Niilo Sevänen: Talven portti

 

Kirjojen lukemisesta seuraa kyllä monenlaista odottamatonta! En olisi sitäkään arvannut, että joulupäivänä kuuntelen vähintäänkin puoli-ihastuksissani kotimaista death metalia.

Millainen tapahtumakulku johti tähän omituiseen tilanteeseen? Ihan kaikkia alkuvaiheita en edes kunnolla hahmota, mutta joka tapauksessa törmäsin ennen joulua jossakin päin somea tietoon, että Niilo Seväseltä on alkutalvesta ilmestymässä historiallinen fantasiaromaani Ikitalven polku. Sevänen oli minulle täysin tuntematon nimi, mutta kirja tietysti herätti ainakin lievää kiinnostusta, edustaahan se yhtä lempparigenreistäni.

Varsinaisesti kiinnostukseni heräsi, kun huomasin, että jonkinlaiseksi prologiksi tai tiiseriksi tulossa olevalle romaanille ilmestyisi talvipäivänseisauksena e-novelli Talven portti. Merkitsin sen kuunneltavien listalleni, koska tämähän nyt olisi mainio tapa saada tuntumaa kirjailijan tyylistä.

Ja huh, millainen intro Talven portti onkaan! Ainakin odotukset Ikitalven polulle ja sen aloittavalle sarjalle on nyt viritetty melkoisen korkealle! Toisaalta nettiä kaivelemalla selvisi nopeasti, että nyt paranneltuna julkaistu novelli on saanut vuonna 2007 jaetun ykkössijan Nova-novellikilpailussa ja sijoittunut neljänneksi Atorox-äänestyksessä vuonna 2009. Ei siis ihme, että laatu on kohdillaan.

Novelli on kyllä hurja. Se sijoittuu 800-luvun alkuun. Kaksi viikinkilaivaa miehistöineen ryöstelee Irlannin länsirannikkoa ja päätyy autiolle rannalle, josta napataan hieman erikoinen keltti Éibhear. Keltillä on hallussaan hopeakolikko, joka saa viikinkipäällikkö Sigurdin silmiin syttymään ahneen kiillon. Jossain on varmasti lisää aarteita, joiden tarpeessa hän totisesti on. Sigurd patistaa käsipuolen mutta kielitaitoisen poikansa Asbjörnin kuulustelemaan omituista kelttiä.

Hätäpäissään Éibhear paljastaa, että parin päivämatkan päässä luoteessa on sumujen kätkemä saari, jossa on kultaa vaikka kuinka mutta jonka asukkaat eivät ole varautuneet millään tavoin ryöstäjien varalta. Viikingit ovat epäluuloisia, mutta ahneus voittaa. Éibhear otetaan vastentahtoiseksi oppaaksi vaikealle matkalle.

Juuri kun miesten usko alkaa hiipua, sumun seasta pilkahtaa korkea vuorenhuippu. Viikingit ovat tulleet perille. Nyt vain pitäisi löytää Eíbhearin lupaama kulta, lastata sen laivoihin ja purjehtia kiireesti kohti kotia pois pian alkavan talven alta, onhan jo teuraskuu.

Saari vaikuttaa salaperäiseltä. Miehet löytävät pian pienen kylän, mutta sen asukkaat ovat kadonneet jonnekin hiljattain. Vain pieni Síne-niminen tyttöriepu löytyy yhdestä hatarasta asumuksesta. Tyttö puhuu vanhaa ja murteellista iiriä, eikä edes Éibhear saa kunnolla selvää hänen puheestaan. Sitten miehet löytäväkin jo hirsisen Mahtajien salin, jossa on keltin lupaamaa kultaa, muun muassa suuri kultainen kuusijalkaista sutta esittävä patsas. Mutta miten saada kulta kuljetetuiksi laivoihin?

Novellin nimi jo paljastaa, että vuoren rinteeltä pian löytyvä suurikokoinen mutta tiukasti suljettu portti on jotain, jota ahneiden viikinkien todellakin kannattaisi välttää. Kun se lopulta avautuu, pääsee helvetti irti saarella…

Koska Ikitalven polun ilmestymistä joutuu vielä odottamaan runsaat kaksi kuukautta, kaivelin vielä vähän lisää nettiä. Kuka kumma tämä Niilo Sevänen oikein on? Miksi en ole hänestä ennen kuullutkaan? Kuten minua paremmin suomalaista hevimusiikkia tuntevat tietävät, Sevänen on tunnetun Insomnium-nimisen hevibändin laulaja-basisti. Insomnium taas on perustettu Joensuussa jo vuonna 1997. Talven portti -novelli siis palkittiin eri kilpailuissa, mutta on vasta nyt saamassa kirjallista jatkoa. Sevänen bändeineen kirjoitti tarinan ympärille musiikkia ja julkaisi vuonna 2017 Winter’s Gate -nimisen konseptialbumin (tämäkin termi, jota en ollut ennen edes kuullut, mutta joka siis tarkoittaa, että koko albumi koostuu yhdestä kappaleesta). Etsin tämän YouTubesta kuunteluun, ja onhan se hieno!

Niilo Sevänen: Talven portti
Gummerus 2023.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tämä oli muuten jo kolmas kerta, kun loistava kirja johdattaa kuuntelemaan musiikkia, josta lähtökohtaisesti en ole lainkaan kiinnostunut ja jonka arvelen olevan jotain, josta en voisi millään pitää. Lisäksi kyseisten kirjojen kirjoittajat ovat olleet minulle ennestään tuntemattomien bändien (perustaja)jäseniä, ja on sitten valjennut minullekin, että kyseiset bändit ovat huippusuosittuja ja kansainvälisestikin menestyneitä... Kolmanneksi kirjat ovat osoittaneet vääriksi perin stereotyyppiset ajatukseni kyseisen musiikkityylin muusikoiden perusolemuksesta. 

Sami Lopakka: Marras 
Ennen tämän huikean teoksen lukemista en ollut kuullutkaan Sentenced-bändistä, mutta muutaman kappaleen kuunneltuani olin melkoisen myyty. Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri.

Marko Annala: Paasto ja Kuutio
Mokomasta olin sentään kuullut, vaikka en koskaan varsinaisesti kuunnellut. 

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Outi Hongisto: Veljet - Amir & Younas & Jälkeläinen

 

Jatkuvajuonisen dekkarisarjan kirjoittaminen ja julkaiseminen lienee jokseenkin riskialtis projekti, jossa vaaditaan lujaa uskoa tuotteeseen ja hyvää kestävyyttä monessa mielessä. Näin syvälliseen ajatuskulkuun päädyin saatuani hetki sitten päätökseen Outi Hongiston dekkaritrilogian viimeisen osan Veljet – Jälkeläinen.

Olen lukenut vuonna 2020 ilmestyneen aloitusosan Veljet– Amir tuoreeltaan. Olen siitä kirjoittamassani jutussa todennut: ”… päättyy piinaavalla tavalla täysin kesken. Jatkoa on luvassa, mutta miten malttaa odottaa siihen asti?” Niinpä!

Seuraava osa Veljet - Younas on ilmestynyt vuonna 2021 ja olen saanut siitä kustantajalta arvostelukappaleenkin, mutta en ole tullut siihen sitten kuitenkaan tarttuneeksi, vaikka vaikutuin aloitusosasta ja viihdyin sen parissa mainiosti. Miksi? Koska en vuoden kuluttua enää mielestäni muistanut tarpeeksi aloitusosan rivakasti edenneestä ja muistaakseni hyvinkin monipolvisesta juonesta. Tuntui, että olisi pitänyt lukea aloitusosa uudelleen, mutta siihen ei sentään ollut kiinnostusta eikä aikaa. Niinpä kirja siirtyi dekkarikirjahyllyni uumeniin odottamaan parempia aikoja.

