saakelin sieppaus
Myllylahti 2023. 204 s.

Lainattu kirjastosta.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Vihreä sali on laskutavasta riippuen joko yhdeksäs tai kymmenes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Vuonna 2014 ilmestynyt (ja Finlandia-ehdokkaana ollut) vaikuttava Graniittimies kuuluu minun mielestäni sarjaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon. Se kuitenkin kertoo Tuomen perheen jäsenien kohtaloista, ja Tuomen perhe on ollut enemmän tai vähemmän keskiössä koko Kuopio-sarjassa. Mutta jos siis miljöönä on oltava Kuopio, niin silloin Graniittimies ei sarjaan kuulu. Saivartelua minusta, mutta samapa tuo. Itse kuitenkin jääräpäisesti lasken Graniittimiehenkin Kuopio-sarjaan.

Ylipäätään sarjasta puhuminen tuntuu tässä yhteydessä vähän haetulta ja havaintojeni perusteella joissakin yhteyksissä myös haitalliselta. Kyse ei ole mistään jatkuvajuonisesta romaanisarjasta, vaan teokset seisovat upeasti omilla jaloillaan. Kirjoitustyyli ja teosten rakenne vaihtelevat kirjasta toiseen välillä melkoisesti, eivätkä alussa mainitsemani Tuomen suvun jäsenetkään ole koko aikaa keskiössä. Tarina, tai edes pohjalla oleva suurempi ’kertomus’, ei etene kronologisesti. Joissakin teoksissa edetään vain vuorokauden verran, ja seuraavassa voidaan olla jo vuosikymmenien päässä edellisestä.

Sarjamaisuuden mainitseminen Kähkösen teosten yhteydessä olen huomannut haitalliseksi monesti, kun olen suositellut hänen kirjojaan ystävilleni. Moni kauhistuu ajatusta, että pitäisi lukea koko sarja tai että kirjat pitäisi lukea jossakin tietyssä järjestyksessä. Moni toteaa myös, että ei lue mitään sarjoja, siis ihan jo lähtökohtaisesti asettaa sarjat johonkin lokeroon, joka ei hänelle sovi. Mitä piilo- tai sivumerkityksiä ’kirjasarja’-termillä sitten kunkin mielessä on, on jo toinen ja mielenkiintoinen aihe!

Vihreä sali siis kuuluu Kuopio-sarjaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoden 1964 joulunalusviikolle Kuopioon. Mutta kirjassa myös muistellaan pitkähkössä jaksossa tapahtumia 1900-luvun alun Pietarissa ja Terijoella. Anna ja Lassi Tuomi ovat Vihreässä salissa sivuhenkilöitä, ja heidän pieni lapsenlapsensa Hillakin siinä vilahtaa pariin otteeseen. On siis hypätty ajassa taaksepäin Tankkien kesästä, joka sijoittuu vuoteen 1968, ja Muistoruohosta, joka sijoittuu vuoteen 1972.

Romaani jatkaa myös moniäänisyyttä, johon Kähkönen jossain vaiheessa sarjaa siirtyi. Kolme aikuisiän kynnyksellä omaa tietään etsivää nuorta, Irene, Jaakko ja Leo, ovat keskiössä romaanin alku- ja loppuosissa. Keskimmäisen osan minäkertoja on kukkakauppias Santeri Juurinen, joka vastoin kaikkia odotuksia on lähtenyt Lassi Tuomen kanssa Suomi-Neuvostoliitto-seuran matkalle Leningradiin. Todellinen syy matkaan paljastuu lukijalle, mutta edes vaimo Linnea ei tiedä, mikä ihme aviomiehen saa lähtemään rajan taakse.

Irene ei voi olla kotona. Isä on lähtenyt ja jättänyt viisaan tyttärensä selviytymään äitinsä kanssa kahden. Äidin kanssa vielä menisikin, mutta turhan usein Etel Fred tulee ja ottaa äidin valtaansa ja samalla Irenen armottomiin kynsiinsä. Irene on jättänyt koulun kesken ja mennyt juoksutytöksi Juurisen kukkakauppaan, missä työskentelee myös naapurissa asuva Anna Tuomi. Kaupassa kuhistaan kauppiaan Leningradin-matkasta kesken kiivaimman joulusesongin. Irenen murheita ei tunnuta huomaavan ennen kuin tämä ei yhtenä aamuna enää tule töihin.

