Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hiltunen Pekka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hiltunen Pekka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pekka Hiltunen: Varo minua



Olen vilpittömän iloinen Pekka Hiltusen Studio-sarjan sekä kotimaisesta että kansainvälisestä menestyksestä. Yhtä vilpittömästi haluaisin myös itse tempautua sarjan pauloihin. Olen totisesti yrittänyt. Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) jätti minut ristiriitaisiin mutta kuitenkin odottaviin tunnelmiin, mutta Sysipimeä (WSOY, 2012) jäi poikkeuksellisesti kesken.

”Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan”, olen todennut sarjan kahta ensimmäistä osaa (tai siis ensimmäistä ja toisen alkua) pohtiessani. Olen todella harmissani, että joudun toistamaan tuon ajatuksen myös kolmannen Studio-trillerin Varo minua yhteydessä. Jollen olisi sitoutunut lukemiseen palkintoraatilaisuuden kautta, olisin todennäköisesti jättänyt tämänkin teoksen kesken.

Hiltunen on näet uskollinen omalle tyylilleen ja toistaa tässä kolmannessa osassa kaikki ne piirteet, joista en aikaisempien kirjojen osalta pitänyt. Tämä on toki hyväksyttävää ja ihan kunnioitettavaakin. Kirjat ovat löytäneet lukijansa ja ne ovat monin tavoin kiiteltyjä, Johtolanka-palkintokin napsahti aloitusosasta. Miksi siis muuttaa tyyliä? Ei miksikään, tietenkään, mutta loogista siis on, että minä en vieläkään päässyt studiolaisten menoon sisälle. Lasiseinä on ja pysyy välissämme.

Olen moittinut kustantajaa Sysipimeän liian pienestä fontista. Tästä vaivasta on Varo minua -kirjassa onneksi päästy, mikä tietysti näkyy muhkeampana sivumääränä: 446 sivua. Tästä tosin noin kolmannes olisi ollut karsittavissa. Hiltunen nimittäin pelaa jälleen riskillä. Kirjan alusta noin 150 sivua on hidasta, rohkenen sanoa pitkäpiimäistä, aiheeseen johdattelua, jonka kuluessa ei tapahdu oikeastaan mitään. Liaa ja Maria ei juurikaan lukijalle esitellä, vaan luotetaan siihen, että he jo ovat tuttuja. Toki kirjan voi täysin itsenäisenäkin teoksena lukea, mutta aiempien osien lukeneille mukaan pääsy lienee helpompaa. Samalla Hiltunen joutuu varomaan, ettei liikaa paljastaisi aiempien kirjojen juonista.

Tässäkin osassa erillisiä juonilinjoja on kaksi. Toinen, jännittävämpi (oikeastaan jopa kammottava) liittyy Lian henkilökohtaiseen menneisyyteen. Toista juonilinjaa hoitelee Mari muiden studiolaistensa kanssa. Tämä on monipolvinen ja paikoin sekavahko ja perusteluiltaan ontuva puoli kirjassa. Studion toiminta on herättänyt turhan kovaa kiinnostusta Lontoon poliisin rikosylikomisario Peter Gerrishissä. Jopa pakkomielteisen tiukkana tutkijana tunnetun Gerrishin kiinnostus on kaikkea muuta kuin toivottavaa, ja Mari päättää selvittää miehen heikot kohdat saadakseen tämän tutkimukset herpaantumaan.

Poliisimiehen toimien penkominen johdattaa Studion nopeasti pahamaineisen katujengin KFM:n jäljille. Kill for Money -jengi on kerännyt mainetta nopealla laajenemisellaan ja ilkeällä menetelmällään pakottaa kuolemaan tuomittu vastustajansa soittamaan viimeisen puhelunsa läheisimmälle ihmiselleen. Puhelun kuluessa tuomittu ammutaan. Jengiä johtaa sisaruspari Jay Jay ja Janice. Miksi jengi ei kuitenkaan ole kostanut Janicen taannoista joukkoraiskausta? Mitä jengi suunnittelee naapurijengin alueen autioon taloon? Marin erikoisille taidoille, rahoille ja alaisille on jälleen kysyntää.