Niinpä vähän huonoa omatuntoa potien hieman hätkähdin, kun jossain vaiheessa tätä vuotta huomasin, että Hongiston sarjaan oli ilmestynyt jo kolmas osa eli Veljet – Jälkeläinen. Nyt en ainakaan enää muistanut, mitä siinä aloitusosassa oikein tapahtui! Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja aloittaa uudelleen alusta. Äänikirjan kuuntelemallahan se on helppoa ja vaivatonta. Tuumasta toimeen!

Kuuntelin siis Amirin uudelleen, ja aloitin heti perään Younasin kuuntelun. Istuin viikolla paljon autonratissa, joten kirjat etenivät hyvää vauhtia. Younas oli kuitenkin vielä pahasti kesken viikonlopun alkaessa. Onneksi kirja oli myös painettuna hyllyssäni, sillä huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun! Luin kirjan loppuun perjantaina iltayöstä. Aamulla totesin, että Jälkeläisestä ei vielä ole saatavana äänikirjaversiota, joten onneksi minulla on painettu kirja lukupinossani! Luin sen päivässä.

On sanottava, että näin yhteen putkeen nautittuna tämä trilogia totisesti on parhaimmillaan. On kiitettävä Myllylahti-kustantamoa, joka on ottanut tietoisen riskin sarjan julkaisemiseen sitoutuessaan. Samoin on oltava iloinen, että kirjailija Outi Hongisto on uskaltanut aloittaa dekkaristinuransa tällä formaatilla. Valtava työ on tehty, ja varsinaiset hedelmät ovat poimittavissa vasta nyt. Mutta sato on laadukas ja runsas, joten panostus ja odotus palkittiin! Ainakin siis lukijan näkökulmasta.

Olen kirjoittanut Veljet – Amir -dekkarista ja sen juonikuvion alkuasetelmasta suhteellisen perusteellisen jutun, joten en lähde sitä nyt kokonaan kertaamaan. Todettakoon tässä vain, että lapsina äitinsä kanssa Suomesta turvapaikan saaneet pakistanilaisveljekset Younas ja Amir ovat nuorina aikuisina ajautuneet lain eri puolille. Younas työskentelee nopeasti urallaan edenneenä rikosylikonstaapelina KRP:ssa, ja pikkuveli Amir on ajautunut Kauklahdessa majaansa pitävään maahanmuuttajataustaisten rikollisjengiin.

Amir temmataan nopeasti ja tiukasti jengin talutusnuoraan. Samaan aikaan Younas ryhmineen pääsee kyseisen jengin puuhien jäljille. Erityisesti Younas alkaa aavistella, että jengin todelliset aivot pysyttelevät visusti taka-alalla. Pyörittääkö pääkaupunkiseudun huumekauppaa joku korkeassa asemassa työskentelevä poliisi?!

Hongisto kuvaa hyytävästi, miten helppoa järjestäytyneen rikollisuuden johtohahmojen on kutoa verkkojaan ja saada kenet tahansa palvelemaan omia päämääriään. Paras ja rehellisinkin poliisi tai muu viranomainen on murrettavissa. Jos ei muuten, niin tämän läheisten ihmisten henkeä uhkaamalla.

Veljet – Younas jatkuu saumattomasti siitä, mihin aloitusosa Amir jää. Mukaan tulee pari uutta henkilöä. Ensinnäkin Younasin tutkintaryhmään palkataan turkulainen oikeustieteilijä Matias, ja toinen uusi näkökulma on nuori rikostoimittaja Emma Backman, joka janoaa kiihkeästi päästä tekemään oikeita juttuja iltapäivälehteen ja jolla onkin pettämätön uutisvainu.

Koko sarjan juoni tiivistyy oikeastaan Younasin ja mädän poliisin väliseksi kamppailuksi, jossa keinoja ei lopulta kaihdeta kummallakaan puolella. Kumpikin tekee kaikkensa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Kun toinen vetää hetkeksi pidemmän korren, on toisella jo vähintään yhtä häijy vastaveto valmiina. Younas on alakynnessä, koska hän haluaisi pelata rehellisin keinoin, mutta ei tiedä, kehen voi luottaa.

Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kiivaaseen tahtiin, ja lukijaparka kääntää sivuja peläten pahinta ja toivoen parasta. Kuka selviytyy voittajana ja millä hinnalla? Kuka ylipäätään on vielä lopussa hengissä?

Juonenkuljetuksessa Hongisto on ehdottomasti parhaimmillaan. Toiminta ja vauhti pitävät vähän pitkäksi venyvän tarinan vireen vähintäänkin kohtalaisena, parhaimmillaan erinomaisena. Hintana on kuitenkin, etteivät mielenkiintoisetkaan henkilöt oikein saa syvyyttä, jonka ansaitsisivat. Erityiskiitos on annettava päähenkilöistä. Kovin monta maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaista poliisipäähenkilöä en suomalaisesta dekkarikentästä muista, Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete tulee tällä hetkellä ainoana mieleen (mutta varmasti muitakin on, laittakaa vain kommenttikenttään vinkkejä). Younas Zardari on tervetullut lisä suomalaisdekkaripoliisien sankkaan joukkoon!

Pääpahiksen perimmäiset motiivitkin jäävät harmillisen hennosti perustelluiksi. Miten poliisista tulee häikäilemätön ja mitään katumaton rikollispomo? Tämä on edelleen Jari Aarnion jälkeisenäkin aikana kiinnostava kysymys. Sen sijaan maahanmuuttajanuoren ajautuminen jengin syliin on valitettavankin uskottavasti perusteltu.

Paikoin tarinankuljetuksen vauhti on niin kova, ettei jännitettä pysähdytä riittävästi tiivistämään. Muutamissa kohdin jäin harmittelemaan hyytävän ja täysin yllättävän tapahtuman turhan nopeaa sivuuttamista. Taustatyöt on tehty huolella, ja tutkittavaa ja selvitettävää on varmasti ollutkin hurjasti! Vain paikoin tuntuu tausta-aineisto paistavan hieman läpi, muuten se on onnistuneesti sulautettu kerrontaan.

Trilogiassa on siis kirjasta toiseen saumattomasti jatkuva juoni. Jonkin verran Hongisto kuitenkin avaa ja nopeasti kertaa aiempia juonenkäänteitä matkan varrella, mikä helpottaa kirjat harvakseltaan lukevia mutta hieman tuskastuttaa ne yhteen menoon lukevaa. Tämän asian kanssa varmasti jokainen jatkuvajuonista sarjaa kirjoittava painiskelee. Veljet-sarja kuitenkin kannattaa lukea ainakin ilmestymisjärjestyksessä ja nyt koko sarjan ilmestyttyä myös melko tiiviiseen tahtiin.

Outi Hongisto: Veljet – Amir
Myllylahti 2020. 336 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Younas
Myllylahti 2021. 293 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Jälkeläinen
Myllylahti 2023. 245 s.

Painetut kirjat arvostelukappaleita, äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kolmetoista vuotta kirjasomessa

 

Näinä päivinä blogini Kirsin kirjanurkka täyttää 13 vuotta. Ihmisvuosissa ollaan siis murrosiän ja teinivuosien alkumetreillä, koiranvuosissa mentäisiin jo viimeisiä kurveja. Helsingin kirjamessujen kirjabloggaajien illallisella todettiin, että kymmenen kirjablogivuotta tarkoittaa jo dinosaurusluokitusta.

Sen verran olen ilmeisesti ihan ääneenkin hienoista turhautumistani tuskitellut, että samaisella illallisella muutamakin dinosauruskollega kyseli varovasti, mitä olen blogini suhteen tekemässä. Messuillan huumassa ajatus pillien pussiin lyömisestä tuntui kaukaiselta. Kotona kirjapinojen ääressä tilanne näyttää hieman toisenlaiselta.

