Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Arvostelukappale Balli Kaur Jaswalin romaanista Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut tupsahti postilaatikkooni jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen (äänikirjaversiona, mistä jutun lopussa vähän lisää). Ilmeisesti olen pikaisesti katsonut vain kirjan kansikuvan ja nimen malttamatta kurkistaa takakanteen, ennen kuin olen tyrkännyt kirjan odottelemaan mahdollista lukuvuoroaan kirjapinoon.

Takakansiteksti nimittäin tekee varsin hyvin oikeutta kirjalle, vaikka teoksen ulkoasu ja nimi johdattivatkin ajatukset lähinnä keveään viihteeseen:

Voimakas, tunteita herättävä ja ihanan tunnelmallinen Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut on viehättävä ja ajatuksia herättävä tarina perhesiteistä, sisaruudesta ja sukulaisuudesta, joka sitoo meidät yhteen erilaisuuksistamme huolimatta.

Punjabilaiset sisarukset Rajni, Jezmeen ja Shirina ovat syntyneet Englannissa. Vanhin sisarista, Rajni, on ankaran järjestelmällinen lontoolaiskoulun rehtori, keskimmäinen Jezmeen on jo kymmenen vuotta yrittänyt tehdä läpimurtoa elokuvanäyttelijänä ja päätynyt ihmisten mokilla naureskelevan tv-sarjan juontajaksi ja nuorimmainen, kuvankaunis Shirina on järjestänyt itse itselleen avioliiton varakkaan australialaismiehen kanssa. Sisarusten välit eivät ole kovin lämpimät tai läheiset, vaan he lähinnä sietävät toisiaan nyt aikuisina.

Romaanin alussa perheen äiti Sita esittää kuolinvuoteellaan toiveen, että hänen tuhkansa ripotellaan kotiin Intiaan ja että samalla reissulla kaikki kolme tytärtä suorittavat yhdessä pyhiinvaelluksen, jonka äiti on tarkasti ohjeistanut kirjeessään. Sisarukset päättävät toteuttaa äitinsä toiveen, joskin kukin eri syistä vastahakoisesti, ja matkustavat tahoiltaan Delhiin.

Jokaisella sisarella on omat huolensa, jotka he yrittävät peittää toinen tosiltaan. Rajni on juuri ennen matkaa saanut tietää, että hänen ainoa lapsensa, 18 vuotta juuri täyttänyt vähän hulttiomainen Anil-poika on päättänyt avioitua itseään 18 vuotta vanhemman naisen kanssa. Rajnin tyrmistyksen on täydentänyt tieto, että pojan morsian on raskaana. Miten hän voisi estää poikansa elämän tuhoutumisen, mieluiten niin, ettei kukaan saisi koskaan tietää kihlauksesta? Entä mitä Rajnille aikanaan tapahtui, kun hän viimeksi kävi teini-ikäisenä Punjabissa äitinsä kanssa?

Jezmeenin ura on ajautumassa umpikujaan erään harmillisen välikohtauksen takia, joka on päätynyt viraaliksi videoksi nettiin. Miten estää siskoja näkemästä häntä potkimassa kuoliaaksi harvinaista ja arvokasta kalaa? Saako hän enää koskaan ainuttakaan roolia mistään? Muutenkin ura on alkanut näyttää laskusuuntaiselta, brittiläisiin tuotantoihin kun tuntuu mahtuvan vain yksi intialaistaustainen naisnäyttelijä, eikä se enää välttämättä ole Jezmeen vaan eräs häntä erehdyttävästi muistuttava mutta huomattavasti nuorempi näyttelijä. Lohtu tuntuu löytyvän viinipullosta vähän turhankin usein.

Nuorin sisaruksista on kaunis ja kunnollinen Shirina, jonka salaisuus on kaikkein synkein. Kaikki ei sittenkään suju kiiltokuvamaisessa avioliitossa toivotulla tavalla, ja nyt Shirina on pinteessä. On tehtävä vaikea ratkaisu, eikä kukaan voi auttaa.

Ulkoasun kepeä vaikutelma ei ole kokonaan silmänlumetta, vaan Balli Kaur Jaswal kirjoittaa vetävästi ja humoristisesti. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painavampia aiheita sivutaan ja joihinkin suorastaan upotaan. Jaswal avaa hienosti toisen polven maahanmuuttajan tilannetta. Sisarusten vanhemmat ovat aina ajatelleet Intiaa kotimaanaan, jonne haluavat vielä palata. Lapsille taas synnyinmaa Englanti on koti, mutta silti he kokevat olevansa toisia, jotenkin ulkopuolisia. Intia on heille vieras, mutta toisaalta tuttu. Ulkopuolisuuden tunne on kuitenkin siellä vielä voimakkaampi kuin Englannissa tai Australiassa.

Naisen asema niin patriarkaalisia perinteitä kunnioittavien intialaisten kuin itseään modernina pitävien länsimaalaisten keskuudessa on kimurantti ja päivänpolttava kysymys. Intian poliittiset virtaukset, etnisten ryhmittymien väliset kiistat, monet uskonnot ja kulttuurit suorastaan vyöryvät sisarusten kasvoille. Intia tulvii tarinasta vastustamattoman värikkäänä ja äänekkäänä myös lukijan tajuntaan.

Matka juurille yhdessä sisarusten kesken on hieno lahja edesmenneeltä äidiltä, vaikka naiset eivät sitä aluksi tajuakaan. Yhdessä koetut matkan rasitukset, kommellukset ja pahatkin pinteet yhdistävät naisia kuin huomaamatta. Mutta uskaltaako sisimpänsä paljastaa edes sisarelleen?

Yllätyin, kuinka paljon lopulta pidin tästä kirjasta. Se olisi sopinut mainiosti luettavaksi kesän naistenviikkohaasteeseenkin, niin vahvasti tässä korostuu nimenomaan naisnäkökulma ja naisten elämä iloineen ja suruineen.

Kuten alussa totesin, kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Lukija Heidi Kyrö lukee hyvin, mutta jostain syystä tauottaa välillä tekstiä ihan kummallisissa paikoissa ja pitkään niin, että välillä alkaa jo epäillä jonkin häiriön iskeneen laitteeseen. Mietin, ovatko tauot lukijan itsensä päättämiä, vai onko äänite jostain syystä editoitu jälkikäteen epäonnistuneesti.

 

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (The Unlikely Adventures of Shergill Sisters)
Suom. Inka Parpola.
Sitruuna 2022. 371 s.
Äänikirjan lukija Heidi Kyrö.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

 

Taidemaailma on vaaroja täynnä.

 

Kuvien takana kuolema on porvoolaisen Jaana Lehtiön kymmenes pullalle persosta rikoskomisario Juha Muhosesta kertova dekkari mutta ensimmäinen, jonka minä sarjasta luin. Muutenkin toimin tämän kirjan suhteen vähän takaperoisesti, sillä loppukiitoksissaan itsekin Porvoossa oppaana toimiva Lehtiö kehottaa lukijaa kirjan loputtua vierailemaan Villa Albertissa, joka on yksi keskeinen dekkarin tapahtumapaikka. Tulin nimittäin käyneeksi niin Albert Edelfeltin ateljeemuseossa kuin läheisellä Lennätinvuorellakin jo kesäkuun alussa.

Näkymä Lennätinvuoren näkötornista kesäkuussa 2023.
Ei ruumislöytöjä sillä kertaa.

Takaperoisuus ei lainkaan haitannut dekkariin uppoutumista, oikeastaan ainakin miljöön suhteen päinvastoin. Tapahtumapaikat olivat vielä tuoreina mielessä, joten oli helppoa ja hykerryttävääkin lukiessaan mielessään nähdä juonenkäänteet oikeassa ympäristössään. Porvoolaispoliisit taas vaikuttavat tämän ensikosketuksen perusteella varsin helposti lähestyttävältä lupsakalta porukalta, joten senkin puoleen tutustuminen saattoi hyvin alkaa tästä kohdasta.

Porvoon Haikkoossa sijaitseva Albert Edelfeltin ateljeemuseo täyttää tänä vuonna (v. 2023) 140 vuotta. Kuvien takana kuolema -dekkarissa ateljeerakennuksen viereen samalle tontille rakennetussa Villa Albert -näyttelytilassa (joka siis on ihan oikeasti olemassa) järjestetään juhlanäyttely, jossa on esillä Ateneumista lainattu Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena. Sen ohessa on uusia teoksia useilta porvoolaisilta maalareilta. Työt ovat saaneet innoituksensa Edelfeltin maalauksista, mutta edustavat keskenään kovin erilaisia suuntauksia. 

Avajaistilaisuudessa tapahtuu omituinen välikohtaus, jonka yhteydessä näyttelytöitä tuhritaan. Museon näyttelytoiminnan johtaja Magnus Relander puhkeaa lohduttomaan itkuun tihutyön nähdessään. Paikalla on sattumalta rikoskomisario Juha Muhonen Ellen-vaimonsa kanssa viettämässä vapaapäiväänsä. Muhonen huomaa pian vapaapäivänsä muuttuneen varsin työntäyteiseksi.

Ensimmäisen luvun perusteella lukija kuitenkin jo tietää, että Muhosella on pian käsissään myös murhatutkimus, sillä kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtuu murha läheisellä Lennätinvuorella. Kun ruumis löytyy, huomaavat porvoolaispoliisit ällistyksekseen, että murhan uhri kytkeytyy näyttelyn sabotointiin. Mitä ihmettä pikkukaupungin taidepiireissä oikein on meneillään?

Tutkimukset etenevät omaa rataansa hyvillä pullakahveilla ja maukkailla pitsoilla rytmitettynä. Poliisi käy jututtamassa ihmisiä ja osa tulee poliisilaitoksellekin kuultavaksi. Kovin monella jututettavalla tuntuu olevan jotain salattavaa tai motiiviltakin haiskahtavaa, mutta toisesta ruumiistakaan huolimatta ratkaisu ei tunnu tulevan yhtään lähemmäs, ei vaikka Muhosen osittaiseksi ärsytykseksi, mutta myös iloksi, eläköitynyt kirjastonhoitaja ja innokas Facebookin Dekkariryhmän jäsen Hilkka Alitupa tarjoaa monisanaisesti poliisille tekemiään havaintoja.

