maanantai 20. maaliskuuta 2023

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

 


Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee -dekkarisarjassa on nyt kuusi osaa, kun uutukainen Luolamiehen mysteeri ilmestyi alkuvuodesta. En ole ennen Luolamiehen mysteeriä tullut lukeneeksi ainuttakaan sarjan dekkaria, vaikka olen sitä kyllä pitänyt silmällä ja kustantamo on ilahduttanut minua ainakin muutamalla arvostelukappaleella vuosien varrella.

Voin paljastaa tässä syynkin tarttumattomuuteeni. Sain nimittäin Maakellarin arvoituksen käsiini siinä vaiheessa, kun olin vielä toipumassa kaksivuotisesta Johtolanka-palkintoraadin jäsenyydestäni. Tilanne ei ollut kovin suotuisa, voin sen näin jälkikäteen tunnustaa. Olin saanut yliannostuksen kotimaisista dekkareista. Jos uusi dekkari ei tuolloin osannut myydä itseään minulle kolmen ensimmäisen sivun aikana, se palasi armotta hyllyyn. Näin kävi paitsi Maakellarin arvoitukselle, myös muun muassa Marko Kilven Undertaker-sarjan aloitusosalle Kuolemantuomio.  

Sarjan kyytiin hyppääminen onnistui mielestäni vallan mainiosti tästä kuudennestakin osasta. Sen perusteella Aarnipuro kirjoittaa leppoisahkoa ja suoraviivaista dekkaria, jossa alussa on tapahtunut rikos, jota sitten selvittelevät niin Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikonen kuin Helsingin poliisitkin komean ja sympaattisen komisario Anton Koivusen johdolla.

Rikostutkinnan lomassa on runsaasti Kaarinan arjen kuvailua. Viisikymppinen Kaarina on naimisissa rakennusalalla työskentelevän Jarin kanssa ja pariskunnalla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä keikkuvaa lasta sekä kaksi pientä koiraa. Kaarina on hiljattain sairastanut rintasyövän, mutta on nyt palannut töihin Viikko-lehteen. Media-alaan siis kurkistetaan sisältä päin. Meno lehdessä vaikuttaa melko hurjalta, eikä nykyteknologiaa lähinnä vastustanut Kaarina oikein tunne oloaan mukavaksi. Uusi esihenkilö on varsinainen lohikäärme.

Kaarinalla on kuitenkin oivallinen uutisnenä, hyvä työtiimi ja ennen kaikkea loistavat verkostot. Niistä on Luolamiehen mysteerissäkin moneen otteeseen arvaamatonta hyötyä. Vinkin Vartiokylän Linnavuoren luolasta kuoliaaksi ammutusta miehestä Kaarina saa omalta kampaajaltaan. Tämän alakouluikäinen poika on kaverinsa kanssa vahingossa löytynyt ruumiin, ja nyt äiti pyytää Kaarinalta vinkkiä, kenen puoleen kääntyä pojan psyyken suojaamiseksi. Kaarina neuvoo ystäväänsä mutta hälyttää myös työkaverinsa oitis juttukeikalle. Heillä on skuuppi!

Poliisilla on hyvin vähän mihin tarttua. Miksi vähän epämääräinen rakennusyrittäjä on ammuttu syrjäisessä luolassa? Johtolankoja on tuskastuttavan vähän, mutta sitkeän perustyön tuloksena aina jotain pientä löytyy. Lisäapua tulee tapauksen kimpussa häärivältä Kaarinaltakin, vaikka lohikäärme ei sitä hänelle annakaan. Sen sijaan Kaarina joutuu tekemään juttua tyhjäpäiseltä vaikuttavasta somejulkkiksesta. Mutta kuinka ollakaan, sekin tehtävä on lopulta ihan hyödyllinen rikosjutun kannalta.

Aarnipuro ei mässäile verellä ja suolenpätkillä. Uhri on tapettu, mutta itse tappoa ei kuvata eikä sen fyysisiä seurauksiakaan kuin aivan ylimalkaisesti. Arvoitusta ratkotaan ihmisiä jututtamalla ja yksityiskohtia yhdistelemällä. Tämä ja runsaan muun arjen kuvauksen perusteella kyseessä on siis leppoisa cozy mystery -tyyppinen dekkari. Kyse ei ole jännityksestä, vaan viihdyttävästä tarinasta.

Annan pisteitä myöhäiskeski-ikäisistä päähenkilöistä. Kaarina on vähän päälle viisikymppinen, Anton Koivunen mielestäni noin kuusikymppinen. Nuorempaakin väkeä on tietysti mukana, mutta Kaarina ja Anton ovat keskeisimmät. Heillä on kummallakin tahollaan kukoistava parisuhde, johon kuuluu myös kuumottavaa seksiä. Anton on ollut piintynyt poikamies, mutta nyt hän on löytänyt rinnalleen ihanan naisen. Romantiikkaa on siis ilmassa, samoin ripaus erotiikkaa. Juuri sopivasti, sanoisin.

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri
CrimeTime 2023. 349 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarja:
Maakellarin salaisuus
Ikäneidon testamentti
Syöpälääkärin kuolema
Ottopojan kohtalo
Surmamäen kirous
Luolamiehen mysteeri

torstai 16. maaliskuuta 2023

Simone Buchholz: Hotel Cartagena




”Alkujaan tarkoitukseni oli suomentaa koko sarja järjestyksessä. Kun olin jo ostanut Revolverisydämen käännösoikeudet, lähestyi saksalaiskustantaja minua ja kysyi, olisiko mahdollista kääntää seuraavaksi sarjan kuudes osa. Kirjailijan kanssa oli näet sovittu aiempien osien uudelleenjulkaisusta editoituina laitoksina, ja mahdolliset käännökset haluttiin tehtävän aikanaan niiden pohjalta. Useimmissa muissa maissa käännökset on aloitettu vasta kuudennesta osasta.


Suostuin ehdotukseen, ja näin jälkikäteen ajateltuna päätös oli oikea.
Krokotiiliyö on Simone Buchholzin läpimurtoteos ja palkittu Saksan dekkaripalkinnolla. Meriitit edesauttoivat, että kirja noteerattiin valtamedioissa, ja nuo positiiviset arviot olivat markkinoinnillisesti Huipulle todella tärkeitä. Niiden vaikutus on pitkälti varmistanut sen, että olen ylipäätään pystynyt jatkamaan sarjan julkaisua.”

Näin avautui Kustantamo Huipun takana uurastava kustantaja ja kääntäjä Anne Kilpi kustantamonsa Instagram-tilillä noin viikko sitten. Kyse on siis Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin hampurilaissyyttäjä Chastity Rileystä kertovasta dekkarisarjasta, jossa on toistaiseksi ilmestynyt yhdeksän osaa, mutta johon ymmärtääkseni on vielä tulossa yksi osa jossain vaiheessa.

Kustantamo Huipun idea on suomentaa laadukasta saksankielistä kirjallisuutta. Meidän suomalaisten dekkarifanien onni on ollut, että dekkarit ovat myös Anne Kilven sydäntä lähellä. Hänen työnsä ansiosta Buchholzin ja Veit Heinichenin dekkareita on nyt luettavissa myös suomeksi.

Buchholzin Hamburg Noir -sarja tosin on paljon enemmänkin kuin ’vain’ dekkarisarja. Intohimoisena dekkarifanina ja genren tulisieluisena puolustajana vähän sattuu näin sanoa, mutta totuutta on paha lähteä kieltämään. Buchholzin kieli ja tyyli ovat hiotun niukkoja ja taloudellisia. Selittelyä tai kuvailua kirjoissa on äärimmäisen vähän, mutta silti tarinat ovat täysiä. Hampurin Sankt Pauli on loistava miljöö rosoisille, paikoin raaoille ja hurjillekin rikostarinoille.

Rosoinen on Buchholzin päähenkilö Chas Rileykin. Nelikymppinen nainen ei kumartele sen pahemmin pomojaan kuin yleisiä moraalisääntöjäkään. Sydän on välillä karrella, mutta sitä ei näytetä kenellekään. Kunnon kännit ovat paras lääke vaivaan kuin vaivaan. Chas saapastelee miesten sydänten yli buutseillaan juurikaan sivuilleen vilkuilematta. Parasta on notkua ystävien kanssa epäilyttävissä baareissa aamuyöhön, kun ensin on huudettu kurkut käheiksi paikallisessa futismatsissa. Kuka voisi olla pitämättä tällaisesta dekkarisankarittaresta?

Sarjan yhdeksäs osa Hotel Cartagena ilmestyi Saksassa vuonna 2019 ja suomeksi vuonna 2022. Kyse on panttivankidraamasta, jonka keskelle Chastity ja hänen lähimmät työtoverinsa ja ystävänsä vahingossa joutuvat. Joukko on juhlimassa syntymäpäiviä hampurilaisen hotellin kattokerroksessa sijaitsevassa baarissa, johon kesken kaiken hyökkää joukko aseistettuja miehiä. Chastitylla on muitakin ongelmia kuin terroristit, ja tilanne on todella täpärä monella tapaa.

