Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen pääpoliisiaseman vakavien rikosten yksiköstä on Suvi Erikssonin esikoisdekkarin Linnan varjossa ja mitä ilmeisimmin myös tulevan dekkarisarjan päähenkilö. Raaseporista kotoisin oleva nelikymppinen poliisi on tyytyväinen tiimiinsä ja sen esihenkilöön. Lapsuus on ollut melko rankka, eikä Tuulilla varsinaisesti ole perhettä.

Arjen rutiinit heilahtavat yllättävään asentoon, kun Länsi-Uudenmaan poliisilaitokselle tulee virka-apupyyntö Skotlannista. Raaseporilainen kolmikymppinen muotisuunnittelijaopiskelija Emilia Holmström on löytynyt kallo murskana Eilean Donanin linnan rantakivikosta. On epäselvää, onko kyseessä murha vai onnettomuus, mutta joka tapauksessa Skotlantiin kaivattaisiin apuun joku, joka osaa suomea.

Tuuli siis lähetetään Kyle of Lochalsin poliisiasemalle avustamaan paikallisia viranomaisia Emilian liikkeiden selvittämisessä. Tehtävä ei osoittaudu kovin helpoksi, sillä vaikka aseman esihenkilö Angus Blair on reilu ja ottaa Tuulin avun mieluusti vastaan, kaksi muuta poliisia suhtautuvat häneen melkoisen ynseästi. Samaan asenteeseen Tuuli törmää myös paikallisia asukkaita haastatellessaan.

Idyllinen ja maisemiltaan upea Skotlannin länsirannikko kärsii liikaturismista, ja paikallinen väki suhtautuu kaikkialla parveileviin ja törttöileviin turisteihin hyvin nuivasti. Pian Tuuli jo pohtiikin, onko myös paikkakunnalle suunnitteluinspiraatiota etsimään tullut Emilia törmännyt tähän ilmiöön. Olisiko joku turismia vastustava aktivisti ärsyyntynyt pikkupaikkakunnalle tulleeseen suomalaisnaiseen niin pahasti, että olisi tönäissyt tämän kuolemaansa?

Toinen merkittävä tutkintalinja ovat Emilian miessuhteet. Suomeen on jäänyt kontrolloiva ex-poikaystävä. Uudessa maassa Emilia on kuitenkin aloittanut deittailun ja ilmeisesti tavannut ainakin yhden kiinnostavan lintubongarin. Vanha ystävä Timi on myös ollut mukana kuvioissa. Olisiko tästä joukosta joku voinut aiheuttaa Emilian kuoleman?

Kun Emiliaan kytkeytyviä ruumiita alkaa sitten tulla myös Suomessa (ja niistä ensimmäinen vielä Raaseporin linnanraunioiden edestä), saa tutkinta uusia kierroksia.

Linnan varjossa on siis esikoisdekkari. Hieman yllätyin, kun ymmärsin murhapaikan olevan sama kuin Paula Hotin esikoisdekkarissa Murha Ylämaalla (Otava, 2024). Tämä kertoo ehkä muutenkin jo vuosia jatkuneesta ja yhä kiihtyvästä trendistä, jossa suomalaiset kirjailijat sijoittavat dekkarinsa (tai muun teoksensa) ulkomaille. Syitä tähän on monia, ja niistä yksi yleisimmistä lienee, että kirjailija itse asuu jossakin Suomen ulkopuolella. Siitä ei kuitenkaan Erikssonin kohdalla ole kyse, sillä hän asuu kirjan kansiliepeen perusteella Karjaalla.

Myönnän, että Erikssonin ratkaisu lähettää suomalainen poliisi Skotlannin poliisin avuksi tutkimaan suomalaisnaisen epäselvää kuolemantapausta on jokseenkin epäuskottava.  Samoilla linjoilla on romaanissa päähenkilökin, mutta kun tilaisuutta tarjotaan, otetaan se tietysti vastaan. Tämä virka-apukuvio ei jäänyt valitettavasti ainoaksi asiaksi, jonka epäuskottavuutta tarinan edetessä jouduin nieleksimään (kuten sattumalta lukitsemattoman löytyvän polkupyörän tavaratelineeltä murha-aseeksi löytyvä kirves!). Juonikuviot itsessään ovat mukavan kimurantteja, mutta välillä joistakin ratkaisuista jää vähän turhan simppeliin ratkaisuun päätymisen sivumaku.

Mutta Skotlanti toki minulle kelpaa dekkarimiljööksi erinomaisesti! Itsekin menetin sydämeni Edinburghille ja Glasgow’lle viime kesänä. Oli mukavaa päästä kurkistamaan vähän karummille seuduille Tuulin ja Emilian matkassa. Jospa joskus vielä ihan oikeastikin pääsisi siellä käymään, vaikka tämän dekkarin jälkeen olo ei aivan täysin tervetullut olekaan.

Suvi Eriksson: Linnan varjossa
Myllylahti 2026. 336 s.

Kiitän vielä kirjan ensilehdille painetusta Skotlannin rannikon ja Skyen saaren kartasta, se on mainio apu. Mielenkiintoinen lisäys on teoksen lopussa oleva kysymyssarja esimerkiksi lukupiirikeskustelujen pohjaksi.

Jørgen Jæger: Varjojahti

 

Myöhäiskeski-ikäinen Ole Vik on norjalaisen Fjellberghavnin pikkukaupungin nimismies. Vik on järjestänyt poikamieselämänsä mukavasti. Asunto on samassa kiinteistössä poliisiaseman kanssa, joten siirtyminen vapaalta töihin ja takaisin tapahtuu viimeistellyn hiotusti. Seuranaan hänellä on kolaripaikalta pelastettu bordercollie Birk, jonka omistaminen ei ole aivan mutkatonta, sillä Vikin pitää kouluttautua tottelevaisuuskilpailussa palkitun koiransa tasoiseksi isännäksi. Sitä kautta Vik tutustuu ihanaan Hildeen, jonka kanssa hän yrittää epätoivoisesti saada sovittua treffejä.