Rikoskomisario Juha Muhosen tutkimuksista kertova dekkarisarja edustaa siis leppoisaa cozy crime -tyyliä, jossa kyllä murhataan mutta ei kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä varsinaisesti tiivistetä jännitystäkään. Kauniit Porvoon kulttuurimaisemat muodostavat tapahtumille oivallisesti kuvatun taustan, jossa lukijan on mukava kuljeskella tutkimuksiaan tekevien poliisien jalanjäljissä. Päähenkilö Muhosella ei ole luurankoja kaapissaan eikä ongelmia yksityiselämässään, mikä on tietysti omiaan lisäämään dekkarin rauhallista tunnelmaa sekin. Muhonen on mukava mies, jonka seuraavaa tapaamista sarjan ystävä odottaa luottavaisin mielin.

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema
Myllylahti 2023. 327 s.

Arvostelukappale.

Hannu Vuorio: Nyman

Hannu Vuorio voitti heti esikoisromaanillaan Nyman Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1996.

Palkintolautakunta, johon kuuluivat Kristina Carlson, Keijo Kettunen ja Heta Pyrhönen, perusteli päätöstään näin:

Hannu Vuorion esikoisteos Nyman on kielellisesti rikas, miljöökuvaukseltaan eloisa ja rikosjuoneltaan yllätyksellinen jännäri. Helsinki, Kallion kulmat ja Kumpula ovat Vuorion maisemaa. Ihmisissä ja tunnelmassa on realistista karheutta, josta nousee myös huumoria.

Vuorio kuvaa vastikään vankilasta vapautunutta miestä, joka on sanojensa mukaan syytön. Juoni lähtee liikkeelle miehen yrityksestä saada oikea syyllinen selville.

Vuorion teoksen ansiona on, että se käyttää kovaksikeitetyn dekkarin perinnettä punoen sen kiinnostavasti veijariromaanin traditioon. Teos näyttää, että nokkela ja vakuuttava rikosjuoni voidaan kutoa arkiseen ympäristöön; kotimainen jännäri voi olla kovaksikeitetty ilman kliseitä.

Tällä kertaa voin mielihyvin allekirjoittaa kaiken edellä kuvatun. Juuri tuollainen rikosromaani Nyman on, muun muassa. Siinä ovat vahvoina näkyvissä piirteet, jotka ainakin löytämieni kuvausten perusteella ovat Vuorion myöhemmän tuotannon tunnusmerkkejä. Itse olen lukenut Vuoriolta aiemmin ainoastaan Käpylä-nimisen dekkarin vuodelta 2015, eikä se valitettavasti minua oikein vakuuttanut.

Nymanin nimihenkilö ja minäkertoja on Nyman-niminen mies, joka teoksen alkuluvussa vapautuu Sörkan vankilasta, missä hän on istunut vaimonsa veljen tappamisesta saamansa rangaistuksen. Missään vaiheessa ei suoraan sanota, mutta minulle syntyi vaikutelma, että Nyman on etniseltä taustaltaan romani. Se selittäisi ainakin osaltaan sitä, miten nuivasti poliisi ja oikeuslaitos ylipäätään häneen suhtautuvat.

Juonen peruskuvio on tuttu. Syytön mies istuu vankilassa teosta, jonka joku toinen on tehnyt. Alamaailman liepeillä jo ennen vankilatuomiota liikuskellut mies päättää vapauduttuaan maksaa potut pottuina. Nyman on siis tuomittu vaimonsa Raijan veljen Markuksen tappamisesta. Markusta on ammuttu lähietäisyydeltä haulikolla kasvoihin. Raija ja tapahtumahetkellä paikalla ollut kolmikon ystävä Pekka todistavat, että Nyman ampui Markuksen. Tosiasiassa Nyman oli tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä, mutta todisteet puhuvat aukottomasti häntä vastaan ja häkki heilahtaa.

Nyt Raija on muuttanut tuntemattomaan paikkaan jonnekin ulkomaille ja Pekkakin käy Suomessa hoitamassa liikeasioitaan vain harvoin ja silloinkin hyvin pikaisesti. Nymanin on selvitettävä, missä Raija ja Pekka asuvat. Avukseen hän saa entisen vankilakaverinsa Nopean sekä entisen tyttöystävänsä Rosan. Ennen kuin kaksikon olinpaikka saadaan selville, tapahtuu Helsingissä Kallion ja Kumpulan tienoilla monenlaista Nymanin kannalta ikävää ja hankalaa. Vähitellen jäljet alkavat kuitenkin lämmetä.

Vuorio tosiaan yhdistelee melko herkullisestikin kovaksikeitettyä alamaailma- ja gangsterimenoa veijariromaanin keinoihin. Koska Nyman ei ole raaka tappaja, häntä huomattavasti häijymmät tyypit tuntuvat kerta toisensa jälkeen vetävän pidemmän korren. Kohtalolla on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan hänen varalleen, kun kaikki jo vaikuttaa lopullisesti menetetyltä.

Sukellus 1990-luvun alun ankeahkoon Helsinkiin ja Suomeen tuntuu nostalgiselta. Matkapuhelimet ja internet loistavat vielä poissaolollaan, ja Ruotsinlaivalla alkoholiostokset pitää jättää yöksi säilytykseen. Nyman haiskahtaa paikoin nykylukijan nenään turhankin äijämäiseltä menolta. Aika on ajanut myös juonen kannalta olennaisten rikostutkintamenetelmien tai niiden lähes täydellisen puuttumisen ohi.

Kerronta on kuitenkin napakkaa ja dialogipainotteista. Nykymittapuulla Nyman on miltei pienoisromaani alle kahdellasadalla sivullaan.

Harri Vuorio: Nyman
WSOY, 1995. 194 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Kaarina Griffiths: Meren syliin

 

Kaarina Griffithsin dekkarin Meren syliin takakannessa julistetaan, että kyseinen teos aloittaa uuden Cornwall-mysteeri-sarjan. Meren syliin on Griffithsin ensimmäinen Otavan kustantama teos, mutta ei suinkaan hänen esikoisdekkarinsa (mitä ei tietenkään missään väitetäkään), eikä ilmeisesti myöskään hänen ensimmäinen Cornwalliin sijoittamansa teos eikä edes rikostarkastaja Paul Digginsistä saati profiloija Antti Honkasesta kertova dekkari.

Internetin kaivelu paljastaa, että Griffithsin esikoisteoksessa Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales – Taika tarinat, 2018) ei vielä esiinny Digginsiä tai Honkasta, mutta sen sijaan suomalaiset poliisit, vanhempi konstaapeli Heikki Tuunanen ja poliisipäällikkö Saana Valkeapää.

Sen sijaan seuraavassa teoksessa Trennan sokkelo (Taika Tales – Taika tarinat, 2020), ovat mukana jo psykoterapeuttiopiskelija Antti Honkanen ja ylikonstaapeli Paul Diggins. Trennan sokkelo sijoittuu osittain Cornwalliin, ja teoksen nimi viittaa Trennan kartanoon, jossa toimivaan perhehotelliin Antti pestautuu jokapaikanhöyläksi viettäessään välivuotta Englannissa. Sitten kartanossa tapahtuu ryöstömurha, jota Diggins tiimeineen tutkii.

Griffithsin kolmas dekkari Murha tunturissa (Lindo, 2021) on ilmestynyt joulukalenterimuotoisena äänikirjana. Siinä ovat mukana niin noitarumpukurssille osallistunut Antti Honkanen kuin kurssin jälkimainingeissa tapahtunutta murhaa tutkivat Heikki Tuunanen ja Saana Valkeapää.

En ole näitä Griffithsin aiempia teoksia lukenut tai kuunnellut, mutta niistä löytämäni blogiarviot paljastavat, että Griffiths on edistynyt dekkarikirjailijana aimo harppauksin. Kirjarouvan elämää -blogissa todetaan, että Trennan sokkelon alku on turhan verkkainen ja loppuun on ladattu liikaakin toimintaa. Myös ylikonstaapeli Paul Diggins jää taka-alalle ja poliisien osuus ohueksi.

Meren syliin -dekkari on toiminnan suhteen tasapainoisempi. Ensimmäinen ruumis löytyy sivulla 48, mutta lukija on tiennyt murhan tapahtuneen jo muutaman rivin tehokkaan prologin ansiosta. Sopivassa kohdassa keskivaiheella tapahtuu toinen murha, ja lopussa toiminta tiivistyy ennen häivytyksiä ihan kiitettävästi, vaikka genrelle tyypillisiltä matkapuhelinverkko-ongelmilta ja yksin rosvoon perään säntääviltä sankareilta ei ihan vältytäkään.

Rikostarkastaja Paul Digginsin rooli on nyt selvästi aiempaa tärkeämpi. Sympaattisen oloiseen poliisimieheen tutustaan melko perusteellisestikin. Keski-ikäinen Diggins on suorittanut Oxfordissa loppututkinnon filosofiasta, mutta on rakastunut Cornwalliin ja päätynyt sen takia poliisiksi. Idyllinen pieni talo puutarhoineen on rikostarkastajalle onnen täyttymys. Hän on myös erittäin tietoinen ympäristöongelmista ja haaveilee ryhtyvänsä eläköidyttyään ekotaistelijaksi.

Dekkarissa on vahva Suomi-kytkös, sillä keskeisessä roolissa on suomalainen taiteilija Kaisla Aalto, joka on saapunut St Seren -nimiseen pittoreskiin rannikkokylään maalaamaan residenssiapurahansa turvin. Kylän Mermaid Inn -pubin työntekijä Amanda Cardy on juuri kadonnut, ja samaan aikaan Kaislan kanssa St Sereniin saapuu lontoolaisen Evening Star -lehdestä sähäkkä toimittaja Emma Patel.

