Antti Heikkinen: Rautavaara

 

Rautavaaran kunta perustettiin vuonna 1874 liittämällä yhteen osia Nurmeksesta, Nilsiästä ja Juuasta. Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa sijaitseva kunta on monena vuonna nimetty Suomen köyhimmäksi.

Rautavaaran kunnalla on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei taida olla millään muulla Suomen kunnalla, ja josta ainakin minä olen vietävän kateellinen. Sillä on nimittäin 150-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tilattu juhlaromaani, joka kertoo Rautavaarasta, sen historiasta ja asukkaista. Eikä kyse ole mistä tahansa romaanista, vaan se tilattiin monitaituri Antti Heikkiseltä, joka sitten kirjoitti sen. Ja hyvin kirjoittikin!

Loistoidean isä on Rautavaaran kunnan entinen kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen (v. 2019–2023). Rautavaaralaisten ja kaikkien meidän muidenkin onneksi rautavaaralaiset kuntapäättäjät osoittivat loistavaa näkemystä ja oivallista päätöksentekotaitoa siunaamalla Ruotsalaisen ennenkuulumattoman ja innovatiivisen idean. Syntyi historiallinen romaani Rautavaara. Kiitos ja onneksi olkoon, Rautavaaran kunta!

Antti Heikkinen on luonut romaanin rungoksi kuvitteellisen rautavaaralaisen Korkalaisen suvun, jonka vaiheita seuraillaan aina 1860-luvun lopun nälkävuosista tähän päivään. Lukijan iloksi kirjan ensilehdille on painettu summittainen sukupuu, jota tulee tutkailtua tarinan edetessä useampaankin kertaan. Sukupolvia tarinassa on kuusi, ja seitsemännen tulossa olosta ilmoitetaan viimeisissä luvuissa.

Kehyskertomuksena keski-ikäinen Kerttu alkaa koota yhteen perheestään ja sukunsa vaiheista kuulemiaan tarinoita. Ne on merkittävä muistiin, jotta hänen Kreeta-tyttärensä voisi aikanaan kertoa niitä eteenpäin omille jälkeläisilleen. Kreetan Alli-mummo on sairaalan osastolla, eikä aikaa hänen haastattelemiseensa oikeastaan enää ole. Vanhuksen kunto heikkenee nopeasti, eikä muistikaan oikein enää pelaa.

Paljon olisi kuitenkin kysyttävää. Kuka on ollut mystinen W. Stenius, joka on kirjoittanut suvussa kulkevan Juhani Ahon romaanin alkulehdelle omistuksen Hildalle? Entä oliko hurjassa kertomuksessa Eero-papan Venäjän-retkestä ihan oikeasti perää? Kerttua kiehtoo myös suvun kotitalo Mäki, joka on hylätty ja autioitunut jo vuosikymmeniä sitten. Mitä sen seinät ovatkaan aikanaan nähneet?

Romaanissa ääneen pääsee tietysti nykypäivässä elävä kehyskertomuksen Kerttu. Hänen lisäkseen pitkähköt osuudet ovat Hilda Mikontyttärellä (1859–1938), hänen pojallaan Tuomaksella (1892–1969) ja hänen miniällään Allilla (1926–2024). Näiden lisäksi romaanin keskivaiheilla, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1936 vuoteen 1950, ääneen pääsevät Tuomaksen aikuiset lapset sekä vävy Olli.

Alku on karu. Pienen Hildan perhe kokee kovia nälkävuosien kurimuksessa, ja perheestä kaksi sisarusta sekä isä päätyvät kirkkomaalle joukkohautaan. Muu perhe viedään köyhäintalolle, jossa äiti luovuttaa Hildan jonkinlaiseksi huutolaislapseksi Korkalaisen taloon.

Hildan ei käy huonosti, mutta ei kovin hyvinkään. Isäntä David Korkalainen on hyväluontoinen ja lempeä, mutta emäntä pitää talossa kovaa kuria ja järjestystä. Siitä huolimatta Hilda ja yksi talon pojista mielistyvät aikanaan toisiinsa ja sovitaan kihloista. Kohtalo päättää kuitenkin toisin.

1800-luvun loppupuolella suuret metsäyhtiöt ostavat kilvan rautavaaralaisten metsiä, ja myös David Korkalainen päätyy tekemään tilastaan kaupat yhtiön kanssa. Kun Korkalainen sitten kuolee, Hilda jää pienen lapsensa kanssa toisen kerran huutolaisen asemaan ja päätyy aikuisten veljiensä hoteisiin kaupunkiin.

Hildan poika Tuomas on aikaansaapa mies ja käy hankkimassa talorahat Amerikasta. Talon hän ostaa nimenomaan Rautavaaralta, vaikka sitä hieman ihmetelläänkin. Sinne Mäen tilalle Korkalaisen perhe asettuu useaksi vuosikymmeneksi ja siellä eletään niin kansalaissodan aika kuohuntoineen kuin aikanaan toisen maailmansodan melskeetkin.

Tila kasvaa ahkeran ja toimeliaan Tuomaksen ollessa ohjaksissa, mutta vaikeuksia riittää joka sukupolvelle ja perheenjäsenellekin yllin kyllin. Sotien jälkeisten hurjan kasvun vuosina Mäen tilallakin halutaan uudistua, mutta on lopulta vain Allin uskomattoman sinnikkyyden ansiota, että talo ei mene vasaran alle.

Maailman muutoksille Allikaan ei lopulta mahda mitään, joten vaikka tila pysyy suvussa, ei siellä lopulta pystytä enää asumaan. Tila alkaa hitaasti palata alkuperäiseen olotilaansa eli metsäksi.

Rautavaara-romaanissa on aistittu Linnan Pohjantähti-trilogian henkeä, eikä se minusta väärin ole aistittu. Heikkisen kertoma sukutarina noudattelee pitkälti samoja linjoja, nälkävuosistahan Koskelan Jussikin aikoinaan juuri ja juuri selviytyi ja päätyi Koskelan tilaa raivaamaan. Suomen historia luo kummallekin teokselle yhteisen perusraamin, vaikka Pohjois-Savossa tapahtumien kulku onkin ollut osittain erilainen kuin Hämeessä.

Jokaisella suvulla on salaisuutensa ja vaietut vaiheensa. Niitä on Korkalaisillakin, ja niiden ratkominen romaanin henkilöiden kanssa on jännittävää ja viihdyttävää. Heikkinen kirjoittaa rennon letkeästi ja vetävästi niin, että lukija pystyy kestämään myös järkyttävät ja raskaat käänteet.

Rautavaara on hieno historiallinen romaani, josta nautin kovasti, vaikka minulla ei tietääkseni ole mitään siteitä romaanissa kuvattuun paikkakuntaan. En tunnistanut paikkakuntalaisia hahmoja ja tositapahtumia, kuten varmasti moni muu tunnistaa. Se ei haitannut tippaakaan! Korkalaisten tarina on suomalaisten tarina. Rankka, koskettava, vähän itkettävä ja pikkuisen hymyilyttäväkin. Kiitos!

Antti Heikkinen: Rautavaara
WSOY 2024. 402 s.

Arvostelukappale.

Kuluttaja seikkailee äänikirjaviidakossa

 

Äänikirjat ja äänikirjamarkkinat ovat puhuttaneet viime kuukausinakin kirjamaailmaa. Tyrmistyttävin uutinen taisi olla suomalaisten kirjailijoiden teosten ilmiintyminen Spotify-palveluun viime marraskuussa. BookBeatin ja muiden kuunteluaikapalveluiden ärhäkkä sisäänvetomarkkinointi on kiukuttanut taas tämän vuoden puolellakin ainakin joidenkin kirjailijoiden keskuudessa.