Tämän rinnalla kulkee toinen tarina, joka alkaa 1980-luvulta. Yhdeksäntoistavuotias Henning saa tarpeekseen surkeasta elämästään Hampurissa ja pestautuu Etelä-Amerikkaan suuntaavaan laivaan. Uusi elämä Kolumbiassa alkaa mukavasti, mutta hyviä vuosia ei ehdi kertyä montakaan, ennen kuin Henning värvätään huumekartelliin. Hänen tehtävänsä on järjestää kartellille kontaktit Saksassa kokaiinin salakuljetusta ja kauppaa varten. Vähitellen lukijalle alkaa hahmottua, miten tarinat aikanaan yhdistyvät.

Juoni ei siis ole kovinkaan perinteinen dekkarijuoni, vaan pikemminkin se on lainattu trilleriltä. Vaikka Hotel Cartagenassakin on toimintaa itse asiassa aika paljonkin, se ei silti ole perinteinen trillerikään. Se on taiten kirjoitettu kaunokirjallinen romaani, jossa on mukana virkavaltaa ja rikollisia ja jossa tapahtuu koko joukko rikoksia.

Buchholz kuvaa Hampuria ja sen väheksyttyä satamanseutua sekä elämän kolhimia henkilöitään rakastavasti ja arvostaen, kuin kertoen hyvistä ystävistään. Suosittelen Hotel Cartagenaa ja koko sarjaa lämpimästi niin dekkarifaneille kuin niillekin lukijoille, jotka eivät yleensä dekkareihin tartu. Lukemisjärjestys on mielestäni vapaa.

Mutta millaista on suomentaa ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta? Ei kovin ruusuista ainakaan Anne Kilven mukaan. Lainaan tähän vielä hänen Instagram-julkaisunsa lopun:

”Vielä tuolloin elättelin toiveita, että voisin mahdollisesti jossain vaiheessa suomentaa myös väliosat. Tilanteet ovat sittemmin kuitenkin muuttuneet. Dekkareille on tällä hetkellä todella vaikea saada käännöstukea, ja tämä on yksi keskeinen syy, miksi Chas Riley -sarjan seuraava suomennos (ja samalla sarjan päätösosa) ei ilmesty vielä tänä vuonna vaan joskus myöhemmin - sen eteen ainakin parhaani teen.

Oma näkemykseni nykytiedoilla on se, että jos olisin jatkanut suomennoksia järjestyksessä, olisin jo joutunut luovuttamaan.

Olen suunnattoman iloinen Chas Riley -dekkareiden saamasta positiivisesta huomiosta ja ymmärrän puuttuvien osien aiheuttaman harmituksen täysin.
Krokotiiliyön takaumat kuitenkin onneksi paikkaavat aukkoja, joita neljän osan väliin jäämisestä väistämättä jää. Krokotiiliyössä Simone Buchholzin kerronta on lisäksi hioutunut siihen timanttiseen terään, jolla hän on saanut lukuisat palkintonsa.”

Miten sitten voimme parhaiten osoittaa tukemme vaikkapa Kustantamo Huipulle, tuolle pikkiriikkiselle laatukustantamolle? Tietysti lukemalla, kuuntelemalla, ostamalla ja lainaamalla sen kustantamia teoksia. Sekä tietysti vinkkaamalla niistä kavereille!

Simone Buchholz: Hotel Cartagena (Hotel Cartagena)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 281 s.
Kansi Taina Värri.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Suomennetut Chastity Riley -sarjan teokset:

Revolverisydän
Krokotiiliyö
Verikuu
Mexikoring
Hotel Cartagena

tiistai 14. maaliskuuta 2023

Pauli Jokinen: Selli 88

 


Saimme tutustua Helsingin poliisin ensimmäiseen punikkirikostutkijaan Arpia Haahtiin Pauli Jokisen esikoisdekkarissa Jääleinikin kuolema viime vuonna. Ihan oikea ja edelleen ratkaisematon rikos Helsingin Punavuoressa v. 1932 käynnistää Jääleinikin kuoleman tapahtumat, mutta lopulta ollaan paljon monimutkaisempien ja vaarallisten kuvioiden äärellä. Arpia saa työparikseen äkeän ja vitivalkoisen etsivä Nestor Frantsilan, eikä yhteistyö käynnisty täysin yskimättä. Pian miehet kuitenkin huomaavat toinen toisensa ammattilaisiksi.

Jokisen toinen Arpia Haahti -dekkari Selli 88 ei ole varsinaisesti saanut innoitustaan tosielämän rikoksesta, mutta faktatieto senkin idean ytimessä on. 1910-luvulla syntynyt jääkäriliike tavoitteli Suomen itsenäisyyttä tarvittaessa voimakeinoin, mikä tietysti huolestutti Venäjää. Niinpä jääkäreitä yritettiin valvoa, vakoilla ja vangita kaikin keinoin. Merkittävä osa jääkäreistä sai sotilaskoulutuksen Saksassa, mutta kiinni jääneet suljettiin Pietarin pahamaineiseen Špalernajan vankilaan ja heitä kutsuttiin kalterijääkäreiksi.

Selli 88:n tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 loppusyksyyn ja Helsinkiin. Arpia Haahdin yksityiselämässä ei ole kehumista. Miehen työpaineiden takia perhe on hajonnut ja vaimo muuttanut pariskunnan pojan kanssa vanhempiensa luokse Siuntioon. Tilanne tuntuu olevan lopullisessa umpikujassa, ja Arpia yrittää hukuttaa murheensa miekkailuharrastukseensa ja työntekoon.

Työtä onkin tarjolla, sillä Helsingissä rötöksistä ei ole pulaa, mutta poliisin resursseista kyllä on. Frantsila on ottanut epämääräisen pituisen virkavapaan, ja uusi esimies määrää Arpialle työpariksi nuoren poliisikokelaan eli oman siskontyttönsä Jenny Katteluksen. Kaunis, iloinen ja sanavalmis flappertyttömäinen Jenny on käynyt Suomenlinnan poliisiopiston, mutta se ei vielä takaa työpaikkaa poliisivoimissa, ainakaan naiselle.

Jenny pääseekin pian harjoittelussaan mukaan tositoimiin, sillä Talin laukkakilpailujen jälkeen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kultakauppias Verner Alander ilmoitetaan kadonneeksi. Arpia ja Jenny ehtivät tuskin kirjata Alanderin vaimolta miehen tuntomerkit ylös, kun tämä jo löytyy oman liikkeensä takahuoneesta raa’asti murhattuna.

Pian poliisit yhdistävät Alanderin murhan ainakin kahteen toiseen tapaukseen. Kaikilla murhatuilla miehillä on samanlaiset omituiset arvet leuassa ja rinnassa, rinnan arpea peittävä kalteritatuointi sekä kultasormus. Lukijalla tietää, mikä miehiä yhdistää, mutta poliisilla sen selvittelyyn menee melko pitkään.

Pakkaa sekoittavat vielä niin etsivän keskuspoliisin etsivät johtajansa Esko Riekin käskyttäminä kuin venäläisetkin, joiden Suomen vakoiluorganisaatiota juuri vahvistetaan aktiivisesti. Meno Helsingin kaduilla ja kujilla on levotonta ja vaarallistakin.  

Selli 88 on jälleen taiten ja pieteetillä rakennettu historiallinen jännitysromaani, jossa poliisit ratkovat kimuranttia rikosvyyhteä käytettävissään olevin rajallisin keinoin. Teoksen perustunnelma on mustahko, eivätkä välähdykset Špalernajan kuulusteluhuoneen tapahtumista vuoden 1918 keväällä ole kovin mieltä ylentäviä. Synkillä ja pahoilla teoilla on seurauksensa tarinan nykyhetkessä, kuten lukija jo varsin varhaisessa vaiheessa päättelee. Sen sijaan murhaajan arvaamiseen lukijalle ei anneta työkaluja ennen kuin on aivan pakko. Sen suhteen saa hapuilla yhtä pimeässä kuin poliisin etsivätkin.

Sopivaa kepeyttä Jokinen on kirjoittanut tarinaan muun muassa Arpian vähän odottamattoman miekkailuharrastuksen avulla. Romanttiset kuviotkaan eivät mene ihan odotetuimman kaavan mukaan. Arpia on kovin perso kauniiden naisten perään, mutta saa yleensä lähinnä näpeilleen. Omien tunteiden setviminen ei ole helppoa karskille poliisimiehelle!

Pauli Jokinen: Selli 88
Myllylahti 2023. 280 s.
Kansi Kaisu Sandberg.


Arvostelukappale.


Arpia Haahti -sarja:

Jääleinikin kuolema
Selli 88 


maanantai 6. maaliskuuta 2023

Petja Lähde: Yksi neljästä

 


Poikkeuksellinen VAROITUS! Tämän jutun loppuosassa käsittelen dekkarin juoneen liittyviä kysymyksiä tavalla, joka todennäköisesti pilaa lukukokemuksen. Jos siis et ole kirjaa vielä lukenut, jätä juttuni loppuosa väliin. Tekstissä on vielä uusi varoitus, jotta tiedät lopettaa ajoissa.

*****

Näyttelijä, muusikko, ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija luetellaan Petja Lähteen ammateiksi kustantamoiden sivuilla. Lähde on julkaissut kaksi teosta WSOYn kautta, ja nyt ilmestyvän esikoisdekkarin julkaisee Gummerus.