Keskeltä Varo minua on jännittävä, hetkittäin jopa piinaava. Kumpikin juonilinja kokee kliimaksinsa kuitenkin hyvissä ajoin ennen kirjan loppua, joka jälleen on pitkähköä loiventelua. Kummassakin juonilinjassa olisi mainiot ainekset oman trillerin kirjoittamiseen, enkä aivan ymmärrä, miksi ne on nivottu yhteen kirjaan niin, ettei kumpikaan oikein pääse kunnolla syvenemään ja siten oikeuksiinsa. Marin tai Lian kanssa en vieläkään päässyt läheiseksi.

Lontoon perinpohjainen tuntemus, kiinnostus historiaan ja arkkitehtuuriin sekä nykyteknologiaan sen sijaan paistavat jälleen hyvällä tapaa läpi kirjasta.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY 2015. 446 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

torstai 6. syyskuuta 2012

Miksi Sysipimeä jäi kesken




Viime syksynä luin Imagen toimittaja Pekka Hiltusen esikoisromaanin Vilpittömästi sinun lievähköjen ennakko-odotusten rasittamana. Listasin arvioni loppuun ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen kirjan plussia ja miinuksia. Loppuun vielä olen todennut, että aion lukea myös seuraavan osan sarjasta. Kun sitten Vilpittömästi sinun vielä sai Vuodenjohtolanka -palkinnonkin, olin tyytyväinen, että kirja oli jo luettujen listalla ja jäin odottelemaan jatkoa.

Trilogiaksi suunnitellun sarjan kakkososa Sysipimeä ilmestyi tänä syksynä. Jollakin tavalla innostukseni (joka siis ei ollut alussakaan kovin suurta) oli lähes vuoden aikana laimennut, ja ajattelin jo jättäväni tämän kakkosen suosiolla jollei nyt väliin niin ainakin myöhemmäksi. Sitten Hesarin arvio oli suorastaan suopea. Ehkä sittenkin kannattaisi lukea? Kun kirjastokäynnillä huomasin kirjan odottelevan uutuushyllyllä, päätin ottaa sen mukaan ja ainakin kokeilla. Laina-aika on kaksi viikkoa, joten heti sitten tuumasta toimeen, vaikka kirjapinot ovatkin hengenvaarallisen korkeita.

Vilpittömästi sinun ilmestyi Gummeruksen kustantamana, mutta Sysipimeä on WSOY:n kirja. Nykyaikaista menoa, eli kirjailija on oitis vaihtanut kustantajaa. Miksiköhän? Kirja on ulkoasultaan aika toisenlainen kuin aloitusosa. Nyt kansiaihe viittaa jotenkin mystiikkaan, kenties jopa fantasiaan kaupungin utuisen silhuetin ansiosta. Kannella ei nyt kuitenkaan minun kohdallani ollut vaikutusta lukupäätökseen. Sen sijaan kesken jäämiseen vaikutti tekstin kirjasinkoko, joka on erittäin pieni. Ymmärrän, että pokkareihin painetaan välillä teksti pienellä, jotta sivumäärä pysyisi kurissa. Kovakantisen kirjan kohdalla ihmettelen ratkaisua, varsinkin, kun sivumäärä on maltillinen, 362. Liian pieni teksti tekee itse lukemisesta raskaan suorituksen.

Jätin siis Sysipimeän kesken. En siksi arvioi tai esittele tässä kirjoituksessani kokonaisteosta vaan vain sen ensimmäisiä 62 sivua. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä, tiivistää Hanna Kirjainten virrassa. Hanna oli väärä lukija Klaukkalalle, eikä chick lit -genre ole muutenkaan hänen omintaan. Miksi sitten Sysipimeä ei sopinut minulle, vaikka dekkarit ovat juuri sitä omintani?

