Risto Isomäki: Krakenin saari

 

Suomen dekkariseura jakoi 3.2.2026 Vuoden johtolanka - ja Vuoden esikoisdekkari -palkinnot. Joulukuun alussa 2025 julkistettiin kummankin sarjan ehdokkaiden lyhytlistat eli kuusi kappaletta Johtolanka-ehdokkaita ja ensimmäistä kertaa myös kolme kappaletta esikoisdekkariehdokkaita. Ehdokkaat raadin perusteluineen löytyvät paitsi Dekkariseuran verkkosivuilta myös tämän juttuni lopusta.

Viimevuotiseen tapaan päätin lukea kaikki ehdokkaat. Tällä kertaa tosin teen sen vasta voittajien julkistamisen jälkeen, sillä vuodenvaihde meni muissa lukupuuhissa. Varsinaisista Johtolanka-ehdokkaista olin lukenut jo puolet ennen ehdokkaiden julkistamista eli Helena Immosen Horroksen, Matti Laineen Isänsä tyttären sekä Antti Tuomaisen Hyvällä tai sahalla.

Ilokseni olin näistä jokaisesta lukemastani kirjoittanut arvion Salon Seudun Sanomiin, eli sekä lehden kulttuuritoimituksesta vastaavalla toimittajalla että minulla dekkarinenä toimii kohtalaisen hyvin! Mutta koska olen juttuni näistä kirjoista myynyt lehteen, en voi niistä kirjoittaa blogijuttua (tai voisin, mutta sen pitäisi olla selkeästi eri teksti, enkä taida ihan siihen venyä). Esikoisdekkariehdokkaista olin lukenut kaksi kolmesta eli Piia Helanderin Helioksen ja Joel Kankaan Kaamoksen. Helioksen luin jo kesällä, ja siitä jäi harmillisesti juttu silloin kirjoittamatta. Katsotaan nyt, mitä sen kanssa teen.

Jäljelle jäi siis neljä luettavaa dekkaria. Niistä Pekka Hyytin Huhtikuun kymmenen päivää odotteli jo valmiina arvostelukappalepinossani. Muista kolmesta päädyin tekemään kirjastovaraukset, ja niiden saapumisjärjestys saisi ratkaista lukemisjärjestyksen. Ensimmäisenä lukuvuoroon tuli tällä perusteella Risto Isomäen ekotrilleri Krakenin saari.

Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka 2026 -raadin perustelut Krakenin saaren ehdokkuudelle:

”Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.”

Kansalaisaktivisti, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki ei ole minulle uusi tuttavuus, mutta viimeisin häneltä lukemani kirja on sattumalta vuoden 2017 Johtolanka-palkinnon pitkällä listalla ollut Haudattu uhka (Tammi, 2016). Sittemmin Isomäki on vaihtanut kustantajaa (nykyään siis Into) ja on tällä välin julkaissut koko joukon teoksia.

Hieman yllätyksekseni tajusin vasta tätä juttua varten Isomäen bibliografiaa tutkaillessani, että Haudattu uhka ja Krakenin saari liittyvät yhteen. Haudattu uhka on kolmas osa viisiosaista Lauri Nurmi -sarjaa. Lauri Nurmi on salaperäinen kansainvälinen agentti, jolla on rautaisen ammatillisen kokemuksen ja luotettavan intuition lisäksi ylivoimaisia fyysisiä ominaisuuksia. Haudatussa uhassa Nurmi on asettunut Raaseporiin eläkkeelle, mutta Aishawarya Sadiq, Suomen ensimmäisiin somalitaustaisiin naispuolisiin muslimipoliiseihin kuuluva KRP:n tutkija, saa houkuteltua Nurmen takaisin työn pariin.

Tunnustan, että en tunnistanut Nurmea ja Sadiqia, kun he pölähtävät paikalle Krakenin saaren loppuhuipennuksen alla. Nurmi ja Krakenin saaren päähenkilö meribiologi Martti Ritola ovat tehneet yhdessä töitä maailman pelastamisen eteen Lauri Nurmi -sarjan viidennessä osassa Viimeinen erämaa. Sen kannessa on kuva futuristisesta sukelluspuvusta, joka on keskeinen Krakenin saaren juonessa.

Mutta Krakenin saari ei siis varsinaisesti kuulu Lauri Nurmi -sarjaan, vaikka tavallaan onkin sille jatkoa. Sen sijaan Krakenin saari kuuluu yhteen Isomäen alun perin jo vuonna 2011 julkaiseman Con rit -ekotrillerin kanssa. Tarinoiden yhteen nivoutuminen on hieman hämmentävää, mutta vaikka useimmat edeltävät teokset olivatkin lukematta, Krakenin saari toimi vallan mainiosti.

Olen kymmenisen vuotta sitten moitiskellut Isomäkeä liiallisesta infodumppauksesta, joka on uuvuttanut lukijaa sekä katkaissut useaan kertaan romaanin juonenkuljetuksen ja johtanut perustelemattomille harhapoluille. On todettava, että Isomäki on kehittynyt trilleristinä tässä suhteessa, vaikka edelleen paikoin luistellaankin ihan sillä rajalla. Johtolankaraatikin mainitsee perusteluissaan kirjan loppuun sijoitetut laajan selitysosion. Se on päälle kaksikymmentäsivuinen! Kiitos kustantajalle tästä ratkaisusta, sillä ilman sitä itse tarina saattaisi olla vielä paljon enemmän tiedolla raskautettu kuin mitä se nyt on.

Con rit -trillerissä kansainvälisesti tunnettu meribiologi Martti Ritola ja häikäisevän kaunis, älykäs ja upporikas Camilla Norrstrand kohtaavat ja rakastuvat. He myös perustavat ”Cryptid Hunt -nimisen säätiön, jonka missio on etsiä merikryptidejä eli tarunomaisia merieläimiä, jotka joidenkin alueiden paikallisen väestön mukaan olivat olemassa mutta joita tiedeyhteisö ei vielä ollut hyväksynyt todellisiksi lajeiksi”.

Krakenin saaren alussa Martti jatkaa jättiläismerikäärmeiden etsintää Azoreilla, kun Camilla työskentelee uraauurtavan energiaprojektin parissa Teneriffalla. Yllättäen Camilla kutsuu Martin kiireesti luokseen. Säätiön erikoisvalmisteiselle sukellusveneelle on tapahtunut jotain hyvin outoa ja sen miehistö on kadonnut jäljettömiin kesken sukelluksen.

Nähdessään mitä sukellusveneelle on syvyyksissä tehty, alkaa Martin mielessä kehkeytyä hyytävä aavistus. Saaren lähialueella on meren pohjan päälle kasautunut valtavia kivilohkareita, jotka ovat aikanaan irronneet Teide-tulivuoresta. Jättiläislohkareiden sokkeloissa saattaa elää jotain, jota tähän asti on kuvattu vain taruissa: todellinen jättiläiskalmari.

”Mutta jos myös jättiläiskalmarilla eli skandinaavisten muinaistarujen Krakenilla ja antiikin kreikkalaisten Hydralla oli oma saarensa, sen täytyy olla Teneriffa. Tämä on todellinen Krakenin saari, jos mikä, ajatteli Martti.”

Luonnollisesti pian järjestetään uusi sukellusvenetutkimus, jonka tarkoituksena on selvittää, mitä ensimmäisellä kerralla tapahtui. Tähän tehtävään osallistuu myös Martin aiempi suuri rakkaus meksikolainen Isabella Valencia (häikäisevä tumma kaunotar, josta on kypsynyt oikea seksipommi, viiltävän terävä ja älykäs tiedenainen ja upporikkaan (rikollis)suvun jäsen). Camillan ja Isabellan kesken käydään kaiken ohessa verinen kamppailu Martista, kun Isabella vähän kaikkien yllätykseksi pölähtää Teneriffalle.