Lähde ei siis ole aloittelija kirjallisella kentällä, vaikka esikoisdekkarista onkin kyse. Kustantaja kehaisee sivuillaan Lähteen Yksi neljästä -teosta kansainvälisen tason dekkariavaukseksi, ja kyse on samalla ajan tavan mukaan myös sarjan avaus eli Yksi neljästä on Terhi Nuora -sarjan aloitusosa.

Sarjan nimihenkilö Terhi Nuora on Helsingin väkivaltarikosyksikön vanhempi rikoskonstaapeli. Nuora on 47-vuotias ja asuu aikuisen nörttipoikansa Tanelin kanssa. Välit parikymppiseen Taneliin ovat huonot. Nuorukainen sulkeutuu omaan pelimaailmaansa yhä enemmän. Välejä kiristää myös kysymys pojan isästä, josta Terhi Nuora ei ole aikomuksistaan huolimatta pystynyt kertomaan pojalleen totuutta.

Rikostutkijana Nuoran supervoima on aurinkoinen ja lempeä ote asioihin. Hän uskoo vahvasti positiivisuuden ja empatian voimaan, mutta joutuu monesti altavastaajaksi pohjattoman kiltteytensä takia. Erityisesti tästä on tullut ongelma kivisydämisen uuden pomon tultua kuvioihin. Tiukkanutturainen Simonen tuntuu viskovan kipakoita katseitaan ja käskyjään erityisesti Terhin suuntaan.

Yksi neljästä alkaa melko tutunoloisesti karmaisevalla prologilla, jossa avuton uhri haudataan elävältä. Kuka uhri on, jää toistaiseksi hämärän peittoon, samoin rikoksen tekijä tai tekijät. Lukijan on kuitenkin syytä painaa murhatapa mieleensä, sillä rikospaikalle palataan vielä aikanaan.

Varsinaisen tarinan käynnistävät kaksi hämärähköä kuolemantapausta. Ensin löydetään asunnostaan Anders Kantanen, joka on tukehtunut kuoliaaksi päässään olevan muovipussiin. Ilmeisesti mies on tavoitellut parempaa nautintoa seksiaktiin, mutta tilanne on karannut käsistä. On epäselvää, onko Kantanen ollut tapahtumahetkellä yksin asunnossaan. Miehen ranteet on kuitenkin sidottu yhteen nippusiteellä, joten on syytä epäillä jonkun olleen paikalla, kun Kantanen kuoli.

Sitten puolijulkkis radiojuontaja Kalle Talvitie löytyy sohvaltaan oksennukseen tukehtuneena. Tapauksessa ei tunnu olevan mitään omituista, mutta sitten patologi tekee erikoisen löydön. Talvitie on tukehtunut humalassa oksennukseen, mutta ei omaansa!

Tapausten välillä ei vaikuta olevan linkkiä, mutta kun niitä selvitellään, Terhi Nuora tutkimusryhmineen alkaa aavistella niiden sittenkin liittyvän yhteen. Mutta mikä voisi olla tekojen motiivi?

Lukijalle avataan tapahtumia lukuisista eri näkökulmista. On selvää, että kirjan nimi antaa jonkinlaisen vihjeen. Tapaukseen liittyy nelikko, jonka nuoruudessa on tapahtunut jotain, jonka olisi syytä pysyä salassa. Joidenkin hermot alkavat kuitenkin pettää. Kostonenkelikin tuntuu olevan liikkeellä.

Lähde kirjoittaa sutjakkaasti ja visuaalisesti. Juonikuvioita on päällekkäin useita, ja pääjuonen hahmottuminen ottaa aikansa erilaisten yllättävienkin käänteiden takia. Lukijalla on koossa useita palasia, jotka eivät ota loksahtaakseen paikalleen, mutta lopulta kuvio selkenee.

 

***
VAROITUS! Nyt seuraa pari juonipaljastusta!


Ongelmat ovat kuitenkin muutamissa juonenkäänteissä, jotka eivät vain koettele uskottavuuden rajoja vaan rymistelevät niiden läpi melkoista kyytiä. Mainitsin jo aiemmin toisen murhan tekotavan, jollaiseen en ole tainnut milloinkaan aikaisemmin törmätä. Murhaaja siis hankkii tuoretta oksennusta toiselta henkilöltä (tämän poliisi selvittää!) ja murhaa uhrinsa tukehduttamalla tämän vieraalla oksennuksella. Sinänsä ihan nerokas kuvio, mutta miksi ihmeessä nähdä kaikki tämä vaiva?! On helppo keksiä ainakin tusina helpompaa ja varmempaa murhatapaa.

Toinen valitukseni koskee turvautumista murhajuonen ratkaisussa identtiseen kaksoseen! Jollen täysin väärin muista, on tämä keino tuomittu jo vuosikymmeniä sitten laadituissa dekkarisäännöissä, ja ymmärrän kyllä, miksi.

Petja Lähde: Yksi neljästä
Gummerus 2023. 303 s.
Äänikirjan lukija Leena Pöysti.


Ennakkokappale.

tiistai 28. helmikuuta 2023

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

 


Kualeman ja pelon keskellä on pakko uskoa rakkauteen, muuten ei elämää kestä.

Paula Nivukosken esikoisromaani Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2018) kertoi isokyröläisestä Koskiluhdan Liisasta, joka jää elävän leskeksi 1920-luvun alussa, kun kotivävyksi naitu Kalle myy parhaat lehmät talon navetasta ja lähtee Amerikkaan. Kalle lupaa kyllä palata, mutta Liisa jää käytännössä kolmen lapsen yksinhuoltajaksi.

Kolmannessa romaanissaan Kerran valo katoaa Nivukoski vie lukijansa uudelleen Koskiluhtaan. Nyt eletään jatkosodan aikaa, ja romaanin päähenkilönä on Liisan aikuinen tytär Kerttu. Ei ole aivan oikeutettua puhua jatko-osasta, sillä kyseessä on täysin itsenäinen romaani, jonka lukemiselle ennen esikoisteosta ei ole mitään estettä.

Nopeasti piirretyissä pilvissä Liisa ja Kalle kävivät kirjeenvaihtoa. Myös Kerran valo katoaa -romaanissa kirjeillä on tärkeä osuutensa. Keskeisin kirjeenvaihto käydään Kertun ja Johanneksen välillä. Nuoret ovat nähneet toisensa vain etäältä, mutta sodan alettua Johannes pyytää Kertun veljeltä Toivolta luvan kirjoittaa tämän siskolle. Kirjeet kulkevat nopeassa tahdissa rintaman ja kotirintaman väliä, ja nuoret tutustuvat toisiinsa, pian jo rakastuvatkin. Rintamalta päästiin harvakseltaan lomille, joten kirjeenvaihto oli oikeastaan ainoa tapa seurustella.

Koskiluhdasta ovat sotaan lähteneet molemmat Kertun täysveljet Toivo ja Taisto. Kotona ovat Kertun lisäksi äitee Liisa, tämän uusi aviomies Antero, heidän lapsensa Aili ja Matti sekä tietysti mumma. Veljien lähtö tuntuu kipeältä ja kauhealta, ja jo heinäkuussa taloon tuodaan suruviestiä.

Nivukoski kuvaa koskettavasti elämää kotirintamalla. On elettävä jatkuvassa pelossa rintamalla olevien rakkaitten puolesta. Sankarihautausmaalla jokaiseen ristiin on kirjoitettu jonkun tutun nimi. Lisäksi on pelättävä pommituksia ja desantteja. Pelkoa ja tuskaa voi sentään yrittää hukuttaa työhön, josta ei totisesti ole pulaa. Sotaan on poikien lisäksi lähetetty niin toinen talon hevosista kuin traktorikin, joten ruokahuollon hoitaminen vaatii jäljelle jääneiltä entistä kovempaa raatamista. Lisäksi tulevat varsinaiset sotaponnistukset ilmavalvontavuoroineen ja vanikkatalkoineen.

”Meidän tehtävämme on katsoa, mihin taloon kuolema kulkee. Meidän tehtävämme on odottaa, surra ja parsia. Meidän tehtävämme on pitää maa pystyssä, kun se on kaatumassa rajoilleen. Meidän tehtävämme on ommella kokoon sotilaat, kutoa villapaitoja tärisevien sielujen ympärille.”

Samaan aikaan on kuitenkin koetettava elää omaa elämäänsä. Nuoruus ja lapsuus kuluvat sodan aikana yhtä nopeasti kuin muulloinkin. Kertun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa pelon, mustan surun ja kaikkinielevän onnen välillä. Rakkauden, läheisyyden ja kosketuksen kaipuu on väliin polttavaa, mutta myös usein luvatonta, perheen ja kyläläisten katseilta kätkössä pidettävää. Hauras onni ei kestäisi kylän juorumyllyssä pyörittelyä.

Me puhumme kuolemasta vain harvoin. Rakkaudesta sitäkin harvemmin. Elämä jättää meihin lähtemättömiä jälkiään, suru unohtuu sydämensopukkaan asumaan. --- Tälläästä elämä on, hymyyllähän, itketähän ja teherähän töitä.