Irene, Jaakko ja Leo ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Jaakon perheen salaisuus on hermoromahduksen saanut äiti, joka on viety hoitoon. Muille kerrotaan rouva Vihman menneen siskoaan tapamaan. Isän kanssa ei suju kovin hyvin, eikä isä ota kuuleviin korviinsakaan Jaakon urahaaveita. Irenen ja Jaakon keskinäiset välit ovat muuttumassa ystävyydestä johonkin muuhun, vähän pelottavaan mutta silti ihanaan.

Leolla taitaa kuitenkin olla kolmikosta vaikeinta. Erityisherkkä poika on kärsinyt armeijassa, eikä tunnu nyt löytävän mitään paikkaa, missä olla. Baaritiskin takana vilkkuvat ystävälliset silmät vetävät ulospäin jurolta vaikuttavaa Leo puoleensa, mutta miten lähestyä tyttöä? Ahdistuneisuus suorastaan tihkuu nuorukaisesta ja etsii purkautumistietä.

Pääsin Vihreän salin imuun vähän hitaasti, mutta sitten kävi kuin niin monesti ennenkin Kähkösen tekstin äärellä. Lumouduin kertakaikkisesti. Nuorten kipuilu sodanjälkeisessä pikkukaupungin ilmapiirissä, jossa kaikista isoista ja tärkeistä asioista on vaiettu jo sukupolvien ajan mutta jossa juorutaan pienimmistäkin naapurien yksityiselämästä tihkuvista yksityiskohdista, on koskettavasti ja aidosti kuvattua. Näköalat ovat kapeat, eikä ulospääsyä vaikeista tilanteista tunnu löytyvän.

Eniten minuun lähihistoriasta kiinnostuneena lukijana vetosi teoksen keskimmäinen osa, jossa ollaan kukkakauppias Santeri Juurisen mukana Leningradin-matkalla. Paluu nuoruuden kaupunkiin on monella tapaa järisyttävä kokemus. Liikuttava on kohtaus, jossa Juurinen ja Tuomi menomatkalla vertailevat verhotusti kokemuksiaan kohdekaupungista. Juurinen on viettänyt siellä nuoruutensa ennen vallankumousta, Tuomi taas on ollut siellä 1920-luvulla. Kyseessä on siis todella kuohuttava matka kummallakin miehellä. Matkan ajaksi solmitaan miesten välinen YYA-sopimus, vaikka taustat ovat kovin erilaiset.

Juurisen muistojen mukana pyörähdetään myös vallankumouksen jälkeisellä Terijoella. Kuihtuva huvilakaupunki on merkillinen alue sulkeutuvan Neuvosto-Venäjän kupeella. Yllättäen Terijoki liittyy myös Ireneen ja hänen tarinaansa.

Aikaisemmissa romaaneissaan Kähkönen on nostanut esiin eri-ikäisten naisten ja lasten kokemusta. Nyt ääneen pääsevät enemmän miehet, niin nuorukaiset kuin jo elämänsä viimeisiä vuosia elävä vanhempi mies. Yhtä kaikki maailmanmenoa katsotaan tavallisen ihmisen arkisesta perspektiivistä, ihmislähtöisesti ja -läheisesti, tarkkanäköisesti mutta armollisesti. Kukaan ei ole virheetön, mutta joskus sovintokin on mahdollista.

Sirpa Kähkönen sai Vihreä sali -romaanistaan vuoden 2021 Savonia-palkinnon. Raati perusteli valintaansa näin:

”Vihreä sali on Kähkösen Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa. Sen keskiössä on kolmen 17-vuotiaan nuoren kasvutarina maailmassa, jossa perheen häpeä on osattava kätkeä ja vastuunsa on kannettava kuin aikuiset. Kirja kulkee onnistuneesti halki ajan ja paikan, 1960-luvun Kuopiosta Leningradiin, sieltä 1910-luvun Pietariin, Terijoelle ja takaisin Kuopioon.  Ajan, paikan ja tunnelmien kuvaukset ovat loisteliaita. Vihreä sali on tyyliltään uutta Kähköstä. Hänen jo ennestään upea tekstinsä on Vihreässä salissa hioutunut huippuunsa.”

Allekirjoitan mielihyvin kaiken raadin perusteluissa, mutta taas silmääni töksähtää tuo määritelmä ”Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa”! Miksi se tuntuu niin väärältä, vaikka siitähän tietysti on kyse? Lukijan ei ole tarvinnut lukea ainuttakaan Kähkösen teosta ennen Vihreään saliin tarttumista, ja hän pystyy saamaan siitä kaiken tarvittavan irti. Hän tulee todennäköisesti lukemaan Kähkösen aiemmat teokset tämän jälkeen, mutta sekin onnistuu ongelmitta! Suosittelen kokeilemaan, jos ette usko!

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Otava 2021. 315 s.

Arvostelukappale.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.