Kuten mediasta on saanut jokainen huomata, kirjamaailma on ollut viime aikoina ja tullee lähivuosina olemaan hurjassa murroksessa. Saman murroksen mainingit keikuttavat myös kirjasomea. Kun aikanaan puolivahingossa tulin aloittaneeksi kirjabloggaamisen, oli melkein kaikki toisin kuin nyt.

Muutokset eivät koske pelkästään somemaailmaa. Muuttunut on myös työelämä. Kun olen istunut työpäivän koneeni ääressä milloin Teams-palavereissa milloin webinaareissa ja väliajat vastaillut sähköposteihin, Whatsapp-viestiketjuihin ja tekstiviesteihin (kyllä, niitäkin edelleen saan työpuhelimeeni), ei oikein tunnu löytyvän puhtia istahtaa illalla koneen ääreen naputtelemaan pohdittua ja punnittua blogijuttua. Puhti ei aina riitä edes kunnolla tehtyyn Insta-päivitykseen.

Lopettamassa en silti ole, mutta muutoksia omaan tekemiseen ja toimintaan on ollut pakko miettiä. Jotkut niistä ovat toteutuneet itsestään sen kummemmin päätöksiä tai linjauksia tekemättä, toisia olen hautonut pidemmän aikaa.

Pelkkä kirjablogi ei oikein nykymaailmassa enää toimi kuin siinä alkuperäisessä tarkoituksessa, jossa sen aikanaan perustin, eli omana muistikirjana. Blogia käyvät edelleen lukemassa ilmeisesti jotkut kustantamoiden edustajat ja ehkä kirjailijat itse sekä koulutöitään tekevät koululaiset ja opiskelijat. Katso vaikka tuota sivupalkissa olevaa listaa suosituimmista teksteistä. Sekä Mila Teräksen että Colson Whiteheadin teoksista on tehtäviä suosituissa lukion äidinkielen oppikirjoissa…

Jos haluaa saada blogijutulleen lukijoita (ja kukapa ei haluaisi, itselleen voi kirjoittaa ihan tietokoneensa tiedostoihinkin), on niitä ’markkinoitava’ muissa somekanavissa. Kirsin kirjanurkallakin on oma Facebook-sivu ja Instagram-tili. Tili on myös X:ssa, mutta sinne en ole enää tehnyt sisältöä heinäkuun jälkeen. Kaipaan kirja-Twitterin kulta-aikoja hyvine keskusteluineen, mutta en enää halua tehdä korvauksetta sisältöä amerikkalaiselle miljardöörille. Mastodonttiin tein tilin, mutta masennuin kaiken alusta rakentamisen vaivan edessä.

Jos todella haluaisi olla aktiivinen kirjasomevaikuttaja, pitäisi olla mukana nuorekkaammissa kanavissa, kuten TikTokissa. Ne eivät kuitenkaan ole minun aluettani. Jo näiden perinteisten somekanavien käyttö on riittävän työlästä ja aikaa nielevää. Harmittaa välillä, että panos ei näy kummoisenakaan tuottona, mutta rakkaudesta lajiin tätä edelleen tehdään, niin jatkossakin. Dinosaurus siis grammaa kaltaisilleen!

Tuntuu siis ja ihan tilastojen valossakin näyttää, että oikein ketään ei enää kiinnosta lukea kirjablogia. Kieltämättä se taas syö omaa innostusta tehdä säännöllisesti juttuja. Hämmästyttävää kyllä saan kuitenkin edelleen ja jopa enenevässä määrin myös suoraa palautetta ihmisiltä, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Yllätyn ja hämmennyn aina, kun joku kertoo saaneensa minulta hyvän lukuvinkin. Juuri siksi juttuja kirjoitan, joten se on kaikkein paras palaute! Kiitos siis jokaisesta!

Mitkä kirjat sitten päätyvät lukulistalleni ja sieltä lopulta blogiini asti? Olen vuosien varrella profiloitunut dekkarifaniksi. Olen ihan tietoisesti pyrkinyt antamaan tilaa nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten romaaneille. Spefi ja viihde ovat lähellä sydäntäni myös. Rakastan kotimaista kirjallisuutta. Yrityksistä huolimatta en ole pystynyt rajaamaan kenttääni kovinkaan onnistuneesti! Enää en edes yritä moista, vaan luen ja kirjoitan sellaisista kirjoista, joista haluan.

Vuosien varrella on blogistanian kulissien takana keskusteltu ja lempeästi kiisteltykin arvostelukappaleista. Kuka niitä saa ja millä perusteella? Pitäisikö ne ilmoittaa verottajalle? Vaikuttaako maksutta saatu kirja siitä kirjoitettuun blogijuttuun? Onko eettisempää kirjoittaa vain kirjaston kirjoista?

Itse olen alusta asti suhtautunut arvostelu- ja ennakkokappalekäytäntöihin arkisesti. Apuna on ollut jo ennen kirjablogiaikaa tehty sanomalehden avustajantyö, johon arvostelukappaleet kuuluvat luonnollisena osana. Kirja on siitä juttua kirjoittavan kriitikon tai bloggaajan työväline. Olen siis pyytänyt ja saanut arvostelukappaleita kustantamoilta myös blogiani varten.

Nykyään päädyn pyytämään kirjoja hyvin harvoin ja vakaan harkinnan jälkeen. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös. En halua, että kirjabloggaaminen muuttuu suorittamiseksi, kirjojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen velvollisuudeksi. Katson, että pyydetty arvostelukappale ainakin jossain määrin myös velvoittaa siitä kirjoittamaan.

Sen sijaan ilahdun joka kerta, kun postilaatikkoon kolahtaa jokin yllätyskirja. Olen siis etuoikeutettu sillä tavoin, että monella kustantamolla on yhteystietoni. Monet kirjailijat ja ainakin pienkustantamot, mutta nykyään isompienkin toimijoiden edustajat, myös lähestyvät kirjabloggaajia esimerkiksi sähköpostitse ja tarjoavat kirjaansa tai kirjojaan arvioitaviksi.

Harmillisen monelle joudun vastaamaan kiitos ei. Joko tarjottu teos ei sovi lainkaan omaan lukijaprofiiliini tai sitten tilanne kirjanurkassani on jo valmiiksi kaoottinen enkä ehdi lukea sinne jo tulleitakaan teoksia saati kirjoittaa niistä! En myöskään halua, että pienkustantamo tai yksittäinen kirjailija käyttää niukkoja varojaan postittaakseen minulle kirjansa ilman, että saa edes sen toivomansa blogijutun. Reiluuden nimissä kerron tilanteeni avoimesti kirjaansa tarjoaville.

Nykylinjaukseni on, että kirjoitan blogiin jutun vain sellaisista kirjoista, joista olen saanut painetun arvostelukappaleen. Kirja on ainoa palkkioni tekemästäni työstä. Saatan silti kuunnella kirjan, mutta kuunteluaikapalvelut maksan itse (muita vaihtoehtoja ei oikein ole tarjolla). Huomaatte tässä varmasti vähän hankalan kuvion: en pyydä arvostelukappaleita, mutta kirjoitan vain arvostelukappaleista. Tämä nyt kuitenkin on linjaukseni.

Poikkeuksia toki on tästäkin säännöstä. Se on tiukimmillaan isojen kustantamojen uutuuksien kohdalla. Vanhempia teoksia ja pienempien talojen kirjoja saatan lainata kirjastosta tai kaivaa omasta hyllystäni ja silti kirjoittaa niistä. Voin vaikuttaa kirjamarkkinoiden mekanismeihin minimaalisesti tai en lainkaan, joten tarjoan oman pikkiriikkisen panokseni mieluiten niille, jotka sitä eniten tarvitsevat tai jotka haluavat vastavuoroisesti tarjota minulle edes sen kirjan.