Hyvää verta ei herättänyt paikallisen aviisimme äänikirjapalveluista julkaistu juttukaan, koska se oli tehty siitä näkökulmasta, miten käyttäjän kannattaa valita kuunteluaikapalvelunsa, jos haluaa päästä mahdollisimman vähillä kuluilla.

Uusia yrityksiäkin putkahtelee alalle. Viime vuoden loppupuolella Kuulokuva Oy -niminen ääni- ja musiikkitallennekustantamo ilmoitti laajentavansa toimintansa myös yksittäisiä äänikirjoja myyväksi äänikirjakaupaksi. ”Kuulokuvassa äänikirjat tuottavat tekijöille ja kustantajille yhtä hyvin kuin paperikirjat, joten niiden julkaisua ei kannata viivyttää”, kertoo yritys nettisivuillaan 17.12.2025.

Tällä hetkellä tammikuussa 2026 Kuulokuvan kirjakaupassa on ostettavissa 15 eri nimikettä, joista kaksi on saatavana vain kappaleittain (eli ei kuunteluaikapalveluista) ja ilmeisesti vain Kuulokuvasta.

Tämän vuoden puolella uusi tekijä Äänel Oy ilmoitti itsestään. Uusi kirjojen vähittäiskauppaa harjoittava yritys kertoo nettisivuillaan itsestään vielä melko arvoituksellisesti, mutta luvassa on ainakin ’reilu korvaus kirjailijoille’, ’eksklusiivinen katalogi’ ja ’kuratoitu valikoima parasta kirjallisuutta’. Rahoittajien listalla on melkoinen joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita sekä muita tunnettuja toimijoita ja toimitusjohtajanakin toimii kirjailija eli Laura Lindstedt.

Äänelistä ei voi vielä ostaa kirjoja. Ymmärtääkseni palvelun pitäisi varsinaisesti käynnistyä tämän vuoden syksyllä. Mielenkiintoista on nähdä, millainen yrityksen tarjonta tulee olemaan.

Uudet toimijat ovat kuluttajankin kannalta tervetulleita, sillä kaupallisten äänikirjoja tarjoavien palveluiden keskuudessa on ollut sama meno kuin painetullakin puolella, eli toimijoita on aina vain vähemmän. Isommat ovat ostaneet pieniä pois jaloista ahkerasti, eikä pienillä itsenäisillä toimijoilla ole ollut mahdollisuuksia selviytyä kireässä markkinassa.

Suomen markkinoita johtavat kuunteluaikapalvelut tarjoavat kuluttajille nimenomaan aikaa, jota voi ostaa aina kuukaudeksi kerrallaan. Palveluista ei osteta yksittäisiä teoksia vaan kuukausittaisia kuunteluaikapaketteja, joiden sisältämät tuntimäärät vaihtelevat yleensä 20 tunnista 100 tuntiin kuukaudessa. Tarjolla on myös niin sanottuja rajattomia paketteja, joissa käytettyä aikaa ei ole rajattu vaan asiakas saa maksamaansa kuukausittaista könttähintaa vastaan kuunnella niin paljon kuin vain sielu sietää. Tällä hetkellä rajatonta vaihtoehtoa tarjoaa vain Storytel.

Itseäni tämä systeemi on ärsyttänyt jo pitkään ja nimenomaan maksavan asiakkaan näkökulmasta. Jokaisella varteenotettavalla palvelulla (tällä hetkellä Storytel, BookBeat, Nextory ja Podimo) on vain aavistuksen toisistaan poikkeavat hinnat ja tuotteet. Kuluttajan on vaikea nähdä niiden välillä todellista eroa.

Käytännössä erot ovat lähinnä palveluiden sisällöissä, ja esimerkiksi Storytel kilpailee myös itse kustantamallaan aineistolla, jota ei ole saatavana muissa palveluissa, ja Podimolla pääpaino on podcasteissa ja äänikirjavalikoima suppea.

Omaan tarkoitukseeni sopivaa pakettia on ollut hankala löytää, sillä ehdin kuunnella äänikirjoja yleensä 50–70 tuntia kuukaudessa. Tällä hetkellä BookBeat tarjoaa 20, 40 tai 100 tunnin kuukausipaketteja, Storytel 20, 50, 100 ja rajatonta, Nextory 30 tai 100 ja Podimo 20 tai 100 tunnin pakettia.

Hintahaarukka liikkuu 0,20 eurosta 0,50 euroon tunnilta paketista riippuen, jos ei oteta lukuun Strotytelin rajatonta vaihtoehtoa, jossa hinnan ratkaisee kuuntelijan kestokyky.

Näistä parhaiten minulle näyttäisi sopivan Storytelin 50 tunnin Standard-paketti, mutta suivaannuin taannoin Storytelin tavasta suosia uusia tai yrityksen mielestä riittävän pitkään poissa pysyneitä asiakkaitaan niin, etten ole kiukustumiseltani pystynyt uusimaan tilaustani.

Ylipäätään kuluttajan näkökulmasta ärsyttää periaate, jonka mukaan uskollinen asiakas maksaa aina eniten.

Kaupalliset kuunteluaikapalvelut siis kohtelevat alkutuottajia eli kirjailijoita (kustantamoiden hyväksymänä) varsin kaltoin maksamalla kuunneltuihin minuutteihin perustuvaa hyvin alhaista korvausta.

Mutta ei kuuntelevan asiakkaankaan osa niin kaksinen ole. Kirjallisuutta syvästi rakastavanakin ihmisenä olen kuitenkin omaa talouttani miettivä tavallinen kuluttaja ja haluan saada maksamilleni rahoille parhaan mahdollisen ja kilpailukykyisen vastineen. Katson, että minulla on siihen oikeus, kuulostaapa se sitten miten omahyväiseltä riistokapitalismin suosimiselta hyvänsä.

Ostan myös painettuja kirjoja alennusmyynneistä, antikvariaateista ja jopa kirpputoreilta. En silti halua, että kirjailijoita tai kääntäjiä riistetään. Tietenkään.

Mutta palataan Kuulokuvaan ja Ääneliin. Näillä uusilla toimijoilla on nyt melkoinen urakka edessään, jos ne haluavat saada kaltaiseni jäärän maksaviksi asiakkaikseen. Miksi haluaisin peruuttaa ajassa taaksepäin ja ryhtyä ostamaan äänikirjani omakseni?

Kuulokuvan sivujen perusteella näyttää siltä, mikäli olen asian ymmärtänyt oikein, että omaksi ostettua kirjaa ei heiltäkään saa ladattua itselleen tiedostona, vaan se on käytettävissä kuulokuva.com-sivustolla, jonne asiakas kirjautuu. Äänelin mallista ei vielä ole tietoa, mutta se noudatellee samaa linjaa.

Olin aikanaan Elisa Kirjan asiakas. Sen toiminta alkoi nimenomaan tuolla Kuulokuvan nyt lanseeraamalla tavalla, eli omaksi ostettua teosta pystyi käyttämään heidän sovelluksessaan. Kun palvelu myytiin BookBeatille, ostetut kirjatkin siirtyivät sinne.

Samalla tavalla asiakas voi tällä hetkellä ostaa äänikirjoja omakseen esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta. Sieltä ostetut äänikirjat pystyy kuuntelemaan sähköisestä kirjahyllystä kirjautumalla kanta-asiakastililleen. Sama käytäntö näyttäisi olevan ainakin Adlibriksen ja Ellibsin verkkokaupassa.
HUOM! Asioita paremmin ymmärtävä taho eli Sanna Ruoho valisti minua, että Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan myymiä äänikirjoja on mahdollista myös ladata itselleen tiedostoina. Kiitos avusta!

Äänikirjoja siis on voinut ja voi edelleen ostaa muistakin kuin näiden uusien toimijoiden verkkokaupoista. Yksittäin ostettujen kirjojen hinta on pääsääntöisesti korkeampi kuin niihin kuluvan kuunteluaikapalvelun aika olisi (näppituntumalla jo yksittäinen teos maksaa usein enemmän kuin kallein kokonainen kuunteluaikapaketti), joten kuluttajana olettaisi, että myös kirjailijan saama kappalekorvaus olisi näissä kaupoissa kohdillaan.