Emma on kirjoittanut pari vuotta sitten juttuja St Serenistä kadonneesta Sandra Hillistä ja jo silloin viehättynyt kylään liittyvästä merenneitomyytistä. Tarun mukaan kylään oli aikoinaan saapunut kaunis nainen, joka rakastui kirkkoherraan ja tämän lauluääneen. Pian sen jälkeen kumpikin katosi jäljettömiin, ja kyläiset uskoivat naisen olleen merenneito, joka houkutteli kirkkoherran mukanaan. Taru antaa lehtijutuille aivan omanlaistaan ytyä! Ja nyt on kadonnut jo toinen nuori nainen!

Griffiths on rakentanut juonen taiten, sillä Amandan ruumiin löydyttyä kosteasta salakuljettajien luolasta ei tarvita kummoistakaan penkomista, kun poliisilla ja lukijalla on koossa jo koko joukko epäiltyjä. Yhdellä jos toisella on ollut ainakin jonkinlainen motiivi kalauttaa iloinen ja kaunis Amanda hengiltä.

Puolivälin paikkeilla ylempi johto päättää lisätä resursseja tapauksen tutkintaan. Paikalle karauttaa upeaa Trennan kartanohotellia sivutöinään isännöivä ja New Scotland Yardia usein profiloinnissa auttanut psykologi Antti Honkanen. Digginsin ja Honkasen välit ovat alkuun kireät heidän yhteisen historiansa takia, mutta yhteistyö lähtee pienen yskimisen jälkeen sujumaan yllättävänkin hyvin. Kumpikin tajuaa tahoillaan lähes samaan aikaan, kuka on syyllinen. Lukija on sen silloin jo tiennyt hyvän tovin ja kenties jo aiemmin arvannutkin saamansa vihjeen perusteella, mutta se ei haittaa menoa lainkaan.

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia karunkauniilla Cornwallin rannikolla, joten ei ihme, että hän on nyt päättänyt sijoittaa kotimaisemiinsa kokonaisen dekkarisarjan. Dekkarien ystävä ei voi kuin kiittää tästä päätöksestä! Griffiths kuvaa kiehtovaa miljöötä kiinnostavasti ja ah niin matkakuumetta nostattavasti!

Kaarina Griffiths: Meren syliin
Otava 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa

 

Johanna Savolaisen toinen kotkalaisen rikosylikonstaapeli Veikko Niskasen tutkimuksista kertova psykologinen poliisidekkari Minne kuljit maailmassa alkaa raflaavasti. Kotkalaisen somevaikuttajan ja tämän yrittäjäpuolison upean omakotitalon tupaantuliaiset päättyvät massiiviseen katastrofiin. Olohuoneen katseenvangitsijaksi tuotu valtava luonnonkivilohkare irtoaa paikaltaan ja särkee samalla suuren lasisen kattovalaisimen. Yksi vieraista kuolee ja useita loukkaantuu.

Sekasortoinen tilanne eskaloituu edelleen, kun juhlien järkyttynyt emäntä haluaa paljastaa seitsemän vuotta sitten kadonneen Maria Laineen ruumiin sijainnin poliisille. Tapaus on aikoinaan kuulunut Veikko Niskaselle ja hänen tiimilleen, joten Veikko hälytetään onnettomuuspaikalle kuulemaan Linda Westötä. Linda kertoo, että hänen avomiehensä Kimi on haudannut Marian heidän tontilleen ja rakentanut sen päälle pihasaunan.

Kimi on loukkaantunut pahasti onnettomuudessa, joten hänen kuulustelunsa lykkääntyy. Samoin Nooran, jonka riita Kimin kanssa edelsi ja ilmeisesti osaltaan aiheutti onnettomuuden (minulle tosin jäi epäselväksi, miten kivi oikein kaatui tai putosi).

Veikko on enemmän kuin halukas saamaan selville, mitä Maria Laineelle oikein aikanaan tapahtui. Abiturienttityttö haihtui keväällä 2004 Kotkan keskustan tuntumasta kuin savuna ilmaan. Käsilaukku löytyi myöhemmin merenrannasta laiturilta, mutta tytöstä tai hänen ruumiistaan ei jälkeäkään.

Tilanne eskaloituu edelleen, kun käy ilmi, että onnettomuuden uhri ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet oli kaaoksen keskellä pistetty isolla lasinsirpaleella kuoliaaksi. Kuka halusi tappaa harmittoman Sauli Kokkosen, Kimin, Lindan, Marian ja Nooran sekä monen muun kutsuvieraan entisen lukiotoverin? Liittyykö Saulin kuolema Marian katoamiseen?

Niin uskoo ainakin Elli, Nooran ja tämän puolison Saanan ystävä, joka hälytetään keskellä yötä Kotkaan. Paluu kotikaupunkiin ei olisi kivuton, vaikka nuoruudenystävä Noora ei olisikaan loukkaantunut onnettomuudessa. Tapahtuma tuo naisten mieleen lukioaikaisen painajaismaisen yön, jolloin Nooralle tapahtui jotain ikävää, mistä ei ole sen jälkeen puhuttu saati selvitetty.

Savolainen on rikkonut kronologian rohkeasti, ja takaumat seuraavat toisiaan satunnaiselta vaikuttavassa järjestyksessä. Eniten kelataan Marian katoamista edeltäviä lukiovuosia, mutta osa takaumista ulottuu ihan tyttöjen lapsuuteen asti, aikaan, jolloin Elli muutti paikkakunnalle ja Noora ja Saana ottivat hänet kolmanneksi tiiviiseen kaverisuhteeseensa. Jää murtui ensimmäisissä koripallotreeneissä, joihin Elli uskalsi vaivoin osallistua.

Näkökulmia on myös lukuisia. Tärkeimmiksi henkilöiksi muodostuvat rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen ja Elli, joka alkaa ystävineen selvittää, kuka tappoi Saulin ja mahdollisesti myös Marian.

Noin puoliväliin asti Minne kuljit maailmassa toimii oikein hyvin. Ilmassa on tiheältään arvoituksia, eikä lukija oikein hahmota, mistä kaikesta on kyse. Tunnelma on painostava. Harmillisesti jossain vaiheessa tarinan ote kuitenkin katoaa. On vaikeaa sanoa, miksi näin käy. Ainakin henkilöitä on lopulta liikaa. Tyttöjen koripallojoukkueen lisäksi mukana on urheilevien poikien porukka, johon paikkakunnalle lukion alussa muuttava Kimi sujahtaa ja ottaa sen haltuunsa.

Osa lukuisista juonenkäänteistä ja johtolangoista on tarkoitettu hämäämään lukijaa, mutta sille ei oikeastaan olisi tarvetta, sillä lukijalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuuksia päätellä ratkaisuja. Monipolvisten kieputtelujen jälkeen ne tuntuivat lopulta vähän kuluneilta, dekkarin voimakkaaseen alkuun nähden laimeilta.

Dekkarina Minne kuljit maailmassa siis jättää jonkin verran toivomisen varaa. Sen ehdottomasti parasta antia on tyttöjen koripalloharrastuksen kuvaus. Joukkueurheilu antoi kaikille osallisille paljon ja oli heidän elämänsä keskeisimpiä elementtejä koko kuohuvan murrosiän ajan. Savolainen onnistuu hienosti kuvaamaan joukkueen dynamiikkaa. Ystävyyssuhteet mutta myös ankara keskinäinen kilpailu tulevat aidon tuntuisina esiin.

Mukavaa on myös tarinan sijoittaminen Kotkaan. Meillä ilmestyy tukuittain Helsinkiin ja vähän pienempinä tukkuina Turkuun ja Tampereelle sijoittuvia dekkareita, joten on mukavaa päästä välillä vähän niin sanotusti maakuntiin.  

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa
Mäkelä 2022. 350 s.

Arvostelukappale.

Sarjan edellinen osa Se, joka pääsi pakoon. Kirjat voi huoleti lukea haluamassaan järjestyksessä.

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla

 

Jos et vielä ole tutustunut Triesten poliisin persoonalliseen komisario Proteo Laurentiin, muuta asiantila viipymättä! Pidin kovasti ensimmäiseksi lukemastani Veit Heinichenin dekkarista Karstin kuolleet, mutta tämän kesän yksi parhaista lukemistani kirjoista on oivallinen Kuolema odotustilassa. Se on syyttään lojunut luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani, mutta kannatti totisesti ottaa se lopultakin lukuun!

Kuolema odotuslistalla on ilmestynyt vuonna 2003, ja sen nykyhetki on 2000-luvun alku, jolloin Silvio Berlusconi kannattajineen johtaa Italiaa. Äänenpainot ovat maassa muuttuneet, eivätkä suinkaan Proteo Laurentin ja hänen kollegojensa ja ystäviensä haluamaan suuntaan. Muutos ilmapiirissä näkyy myös poliisin arjessa, ja komisario Laurenti saa ikäväkseen todeta, että hänellä on poliisivoimissa vahvoja vastustajia, jotka haluavat kammeta hänet pois virastaan.

Romaanissa seurataan niin komisario Laurentin ammatillisia kuin yksityiselämän asioitakin. Edellisen tarinan tapahtumista on vierähtänyt vähän aikaa, ja Laurenti vaimoineen on päätynyt kaupungin ulkopuolella sijaitsevan komean vaikkakin vähän rapistuneen huvilan omistajiksi, kun pariskunnan ystävä oikeuslääkäri Galvano oli ehdottanut heille vaihtokauppaa. Vanha mies halusi nauttia kaupunkiasunnon mukavuuksista, ja pariskunta voisi maalla vaikka hankkia koiran. Uusi asunto puutarhoineen on projekti, joka tuntuu elvyttävän Laurentien väljähtynyttä avioliittoakin.