Kerran valo katoaa paljastaa karusti, kuinka pitkään jatkosota kesti. Kotirintamalla ja Koskiluhdassakin ehtii tapahtua monenlaista vuosien mittaan. Ensin tulivat pääkaupunkiseudun työvelvolliset, sitten saksalaisupseerit lomamajoitukseen ja lopulta venäläiset sotavangit. Kylälle tuli uusia naapureita karjalaisista evakoista. Lakeudelta ei lapsia lähetetty Ruotsiin, ja voita riitti leivän päälle pahimpinakin aikoina, vaikka oikean kahvin tuoksun ehti miltei unohtaa.

Kerran valo katoaa on naisten ja tyttöjen romaani. Kertulla ei ollut kovin kummoisia haaveita elämän varalle, mutta sota tuntuu syövän nekin vähät. Mitä on mistään jäljellä, kun sota lopulta loppuu? Kaikkiin taloihin ei odoteta enää ketään palaavaksi.

Nivukoski kirjoittaa jälleen riipaisevan kauniisti. Jokainen lause on huolella ja rakkaudella rakennettu lukijan nautittavaksi. Pidin kovasti myös vahvasta murteesta, jota Nivukoski ripottelee tekstiinsä kuin voimakkaaksi ryydiksi.

Romaanissa on myös itkutakuu, ainakin minulle. Välillä pelkäsin kääntää sivuakin, saati sitten kirjan loppumista. Jatkettava kuitenkin oli, kuten Kertunkin. Tähän piirrän sydämen.

Ikkunan takana maailma peittyy valkeaan, joen tumma uoma on haava maisemassa.

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
Otava 2021. 414 s.
Kansi Päivi Puustinen.

Arvostelukappale.

sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Mikko With: Saakelin sieppaus

 


Meillä kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta ainahan loistavassakin on pientä toivomisen varaa. Olen vuosia valitellut, että kotimaisesta kentästä tuntuvat puuttuvan yläkouluikäisille suunnatut dekkarit ja jännitysromaanit. Mistä oletetaan dekkarilukijoiden kasvavan, jos tarjolla ovat vain Agatha Christien klassikot (kaikki kunnia toki niille)?

Kuin vastauksena toiveisiini Mikko With julkaisi vuonna 2021 Saakelin satanen -nimisen nuortenromaanin. Kirjan mainiot ansiot huomioi myös vuoden 2022 Topelius-palkintoraati, joka valitsi sen yhdeksi kuudesta palkintoehdokkaista seuraavin perusteluin:

"Vauhdikas ja hulvaton seikkailukertomus kuvaa nuoria uskottavasti: se tunnistaa nuorten maailman niin kirjan henkilöinä kuin lukijoina. Romaanissa on hyvä imu ja rautainen juoni. Saakelin satanen on uskottava kertomus siitä, miten kahdelle kaverukselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähikaupan ryöstäminen. Kerronnan täsmälliset yksityiskohdat ja nuoren pojan väkevä elämä tekevät mahdottomaksi romaanin tapahtumien kyseenalaistamisen. Teoksella on voimakas sisäinen kerronta ja kuvailu elokuvamaisen elävää. Kieli on tarkkaa ja yksinkertaisuudessaan täsmällistä."



Saakelin satasen päähenkilö on 16-vuotias Uuno Turhanen. Uuno käy Pyhäharjun yhtenäiskoulun ysiluokkaa, joka tarinan aikana päättyy. Kesälomalla Uuno on töissä paikallisessa rautakaupassa. (Tykkään niin paljon tästä Within huumorista, joka suunnattu paitsi varsinaiselle kohderyhmälle myös varttuneemmille lukijoille!)

Uunon elämä ei ole mitenkään kovin hohdokasta. Palomiesisä on kuollut työtehtävissä neljä vuotta sitten, ja äiti yrittää sinnitellä kahden pojan yksinhuoltajana rahahuolten syövereissä. Isä ja isän kuolema hiertävät äidin ja Uunon välejä. Pikkuveli Veeti on kuusivuotias. Koulussa Daniel-niminen öykkärikingi kiusaa muun muassa Uunoa aina sille päälle sattuessaan. Uunon suureksi pettymykseksi ihana Melina tuntuu olevan kiinnostunut Danielista.

Uunolla on oikeastaan vain yksi ystävä, Heikkinen. Kaveri on koko tarinan omituisin tyyppi! Lukijalle ei selviä, miten ja mistä Heikkinen on Uunon elämään putkahtanut. Hän on joitakin vuosia Uunoa vanhempi, mutta edes Uuno ei tiedä, kuinka monta. Arvoituksia ovat iän lisäksi muun muassa Heikkisen asuinpaikka ja perhe. Mitä hän tekee elääkseen? Ilmeisesti Heikkinen on kuitenkin ihan luotettava tyyppi, sillä äiti hyväksyy hänet Uunon kaveriksi. Aina kun Uuno on pulassa, hän voi luottaa harvasanaisen mutta ystävällisen Heikkisen apuun.

Saakelin satanen ja sen uunituore kakkososa Saakelin sieppaus kuvaavat siis melko tavallisen suomalaisen nuoren miehen elämää koulu- ja kesätyökuvioineen sekä kaveri- ja seurusteluhuolineen. Syvyyttä tulee mukaan Uunon perhetilanteesta. Siihen With kirjoittaa lohduttavaa valoa, kun Uuno lopulta taipuu suostumaan terapiaan. Se ei ratkaise kaikkia pulmia, mutta auttaa kuitenkin.

Valoa tuo myös jo edellä mainitsemani hulvaton huumori. Uunossa on hitunen koheltajan vikaa, eikä hän ihan aina ajattele loppuun asti sanomisiaan ja tekemisiään. Niinpä hän huomaa tuon tuostakin joutuneensa jonkinlaiseen liemeen, josta kuiville pääsy vaatii taas uusia kikkakolmosia. Huumoria on paljon myös kielen tasolla, ja kuten sanottu, sen kärki on pääosin suunnattu kohderyhmälle mutta myös minä huomasin monia silmäniskuja, jotka on suunnattu meille varttuneemmille lukijoille.

Mutta kaiken tämän lopulta varsin tavanomaisen nuortenkirja-aineksen lisäksi Saakeleissa on kunnon jännitys- ja dekkarijuonet! Kokenutkin dekkarifani huomasi kääntelevänsä sivuja melkoista vauhtia, kun jännitys tiivistyy ja toiminta tihenee.

Saakelin satasessa prologi on tyrmäävä. Uuno ja Heikkinen toteavat, että ainoa ulospääsy heidän tilanteestaan on lähi-Salen ryöstäminen. Miten tilanteeseen on päädytty, selviää sitten kirjan seuraavissa luvuissa. Vastoin lukijan odotuksia Salen ryöstäminen on kuitenkin vasta vaatimaton alku tulossa oleville ongelmille ja juonenkäänteille! Uuno joutuu tahtomattaan ja onnettoman sattuman kautta keskelle amerikkalaisen toimintafilmin kohtausta muistuttavaa tilannetta, jossa ihan oikeasti kuolee ihmisiä. Ja vasta sen jälkeen alkavat Uunon ja Heikkisen ongelmat… Lisäpisteet vielä todella kekseliäästä loppuratkaisusta.

Saakelin sieppaus on itsenäinen jatko-osa Sataselle. Eka lukiovuosi on ohi, ja Uuno saa järjestettyä itselleen kesätyön Oulusta. Asuntoasia ratkeaa, kun Tanja-täti suostuu ottamaan hänet ainakin alkuun luokseen sohvamajoitukseen. Tanja on aina ollut sosiaalisesti tyly, eikä yhdessä asuminen itaran tädin kanssa houkuta, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Pian Uuno huomaa, että Tanja käyttäytyy entistäkin omituisemmin. Asunnossa tapahtuu kummallisia asioita. Mikä on vialla?

Lukija alkaa uumoilla monenmoista, koska on prologista lukenut Uunon vielä joutuvan melkoiseen pulaan eli kolkatuksi ja vangituksi saunaan. Edessä on siis sieppaus, mutta miten siihen oikein päädytään? Kun lukija lopulta löytää Uunon lukitusta saunasta, voi olla varma, että luvassa on vielä monta todella tiukkaa ja täpärää juonenkäännettä, ennen kuin voidaan rauhassa istahtaa kahvittelemaan ystävien kesken.

Kerrassaan mainiota! Ainakin yhtä Saakelia vielä sarjaan kaipaisin, onhan sellainen luvassa?

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti 2021. 195 s.

Mikko With: Saakelin sieppaus
Myllylahti 2023. 204 s.


Lainattu kirjastosta.

perjantai 24. helmikuuta 2023

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali


Vihreä sali on laskutavasta riippuen joko yhdeksäs tai kymmenes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Vuonna 2014 ilmestynyt (ja Finlandia-ehdokkaana ollut) vaikuttava Graniittimies kuuluu minun mielestäni sarjaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon. Se kuitenkin kertoo Tuomen perheen jäsenien kohtaloista, ja Tuomen perhe on ollut enemmän tai vähemmän keskiössä koko Kuopio-sarjassa. Mutta jos siis miljöönä on oltava Kuopio, niin silloin Graniittimies ei sarjaan kuulu. Saivartelua minusta, mutta samapa tuo. Itse kuitenkin jääräpäisesti lasken Graniittimiehenkin Kuopio-sarjaan.