Miksi sitten ylipäätään haluaisin ostaa äänikirjan ’omakseni’? Siihen tarvitaan ainakin tuon Elisa Kirjan kokemuksen jälkeen muukin painava syy kuin yksittäisen kuluttajan moraalinen velvoite huolehtia kirjailijan ja muiden osallisten asianmukaisesta korvauksesta.

Olen toistaiseksi lähestulkoon* luopunut kaupallisten kuunteluaikapalvelujen käytöstä ylempänä kertomistani itsekkäistä syistä. Tätä siirtymää on merkittävästi edistänyt maksuton E-kirjasto, jonka valikoimat ovat tällä hetkellä ihan mukavat. Läheskään kaikkia kirjoja ei saa käyttöönsä heti, mutta jonotusajat ovat siedettävät. Sovellus on hieman kömpelö, mutta kestän senkin. Uutuuskirjoja ei juurikaan ole saatavilla, eikä suurten kustantamojen myyntihittejä, mutta materiaalia on siitä huolimatta niin paljon, etten koskaan saa sitä kaikkea kuunneltua.

E-kirjaston sähköinen aineisto kuuluu myös lainauskorvauksen piiriin, eli kirjailijan osuudestakin on huolehdittu samalla tavalla kuin muunkin kirjastosta lainattavan materiaalin osalta.

Äänikirjabisneksessä on ollut viime vuosina melkoinen vauhti päällä. Huomasin sen myös, kun tätä avautumistani varten etsin omia aiheesta aiemmin kirjoittamiani juttuja. Vuonna 2013 kirjoittamassani jutussa kerron pienestä suomalaisesta äänikirjoja tuottaneesta ja kustantaneesta Suomen ääniakatemiasta, jonka toimintaideana on ollut hämmästyttävän ajankohtaisesti olla ”äänikirjakustantamo, jonka johtoajatuksena on tuottaa teknisesti ja luentalaadullisesti korkeatasoisia äänikirjoja siten, että luovan työn tekijät - kirjailijat, kääntäjät, näyttelijät, ohjaajat, säveltäjät - saavat työstään heille kuuluvan, oikeudenmukaisen palkkion.”

Vuodet ovat ilmeisesti jauhaneet Suomen ääniakatemian pölyksi, ja jäljellä ovat enää heidän kustantamansa äänikirjat. Toivon todella, että Kuulokuva ja Äänel löytävät jonkin viisastenkiven, joka saa liikeideat lentoon ja kukoistukseen.

Vielä vuonna 2015 elettiin äänikirjabisneksessä viattomuuden aikaa. Siltä ainakin näyttää sen perusteella, mitä olemme Aino-Maria Savolaisen kanssa puhuneet äänikirjoista ja niiden kuuntelemisesta Celia-kirjaston järjestämässä äänikirjaseminaarissa. MP3-levy ja Elisa Kirjan sovellus edustivat tekniikan huippua ja käyttäjämukavuutta.

Nyt varteenotettavana uhkana on joka paikkaan tunkeva tekoäly, joka paitsi lukee kirjat kuin aidot nimetyt ääninäyttelijät myös kirjoittavat kohta kirjat (jolleivat jo nyt niin tee!).

Millainen sitten olisi toiveitteni äänikirjapalvelu?

Luonnollisesti se oli teknisesti mahdollisimman helppokäyttöinen ja toimisi älypuhelimen lisäksi tietokoneessa.

Käytöstä maksettaisiin todellisen käytetyn ajan perusteella, ei kuukausisidonnaisesti. Uskollista ja ahkeraa asiakasta palkittaisiin, eli mitä enemmän käyttäisi, sitä huokeampi olisi hinta. Myös palveluun sitoutumisesta palkittaisiin esimerkiksi bonusteoksilla tai muulla ekstralla.

Valikoima olisi kattava. Uutuuksien ja suosituimpien teosten kuuntelemisesta voisi joutua maksamaan korkeampaa hintaa.

Luonnollisesti kirjailijoiden, kääntäjien ja lukijoiden palkkiot olisivat asianmukaisia, eli tekijöitä ei riistettäisi.

Tällaista palvelua odotellessani jatkan E-kirjaston palvelujen parissa. Tällä hetkellä minulla on kuuntelussa Saara Henrikssonin Kerjäläiskuningatar (Into, 2025; äänikirjan voi ostaa Into kustannuksen verkkokaupasta hintaan 15,90 ja esimerkiksi Adlibriksestä hintaan 21,90) ja Anu Patrakan dekkari Syyllisyyden ranta (Into, 2019; kustantaja myy vain e-kirjaa, mutta esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta saa äänikirjan hintaan 21,95).

* Tällä hetkellä minulla on käytössä myös Podimo-palvelu, jossa voi kuunnella rajattomasti palvelussa olevia podcasteja ja 20 tuntia kuukaudessa äänikirjoja. Kyseessä on maksuttoman kokeilujakson perään tarjottu tarjous, joka maksaa 2,99 euroa/kk. Normaalihinta tälle paketille on 9,99 euroa.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Olen parikymmenvuotisen äidinkielen opettajan urani aikana puhunut paljonkin Elias Lönnrotista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Oman mausteensa asiaan toi työpaikkani sijainti silloisen Sammatin kunnan kyljessä. Paikkarin torppa on tullut tutuksi ihan konkreettisena paikkana, samoin sen pihapiirissä tönöttävä Lönnrotin näköispatsas.

Elias Lönnrotin patsas Paikkarin torpan lähellä.
Kuva Teuvo Kanerva, Finna.
Patsas Eemil Halonen.

Sen sijaan en ole juurikaan uhrannut ajatuksia Lönnrotin varsinaiselle elämäntarinalle saati hänen perheelleen ja omaisilleen. Olin toki pannut merkille, että hän oli avioituessaan jo varsin kokenut (omana aikanaan jo ikämies eli 47-vuotias) ja että suurin osa hänen mittavista runonkeruumatkoistaan oli silloin jo tehtynä. Samaten olin huomannut, että Lönnrot oli aika paljonkin vaimoaan vanhempi. Sammatin hautausmaalla sijaitsevassa hautakivessä on liuta nimiä, joiden perusteella voi päätellä jotain perheen tarinasta.

Tätä taustaa vasten oli oikein iloinen yllätys huomata, että Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja kertoo Elias Lönnrotin vaimosta Maria Piponiuksesta, josta en tiennyt yhtään mitään.

Lähteenmäki on kirjoittanut romaanin loppuun Taustaksi-nimisen osion, jossa hän kertaa muutamia faktoja, kuten keskeisimmät Lönnrotien perheeseen liittyvät vuosiluvut. Osiossa on myös mittava lähdeluettelo, joka paljastaa, kuinka valtavasti Lönnrotista on kirjoitettu ja julkaistu hänen itsensä kirjoittamaa erilaista materiaalia, kuten kirjeenvaihtoa ja matkakertomuksia.

Sen sijaan Maria Piponiuksen tarinan raamit kirjailijan on pitänyt kaivaa esiin tästä materiaalista ja käytännössä etsimällä etsiä tietoja. Tämä tietysti toisaalta antaa biofiktion kirjoittajalle paljon liikkumatilaa, jossa käyttää luovuutta ja kirjallista vapautta.

Faktat ovat karut. Elias Lönnrot ja Maria Piponius solmivat avioliiton vuonna 1849. Pariskunnan esikoinen, Elias-poika, eli vain vähän yli kaksivuotiaaksi (1850–1852). Maria Piponius menehtyi keuhkotautiin vuonna 1868 vain 45-vuotiaana. Kolme neljästä tyttärestä kuoli vielä ennen Elias Lönnrotin kuolemaa, kukin parikymmenvuotiaina tai alle 1870-luvulla. Koska Lähteenmäen romaani kertoo Mariasta, näitä tyttärien menetyksiä teoksessa ei käsitellä, mutta ne väikkyvät kyllä lukijan mielessä, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt.

Lähteenmäki on kirjoittanut Mariasta kiinnostavan ja vahvan, päämäärätietoisen ja älykkään naisen. Marian ja Eliaksen suhde on kiihkeän fyysinen ja heillä on myös tärkeä henkinen yhteys. Yhteiselämä ei kuitenkaan ole pelkkää idylliä. Esikoislapsen traaginen menetys on luonnollisesti kova koetinkivi. Muitakin vastuksia riittää. Lönnrot ei ole helpoin kumppani, ja esimerkiksi suuret talonrakennus- ja kunnostusprojektit, joita pariskunta ehtii yhdessä toteuttaa kaksi kappaletta (ensin Kajaaniin, sitten myöhemmin Sammattiin), ovat pääosin Marian harteilla.

Naisen asema ei 1800-luvulla ollut kaksinen, ja teema nousee luonnollisesti esiin tässäkin aikakautta kuvaavassa teoksessa. Marian suvussa käytetään termiä morsiussuru, joka kertoo siitä, millaisia uhrauksia naiset ovat joutuneet ja joutuvat tekemään. Esimerkiksi Marian sisar Kaarina on avioitunut varakkaan miehen kanssa, koska oman perheen varat ovat huvenneet epäonnen seurauksena. Perheen etu siis meni naisen oman edun ja tahdon edelle. Biina-siskon tarina on toisella tavalla surullinen, sillä sisaren rakas sulhanen ehti menehtyä ennen avioliiton solmimista.

Maria ei siis morsiussurua joudu kokemaan, sillä hän solmii rakkausavioliiton. Lähteenmäki kuvaa pariskunnan jokseenkin tasaveroiseksi, sillä Maria on kuitenkin jo 26-vuotias aikuinen ja maailmaa nähnyt nainen avioituessaan, eikä enää asu Oulussa perheensä luona vaan hankkii oman elantonsa sukulaismiehen sahalla taloudenhoitajan tehtävissä Kajaanissa. Marian perhe ei ole mitenkään erityisen otettu sulhasesta, vaikka Lönnrot sentään on lääkäri. Miehen runonkeruumatkat herättävät lähinnä epäluuloa ja niistä tehdään pilaa. Kovin iäkäskin sulho on.

Lönnrot oli toimelias kovin monella alalla, ja Lähteenmäki antaa ymmärtää, että myös vaimo Marialla oli oma merkittävä osuutensa monessakin projektissa. Laajalti arvostettu ja kunnioitettu aviomies merkitsi kuitenkin kaikki yhteiset ja Marian omatkin aikaansaannokset suvereenisti omiin nimiinsä. Olisipa hienoa saada tietää, kuinka paljon Elias Lönnrotin nimissä julkaistuista töistä ihan oikeasti on jonkun muun, kuten vaikkapa juuri Maria-vaimon edistämää ja aikaan saamaa.

Marian kirja kertoo Maria Lönnrotista, os. Piponiuksesta, (1823–1868), mutta ei minämuodossa vaan ulkopuolista kertojaa käyttäen. Marian osuuksien lomassa on otteita Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnöistä. Lähteenmäki avaa lyhyesti myös niitä Taustaksi-osiossa. Kyse on kuvitteellisesta päiväkirjasta, joka kuitenkin perustuu Lönnrotin matkakertomuksiin, kirjeisiin, päiväkirjoihin ja julkaistuihin teoksiin. Ne tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Viimeinen merkintä tässä kuvitteellisessa päiväkirjassa on ajalta Marian eli Marin kuoleman ja hautajaisten väliseltä ajalta. Marian kirja siis päättyy Elias Lönnrotin sanoihin.

Pidin Marian kirjasta kovasti! Se avasi uusia raikkaita näkökulmia jo kovin kaluttuna pitämääni aiheeseen. Kirjan lukemisesta on jo tovi, ja ehdin tässä välillä myös kuulla tietokirjailija Irma Sulkusen haastattelun Helsingin kirjamessuilla. Sulkunen julkaisi alkuvuodesta 2025 teoksen Elias Lönnrot – ja hänen pitkä varjonsa (SKS). Myös Lähteenmäki kertoo ehtineensä lukea tämän kirjan ennen Marian kirjan painoon lähettämistä (se mainitaan myös romaanin lopun lähdeluettelossa).

Sulkusen teoksesta löytyy uutta tietoa myös Lönnrotien Ida-tyttärestä, joka isänsä kuoleman jälkeen muutti pysyvästi ulkomaille. Mietin jo kirjamessuilla teoksen hankkimista, mutta tein siitä nyt tätä blogikirjoitusta tehdessäni kirjastovarauksen. Lisäksi olen päättynyt, että ensi kesänä on päästävä käymään Sammatissa Lammin talolla eli Lönnrotin viimeisessä kodissa. Talo on museo, mutta sen aukiolo on kovin rajattua.

Lisäys tekstiin 15.1.2026:

Olin ajastanut tämän kirjoitukseni julkaisun. Jutun ilmestymispäivänä (14.1.2026) kävin noutamassa varaamani Sulkusen teoksen lähikirjastostani. En tässä vaiheessa pystynyt lukemaan kirjaa alusta alkaen ja kokonaan, vaan päädyin poimimaan siitä ne osuudet, jotka alkoivat erityisesti kiinnostaa Lähteenmäen Marian kirjan luettuani.

Tietoteos on perusteellinen ja kiinnostava sekä yleistajuisesti ja vetävästi kirjoitettu, joten sen hankkiminen omaan kirjastoonkaan ei ole täysin mahdoton ajatus. Kirjan avaa valaisevasti sen tosiseikan, että Maria Piponiuksesta, myöhemmin Lönnrotista, on todellakin ollut käytettävissä hyvin vähän tietoa. Harmi.

Sen sijaan Sulkunen selvittää varsin perusteellisesti, miten Marian siskonpojan Gustaf Selinin lyhyeksi jäänyt elämä ajautui pisteeseen, jossa tämä näki ainoaksi mahdollisuudekseen itsensä ampumisen. Tragedia oli merkittävä käänne Lönnrotien ja erityisesti Marian elämässä.

Ne niukat tiedot, mitä Sulkusella on ollut käytettävissään Marian ja Eliaksen keskinäisistä väleistä, kertovat koko lailla toisenlaista tarinaa suurmiehen vaimon osasta kuin Lähteenmäen romaani. Ristiriita on mielenkiintoinen ja hyvä muistutus siitä, mikä on biofiktion luonne. Se on ennen kaikkea ja nimenomaan fiktiota.

Sulkusen kirjasta vasta opin (noloa myöntääkin), että Lönnrotit tosiaan ostivat Sammatista Nikun tilan ja rakennukset, jotka ilmeisesti Marian johdolla saatiin uuteen kukoistukseen. Perhe asui Nikussa vielä Marian kuoleman jälkeenkin, mutta kun myös Maria-tytär menehtyi vuonna 1874, Elias Lönnrot teki päätöksen muutosta aiemmin hankkimaansa Lammin taloon ja Nikun myynnistä.

Ida-tytär oli ainoa Lönnrotien lapsista, joka eli aikuiseksi. Hän menehtyi Italiassa Sienassa vuonna 1915 silti vain 59-vuotiaana vakavien sairauksien runtelemana. Ida ei avioitunut eikä saanut lapsia. Sulkunen avaa Ida Lönnrotin luonnetta ja elämää mielenkiintoisesti.