Oivallisesta ja kaikin puolin moitteettomasti tehdystä vaihtokaupasta sikiää vielä odottamattomia ongelmia, mutta Heinichen on kirjoittanut rikosjuoneenkin kuvion, joka liittää Laurentien huvilan tapahtumiin. He saavat naapurikseen salaperäisen kirjailijan, jolla taitaa olla tappajat kintereillään...

Rikosjuoni liittyy häikäilemättömään kansainväliseen ihmis- ja sisäelinkauppakuvioon. Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, että Triesteen hiljattain avatulla korkean profiilin kauneuskirurgiaklinikalla tapahtuu kulissien takana jotain paljon häijympää kuin rahakkaiden julkkisten rasvaimuja. Kuvioon kuuluu, että kaupungin silmäätekevät suojelevat klinikan toimintaa, koska sen ympärillä liikkuvat todella suuret rahat.

Samanaikaisesti kahdesta suunnasta kohdistuu klinikan toimintaan uhka. Pariisilaisen journalistin Lorenzo Ramses Freyn raskaana ollut vaimo on joutunut työmatkallaan Maltassa liikenneonnettomuuteen ja menehtynyt nopeasti vammoihinsa sairaalassa. Surun murtama mies saa lopulta selville, että vaimolta on sairaalassa poistettu kaikki sisäelimet. Mitä oikein tapahtui? Alkaa hellittämätön jahti, joka tuo Ramseksen lopulta Triesteen.

Samaan aikaan Bukarestissa Romani Dimitrescu saa tietää kaksosveljensä kuolleen Triestessä. Veli oli matkustanut Italiaan luovuttaakseen toisen munuaisensa maksua vastaan, mutta nyt hän ei enää palaisi perheensä luo. Romani päättää seurata veljensä jälkiä ja kostaa tämän puolesta.

Heinichen rikkoo jonkin verran tapahtumien kronologiaa, joten tarkkana saa lukija olla tarinan kieputuksessa. Vyyhti on kuitenkin melkoisen koukuttava kaikkine sivujuonteineen. Mukana on myös huumoria keventämässä mustansynkeää aihetta. Oman mausteensa tarinaan tuovat niin Proteo Laurentin sotkuiset naisasiat kuin miehen omintakeinen koiran hankintakin. Väkisin eläkkeelle siirretty Galvano on myös hykerryttävä tyyppi, eivätkä Laurentien herkulliset ravintola-ateriat ja riehakkaat illanvietotkaan ole lainkaan hullumpia.

Kuolema odotuslistalla on palkittu Italiassa Premio Franco Fedeli -palkinnolla. Palkintonsa teos on ehdottomasti ansainnut. Lämmin suositus!

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla (Tod auf der Warteliste)
Suom. Anne Kilpi. 414 s.
Kustantamo Huippu 2021.

Arvostelukappale.

Sini Ezer: Jerusalemin morsian

 

Vietin vielä kolmannen rupeaman antiikin roomalaisten parissa (ks. aiemmat jutut Jukka M. Heikkilä: Puumiekka ja Elodie Harper: Sudenluola), tällä kertaa 60-luvun (jaa.) Jerusalemissa. Luin parissa (loma)päivässä Sini Ezerin historiallisen romaanin Jerusalemin morsian. Ezer on suomalainen geenitutkija, joka on nuoresta saakka vieraillut Jerusalemissa, asunut Israelissa 15 vuotta ja imenyt sen tunnelmasta virikkeitä mielikuvitukselleen.

Ezer kertoo saamani Jerusalemin morsian -romaanin ennakkokappaleessa saaneensa idean teokseensa kulkiessaan Siloan tunneleiden läpi muutama vuosi sitten. Tunneleilla, jotka kulkevat vanhan kaupunginmuurin alitse vesialtailta Kuolleiden laaksoon, onkin romaanissa tärkeä osuutensa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat niin sanotun ensimmäisen juutalaissodan aikaan. Rooman valtakunta levittäytyi aggressiivisesti ja valloitetuilta alueilta kerättiin raskaita veroja. Jerusalemin juutalaiset asukkaat nousivat kapinaan roomalaisia vastaan 60-luvun puolivälin jälkeen. Tapahtumat johtivat lopulta sotaan, joka alkoi vuonna 70 kaupungin raskaalla piirityksellä ja myöhemmin sen valloittamisella ja väestön brutaalilla tuhoamisella.

Päähenkilö ja minäkertoja on Shira, juutalaisen hajusteentekijä ja leeviläispappi Naftalin nuorempi tytär. Romaanin alussa Shira on vielä nuori tyttö, joka livahtaa yön pimeydessä kaupunkia ympäröivälle muurille ihailemaan tähtiä ja kuutamoa. Eräänä yönä Shira tapaa muurilla nuoren miehen, johon pian rakastuu. Samoihin aikoihin isosisko Hadessa saa ihailijakseen yhden kaupungin varakkaimman kauppiaan pojan Gideonin. Käy ilmi, että Shiran salainen rakkaus on Gideonin velipuoli Eitan.

Nuorten monimutkaisia avioliittokuvioita setvitään samaan aikaan, kun tunnelma kaupungissa alkaa muuttua yhä painostavammaksi ja vaarallisemmaksi. Ei ole yhdentekevää, millaisia aviolittoja solmitaan, ja vaikka nuorilla, myös tytöillä, on asiassa sananvaltaa, vanhemmat yleensä lopulta päättävät. Shirakin saa karvaasti todeta, että avioliitto ei ole vain miehen ja naisen välinen sopimus. Se vaikuttaa lopulta todella moneen ihmiseen ratkaisevallakin tavalla, joten harva voi vain seurata sydäntään ja halujaan.

Kuvaukseni kuulostaa ehkä imelältä ja romaanin tapahtumat ennalta-arvattavilta. Kenties ne sitä ovatkin, mutta lumouduin Ezerin kerronnasta kertakaikkisesti ja ahmin muhkean romaanin nauttien joka hetkestä. Mistään nyyhkytarinasta ei ole kyse, ja Shira joutuu kohtaamaan ankaria koettelemuksia perhe-elämän ja sodan melskeissä, mutta hetkittäin hänellekin suodaan onnea. Hänen tarinansa on samaan aikaan koskettava, jännittävä, kiehtova ja viihdyttävä.

Ezer saa loihdittua muinaisen Jerusalemin ja sen lähialueet, ihmisten arjen ja juhlan sekä sodan kauhut elävästi lukijan silmien eteen. Mantelipuun varjo helteisenä päivänä houkuttaa, katuojissa mätänevien nälkiintyneiden kerjäläisten ruumiiden löyhkä etoo. Kuolleiden laaksossa avautuva vehreä paratiisi viekoittelee, ja halu pulahtaa vilvoittavaan altaaseen tuntuu todelliselta. Aivan ihana romaani, vaikka kauheita asioita ja huutavia vääryyksiä tapahtuukin!

Tälle todellakin odotan myös jatkoa, ja huojentavaa onkin tieto, että Ezer jo kirjoittaa Masadan kirjuria.

Sini Ezer: Jerusalemin morsian
Minerva 2023. 426 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen.

Ennakkokappale.
Romaani ilmestyy 5.9.2023.

Elodie Harper: Sudenluola

Luin ensin Jukka M. Heikkilän Rooman valtakunnan gladiatrixeista kertovan romaanin Puumiekka ja jatkoin suoraan Elodie Harperin Sudenluolaan, joka sekin sijoittuu antiikin ajan Rooman valtakuntaan ja kertoo yhden Pompejin huoratalon asukkaista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin olisin kahlannut syvällä naisiin kohdistuvassa raa’assa väkivallassa, alistamisessa, nöyryyttämisessä ja esineellistämisessä. Vähän ahdistavaa näin suurina annoksina, myönnetään.

Toimittaja ja uutistuottaja sekä kirjailija Elodie Harper opiskeli Oxfordin yliopistossa antiikin runoutta ja kiinnostui antiikin historiasta. Sudenluola-trilogia on saanut innoituksensa samannimisestä bordellista, joka on kaivettu esiin Pompejin raunioista ällistyttävän hyvin säilyneenä. Sarjan toinen osa Kultaisen oven talo ilmestyy suomeksi marraskuussa 2023 samaan aikaan kuin kolmas osa The Temple of Fortuna alkukielisenä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet bestsellereitä, ja sarjan tv-oikeudet on myyty. Luvassa onkin melkoinen televisiosarja!

Sudenluolan keskiössä ovat julman sutenööri Felixin omistaman halvan Sudenluola-bordellin viisi erilaisista taustoista kotoisin olevaa työntekijää tai oikeammin orjaa. Päähenkilö Amara on kotoisin Kreikasta pienehköstä rannikkokaupungista. Hän on lääkäriperheen sivistynyt tytär, joka on onnettomien käänteiden kautta päätynyt orjamarkkinoiden kautta Felixin omaisuudeksi. Nuori Dido, jonka Felix osti samaan aikaan Amaran kanssa, päätyi markkinoille merirosvojen kaapattua hänet mukaansa pohjoisafrikkalaisen kaupungin ryöstön yhteydessä. Amara ja Dido ovat talon uusimmat tulokkaat romaanin alussa.

Kovapintainen ja ammattinsa osaava Victoria on ollut orja koko ikänsä, sillä hänet on löydetty vauvana tunkiolta. Hyväuskoinen ja aavistuksen yksinkertainen Beronice käy välillä toisten hermoille ja joutuu näiden pilkan kohteeksi. Cressa on joukon iäkkäin ja on kohdannut menetyksiä, joista toisilla ei vielä ole kokemusta. Tarinan mittaan talon asukkaiden kokoonpano muuttuu, kun uusia naisia tulee ja jotkut vanhoista poistuvat.

Muhkea romaani kertoo prostituoitujen kammottavan elämän ankeasta arjesta. Työ on vastenmielisintä mitä kuvitella saattaa, ja sitä tehdään jatkuvasti oman terveyden ja hengen kaupalla. Kaupungin hierarkiassa huorat ovat alimmilla jolleivat alimmalla askelmalla eli kaikkien halveksumia hylkiöitä. Ihmisten, erityisesti miesten, mielikuvissa portto nauttii työstään aidosti, koska heidän on ansaitakseen teeskenneltävä olevansa himokkaita. Älykkäimmät ja viisaimmatkaan miehet eivät tunnu tajuavan, millainen prostituoituna työskentelevän orjan asema oikein on.

Naiset (ja myös ilotaloissa työskentelevät pojat) joutuvat sietämään jatkuvia raiskauksia, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä päivästä ja yöstä toiseen. Olot ovat muutenkin kaukana mukavista. Rahat riittävät hädin tuskin ruokaan, ja jos orja sattuu saamaan juomarahaa, sen vie isäntä. Silti jokainen yrittää koota säästöjä, sillä kaikki unelmoivat vapaudesta. Orja voi saada vapautensa ostamalla, mutta sellaisten summien kokoaminen on täysin toivotonta.

Amara on siis Sudenluolan päähenkilö, jonka näkökulmasta elämää Pompejissa seurataan. Hän on paitsi kaunis myös älykäs ja määrätietoinen. Toivottomat olosuhteet eivät ole kokonaan pystyneet nujertamaan häntä, vaan hänen sisällään kytee myös viha, mutta se täytyy pitää visusti kurissa ja piilossa. On käytettävä muita keinoja, jos aikoo pelastaa itsensä. Amara tarttuu kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin, ja sattuma tai jumalatar Venus heittääkin hänen eteensä odottamattomia tilaisuuksia. Mutta orjan ja erityisesti naisorjan, joka työskentelee prostituoituna, asema on aina riippuvainen miehistä ja heidän oikuistaan. Mihinkään lupaukseen ei voi luottaa, ja aina on pidettävä mielessä, että aivan kaikki hengestä alkaen voidaan ottaa pois milloin tahansa.

Kuten sanottu, Sudenluola ei ollut mitään kovin miellyttävää luettavaa. Sen ajankuva on rakennettu taiten ja hieman turhankin realistiseksi. Naisten kokema kohtelu saa lukijan tuntemaan voimatonta raivoa, epätoivoa ja inhoa aivan kuten kirjan henkilötkin. Henkilökuvaus toimii, sillä ainakin Amaran ja Didon kohtaloista aidosti kiinnostuu ja sydän nousee väkisinkin kurkkuun kerta toisensa jälkeen heidän vaiheitaan seuratessa. Jatko-osaan tarttuminen lienee väistämätöntä.

Elodie Harper: Sudenluola (The Wolf Den)
Suomentanut Laura Beck.
Bazar 2023. 479 s.
Äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen.

Ennakkokappale. 

Kun olin jo tämän oman juttuni kirjoittanut valmiiksi, ilmestyi Helsingin Sanomissa koostejuttu kevyestä kesäluettavasta. Siinä Suvi Ahola toteaa, että Sudenluolan mielenkiintoisinta antia on, kun Amara tutustuu luonnontutkija Pliniukseen, joka on oikea historiallinen henkilö. Amara asuu viikon Pliniuksen luona ja saa maistaa huoletonta luksuselämää. "Muuten paksu romaani on aikamoista huttua, jossa riittää kepeää kuvailua antiikin roomalaisten elostelusta", toteaa Ahola.

En varmasti koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten eri tavoin eri ihmiset kokevat esimerkiksi kirjat. Olen nimittäin täysin vastakkaista mieltä kuin Ahola, mitä Sudenluolaan tulee. Episodi Pliniuksen luona on epäuskottava ja höttöinen päiväuni. Koko muu kirja on jatkuvaa kauheuksien ja kärsimysten kuvailua. Kärsimys ja kauheudet tosin johtuvat antiikin roomalaisten elostelusta, mutta näkökulma on orjaprostituoitujen. Siitä on höttö kaukana, vaikka ei romaania dokumenttina pitäisikään.

Jukka M. Heikkilä: Puumiekka

 

En muista kuulleeni gladiatrixeista eli naisgladiaattoreista ennen kuin luin Jukka M. Heikkilän historiallisen romaanin Puumiekka. Ilmeisesti gladiatrixeja on ollut aikanaan olemassa ja he ovat esiintyneet gladiaattorinäytöksissä Heikkilän kuvaamana aikana eli ainakin keisari Domitianuksen hallitessa Roomaa vuosina 81-96 jaa.

Domitianus hallitsi valtakuntaansa häikäilemättömän itsevaltaisesti, ja hänen hallituskauttaan leimasivat silmitön tyrannia ja pohjaton ahneus. Tähän pohjavirtaukseen Puumiekan juoni vahvasti nojaa.

Romaanin nimi tulee puumiekasta, jonka gladiaattori saattoi lunastaa selviydyttyään kymmenestä ottelusta areenalla. Se oli eräänlainen symbolinen todiste tehdystä työstä ja ansaitusta vapaudesta ja armahduksesta. Ennen gladiaattoripalvelusta tehdyt rikokset oli siis sovitettu. Puumiekkaa käytettiin myös gladiaattoreiden koulutuksessa harjoitusaseena. Varsinaiset teroitetut metallista valmistetut aseet olivat käytössä vain aidoissa ottelutilanteissa areenalla.

Puumiekka alkaa brutaalilla kohtauksella, jossa senaattori Juniuksen perheen rauhallinen ilta päättyy, kun Domitianuksen pretoriaanit tunkeutuvat senaattorin kotiin ja kertovat, että tämä on tuomittu vehkeilystä hallitsijaa vastaan. Junius ja hänen vaimonsa murhataan epäröimättä ja perheen tytär Junia joukkoraiskataan, julistetaan henkipatoksi ja viskataan lopuksi alastomana kadulle. Hänen auttamisensa merkitsisi auttajalle kuolemantuomiota.

Julmasti pahoinpidelty ja häväisty Junia onnistuu hankkiutumaan jumalatar Vestan palvojien talon portille. Toisiksi vanhin kuudesta Vestan neitsyeestä, Helvidia, on Junialle etäistä sukua, ja hän toivoo Helvidian voivan auttaa. Vastaanotto ei ole sydämellinen, sillä keisarin ote on tiukka myös Vestan talon asukkaista. Talossa kuitenkin piileskelee jo entuudestaan toinen saman kohtalon kokenut tyttö Mettia.

Lyhyen toipumisjakson jälkeen Helvidia toimittaa tytöt ainoaan keksimäänsä paikkaan eli gladiaattorikoulutukseen Flaviusten areenalle, jonka lanista Rufuksen hän tuntee. Suunnitelma ei ole aivan pyyteetön, sillä Helvida toivoo edes toisen tytöistä jäävän henkiin ja lunastavan puumiekkansa. Sen jälkeen tämä voisi auttaa Helvidiaa, joka aikoo jäädä kolmekymmentä vuotta palveltuaan eläkkeelle vestaalin tehtävästä. Luvattu eläkesumma on mieletön omaisuus, eikä aie ole lainkaan vaaraton.

Seuraa pitkä jakso, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti gladiatrixien koulutusta ja ankaraa elämää hierarkkisessa yhteisössä. Selviää muun muassa, mitä alun perin tarkoitettiin sanonnalla takapuolen nuolemisesta. Kamppailu elämästä ja kuolemasta on naisten arkea, ja lohtua he saavat vain toisistaan. Kun naiset ovat valmiita ensimmäisiin otteluihinsa, he saavat maistaa huumetta, jota yleisön edessä esiintyminen selvästikin monelle on.

Puumiekka on Jukka M. Heikkilän kahdestoista antiikin aikaan sijoittuva historiallinen romaani. Sen parasta antia on tarkka ajankuva mielenkiintoisine yksityiskohtineen. Gladiaattorien koulutus ja areenalla käydyt kamppailut on kuvattu elävästi, ja lukija tempautuu vauhdikkaiden kohtausten imuun.

Puumiekan on kustantanut pieni Nysalor-kustannus. Vaikka Heikkilä on jo todellinen konkari historiallisten romaanien saralla, olisin silti toivonut viimeiselle editointikierrokselle aavistuksen lisää terävyyttä. Muutamissa kohdissa on jonkin verran toisteisuutta, ja vaikka en todellakaan odota historialliselta romaanilta arkaaista kieltä, jotkut tekstiin livahtaneet tämän päivän ilmaisut pistävät paikoin silmään, kuten ”teitä ei täällä käytetä seksuaalisesti hyväksi”. Kansikuvaakin olisin kenties vielä hieman harkinnut!

Juonenrakentelu ja henkilökuvaus eivät ole Puumiekan vahvimpia puolia. Juoni on yksioikoinen, eivätkä edes päähenkilöt Junia ja Mettia alias Amatsonia ja Akhillea saa juurikaan lihaa luidensa ylle. Yrityksestä huolimatta he jäävät kovin yksiulotteisiksi roolihahmoiksi, kuten Helvidiakin. Annan silti pisteitä runsaasta naisnäkökulmasta, johon romaanissa on panostettu.

Teos on rakenteeltaan suoraviivainen ja konstailematon. Diktatuurissa elämisen riskit käyvät tarinassa selvästi ilmi. Kun mikään laki ei suojaa ketään, ovat seuraukset karut. Kuka tahansa voi löytää itsensä minä hetkenä hyvänsä pennittömänä katuojasta, jollei sitten vatsa auki viillettynä ruumiina.

Heikoimmassa asemassa ovat aina naiset, joiden kunnian vieminen eli raiskaaminen on tekijöilleen pelkkää huvia mutta uhreille täydellinen perikato ja umpikuja. Raiskattu nainen on yhtä kuin huora, eikä siitä leimasta voi mitenkään pyristellä irti. Valitettavan helppoa on vetää yhtäläisyysmerkkejä näistä asetelmista myös nykyajan olosuhteisiin maailmalla.

Jukka M. Heikkilä: Puumiekka
Nysalor 2022. 222 s.
Kansi Jukka M. Heikkilä ja Henna Sakkara-Döring.

Arvostelukappale.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

 

Naistenviikon #naistenviikko2023-blogihaasteen tuoksinassa tulin kirjoittaneeksi hyvän mielen kirjoista ja viidestä kotimaisesta uutuusromaanista, jotka mielestäni sujahtavat mainiosti kyseiseen kategoriaan. (Pääset sarjan aloitusjuttuun tästä, ja jutussa on linkit kaikkiin muihin juttuihin.) Kuin pisteeksi i:n päälle kuuntelin miltei samaan putkeen myös yhden käännöskirjan, joka on vähintäänkin hyvän mielen romaani ellei peräti lohturomaani.

Brittikirjailija Annie Lyons on nimittäin kirjoittanut todellisen lohtukirjan, jossa lohtua saadaan kirjoista, tarinoista ja lukemisesta. Pommisuojan lukupiirin lukeminen on kuin lämpimään huopaan kääriytyminen takkatulen ääreen sateen ropistessa pimeässä illassa ikkunan takana. Yhtään ei haittaa, että tarinaan punoutuvat niin Lontoon pommitukset kuin holokaustin kauhut. Ne on kiedottu niin paksuun pumpuliin, että ne eivät pääse lukijaa kuin korkeintaan hieman liikuttamaan teekupposten ja hyvien kirjallisuuskeskustelujen lomassa. Enkä sano tätä nyt sarkastisesti saati ivallisesti, vaan ihaillen ja hitusen äimistellen. Viihdyin kirjan lempeän hellässä huomassa oivallisesti!

Vuonna 1911 Gertie Bingham tekee löydön uudessa asuinpaikassaan Lontoon kaakkoisosassa: liikehuoneisto, joka on kuin luotu kirjakaupaksi! Kirjastossa työskentelevä aviomies Harry ei pahemmin vastustele, ja niinpä pariskunta alkaa tuota pikaa toteuttaa unelmaansa omasta kirjakaupasta.

Lyhyen prologin jälkeen hypätään vuoteen 1938. Leskeksi jäänyt Gertie on 59-vuotiaana tullut siihen johtopäätökseen, että hänen on aika pistää Binghamin Kirjakauppa myyntiin ja vetäytyä eläkepäivien viettoon jonnekin rauhalliseen paikkaan, kenties rannikolle. Mikään ei oikein enää tunnu miltään, kun rakas Harry on lopullisesti poissa. Edes labradorinnoutaja Hemingway ei pysty riittävästi lohduttamaan emäntäänsä. Binghamin kuulun lukupiirinkin hän on antanut apulaisensa Bettyn hoiviin.

Eläköitymisajatukset kuitenkin työntyvät syrjään, kun Gertien ja Harryn yhteinen ystävä Charles saa Gertien suostuteltua ottamaan luokseen asumaan Saksasta paenneen juutalaislapsen. Lapseton Gertie epäröi ensin, mutta päättää sitten ottaa haasteen vastaan. Hän tosin toivoo jo vähän isompaa lasta, koska lastenhoitokokemus on ohuenlainen. Pian Gertien vierashuoneeseen asettuukin 16-vuotias omapäinen Hedy, joka puhuu heikosti englantia ja ikävöi kotiaan ja perhettään.

Romaanin aikajänne ulottuu koko sodan yli ja pari vuotta sen jälkeenkin, vihoviimeinen epilogi sijoittuu vuoteen 1952. Poliittisia tapahtumia ja itse sotaa käsitellään vain sen verran kuin se on Gertien ja hänen lähipiirinsä vaiheiden takia välttämätöntä. Hedy toivoo kovasti perheensä pääsevän Englantiin turvaan, ja lontoolaiset sinnittelevät vähitellen yhä ankarampien pommituksien kynsissä.

Binghamin kirjakauppa ja Gertien kotitalo puutarhoineen sijaitsevat Lontoossa, mutta meno on pääosin kuin pienessä idyllisessä maalaiskylässä. Sympaattinen Gertie tuntee kaikki lähikatujen ihmiset ja pienen kirjakauppansa asiakkaat. Yhteisöllisyys antaa voimia, ja vaikka kaikkien kanssa ei ihan heti tulekaan toimeen, Gertie yleensä kääntää minkä tahansa ihmissuhdeongelman lopulta voitokseen. Sodan keskellä ystävystytään ja rakastutaan, iloitaan ja surraan, pelätään ja toivotaan.

Pimennykset ja väestönsuojissa vietetyt kauheat tunnit kuluvat leppoisammin, kun on hyvää luettavaa. Gertie kirjakauppansa väen kera pitää naapuruston kiinni hyvissä tarinoissa, ja Binghamin lukupiirikin muovautuu sodan vaatimusten mukaan. Kirjallisuuden ja tarinoiden hyvää tekevä voima on erityisen arvokasta ankeina aikoina.

Lukupiireissä luetaan romaanin mittaan lukuisa määrä klassikoita, ja ystävällisesti kirjailija on laatinut romaanin loppuun listaan mainituista teoksista. Suurin osa niistä on ilmestynyt myös suomeksi.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri (The Air Raid Book Club)
Suom. Anna-Mari Raaska.
Aula & co 2023. 344 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.

Ennakko-/arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto

 

Turkulainen Ilona Tuominen on julkaissut kaksi trilleriä Ja jollen sinua saa (Bazar, 2021) sekä Huutoon vastaa kaiku vain (Bazar, 2022). Nyt ilmestynyt kolmas romaani Seurustelusalaliitto on hyvän mielen romaani, joka aloittaa turkulaiseen puutalokortteliin sijoittuvan Kortteli-nimisen sarjan. Kirjan elokuvaoikeudet myytiin jo ennen sen ilmestymistä.

En ole Tuomisen trillereitä toistaiseksi lukenut, vaikka esikoisteoksen olen jossain vaiheessa ostanut hyllyynikin. Uusi dekkaristi on kiinnostanut, eikä miljöökään ole ollut vähäpätöinen asia, sijoittuuhan Ja jollen sinua saa Turkuun.

Turkuun sijoittuu myös Seurustelusalaliitto. Keskeisenä tapahtumapaikkana on sarjalle nimen antanut puutalokortteli, jossa sijaitsee päähenkilö Sanni Virtasen mummola. Kun Sannin avioliittoaie romaanin alussa menee rytinällä ja dramaattisen näyttävästi karille ja upouudesta huippumodernista omakotitalostakin tulee lähtö, tarjoaa tyhjillään oleva isovanhempien asunto turvasataman. Mummi on jo edesmennyt, mutta Sannille tärkeä pappa on heti valmis ojentamaan auttavan kätensä rakkaalle Hurrikaanilleen.

Lähtöasetelmassa siis Sanni hylätään näyttävästi alttarille, hän menettää paitsi rakkaan Maxinsa myös kotinsa ja vähän yllättäen myös suurimman osan ystävistään. Elämää on lähdettävä kolmikymppisenä rakentamaan pala palalta uudelleen. Onneksi tukena ovat Alma-sisko, pappa sekä työkaveri Siru, pian myös Elvis- ja Kookos-kissat. Naapureistakin alkaa löytyä ihan mukavia ihmisiä, jos ei lasketa seinänaapurin äksyilevää Koistista, joka jostain syystä inhoaa Sannin pappaa ja sitä myöden myös Sannia.

Romaanin nimi jo paljastaa keskeisen juonikuvion. Sanni päätyy pitkällisten pohjustusten kautta tutustumaan Maxin uusvanhan tyttöystävä Erikan entiseen kihlattuun Jukkaan. Erinäisten käänteiden jälkeen Sanni ja Jukka päättävät ryhtyä valeseurustelemaan kostaakseen ja näyttääkseen eksilleen ja vähän muillekin asioihinsa sekaantumaan pyrkiville tahoille. Kuten arvata saattaa valeseurustelusta seuraa kaikenlaisia kommelluksia sekä ihan oikeaa ihastumista ja rakastumista, mistä jälleen seuraa monenmoisia pulmia ja käänteitä.

Seurustelusalaliitto on muhkea, lähes neljäsataasivuinen lukupaketti, jossa olisi ollut minun makuuni reippaahkosti tiivistämisen varaa. Varsinaiseen asiaan eli seurustelusalaliittoon päästään vasta noin romaanin puolivälissä, mitä ennen on pitänyt käydä läpi ensin Sannin ja Maxin häävalmistelut, ero- ja erostatoipumiskuviot. Tälle kirjalle pelastus oli äänikirjamuoto, sillä sen verran huomasin kuunnellessani tuskastuvani asioiden hitaaseen etenemiseen, että painettu versio olisi saattanut jäädä keskenkin, viimeistään, kun Sanni toista kertaa hinkkaa loiskunutta kahviaan lattialankuista.

Turku ja Turun idyllisiltä näyttävät puutalokorttelit (joita sentään muutama on säilynyt!) jäävät kaikesta huolimatta Seurustelusalaliitossa tyhjähköksi kulissiksi. Tapahtumat olisi voinut sellaisinaan sijoittaa oikeastaan mihin kaupunkiin tahansa.

Tuominen hallitsee oivallisesti hyvän mielen romaanin konventiot. Sanni huomaa lopulta viihtyvänsä erinomaisesti vähän kulahtaneessa puutalokorttelissa eikä kaipaa virtaviivaista omakotitaloa sen paremmin kuin selkärangatonta Maxiakaan. Elämä alkaa vähitellen muuttua oman näköiseksi, ja Sanni löytää itsestään ihan uutta puhtia. Huumoria ja kommelluksia on tarinan höysteenä mukavasti, mutta ei ilkeää. Lopun onnellisuuteen voi luottaa huolettomin mielin.

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto
Bazar 2023. 396 s.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Meri Savonen: Amandan kolme kesää

 

Amandan kolme kesää on Meri Savosen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Savonen on toimittaja ja palkittu sanoittaja, jolta on ilmestynyt aikaisemmin viisi lastenkirjaa. Amandan kolme kesää solahtaa vaivattomasti hyvän mielen romaanien alaluokkaan.

Amanda on 36-vuotias helsinkiläisen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Romaani alkaa lajityypille uskollisesti jo vakiintuneen parisuhteen päättymiseen. Amanda ja Jon ovat seurustelleet kuusi vuotta, mutta nyt he ovat riidelleet viimeisen repivän riitansa. Rakkaus ei kestänyt yhteistä surua lapsettomuudesta. Oman lapsen ja perheen saaminen on Amandan suurin unelma ja elämän tärkein tavoite, joka erossa tuntuu muuttuvan sulaksi mahdottomuudeksi.

Amandalla on turvaverkkoina viimeisillään raskaana oleva Anna-sisko ja tämän unelma-aviomies Antti, paras ystävä ja kollega Iida sekä Amandan oma asunto. Tätä yksityiskohtaa hieman kummastelin, sillä siinä ei ole realismin häivääkään: pääkaupungissa asuva opettaja pitää kaksiotaan tyhjillään kuusi vuotta!? No, fiktiostahan tässä on kyse, joten eteenpäin.

Romaanin nimi jo paljastaa, että tarinan aikajänne on noin kolmen vuoden mittainen. Teoksen osiot on rytmitetty koulun lukukausien mukaan. Amandan kollegat ja koulun opettajahuone ovat tarinassa mukana enemmän tai vähemmän tiiviisti, mutta itse opetustyö on työnnetty visusti taustalle. Se nousee pintaan lähinnä Amandan rakkautena lukemiseen ja kirjoihin, ja romaanista voikin halutessaan poimia itselleen hyviä lukuvinkkejä.

Juoni rakentuu Amandan parisuhde- ja perhehaaveen ympärille. Miten keski-iän kynnyksellä oleva tavallinen ja sydämensä särkenyt nainen voi vielä päätyä laadukkaaseen parisuhteeseen, mistä miehiä löytyy, miten heihin tutustuu ja ennen kaikkea, onko riittävää kipinää vai ei? Yrittämällä yrittäminen ei tunnu luonnistuvan, mutta sattuma sen sijaan heittää välillä eteen varteenotettavia ehdokkaita, jotka sitten turhauttavasti katoavat ennen kuin Amanda ehtii tehdä mitään.

Kiitettävästi Amanda yrittää löytää elämäänsä myös uutta sisältöä. Olisiko nyt aika lopultakin toteuttaa nuoruuden haave kokonaisesta kesästä Italiassa? Olisiko siinä uusi tavoite, joka toisi kaivattua ryhtiä ja piristystä tylsään ja tavalliseen arkeen? Matkakassan kartuttamiseksi Amanda päätyy toisena eron jälkeisenä kesänä värväytymään kesätöihin muuttofirmaan.

Tässä kohdin kulmakarvani kohosivat jälleen ällistyksestä. Ilmeisesti pääkaupunkiseudun yläkoulun opettajilta eivät mene kaikki mehut varsinaisissa töissään, kuten miltei kaikilta tuntemiltani kollegoilta? Mutta kuten sanottu, fiktiosta tässä todellakin on kyse.

Ruumiillinen työ tuo Amandan elämään monenlaista uutta, ja lopulta kertyneelle matkakassallekin löytyy uusi käyttötarkoitus, joka sai minut hetkeksi aavistuksen kadehtimaan Amandaa.

Hyvän mielen romaanien osastolla Amandan kolme kesää sijoittuu hyvään keskitasoon. Varsinainen tarina etenee verkkaisesti, ja paikoin olisin kaivannut tiivistämistä ja rönsyjen karsimista. Kuten olen edellä todennut, realismille viitataan paikoin reippaasti kintaalla, mutta toisaalta hyvinkin realistista on, etteivät Amandan elämän suuret kysymykset ratkea hetkessä.

Huumoria on, mutta kommelluksia ei juurikaan, ellei hamsteri-Hannun tapausta lasketa. Yksinäisyys ja lapsettomuus ovat teemoina tummasävyisiä, mutta Savonen kirjoittaa niistä kuitenkin toivoa antaen. Ongelmat toinen toisensa jälkeen ratkeavat, mutta eivät aina ilmeisimmän kautta. Leppoisa ja lempeä asenne itse elämää kohtaan suorastaan huokuvat romaanista.

Meri Savonen: Amandan kolme kesää
Bazar 2023. 320 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

 

En ole toistaiseksi lukenut Kirsi Pehkosen suosittua Jylhäsalmi-sarjaa, mutta sain hänen uudesta Etsivä löytää -kirjastaan arvostelukappaleen alkukesästä. Se ei ole osa Jylhäsalmi-sarjaa, vaan uuden Siru Valpas -sarjan aloitusosa.

Kustantaja vinkkaa, että luvassa on ”kesäisen hilpeää chick litiä täynnä vauhtia, vaaroja ja upeita miehiä.” Itse luokittelisin tämän ennemminkin hyvän mielen romaaneihin tai vaihtoehtoisesti superpehmoihin dekkareihin kuin varsinaiseksi chic lit -kirjallisuudeksi, vaikka rajat ovat tietysti häilyviä ja luokittelut tällä tarkkuudella lähinnä makuasioita.

Alkuun lähdetään tutulla kuviolla vauhdikkaasti, sillä ensimmäisillä sivuilla vastaanottovirkailija Siru saa tietää, että samalla lääkäriasemalla työskentelevällä avomies Jarkolla on suhde heidän yhteisen työkaverinsa kanssa. Siru poistuu työpaikalta raivoissaan ja kirjaimellisesti kompastuu tulevaisuuteensa kadulla.

Kadulla on nimittäin kiinteistönvälittäjän kyltti, jossa myydään sekä yritystä että siihen kuuluvia vuokrattuja tiloja kohdalla olevan kerrostalon alakerrasta. Kompastumisestaan tokeneva Siru hoippuu ukkoskuuroa pakoon sisälle ja tulee ostaneeksi Etsintätoimisto Vitosen. Asiakkaat ovat valmiina, joten Siru voi aloittaa työt halutessaan vaikka heti. Työ- ja asuntokuviot siis ratkeavat kuin ihmeen kaupalla sivulle 17 mennessä.

Etsivä- ja etsintätoimiston eroa kirjassa selvitetään useampaan otteeseen, sillä se askarruttaa niin Sirua kuin muitakin kohdalle osuvia. Etsintää voi tehdä kuka tahansa, mutta yksityisetsivä tarvitsee luvan. Siinä asia pähkinänkuoressa.

Siru saakin pari keikkaa, joista ensimmäisen hän ratkoo helposti internetin avulla. Etsintätoimiston pyörittäminen ei taidakaan olla hullumpaa hommaa! Toinen keikka vaatiikin sitten jo koko Sirun suhdeverkoston tiukkaa hyödyntämistä, mutta onneksi nuorella reippaalla naisella on sekä uusia että vanhoja ystäviä, jotka heittäytyvät etsinnän pyörteisiin täysin rinnoin.

Tummemman varjon Sirun uuden uran ylle heittää mieskaksikko, joka ilmaantuu toimistolle kyselemään toimiston entisen omistajan yhteystietoja. Kun toimistoa ja asuntoa sitten käydään penkomassa, alkaa etsintäyrittäjästä tuntua hieman haljulta.

Miesrintamalla on vauhtia työn ohessa. Jarkko käy asiaankuuluvasti houkuttelemassa Sirua takaisin, ja lisäksi Sirun pulssia kiihdyttävät niin Sakupoliisi kuin eräs komea roistokin. Kumman kaksikosta Siru lopulta valitsee? Lopussa moni asia jää lupaavasti auki seuraavaa osaa varten.

Idea etsintätoimistosta on toimiva. Siru ratkoo ihmisten pulmia, mutta ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole kovin vakavia ongelmia saati rikoksia tutkittavana. Jos siis kaipaa dekkarimaista menoa mutta kammoaa murhatutkimuksia, tässä on hyvä vaihtoehto tarjolla. Pehkonen on taitava kertoja, joten lukija tulee takuuvarmasti viihdytetyksi. Turhia suvantokohtia tai vatvontaa ei ole, eikä huumori lipsu tippaakaan ilkeäksi. Sirun Jarkolle tekemät kostojäynätkin lähinnä hymyilyttävät. Siitäpä niljake saa ansionsa mukaan!

Pehkonen ei ole sijoittanut Sirua ja Etsintätoimisto Vitosta mihinkään nimettyyn kaupunkiin, enkä ainakaan minä tunnistanut kuvattua pikkukaupunkia.

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää
Karisto 2023. 181 s.
Äänikirjan lukija Anni Kajos.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere

 

Kustannusalalla pitkään graafikkona toimineen Mirella Mäkilän esikoisromaani Seuraavana Tampere aloittaa samalla Se on moro -nimisen sarjan. Myös sarjamaisuus on yksi hyvän mielen romaanien ominaispiirre.

Lähtötilanne on hyvin tyypillinen. Kolmikymppinen Roosa tekee freelancerina markkinointialan projekteja. Muutama vuosi sitten tamperelaisflikka tapasi kirjoittajakurssilla ihanan Janin, ja pian pariskunta muutti Janin kaksioon Helsingin pahamaineiseen Kurviin, jossa ainakin Roosan vanhempien mielestä tytär on alituisessa hengenvaarassa. Urallaan etenevän Janin ja omasta mielestään epätyydyttäviä hommia tekevän Roosan arvot ja maut ovat ihan eri sfääreissä, mutta silti Roosa on ajatellut, että Jani on hänen elämänsä mies. Onnesta puuttuu vain koiranpentu.