Työssään Ole Vik on arvostettu ja kunnioitettukin virkamies. Hänen tiiminsä tärkeimmät jäsenet ovat luotettava Cato Holgersen ja huipputaitava nuori Cecilie Hopen. Harmillisesti poliisipiiri on saanut hiljattain nuoren ja kunnianhimoisen uuden poliisimestarin, jolla on kova halu tehdä nopeita uudistuksia. Hyvä keino saada vanhoja jääriä pois viroistaan on alkaa vaatia näiltä erilaisten tietoteknisten taitojen hallintaa ja sen osoittamista testien avulla. Vik on kauhuissaan, sillä hän ei todellakaan hallitse tietotekniikkaa. Hän on taitava delegoimaan siihen liittyvät tehtävät alaisilleen, erityisesti tutkintasihteeri Evalle.

Fjellberghavnin rauha järkkyy, kun Cato Holgersenin eläköityneen romukauppiasisän uskollinen taloudenhoitaja kuolee omituisissa olosuhteissa. Skitsofrenian takia eläköitymään joutunut varakas Ingolf Holgersen on ilmeisesti sairastunut jälleen, koska hän hälyttää poliisipoikansa hätääntyneenä luokseen. Mustapukuinen ja kommandopipoon sonnustautunut tunnistamaton mies on ampunut Ingolfia kohti tämän omalla pihalla. Cato Holgersen ei kuitenkaan löydä tunkeilijasta merkkiäkään. Seuraavana yönä tunkeilija on jälleen Ingolfin tontilla. Kun Cato saapuu isänsä hälyttämänä paikalle, makaa taloudenhoitaja rantakivikossa kallo murskana. Naamioituneesta miehestä ei löydy todisteita, joten alkaa olla ilmeistä, että Ingolf on aiheuttanut naisen kuoleman.

Poliisimestari vaatii Cato Holgersenin hyllyttämistä murhatutkinnan ajaksi. Ole Vikin mielestä ajatus on absurdi. Hänen paras työntekijänsä ei voi olla sekaantunut rikokseen.

Alkaa vaikea tutkinta, jota poliisin ylempi johto ei venkoilullaan ainakaan helpota. Vähitellen poliisikin alkaa lukijan lisäksi saada näyttöä siitä, että Ingolf Holgersen ei ehkä sittenkään nähnyt harhoja ja aiheuttanut taloudenhoitajansa kuolemaa. Kuvio kääntyy yhä uusiin asentoihin kiihtyvällä vauhdilla. Ingolf Holgersen on suljetulla osastolla, mutta hänen kuntonsa ei ota kohentuakseen. Onko vanhus turvassa sairaalassa? Kuka hänet haluaa hengiltä ja miksi? Motiivi tuntuu olevan kovin monella, ja pelissä on huomattava omaisuus.

Norjalaisen Jørgen Jægerin rikostutkija Ole Vikistä kertova sarja on kotimaassaan erittäin suosittu, ja sen käännösoikeuksia on myyty lukuisiin maihin. Suomessa sarjan kirjat ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa Gyldendal Astran kustantamina, ja ne ovat kuunneltavissa ja luettavissa useimmissa kuuntelu- ja lukuaikapalveluissa. Sarjassa on ilmestynyt viitisentoista teosta, ja suomennoksia on tähän mennessä julkaistu yhdeksän. Kymmenes osa Kaikkivaltias on ilmestymässä vielä tänä vuonna.

Kuuntelemani Varjojahti aloittaa sarjan ja on ilmestynyt Norjassa vuonna 2003. Tämä näkyy kirjassa esimerkiksi osittain vanhentuneina tutkintamenetelminä. Vaikkapa matkapuhelinten paikantaminen tukiasemien avulla on vielä uutta tekniikkaa, jonka hyödyntämistä vasta opetellaan.

Varjojahti on kelpo dekkari, jossa on paljon tuttuja aineksia (ilkeät sanoisivat kliseitä), kuten johdon mielivaltaisten päätösten kanssa kamppaileva suoraselkäinen päähenkilö. Juoni on ovelasti punottu, ja vaikka lukijalle näytetäänkin enemmän kuin poliiseille, on ratkaisu kuitenkin riittävän yllättävä. Herkuille perso ja rakkaushuolien kanssa kamppaileva Ole Vik vaikuttaa leppoisalta ja mukavalta tyypiltä, josta on helppo pitää. Muihin poliiseihin, kuten Cecilieen, ei vielä juurikaan tutusta. Oikein hyvä avaus pitkälle sarjalle siis.

Kirjasarjan markkinoinnin yhteydessä mainitaan, että Suomessakin keväällä näytetty tv-sarja Vuonomurhat perustuu Jørgen Jægerin Ole Vik -dekkareihin (MTV Katsomo). Game of Thrones -sarjassa (ja myös uusissa Beck-sarjan jaksoissa) esiintynyt punapartainen jättiläinen Kristofer Hivju esittää ylikomisario Ole Vikiä. Varjojahtia kuunnellessani mietin moneen otteeseen, mitä oikein olin ymmärtänyt väärin.

Mielestäni juuri mikään ei kuuntelemassani kirjassa vastannut tv-sarjassa näkemääni, alkaen nyt vaikka pääosan esittäjästä, joka on yhtä paljon kirjan Ole Vikin kaltainen kuin Eero Aho on Seppo Jokisen kirjojen komisario Koskinen. Eli ei siis yhtään. Ilmeisesti myös Vuonomurhat-sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa on yhdistelty useiden kirjojen juonia varsin vapaasti. Vaikka siis olisi jo tv-sarjan katsonut, voi mielestäni vallan mainiosti kuunnella kirjat.

Jørgen Jæger: Varjojahti (Skyggejakten)
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
Gyldendal Astra, 2023. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale eli äänikirjan mediatiedosto kustantajalta.

Ole Vik -sarjan osat (suomennoksen ilmestymisvuosi):

 

1. Varjojahti (2023)
2. Kameleontit (2023)
3. Kuoleman sinfonia (2023)
4. Verellä kirjoitettu (2024)
5. Karma (2025)
6. Ääni (2025)
7. Ritarin risti (2025)
8. Hirviö (2026)
9. Kätketty (2026)
10. Kaikkivaltias (tulossa 2026)

Hélène Gullberg: Suojatti ja Kokelas (Majja Skog -sarjan osat 1 ja 2)

Ruotsissa riittää aina vain uusia hyviä dekkaristeja ja dekkarisarja-avauksia kadehdittavaksi asti. Itselleni tuoreimpia tuttavuuksia on Tukholman kuninkaanlinnan intendenttinä työskentelevän Hélène Gullbergin Majja Skog -sarja, jossa on tähän mennessä ilmestynyt Ruotsissa kolme osaa. Niistä kaksi ensimmäistä eli osat Suojatti ja Kokelas on suomennettu.

Sain Hanni Salovaaran suomentamat teokset kustantajalta luettavaksi keväällä, ja aikomukseni oli esitellä ne naistenviikon lukutempauksen yhteydessä, koska nimenomaan naisenergiaa tämä sarja tuntuu suorastaan pursuilevan. Sarja on nimetty eksentrisen antiikkiasiantuntija Majja Skogin mukaan, mutta aivan yhtä keskeisessä roolissa on Tukholman poliisin rikostarkastaja Karin Klinga. Kun naiset yhdistävät osaamisensa, ratkeavat häijyimmätkin rikokset.

Kirjailija on taide- ja antiikkialan asiantuntija. Hän on työskennellyt aiemmin huutokauppayhtiö Bukowskissa ja Tukholman huutokauppakamarissa sekä esiintynyt ruotsalaisissa antiikkialan tv-ohjelmissa. Tätä taustaansa ja asiantuntemustaan kirjailija hyödyntää nautittavasti dekkareissaan, joissa sukelletaan taidemaailman jos ei nyt pohjamutiin niin ainakin kuohuviin pintakerroksiin. Ylelliset ja huippukalliit antiikkiesineet kiehtovat ja riivaavat ihmisiä, joten ei ihme, että niiden liepeiltä löytyy myös ruumiita.

Majja Skog on kotoisin Östhammarissa sijaitsevalta pieneltä maatilalta. Tyttö on kasvanut lähinnä alkoholisoituvan isänsä ja maatilan aikanaan haltuunsa ottaneen isoveljensä kanssa. Isällä on ollut jonkinlaisena sivubisneksenä tilan yhteydessä toimiva kirpputorin tapainen yritys. Vaikka isä ei kovin kummoinen kasvattaja ole ollut, hän on kuitenkin huomannut tyttärensä erityisyyden ja onnistunut tekemään erikoisen diilin. Lähistöllä sijaitsevan Hammarnäsin kartanoa isännöivä antiikkia ja taidetta keräilevä Sten Hammar otti Majjan eräänlaiseksi suojatikseen, jolle hän opetti kaiken mahdollisen antiikkiesineistä. Majjalle oppiminen ja muistaminen on poikkeuksellisen helppoa, ja esineitä hän on rakastanut aina. Ihmisten suhteen hän on huomattavasti varautuneempi.

Ei tarvitse kovinkaan hyviä hoksottimia huomatakseen, että Majja Skogin hahmon esikuvana on Stieg Larssonin romaanien Lisbet Salander. Sen kirjailija myös avoimesti tunnustaa laittaessaan huomion rikostarkastaja Karin Klingan suuhun. Ihan yhtä vaikeita asioita Majja ei ole joutunut kohtaamaan kuin Lisbet, eikä hänen erityisyytensäkään ole aivan yhtä erityistä.

Rikostarkastaja Karin Klinga on myöhäiskeski-iän kynnyksellä eli päälle viisikymppisenä eronnut miehestään, kun lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet omilleen. Karin on ostanut ihan vain itselleen asunnon Tukholman uudesta tornitalosta ja nauttii täysin siemauksin uudesta elämänvaiheestaan, vaikka irrottautuminen vanhasta ei ole aivan helppoa. Työrintamalla sujuu hyvin, vaikka kehityskeskustelussa esihenkilö toteaakin, että Karinin pitäisi lakata puristamasta mailaa ja yrittää heittäytyä johonkin uuteen. Esihenkilön uusi tarkoittaa poliisin vaihto-ohjelmaa, ja niin Karin huomaa ajelevansa kohti pohjoista eli Östhammaria.

Ennen kuin Karin on ehtinyt edes kunnolla perille Östhammariin, hänet kutsutaan jo rikospaikalle katsomaan ruumista. Hammarnäsin kartanon isäntä Sten Hammar on löydetty kartanon eteishallista ilmeisen raa’an ryöstömurhan uhrina. Tieto Sten Hammarin kuolemasta kiirii myös Tukholmaan Walliuksen huutokauppakamariin, josta pyydetään apua Hammarin taide- ja antiikkiesineiden läpikäymisessä sen varalta, että jotakin on varastettu. Tehtävä lankeaa yrityksen parhaalle taideasiantuntijalle eli Majja Skogille. Tieto Sten Hammarin kuolemasta ja edessä oleva käynti Hammarnäsissa saa Majjan miltei pois tolaltaan. Muistot, jotka hän on halunnut haudata lopullisesti, alkavat nousta väkisin pintaan.

Romaani rakentuu kahdesta aikatasosta eli nykyhetkeen sijoittuvasta rikostutkinnasta ja 1990-luvun alun tapahtumista, joissa kerrotaan Majjan lapsuudesta ja nuoruusvuosista ennen kuin hänestä tuli Walliuksen työntekijä.

Sarjan toinen osa Kokelas rakentuu samalla tavalla. Sen menneisyyteen sijoittuvassa osuudessa kerrotaan Majjan uran vaikeista alkuvaiheista. Ne kietoutuvat yhteen nykyhetken rikoksen kanssa, sillä Karin päätyy tutkimaan Tukholman Suurkirkossa tehtyä murhaa. Uhri on kirkon palveluksessa työskentelevä pappi Lars Nyman. Runsaasti verta vuotanut ja rujosti ruhjottu ruumis on aseteltu näytteille kirkkoon. Erikoisin yksityiskohta on ruumiin rintakehän sisään tungettu arvokas lohikäärmeen muotoinen rintakoru.

Kummankin romaanin rikokset liittyvät antiikin ja taiteen lisäksi Majjan henkilökohtaiseen menneisyyteen. Hän avustaa poliisia taideasiantuntijana, mutta hänen tiedoillaan ja kokemuksillaan on myös ratkaiseva osuutensa rikosten selvittelyssä. Molemmat rikokset ovat monisyisempiä kuin mitä ensi silmäyksellä näyttää, eikä kiperiltä tilanteilta loppuhuipennusten tullen vältytä.

Gullberg kirjoittaa sujuvasti ja genren perinteeseen tukevasti nojautuen. Kuumista aalloista kärsivä ja aikuisten lastensa asioista murhetta kantava rikostarkastaja Karin Klinga on mukava poikkeus dekkareiden poliisikaartissa ja tarjoaa samastumispintaa myöhäiskeski-ikäiselle naislukijalle. Majja on tässä kaksikossa kliseisempi erityispiirteineen. Vastaavia huippuälykkäitä mutta sosiaalisesti osaamattomia henkilöitä vilahtelee niin kirjoissa kuin tv-sarjoissakin hyvin taajaan.

Pidin erityisesti elitistisen taide-esinekaupan kuvauksesta, jonka kirjailija siis tuntee perinpohjaisesti. Mitään mullistavaa uutta kirjoista ei tässäkään suhteessa löydy, mutta asiansa osaavan kirjoittajan tekstistä kyllä nauttii.

Myös painettujen kirjojen ylellinen ulkoasu miellyttää. Suomenkielisten versioiden ulkoasun on suunnitellut Lotta Mellberg.

Hélène Gullberg: Suojatti (Adepten)
Suom. Hanni Salovaara.
Docendo 2025. 393 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.


Hélène Gullberg: Kokelas (Novisen)
Suom. Hanni Salovaara.
Docendo 2026. 336 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappaleet. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sarjan kolmas osa Specialisten on ilmestynyt Ruotsissa lokakuussa 2025. Komentajakapteeni Gustaf Broman löytyy kuolleena antiikkisen sukelluspuvun sisältä Muskön sotilastukikohdasta.

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

 

Kun varaa kirjan kirjastosta, joutuu usein odottelemaan tovin jos toisenkin, että saa kirjan lainaan. Joskus odotus on sen verran pitkä tai varaus tehty ilmeisen kiireen keskellä, ettei noutoilmoituksen saadessaan enää yhtään muista, miksi on kirjan varannut. Yllättyneenä ja vähän ihmeissään sitten kääntelee noutamaansa kirjaa käsissään. Toimiva konsepti, jos haluaa lukuelämäänsä pientä lisäkierrettä!

Tunnustan, että viimeksi minulle kävi näin Wilhelmiina Palosen Suolavedet-romaanin kanssa.  Seuraan kirjailijan Instagram-tiliä, joten ehkä sieltä olen poiminut tästä kirjasta vinkin. Kyse on Palosen toisinkoisromaanista, joka ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa. Esikoisromaani 206 pientä osaa (Gummerus, 2020), oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Esikoisromaania en ole lukenut, mutta sen nimi kyllä kuulostaa tutulta.

Vähän arvailuksi menee, mutta veikkaan kiinnostuneeni Suolavesistä, koska romaani sijoittuu 1980-luvulle ja saarelle, jonka kaltaiseni siellä koskaan käymätönkin tunnistaa Utöksi. Siitäkin huolimatta, että kirjailija kirjan loppusanoissa toteaa romaanin saaren olevan fiktiivinen. Samassa yhteydessä hän luettelee useita Utöstä kertovia tai sitä käsitteleviä teoksia, joita hän on hyödyntänyt romaania kirjoittaessaan.

Luin taannoin Juha Laaksosen dekkarin Murha lintusaaressa (Some Day Capital Oy, 2015), johon kirjailija on dumpannut läkähdyttävän määrän Utö-tietoa, joten tietyllä tavalla Suolavesien miljöö oli jo tuttua ja tunnistettavaakin.

Toisin on romaanin minäkertoja Kikkin laita. Hän ei tiedä saaresta yhtään mitään pestautuessaan saaren päiväkodin johtajaksi talvella 1987. Ensimmäiseksi paikan saatuaan hän tarkistaa kartasta, missä saari sijaitsee. Melko kaukana kaikesta.

Kikki pakenee saarelle sotkuun menneitä ihmissuhteitaan. Kihlaus Paulin kanssa on purkautunut, mutta varsinaiset ongelmat liittyvät Lottaan, Kikkin parhaaseen ystävään ja kämppikseen, jonka kanssa välit ovat menneet pahasti solmuun. Asia on arka, ja sitä avataan pieni pala kerrallaan romaanin mittaan.

Kikkin asiat eivät kyllä muuttamalla parane, sillä jo lauttamatkalla hän törmää mieheen, jonka kanssa ajautuu nopeasti jonkinlaiseen suhteeseen. Kyse ei ole mistään konventionaalisesta seurustelusta, mutta on kuitenkin. Ainakin Kikki haluaisi sen olevan. Tai sitten ei. Yksinkertaista ja selkeää se ei kuitenkaan ole.