Menipä tämä juttu nyt synkistelyksi! Harmaansynkeällä marrassäällä lienee osuutensa asiaan. Kirjasome on tuonut elämääni valtavan paljon iloa ja lämpöä. Ehdottomasti sen paras anti ovat olleet ystävät ja tutut, toiset kirjasomettajat, ne kirjabloggaajadinosaurukset etunenässä, kustantamojen väki ja monet kirjailijat. Kirjamessut ja muut kirjalliset riennot ovat nykyään ensi sijassa tuttujen kohtaamisen areenoita! Lisäbonuksena tietysti se pääasia, eli kirjat. Lukeminen ainakin jatkuu, varmasti siitä kirjoittaminenkin!

Ihanaa kirjasyksyä kaikille teille, jotka tänne asti jaksoitte jaarituksiani lukea! Kiitos, että seuraatte ja luette!

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi

 

Tänään 23.10.2023 some on täyttynyt yhteiskuvista ja muisteloista, kun tieto Aira Samulinin kuolemasta tuli julki. Itse en koskaan tavannut Samulinia enkä edes nähnyt häntä missään tilaisuudessa, mutta tv:stä hän toki oli tuttu kasvo. Tutuksi tuli vuosien varrella hänen Nummen Hyrsylässä sijainnut kotinsa Hyrsylänmutka Wimma-sonnipatsaineen, koska työni puolesta asioin silloin tällöin sen naapurissa sijainneessa Hyrsylän koulussa.
 

Vuonna 2007 kirjoitin Samulinin yhteisniteenä julkaistuista muistelmateoksista arvion Salon Seudun Sanomiin. Julkaisen sen nyt täällä blogissakin vähän stilisoituna versiona Aira Samulinin muistoksi. Lukukokemus on jäänyt mieleen, sillä Samulin tuntuu kertovan hyvin avoimesti vaiheikkaasta elämästään, josta ei vastoinkäymisiä ja suruja puuttunut.

 

Aira Samulinin muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (vuodelta 1987) sekä Auringonpimennys (1989) on julkaistu nyt (v. 2007) yhteisniteenä.  Hyvä niin, sillä Samulinin riipaiseva elämäntarina koskettaa edelleen nykypäivän lukijaa eikä saa jäädä unohduksiin.

Kyseessä onkin oikeastaan yksi teos, joka vain aikanaan on julkaistu kahdessa osassa. Soturi ja sunnuntailapsi kertoo Samulinin lapsuudesta Hyrsylänmutkassa Suomen itärajan tuntumassa. Teos loppuu jatkosodan pommituksiin Helsingissä, jonne perhe muutti isän kaaduttua rintamalla. Auringonpimennys jatkaa suoraan tästä ja päättyy aviomiehen kuolemaan vuonna 1984.

Samulin kuvaa lapsuusaikojaan lämpimästi mutta silti tarkkanäköisesti. Vanhempien avioliitto ei ollut ongelmaton äidin ailahtelevien mielialojen ja isän liikkuvan työn takia. Perheen kahdeksasta lapsesta viisi kuoli alle vuoden ikäisenä.

Kasvatus oli ajan tavan mukaan ankaraa. Erityisesti äiti vaati ehdotonta tottelevaisuutta ja alistumista. Jos ei totellut, äiti saattoi raivostua ja pahoinpidellä. Vanhin tytär sai osakseen kovimmat vaatimukset, ja jo pienestä pitäen oli tehtävä ankarasti työtä. Isä oli oikeudenmukainen ja rangaistessaankin lempeä mutta vaativa. Lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan varauksetta.

Liikkuva elämä jo ennen sotia ja evakuoinnit sekä pommitukset pirstaloivat opiskelun, eikä lahjakkuudestakaan aina ollut apua. Lukion käyminen jäi haaveeksi, kun oli pakko ansaita perheelle yhteistä elantoa.

Vasta kun Aira Samulin oli jo naimisissa, todettiin äidillä mielisairaus, joka saatiin oikealla lääkityksellä kuriin. Vuosikymmenten perhehelvetti olikin ollut sairauden syytä. Samulinin oma elämä muuttui kuitenkin aina vain kauheammaksi piinaksi, koska hän oli ajautunut naimisiin väkivaltaisen Helge Samulinin kanssa. 

Väkivalta, uhkailu ja pelottelu olivat perheen arkea, mutta lojaali vaimo teki kaikkensa peitelläkseen totuuden. Lopulta oli pakko hakea avioeroa, mutta rauhaa vaimo ja lapset eivät saaneet ennen Helge Samulinin kuolemaa.

Raskaat vaikeudet seuraavat toisiaan, ja kirjan lukeminen on paikoin piinallista tuskaa. Kuitenkin kaikesta huokuu läpi elämänilo ja toivo paremmasta. Aira Samulinin tarina on kauhea kertomus perheväkivallasta ja sen karmeimmista ilmenemismuodoista. Se on silti myös osoitus siitä, että pahimmatkin vastoinkäymiset voi kestää ja niistä voi selviytyä.

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (toim. Sirkka-Liisa Lähteenoja) WSOY 1987, 149 s.

Aira Samulin: Auringonpimennys (toim. Soile Eskelinen) WSOY 1989, 341 s.

 

 

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat

 

Minulla on näemmä menossa jokin ’Tartu ensimmäisenä moniosaisen dekkarisarjan uusimpaan osaan’ -kausi, sillä nyt luku- tai oikeammin kuunteluvuoroon tuli, lopultakin, Tapani Baggen niin sanotun Värisarjan kahdeksas osa Pomminvihreät renkaat. Miksi ihmeessä en ole tätä sarjaa aiemmin tullut lukeneeksi? Tätä kummastelin moneen otteeseen kirjan parissa, sillä viihdyin elämänmurjoman ja tavattoman sympaattisen Väinö Mujusen ja hänen ystäviensä ja vihollistensa parissa vallan mainiosti.

Tätä juttua varten vähän guuglailin lisätietoa Väinö Mujusesta, joka Pomminvihreissä renkaissa työskentelee yksityisetsivänä. JP Koskisen Savurenkaita-blogista löytyikin oivallinen koontijuttu sarjan neljästä ensimmäisestä osasta, jotka ilmestyivät vuosina 2009–2013 ja joiden tapahtumat sijoittuvat vuosien 1938 ja 1944 välille. Siinä vaiheessa Bagge on ilmoittanut Väinö Mujusesta kertovan sarjan päättyvän, mutta kuten tämän juttuni hännästä näkyy, Mujunen on tehnyt näyttävän paluun vuonna 2020 ja on sen jälkeen ilahduttanut fanejaan joka vuosi.

Juuri viikolla osui silmään Tapani Baggen Facebook-päivitys, jossa hän kertoi, ettei ainakaan enää varsinaisesti päätä lopettaa jotain sarjaansa, ne vain loppuvat itsestään tai sitten jatkuvat. Mujunen on siis jossain vaiheessa ilmoitellut itsestään ja on taas täydessä vauhdissa meidän iloksemme. Mitään ei haitannut, vaikka aloitinkin lopusta, vaan alkupään kirjat alkoivat kiinnostaa erittäin kovasti!

Pomminvihreät renkaat -dekkarin tapahtumat sijoittuvat muutamaan päivään vuoden 1952 heinäkuuhun ja Helsinkiin, jossa kesäolympialaiset ovat juuri alkamassa. Niiden alla Mujunen saa kutsun tulla tapaamaan olympiakomissaari Erik von Frenckelliä, joka kertoo, että olympialaisten avajaisia on uhattu pommi-iskulla. Karjalan vapautusrintama -niminen aktivistiryhmä kiristää siis valtiota, ja von Frenckell päättää turvautua kokeneen ja korkean tahon suositteleman Mujusen apuun. Mujunen suhtautuu kiperään pestiinsä ainakin päältä katsoen tyynen rauhallisesti ja ryhtyy toimeen. Tuloksia vain tulee vähän turhan hitaasti, eivätkä öiset painajaisnäyt räjähtävistä olympiarenkaista yhtään helpota tilannetta.