Kaikki merkit ovat ilmassa, mutta Roosa ei tunnu tajuavan, että Janilla on toinen nainen. Kun totuus selviää rytinällä, Roosa pakenee Tampereelle, kuten kirjan nimikin avuliaasti kertoo. Sopivasti parhaalla ystävällä Veeralla on heidän entisessä kimppakämpässään Roosan vanha huone vapaana, joten asuntoasia ratkeaa nopeasti, työkuviot samoin. Lisäbonuksena asunnossa majailee Veeran siskon labradorinnoutaja Bile, joka lohduttaa Roosaa pahimpina hetkinä.

Mieskuviot menevät myös tutun kaavan mukaan, eli ei aikaakaan, kun Roosan elämässä on jo useampikin kiinnostava kaksilahkeinen aiheuttamassa sykkeen tihenemistä. Kommelluksia ja väärinkäsityksiä seuraa, kun ystävät vielä sekoittavat pakkaa. Kenet kolmesta komistuksesta Roosa lopulta valitsee? Mitä hän parisuhteelta ja elämältä odottaa?

Vanhemmat ainakin odottavat hyvin perinteistä kuviota avioliittoineen ja lapsineen. Vahvaa Tampereen murretta vääntävät suulas äiti ja harvasanainen isä ovat romaanin hauskimpia sivuhenkilöitä. Heidät on kuvattu jokseenkin karrikoiden mutta lempeästi, ei missään nimessä ivallisesti.

Pisteet Mäkilälle myös oivallisesti hyödynnetystä miljööstä, eli Tampere ei ole vain tyhjää rekvisiittaa, vaan hyvin tunnistettava viihtyisä kaupunki. Tällainen pari kertaa vuodessa Tampereella häthätää piipahtava varsinaissuomalainenkin tunnisti lukuisia paikkoja ja näki ne mielessään hyvin elävinä. Silti kyse ei ole mistään turistioppaasta tai VisitTampere-markkinointimateriaalista.

Seuraavana Tampere edustaa hyvän mielen romaanien osaston vauhdikkaampaa ja humoristisempaa laitaa. Se on nopeasti hotkaistava ja hyvin sulava, harmiton välipalakirja, joka sopi korvanappeihini vallan mainiosti pitkäveteisen pihatyöurakan viihdykkeeksi.

Mirella Mäkilä: Seuraava Tampere
Otava 2023. 276 s.
Kansi Mirella Mäkilä.
Äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät

 

Kirjoja saa vapaasti lukea kuka haluaa ilman sen kummempia ikä-, sukupuoli- tai muita rajauksia. Lienee kuitenkin kiistatonta, että monella genrellä on oma kohderyhmänsä, joille ne on jo suunnittelu- ja kirjoittamisvaiheessa suunnattu.

#naistenviikko2023-teema jatkuu nyt täällä Kirsin kirjanurkassa viiden kotimaisen tuoreen hyvän mielen romaanin esittelyllä. Hyvän mielen romaaneiksi kutsutaan naisille suunnattuja teoksia, jotka sijoittuvat jonnekin räväkähköjen chic lit -romaanien ja perinteisten rakkausromaanien välimaastoon. Kirjoittajat ja mitä ilmeisimmin myös lukijat ovat pääsääntöisesti naisia, samoin teosten päähenkilöt.

Hyvän mielen romaaneista on niiden nimityksen mukaisesti tarkoitus nauttia, saada itselleen leppoisa olo ja hyvä mieli kepeästä, harmittomasta viihteestä. Niissä on mukana yleensä hyväntahtoista ja lempeää huumoria, eikä sankaritar juuri sorru kovin matalamielisiin kostotoimenpiteisiin kuin korkeintaan erokuvion ollessa kaikkein kipeimmillään ja hänen oma mielentilansa epävakaa. Sormi pystyssä ei opeteta, vaikka kepeää tendenssiäkin on sivuilta välillä aistittavissa. Onnemme ei ole pelkästään miehistä kiinni, siskot!

Juonikuvio menee suurin piirtein niin, että alussa naisen pitkähkö ja vakiintunut parisuhde ajautuu kohinalla ja rytinällä karille, mistä seuraa eriasteista tyrmistystä, sydänsurua, itkua ja kiukkua. Nainen usein menettää samaan syssyyn myös asuntonsa ja aika usein myös työpaikkansa, joskus ystäväpiirinsäkin. Ollaan tyhjän päällä ja suuntaa vailla, mutta sitten jostain suunnasta ojentuu kuin ihmeen kaupalla auttava käsi tai muu pelastava oljenkorsi.

Erosta alkaa kehkeytyä elämänmuutos. Moni päähenkilö alkaa huomata entisen elämänsä ontoksi suorituskeskeiseksi oravanpyörässä juoksemiseksi ja instaliidoksi, jota ei oikeastaan tunnista edes omakseen. Seuraa muutto maalle tai ainakin omiin lapsuusympyröihin tai ylipäätään pois (pää)kaupungin keskustan melskeistä. Työurakin suuntautuu usein vähän pehmeämpiin suuntiin, ja perustetaan pullantuoksuinen kahvila tai kierrätyssisustusliike.

Miehiä alkaa myös putkahdella kuvioihin, yleensä useampiakin. Kuvioon kuuluu usein katumusta ainakin esittävä eksä (ainakin, jos tämän uusi kuvio onkin mennyt puihin), mutta myös uusista ympyröistä alkaa löytyä kiinnostavia yksilöitä. Lopulta sankaritar on tilanteessa, jossa valittavaa on tarjolla enemmän kuin voi ottaa. Nykyromaanit kuitenkin äärimmäisen harvoin päättyvät ainakaan sankarittaren hääkellojen kuminaan, vaan hän saattaa päätyä jopa sinkkuna pysyttelyyn. Joka tapauksessa lopussa meillä on erostaan entistä ehompana selviytynyt ja itsensä kanssa sinuiksi tullut nainen.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Kuuntelin Minna Haapasalon esikoisromaanin Tilkkuterapiaa melko tuoreeltaan viime vuonna ja viihdyin temperamenttisen Riinan, jonka avopuoliso Jarkko p**kamaisesti lemppaa pihalle parisuhteesta ja asunnosta, kanssa mainiosti. Erorytinöissä Riina menettää myös elantonsa, sillä hän on suosittuna sisustusbloggaajana käyttänyt lähinnä Jarkon ja hänen hulppeaa omakotitaloa juttujensa pohjana. Riina romahtaa täysin, mutta vähitellen elämä alkaa voittaa muun muassa kansalaisopiston tilkkutyökurssin ja sitä kautta tavattujen ihmisten avulla.

Kierrätyshäät on itsenäinen jatko-osa Tilkkuterapialle. Nimikin jo sanoo, että häävalmisteluilla on keskeinen osuutensa romaanissa. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Riina pyörittää kohtalaisella menestyksellä pientä kierrätysteemaista sisustustavaraputiikkia Turussa ja tekee sivussa myös erilaisia sisustusprojekteja tilauksesta.

Yksi tärkeimmistä projekteista olisi omien häiden suunnittelu. Avopuoliso Markku on kosinut, ja Riina vastannut myöntävästi. Jokin kuitenkin tökkii. Riina ei tunnu innostuvan hääprojektistaan millään, mutta sisko Salla sitäkin enemmän. Riinan ja Markun häistä pitää tulla upeat!

Riina ei kuitenkaan taida sisimmässään olla ihan varma, mitä lopulta haluaa. Markku on ihana, mutta jokin naimisiin menemisessä tuntuu hankalalta. Tilannetta eivät lainkaan helpota muut miehet, jotka alkavat tunkea liian lähelle. Jarkko tuntuu katuvan eroa Riinasta ja haluaisi hänet kenties sittenkin takaisin. Vielä hämmentävämpää on, että Riinan taannoinen ihastus tilkkutyökurssilta suutelee häntä omissa häissään kiihkeästi. Mitä ihmettä miesten päissä oikein liikkuu?

Huolta aiheuttavat myös perhe- ja ystäväkuviot. Miten suhtautua siskonmieheen, joka ihan oikeasti käyttää foliohattua? Ja mikä ihme äitiä oikein vaivaa? Tämä ei tunnu olevan enää koskaan Riinan käytettävissä, kuten hän on tottunut. Edesmennyttä isääkään ei ole ehtinyt kunnolla surra. Entä montako kertaa Markku onkaan ollut aiemmin naimisissa?

Erilaisia ihmissuhdekuvioita siis riittää setvittäväksi. Siinä ohessa Riina tukijoukkoineen käyttää antaumuksella luovuuttaan sisustusliikkeessään ja -projekteissaan. Kaikenlainen roina tuntuu hänen käsissään muuttuvan aarteeksi. Kun kädet askaroivat mukavissa puuhissa, mielen ja sydämen sotkutkin vähitellen selkenevät. Kaiken ei tarvitse olla naistenlehtien ja Instagramin mittapuiden mukaan täydellistä, vaan tavallinen onni riittää sittenkin, lienee Kierrätyshäiden viesti.

Haapasalo kirjoittaa mukavan leppeästi eikä yritä vääntää väkisin vitsejä. Varsinaisia kommelluksia tarinassa ei minun mielestäni ole, mutta huumoria kylläkin. Joihinkin suuntiin singahtaa hieman terävämpiäkin nuolia, kuten ylenpalttisen kaupallisen häähössötyksen.

Viihdyin Kierrätyshäiden kanssa oikein mukavasti, vaikka on myönnettävä, ettei nyt ihan päästy samaan vimmaisuuteen kuin Tilkkuterapiassa. Siinä Riinan selviytymistarinassa oli enemmän puhtia kuin näissä vähän seesteisemmän elämänvaiheen kuvioissa. Tarinat ovat niin itsenäisiä, että Tilkkuterapian lukeminen onnistuu haluttaessa Kierrätyshäiden jälkeenkin.

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät
Karisto 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.