Vaikea sanoa. Kun arvioin edellistä osaa, moitin erityisesti alun pitkäveteisyyttä. Yli sata sivua kirjan alussa olivat pakkopullaa, ennen kuin juoni alkoi vetää. Se ei lähtenyt vetämään tässä kakkososassa ainakaan ennen sivua 62, jota pidemmälle en siis lukenut. Monenlaista kyllä tapahtuu, mutta ei mitään, mikä todella herättäisi halun lukea pidemmälle. Hiltunen on media-ammattilainen, ja alan asiantuntijuus paistaa kyllä hyvällä tavalla läpi kirjan alkusivuilla. Kritisoidaan median sensaatiohakuisuutta, sitä, kuinka helposti voi nykyään pilata julkisuuden henkilön elämän ja uran perättömällä huhulla, miten nettiin voidaan syöttää vihamateriaalia jne. Ajankohtaisia, tosia, pelottavia aiheita. Mutta silti Hiltusen tapa kertoa niistä jätti minut kylmäksi. Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan.

VS:n esittelyyn kirjoitin pitkän kappaleen, jossa esittelen päähenkilöt, suomalaistaustaiset Marin ja Lian sekä Studion toiminnan. Voisin sen kopioida tähän suoraan, sillä kaikki kertomani on toistettu Sysipimeän alussa. Mitään uutta ei ole lisätty. Marin ja Lian suomalaisuutta on koetettu alleviivata kertomalla, että heidän vierasperäiset nimensä kiinnittävät huomiota, että he juovat paljon kahvia ja että he välillä juovat itsensä kunnolla humalaan. Kuinka omaperäiseltä nämä seikat oikeasti tuntuvat Lontoossa nykypäivänä?

Henkilökuvauksen pinnallisuus ja yksiulotteisuus lieneekin keskeinen syy siihen, että Hiltusen tyyli ei minuun pure. Mari on suorastaan epämiellyttävän kova ja kylmä, eikä Liastakaan saa oikein otetta. Hän ei kiinnosta minua eikä mikään hänessä oikein vetoa minuun. Harmi, sillä ainekset kiinnostaviin henkilöihin ovat kyllä olemassa.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun


Tämän kirjan omistajaksi tulin syksyllä PEKKin kautta. Muistan hieman hämmästyneeni, kun avasin paketin. Kirja vaikutti aika erilaiselta kuin aiemmat PEKKin lähettämät. Jotenkin…kaupallisemmalta? Trillerit ovat kyllä mielilukemistani, mutta tämä jäi hyllyyn odottamaan vuoroaan. Aika pian alkoi putkahdella blogiarvioitakin, mm. Jenni, Miia ja Salla ovat tästä kirjoittaneet. Muitakin löytyy googlettamalla. Lisää painoarvoa kirja sai, kun se valittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi, vaikka voittoa ei irronnutkaan.

Jonkinlaista odotushorisonttia oli siis kirjalle alkanut hahmottua mielessäni. Vaikka välttelen blogikirjoituksia, joissa kerrotaan lukulistallani päällimmäisinä olevista kirjoista, olin kuitenkin jostakin ymmärtänyt, että Hiltunen on suunnitellut tästä sarjaa. Tämä oli hyvä tietää ja muistaa lukiessaan. Ei siis ollutkaan vielä tarkoitus kokonaan tyhjentää pajatsoa. Henkilöistä saadaan varmaan jatkossa tietää lisää. He ehkä vielä kehittyvät?

Tuolta PEKKin etusivulta pääsee lukemaan Hiltusen kirjan takakansitekstin, jossa esitellään kirjan lähtöasetelma. Päähenkilö Lia Pajala on muuttanut joitakin vuosia aiemmin Lontooseen. Taitava graafikko on päässyt pienen mutta maineikkaan Level-nimisen viikkolehden taittajaksi. Yksityiselämä on ankeahkoa. Lia on arka päästämään ketään lähelleen. Menneisyydessä Suomessa on tapahtunut jotakin, joka saa Lian varovaiseksi. Pienen kellariasunnon ikkunasta näkyy vastapäisen kirkon puistoon, johon on pelastettu hylättyjä patsaita. Niille Lia puhuu pahimmat murheensa. Sitten Lia tapaa toisen nuoren suomalaisnaisen Marin. Mari on erikoinen ihminen, jolla on harvinainen kyky lukea toisia ihmisiä, tavallaan aistia näiden tunteet ja ajatuksetkin. Merkillisen kykynsä ansiosta Mari tietää kohtaamistaan ihmisistä joskus liikaakin. Lia pääsee mukaan Marin yrityksen, Studion toimintaan. Studio on outo firma, joka ”korjaa” asioita. Lia saa esimakua Studion toiminasta seuratessaan, miten Mari väkensä kanssa laittaa suuren puhelinoperaattorin polvilleen.