Olympiakesänä Helsingissä tuntuu liikkuvan monenlaista joukkoa, joilla ei läheskään kaikilla ole ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. Muutamat ovat Mujusen vanhoja tuttujakin entisiltä ajoilta ja taakse jääneistä ammateista tai sodista, toiset taas uusia kasvoja, joiden kanssa ei niin välittäisi tuttavuutta tehdä. Kansainvälisen tilanteen jännitteet tuntuvat myös Helsingissä, joka kisojen takia on hetken aikaa valokeilassa ihan maailmanlaajuisesti. Monenlaista vakoojaa, agenttia ja terroristiakin pyörii nurkissa!

Tykästyin siis kovasti Väinö Mujuseen, sodassa toisen kätensä menettäneeseen invalidiin, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää yhden miehen yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. Pomminvihreissä renkaissa Mujunen viettää poikamieselämää, mutta ei tunnu sulkeneen parisuhteen mahdollisuutta poiskaan.

Bagge kirjoittaa mukavan letkeästi ja sujuvasti. Mukana on lempeää huumoria. Dekkarin juoni etenee sutjakkaasti, ja kimurantteja käänteitä ja kiperiä tilanteita on runsaasti, joten turhaan paikallaan polkemista ei ole. Parasta on kuitenkin pieteetillä rakennettu ajankuva, joka ei vaikuta päälle liimatulta vaan tulee lähinnä kuvattua henkilöiden ja toiminnan kautta. Historiallisten dekkareiden ystävä kiittää tästä tyylikkäästä sarjasta kovasti!

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat
CrimeTime 2023. 300 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)

Tuomas Lius: Sikojen lahti

 

Ensimmäinen kosketukseni Tuomas Liuksen tuotantoon oli lopulta varsin absurdeja kierroksia ottava scifimaustettu teknotoimintatrilleri Sudenkorennon kesä, jonka luin ihastuneena pari vuotta sitten. Jos silloin päätin, että on jossain vaiheessa ehdottomasti tartuttava myös Liuksen dekkareihin eli Etsivätoimisto Haka -sarjaan. Aikomus oli viime viikkoon asti edennyt vain niin, että ostin jokin aika sitten kirpparilta sarjan aloitusosan Haka ja sulloin sen täpötäyteen dekkarihyllyyni odottelemaan otollista hetkeä.

Tänä syksynä harvakseltaan täydentynyt Etsivätoimisto Haka -sarja sai uuden osan, kun Sikojen lahti ilmestyi. Sain tästä muhkeasta (555 sivua!) ja komeakantisesta (Timo Nummisen käsialaa) arvostelukappaleen kustantajalta (CrimeTime), ja pistin sen oitis kuunteluun. Lähdin siis tutustumaan Etsivätoimisto Hakan Julia Noussairiin ja Marko Pippuriseen suhteellisen kylmiltäni sarjan viidennestä osasta, mutta se ei osoittautunut virheeksi, vaan pääsin mielestäni ihan mukavasti kaksikon kyytiin.

Joitakin viittauksia kaksikon menneisiin seikkailuihin tarinassa vilahtelee, mutta varsinaisista juonipaljastuksista ei ole kyse, joten on hyvin mahdollista palata aiempiin osiinkin vielä jossakin vaiheessa. Julia Noussair on siis sukujuuriltaan suomalaisegyptiläinen, mitä ei Sikojen lahdessa (lahdissa?) sen kummemmin alleviivata, ja Alek-pojan omistautunut yksinhuoltaja. Julia on ammatiltaan poliisi, mutta ei enää kuulu poliisivoimiin vaan on Etsivätoimisto Hakan toimitusjohtaja.

Etsivätoimiston toinen osakas tai työntekijä on ’moraaliltaan häilyvä automekaanikko’, kuten Sikojen lahden takakansiteksti kuvailee, Marko Pippurinen. Erityisesti Pippurisella tuntuu olevan vahva taipumus joutua mukaan erilaisiin sotkuihin, eivätkä hänen toimensa läheskään aina kestä täyttä päivänvaloa, ja sen lisäksi hänen huumorinsa on lievästi sanoen mautonta. Mutta tosipaikan tullen hän on rautainen ammattilainen. Kaksikon välinen side on paitsi ammatillinen myös henkilökohtainen. He ovat läheisiä ystäviä, jotka luottavat toisiinsa kuin kallioon.

Toimintaelokuvamaisen alkulämmittelyn jälkeen päästään varsinaiseen asiaankin, kun Pippurinen tulee hankkineeksi Hakalle keikan. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin Suomessa ainakin naisseikkailuistaan tunnettu liikemies Tapio Witka tarvitsee itselleen ja ylioppilaaksi valmistuvalle Joonas-pojalleen henkivartijat eli turvahenkilöt Joonaksen lukiolla järjestettävään lakitustilaisuuteen, jossa hän itse on juhlapuhuja. Witka on saanut uhkauksia Vihreä kaarti -nimiseltä aktivistiryhmältä.

Helppo ja rahakas keikka muuttuu kuitenkin kertarysäyksellä painajaiseksi, kun Joonas Witka siepataan Julian ja Markon nenien edestä näytöstyyliin. Lunnasvaatimus on erikoinen. Vihreä kaarti vaatii vastineeksi Joonaksesta, että Witka myy sille itärajalta omistamansa 50 hehtaarin suuruisen metsäalueen pilkkahinnalla. Julian ällistykseksi Witka kieltäytyy jyrkästi eikä suostu myöskään pyytämään apua poliisilta. Pian Julia ja Marko ovat kaulaansa myöden yhä kummallisempia ja vaarallisempia käänteitä saavassa tehtävässä, jossa tuntemattomia toimijoita hääräilee siellä ja täällä. Mistä oikein lopulta on kysymys?

Entä miten kuvioon liittyy Sikojen lahden kansikuvan upea papukaija? Se tarinanhaara lähtee liikkeelle Marko Pippurisen kroonisesta rahapulasta. Kun hän kyseenalaisia keinoja käyttäen saa selville, että Heppaetsivät (12-vuotiaiden Janiran ja Johannan varsin pätevä etsivätoimisto) selvittelee kadonneen vihersiipiara Nestorin tapausta, josta on luvassa 1000 euron palkkio, hän päättää napata linnun ja löytöpalkkion Heppaetsivien nenän edestä. Kuinka ollakaan, papukaijajahti ja Joonaksen tapauksen selvittely risteävät aikanaan itärajan tuntumassa.

Lius totta vieköön kirjoittaa ihan omanlaisellaan tavalla yhdistellen erilaisia aineksia ja tyylejä täysin ennakkoluulottomasti. Huumori ei aina ole ihan kaikkein maukkainta vaan päinvastoin lähentelee paikoin uhkaavasti mauttomuuden rajaa, mutta toisaalta tarinassa ei juuri ole suvantokohtia, vaan juonilangat etenevät joutuisasti kukin suunnallaan ja punoutuvat lopulta sieväksi kudelmaksi. Ruumiitakin tulee välillä hengästyttävään tahtiin, eikä Lius todellakaan häikäile ottaa päiviltä milloin ketäkin henkilöistään.

Huumori on tunnetusti vaikea laji, mutta oma huumorintajuni kohtaa kyllä Liuksen tekstin kanssa ainakin suurimmaksi osaksi. En tohdi Sikojen lahtea suositella lukijoille, jotka kaipaavat perinteistä synkkätunnelmaista trilleriä, mutta jos tunnistaa itsessään absurdin huumorin ystävän, tämä on ihan nappiluettavaa. Monenmoiset ajan ilmiöt saavat Liuksen näppäimistöllä enemmän tai vähemmän kyytinsä, ja esimerkiksi erilaiset salaliittoteoriat ovat hienosti hallinnassa. Kyse ei siis ole pelkästään hyvin kirjoitetusta trilleriparodiasta, vaan kuin huomaamatta käsitellään vakaviakin yhteiskunnallisia ilmiöitä. On lukijan tehtävä sitten tehdä niistä johtopäätöksiä, jos niin haluaa. 