Ylipäätään sarjasta puhuminen tuntuu tässä yhteydessä vähän haetulta ja havaintojeni perusteella joissakin yhteyksissä myös haitalliselta. Kyse ei ole mistään jatkuvajuonisesta romaanisarjasta, vaan teokset seisovat upeasti omilla jaloillaan. Kirjoitustyyli ja teosten rakenne vaihtelevat kirjasta toiseen välillä melkoisesti, eivätkä alussa mainitsemani Tuomen suvun jäsenetkään ole koko aikaa keskiössä. Tarina, tai edes pohjalla oleva suurempi ’kertomus’, ei etene kronologisesti. Joissakin teoksissa edetään vain vuorokauden verran, ja seuraavassa voidaan olla jo vuosikymmenien päässä edellisestä.

Sarjamaisuuden mainitseminen Kähkösen teosten yhteydessä olen huomannut haitalliseksi monesti, kun olen suositellut hänen kirjojaan ystävilleni. Moni kauhistuu ajatusta, että pitäisi lukea koko sarja tai että kirjat pitäisi lukea jossakin tietyssä järjestyksessä. Moni toteaa myös, että ei lue mitään sarjoja, siis ihan jo lähtökohtaisesti asettaa sarjat johonkin lokeroon, joka ei hänelle sovi. Mitä piilo- tai sivumerkityksiä ’kirjasarja’-termillä sitten kunkin mielessä on, on jo toinen ja mielenkiintoinen aihe!

Vihreä sali siis kuuluu Kuopio-sarjaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoden 1964 joulunalusviikolle Kuopioon. Mutta kirjassa myös muistellaan pitkähkössä jaksossa tapahtumia 1900-luvun alun Pietarissa ja Terijoella. Anna ja Lassi Tuomi ovat Vihreässä salissa sivuhenkilöitä, ja heidän pieni lapsenlapsensa Hillakin siinä vilahtaa pariin otteeseen. On siis hypätty ajassa taaksepäin Tankkien kesästä, joka sijoittuu vuoteen 1968, ja Muistoruohosta, joka sijoittuu vuoteen 1972.

Romaani jatkaa myös moniäänisyyttä, johon Kähkönen jossain vaiheessa sarjaa siirtyi. Kolme aikuisiän kynnyksellä omaa tietään etsivää nuorta, Irene, Jaakko ja Leo, ovat keskiössä romaanin alku- ja loppuosissa. Keskimmäisen osan minäkertoja on kukkakauppias Santeri Juurinen, joka vastoin kaikkia odotuksia on lähtenyt Lassi Tuomen kanssa Suomi-Neuvostoliitto-seuran matkalle Leningradiin. Todellinen syy matkaan paljastuu lukijalle, mutta edes vaimo Linnea ei tiedä, mikä ihme aviomiehen saa lähtemään rajan taakse.

Irene ei voi olla kotona. Isä on lähtenyt ja jättänyt viisaan tyttärensä selviytymään äitinsä kanssa kahden. Äidin kanssa vielä menisikin, mutta turhan usein Etel Fred tulee ja ottaa äidin valtaansa ja samalla Irenen armottomiin kynsiinsä. Irene on jättänyt koulun kesken ja mennyt juoksutytöksi Juurisen kukkakauppaan, missä työskentelee myös naapurissa asuva Anna Tuomi. Kaupassa kuhistaan kauppiaan Leningradin-matkasta kesken kiivaimman joulusesongin. Irenen murheita ei tunnuta huomaavan ennen kuin tämä ei yhtenä aamuna enää tule töihin.

Irene, Jaakko ja Leo ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Jaakon perheen salaisuus on hermoromahduksen saanut äiti, joka on viety hoitoon. Muille kerrotaan rouva Vihman menneen siskoaan tapamaan. Isän kanssa ei suju kovin hyvin, eikä isä ota kuuleviin korviinsakaan Jaakon urahaaveita. Irenen ja Jaakon keskinäiset välit ovat muuttumassa ystävyydestä johonkin muuhun, vähän pelottavaan mutta silti ihanaan.

Leolla taitaa kuitenkin olla kolmikosta vaikeinta. Erityisherkkä poika on kärsinyt armeijassa, eikä tunnu nyt löytävän mitään paikkaa, missä olla. Baaritiskin takana vilkkuvat ystävälliset silmät vetävät ulospäin jurolta vaikuttavaa Leo puoleensa, mutta miten lähestyä tyttöä? Ahdistuneisuus suorastaan tihkuu nuorukaisesta ja etsii purkautumistietä.

Pääsin Vihreän salin imuun vähän hitaasti, mutta sitten kävi kuin niin monesti ennenkin Kähkösen tekstin äärellä. Lumouduin kertakaikkisesti. Nuorten kipuilu sodanjälkeisessä pikkukaupungin ilmapiirissä, jossa kaikista isoista ja tärkeistä asioista on vaiettu jo sukupolvien ajan mutta jossa juorutaan pienimmistäkin naapurien yksityiselämästä tihkuvista yksityiskohdista, on koskettavasti ja aidosti kuvattua. Näköalat ovat kapeat, eikä ulospääsyä vaikeista tilanteista tunnu löytyvän.

Eniten minuun lähihistoriasta kiinnostuneena lukijana vetosi teoksen keskimmäinen osa, jossa ollaan kukkakauppias Santeri Juurisen mukana Leningradin-matkalla. Paluu nuoruuden kaupunkiin on monella tapaa järisyttävä kokemus. Liikuttava on kohtaus, jossa Juurinen ja Tuomi menomatkalla vertailevat verhotusti kokemuksiaan kohdekaupungista. Juurinen on viettänyt siellä nuoruutensa ennen vallankumousta, Tuomi taas on ollut siellä 1920-luvulla. Kyseessä on siis todella kuohuttava matka kummallakin miehellä. Matkan ajaksi solmitaan miesten välinen YYA-sopimus, vaikka taustat ovat kovin erilaiset.

Juurisen muistojen mukana pyörähdetään myös vallankumouksen jälkeisellä Terijoella. Kuihtuva huvilakaupunki on merkillinen alue sulkeutuvan Neuvosto-Venäjän kupeella. Yllättäen Terijoki liittyy myös Ireneen ja hänen tarinaansa.

Aikaisemmissa romaaneissaan Kähkönen on nostanut esiin eri-ikäisten naisten ja lasten kokemusta. Nyt ääneen pääsevät enemmän miehet, niin nuorukaiset kuin jo elämänsä viimeisiä vuosia elävä vanhempi mies. Yhtä kaikki maailmanmenoa katsotaan tavallisen ihmisen arkisesta perspektiivistä, ihmislähtöisesti ja -läheisesti, tarkkanäköisesti mutta armollisesti. Kukaan ei ole virheetön, mutta joskus sovintokin on mahdollista.

Sirpa Kähkönen sai Vihreä sali -romaanistaan vuoden 2021 Savonia-palkinnon. Raati perusteli valintaansa näin:

”Vihreä sali on Kähkösen Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa. Sen keskiössä on kolmen 17-vuotiaan nuoren kasvutarina maailmassa, jossa perheen häpeä on osattava kätkeä ja vastuunsa on kannettava kuin aikuiset. Kirja kulkee onnistuneesti halki ajan ja paikan, 1960-luvun Kuopiosta Leningradiin, sieltä 1910-luvun Pietariin, Terijoelle ja takaisin Kuopioon.  Ajan, paikan ja tunnelmien kuvaukset ovat loisteliaita. Vihreä sali on tyyliltään uutta Kähköstä. Hänen jo ennestään upea tekstinsä on Vihreässä salissa hioutunut huippuunsa.”

Allekirjoitan mielihyvin kaiken raadin perusteluissa, mutta taas silmääni töksähtää tuo määritelmä ”Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa”! Miksi se tuntuu niin väärältä, vaikka siitähän tietysti on kyse? Lukijan ei ole tarvinnut lukea ainuttakaan Kähkösen teosta ennen Vihreään saliin tarttumista, ja hän pystyy saamaan siitä kaiken tarvittavan irti. Hän tulee todennäköisesti lukemaan Kähkösen aiemmat teokset tämän jälkeen, mutta sekin onnistuu ongelmitta! Suosittelen kokeilemaan, jos ette usko!

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Otava 2021. 315 s.


Arvostelukappale.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998

Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.







sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Max Seeck: Loukko

 


Max Seeckin neljäs Jessica Niemi -trilleri Loukko oli Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon tämänvuotisella kuuden parhaan dekkarin lyhytlistalla. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

”Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.”

Loukko
on rakettimaisen kansainvälisen uran rakentaneen Max Seeckin seitsemäs trilleri ja siis neljäs osa suosittua Jessica Niemi -sarjaa. Seeck on julkaissut teoksensa tiiviiseen kirja vuodessa -tahtiin, ja vaikka olen lukijana yrittänyt pysytellä vauhdissa mukana, olen tipahtanut armotta kyydistä. Sarjan aloitusosan Uskollinen lukija luin melko tuoreeltaan, mutta seuraavat osat ovat jääneet odottelemaan kirjapinojen uumeniin.