Heti kirjan ensisivuilla Lia joutuu kosketuksiin Lontoota ja koko Britanniaa järkyttävän rikoksen kanssa. Cityn jalkakäytävälle on pysäköity varastettu Volvo, jonka takaluukussa on kammottavalla tavalla surmatun naisen jäännökset. Nainen on ammuttu ja sitten hänen ylitseen on ajettu katujyrällä. Lopputulos on lapioitu autoon ja tuotu näytteille. Lia ohittaa paikan bussilla, kun on menossa työpaikalleen. Kammottava rikos puhuttelee Liaa poikkeuksellisesti. Hän seuraa median uutisointia tiiviisti, eikä ajatus murhatusta naisesta jätä häntä rauhaan.

Sitten Lia tapaa Marin. Mari houkuttelee Lian mukaan suunnittelemaansa operaatioon. Tarkoitus on torpedoida rasistisen populistipuolueen nousu paljastamalla sen vetovoimaisen johtajan taustasta jotakin. Lia pestautuu vapaaehtoistyöhön pienen puolueen toimistoon. Pian alkaakin raskauttavaa aineistoa löytyä. Vastapalvelukseksi Lia vaatii, että Mari alkaa tutkia jyrätyn naisen kohtaloa. Poliisi kun ei tunnu etenevän.

Näitä kahta juonikuviota Hiltunen kuljettaa kirjassa rinnakkain (ja ne eivät onneksi kohtaa). Hiltusella on takanaan vahva toimittajatausta, mikä näkyy sujuvana, napakkana tyylinä. Kirjan ja koko sarjan perusidea on kuitenkin sen verran erikoinen, että tapahtumien pohjustus vie luvattoman kauan. Toistasataa sivua kahlasin alkua jokseenkin pitkästyneenä. Marin kykyjen ja Studion idea tuntuivat turhan epärealistisilta, eikä Liakaan vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Mutta kun toiminnan aika lopulta tulee, Hiltunen kirjoittaa koukuttavan jännittävästi. Omakin sydän alkaa pamppailla, kun Lia pakenee henkensä edestä Lontoon metrossa. En kuitenkaan voi olla nyrpistämättä nenääni sille, että Mari tunnistaa koko Englannin etsityimmän rikollisen vain katsomalla tätä silmiin.

Alku on siis hidas. Valitettavasti loppua vaivaa hieman sama ongelma. Kun Lia ja Mari ovat saaneet selville jyrätyn naisen murhaajan ja selvitettyä koko vyyhdin enemmän tai vähemmän tyydyttävästi, on poliitikon ongelma jonkinlainen antikliimaksi. En oikein tiedä, millaisia neuvoja Hiltuselle olisi voinut antaa. Ehkä tiukempaa rajaamista? Miksi kirjassa pitää olla kaksi pääjuonta omintakeisen perusidean lisäksi?

Kirjasta on siis vaikea tehdä yhteenvetoa. Mutta koetetaanpa.

Plussat:

-          naiset päähenkilöinä miehen kirjoittamassa kirjassa
-          suomalaisuuden vahva läsnäolo kansainvälisen tyylin trillerissä
-          Lontoo tapahtumapaikkana kuvattu kiinnostavasti
-          toimintakohtaukset jännittäviä
-          ajankohtaiset teemat
-          sarja: lisää odotettavissa

Miinukset:

-          epäuskottava perusidea
-          junnaava alku
-          lässähtävä loppu

Kylläpä miinuslista vaikuttaa murhaavalta! Mutta kokonaisuus jää kyllä plussan puolelle. Ehdottomasti aioin lukea Hiltusen seuraavankin jännärin.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus 2011. 424 s.


Lukunäytteen kirjasta voi ladata täältä.