Jälleen siis kävi niin, että romaanin luettuani piti etsiä käsiin tietokirja samasta aihepiiristä. Sulkunen muistutteli taas mieliini Hilja Haahden romaanin Sammatin sisarukset (Otava, 1947), joka kertoon Lönnrotin perheen tyttäristä. Olen siihen nyt törmännyt parin vuoden sisään jo kolmesti, joten jokohan olisi pian aika sekin lukea.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja
WSOY 2025. 358 s.

Arvostelukappale.

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa
SKS 2025. 413 s.

Lainattu kirjastosta.

Asko Jaakonaho: Kulta-aura

 

”Valehtelu taiteen vuoksi ei ole valehtelua, vaan totuuden etsimistä.”

Vuonna 2024 Asko Jaakonahon biofiktiivinen historiallinen romaani Kulta-aura oli Tulenkantaja-ehdokkaana. Palkinto jaetaan Tampereen kirjafestareiden yhteydessä, ja palkitsemistilaisuus on yksi kaksipäiväisen tapahtuman ehdottomista kohokohdista. Kaikki ehdokkaat ovat paikalla, ja heitä haastatellaan ehdokaskirjoistaan.

Kuulin tuolloin ensimmäisen kerran eksentrikko Sigurd Wettenhovi-Aspasta (1870–1946), joka on Kulta-auran päähenkilö. Jaakonahon kertoma pääpiirteittäinen W-A:n elämäntarina oli niin uskomaton ja kiehtova, että kävin tilaisuuden jälkeen ostamassa kirjan kustantaja Aviadorin tiskiltä.

Myöhemmin romaanin kiinnostavuus nousi vielä useita pykäliä, sillä sain tietooni Wettenhovi-Aspan erämaa-ateljeen sijainneen vain puolen tunnin automatkan päässä kotoani. Enkä ollut siitäkään koskaan kuullut mitään.

Kuva peräisin tästä julkaisusta.

Wettenhovi-Aspa rakennutti Vilniemen huvilan Karjalohjalle Lohjanjärveen pistävälle pienelle niemelle 1900-luvun taitteessa ensimmäisen vaimonsa ranskalaisen Marie Sophie Paillardin kanssa. Erikoinen rakennus sai paikallisten suussa lempinimen kahvimylly, koska sen alin kerros oli toista kerrosta pienempi ja kolmas kerros eli ateljee oli käytännössä valtavan pyramidinmuotoisen katon sisäpuolella. Wettenhovi-Aspa testamenttasi kiinteistön tontteineen Suomen Kuvaamataiteilijain Liitto ry:lle, joka ilmeisesti omistaa tontin edelleen. Pahoin rappeutunut huvila purettiin vuonna 1981.

Wettenhovi-Aspa oli kertakaikkisen erikoinen henkilö, ja vähän poikkeuksellisestikin Jaakonaholla lienee ollut käytettävissään hyvin runsaasti materiaalia historiallisen elämäkertaromaaninsa päähenkilöstä. Materiaalia on ollut niin paljon, että kirjailija on päätynyt jättämään myös melko olennaisia faktoja kokonaan pois, kuten Wettenhovi-Aspan toisen vaimon saksalaisen viulutaiteilija Gertrud Gerty Jendritzkyn.

Sigurd Wettenhovi-Aspa aloitti uransa kohtalaisen menestyvänä taidemaalarina. Hän opiskeli maalausta ulkomaisissa taidekouluissa ja osallistui merkittäviin näyttelyihin Helsingissä ja Pariisissa 1890-luvulla. Teoksistaan hän sai palkintoja, ja niitä myös myytiin jonkin verran.

Jostain syystä taidemaalarin ura ei kuitenkaan riittänyt Wettenhovi-Aspalle, vaan innostusta ja energiaa riitti monenlaisiin muihinkin projekteihin. Hän oli paitsi taidemaalari myös kuvanveistäjä ja pilapiirtäjä. Hän loi oman kielitieteen teoriansa, fennoegyptologian, jonka mukaan suomen kieli oli kaikkien maailmankielien perusta ja sitä myöden suomalaiset muinaisen korkeakulttuurin suoria jälkeläisiä.

”Pieni kansa tarvitsee suurenmoisen menneisyyden.”

W-A:lla oli myös lennokkaita suunnitelmia esimerkiksi Beringinsalmen yli rakennettavasta rautatieyhteydestä. Tällekin projektilleen hän etsi kiivaasti mutta turhaan rahoitusta.

W-A selvästikin innostui valtavasti milloin mistäkin asiasta. Hän oli myös älykäs ja monella tavalla lahjakas, eikä työn tekeminen itsessään ollut hänelle vastenmielistä. Yhteen tai muutamaan asiaan keskittyminen sen sijaan näyttäisi olleen hänelle myrkkyä. Toimintaa piti olla ja hänen itsensä mielellään sen keskipisteessä. Ideologiatkin viehättivät miestä, ja hän kunnostautui julkaisemalla tsaaria pilkkaavia pilapiirroksia Keski-Euroopassa ja osallistumalla kansalaissotaan Karjalohjalla paikallisen suojeluskunnan johtotehtävissä. Myös kansallissosialismi kiehtoi W-A:ta, ja hän uskoi vakaasti Hitlerin voittoihin toisen maailmansodan aikana.

Wettenhovi-Aspa oli selvästikin myös hyvin karismaattinen mies, sillä paitsi että hän oli kahdesti naimisissa, hänellä oli myös muutama hyvin varakas mesenaatti. Sekä Maili Autio että Hanna Lappalainen rahoittivat W-A:n toimintaa ja elämää 1920–1940-luvuilla merkittävästi.

Kulta-auran päähenkilö on siis verrattoman mielenkiintoinen ja jo omana aikanaan melkoisia kohuja aikaan saanut persoona. Jaakonaho on valinnut romaaniin kaksi kertojanääntä. Toinen on itseoikeutetusti Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa, mutta toisena äänenä hänen rinnallaan on W-A:n ensimmäinen vaimo pariisilainen näyttelijätär Marie Sophie Paillard eli Divina.

Divinan kohtalo oli kova, sillä W-A käytännössä hylkäsi tämän 1900-luvun alussa Karjalohjan Vilniemen huvilalle ja lähti itse määräämättömäksi ajaksi Eurooppaan toimittamaan epämääräisiä asioitaan. Vilniemen huvilaa ei ollut tarkoitettu talviasuttavaksi, joten ongelmat olivat perustavanlaatuisia. Marie Sophie Paillard päätyi lopulta pitkäaikaiseksi potilaaksi Lapinlahden sairaalaan ja menehtyi siellä vuonna 1915.

Romaanin nykyhetki on vuosi 1942. Wettenhovi-Aspa on 72-vuotias, mutta elää jälleen kiivasta luomiskautta. Hulppea muotokuva Hitleristä herättää toiveita, sillä kun Saksa voittaa sodan, on johtajan kuville luvassa valtavasti kysyntää. W-A kohtaa ruokakaupassa kauniin nuoren naisen, jonka hän houkuttelee malliksi pitkään suunnittelemaansa kalevalaiseen Aino-maalaukseen. Onhan suoranaista johdatusta, että neidon nimikin on Aino! Valitettavasti rahahanoja tiukassa otteessa pitelevä Hanna Lappalainen ei suhtaudu elättämänsä taiteilijan projekteihin enää kovin suopeasti.

Taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa sodan aikaisten maalaustensa äärellä.
Kuvaaja Viljo Pietinen,  1942, Museovirasto.

Pitkissä takaumajaksoissa vuorottelevat kertojina W-A ja Divina. Liikkeelle lähdetään heidän kohtaamisestaan vuonna 1895 Pariisissa. Divina osoittaa sanansa poissa olevalle Wettenhovi-Aspalle, jota hän kiihkeästi kaipaa ja epätoivoisesti odottaa vihdoin palaavaksi.

Lukukokemuksena Kulta-aura on samaan aikaan verrattoman kiehtova ja raskas. Jaakonahon Wettenhovi-Aspa on romaanin maailmassa ajatuksiltaan poukkoileva, jaaritteleva ja omista omituisista ideoistaan innoittunut, eli todennäköisesti juuri sellainen rasittava tyyppi, kuin historiallinen esikuvansakin.

Lukijan on kuitenkin vaikea ihastua romaanihenkilö W-A:han, kuten monet aikalaiset selvästikin ihastuivat. Minäkertojana W-A on niin rehellinen kuin voi olla. Totuushan selvästikin on tavoittamaton ihanne, jota taivutellaan kulloisenkin tarpeen mukaan, eikä Wettenhovi-Aspa totisesti ainakaan romaanihenkilönä kaihda taivuttelua.   

Divinan ääni tuo mukaan kaivattua kritiikkiä, vaikka nainen onkin samaan aikaan sekä syvästi kiitollinen miehelle, jonka kokee pelastajakseen, että tähän sydänjuuriaan myöden rakastunut. Pohjoisen maan armoille hylätyn naisen elämäntarina on myös itsessään kiinnostava.

”Unessa olen enemmän valveilla kuin päivällä. Koko elämämme etsimme kuumeisesti kultaa, yritämme ratkaista sfinksin arvoitusta. Olen etsinyt kultaa. Olen etsinyt omaa, kalleinta totuuttani.”

”Totta on vain taru, jota olen itsestäni kertonut.”

 

Asko Jaakonaho: Kulta-aura
Aviador 2024. 308 s.

Ostettu & arvostelukappale.

Milla Ollikainen: Mathilda

 

”Hvitträskiin muuttaessaan [Eliel] Saarinen oli naimisissa Mathilda Gyldénin kanssa. [Herman] Gesellius oli vielä naimaton ja asui piharakennuksessa sisarensa Louisen kanssa. Louise, tai Loja, kuten häntä kutsuttiin, oli koulutukseltaan kuvanveistäjä ja teki Suur-Merijoen veistoskoristelusuunnitelmia toimistolle. Samanlaiset harrastukset ja näkemykset johtivat siihen, että Eliel Saarinen ja Loja Gesellius rakastuivat toisiinsa – ja onneksi myös Saarisen vaimo Mathilda ja Herman Gesellius toisiinsa. Saaristen avioeron ja uusien avioliittojen solmimisen jälkeen yhteistyö ja asuminen Hvitträskissä jatkuivat, vaikkei kanssakäyminen työasioita lukuun ottamatta liene ollut kovin läheistä.”

Näin kuvataan yhden Suomen tunnetuimman ja vaikuttavimman taiteilijakodin eli Hvitträskin suunnittelijoiden, omistajien ja asukkaiden keskinäisiä suhteita teoksessa Taiteilijakoteja (Otava, 2006). Itse törmäsin tähän kiehtovaan tarinaan ensimmäisellä Hvitträskin-vierailullani vuoden 2017 kesällä, kun opas kertoi tarinan esitellessään talon sisustukseen kuuluvaa Olli Ehrströmin lasimaalausta. Sen väitetään kuvaavan talon asukkaiden tarinaa.

Hvitträskin eteläpääty kuvattuna Vitträsk-järven suunnasta. 
Kuva vuodelta 2017.

Onneksemme myös kirjailija Milla Ollikainen osui toimittajantyössään saman lasimaalauksen ja kertomuksen äärelle (sattumalta samana vuonna). Koska Ollikainen on toimittaja ja kirjailija, hänen aivoissaan lähti kehittymään idea romaanista. Huikeiden vaiheiden jälkeen lopputulos on upea romaani Mathilda, joka kertoo paitsi arvoituksellisen nimihenkilönsä Mathilda Geselliuksen tarinan myös Lojasta ja heidän kauttaan Hvitträskistä itsestään.

Kirjailija Milla Ollikainen LYLLin lukupiirin
vieraana Villi Kriikunassa Lohjalla 10.12.2025.
Kuva Tuulia Takalo-Eskola.

Kävin Tampereen kirjafestareilla kuuntelemassa Milla Ollikaisen haastattelun marraskuun lopulla, ja joulukuun puolivälissä kirjailija oli Lohjalla vetämäni lukupiirin kirjailijavieraana. Romaani toki elää ja hengittää aivan loistavasti ilman mitään taustatietojakin, mutta ainakin minulle hyvä historiallinen romaani saa aikaan myös halun kaivella kaikenlaista lisätietoa. On ihan mahtavaa päästä hieman niille samoille jäljille, joilla kirjailijakin on teosta luodessaan kulkenut. Niin kävi Mathildankin kohdalla.

Romaanin ulkopuolelle jää esimerkiksi lähes uskomaton tarina siitä, miten toimittaja Ollikainen pääsi Mathilda Geselliukseen liittyvien vanhojen kirjeiden jäljille. Mathilda Gesellius kuoli lapsettomana leskenä Ranskassa vuonna 1921. Kuolemasta levitettiin virallista tarinaa, jonka mukaan Mathilda menehtyi keuhkotautiin. Totuus oli kuitenkin, että hän teki itsemurhan.

Tämä sata vuotta vaiettu salaisuus paljastui, kun Milla Ollikainen onnistui jäljittämään Mathilda Geselliuksen veljenpojan lapsenlapset Engela ja Daniela Gyldénin. Heidän varastoistaan löytyi puinen lipas, joka sisälsi Mathildan äidin tyttärilleen Mathildalle ja Evalle vuosina 1919–1921 kirjoittamia kirjeitä, joita ei ollut kukaan lukenut vuosikymmeniin. Iäkkäät sisarukset eivät olleet tienneet, että heidän sukulaisensa oli ollut naimisissa Eliel Saarisen kanssa. Kyse oli siis ihan oikeasta sukusalaisuudesta.

Eliel Saarisen ensimmäisestä vaimosta ja myöhemmin Herman Geselliuksen kanssa avioituneesta Mathilda Gyldénistä tiedetään ylipäätään hyvin vähän. Niinpä kirjailijalla on ollut suhteellisen vapaat kädet romaania kirjoittaessaan. Mathilda-romaanin toiseksi päähenkilöksi nousevasta Loja Saarisestakaan ei ole huikeita määriä tietoa käytettävissä. Kun Saariset vuonna 1949 myivät silloin kokonaan hallussaan olleen Hvitträskin, he viime töikseen taloa tyhjentäessään hävittivät koko joukon kirjeitä ja muita kirjallisia lähteitä.

Hvitträsk ennen vuoden 1922 tulipaloa. 
Palossa tuhoutunut pohjoispääty oikealla. 
Kuva Alfred Nybom, Museovirasto Finna.

Hvitträskin pohjoispääty.
Kuva Signe Brander, Museovirasto Finna.

Hvitträskillä itsellään on poikkeuksellisena rakennuksena ja miljöönä tärkeä roolinsa romaanissa. Teos alkaa dramaattisella tulipalokohtauksella, jossa rakennuksen pohjoispääty tuhoutuu heinäkuun 17. päivänä vuonna 1922. Rankkasade pelastaa Saaristen asuttaman eteläpäädyn sekä rakennuksen keskellä sijaitsevan ateljeen. Mathilda Gesellius ei enää tästä katastrofista tullut tietämään, sillä hän oli tehnyt itsemurhan Ranskassa edellisen vuoden huhtikuussa.

Massiivinen rakennus tontteineen on kokonaistaideteos huolella mietittyine ja hiottuine yksityiskohtineen, eikä sen ylläpito suinkaan ollut halpaa. Millaista on elää tuollaisessa talossa arkea, tehdä työtä ja kasvattaa lapsia?

Hvitträskin eteläpäätyä pääsisäänkäynnin puolelta.
Kesä 2017.

Romaanin Mathildasta kertovat osuudet on kirjoitettu minämuodossa, mikä tuo niihin tiettyä intiimiyttä. Alkupisteenä on Mathildan ja Elielin vihkimispäivä marraskuussa 1899. Mathilda on pyytänyt rakkainta ihmistään pikkusiskoaan Evaa tekemään hänelle kampausta. Hääjuhlasta nuoripari on kiitämässä heti kohti Pariisia, jossa seuraavan vuoden maailmannäyttelyn rakentaminen on täydessä vauhdissa. Eliel Saarinen oli siis jo vihkimisen aikaan tunnettu suuruus tai ainakin nouseva tähti.

Mathildan tarina etenee romaanissa kronologisesti mutta välähdyksittäin. Loja tavataan romaanin alussa traagisen onnettomuuden hetkellä taistelemassa tulta vastaan. Katastrofi on käännekohta Saaristen elämässä, sillä seuraavana vuonna perhe muutti Yhdysvaltoihin ja Hvitträskistä tuli heidän kesänviettopaikkansa. Lojan tarina kuitenkin aloitetaan uudelleen vuodesta 1903, jolloin hän muutti veljensä Herman Geselliuksen pyynnöstä Hvitträskin sivurakennukseen ja alkoi työskennellä arkkitehtitoimiston palveluksessa.

Asiat etenevät tahoillaan niin, että maaliskuussa 1904 Eliel ja Loja sekä Herman ja Mathilda vihitään samana päivänä ja vietetään yhteinen hääjuhla Hvitträskissä. Mathildan ja Elielin avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, koska he menettivät esikoisensa keskenmenossa, joka oli viedä myös Mathildan hengen. Mathilda ei ilmeisesti enää pystynyt tulemaan raskaaksi keskenmenon jälkeen. Suru lapsen menettämisestä on romaanissa kuvattu musertavaksi. Mathildan syli ja kädet jäivät tyhjiksi.

Ollikainen kuvaa Mathilda Gyldénin kauniiksi naiseksi, jolla ei ollut omaa uraa eikä oikein kiinnostuksen kohteitakaan. Elämä Hvitträskissä Kirkkonummen korvessa ei tuottanut hänelle sanottavaa iloa, vaikka arkkitehtien vieraina kävi koko joukko ajan merkkihenkilöitä ja juhlia riitti. Lapsettomuus ja aviomiehen sairastelu varjostivat hänen elämäänsä.

Yksityiskohta Hvitträskin sisustuksesta.

Loja Saarinen vaikuttaa romaanin perusteella aivan toisenlaiselta ihmiseltä. Hänellä oli koulutus ja oma taiteellinen ura. Hän oli myös ennen kaikkea päättäväinen käytännön ihminen, joka ei pelännyt työtä eikä lannistunut kohtalon iskuista. Hän sai kaiken, mikä Mathildalta jäi saamatta. Aviomiehen loistelias ja juhlittu ura saneli kuitenkin pitkälti Lojan elämän ja uran suunnan.

Nämä kaksi naista päätyivät tahtomattaan elämään osan elämästään hyvin tiiviissä yhteisössä käytännössä keskellä metsää mutta samalla myös julkisuudessa. Millaiset heidän välinsä oikeasti olivat? Siitä on esitetty erilaisia arvioita, kuten esimerkiksi tämän juttuni alkuun lainaamassani Taiteilijakoteja-teoksessa, jossa todetaan välien viilenneen vuosien kuluessa. Miksi ja miten se tapahtui? Kukaan ei taida enää tietää, joten voi olettaa, että Milla Ollikaisen tulkinta tapahtumakulusta on ainakin yksi mahdollinen.

Ollikainen on siis nostanut romaanin keskiöön kaksi naista. Jännite syntyy naisten keskinäisestä suhteesta, joka muotoutui hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kirjailija tunkeutuu biofiktiossa aina toisten ihmisten sielun syövereihin. Ollikainen tekee se hienotunteisesti mutta myös rohkeasti. Lopputulos on nautinnollista luettavaa, oikea helmi historiallisen biofiktion saralla.  

Milla Ollikainen on aikaisemmin julkaissut useita dekkareita ja trillereitä sekä elämäkertoja. Mathilda on hänen urallaan uudenlainen avaus, ja se todistaa, että kirjailijalla riittää rahkeita vaikka mihin. Suuret kiitokset kirjailija Milla Ollikaiselle Mathildasta!

Milla Ollikainen: Mathilda
WSOY 2025. 252 s.

Arvostelukappale.

Leena Lindqvist ja Norman Ojanen: Taiteilijakoteja
Otava 2006. 239 s.

Ostettu.

Jutussa olen käyttänyt lähteenä myös Seura-lehden juttua Hvitträsk kätkee traagisen tarinan – Salatut kirjeet paljastavat Eliel Saarisen tuntemattomaksi jääneen vaimon karmivan kohtalon. Jutussa on muun muassa hyvä kuva Olli Ehrstömin lasimaalauksesta, jonka kerrotaan liittyvän Mathildan tarinaan.

Jari Järvelä: Raiteet

 

Huh, mikä lukukokemus! Tuntuu, ettei oikein löydy sanoja eikä tiedä, mistä aloittaisi, kun haluaa kertoa Jari Järvelän historiallisesta romaanista Raiteet.

Ensinnäkin aihe, eli rautatiet, niiden historia ja vaikutus Suomen historian käänteissä, ei kuulosta kovin kiehtovalta, pikemminkin päinvastoin. Mutta Järvelä herättää aiheensa sellaiseen eloon, että aloin jo mielessäni hahmotella ensi kesäksi pientä kierrosta Kotkan ja Kouvolan suunnalla. Kierrokseen sisältyisivät ainakin käynnit Korian silloilla ja sekä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Muitakin kiinnostavia kohteita kirjan pohjalta olisi, mutta valitettavasti kaikkiin niihin ei liene suomalaisilla pääsyä enää omana elinaikanani.

Toiseksi romaanin teemaksi nousee tavallisten suomalaisten karu kohtalo lähihistorian pahimmissa kriiseissä. Kolmeen osaan jakautuvan romaanin ajalliset miljööt ovat nälkävuosi 1868, kevät 1918 ja jatkosodan ajan kesä 1944. Jo tämän luettelo tuntuu musertavalta. Kurjuutta ja kuolemaa on tarjolla kyllin. Mutta jälleen tämänkin Järvelä onnistuu kääntämään koskettavaksi ja vaikuttavaksi tarinaksi. Kaikkiin kolmeen tarinaan liittyy myös pieni toivonkipinä, yhdistäähän niitä sukupolvien ketju. Aina joku kuitenkin selviytyy ja elämä jatkuu.

Kun maailma palaa, tai raunioiden tuhkat savuavat, antaa toivoa se, ettei ole yksin.

Ensimmäisessä osassa, joka siis ajoittuu vuoteen 1868, kertojana on Ilmar-niminen teini-ikäinen poika. Ilmar ja hänen pikkusiskonsa Amanda ovat ainoat, jotka selvisivät heidän perheestään hengissä. Isä ja äiti sekä pikkusisarukset kuolivat kotona nälkään. Ilmar ja Amanda ovat lähteneet maantielle ja pyrkivät kohti ratatyömaata, jossa työtä vastaan saa ruokaa. Matkan varrella maantienlaidan ruumiskasasta heidän joukkoonsa lyöttäytyy koko perheensä menettänyt August.

Raihnainen ja nälän miltei hengiltä riuduttama kolmikko hyväksytään hätäaputyömaalle juuri ja juuri, mutta se koituu heidän pelastuksekseen. Ärhäkkäluonteinen, älykäs ja aikaansaava Amanda-sisko värvätään pian räjäytysryhmään panostajan apulaiseksi.