Kun Loukko nousi Johtolanka-palkinnon lyhytlistalle, päätin täyttää tämän ammottavan aukon sivistyksessäni ja kuunnella koko sarjan alusta alkaen yhteen menoon. Poikkeuksellisesti tartuin siis uudestaan jo kertaalleen luettuun jännitysromaaniin aloittaessani Uskollisesta lukijasta, mutta halusin kerrata sen tapahtumat, koska arvelin ainakin Jessican poikkeuksellisen yksityiselämän käänteiden olevan olennaisia myöhemmissäkin kirjoissa.

Jostain oli kuitenkin mieleeni iskostunut ajatus, että sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme teosta, joten otin seuraavaksi kuunteluun Kaunan. Vasta sen loputtua tajusin, että olinkin vahingossa jättänyt välistä Pahan verkon! Mitään varsinaista vahinkoa ei sitten kuitenkaan päässyt tapahtumaan, koska Seeck onnistuu varsin taitavasti välttämään aiempien osien juonikuvioiden paljastamisen. Siitäkin huolimatta, että jotkut juonisäikeet jatkuvat kirjasta toiseen. Esimerkiksi Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu tulee selväksi vasta Kaunan yhdessä sivujuonteessa.

Jessica Niemi on verrattoman traumatisoitunut trillerisankari! Hän on menettänyt biologisen perheensä auto-onnettomuudessa ollessaan kahdeksanvuotias. Äiti, isä ja pikkuveli menehtyivät kolarissa, mutta kuin ihmeen kaupalla Jessica selvisi hengissä vaikkakin pahoin loukkaantuneena. Onnettomuuden jäljiltä hänellä on vielä kolmekymppisenäkin ajoittain pahoja kipuja. Jessica on myöhemmin menettänyt myös kasvattiperheensä eli isänsä sisaren ja tämän miehen. Hän on siis moninkertainen orpo.

Koska tämä ei vielä riitä mihinkään, on Jessica kokenut hengenvaarallisen suhteen ollessaan 19-vuotias. Traumakuormaa on siis melkoisesti, ja kun aikanaan ilmenee, että suvussa on ollut myös mielenterveysongelmia, on koktaili kunnioitettava. Jos Jessica ei olisi ehkä koko Suomen etevin rikostutkija, hän olisi varmasti jo aikoja sitten tullut hyllytetyksi tehtävästään terveysperustein. Läheltä pitääkin useasti huippukyvykkyydestä huolimatta.

Kaiken tämän päälle tulee vielä Jessican tarkoin varjelema yksityiselämään liittyvä salaisuus, jonka hän on aikoinaan paljastanut vain esimiehelleen Ernelle. Jessican ja Ernen välit ovat poikkeukselliset, ja varsinaisen syyn siihen tietävät vain he kaksi.



Pahan verkko -trillerissä Jessica ryhmineen on saanut uuden esihenkilön Ernen tilalle. Helena Lappi kokee Jessican olevan kävelevä uhka omalle uralleen, joten on löydettävä jotain, jolla saada omapäisestä mutta valitettavan taitavasta alaisesta kunnon ote. Kuin tilauksesta sopiva väline putoaakin hänen syliinsä.

Meneillään on vaikea tapaus, jossa selvitellään kahden Suomen suosituimman bloggaajan katoamistapausta. Nuori japanilaissuomalainen Lisa Yamamoto on kadonnut levynjulkistamistilaisuuden jälkeen savuna ilmaan. Samojen juhlien jälkeen on kadonnut myös nuori bloggaaja Jason Nervander. Kummankin Instatililtä löytyy omituinen Söderskärin majakkaan liittyvä päivitys, joka antaa ymmärtää nuorten kuolleen. Onko kyseessä makaaberi julkisuustemppu? Liittyykö Vuosaaren rantaan huuhtoutuneen mangahahmoksi pukeutuneen nuoren naisen ruumis jotenkin tapaukseen?

Rikosvyyhti on monimutkainen ja -syinen, ja Jessicakin joutuu useaan otteeseen toteamaan olleensa täysin hakoteillä. Kun karmea kansainvälinen rikosjuoni lopulta paljastuu ja päästään tarinan huippukohtaan, on ruumiita ehtinyt kertyä melkoinen pino ja Jessican oma henki on hiuskarvan varassa.


Ville Laihosen suunnittelemassa
kansikuvassa myös olennainen
tapahtumapaikka eli ns. Silitysrautatalo.

Kauna jatkuu lähestulkoon suoraan siitä, mihin Pahan verkko jäi. Jessica on päätynyt jonkinlaiselle sairausloman ja virkavapaan yhdistelmälle, mutta kun Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa arvoasunnossa surmataan Suomen ehkä tunnetuin, vihatuin ja varakkain teollisuuspohatta Eliel Zetterborg, eikä Jessican työkavereilla ole harmainta hajuakaan sen paremmin tekijästä kuin tekotavastakaan, on Jessican palattava sorvin ääreen. Suljetun huoneen arvoitus on kerrassaan kutkuttava, ja johtolangat vievät vuosien taakse erään metsästysretken kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Kuten sanottu, sivujuonena Kaunassa on tavallaan Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu, ja mukana on siihen liittyvä juonikuvio, joka saa alkunsa Pahan verkon alkusivuilla. Jälleen Jessican henki on vain hiuskarvan varassa, ja ruumiita tulee kasapäin. Ei siis ihme, että muutenkin mieleltään epävakaan nuoren naisen tilanne alkaa olla huolestuttava. Painajaiset ja sekavat kauhunäyt myös valveilla alkavat ahdistaa jo lukijaakin Jessica-parasta nyt puhumattakaan. Suosittelisin vakavasti lääkärin ja psykologin puoleen kääntymistä, mutta kukaan ei tunnu huomaavan rikosylikonstaapelin todellista kuntoa.

Seeck kirjoittaa siis kammottavista sarjamurhaajista, ja kauhuaineksia sekaan sotkeentuu niin Jessican epävakaan mielen kuin joidenkin murhaajien täydellisen hulluuden takia. Mukana tuntuu olevan aina silloin tällöin rippunen yliluonnollistakin ainesta, vaikka itse rikosvyyhdet aina osoittautuvat varsin maallisiksi, kunhan kaikki epämääräinen kauhuhöttö saadaan niiden päältä kuorittua.

Silti Seeckillä tuntuu olevan lukkarinrakkautta myös perinteisen arvoitusdekkarin suuntaan, kuten jo Kaunan ovela suljetun huoneen arvoitus näyttää. Samansuuntainen perinteinen asetelma on Loukossa, jossa Jessica on erään katastrofiin päättyneen välikohtauksen jälkeen joutunut hyllytetyksi virastaan. Mielenterveysongelmat tuntuvat vain syvenevän, ja Jessicalla alkaa olla jo itsetuhoisia ajatuksia. Myös syvä yksinäisyys riivaa naista. Työkaveri Jusuf ehdottaa lomaa jossakin kaukana kaikesta, ja Jessica päätyy kaikista maailman paikoista Ahvenanmaalle Smörregårdin syrjäiselle saarelle.

Smörregårdissa pitävät majataloa Astrid ja Åke Nordin, äiti ja poika. Kahdeksankymppinen Astrid on tehnyt uransa Maarianhaminan sairaalan synnytyslääkärinä, ja viisikymppinen Åke on opettanut filosofiaa Ruotsin puolella yliopistossa, mutta päättänyt sitten tehdä elämänmuutoksen ja palata kotiin auttamaan äitiään liikeyrityksen hoitamisessa. Majatalo uinuu varhaiskevään untaan, eikä muita asiakkaita Jessican lisäksi ole kuin ruotsalainen omissa oloissaan pysyttelevä pariskunta, jonka on tarkoitus pian jatkaa matkaa Suomen mantereelle.

Nettiyhteydet ovat heikot, mutta siitä huolimatta Astrid ja Åke saavat nopeasti tietää Jessican taustan. Onko tunnettu rikosylikonstaapeli vetäytynyt saariston rauhaan kirjoittamaan dekkaria? Åke haluaa kertoa Jessicalle saaren synkästä historiasta ja erityisesti sinitakkisesta tytöstä, paikan omasta kummituksesta. Sinitakkinen yhdeksänvuotias Maija katosi saaren pohjoispuolella toimineesta orpokodista vuonna 1946 ja on sen jälkeen näyttäytynyt aina silloin tällöin, yleensä jonkin kuolemantapauksen yhteydessä.

Saarella on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa kaksi ihmistä 1980-luvulla, ja nyt Jessican tultua saarelle tapahtuu pian uusi hukkumisonnettomuus. Muuttolinnuiksi kutsuttu kolmen vanhuksen seurueeksi kutistunut joukko on tullut vuosittaiselle vierailulleen saarelle muistelemaan sodanjälkeistä lastenkotiaikaansa, ja aamulla yksi vanhuksista löytyy pohjoisrannan laiturin kupeesta hukkuneena.