Tilanne eskaloituu siihen pisteeseen, että Martti päätyy sukeltamaan yli kilometrin syvyyteen pelastamaan pulaan joutuneita tutkijakollegoitaan. On myönnettävä, että tämä osa trilleriä on kauhistuttavaa luettavaa, ja vaikka kirjailija selitysosiossa vakuuttaakin, että Teneriffalla sen paremmin kuin muuallakaan ei tarvitse uintiretkellä pelätä joutuvansa jättiläiskalmarin välipalaksi, saattaa olla, että jää ainakin minulta Teneriffalla meriuinnit uimatta.

Oli hieno veto Johtolanka-raadilta ottaa Krakenin saari lyhytlistalle. Vaikka tässä ei ketään murhata eivätkä edes inhat terroristit uhkaa ihmiskuntaa, ei jännityksestä ole ainakaan puutetta. Merenalaiset osuudet hipovat niin scifi-, fantasia- kuin kauhugenreäkin. Hyytävän jännityksen lisäksi Krakenin saari antaa runsaasti mielenkiintoista tietoa meristä ja niiden lähes tutkimattomista alueista ja eliöistä, valaista ja kalmareista, energiantuotannon ja sukellustekniikan tulevaisuudesta. Niin ja ihmissuhdedraamaa!

Risto Isomäki: Krakenin saari 
Into 2025. 338 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka 2026 -raadin kokoonpano:
Päivi Kuntze, Anssi Linkoaho ja Marja Litja-Salminen.

Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaat:

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti 2025)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie vuoden 1942 kevääseen Tampereelle. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti. Kirja välittää mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo 2025)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into 2025)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar 2025)
Kata Kovanen toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja: tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar 2025)
Komisario Antti Hautalehdon johdolla poliisi saa selvittääkseen kirkkoherraan ja tämän puolisoon kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Rönnbacka kirjoittaa sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava 2025)
Tarina on mukaansatempaava ja koukuttava kertomus rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä, ja kielenkäyttö suvereenia. Kirjan juonenkäänteet itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

 

Vuoden 2026 esikoisdekkari -ehdokkaat:

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

Thua Aalto: Augustan tehtävä

 

Turkulainen Augusta Heurlin (1826–1888) perusti keisarin luvalla vuonna 1861 Heurlinska skolanin eli Heurlinin koulun ja toimi koulun johtajattarena kuolemaansa saakka. Maineikas Heurlinin koulu jatkaa tavallaan edelleen toimintaansa, sillä se liitettiin erilaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1971 osaksi Katedralskolan i Åbo -lukiota.

Augustan tehtävä aloittaa Heurlinin koulu -nimisen historiallisten romaanien sarjan ja on samalla sanataideohjaaja ja Turku-opas Thua Aallon esikoisromaani. Idea biofiktiivisestä romaanisarjasta, joka kertoo turkulaisesta vuosina 1891–1955 upeassa Trappin talossa Aurajoen rannalla sijainneesta tyttökoulusta, on oivallinen. Naispäähenkilö, tyttöjen ja naisten koulutuksen historia ja 1800-luvun Turku ovat mitä parhaimpia historiallisen romaanisarjan rakennusaineksia, kuin juuri minun valitsemiani.

Siksi on todella harmi ja sääli, että Augustan tehtävä -romaaniin lataamani odotukset eivät täysin täyttyneet.

Tiedän kirjailijoiden inhoavan sitä, että lukijat kertovat, miten teos olisi heidän mielestään pitänyt kirjoittaa. Yritän pitää tämän mielessäni, mutta melko runsaasti historiallisia romaaneja lukeneena en voinut välttyä tietyiltä vertailuilta. Mieleen nousi muutamakin keino, joiden avulla teos olisi ollut toimivampi eli enemmän minun makuuni sopiva.

Romaanin lukijalle osoitetuissa jälkisanoissa kirjailija toteaa Augusta Heurlinista kertovan romaanin olevan ’todellisista henkilöistä ja tapahtumista kertova kuvitteellinen tarina’, jonka tärkeimpiä lähteitä ovat olleet Augusta Heurlinin päiväkirjat ja kirjeet, joita säilytetään Åbo Akademin arkistossa.

Kenties tämä aineisto on vaikuttanut romaanin rakenteeseenkin, sillä se kertoo minämuodossa Augustan elämästä alkaen vuodesta 1840 vuoteen 1861 asti. Alussa vielä Augusta muistelee isänsä kuolemasta kertoessaan myös varhaisempaa lapsuuttaan. Tarinan kehyskertomuksena ilmeisesti elämänsä ehtoota elävä Augusta kirjoittaa kirjeen salaperäiselle elämänsä rakkaudelle R:lle:

”Nyt lehteilen vihkojani ja kirjoitan tämän kirjeen sinulle, jotta ymmärtäisit, miksi valitsin niin kuin valitsin. Tunnen pakottavaa tarvetta sanoa sanottavani. Aloitan alusta ja kerron kaiken, koko elämän. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän mieleeni tulvii.”

Ja sitten Augusta ryhtyy toimeen aloittaen siis vuodesta 1840, jolloin kuusilapsisen perheen isä, virka- ja liikemies Sven Niklas Heurlin menehtyi ja äiti Maria Heurlin jäi leskeksi. 14-vuotias Augusta on nuorin tytöistä, ja hänellä on kaksi pikkuveljeä. Isä on kannustanut selvästi maailmaan uteliaasti suhtautuvaa lukuhaluista tytärtään valitsemaan oman tiensä, mitä se sitten tarkoittikin. Äiti sen sijaan pitää kaikki tyttärensä tiukasti vanhakantaisessa otteessaan. Naisen on syytä solmia edullinen avioliitto. Muu ei tule kyseeseenkään.

Perheen tyttöjä varten on taloon palkattu kotiopettajatar, mutta pojat koulutetaan yliopistoa myöden. Heidän on seurattava virkamiesuralla isänsä jalanjäljissä. Augusta ei piittaa avioliittoajatuksesta ainakaan sen jälkeen, kun hän eräissä tanssiaisissa ohimennen tapaa mystisen R:n, johon hän oikopäätä rakastuu teoksen prologin perusteella loppuiäkseen. Harmillisesti R. on naimisissa, mutta Augusta ja R. aloittavat silti vuosia kestävän kirjeenvaihdon.

Vuodet kuluvat. Perhe kohtaa vastoinkäymisiä ja ankaria menetyksiä, ja Augusta pysyy vanhemman sisarensa tavoin naimattomana. Häntä kiinnostavat kirjat, lukeminen ja opiskelu, mutta mahdollisuudet ovat varsin kapeat. Naisten on sopivaa lukea korkeintaan runoja.

Augustalla on ajoittain kova halu olla hyödyksi ja tehdä jotain hyödyllistä. Säätyläisnaisilta se on kuitenkin kiellettyä. Olisi parasta keskittyä kirjontaan ja korkeintaan franskan opiskeluun. Jostain hän saa ajatuksen, että hän haluaa perustaa koulun tytöille. Äidin elinaikana asiaa ei kuitenkaan pysty käytännössä edistämään mitenkään, joten vuosi toisensa jälkeen lipuu sormien välistä Augustan haikaillessa milloin saavuttamatonta R:ää, milloin perustamatonta kouluaan. 