Olosuhteet työmaalla ovat kammottavat, ja väkeä kuolee tasaiseen tahtiin nälän, kylmyyden ja ankaran ruumiillisen työn aiheuttamiin sairauksiin, rasitukseen ja tapaturmiin. Ruumiit haudataan ratapohjaan ja -penkkaan. Ei siis ihme, että Riihimäki-Pietari-rataa kutsutaan kansan suussa näinäkin päivinä luuradaksi ja nälkäradaksi.

Toinen näkökulma ensimmäisessä osassa on lehtimies Mathias Mattsonin. Mies värvätään raportoimaan myönteisesti rataprojektista, mikä ei ole aivan helppo tehtävä. Mathias unelmoi kirjailijan urasta, ja hänellä onkin työn alla ’Kiskojen kreivi’ -niminen romaanikäsikirjoitus, jossa hän itse on ylivertaisen sankarin roolissa. Häneltä jää tarinaan käsikirjoituksen lisäksi kultakuorinen taskukello, johon on kaiverrettu nimikirjaimet MM. Amandan tulkinnan mukaan se tarkoittaa Maailman Murenemista, hänen lapsenlapsenlapsensa tulkitsee kirjainten merkitsevän Maailmanmestaria.

Paremman väen vierailut ratatyömaalla näyttävät karmealla tavalla kontrastin hyvä- ja huono-osaisten välillä. Mattson haluaa antaa hätäaputöissä raataville mahdollisuuden sivistää itseään ja tuottaa paikalle kärryllisen vanhoja sanomalehtiä. Työläiset osaavat toki lahjan hyödyntää…

Toisessa osuudessa minäkertoja on Amandan tyttärentytär, joka on värväytynyt punaisten puolen armeijaan ja päätynyt panssarijuna kakkosen kuularuiskuampujaksi. Panssarijuna kakkosen kotipaikka on Kouvolan asema, ja siellä oltaessa Amanda asuu isoäitinsä ja kolmivuotiaan Voitto-poikansa kanssa pienessä mökissä. Samassa junassa sanitäärinä työskentelee Tekla, jonka kanssa Amanda ystävystyy kevätkuukausien aikana. Naisten välillä tuntuisi väreilevän vähän vakavampiakin tunteita, mutta suhde ei sodan melskeissä ehdi kunnolla kehittyä. Panssarijunan katolta konekivääriampujan silmin katsottuna sota näyttää sekasortoiselta ja absurdilta tapahtumasarjalta, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Teklan ja Amandan tiet eroavat Kotkassa ratapihalla, kun punaisten armeija ja pakolaiset saarretaan kaikista suunnista.

Kolmannessa osassa tavataan Amandan poika Voitto jatkosodan viimeisenä kesänä 1944 jokseenkin omituisessa paikassa. Voitto on saanut talvisodassa polveensa kranaatinsirpaleen, eikä jalka enää toimi entiseen tapaan. Sotavamma on vienyt mennessään unelman urheilu-urasta, mutta nyt miehellä on uusi tavoite. Hän haluaa menestyskirjailijaksi. Sillä uralla alkuun saa luvan auttaa eräs tietty keskeneräinen käsikirjoitus.  

Sotavammoistaan huolimatta Voitto kutsutaan palvelukseen myös jatkosodan aikana. Hän päätyy erinäisten vaiheiden jälkeen Muurmannin radan seisakevahdiksi Aunukseen. Alkuun hän on metsän keskellä sijaitsevalla seisakkeella yksin, sitten sinne komennetaan hänen avukseen eksentrinen Hesekiel, joka alkaa kunnostaa tallissa paikoilleen lahonnutta vanhaa höyryveturia eikä juurikaan piittaa niistä tehtävistä, joita Voitto hänelle yrittää määrätä.

Tunnelma erämaassa junaradan kupeessa on aavemainen ja käy yhä painostavammaksi kesän edetessä. Ohikulkevat junat eivät juurikaan helpota tilannetta. Kesä 1944 on helteinen, ja kaukaisuudesta kuuluu jylinää, josta ei ota selvää, onko se ukkosta vai tykistöammuntaa. Kenties molempia. Lopulta seisakkeelta kuitenkin tulee lähtö, eikä suinkaan sellaisella tavalla, jota Voitto on ajatellut.

Kirjan lopussa on vielä kirjailijan usean sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän kertoo romaanin synnystä. Osa ideoista on muhinut kirjailijan mielessä vuosikymmeniä, varhaisimmat kysymykset ja ihmettelyt aivan lapsuudesta asti. Kun tietoa on ajan mittaan kertynyt eri lähteistä, ei ole enää mieltä yrittää laatia kattavaa lähdeluetteloa. Sen sijaan Järvelä mainitsee muutaman tuoreehkon tietoteoksen, joita hän on lukenut antaumuksella. Tarinat olennaisimpien ideoiden taustoista ovat yhtä kiehtovia kuin itse romaanin tarinatkin. Kiitos siis tästäkin teoksen osuudesta!

On vaikea sanoa, mikä osa romaanista on vaikuttavin. Kaikki ovat omalla tavallaan koskettavia ja raastavia. Mutta jos olisi pakko valita, on vuoden 1868 osuus julmuudessaan pahin ja toisaalta myös kiinnostavin. Julmuutta korostaa lasten osuus tapahtumissa. Kiinnostava jakso on, koska sain siitä valtavasti uutta tietoa tai ainakin lisätietoa.

Olen totta kai tiennyt, että valtio rakensi rautatietä Helsingin ja Pietarin välille juuri 1860-luvun lopulla eli samaan aikaan, kun Suomessa vallitsi ankara nälänhätä. Aika näkyy Suomen väestönkehityskäyrässäkin poikkeuksellisena kuoppana. Mutta Raiteet-romaanissa kuvattu valtava työmaa ei ole mikään hyväntekeväisyysprojekti vaan käytännössä pakkotyöleiri, jossa teetettiin raskasta ruumiillista työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä käsittämättömän alkeellisissa oloissa. Vartijat ja aidat puuttuivat, mutta käytännössä ihmisillä ei ollut vaihtoehtoa. Jos työmaalta lähti, ei ollut paikkaa, minne mennä tai mistä saisi ruokaa.

Nälkävuosiin en ole kovinkaan usein suomalaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Aki Ollikaisen Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti karun tarinan nälkävuosien ajalta, mutta muuten se on jäänyt vähäisehkölle huomiolle traagisuudestaan huolimatta. Mutta vuonna 2025 Raiteet on jo kolmas uutuusteos, jossa siitä kirjoitetaan. Nälkävuodet ovat mukana Maria Piponiuksesta ja Elias Lönnrotista kertovassa Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaanissa, samoin Antti Heikkisen Rautavaara-romaanissa (tosin ilmestynyt v. 2024), jossa nälkävuodet kurittavat kovalla kädellä juuri syntymässä olevaa kuntaa ja sen asukkaita.

Kansalaissodan ajan kauheuksista olen sen sijaan lukenut mielestäni paljonkin, mutta panssarijunista ja niiden käytöstä en muista ennen lukeneeni. Kansalaissodan naissotilaat kiinnostavat myös, vaikka heistä on viime aikoina kirjoitettukin. Samoin jatkosodasta Järvelä on rautatieaiheen avulla löytänyt jälleen uutta näkökulmaa. Sota on monikasvoinen hirviö, joka muuntuu yhä uusiin ilmenemismuotoihin.

Olen kiitollinen, että Jari Järvelä kirjoitti tämän teoksen ja että sain sen lukea. Raiteet luettuaan todellakin katsoo Suomen valtasuonistoa eli rataverkkoa uusin silmin. On hyvä välillä pysähtyä miettimään, millaisin uhrauksin ja millä hinnalla hyvinvointimme on aikanaan rakennettu. Radan kolke saa korvissa uudenlaisen kaiun.

Jari Järvelä: Raiteet
Tammi 2025. 479 s.

Arvostelukappale.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.