Lisäpisteitä vielä tarinan sijoittumisesta Pohjois-Karjalaan, jonka maisemat ovat minulle vieraampia. Paikallisväri on vahva, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu. 

Tuomas Lius: Sikojen lahti
CrimeTime 2023. 555 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Mutta kuolema onkin vastustaja vailla vertaa. Vastustaja, joka lopulta voittaa aina.

Guillaume Musso on jo runsaat kymmenen vuotta ollut yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita, mutta en ollut kuullutkaan hänestä tai hänen teoksistaan ennen Helsingin Sanomien juttua pari viikkoa sitten (24.9.2023), jossa Mussoa haastateltiin, koska lopultakin hänen tuotantoaan julkaistaan myös suomeksi. Siltala on nyt siis julkaissut Anna Nurmisen kääntämän teoksen Tyttö ja yö, joka ilmestyi alun perin vuonna 2018.

Musso (s. 1974) on kotoisin Ranskan Antibesista, mutta lukuisat hänen teoksensa sijoittuvat Yhdysvaltoihin tai Pariisiin. Tyttö ja yö -romaanin tapahtumapaikka on kuitenkin Côte d’Azur ja Antibesin kaupunki, kirjailijan lapsuuden maisema. Musso kertoo hurahtaneensa romaanien lukemiseen noin kymmenvuotiaana ja viettäneensä sen jälkeen suuren osan vapaa-ajastaan kirjastossa, jossa hänen äitinsä työskenteli kirjastonhoitajana. 

Ensimmäisen kaunokirjallisen tekstinsä Musso kirjoitti koulussa äidinkielen opettajan järjestämään novellikilpailuun. Yllätyksekseen hän voitti. Kokemus oli avaava, mutta silti Musso päätyi opiskelemaan taloustieteitä ja työskentelemään vuosia opettajana. Esikoisromaani Skidamarink ilmestyi vuonna 2001.

Toinen romaani Et après, englanniksi Afterwards…, joka ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, oli läpimurto. Tähän mennessä Musso on julkaissut parisen kymmentä teosta, joita on myyty yhteensä yli 12 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli neljällekymmenelle kielelle. Kirjoista on tehty elokuva- ja tv-sarjasovituksia, niin myös Tytöstä ja yöstä nimellä The Reunion, jota voi Suomessa katsoa ainakin Cmorelta tällä hetkellä (lokakuussa 2023).

Helsingin Sanomien jutun otsikossa Musso runnotaan vähän harhaanjohtavasti dekkarikirjailijaksi. Toimittaja Pihla Hintikka kirjoittaa kuitenkin itse jutussa:
”Hänen romaaninsa yhdistelevät trilleriä, dekkaria, romantiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita. Mukana on joskus myös ripaus yliluonnollista.” Kirjailijan omien nettisivujen perusteella tämä onkin oikeampi luonnehdinta. Musson teokset ovat viihdyttäviä ja elokuvamaisia lukijan mukaansa tempaavia tarinoita. Ne ovat myös yksittäisiä itsenäisiä romaaneja.

Tyttö ja yö vaikuttaa siis hyvin tyypilliseltä Musson romaanilta, joten suomennosten aloittaminen siitä vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tarinaa kerrotaan niin nykyhetkessä eli vuonna 2017 kuin menneisyydessä, vuonna 1992, kun päähenkilöt olivat nuoria lukiolaisia. Mukana on kammottavia rikoksia, polttavaa intohimoa, odottamattomia juonenkäänteitä ja kutkuttavaa arvoituksellisuutta. Romaani totta vieköön pitää otteessaan tiukasti! Minulle se toi mieleen pikemminkin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kuin Twin Peaks -tv-sarjan, vaikka tiettyjä samankaltaisia väristyksiä kieltämättä tunsinkin.

Muutaman vähän turhan prologin (kirjassa on myös lukuisia epilogeja!) jälkeen tarina käynnistyy vangitsevasti. Yhdysvalloissa asuva menestyskirjailija Thomas Degalais on saanut viestin lukioaikaiselta parhaalta ystävältään Maximelta. Heidän yhteisen koulunsa Saint-Exupéryn lukio on saanut miljoonien rahoituksen uuden liikuntapalatsin rakentamiseen, joten 25 vuotta sitten rakennettu halli on nyt akuutin purku-uhan alla.

Uutinen ei voisi huonompi olla, sillä vuonna 1992 rakennuksen seinään muurattiin Thomasin ja Maximen murhaaman miehen ruumis. Nyt heidän visusti varjelemansa salaisuus on paljastumassa koko maailmalle. Ennen sitä lukiolla vietettäisiin kuitenkin entisten oppilaiden luokkakokoukset.

Miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Entä onko mitään tehtävissä katastrofin estämiseksi? Ketkä kaikki tietävät miesten salaisuuden? Kuka lähettää heille uhkausviestejä? Ja ennen kaikkea, onko vuoden 1992 joululomalla lukion asuntolasta jäljettömiin kadonnut lumoava Vinca Rockwell sittenkin vielä elossa? Jos on, missä hän on ja miksi hän piileskelee? Mitä Vincalle oikeasti tapahtui?

Tarinaa kuljetetaan siis piinaavasti kahdessa aikatasossa, ja kummassakin tapahtumat seuraavat toisiaan vääjäämättä pitäen niin tarinan henkilöt kuin lukijankin tiukasti pihdeissään. En kuitenkaan luonnehtisi Tyttöä ja yötä varsinaisesti dekkariksi, vaikka siinä tapahtuu ja selvitelläänkin rikoksia. Se on ennemminkin, kuten Musso itsekin teoksiaan luonnehtii, jonkinlainen hybridi monesta eri genrestä.

Yliluonnollista elementtiä tässä ei ole, eikä varsinaisia kauhuaineksiakaan, mutta tunnelma on ajoittain varsin piinaava. Rikoksia ei selvittele poliisi kuin korkeintaan jossakin taustalla, vaan Thomas ja hänen koulutoverinsa toimittaja Stéphane Pianelli, ensimmäinen estääkseen oman tuhonsa, jälkimmäinen saadakseen elämänsä skuupin. Kehen voi luottaa? Keneen turvautua, kun kaikki tuntuu ympärillä muuttuvan uhkaavaksi?

Mielikuvituksellinen juonirakennelma on koukuttava, vaikka se kieltämättä paikoitellen huojuu uhkaavasti. Musso kuvaa henkilöitään hienosti, ja esimerkiksi Thomasista on miltei pakko pitää, vaikka hän siis jo alussa paljastuu murhaajaksi. Hän kuitenkin perin inhimillinen murhaaja.

Olin murhaaja mutta silti nälissäni. Keitin itselleni kahvia ja söin köyhän ritarin.

Kirjallisuuden ystävää hellitään yltäkylläisillä kirjallisuusviitteillä, onhan Thomas kirjailija ja suorastaan palvoo kirjallisuutta ja kirjoja.  

Heti kun olin kirjojen ympäröimänä ja opiskelumaisessa ympäristössä, oloni rauhoittui. Tunsin ahdistukseni hellittävän. Tämä oli yhtä tehokasta kuin rauhoittavat mutta huomattavasti vaikeampaa kantaa mukana.

 

Guillaume Musso: Tyttö ja yö (La Jeune Fille et la Nuit)
Suomentanut Anna Nurminen.
Siltala, 2023. 357 s.

Arvostelukappale.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat

 

Historiallista Tampereelle sijoittuvaa dekkarisarjaa kirjoittava Pekka Hyyti hypäytti sarjan viidennessä osassa Omantunnon kysymys rikoskomisario Voitto Karhun ja Aamulehden reportteri Ina Djurlingin talvisodan aikaan 1940-luvun taitteeseen. Luonnehdin teosta ennemmin historialliseksi romaaniksi, jossa on sota- ja vakoiluromaanien aineksia, kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Kuudennessa osassa Jos kostaa haluat palataan niin sanotusti ruotuun, eli Karhu tutkintaryhmineen saa miltei kättelyssä tutkittavakseen (lähes) lukitun huoneen murha-arvoituksen. Saksalainen kauppavaltuuskunta on tullut Tampereelle huippusalaiseen tapaamiseen suomalaisten kanssa, ja Karhun tehtäväksi annetaan raatihuoneella tapahtuvien neuvottelujen turvaaminen. Ennen kuin Karhu ja Astrid ehtivät kunnolla edes kohteeseen, tapahtuu murha.

Savuava ase kädessään vaimonsa ruumiin viereltä napataan Erich Fisher, joka myös tunnustaa tappaneensa vaimonsa Aleksandran. Tapaus näyttää siis selvitetyltä, mutta tekijää pitää silti kuulustella. Kiireessä turvaudutaan ensimmäiseen mieleen tulevaan saksan kieltä hallitsevaan tulkiksi kelpaavaan, joten Karhu, tosin hieman vastentahtoisesti, päätyy kutsumaan Inan tulkkaamaan kuulusteluja. Ina hoksaa heti ratkaisevan asian, joka jää Karhulta itseltään alkuun huomaamatta: uhri Aleksandra Fisher on heille kummallekin tuttu vuosikymmenen takaa.

Ina pitää kuitenkin asian toistaiseksi omana tietonaan, koska haluaa tehdä omia tutkimuksiaan skuuppi mielessään mutta myös, koska haluaa vähän näpäyttää aviomiestään. Karhujen avioliitto nimittäin natisee uhkaavasti liitoksissaan. Ina haluaa tehdä uraa siinä missä Voittokin, mutta miten siihen yhtälöön sopii kolme lasta? Milloin ankarien aikojen keskellä arkeaan elävä pariskunta ehtii kuulla ja nähdä toinen toisensa? Haluavatko he edes?

Jos kostaa haluat -romaanissa eletään välirauhan ajan jännitteisessä ilmapiirissä. Euroopassa ja maailmalla sota jatkuu kiihtyvänä, eivätkä suomalaisetkaan kuvittele, että rauha on pysyvä. Juuri päättynyt talvisota on vammauttanut miehiä monin tavoin, samoin kotirintamalla oman sotansa käyneitä, mutta mitään hoitoa ei ole psyykkisiin vammoihin ja tuskaan saatavana. Tämän Hyyti tuo hienosti esiin monesta kulmasta henkilöidensä kautta.

Hyyti myös nostaa esiin, miten moninaisia mielipiteitä tuohonkin aikaan sodasta ja sen oikeutuksesta Suomessa oli. Kertomus yhteistä vihollista vastaan sotineesta yhtenäisestä kansasta on todellakin myytti. Tampereella Karhu alaisineen selvittelee poliittisesti arkaluontoista murhaa, ja samaan aikaan eri puolilta kaupunkia katoaa rakennustyömailta räjähteitä. Ketkä ovat varkauksien takana? Onko tekeillä jokin terroriteko? Mikä sen tavoite olisi?

Lukija pääsee seuraamaan tapausten tutkintaa niin poliisien kuin Inankin matkassa. Tutkintalinjat risteävät useaan otteeseen, ja välillä Voitto ja Ina törmäävät rikospaikoilla, välillä keskustellaan kitkerään sävyyn poliisilaitoksella. Vähitellen alkaa näyttää myös siltä, että raatihuoneen murha ja katoavat räjähteet saattavat liittyä yhteen. Mutta mikä tai kuka on yhdistävä lenkki? Entä kuka lopulta veti liipaisimesta raatihuoneella ja miten teko liittyi uhrin menneisyyteen Tampereella?

Hyppäys sotavuosiin on ollut Hyytiltä onnistunut ratkaisu, ja paluu selkeämpään rikosromaanimuotoonkin tuntuu hyvältä. Jos kostaa haluat on jälleen erinomainen historiallinen dekkari, jossa ajankuva ja ajan henkinen ilmapiiri on rakennettu pieteetillä ja jonka henkilöt ovat moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat
Myllylahti 2023. 304 s.

Arvostelukappale.

Voitto Karhu -sarja: 

Tummat pilvet eilisen 
Musta talvi 
Ruumiinpuntari
Tuonen morsian 
Omantunnon kysymys 
Jos kostaa haluat

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Arvostelukappale Balli Kaur Jaswalin romaanista Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut tupsahti postilaatikkooni jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen (äänikirjaversiona, mistä jutun lopussa vähän lisää). Ilmeisesti olen pikaisesti katsonut vain kirjan kansikuvan ja nimen malttamatta kurkistaa takakanteen, ennen kuin olen tyrkännyt kirjan odottelemaan mahdollista lukuvuoroaan kirjapinoon.

Takakansiteksti nimittäin tekee varsin hyvin oikeutta kirjalle, vaikka teoksen ulkoasu ja nimi johdattivatkin ajatukset lähinnä keveään viihteeseen:

Voimakas, tunteita herättävä ja ihanan tunnelmallinen Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut on viehättävä ja ajatuksia herättävä tarina perhesiteistä, sisaruudesta ja sukulaisuudesta, joka sitoo meidät yhteen erilaisuuksistamme huolimatta.

Punjabilaiset sisarukset Rajni, Jezmeen ja Shirina ovat syntyneet Englannissa. Vanhin sisarista, Rajni, on ankaran järjestelmällinen lontoolaiskoulun rehtori, keskimmäinen Jezmeen on jo kymmenen vuotta yrittänyt tehdä läpimurtoa elokuvanäyttelijänä ja päätynyt ihmisten mokilla naureskelevan tv-sarjan juontajaksi ja nuorimmainen, kuvankaunis Shirina on järjestänyt itse itselleen avioliiton varakkaan australialaismiehen kanssa. Sisarusten välit eivät ole kovin lämpimät tai läheiset, vaan he lähinnä sietävät toisiaan nyt aikuisina.

Romaanin alussa perheen äiti Sita esittää kuolinvuoteellaan toiveen, että hänen tuhkansa ripotellaan kotiin Intiaan ja että samalla reissulla kaikki kolme tytärtä suorittavat yhdessä pyhiinvaelluksen, jonka äiti on tarkasti ohjeistanut kirjeessään. Sisarukset päättävät toteuttaa äitinsä toiveen, joskin kukin eri syistä vastahakoisesti, ja matkustavat tahoiltaan Delhiin.

Jokaisella sisarella on omat huolensa, jotka he yrittävät peittää toinen tosiltaan. Rajni on juuri ennen matkaa saanut tietää, että hänen ainoa lapsensa, 18 vuotta juuri täyttänyt vähän hulttiomainen Anil-poika on päättänyt avioitua itseään 18 vuotta vanhemman naisen kanssa. Rajnin tyrmistyksen on täydentänyt tieto, että pojan morsian on raskaana. Miten hän voisi estää poikansa elämän tuhoutumisen, mieluiten niin, ettei kukaan saisi koskaan tietää kihlauksesta? Entä mitä Rajnille aikanaan tapahtui, kun hän viimeksi kävi teini-ikäisenä Punjabissa äitinsä kanssa?

Jezmeenin ura on ajautumassa umpikujaan erään harmillisen välikohtauksen takia, joka on päätynyt viraaliksi videoksi nettiin. Miten estää siskoja näkemästä häntä potkimassa kuoliaaksi harvinaista ja arvokasta kalaa? Saako hän enää koskaan ainuttakaan roolia mistään? Muutenkin ura on alkanut näyttää laskusuuntaiselta, brittiläisiin tuotantoihin kun tuntuu mahtuvan vain yksi intialaistaustainen naisnäyttelijä, eikä se enää välttämättä ole Jezmeen vaan eräs häntä erehdyttävästi muistuttava mutta huomattavasti nuorempi näyttelijä. Lohtu tuntuu löytyvän viinipullosta vähän turhankin usein.

Nuorin sisaruksista on kaunis ja kunnollinen Shirina, jonka salaisuus on kaikkein synkein. Kaikki ei sittenkään suju kiiltokuvamaisessa avioliitossa toivotulla tavalla, ja nyt Shirina on pinteessä. On tehtävä vaikea ratkaisu, eikä kukaan voi auttaa.

Ulkoasun kepeä vaikutelma ei ole kokonaan silmänlumetta, vaan Balli Kaur Jaswal kirjoittaa vetävästi ja humoristisesti. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painavampia aiheita sivutaan ja joihinkin suorastaan upotaan. Jaswal avaa hienosti toisen polven maahanmuuttajan tilannetta. Sisarusten vanhemmat ovat aina ajatelleet Intiaa kotimaanaan, jonne haluavat vielä palata. Lapsille taas synnyinmaa Englanti on koti, mutta silti he kokevat olevansa toisia, jotenkin ulkopuolisia. Intia on heille vieras, mutta toisaalta tuttu. Ulkopuolisuuden tunne on kuitenkin siellä vielä voimakkaampi kuin Englannissa tai Australiassa.

Naisen asema niin patriarkaalisia perinteitä kunnioittavien intialaisten kuin itseään modernina pitävien länsimaalaisten keskuudessa on kimurantti ja päivänpolttava kysymys. Intian poliittiset virtaukset, etnisten ryhmittymien väliset kiistat, monet uskonnot ja kulttuurit suorastaan vyöryvät sisarusten kasvoille. Intia tulvii tarinasta vastustamattoman värikkäänä ja äänekkäänä myös lukijan tajuntaan.

Matka juurille yhdessä sisarusten kesken on hieno lahja edesmenneeltä äidiltä, vaikka naiset eivät sitä aluksi tajuakaan. Yhdessä koetut matkan rasitukset, kommellukset ja pahatkin pinteet yhdistävät naisia kuin huomaamatta. Mutta uskaltaako sisimpänsä paljastaa edes sisarelleen?

Yllätyin, kuinka paljon lopulta pidin tästä kirjasta. Se olisi sopinut mainiosti luettavaksi kesän naistenviikkohaasteeseenkin, niin vahvasti tässä korostuu nimenomaan naisnäkökulma ja naisten elämä iloineen ja suruineen.

Kuten alussa totesin, kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Lukija Heidi Kyrö lukee hyvin, mutta jostain syystä tauottaa välillä tekstiä ihan kummallisissa paikoissa ja pitkään niin, että välillä alkaa jo epäillä jonkin häiriön iskeneen laitteeseen. Mietin, ovatko tauot lukijan itsensä päättämiä, vai onko äänite jostain syystä editoitu jälkikäteen epäonnistuneesti.

 

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (The Unlikely Adventures of Shergill Sisters)
Suom. Inka Parpola.
Sitruuna 2022. 371 s.
Äänikirjan lukija Heidi Kyrö.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

 

Taidemaailma on vaaroja täynnä.

 

Kuvien takana kuolema on porvoolaisen Jaana Lehtiön kymmenes pullalle persosta rikoskomisario Juha Muhosesta kertova dekkari mutta ensimmäinen, jonka minä sarjasta luin. Muutenkin toimin tämän kirjan suhteen vähän takaperoisesti, sillä loppukiitoksissaan itsekin Porvoossa oppaana toimiva Lehtiö kehottaa lukijaa kirjan loputtua vierailemaan Villa Albertissa, joka on yksi keskeinen dekkarin tapahtumapaikka. Tulin nimittäin käyneeksi niin Albert Edelfeltin ateljeemuseossa kuin läheisellä Lennätinvuorellakin jo kesäkuun alussa.

Näkymä Lennätinvuoren näkötornista kesäkuussa 2023.
Ei ruumislöytöjä sillä kertaa.

Takaperoisuus ei lainkaan haitannut dekkariin uppoutumista, oikeastaan ainakin miljöön suhteen päinvastoin. Tapahtumapaikat olivat vielä tuoreina mielessä, joten oli helppoa ja hykerryttävääkin lukiessaan mielessään nähdä juonenkäänteet oikeassa ympäristössään. Porvoolaispoliisit taas vaikuttavat tämän ensikosketuksen perusteella varsin helposti lähestyttävältä lupsakalta porukalta, joten senkin puoleen tutustuminen saattoi hyvin alkaa tästä kohdasta.

Porvoon Haikkoossa sijaitseva Albert Edelfeltin ateljeemuseo täyttää tänä vuonna (v. 2023) 140 vuotta. Kuvien takana kuolema -dekkarissa ateljeerakennuksen viereen samalle tontille rakennetussa Villa Albert -näyttelytilassa (joka siis on ihan oikeasti olemassa) järjestetään juhlanäyttely, jossa on esillä Ateneumista lainattu Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena. Sen ohessa on uusia teoksia useilta porvoolaisilta maalareilta. Työt ovat saaneet innoituksensa Edelfeltin maalauksista, mutta edustavat keskenään kovin erilaisia suuntauksia. 

Avajaistilaisuudessa tapahtuu omituinen välikohtaus, jonka yhteydessä näyttelytöitä tuhritaan. Museon näyttelytoiminnan johtaja Magnus Relander puhkeaa lohduttomaan itkuun tihutyön nähdessään. Paikalla on sattumalta rikoskomisario Juha Muhonen Ellen-vaimonsa kanssa viettämässä vapaapäiväänsä. Muhonen huomaa pian vapaapäivänsä muuttuneen varsin työntäyteiseksi.

Ensimmäisen luvun perusteella lukija kuitenkin jo tietää, että Muhosella on pian käsissään myös murhatutkimus, sillä kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtuu murha läheisellä Lennätinvuorella. Kun ruumis löytyy, huomaavat porvoolaispoliisit ällistyksekseen, että murhan uhri kytkeytyy näyttelyn sabotointiin. Mitä ihmettä pikkukaupungin taidepiireissä oikein on meneillään?

Tutkimukset etenevät omaa rataansa hyvillä pullakahveilla ja maukkailla pitsoilla rytmitettynä. Poliisi käy jututtamassa ihmisiä ja osa tulee poliisilaitoksellekin kuultavaksi. Kovin monella jututettavalla tuntuu olevan jotain salattavaa tai motiiviltakin haiskahtavaa, mutta toisesta ruumiistakaan huolimatta ratkaisu ei tunnu tulevan yhtään lähemmäs, ei vaikka Muhosen osittaiseksi ärsytykseksi, mutta myös iloksi, eläköitynyt kirjastonhoitaja ja innokas Facebookin Dekkariryhmän jäsen Hilkka Alitupa tarjoaa monisanaisesti poliisille tekemiään havaintoja.

Rikoskomisario Juha Muhosen tutkimuksista kertova dekkarisarja edustaa siis leppoisaa cozy crime -tyyliä, jossa kyllä murhataan mutta ei kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä varsinaisesti tiivistetä jännitystäkään. Kauniit Porvoon kulttuurimaisemat muodostavat tapahtumille oivallisesti kuvatun taustan, jossa lukijan on mukava kuljeskella tutkimuksiaan tekevien poliisien jalanjäljissä. Päähenkilö Muhosella ei ole luurankoja kaapissaan eikä ongelmia yksityiselämässään, mikä on tietysti omiaan lisäämään dekkarin rauhallista tunnelmaa sekin. Muhonen on mukava mies, jonka seuraavaa tapaamista sarjan ystävä odottaa luottavaisin mielin.

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema
Myllylahti 2023. 327 s.

Arvostelukappale.