Kummassakaan jokseenkin heppoiselta vaikuttavassa (siis lukijan mielestä niistä saamiensa tietojen ja perustelujen pohjalta) unelmassa ei ole aineksia romaanin jännitteeksi. Ja juuri tämä eli jännitteettömyys lienee teoksen keskeinen ominaisuus, eli draaman kaari on sarjan aloitusosassa vielä kovin heikosti hahmottuva. 

Ja jokaisen vuoden tapahtumattomuuden kirjailija on siis halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Kun kirjan puolivälissä tajusin, että neljänsadan sivun jälkeenkään ei Heurlinin koulua saada perustettua, aloin vaipua epätoivoon. Onneksi Augusta sentään matkustaa lopulta Pietarsaareen opiskelemaan tyttökoulunpitoa Laurénin kouluun, eli lopultakin aletaan päästä edes vähän asiaan!

Aallolla on sujuva kynä, eli kielen puolesta Augustan tehtävä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Sekaan on ripoteltu osuvia vanhahtavia sanoja ja ilmauksia, jotka elävöittävät tekstiä. Myös ajankuva on huolella rakennettu, ja kirjan lopusta löytyvä mittava tausta-aineistoluettelo todistaa, että faktat ovat kunnossa. Mutta kuten sanottua, valittu rakenne on puuduttava, varsinkin kun kokonainen paksu romaani vain pohjustaa itse aihetta, jonka pariin päästään vasta tulevassa sarjan osassa.

Neljänsadan sivun mittaisen lukumatkan jälkeen toivoisi voivansa sanoa, että on perinpohjaisesti tutustunut päähenkilöön ja ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan. Sekään ei oikein minulta sujunut. Augusta tuntuu kovin häilyvältä ja ailahtelevalta luonteelta. Päähänpinttymä koulun perustamisesta vaikuttaa, kuten sanottu, olevan melko heppoisella pohjalla, eikä varsinaisiin käytännön ongelmien pohdintaan saati niiden ratkaisemiseen asti kirjassa päästä.

Tuntuu, kuin Augusta aina välillä muistaisi, että hän turhautuu toimettomana ja hyödyttömänä ikäneitona, mutta sitten asia taas hautautuu pitkäksi aikaa erilaisten arkisten puuhien ja ajanvietteiden alle. Palava kutsumus kasvatus- ja opetustyöhön ei oikein Augustasta välity. Ehkä se seuraavassa romaanissa roihahtaa jo kunnon liekkiin?

Thua Aalto: Augustan tehtävä
Heurlinin koulu 1.
Bazar 2026. 414 s.

Arvostelukappale.

Colm Tóibín: Nora Webster

 

Kesällä 2023 matkustin kaupunkilomalle Dubliniin. Sää oli kehnohko, kolea ja välillä sateinen, mutta Dublin ja dublinilaiset tekivät kertakaikkisen positiivisen vaikutelman. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Kaikki halusivat tietää, mistä olimme tulleet, ja pahoittelivat kovasti huonoa kesäsäätä. Kaikki tuntuivat olevan miellyttävällä tavalla ylpeitä kotikaupungistaan ja -maastaan. Uberkuljettajatkin jakoivat innokkaasti vinkkejä kohteista, joita turistin ei missään tapauksessa kannattaisi missata.

Matkaseuralaiseni olivat valinneet huolella kohteet, joihin tutustuimme. Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa The Long Roomissa oli tietysti käytävä. Se valitettavasti oli aavistuksen pettymys, koska lähes kaikki tuhannet kirjat oli viety pois restaurointia varten. Tila on kuitenkin kaunis ja vaikuttava tyhjänäkin.

Vaikutuksen teki myös hieno irlantilaisen kirjallisuuden museo Museum of Literature Ireland eli MoLi. Irlannilla on pitkä ja korkeatasoinen kirjallinen historia, eikä nykykirjailijoissakaan ole moittimista. Hieno museo teki upeasti kunniaa kulttuuriperinnölle, joka edelleen kasvaa ja kehittyy.

Myös Irlannin ja irlantilaisten historia teki vaikutuksen. Suosittelen vierailukohteeksi ainakin siirtolaisuuden historiaan keskittyvää The Irish Emigration Museumia (EPIC), joka avaa taustoja sille, miksi niin monet ovat jättäneet kotimaansa. Kävimme myös päiväretkellä Belfastissa, jonka teemaksi muodostui Titanic. Titanic Belfast -museota ei kannata ohittaa! Kaupungintalon puutarhan muistomerkki menehtyneiden nimineen on myös vaikuttava.

Tällä pikaisella matkakertomuksella pohjustan juttuani Colm Tóibínin romaanista Nora Webster. Huomasin nimittäin matkallamme, että olen vuosikymmenten varrella lukenut varsin vähän irlantilaista kirjallisuutta. Halusin pikimmiten korjata tämän hyvin ilmeisen puutteen kirjallisessa yleissivistyksessäni. Harmillisesti projekti jäi sitten muiden kirjallisten harrastusten jalkoihin, mutta en silti unohtanut sitä enkä missään nimessä halunnut luopua siitä.

Niinpä viime vuoden loppupuolella, kun kummassakin lukupiirissäni mietittiin vuoden 2026 ensimmäistä lukupiirikirjaa tai -kirjailijaa, ehdotin Tóibínin Nora Websteriä. Valinta oli umpimähkäinen, sillä kyseinen painettu Tammen Keltaisen kirjaston romaani sattui löytymään omasta hyllystäni. Kun molemmat lukupiirit hyväksyivät valinnan sen kummemmitta mukinoitta, sain lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: kahden lukupiirikerran kirjat, sitkeän hyllynlämmittäjän lukeminen, uuteen mielenkiintoiseen tekijään tutustuminen ja vielä irlantilaisen kirjallisuuden lukuprojektikin samalla kertaa alkuun. Erinomaista siis.

Lähdin lukemaan Nora Websteriä niin kylmiltään kuin suinkin, eli en etsinyt kirjailijasta tietoa tai kirjasta arvioita lukemiseni pohjaksi. Takakansi toki paljastaa, miltä kirjailija on näyttänyt kuvanottohetkellä (tuimalta keski-ikäiseltä mieshenkilöltä). Sen sijaan edes sitä en huomannut ennen aloittamista, että Nora Webster on myös filmattu. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta jos kohdalle sattuu, aion katsoa.

Lähestymistapa aiheutti melko pitkälle jatkuvaa orientointiongelmaa. En oikein tahtonut päästä kärryille romaanista ja sen päähenkilöstä. Tähän vaikuttivat näin jälkeen päin mietittynä myös Tóibínin kirjoitustyyli sekä teoksen rakenne.

Romaanin nimihenkilö Nora Webster ei ole minäkertoja vaan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen hänkertojan avulla. Teos käynnistyy keskeltä tapahtumia tai oikeammin Noran elämää ilman mitään pohjustusta. Lukijan tehtävänä on alkaa koota annetuista palasista kokonaiskuvaa. Toki nopeasti ymmärtää, että pienehkössä irlantilaiskaupungissa (todennäköisesti Enniscorthyssa) asuva Nora on ihan hiljattain jäänyt leskeksi. Noran kovasti rakastama aviomies Maurice on menehtynyt suhteellisen nuorena (arvioisin pariskunnan olleen nelikymppisiä miehen kuollessa).

Noralla ja Mauricella on neljä lasta. Tytöt Fiona ja Aine ovat jo nuoria naisia ja muuttaneet pois kotoa opiskelemaan. Pojat Donal ja Conor ovat nuorempia, vanhempi Donal jo murrosiässä ja Conor sen kynnyksellä. Maurice on ollut pidetty opettaja, ja Nora on hoitanut kotia ja lapsia koko heidän avioliittonsa ajan.

Miehen kuolema on Noralle suuri järkytys. Jossakin vaiheessa kerrotaan myös, että Mauricen sairaus, ymmärtääkseni syöpä, oli edennyt nopeasti ja loppuaika sairaalassa oli ollut tuskallinen. Nora on lähettänyt pojat pois kotoa sukulaisten hoiviin voidakseen keskittyä miehen hoitamiseen.

Romaanin alun nykyhetkessä Nora ja pojat yrittävät parhaansa mukaan aloittaa uutta arkea. Koska eletään 1960-luvun loppua, tilanne ei ole aivan helppo. Nora saa kyllä jonkinlaista leskeneläkettä, mutta toimeentulo ei ole sillä turvattu. Onneksi hänen entinen työnantajansa lähettää sanan, että hän voi halutessaan palata sihteerintyöhönsä paikalliselle tehtaalle. Ihan helppoa paluu ei ole, sillä toimistoa johtaa nyt rautaisella otteella hänen entinen työtoverinsa, jota Nora ystävineen kohteli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten, hyvin ikävästi. Myös omistajaperheen tytär aiheuttaa toimistolla erilaisia sotkuja. Lisäksi Noralla on poikien hoidon järjestämisessä lähes ylikäymättömiä vaikeuksia.

Romaani kattaa kaikkiaan noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson Noran ja hänen perheensä elämässä. Jossakin puolen välin paikkeilla aloin oivaltaa, että vähäeleinen ja ulkoisiin arkisiin yksityiskohtiin ja tavalliseen elämänmenoon painottuva tarina kuvaa Noran hidasta toipumista surun aiheuttamasta shokista ja lamaannuksesta, jopa traumasta. Takertumalla ja keskittymällä tiukasti konkreettisiin asioihin, kuten poikien hoitamiseen ja kasvattamiseen sekä työntekoon, Nora pitää itseään järjissään. Koko hänen elämältään katosi pohja, kun Maurice kuoli. On opeteltava elämään ilman aviomiestä ja lasten isää. On opeteltava ylipäätään elämään uudenlaista elämää.

Samaan aikaan kun oivalsin tämän, huomasin olevani täysin koukussa Noran tarinaan. Kun jouduin tekemään jotain muuta, kaipasin Noran pariin. Oli päästävä tarkistamaan, mitä Noralle kuului ja mitä hän puuhasi.

Mikään helppo tyyppi Nora ei ole. Kun ihmiset tarinan alussa tulevat toinen toisensa jälkeen hyvää tarkoittaen tervehtimään ja esittämään surunvalittelujaan, Nora joutuu hillitsemään itseään pysyäkseen kohteliaana. Hän haluaisi vain olla rauhassa! Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää sitä? Rahankäyttö on hänelle hankalaa. Varsinaiset rahahuolet hän onnistuu välttämään. Vaikka rahaa onkin, sen käyttäminen on Noralle vaikeaa. Kaikkia hankintoja ja ostoksia pitää harkita pitkään ja huolella. Nora miettii myös paljon sitä, mitä muut ihmiset, naapurit, sukulaiset ja ystävät, ajattelevat hänestä, jos hän ostaa vaikka uuden mekon tai kun hän värjäyttää hiuksensa.

Sekä Nora että pojat löytävät kukin itselleen tärkeän harrastuksen, jolle he omistautuvat lähes pakkomielteisesti. Murrosikäinen änkytyksestä kovasti kärsivä Donal innostuu valokuvauksesta, josta tulee hänelle pakopaikka ja elämän sisältö. Vastaava tapahtuu myöhemmin Noralle, kun hän aloittaa uudelleen laulamisen ja alkaa myös kuunnella musiikkia.

Kolmeen vuoteen mahtuu monenlaisia tapahtumia. Nora, hänen perheensä ja Irlantikin muuttuvat vuosien mittaan. Mitään suurta käännettä tai ratkaisua ei tapahdu, mutta kolme vuotta myöhemmin elämä on alkanut vähitellen asettua uomiinsa ja Norakin alkaa varovasti nähdä tulevaisuutta edessään.

Ajattelin siis, että olisi mielenkiintoista lukea irlantilaista kirjallisuutta ja yrittää sitä kautta päästä vähän sisälle Irlantiin ja irlantilaisuuteen. Tähän tarkoitukseen Nora Webster sopi hienosti. Tóibín ei selitä, mitä Irlannissa tapahtui 1960-luvun taitteessa tai millaista tavallisten irlantilaisten elämä oli. Hän näyttää sen Noran kautta. Ihan kaikkea en väitä ymmärtäneeni ja joitakin asioita guuglasinkin lukemisen lomassa, esimerkiksi ajan poliittisiin kiemuroihin liittyviä asioita, joita teoksessa sivutaan. Ihmiset elävät arkeaan, vaikka aika on levoton ja paikoin ilmapiiri hyvinkin jännittynyt.

Kiskon lukupiiriläiset olivat lukeneet muitakin Tóibínin teoksia. Keskustelussa kävi ilmi, että Nora Webster ja romaanit Brooklyn ja Long Island liittyvät yhteen. Kaksi viimeksi mainittua ovat osa sarjaa (johon on tulossa vielä kolmaskin romaani?), mutta Nora Webster on itsenäinen teos. Teoksia yhdistää Enniscorthy ja muutamat henkilöt, jotka vilahtelevat kirjoissa. Tarkka lukija siis voi bongata tuttuja henkilöitä.

Tutkimme vähän Colm Tóibínin biografiaa. Kirjailija on kirjoittanut Nora Websteriä useita vuosia, ja siinä on koko joukko asioita, joita on tapahtunut myös hänelle itselleen ja hänen perheelleen. Tóibín on monipuolinen kirjailija, hänellä on laaja tuotanto. Toistaiseksi teoksista on suomennettu edellä mainitut romaanit sekä novellikokoelma Äitejä ja poikia. Luku- ja ostoslista siis vain venyy.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster)
Suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2016.

Ostettu.

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Ei karjala ollut kieli ollenkaan, siinä missä suomi ja ruotsi ja venäjäkin olivat.
Se oli ruma ja saastunut murre, ja sillä murteella esitetyt ajatukset olivat rumia
 ja saastuneita ajatuksia. Ihminen, joka näitä ajatuksia tällä sekasotkulla ajatteli ja puhui, oli ryssän turmelema ryssä itsekin.

 

Riko Saatsin esikoisromaani Yönistujat alkaa rohkeasti parin sivun mittaisella karjalankielisellä monologilla. Henkilö, josta käytetään nimitystä N., muistelee Joensuun (ilmeisesti) keskussairaalan osastolla vuoden 1991 lopulla neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Tiiviisti tankkaamalla karjalan kieltä osaamaton lukijakin huomaa sentään vähän pääsevänsä kärryille, mistä on kyse.

Mutta kieltämättä lukijaa hieman kauhistuttaa. Miten tästä oikein selvitään? Onko luvassa paljonkin tekstiä oudolla kielellä, josta melkein ymmärtää miltei kaiken, ehkä?

Onneksi Saatsi on kuitenkin kirjoittanut valtaosan romaanistaan suomeksi. Mutta kuten kirjoitukseni alkuun lainaamastani sitaatista käy ilmi, kielestä ja kulttuurista puhutaan tarinassa paljon. Kysymys joukkoon kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta on teoksen ydinainesta.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.

Romaanin toisessa aikatasossa, jota N. viimeisinä kuukausinaan Joensuussa muistelee, eletään Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa vuotta 1951 ja sen yhtä vuorokautta. Laatokan Karjalan pohjoisosasta Suistamon pitäjästä evakkoon lähteneen perheen Tatjana-mummu kuolee pitkän sairastelun jälkeen kotona. Romaanin minäkertoja Nasti eli karjalankielisten muistelulukujen N. on Tatjanan miniä.

Tatjana-mummun kuolema aiheuttaa talonväessä paitsi tunnekuohuja myös kiivasta toimintaa. On alettava kiireesti valmistella ortodoksisen uskonnon mukaisia ruumiinvalvojaisia ja niitä seuraavaa hautausta. Miesväki ryhtyy tekemään arkkua ja hautaristiä ja naiset valmistelemaan mummua arkkuun panemista varten sekä tekemään tarjottavia vieraille.

Kuoleman vierailu nostaa esiin monenlaisia muistoja ja tunteita Nastissa mutta myös muussa talonväessä. Nastin ja Feodorin välejä ovat sodasta asti hiertäneet monet asiat. Mies on ollut Suistamolla ison talon isäntä, pitäjässä arvostettu mies. Nasti näkee, että miehen on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Sota on särkenyt paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Feodor pitää sitkeästi kiinni vanhasta, niin kielestä kuin uskonnostakin. Nasti näkee asiat perustavanlaatuisesti toisin. Hänelle sopeutuminen on tärkeintä. Jos se vaatii uuden kulttuurin omaksumista, hän on siihen valmis. Hinnasta piittaamatta.

Minä olen Anni ja sinä olet Heikki! Tuo tuolla on Vastimovaara! Vastimo on Nurmeksen pitäjässä, eikä Suistamon kirkolla missä sinä yhä vaan uinut kuin joku kuuro ja sokea kontionperse!

Lapset kasvoivat tällä puolen rajaa. Tämä Suomi olisi heidän koko elämänsä. Oli pakko löytää toisia olemisen tapoja, jotta elämään täällä mahtuisi mukaan.

Varsinaiset tapahtumat siis ajoittuvat yhteen vuorokauteen. Tatjana-mummu kuolee, ja jo illaksi taloon tulevat naapurit eli yönistujat ruumiinvalvojaisiin jättämään hyvästit vainajalle ja ottamaan osaa omaisten suruun. Yllättäen saadaan tieto, että tavanomaiset kolme vuorokautta kestävät ruumiinvalvojaiset eivät tulekaan kyseeseen, vaan Tatjana-mummo on vietävä kirkolle maahanpanijaisiin jo seuraavana aamuna. Romaani huipentuu siunaustilaisuuteen, jossa kysymys vainajan nimestä kärjistyy miltei käsirysyksi.

Saatsi on taitava sanankäyttäjä. Karjalan kielen vahva osuus romaanissa on paitsi rohkea veto myös ihailtava panostus ja nosto. Kirjailija on paneutunut itselleen tärkeään asiaan ja saa myös lukijan havahtumaan. Karjalan alueen kulttuuri on sekin romaanissa esillä vahvasti. Kuoleman kohtaamisen erilaisuus herättää kysymyksiä romaanin maailmassa, mutta se on terveellinen muistutus myös nykyihmiselle. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan kuoleman, vaikka kuinka haluaisimme sen unohtaa ja sulkea pois arjestamme. Kenties vanhoista perinteistä olisi opittavaa?

Emäntä ilmoitti heti alkuun Tatjanalle, ettei hän talon sisällä kuuntelisi ryssäin mongerrusta. Isälleen nainen noitui häpeilemättä, että tämmöisten takia hänen miehensä ja veljiensä piti sotia. Jos pyysin työkalua tai lautasta lainaksi, emäntä muisti aina nälväistä pakolaisuudestamme.

Eniten Yönistujissa minua kuitenkin hätkähdytti, miten käsittämättömän julmasti evakkoja kohdeltiin sodan keskellä ja sen jälkeen. Karjalankielisen väestön kohtelu lienee ollut karummasta päästä, koska vieras kieli on särähtänyt ikävästi venäjältä suomenkielisten korvaan, mutta joka tapauksessa kuvaus on pysäyttävää jälleen kerran. Kotinsa täysin omaa syyttään menettäneitten ja muutenkin sodasta pahoin kärsineitten ihmisten nurjamielinen kohtelu, suora päin kasvoja sättiminen ja avoin vihoittelu on tyrmistyttävää.

Miten on voitu ajatella, että pakolaiset olisivat jotenkin itse aiheuttaneet tilanteensa? Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto kuin ihmisten evakuointi ja asuttaminen? Ymmärrän tietysti, että täältä 2020-luvun puolivälistä käsin moralisointi on kyseenalaista, mutta juuri näitä kysymyksiä Yönistujat ja monet muut samaa aihepiiriä sivuavat romaanit ovat minussa herättäneet.

Tätä taustaa vasten ei valitettavasti ole yllätys, miten nuivasti nyky-Suomessa suhtaudutaan pakolaisiin, jotka tulevat kaukaisemmista sodista ja maista. Miten voi asettua vierasta kieltä puhuvan ja erilaiselta näyttävän ihmisen asemaan, kun ei siihen kykene oman maansa kansalaistenkaan kohdalla?

Pakolaisen piti olla kaikesta kiitollinen.

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025. 191 s.

Arvostelukappale.

Riko Saatsin Yönistujat oli vuoden 2025 Kaunokirjallisuuden Finlandia -ehdokas. Raati perusteli ehdokkuutta näin:

Muodoltaan hallittu, puhutteleva romaani kertoo karjalaisen evakkoperheen kokemuksista. Yhden vuorokauden tapahtumien kautta teos kuvaa syrjintää ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeutta tavalla, joka saa pohtimaan pakolaisten asemaa myös nykyajassa. Kirjailijan täsmällinen ilmaisu ja kertomuksen karjalankieliset jaksot tukevat romaanin tärkeää teemaa, äidinkielen merkitystä yksilön ja yhteisön identiteetille.

Yönistujat-romaani voitti ensimmäisen Karelia-palkinnon tammikuussa 2026. Palkintoperusteet:

Karelia-palkinnon voittajateos imaisee lukijansa seuraamaan yhden perheen elämää ja sen yhden jäsenen elämän väistämätöntä päättymistä. Meille tarjotaan kuvaus yhden uskonnon suhtautumisesta vainajaan, kuoleman riiteistä ja niiden törmäyksestä erilaiseen. Tässä ajassa, kun kuolema ja vainajat yritetään piilottaa olemattomiin, tarvitaan kurkistus kuoleman olemassaoloon. Kirjan kieli − tai oikeammin kielet − on vahvaa, tiiviiksi keskitettyä mutta samalla runollista, herkkää, vivahteikkaasti kuvailevaa. 

Kirja kertoo tietystä perheestä tiettynä aikana, mutta samalla se kertoo yleismaailmallista tarinaa pakolaisuuden, vierauden ja erilaisuuden kokemuksesta sekä ihmisten kyvystä tai halusta sopeutua toisenlaiseen kieleen, toisenlaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös vieraita vastaanottavan väestön suhtautumisesta tulijoihin: torjunnasta, kiusanteosta ja suoranaisesta julmuudesta, mutta myös ajan mittaan lisääntyvästä ymmärryksestä. Kirja on hyvin ajankohtainen ja samalla ajaton.

 

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

”Hitler yllätti Rytin ja marsalkan puhumalla tyynesti. Hän ei keskeytellyt ketään. Hän vaikutti selväjärkiseltä, toisin kuin filmikatsauksissa. Kukaan ei muistuta propagandaansa.”

 

Miten kuvata Jari Tervon tyyliä sellaiselle, joka ei ole Tervoa koskaan lukenut? Hänen tyylinsä on hyvin omanlaistaan ja tunnistettavaa. Sanatasolla kieli on värikästä ja eloisaa, yllättävääkin. Lausetasolla teksti on hiottua, punnittua ja tarkkaa. Osa lauseista tiivistyy hienoiksi aforistisiksi timanteiksi, kuten yllä oleva yhden kappaleen lopusta napattu sitaatti osoittaa. Tervon ajattelu on kirkasta ja huomiot oivaltavia. Ne on maustettu purevalla ironialla ja ripauksella kyynisyyttäkin. Runoilijan ja toimittajan taustasta ammennetaan pitkään proosaan taitavasti ja monitasoisesti.

Teos- ja teossarjatasolla tyyli skaalautuu vakuuttavasti. Romaanit ovat laajoja monipolvisia ja -säikeisiä tarinoita, joiden kronologia on usein rikottu mielivaltaiselta vaikuttavalla tavalla. Henkilökaarti on runsas, ja monissa Suomen lähihistoriaan sijoittuvissa teoksissa on iloisesti sekoitettu oikeat historialliset henkilöt fiktiivisiin ja aidot historialliset tapahtumat sellaisiin, jotka olisivat hyvin ainakin voineet olla myös faktaa. Ja ehkä olivatkin. Lukija on autuaasti eksyksissä tarinan sokkeloissa, jossa häntä hämätään ja huiputetaan jatkuvasti ja kaikin keinoin. Kunnes lopussa kaikki loksahtaa kuin ihmeen kaupalla kohdilleen ja lukija saa kokea valaistuksen. Tai sitten ei, mutta ainakin jää siihen vakaaseen käsitykseen, että Tervolla on ollut koko ajan kaikki langat tiukasti käsissään.

Aikanaan kuuntelin Tervon Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän romaanitrilogian Myyrä (2004), Ohrana (2006) ja Troikka (2008). On pakko myöntää, että ihan kevyt urakka se ei ollut, ja ainakin itselleni olisi ollut helpompaa ja järkevämpää lukea kirjat painettuina. Kimurantti juoni ja edellä kuvattu tyyli vaativat lukijalta miltei herpaantumatonta keskittymistä.

Muistin tämän hyvin, joten viisaasti tartuin Eeva ja Aatami -romaanin painettuun versioon ja jätin suosiolla äänikirjan tällä kertaa sivuun. Hyvä olikin, sillä Eeva ja Aatami on taattua Tervoa, kuten taisin Instagramissa jo luennan lomassa todeta.

Eeva ja Aatami on Suomen itsenäisyyden alkuvuosiin ja erityisesti vuoteen 1944 sijoittuva sota- ja sukuromaani, jossa tapahtumien pyörteissä on tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia suomalaisia. Tarinassa soditaan, rakastetaan, tapetaan ja naidaan. Siinä myös juonitellaan, petetään ja vakoillaan ristiin rastiin. Mutta erityiseksi sen tekee vaihtoehtohistoria. Lukuohjeeksi nimiösivulle on painettu Epähistoriallinen romaani.

Romaanissa Suomen armeija häviää jatkosodan ratkaisevan Talin-Ihantalan taistelun kesällä 1944, eikä sen jälkeen väistämättömälle ole enää mitään tehtävissä. Neuvostoliitto valloittaa tasaisen varmasti koko Suomen. Viimeinen sillanpää on lopulta Vaasa, joka sekin joutuu vihollisen haltuun. Pahin tapahtuu, eli valloittaja miehittää Suomen.

Keskiössä on kaksi perhettä tai sukua, joiden polut risteävät ja yhdistyvät jo romaanin nimiparissa. Eeva on Karjalan Räisälästä kotoisin olevan Kyyhkysen suurperheen tytär, Aatami taas vauraan helsinkiläisen Rautaparran perheen poika. Miten he aikanaan tutustuivat ja päätyivät yhteen, on yksi monisyisen romaanin juonilangoista.

Romaani käynnistyy käytännössä keskeltä katastrofia eli 20.6.1944 tapahtunutta Elisenvaaran aseman pommitusta, jossa kuoli ilmeisesti parisataa ihmistä. Pahimmin osumaa sai siviileillä lastattu evakuointijuna, joka seisoi Elisenvaaran asemalla.

Romaanissa surmansa saa kahdeksan Kyyhkysen perheen jäsentä, niin ainakin virallisesti ilmoitetaan omaisille. Todellisuudessa kymmenvuotias Aino selviytyy hengissä, mutta yleisen sekasorron keskellä hän katoaa. Lukija pääsee seuraamaan Ainon uskomattomia vaiheita, mutta jäljelle jäänyt perhe Eeva-siskoa lukuun ottamatta uskoo hänen kuolleen. Eeva etsii Ainoa sinnikkäästi yhä tukalammaksi muuttuvassa todellisuudessa.

Viimeksi taisin törmätä Elisenvaaran aseman katastrofiin Merja Mäen romaanissa Itki toisenkin. Myös Mäki kuvaa kammottavan joukkoteurastuksen tapahtumia hyvin vaikuttavasti, ja kuvaus on jäänyt vahvana mieleen. Mäen romaanissa on kuitenkin niin paljon muutakin sellaista, josta kaipasin lisätietoa, että en jostain syystä vielä havahtunut siinä yhteydessä selvittelemään Elisenvaaran tapahtumia tarkemmin.

Nyt Tervon toisen tyylisen mutta yhtä kaikki vaikuttavan ja karmaisevan kuvauksen jälkeen kurkistin, mitä tästä jatkosodan käännekohdan aikaan tapahtuneesta hirvittävästä pommituksesta sanotaan Wikipediasta. Hämmästyttävästi tapahtuma on tullut laajempaan julkiseen tietoon vasta vuonna 2006, kun Ylen TV1 esitti Erkki Rahkolan toimittaman Ykkösdokumentin Vaiettu murhenäytelmä.

Katsoin dokumentin nyt tätä juttua kirjoittaessani, ja suosittelen sen katsomista kaikille. Se on erittäin vaikuttava ja pysäyttävä dokumentti, jossa pääosassa ovat pommituksesta selvinneet ihmiset, jotka tapahtuma-aikaan olivat lapsia tai teini-ikäisiä. Pommituksen uhreista enemmistö oli naisia ja lapsia.

Mutta vielä Eevasta ja Aatamista. Keskiössä ovat siis Eeva Kyyhkynen ja Aatami Rautaparta, mutta ennen kaikkea Aatamin isä Otto Rautaparta sekä tämän veljet Kauko, Johannes ja Aleksanteri valintoineen ja kohtaloineen avaavat tarinaa eri suuntiin. Suomen viidenneksi rikkaimmaksi mieheksi luonnehdittu Otto Rautaparta työskenteli salaisissa tehtävissä 1920- ja 30-luvuilla ja toimi vastavakoilun johtotehtävissä sodan aikana.

Kauko Rautaparta oli maanpetturi, joka loikkasi Neuvostoliittoon, ja Aleksanterista tulee kommunisti. Kuvaukset Tammisaaren pakkotyölaitoksesta ja siellä harjoitetusta järjestelmällisestä vankien pahoinpitelystä ja laiminlyönneistä sekä pakkosyötöstä ovat teoksen karmivimpia osuuksia. Mikäli näistä tapahtumista haluaa lisätietoa, kannattaa lukea Sirpa Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. On kyllä sanottava, että pakkosyöttämisen kuvaus on melkoisen pysäyttävä romaanissa. Samaan vaikutukseen ei hyväkään tietoteos ihan pysty.

Pysäyttäviä ja vaikuttavia jaksoja ja kohtauksia Eevassa ja Aatamissa on toki muitakin. Ahdistavimpiin kuuluu ehdottomasti vaihtoehtohistorian puolelle sijoittuva jakso, jossa Helsinki päätyy miehittäjän kynsiin. Siviiliväestöä ei evakuoida, vaan ihmiset linnoittautuvat koteihinsa odottamaan, mitä tuleman pitää, niin myös Rautaparran perhe. Eikä tarina poikkea yhtään niistä lukuisista kuvauksista, joissa puna-armeija vyöryy Saksan maaperälle.

Helppo ei ole myöskään seurata pienen Aino-tytön tai Naomi Bernsteinin, Otto Rautaparran rakastajattaren, kirjavia vaiheita sodan melskeissä.

Hyvin kirjoitetut vaihtoehtohistoriat ovat kiehtovia. On kutkuttavaa (tai raastavaa) heittäytyä kuvitelmaan, miten kaikki olisi voinut mennä. Entä kuka ja missä olisin, jos kaikki olisi mennyt, kuten Tervo kirjoittaa?

Eeva ja Aatami on siis melkoinen romaani ja huima lukukokemus, joka vaatii lukijalta keskittymistä ja paneutumista aivan kuten se on vaatinut kirjoittajaltaankin. Ei siis mikään helppo välipalakirja tosiaankaan, vaikka omalla tavallaan koukuttava onkin. Mutta vaiva tulee kyllä monin verroin palkituksi.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami
Otava 2024. 557 s.

Arvostelukappale.

PS. Kiitän vielä romaanin lopussa löytyvästä hieman epätyypillisestä henkilöluettelosta lyhyine luonnehdintoineen. Se on syystä vasta lopussa, koska se sisältää lukuisia juonipaljastuksia.

Annina Holmberg: Annabel Lee

 

Meitä oli neljä, mutta vain yksi selvisi hengissä. En tietenkään osannut kuvitella, että se olisin minä, koska kaikki me olimme kuolemattomia nuorina. Mutta niin vain kävi: yhden vei myrsky, toisen hyökyaalto ja kolmannen vitsaus. Kukaan ei siis itse ollut syypää, vaan luonnon raivon uhri ihmisen piittaamattomuuden edessä.”

 

Tämä kappale aloittaa Annina Holmbergin romaanin Annabel Lee prologin. Annabel Lee taas aloittaa Häpeämättömät-nimisen romaanisarjan, joka kertoo neljästä tytöstä, myöhemmin naisesta, Annabel Leestä, Larasta, Lolitasta ja Angelikasta. Angelika toimii aloitusosan minäkertojana, ja sen keskuksena on hänen parhaan ystävänsä Annabel Leen tarina, kuten romaanin nimikin siis paljastaa.

Prologi avaa yllättävän paljon siitä, mitä tuleman pitää. Annabel Leen vie tässä ensimmäisessä osassa myrsky, joten seuraavienkin romaanien käänteistä on jo jotain arvattavissa vain aloitusosan neljän ensimmäisen rivin jälkeen.

Annabel Lee alkaa vuoden 1971 syksystä, jolloin Annabel Lee ja Angelika tapaavat toisensa ensimmäisen kerran helsinkiläisen alakoulun ekalla luokalla. Heistä tulee miltei välittömästi toistensa parhaat ystävät, vaikka heidän taustansa ovat melko erilaiset.

Annabel Lee tulee tunnetusta töölöläisestä kulttuurisuvusta. Isoisä Amadeus on tunnettu säveltäjä, isä Sarastro kapellimestari ja äiti Giselle balettitanssija. Kaksitoista vuotta vanhemmat isoveljet Hamlet ja Siegfried ovat hekin kasvamassa merkittäviksi hahmoiksi suomalaisella kulttuurikentällä. Annabel Leen kotona on myös uskollinen taloudenhoitaja.

Angelikan koti on huomattavasti alemmalla luokkahierarkian askelmalla. Perhe asuu Meilahdessa ränsistyvässä omakotitalossa, isä on Seurasaaren ulkomuseon johtaja ja äiti kotitalousopettaja. Lapsiakin on liuta, Angelika mukaan lukien kaikkiaan viisi (joilla on ihan tavalliset etunimet, kuten Orvokki). Palvelusväestä ei ole puhettakaan! Perhe tulee toimeen, mutta ylimääräistä rahaa ei ole.

Kaksikosta tulee vähitellen nelikko, joka on koossa, kun tytöt aloittavat tahoillaan lukio-opinnot. Tyttöjen tiivis ystävyys pysyy siis voimissaan, vaikka he käyvät koulua eri puolilla Helsinkiä. Toki matkan varrella on myös erimielisyyksiä, ajoittaista välien viilenemistäkin ja etääntymisiä, mutta lopulta he aina palaavat perusasiaan eli keskinäiseen tyttöjen väliseen horjumattomaan ystävyyteen.

Annabel Lee -romaani on siis ennen kaikkea Annabel Leen tarina, mutta myös muiden kolmen tytön vaiheista kerrotaan melko paljon. On mielenkiintoista nähdä, miten sarja tästä etenee. Aloitusosa päättyy käytännössä vuoteen 1995, ja koska takakannessa kerrotaan tarinan ulottuvan 2020-luvulle asti, voi olettaa, että ajassa ainakin mennään eteenpäin.

Annabel Leen perhe on jokseenkin erikoinen, koska sen kaikki jäsenet ovat hyvin taiteellisia, uraorientoituneita, ja lisäksi vielä taidepiireissä hyvin tunnettuja sekä erinomaisesti oman erityisyytensä tiedostavia. Äiti Giselle vaikuttaa epätasapainoiselta, ja vähitellen lukija alkaa huomata myös Annabel Leen käyttäytymisessä huolestuttavia merkkejä. Hänen on vaikea täyttää kaikkia odotuksia, joita häneen on enemmän tai vähemmän ääneen lausuen ladattu. Tilanne kärjistyy, kun hän rakastuu kiihkeästi työläistaustaiseen Eddyyn, joka tienaa leipänsä tiskijukkana. Perhe tekee kaikkensa estääkseen Annabel Leetä ja Eddyä olemasta yhdessä.

Romaanin tytöt ovat syntyneet vuosina 1964–65 eli he ovat täsmälleen saman ikäisiä kuin itsekin olen. Todennäköisesti tämä yhdistävä tekijä vaikutti paljonkin omaan lukukokemukseeni, sillä Holmberg kirjoittaa suorastaan häpeämättömän (!) nostalgisesti 1970- ja 1980-luvuista pop- ja viihdeilmiöineen ja nuorisomuoteineen. Minullakin oli teinikalenteri ja kadehdin parempituloisten perheiden teinien merkkifarkkuja. Minäkin pääsin Englantiin kielikurssille ja opiskelin lukiossa haparoiden eri uravaihtoehtojen välillä.

Moni asia oli kuitenkin tyystin toisinkin helsinkiläisnuorilla verrattuna maaseutupitäjien ja pikkukaupunkien nuorten elämään. Mutta samat tv-ohjelmat, popidolit ja missit meilläkin oli. Valitettavasti tuttua on myös nuorten tyttöjen ja aikuistuvien naisten järjestelmällinen törkeä kohtelu. Angelika ja ystävät joutuvat jo nuoresta pitäen monenlaisen häirinnän ja suorasukaisen seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Surullista on, että vaikka osa siitä tulee ilmi, sille ei kuitenkaan haluta tehdä mitään.

Itselleni Annabel Lee siis on melkoinen nostalgiakylpy, mutta nuoremmat lukenevat sen viihdyttävänä lähihistorian kuvauksena. Teos ei ole varsinaisesti juonivetoinen, vaan sitä voisi pikemminkin kuvata rönsyileväksi kasvutarinaksi. Alussa koulunsa aloittavat tytöt ovat kirjan lopussa kolmekymppisiä perheellistyneitä ja ammatteihin valmistuneita aikuisia. Matka sinne ei ole sileä ja pomputon, ja nämä rosot tietysti tuovat tarinaan tarvittavaa särmää.

Annina Holmberg: Annabel Lee - Häpeämättömät osa 1.
Siltala, 2025. 378 s.

Lahja.

Antti Heikkinen: Rautavaara

 

Rautavaaran kunta perustettiin vuonna 1874 liittämällä yhteen osia Nurmeksesta, Nilsiästä ja Juuasta. Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa sijaitseva kunta on monena vuonna nimetty Suomen köyhimmäksi.

Rautavaaran kunnalla on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei taida olla millään muulla Suomen kunnalla, ja josta ainakin minä olen vietävän kateellinen. Sillä on nimittäin 150-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tilattu juhlaromaani, joka kertoo Rautavaarasta, sen historiasta ja asukkaista. Eikä kyse ole mistä tahansa romaanista, vaan se tilattiin monitaituri Antti Heikkiseltä, joka sitten kirjoitti sen. Ja hyvin kirjoittikin!

Loistoidean isä on Rautavaaran kunnan entinen kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen (v. 2019–2023). Rautavaaralaisten ja kaikkien meidän muidenkin onneksi rautavaaralaiset kuntapäättäjät osoittivat loistavaa näkemystä ja oivallista päätöksentekotaitoa siunaamalla Ruotsalaisen ennenkuulumattoman ja innovatiivisen idean. Syntyi historiallinen romaani Rautavaara. Kiitos ja onneksi olkoon, Rautavaaran kunta!

Antti Heikkinen on luonut romaanin rungoksi kuvitteellisen rautavaaralaisen Korkalaisen suvun, jonka vaiheita seuraillaan aina 1860-luvun lopun nälkävuosista tähän päivään. Lukijan iloksi kirjan ensilehdille on painettu summittainen sukupuu, jota tulee tutkailtua tarinan edetessä useampaankin kertaan. Sukupolvia tarinassa on kuusi, ja seitsemännen tulossa olosta ilmoitetaan viimeisissä luvuissa.

Kehyskertomuksena keski-ikäinen Kerttu alkaa koota yhteen perheestään ja sukunsa vaiheista kuulemiaan tarinoita. Ne on merkittävä muistiin, jotta hänen Kreeta-tyttärensä voisi aikanaan kertoa niitä eteenpäin omille jälkeläisilleen. Kreetan Alli-mummo on sairaalan osastolla, eikä aikaa hänen haastattelemiseensa oikeastaan enää ole. Vanhuksen kunto heikkenee nopeasti, eikä muistikaan oikein enää pelaa.

Paljon olisi kuitenkin kysyttävää. Kuka on ollut mystinen W. Stenius, joka on kirjoittanut suvussa kulkevan Juhani Ahon romaanin alkulehdelle omistuksen Hildalle? Entä oliko hurjassa kertomuksessa Eero-papan Venäjän-retkestä ihan oikeasti perää? Kerttua kiehtoo myös suvun kotitalo Mäki, joka on hylätty ja autioitunut jo vuosikymmeniä sitten. Mitä sen seinät ovatkaan aikanaan nähneet?

Romaanissa ääneen pääsee tietysti nykypäivässä elävä kehyskertomuksen Kerttu. Hänen lisäkseen pitkähköt osuudet ovat Hilda Mikontyttärellä (1859–1938), hänen pojallaan Tuomaksella (1892–1969) ja hänen miniällään Allilla (1926–2024). Näiden lisäksi romaanin keskivaiheilla, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1936 vuoteen 1950, ääneen pääsevät Tuomaksen aikuiset lapset sekä vävy Olli.

Alku on karu. Pienen Hildan perhe kokee kovia nälkävuosien kurimuksessa, ja perheestä kaksi sisarusta sekä isä päätyvät kirkkomaalle joukkohautaan. Muu perhe viedään köyhäintalolle, jossa äiti luovuttaa Hildan jonkinlaiseksi huutolaislapseksi Korkalaisen taloon.

Hildan ei käy huonosti, mutta ei kovin hyvinkään. Isäntä David Korkalainen on hyväluontoinen ja lempeä, mutta emäntä pitää talossa kovaa kuria ja järjestystä. Siitä huolimatta Hilda ja yksi talon pojista mielistyvät aikanaan toisiinsa ja sovitaan kihloista. Kohtalo päättää kuitenkin toisin.

1800-luvun loppupuolella suuret metsäyhtiöt ostavat kilvan rautavaaralaisten metsiä, ja myös David Korkalainen päätyy tekemään tilastaan kaupat yhtiön kanssa. Kun Korkalainen sitten kuolee, Hilda jää pienen lapsensa kanssa toisen kerran huutolaisen asemaan ja päätyy aikuisten veljiensä hoteisiin kaupunkiin.

Hildan poika Tuomas on aikaansaapa mies ja käy hankkimassa talorahat Amerikasta. Talon hän ostaa nimenomaan Rautavaaralta, vaikka sitä hieman ihmetelläänkin. Sinne Mäen tilalle Korkalaisen perhe asettuu useaksi vuosikymmeneksi ja siellä eletään niin kansalaissodan aika kuohuntoineen kuin aikanaan toisen maailmansodan melskeetkin.

Tila kasvaa ahkeran ja toimeliaan Tuomaksen ollessa ohjaksissa, mutta vaikeuksia riittää joka sukupolvelle ja perheenjäsenellekin yllin kyllin. Sotien jälkeisten hurjan kasvun vuosina Mäen tilallakin halutaan uudistua, mutta on lopulta vain Allin uskomattoman sinnikkyyden ansiota, että talo ei mene vasaran alle.

Maailman muutoksille Allikaan ei lopulta mahda mitään, joten vaikka tila pysyy suvussa, ei siellä lopulta pystytä enää asumaan. Tila alkaa hitaasti palata alkuperäiseen olotilaansa eli metsäksi.

Rautavaara-romaanissa on aistittu Linnan Pohjantähti-trilogian henkeä, eikä se minusta väärin ole aistittu. Heikkisen kertoma sukutarina noudattelee pitkälti samoja linjoja, nälkävuosistahan Koskelan Jussikin aikoinaan juuri ja juuri selviytyi ja päätyi Koskelan tilaa raivaamaan. Suomen historia luo kummallekin teokselle yhteisen perusraamin, vaikka Pohjois-Savossa tapahtumien kulku onkin ollut osittain erilainen kuin Hämeessä.

Jokaisella suvulla on salaisuutensa ja vaietut vaiheensa. Niitä on Korkalaisillakin, ja niiden ratkominen romaanin henkilöiden kanssa on jännittävää ja viihdyttävää. Heikkinen kirjoittaa rennon letkeästi ja vetävästi niin, että lukija pystyy kestämään myös järkyttävät ja raskaat käänteet.

Rautavaara on hieno historiallinen romaani, josta nautin kovasti, vaikka minulla ei tietääkseni ole mitään siteitä romaanissa kuvattuun paikkakuntaan. En tunnistanut paikkakuntalaisia hahmoja ja tositapahtumia, kuten varmasti moni muu tunnistaa. Se ei haitannut tippaakaan! Korkalaisten tarina on suomalaisten tarina. Rankka, koskettava, vähän itkettävä ja pikkuisen hymyilyttäväkin. Kiitos!

Antti Heikkinen: Rautavaara
WSOY 2024. 402 s.

Arvostelukappale.