Palosen lause on lyhyt ja ytimekäs, vähän töksähteleväkin, ihan niin kuin Kikkikin on. Kikkistä ei oikein tahdo saada otetta. Hän ei itsekään oikein tunnu ymmärtävän itseään ja sitä, mitä haluaa.

Fiktiivinen mutta erehdyttävästi Utötä muistuttavan kuvaus on kertakaikkisen herkullista. Palonen kuvailee luontoa ja säätä niukahkosti, mutta koska sää vaikuttaa aivan kaikkeen saarella asuvien ja työskentelevien elämässä ja arjessa, siitä puhutaan lopulta aika paljon. Esimerkiksi tuuli on jotain aivan muuta kuin mantereella osaa edes kuvitella. Kikki oppii nopeasti esimerkiksi, miksi päiväkotilasten vanhemmat sitovat pulkat naruista kiinni päiväkodin aitaan.

Saarelaisten yhteisö on erityinen. Vakituisia asukkaita ei ole kovin paljon, ja asunnoista on huutava pula. Kikki yöpyy pitkään päiväkodin sohvalla, koska luvattua asuntoa ei vain ala järjestyä. Kaikki tuntevat toisensa ja monet ovat sukua keskenään. Ovia ei lukita, ja kaikki tietävät toistensa asiat sekä saarella tapahtuvat asiat käytännössä välittömästi. Lisämausteen tähän tuo puolustusvoimien tähystystorni, jossa varusmiehet valvovat kaikkea saarella ja sen ympäristössä tapahtuvaa jatkuvasti. Siviilit ja sotilaat elävät rauhanomaisesti rinnakkain, mutta välillä sattuu pieniä yhteentörmäyksiä. Ainakin Kikkille, joka tuntuu ajautuvan mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joissa usein on mukana melkoinen vaaramomentti.

Vakituisen asujaimiston ja puolustusvoimien lisäksi saarta asuttavat väliaikaisesti kesäasukkaat sekä massana liikkuvat lintubongarit. Ja muuttolinnut, joita saapuu uskomattomia määriä niin keväällä kuin syksylläkin.

Oman juuri minuun vetoavan mausteensa romaaniin tuo sen sijoittuminen 1980-luvulle, talvesta 1987 seuraavan vuoden loppukesään ja syksyyn. Eletään aikaa ennen digitaalista vallankumousta, eli ennen kännyköitä ja internetiä. Puhelut soitetaan lankapuhelimella ja uutiset katsotaan televisiosta tai seuraavan päivän lehdestä. Kun tämä yhdistyy maantieteelliseen eristykseen, on käsillä varsin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen miljöö.

Eletään myös kaksinapaisen maailman viimeisiä aikoja. Neuvostoliiton hajoamiseen on vain muutama vuosi, ja merkkejä siitä on jo näkyvissä jälkiviisaan silmille. Aikalaiset eivät niitä vielä pane merkille.

Suolavedet ei ole kovin juonivetoinen romaani, vaikka lukija saakin ratkottavakseen monenlaisia arvoituksia niin Kikkin menneisyydestä kuin saaren asukkaiden keskinäisistä väleistä ja kytköksistä. Miten Kikki saa ratkottua ihmissuhdesotkut, joihin hän tuntuu jatkuvasti ajautuvan? Kannattaa lukea tämä romaani ja ottaa selvää!

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet
Gummerus 2026. 293 s.

Lainattu kirjastosta.

Pirkko Soininen: Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa

 

Luin kesäkuussa todennäköisesti ainakin tämän vuoden parhaan tietokirjan. Se on Pirkko Soinisen teos Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa. Kirjan idea on kertakaikkisen mielettömän ihana, eikä toteutuksessakaan ole moitittavaa.

Kirjailija vierailee kahden vuoden aikana kaikkiaan yhdessätoista museona toimivassa suomalaisessa taiteilijakodissa, imee itseensä tunnelmia ja selvittelee haastattelemalla, lukemalla ja arkistoja penkomalla lisätietoa rakennuksista ja niiden asukkaista ja kirjoittaa sitten ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja faktoista kirjan. Vierailut kestävät useamman päivän tai sitten kirjailija tekee useamman käynnin kohteessa. Suurin osa kohteista oli Soiniselle jo tuttuja, ja vain kahdessa hän vieraili nyt ensimmäistä kertaa. Viimeinen, Virkki kotimuseo, teoksen yhdestoista kohde, oikeastaan tunki itse itsensä mukaan kirjaan.

Teoksessa on vain mustavalkoisia valokuvia, ja kustakin kohteesta on vain yksi kuva, kaikista ei yhtäkään. Jos jotakin lisää teokseen kaipasin, niin kuvia. Mutta toisaalta kirjan viehättävyys on juuri siinä, että siinä ei ole kuvia vaan pohdittua ja punnittua kuvailua. Kuvia voi etsiä toisista teoksista, netistä tai – mikä tietysti parasta – voi vierailla kohteissa ja nähdä kaiken itse.

Soininen vierailee ja kertoo kirjassaan vierailuistaan seuraavissa kohteissa:

Parikkalan patsaspuisto (Veijo Rönkkönen)
Visavuori (Emil Wikström)
Paateri (Eva Ryynänen)
Heiskan taiteilijakoti (Joonas Heiska, Vappu Heiska)
Casa Haartman (Axel Haartman)
Särestö (Reidar Särestöniemi)
Villa Skeppet (Göran Schildt)
Villa Kokkonen (Joonas Kokkonen)
Enni Idin mökki (Enni Id)
Nissbacka (Laila Pullinen)
Virkki kotimuseo (Tyyne-Kerttu Virkki)

(Tummennetuissa olen käynyt.)