Tapauksen tutkintaa Smörregårdissa johtaa paikallinen poliisi Johan, mutta kuten arvata saattaa, Jessica ei malta olla sotkeutumatta tapaukseen. Hän hyödyntää sumeilematta suhteitaan omalla työpaikallaan, vaikka ei poliisin virassa juuri nyt olekaan. Kaikki saarella olevat vähät ihmiset tuntuvat olevan epäilyttäviä, esittävän jotain muuta kuin oikeasti ovat ja kätkevän synkkiä salaisuuksia. Jälleen on mukana kauhuelementtejä ja synkkää menoa ryydittää saaren eristyneisyys, joten mitään kovin leppoisaa arvoitudekkarimeininkiä on turha odottaa. Entä onko Jessican oma henki hiuskarvan varassa? Arvaapa vain, montako kertaa!

Neljän tuhdin romaanin putki Jessica Niemen ja kumppaneiden seurassa on siis takana. Jossain vaiheessa aloin panna merkille, että tapahtumat sijoittuvat kaikki pimeimpään vuodenaikaan kunnon noir-tapaan. Uskollisessa lukijassa ollaan alkutalvessa, lunta on jo maassa ja Helsingin rannat jään peittämiä. Pahan verkko ja Kauna sijoittuvat nekin talveen, joulunalusviikolle ja tammi-helmikuulle pimeään Helsinkiin. Loukossa tunnelma on keväisin, mutta jotta ei menisi turhan valoisaksi, loppuhuipennusrymistelyt käydään kaikkien aikojen kevätmyrskyn riehuessa merellä.

Seeck kirjoittaa koukuttavasti ja tarinat vetävät erinomaisesti. Ne ovat tummanpuhuvaa viihdettä sarjamurhista ja lievästä kauhusta pitäville lukijoille. On helppoa kuvitella tapahtumat mielessään, ja erityisesti Helsingin kuvaus on taiten toteutettua. Seeck avaa kaupungin kauniimpien julkisivujen taakse kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Raha ja menestys eivät tuo onnea. Jessicasta ei varsinaisesti tullut ystävääni, mutta ei hän vastenmielinen tai kovin ärsyttäväkään tyyppi lopulta ole. Toivon hänelle kyllä valoisampia aikoja!

Jatkuuko Jessica Niemi -sarja vielä? Jää nähtäväksi. Loukossa hänen henkilökohtainen elämänsä saa uuden käänteen, mutta muuten kaikki jää auki jättäen oven mukavasti raolleen jatko-osillekin.

Max Seeck:
Uskollinen lukija
Tammi 2019.

Pahan verkko
Tammi 2020

Kauna
Tammi 2021

Loukko
Tammi 2022

Äänikirjojen lukija Sara Paavola.

Kirjat ostettu itse, paitsi Loukko saatu myös lahjana kustantajalta.
Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

maanantai 13. helmikuuta 2023

Anneli Kanto: Haihtuneet

 


Noora Näkijä Meedio.
Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.
Unien tulkintaa. Myös tarotit.
Tunnelukkojen avaus.
Energian puhdistus ja tasapainotus.
Kaukoparannusta.
Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!
Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm.

Tämän sisältöisen lapun kiinnittää Kirkkojärven kunnan keskustassa sijaitsevan marketin ilmoitustaululle näyttävästi pukeutunut nainen, joka muuttaa asumaan taajaman ulkopuolelle kymmenen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon. Ei ihme, että kuntalaiset vähän kohahtavat. Näkijä kertoo saaneensa tehtäväkseen asettua paikkaan, jossa on sekä Kirkkojärvi että Pyhälampi. Kirkkojärven kunta on sittemmin osoittautunut kyseiseksi paikaksi.

Iso osa kirkkojärveläisistä kuuluu veripuhtaiksi kutsuttuun hengelliseen liikkeeseen, jota vetää karismaattinen saarnaaja Luukas Markusson. Lahkon oppien mukaan ihmiset jaetaan veriryhmänsä perusteella erilaisiin rooleihin, ja puhtautta vaaditaan muun muassa ruualta ja vaatteilta. Kaikenlainen keinotekoisuus on kiellettyä, kuten keinokuituja sisältävästä kankaasta valmistetut vaatteet. Tosin työvaatteet voivat tehdä tästä poikkeuksen. Työntekoa ja yritteliäisyyttä pidetään liikkeen opinkappaleissa arvossa.

Paikkakunnan lähihistoriaan liittyy merkillinen arvoitus, jonka kanssa myös näkijä joutuu miltei heti Kirkkojärvelle saavuttuaan tekemisiin. Kuusi vuotta aiemmin kolme kylän asukasta on kadonnut jäljettömiin. Yksi heistä oli paikallisen maalitehdas Pinturan toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen. Kaksi muuta kadonnutta olivat nuoria tyttöjä, Luukas Markussonin tytär Rebekka sekä myös veripuhtaisiin kuulunut Silja. ”Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Tällaisesta alkuasetelmasta lähtee Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarjan avausosa Haihtuneet. Kovin yleinen rikosten ratkoja näkijä tai meedio ei dekkareissa ole. Kuinka ’aidosta’ näkijästä nytkään lopulta on kyse, jää vähän tulkinnanvaraiseksi, mutta yllättävän monet ovat Kirkkojärvelläkin valmiita ainakin keskustelemaan näkijän kanssa. Mutta veripuhtaiden keskuudessa meedion tuloon suhtaudutaan selvästi varauksellisesti, jopa avoimen vihamielisesti.

Kanto ei siis ole lähtenyt kirjoittamaan perinteistä poliisidekkaria tai vastaavaa, vaan Haihtuneet edustaa kevyehköä jännitystä sisältävää psykologista viihderomaania. Näkijä jututtaa ihmisiä ja saa kiinnostusta osoittamalla aikaan paljastavia reaktioita. Oma osuutensa tapahtumissa on myös suunnitteilla olevalla rakennusprojektilla, jota pohjustetaan Pyhälammen ruoppauksella. Työ herättää vastustusta usealla taholla. Sitten ruoppausta tekevän Markus Markussonin käteen osuu löyhkäävän lietteen keskeltä pelottavan tuttu luistimenterä…

Haihtuneissa ei ole raakaa väkivaltaa tai veriroiskeita, eikä tunnelma pääsee kovin painostavaksikaan, vaikka siihen paikoin olisi hyvinkin mahdollisuuksia. Kanto kirjoittaa tietty lempeänironinen pilke silmäkulmassaan niin paranormaaleilla kyvyillä itsensä elättävästä näkijästä kuin uskonlahkon vetäjistäkin. Samoin pikkukunnan kunnallispolitiikka saa oman osuutensa kirjailijan sivalluksista.

Viihdyin Haihtuneiden parissa ihan mukavasti, vaikka mikään järisyttävä dekkarikokemus se ei ollutkaan. Tarina etenee sujuvasti ja leppoisahkosti. Loppuselvittelyjen jälkeen jäin miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua, mutta se nähdään varmasti aikanaan.

Anneli Kanto: Haihtuneet
CrimeTime 2023. 254 s.
Äänikirjan lukija Anna Saksman.


Arvostelukappale.

tiistai 7. helmikuuta 2023

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

 


”Jokainen vastaantulija oli tutkielma. Jokaisen elämä oli maailmalle esitetty kysymys.”

En tee koskaan muistiinpanoja lukiessani kaunokirjallisuutta. Joskus merkitsen liimalapulla jonkin kohdan, josta ajattelen poimivani aikanaan sitaatin juttuuni, ainakin, jos suunnitteilla on lehteen tuleva arvio. En kauhean usein jaksa kopioida sitaatteja näihin blogijuttuihini.

Toisinaan sitten kohdalle osuu kirja, johon alkaa sitaatteja merkkaavia liimalappusia kertyä kuin huomaamatta. Ajatuksia herättäviä virkkeitä ja kappaleita vain löytyy yhä lisää. Viimeksi näin kävi lukiessani Suvi Vaarlan romaania Kadonnut aika. Sen sivujen reunoissa on parhaillaan kahdeksan merkkiä osoittamassa oivaltavaa, hauskaa tai kirjan avaimia tarjoavaa kohtaa.

”Mutta nyt: kiire. Elämässä oli kiire.
Aika oli loppumassa.”


Kadonnut aika jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on eri päähenkilö. Kaikki neljä, Otto, Iris, Alexandra ja Lasse, ovat osa samaa ihmissuhdeverkostoa. Nelikymppiset Otto ja Lasse ovat olleet ystäviä lukioajoista alkaen, Iris ja Otto ovat on-off-rakastavaiset ja Alexandra on Iriksen toistakymmentä vuotta nuorempi siskopuoli. Näiden neljän elämän risteyskohtien kautta Vaarla kuvaa nykyajan ihmisen ajatus- ja tunnemaailmaa ällistyttävän kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi, oivalluttavasti.

Kyse ei ole juonivetoisesta romaanista, vaikka lukija saa tyydyttävästi tarinan koottua annetuista paloista. Se kurkottaa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, mutta ennen kaikkea tarinan polttopiste on nykyhetkessä tapahtuvassa onnettomuudessa, joka koskettaa järisyttävästi kaikkia neljää päähenkilöä ja koko joukkoa muitakin ihmisiä.

Tietoturva-asiantuntija Oton ja viestintätoimistossa työskentelevän Iriksen suhde ei ole ollut helppo koskaan, mutta entisestään tilanne on mutkistunut, kun Otosta on erään pariskunnan eron aikana tullut isä. Pirita haluaa pitää lapsen, joten kun Otto ja Iris taas palaavat yhteen, Iriksestä tulee Oton pojan Joonan äitipuoli. Tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.