Soininen kertoo alkusanoissa valinneensa kohteet sen perusteella, mitkä taiteilijakodit inspiroivat häntä nimenomaan paikkoina ja tiloina. Kodit ja tilat ovat taiteilijaomistajansa ja -asukkaansa näköisiä, sillä he ovat muovanneet kotejaan aktiivisesti. Osa on jopa piirtänyt rakennuksen itse. Välillä kirjailija pysähtyy kohteissaan mietiskelemään tätä kehää. Kuinka paljon ympäristö on vaikuttanut taiteilijaan ja tämän työhön, kuinka paljon taiteilija ja hänen työnsä ovat vaikuttaneet ympäristöönsä?

Olen ehtinyt ennen kirjan lukemista vierailla viidessä sen esittelemistä kotimuseoista. Suhde oli juuri sopiva. Oli hauskaa lukea Soinisen mietteitä ja kuvausta itselle tutuista kohteista. Lopputulema tosin oli useimpien kohdalla, että olisi mukava käydä nyt uudestaan ja kokea tilat paremmin varustautuneena. Soininen paneutuu kohteisiinsa antaumuksella, käyttää aikaa aistimuksiin ja niistä kertomiseen. Hän saa kotimuseoista irti paljon enemmän kuin tavallinen turisti (vaikka tämä osallistuisi opastukseenkin).

Vähintäänkin yhtä mielenkiintoista oli lukea itselle vielä tuntemattomista taiteilijakodeista, niiden asukkaista ja heidän töistään. Yksi kohteista, Särestö, asettuu oikeastaan jonkinlaiseen välimaastoon, sillä kuuntelin viime vuoden keväällä Noora Vaaralan kirjoittaman Reidar Särestöniemen elämäkerran Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus, 2025), jossa kerrotaan varsin seikkaperäisesti myös taiteilijan kodista ja ateljeesta sekä niiden rakentamisesta. Soinisen tunnelmointi näissä tunnetuissa (voisiko sanoa ikonisissa?) kiinteistöissä syvensi aiempaa lukukokemusta ja päinvastoin. Olisipa hienoa päästä käymäänkin Särestössä! Ja elämäkerrankin voisi lukea uudelleen…

Vaan olisipa mahtavaa päästä käymään kaikissa muissakin ennestään käymättömissä kohteissa. Siellä missä sydän on tulee kyllä aiheuttamaan konkreettista liikehdintää, eli lähimmät kohteet nyt ainakin on jossain vaiheessa käytävä katsomassa. En oikeastaan tajua, miksi en vielä ole käynyt Laila Pullisen patsaspuistossa ja taiteilijan kodissa Nissbackassa Vantaalla. Virkki kotimuseo pitää laittaa myös tutustuttavien listalle, koska Helsingissä kuitenkin käyn useamman kerran vuodessa juuri kulttuurikohteita katsomassa.

Jyväskylän-reissua olen suunnitellut jo siitä asti, kun luin Soinisen arkkitehti Wivi Lönnistä kirjoittaman biofiktiivisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet. Nyt kierrokseen voisi lisätä paitsi Jyväskylässä sijaitsevan Heiskan taiteilijakodin myös matkan varrella Padasjoella sijaitsevan Enni Idin mökin. Tämän kirjan lukeminen saattaa siis todella käydä kukkarolle!

Kiitän myös teoksen hyvin suunniteltua lähdeluetteloa, jossa käytetyt lähteet on ryhmitelty museoittain eikä vain yhdeksi luetteloksi. Näin se on helposti hyödynnettävissä, jos haluaa paneutua johonkin tiettyyn museoon tai sen taiteilijaan tarkemmin.

Kirjailija toteaa Virkki kotimuseota käsittelevän osuuden lopussa kirjan synnystä:

Nyt kun istun tässä ja mietin tätä matkaa, mielen täyttää kiitollisuus. On erityistä, että nämä kodit ovat nykyään museoita ja kenen tahansa saavutettavissa. Se on lahja, joka kannattaa ottaa vastaan.

Otan myös Soinisen teoksen vastaan kuin lahjan. Kun törmäsin siihen kevättalvessa jossakin päin kirjasomea, tein siitä oitis kirjastovarauksen. Luin sitä nautiskellen, korkeintaan yhden kotimuseokohteen päivässä. Sitä lukutahtia suosittelen muillekin.

Päätin myös hankkia kirjan omaan hyllyyni, koska haluan palata sen pariin suunnitellessani tulevia kulttuuriretkiä ja niiltä palattuani. Kerroin kirjasta myös ystävälleni, ja lopputulema oli, että tilasimme kirjat kummallekin ja vielä kolmannen yhteiselle ystävällemme!

Lämpimät kiitokset kirjasta, kirjailija Pirkko Soininen!

Pirkko Soininen: Siellä missä sydän on – Kylässä taiteilijakodeissa
Avain 2026. 285 s.

Lainattu kirjastosta.

Lukiessani Soinisen kirjaa muistin, että hyllyssäni on toinenkin taiteilijakoteja esittelevä teos. Se on tyyliltään perinteisempi laadukkaisiin kuviin ja tiukkaan faktaan perustuva Leena Lindqvistin ja Norman Ojasen toimittama Taiteilijakoteja (Otava, 2010). Teoksessa esitellään seuraavat kohteet:

Suviranta (Eero ja Saimi Järnefelt)
Ainola (Jean ja Aino Sibelius)
Halosenniemi (Pekka ja Maija Halonen)
Humala ja Krapula (Tyko Sallinen, Jalmari Ruokokoski, Terho Sakki)
Harjula (Emil Cedercreutz)
Visavuori (Emil ja Alice Wickström)
Hvitträsk (Herman Gesellius, Armas Lindgren, Eliel Saarinen)
Kalela (Akseli Gallen-Kallela)
Hevonpää (Robert Kajanus)

Samoja kohteita on siis vain yksi, Visavuori. (Tummennetuissa olen käynyt. Kaikki kohteet eivät ole avoinna yleisölle.)

 

Christian Rönnbacka: Armoton

 

Edellisessä Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjan jutussani, jonka kirjoitin vuonna 2021 ilmestyneestä sarjan yhdeksännestä osasta Tulen aika, kerroin Antin ja minun suhteen pompuista. Sen jälkeen pidimme spontaanin kolmen kirjan mittaiseksi venahtaneen tauon, johon syyllinen löytyy täältä suunnalta. Aikaa ei vain löytynyt Antille, hänen rikostutkinnoilleen ja kuulumisilleen.

Koska kuitenkin olin päättänyt, että luen kaikki Vuoden 2026 johtolanka -palkinnon ehdokkaat, oli sarjan 13. teos Armoton lukulistallani. Sitkeä päähänpinttymäni on ollut, että sarjat pitää lukea järjestyksessä, mutta olen vähitellen oppinut ottamaan vähän rennommin tämän asian suhteen. Niinpä päätin nyt kylmästi ohittaa kolme väliin jäänyttä Hautalehtoa, jättää ne odottelemaan sopivampaa hetkeä ja tarttua rohkeasti Armottomaan.

Ihan hyvin sujui näinkin. Taukomme aikana komisario Antti Hautalehto on palannut tutulle paikalleen Porvoon poliisiin. Tiimikin on tutuhko aiemmin lukemistani kirjoista, eli teknisestä tutkinnasta vastaa pikkutarkka Simon Kannas ja leppoisa Pappa-Lindfors valmistautuu eläköitymään. Rikosylikonstaapeli Jonna Holm saa tässä osassa seurakseen toisen naispoliisin, kun joukkoon liittyy nuori ja määrätietoinen Linda Sund.

Antin yksityiselämän kuulumiset ovat vähän ankeahkot, mutta hän ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee rivakasti niin talo- kuin autokaupatkin rikostutkinnan lomassa. Parisuhde Leenan kanssa on ilmeisesti tämän kirjan jälkeen lopullisesti ohi.

Itse tutkittava rikosvyyhti on puistattava. Rönnbacka kuvaa tapahtumia uhrien ja poliisin lisäksi myös rikollisen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta kylmäävän. Alkuun tekijän henkilöys salataan lukijalta, mutta aika pian Rönnbacka kääntää kuvion niin, että lukija tietää, kuka rikollinen on. Tieto on tyrmäävä, ja on raastavaa lukea eteenpäin poliisin hapuillessa pimennossa. Kuinka monta uhria iljettävä tekijä ehtii vielä saada ennen kuin hänet lopulta napataan?

Tällä kertaa kyse ei ole sarjamurhaajajahdista, vaikka rikossarjasta onkin kyse ja ruumiitakin tulee. Kyse on pirullisen ovelasta sarjaraiskaajasta, joka pakottaa uhrinsa hyväksikäytettäviksi kiristämällä. Kun tekijä lopulta jää kiinni, paljastuu, että rikossarja on jatkunut vuosia ja että monet Porvoon poliisin tietämät kuolemantapaukset vuosien varrelta saavat aivan uuden sävyn.

Pelottavaksi kuvion tekee sen realistisuus. Nykytekniikka osaavan ja riittävän pahasti vinksahtaneen ihmisen käsissä antaa kammottavia mahdollisuuksia.

Jo Tulen ajasta totesin, että Rönnbacka on kääntänyt Antti Hautalehto -sarjaa enemmän realistisen poliisidekkarin suuntaan ja vähentänyt hieman yliampuvia rymistelykohtauksia, joissa Antti Hautalehdolle on kirjoitettu supersankarin ominaisuuksia. Realistinen linja jatkuu Armottomassa. Kokonaisuus on perinteisen arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin toimiva yhdistelmä, jota maustaa oivallinen Porvoon kuvaus.

Christian Rönnbacka: Armoton
Bazar 2024. 350 s.
Lukija Ville Tiihonen.

Lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää
Tuonen korppi
Majakka
Ruska
Tulen aika
Kostajan merkki
Mennyt mies
Rafael
Armoton
Tinasotilas (ilmestyy lokakuussa 2026)

Tämä juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -teemaviikkoa, jota vetää Tuulevi Tuulevin lukublogissa.

Tämä juttu on osa sarjaa, jossa luen kaikki Vuoden 2026 johtolanka -palkintoehdokkaat.

Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaat:

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti 2025)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie vuoden 1942 kevääseen Tampereelle. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti. Kirja välittää mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo 2025)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into 2025)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar 2025)
Kata Kovanen toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja: tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar 2025)
Komisario Antti Hautalehdon johdolla poliisi saa selvittääkseen kirkkoherraan ja tämän puolisoon kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Rönnbacka kirjoittaa sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava 2025)
Tarina on mukaansatempaava ja koukuttava kertomus rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä, ja kielenkäyttö suvereenia. Kirjan juonenkäänteet itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

 

Vuoden 2026 esikoisdekkari -ehdokkaat:

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

 

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää

 

Lempääläläinen insinööri Pekka Hyyti debytoi kirjailijana vuonna 2019 historiallisella dekkarilla Tummat pilvet eilisen (Myllylahti). Ura lähti mukavasti vauhtiin, sillä Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati valitsi Tampereelle 1920-luvun loppuun sijoittuvan dekkarin vuoden 2020 parhaaksi esikoisdekkariksi.

Jäyhän tamperelaispoliisi Voitto Karhun ja Aamulehden räväkän reportteri Ina Djurlingin tutkimuksista kertova sarja lähti vauhdikkaasti alkuun, sillä vuonna 2020 siihen ilmestyi kaksi jatko-osaa. Nyt vauhti on hieman tasaantunut, sillä viime vuonna ilmestynyt ja Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaana ollut Huhtikuun kymmenen päivää on sarjan seitsemäs osa.

Jos julkaisutahti onkin hieman tasaantunut, on taso sen sijaan tasaisesti noussut sarjan edetessä. Edellinen sarjan osa Jos kostaa haluat (Myllylahti, 2023) pureutuu välirauhanajan kireisiin tunnelmiin Tampereella. Talvisota on jättänyt ankarat jälkensä rintaman kauhut kokeneisiin miehiin. Uuden sodan uhka leijuu ilmassa, ja ihmisten reaktiot ovat kaikkea muuta kuin yhdenmukaiset. Radikaaleimmat valtiovallan toimien vastustajat turvautuvat suoraan toimintaan.

Sama teema jatkuu myös teoksessa Huhtikuun kymmenen päivää. Tamperetta koettelevat erilaiset tuhotyöt, jotka kohdistuvat armeijalle tarkoitettuun kalustoon, teollisuuteen ja yleiseen infrastruktuuriin kuten rautateihin ja sähkönjakeluun. Niin Tampereen omalla poliisilla kuin Valpolla ja armeijan edustajillakin alkaa olla käsitys siitä, että sabotaasien takana on jokin tietty joukko, joka organisoi toimintaansa yhä tehokkaammaksi.

Tarina käynnistyy kuitenkin dramaattisella ruumislöydöllä. Karhujen 11-vuotias Ida-tytär löytää koulumatkalla kaverinsa kanssa Pahalammen jäältä kuolleen pojan, jonka Ida tunnistaa oman koulunsa oppilaaksi. Poliisi saa nopeasti selville, että kyse on Viinikan lastenkodissa asuvasta 9-vuotiaasta Jussista. Mutta mitä pieni Jussi on tehnyt Pahalammen jäällä ilman päällysvaatteita ilmeisesti myöhään illalla tai yöllä? Mistä pojan päävammat johtuvat?

Poliisi tutkii kuolleen pojan tapausta, ja siitä tiedon saanut Ina tarrautuu siihen myös sitkeästi, vaikka päätoimittaja osoittaa hänelle vallan toisenlaisia juttuaiheita. Työkiireiden takia vanhemmilta jää huomaamatta, että tapaus on vaikuttanut Ida-tyttäreen paljon syvemmin kuin miltä ensin näyttää.

Koska kyseessä on dekkarigenreen kuuluva teos, ei lukija ylläty, että Jussi-pojan kuolema ja Tamperetta riivaava sabotaasiaalto liittyvät tietyllä tavalla yhteen. Miten, se jääköön nyt tässä kertomatta.

Lukijalle näytetään myös, keitä sabotöörit ovat, miten he toimivat ja miksi. Pientä nuorista aikuisista koostuvaa ryhmää johtaa talvisodassa kovia kokenut Aaro Pakkala. Mies on päättänyt, että hän ei enää koskaan joudu rintamalle, ja jos se hänestä riippuu, ei sinne joudu kukaan muukaan suomalainen. Vähitellen käy ilmi, että Pakkala on nykytermejä käyttäen alkanut traumojensa takia radikalisoitua. Miehen käytös alkaa lopulta arveluttaa ja pelottaa muita ryhmän jäseniäkin. Mihin kaikkeen Pakkala lopulta on aatteensa takia valmis?

Tapahtumat alkavat edetä kiihtyvää vauhtia useilla eri tahoilla, kunnes lopulta ollaan tilanteessa, jossa ovat mukana niin Voitto, Ina kuin Ida-tyttökin ja jossa tulee pahaa jälkeä ruumiita myöden.

Hyyti on perehtynyt teoksensa kuvaaman aikakauden oloihin Tampereella ja Suomessa huolellisesti, ja ajankuva välittyy lukijalle mielenkiintoisesti. Jo aikaisemmin mainitsemani erilaisten aatteiden ja vakaumusten kirjo kireässä tilanteessa avautuu dekkarissa oivallisesti. Se on kaukana myyttisestä yhtenä rintamana seisseestä kansasta, joka on juhlapuheissa aikojen kuluessa vilahdellut.  

Henkilökuvaajana Hyyti alkaa olla dekkareiden mestaritasoa. Henkilökaartissa on mukana monella tavalla sodasta siipeensä saanutta ihmistä. Aika on väistämättä jättänyt jälkensä kaikkiin, tavalla tai toisella. On riipaisevaa, miten yksin kansalaiset jätettiin toipumaan koetuista kauhuista, jättivätpä ne sitten jälkeensä vammoja ruumiiseen tai sieluun – tai molempiin. Tätä Hyyti avaa hienovaraisesti kuvaamiensa ihmisten ja heidän arkisen elämänsä kautta.

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää
Myllylahti 2025. 331 s.

Arvostelukappale.

Tämä juttu on osa #dekkariviikkokirjablogeissa -teemaa.
Viikkoa vetää Tuulevi. 

Voitto Karhu -sarja: 

Tummat pilvet eilisen 
Musta talvi 
Ruumiinpuntari
Tuonen morsian 
Omantunnon kysymys 
Jos kostaa haluat
Huhtikuun kymmenen päivää



Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaat:

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti 2025)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie vuoden 1942 kevääseen Tampereelle. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti. Kirja välittää mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo 2025)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into 2025)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar 2025)
Kata Kovanen toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja: tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar 2025)
Komisario Antti Hautalehdon johdolla poliisi saa selvittääkseen kirkkoherraan ja tämän puolisoon kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Rönnbacka kirjoittaa sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava 2025)
Tarina on mukaansatempaava ja koukuttava kertomus rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä, ja kielenkäyttö suvereenia. Kirjan juonenkäänteet itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

 

Vuoden 2026 esikoisdekkari -ehdokkaat:

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.