Parisuhteeseen tuo oman lisänsä Iriksen kokema täydellinen työuupumus. Unelmatyö viestintätoimistossa on osoittautunut kaikkea muuta kuin unelmien täyttymykseksi.


”Oivallus on tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viilto.
Hän on ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille.
Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media. Sen ruokavaliokin oli terveellisempi.”

Iriksen sisarpuoli Alexandra asuu siis Ruotsissa, jonne Iriksen isä on muuttanut jo Iriksen vielä ollessa koululainen. Sisaruksilla on reippaasti ikäeroa, ja Iris on hoitanut Alexandraa tämän ollessa pieni. Kun pikkusiskolla on ollut vaikeaa murrosiän aikaan ja välit vanhempiin huonot, hän on viettänyt kesänsä Suomessa Iriksen ja Oton luona. Nyt hän on 24-vuotiaana au pairina Lontoossa varakkaan pariskunnan lastenhoitajana. Isä on kehottanut Alexandraa selvittämään, kuka oikein on. Tehtävä on vaikea, eikä Alexandra tunnu saavan otetta elämästään. Mitä hän oikein haluaa?

Lasse on ollut eräänlainen ihmelapsi, älykkö, jonka ei ole tarvinnut ponnistella saadakseen koulussa huippuarvosanoja. Ulkopuoliset odotukset ovat johtaneet sisäisen paineen nousuun niin, ettei Lasse ole lukion jälkeen mennyt yksiinkään pääsykokeisiin. Parhaillaan Lasse kuitenkin tekee väitöskirjaansa, josta on kuin huomaamatta paisunut sellainen mammuttiurakka, ettei siitä tunnu olevan ulospääsyä. Rauhoittaakseen mieltään Lasse juoksee ja tarkkailee elimistöään pakkomielteisesti. Mikä saisi tilanteen poikki?

Vaarla kirjoittaa hypnoottisen vetävästi. Kieli luo nautittavan illuusion keveydestä ja helppoudesta, joka on varmasti pitkällisen työn tulosta. Minuun vetosivat erityisesti veitsenterävät huomiot digiajan ilmiöistä ja erityisesti työelämän ilmiöiden ironinen kommentointi. Vaarla ei osoittele, mutta ei kyllä peittelekään ajatuksiaan, vaikka loppupäätelmät jäävätkin lukijan tehtäviksi.

Mutta voiko vaikka uupumusta paremmin kuvata kuin ylle lainaamassani sitaatissa, jossa uupunut ja loppuun ajettu Iris huomaa kadehtivansa Joonan lemmikkihamsterin helppoa elämää?! Tai kun prokrastinaatiosta jonkinlaisen taiteen luonut Lasse törmää väitöskirjansa kirjoittamista vältellessään prokrastinaatio-termiin ja hukkuu tunneiksi internetin syövereihin? Hulvatonta mutta samalla tarkkanäköistä, ironista mutta ei ilkeää.

Pidin myös romaanin lopun lohdullisesta toiveikkuudesta.

”Se, joka kirjoittaa, ei eksy koskaan.
Se, joka lukee, ei katoa koskaan.
Siinä oli kaiken mieli.”

Suvi Vaarla: Kadonnut aika
WSOY 2022. 268 s.
Kansi Martti Ruokonen.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale.

Lue myös Suvi Vaarlan edellinen romaani Westend.

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Pekka Hyyti: Omantunnon kysymys

 


Olen tyytyväisenä seurannut Pekka Hyytin historiallisten Tampereelle sijoittuvien dekkareiden sarjaa, jossa rikospoliisissa työskentelevä Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling ratkovat kimurantteja rikostapauksia 1920- ja 1930-luvun taitteessa. Pariskunta törmää toisiinsa jo ensimmäisen kirjan Tummat pilvet eilisen alkusivuilla. Alkuun välit ovat ammatilliset, mutta alkavat sitten pian lämmetä. Neljäs kirja Tuonen morsian alkaa Inan ja Voiton häistä.

Sarjan viides osa Omantunnon kysymys sijoittuu vähän yllättäen vuoden 1939 loppuun ja 1940 alkukuukausiin. Ajassa hypätään siis miltei koko vuosikymmen eteenpäin. Inalla ja Voitolla on kolme lasta, mutta lastenhoitojärjestelyjen ansiosta molemmat ovat kiinni leipätyössään. Ina on edelleen toimittajana Aamulehdessä, ja Voitto on ylennyt komisarioksi Tampereen poliisilaitoksella, joka kärsii alkamassa olevan sodan takia jatkuvasta miehistöpulasta. Yllättäen tamperelaiset saavat vahvistuksekseen Helsingistä laitoksen historian ensimmäisen naiskonstaapelin!

Kirjan jälkisanoissa Hyyti kertoo kirjan taustamateriaalia tutkiessaan törmänneensä tamperelaiseen everstiluutnantti (myöh. eversti) Aaro Pajariin ja tämän johtamaan Jalkaväkirykmentti 16:een, joka muodostettiin Tampereella. Pajari pyysi sodan alussa anteeksi toimintaansa Tampereella vuonna 1933, jolloin hän johti suojeluskuntalaisia, jotka kansanjoukon hurratessa repivät sosialidemokraattien liput kaupungin lipputangoista.

Tämä taustatieto avaakin ainakin jonkin verran Omantunnon kysymystä. Olin nimittäin sen äärellä hieman hämmentynyt. Hyytin aiemmat neljä teosta ovat olleet ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvia dekkareita tai ainakin selvästi jännitysromaaneja, joissa on huolellisen ajankuvan lisäksi ollut toimiva ja kiinnostava rikosjuoni.

Omantunnon kysymyksessä ei ole dekkarijuonta. Se on historiallinen romaani, joka kertoo tamperelaisten elämästä ja kohtaloista talvisodan aikana niin Tampereella kuin rintamallakin. Tuttujen tamperelaisten nuorukaisten mukana lukija joutuu keskelle taistelukohtauksia, ja myös Ina päätyy toviksi rintaman kauhujen tuntumaan. Yksi kirjan henkilöistä sattuu epäonnekseen olemaan Helsingin keskustassa marraskuun viimeisenä päivänä 1939.

Poliisi kamppailee sotaan valmistautuvassa teollisuuskaupungissa vakoojien ja sabotöörien kanssa. Näihin kuvioihin liittyvät episodit ovat Omantunnon kysymyksen parasta antia, ja niistä on nykylukijan helppoa vetää yhtäläisyyksiä nykymaailman menoon. Propagandaa ja valeuutisia on ollut ennen nettiäkin, eivätkä kaikki suomalaiset suinkaan olleet tiiviissä yhteisrintamassa talvisodankaan aikana. Vaikka Tampereen poliisi saa tukea supolta, eivät poliisin resurssit sittenkään ole riittävät kaikkien tihutöiden selvittelyyn saati torjuntaan. Tässä leikissä ihmishenki on halpa.

Rintamalle sijoittuvien taistelukohtausten kuvaamisessa Hyyti onnistuu mielestäni kiitettävästi, ja ne ovat pelottavia ja vauhdikkaita. Romaanin koherenssia ne kuitenkin vain hajottavat. Samoin ihailin Helsingin pommituskohtauksien toteutusta. Myös ne ovat realistisen tuntuisia ja siis varsin karmaisevaa luettavaa. Mutta olen vastaavat tapahtumat lukenut viime vuosina ainakin parista muusta romaanista.

Aaro Pajariin liittyvä takauma vuoden 1933 tapahtumista Tampereella on toki kiinnostava anekdootti, mutta tuntuu kovin irralliselta ja kömpelöstikin romaaniin ujutetulta jaksolta. Ankarampi kustannustoimittaja olisi tämän darlingin leikkauttanut pois, vaikka kipeää olisi tehnytkin. Romaani ei olisi poistosta ainakaan kärsinyt.

Sanotaan nyt vielä erikseen ja alleviivaten, että pidin kiinnostavasta ja sujuvalukuisesta Omantunnon kysymyksestä, paikoin kovastikin, vaikka se herätti minussa edellä olevia osin kriittisiä ajatuksia ja epäileviä kysymyksiä. Analysoisin, että ongelma (jos sellaisesta voi edes tässä puhua) on lähinnä omassa odotushorisontissani. Odotin historiallista poliisidekkaria, mutta sain historiallisen romaanin pikanteilla vakoilu- ja sotaromaanimausteilla.

Olisi mielenkiintoista voida lukea tämä romaani niin, ettei olisi Hyytin aiempaan tuotantoon tutustunut lainkaan. Silloin Omantunnon kysymys olisi ehkä parhaimmillaan. Mielenkiintoista nähdä, mitä Hyyti kirjoittaa seuraavaksi! Vieläkö Voiton, Inan ja Tampereen tarina saa jatkoa?

Pekka Hyyti: Omantunnon kysymys
Myllylahti 2022. 356 s.


Arvostelukappale.

maanantai 30. tammikuuta 2023

Bloggausjonon purkua, osa 2.

 


Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 


Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.


En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.


 


Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 


Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)




Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 


Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.




JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen





Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.


Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu