Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus

 

Kotitonttu Jakov Korinaa on kohdannut se kaikkein pahin: hänen kotinsa on palanut. Tonttutuomioistuin toteaa onneksi kuitenkin, että Jakov on syytön tapahtumaan. Hänellä on vedenpitävä alibi. Silti moni kollega kääntää selkänsä Jakoville. Hänen hyvä kotitonttumaineensa on mennyt. Oikeuden päätös kuitenkin takaa, että Jakov saa itselleen uuden kodin. Vanha Jeremias-kotitonttu jää eläkkeelle ja jättää tällä hetkellä perhe Mielisen asuttaman omakotitalon Jakovin vastuulle.

Jeremias liukenee paikalta ällistyttävän nopeasti antamatta juuri lainkaan asiaankuuluvaa perehdytystä seuraajalleen. Häkeltynyt Jakov tekee pian kaksi merkittävää havaintoa. Ensinnäkin perheen pihasaunaa asuttaa kärttyinen haltija Uggi. Toiseksi Mielisen perheen kymmenvuotias tytär Elsa puhuttelee Jakovia! Ennenkuulumatonta, että ihminen näkee tontun, ainakin ilman, että tonttu itse on aktiivinen osapuoli (eikä sellainen ole todellakaan sallittua!).

Uuteen kotiin asettuminen ei siis tapahdu aivan sulavasti. Sitten Jakov saa yllättäen kutsun lähteä henkilökohtaisesti tapaamaan tonttuneuvoston puheenjohtaja Helga Ruohokasta, jolla on järisyttävää kerrottavaa. On käynyt ilmi, että Jakovin ensimmäinen koti poltettiin tahallaan ja että tuhopolttaja kuuluu todennäköisesti ylimaallisiin eli ei-ihmisiin, jolloin asia on kaksin verroin huolestuttava.

Kuka haluaisi polttaa Jakovin vastuulla olevan kodin ja miksi? Sen Jakov haluaa palavasti tietää, eikä uteliaisuudesta kihisevä Elsa juuri jää toiseksi arvoituksesta kuultuaan. Johtolankoja on vähänlaisesti, ja lisäksi Helga Ruohokas antoi Jakoville lisätehtävän kotitonttuhommien päälle. Hänen olisi kartoitettava tonttuovia, joista pääsee kulkemaan Untoloniaan, rinnakkaistodellisuuteen, jossa ylimaalliset asustavat.

Luonnollisesti Jakov ja Elsa päätyvät Untoloniaan ja siellä heti melkoisiin vaikeuksiin. mutkien kautta he ryhtyvät ratkaisemaan paitsi Jakovin kodin polttaneen tuhopolttajan arvoitusta myös järjestelmällistä yksisarvisten salametsästystä. Vai liittyvätkö nämä katalat rikolliset puuhat jotenkin toisiinsa? Ainakin kammottava synkiö vilahtelee molempien rikosten liepeillä. Kuka tai ketkä ovat lopulta kaiken takana?

Jakov Korina ja synkiön salaisuus on Helena Immosen kolmas lastenkirja. Aiemmat Milanna-kirjat ovat saaneet rinnalleen vauhdikkaan fantasiaseikkailun, jossa tavallinen kotitonttu päätyy salapoliisiksi. Jakov vaikuttaa mukavalta kaverilta, jonka seikkailuille varmasti kaikki synkiön salaisuuteen paneutuneet lukijat toivovat kanssani innokkaasti jatkoa.

Immonen kuljettaa juonta vakaan varmasti. Seikkailu on jännittävä, mutta ei liian pelottava tai synkkä, vaikka välillä melkoisessa kiipelissä ollaankin. Mytologiasta, satu- ja fantasiaperinteestä ammennetut tontut, haltijat, menninkäiset ja keijut saavat Immosen käsittelyssä ravakan päivityksen nykyaikaan. Kotitonttujen tehtävätkin on jo pitkälti digitalisoitu, ja tonttuovien käyttötarkoitus on kutkuttava yhdistelmä Narnian vaatekaappia ja perusscifiä. Ihan mainiota!

Kymmenvuotias Elsa on mukava valinta Jakovin pariksi. Tyttö on reipas ja pystyvä, vaikka ylihuolehtiva äiti ei haluaisi päästää häntä edes kouluun.

Jakov Korina ja synkiön salaisuus sopii mielestäni oivallisesti alakouluikäisille lukijoille. Jos lapsille on luettu paljon, nuoremmatkin lapset varmasti kuuntelevat sitä ääneen luettuna mielellään. Ääneen yhdessä luettavaksi kirja sopiikin mainiosti, sillä tarinan huumori puhuttelee myös aikuista eivätkä juonenkäänteetkään ole liian helposti ennalta arvattavissa. Jos ei halua jostain syystä itse lukea lapselle (tai haluaa vain itse kuunnella), äänikirjaversiota voi myös suositella. Markus Niemi lukee juuri sopivasti eläytyen. Väljä taitto taas kannustaa itse lukevia alakoululaisia painetun kirjan äärellä.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus
Kumma 2022. 304 s.
Kansi ja kuvitus Maya Hahto.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Veera Salmi: Oboin kirja

 

Ajattelin sitä ja muita kirjoja. Ne olivat kuin siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen.

Tarinan ihmeen saa kokea myös lukija, joka tarttuu Veera Salmen upeaan fantasiaromaaniin Oboin kirja. Lukukokemus on häkellyttävä. Millaisia kirjailijoita meillä onkaan! Kuinka monipuolinen ja taitava kirjailija Veera Salmi onkaan! Upea tarina lukemisesta, kirjoista, tarinoista, ilmastonmuutoksesta (toiveikkaasti), pandemian jälkeisestä ajasta ja – niin, vaikka mistä!

Tarina alkaa keskeltä tapahtumia. 13-vuotias Oboi on juuri tupsahtanut raskaan ja vaarallisen matkan jälkeen kaupungin laidalle. Vähitellen selviää, että Oboi on onnistunut karkaamaan pohjoisen meren keskellä sijaitsevasta Tómos-Raamatin vankilasta. Hän on luvannut siskoilleen Fantalle ja Marmeladille etsiä keltaisen talon, jossa he muistikuviensa mukaan ovat pieninä asuneet. Kolmikko muistaa lapsuudestaan vain aamiaiskohtauksen, jonka lopussa he näkivät viimeisen kerran äitinsä. Miksi heidät on lapsina suljettu vankilaan, ei ole koskaan heille selvinnyt.

Oboi yrittää ottaa selvää, millaiseen kaupunkiin on tupsahtanut. Kaikki vaikuttaa oudolta. Missään ei ole näkyvillä kirjoitettua tekstiä. Ihmiset tuijottavat kämmenessään kiinni olevaa valoa hohtavaa laitetta eivätkä kiinnitä huomiota ympäristöönsä. Mitä heille laitteen kautta välitetään? Kuka vetelee naruista jossain taustalla?

Kaikkialla on kasveja. Niitä kasvaa ruukuissa ja hylätyt talot tuntuvat pursuavan erilaisia puita ja kukkia. Kirpputorilla vanha nainen houkuttelee Oboin ostamaan omituisen kirjan, jossa melkein kaikki sivut ovat tyhjiä. Pian Oboi ällistyksekseen huomaa, että kirjaan ilmestyy tekstiä, joka kertoo hänestä itsestään ja antaa neuvoja ja ohjeita ongelmatilanteissa.

Tarinan juonen avaamiseen on turha käyttää enemmän mustia merkkejä, sillä siitä kannattaa ottaa itse selvää. Salmi on luonut teokseen loistavan rakenteen, joka kääntää kaikki palaset kerta toisensa jälkeen uuteen uskoon. Oboin lisäksi lukija saa kokea yllätyksiä toisensa perään, vaikka alkaakin aavistella, mistä lopulta on kyse.

Nautin valtavasti runsaista kirjallisista viittauksista, joita tarina suorastaa pursuaa. Oboin kirja on paitsi erinomainen ja jännittävä fantasiaseikkailu myös kunnianosoitus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Ilahduin valtavasti, kun löysin kirjan lopusta säntillisen luettelon, joka on otsikoitu Sitaatit, viittaukset ja inspiraatio. Siitä voi viittausten ja sitaattien bongailija tarkistaa tietonsa ja poimia lukuvinkkejä. Uskon myös, että Oboin kirjasta nauttii sellainenkin lukija, joka ei vielä viittauksia tai inspiraation lähteitä huomaa ja tunnista.

Jälleen päädyin mietiskelemään, kenelle Oboin kirja on kirjoitettu. Kustantaja on asettanut sen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriaan, minkä mainiosti ymmärrän. Ihan pienimpien iltasaduksi tästä ei ole, mutta kyllä 7-8-vuotiaat ja sitä vanhemmat lapset varmasti pitävät tästä ja saavat paljon irti ainakin aikuisen kanssa yhdessä lukien. Kirja sopii mainiosti myös lukevaan tottuneen yläkoululaisen käteen. Mutta kuten sanottu, 56-vuotiaskin lumoutui tästä!

Veera Salmi: Oboin kirja
Otava 2022. 304 s.
Kansi Nelli Långstedt.

Arvostelukappale.

Taru Anttonen ja Milla Karppinen: Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) + ARVONTA!

Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (Good Night Stories for Rebel Girls) oli viime vuonna Suomessa ihan kohtalainen menestys ja maailmalla vielä suurempi ilmiö. Teokseen on jo tehty jatko-osakin, joka ilmestyy myös suomeksi tänä syksynä. Kirjassa kerrotaan iltasatumuodossa sadan itsenäisen, rohkean ja päättäväisen naisen tarinat värikkäin kuvin höystettynä. Ideana on rohkaista nykyajan pieniä tyttöjä unelmiensa saavuttamisessa.

Suomalaiset kustantamot ovat tarttuneet ideaan innolla, ja tänä syksynä on ilmestynyt peräti kolme samaa ideaa hieman eri tavoin varioivaa teosta. Kaksi niistä on Favillin ja Cavallon teoksen suomennoksen julkaisseen S&S:n kustantamia eli Ida Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa ja Elina Tuomen Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa.

Kolmas teos on Into-kustantamon kautta julkaistu mutta joukkorahoituskampanjalla rahoitettu Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Osallistuin keväällä itsekin tämän teoksen mesenointiin muistaakseni 25-30 euron panoksella, ja siitä vastineeksi sain kirjan käsiini uunituoreena. Rahoituskampanjaan osallistui kaikkiaan 725 mesenaattia erikokoisilla summilla.

Melkoista joukkovoimaa on käytetty myös itse teoksen toteutuksessa. 62 naisen tarinat kertoo yhteensä 24 kirjoittajaa ja kuvituksista vastaa 41 eri kuvittajaa. Nimilistan perusteella kaikki tekijätkin ovat naisia. Teoksen nimilistat muuten kummastuttavat, sillä ne on aakkostettu erikoisesti. Esiteltävät naiset on aakkostettu etunimen mukaiseen aakkosjärjestykseen. Kirjan takaosasta löytyvät tekijä- ja mesenaattiluettelot taas on aakkostettu sukunimen mukaiseen järjestykseen mutta painettu niin, että henkilön etunimi on kuitenkin ensin. Perinteisempään tyyliin tottuneelle nämä tavat ovat melkoisen hankalakäyttöisiä.

Meeri Koutaniemen muotokuva Annika Pitkänen.

Teoksen rakenne on kuitenkin selkeä ja ilme raikas. Jokaisen tarinan päähenkilöstä on laadittu värikäs muotokuva, taideteos, jolla virittäydytään tunnelmaan. Sitä seuraa kahden sivun mittainen tarina päähenkilöstä. Tekstissä kerrotaan esimerkiksi esitellyn henkilön lapsuuteen liittyvä tarina, mutta voidaan keskittyä enemmän myös varsinaiseen uraan tai johonkin sen yksityiskohtaan. Lopussa on vielä sivu, jossa on henkilöön liittyvä motto tai lainaus sekä lyhyt faktaluettelo, johon on poimittu tärkeimpiä saavutuksia, esimerkiksi palkintoja uran varrelta.

Teokseen on selvästikin halutta valita hyvin monipuolinen kattaus esikuviksi kelpaavista suomalaisnaisista. Osa valinnoista on tietysti itsestäänselvyyksiä, joita ei vain voi ohittaa, kuten Minna Canth, Aurora Karamzin tai Tarja Halonen. Mutta ilahduttavan moni oli ainakin minulle entuudestaan tuntemattomampia ja myös aivan kokonaan uusia nimiä. En esimerkiksi ollut koskaan kuullutkaan Rosa Emilia Claysta, joka adoptoitiin suomalaiseen perheeseen Ambomaalta 1800-luvun lopussa ja joka kouluttautui opettajaksi ja muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Tämä elämäntarina olisi vallan upea romaanin tai elämäkerran aihe!

Liisi Oterman muotokuva Maija Hurme.

Itselläni ei ole kotona sopivaa koelukuyleisöä, joten en osaa sanoa, miten kirjan tarinat toimisivat esimerkiksi oikeina iltasatuina ääneen luettuina. Syntyykö näistä perheissä keskustelua? Kannustavatko tarinat lapsia toteuttamaan omia ammatinvalinta- tai harrastushaaveitaan? Toivottavasti. Itse huomasin välillä lukevani teosta aikuistietokirjamaisesti ja ärsyyntyväni, kun kiinnostavista henkilöistä kerrottiin niin vähän. Oli pakko muistutella itseään, että en ole ihan kohderyhmää enää.

Lisätiedon kaipuu ei ole huono juttu, päinvastoin. Clayn tarinan ohella mieleen jäi hauskasti kerrottu tarina maanmittausinsinööri Sirkka Liakasta (1908 – 1999). Kunnioitusta en voi myöskään olla tuntematta palopelastaja Sari Rautialaa kohtaan. Kumpikin, sekä Liakka että Rautiala, tekevät hyvin arkista työtä, mutta ovat olleet, ja Rautiala on edelleenkin, tienraivaajia arkisen työnsä ansiosta, siitä sen kummempaa numeroa tekemättä.

Kirjan henkilö- ja tekijäluettelot löytyvät kustantamon sivuilta.

Taru Anttonen ja Milla Karppinen, toim.: Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Into 2018. 256 s.

Ostettu.

***

Arvonta!
Into-kustantamo on ystävällisesti luvannut yhden kappaleen Sankaritarinoita tytöille -teosta arvottavaksi blogini seuraajien kesken. Jos siis kiinnostuit kirjasta tai Sinulla olisi vaikka mielessä joku, jolle haluaisit sen antaa lahjaksi, ilmoita kiinnostuksesi alla kommentissa. Arvon kirjalle uuden omistajan keskiviikkona 19.9.2018 klo 18 mennessä osallistuneiden kesken. Jätä kommenttiin myös jokin vinkki, miten saan Sinuun yhteyden, mikäli onni suosii (s-postiosoite, Twitter-tili tms.).

Kiitokset Into-kustantamolle ja onnea arvontaan!
***
Lämpimät kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille! Arpaonni suosi tällä kertaa Salli M:aa. Onnea ja lukuiloa!

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus #dekkaritiistai

Vain muutaman kymmenen metrin päässä heitä lähestyi valtava pikimusta hevonen. Se laukkasi ihan omin päin, lujaa mutta kankeasti, kuin sillä olisi ollut reumatismi. Kaviot jytisivät kiveykseen ja iskivät siitä kipinää. Silmistä hehkui sininen valo, joka tunkeutui sumun läpi ja heitti Samulin ja Heikin varjon kulmatalon seinälle.
̶  Aaaahhh! Heikki huomasi huutavansa.
Samulikin huusi. He pakenivat päistikkaa paikalta ja kurvasivat seuraavasta kulmasta kohti kotia.

Helsinkiä pitää kauhun vallassa aavehevonen, joka laukkaa siniset silmät hehkuen sumun keskeltä, rikkoo liikehuoneistojen ikkunoita ja katoaa paikalta arvotavarat mukanaan. Virkavalta on voimaton. 12-vuotiaat kaverukset Heikki, Otto, Samuel ja Erik päättävät perustaa salaseura Apassit ja selvittää, mikä aavehevonen oikein on ja miten sen puuhat saataisiin loppumaan. Myös Heikin pikkusiskot, kaksoset Elli ja Nelli eli Ellinelli haluavat mukaan Apasseihin, vaikka poikien mielestä se ei oikein käy.

Aavehevosen jahtaaminen kysyy Apasseilta paitsi huimaa rohkeutta myös aivonystyröiden hierontaa. Onneksi salaseuralaisille ovat tuttuja niin Arsene Lupinin kuin Sherlock Holmesinkin menetelmät. Kaupungilla liikkuu hurja huhu aavehevosen alkuperästä. Nopeasti Apassit päättelevät, että on tärkeää koettaa tavoittaa henkilö, joka on tarinan alun perin kertonut. Silloin päästäisiin myös itse hevosen jäljille. Helpommin sanottu kuin tehty, tosin.

Jännittävien käänteiden ja kiperien tilanteiden jälkeen arvoitukset saavat ratkaisunsa. Apua pojat saavat myös Helsingin poliisivoimilta ja Stockmannin tavaratalon vartijoilta. Onneksi, sillä vastustaja osoittautuu häikäilemättömäksi ja vaaralliseksi.

Tapani Baggen lastendekkari Aavehevosen arvoitus aloittaa uuden Apassit-nimisen lastenkirjasarjan. Sarjan aloitusosan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 syksyiseen Helsingin keskustaan. Samassa naapurustossa asuvat lapset ovat kavereita keskenään, vaikka heidän taustansa onkin erilainen. Heikin ja Ellinellin vanhemmat ovat alempaa virkamiesluokkaa, Erikin vanhemmat ovat tieteilijöitä ja Samuel ja Otto tulevat työväenluokasta. Otto ja Samuel joutuvat tekemään työtä, koska kansakoulu on jo käytynä ja perheet tarvitsevat kaikki tulonlähteet, mutta muut lapset käyvät poika- ja tyttölyseoita.

Lapset ovat reippaita ja melkoisen rohkeitakin, mutta mitään supertaitoja heillä ei ole. Samuel ja Otto ovat käytännöllisiä ja heillä on tarpeellisia suhteita, kuten konstaapeli Väsy, jonka Samuel tuntee lehtipoikauransa takia. Erik taas on vanhempiensa lailla kiinnostunut tieteistä ja osaa esimerkiksi kertoa, miten sumua voisi tuottaa keinotekoisesti, ainakin teoriassa. Heikki taas tuntee kirjallisuutta, koska postivirkailijaisä sijoittaa varansa kirjoihin ja lukee mielellään. Nokkelimmat ja rohkeimmat (tai huimapäisimmät?) Apasseista taitavat lopulta kuitenkin olla Elli ja Nelli. Poikienkin on se pakko myöntää, niin ärsyttävää kuin se onkin!

Historiallinen dekkari lapsille on aivan mahtava idea! Aavehevosen arvoitus on kaikin puolin hienosti toteutettu. Kirja sopii jo hyvin itse lukeville alakoululaisille ja tietysti myös ääneen luettavaksi. Juoni on sopivan kimurantti ja jännittävä, ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa. Pitkästymään ei pääse. Vanhahtavaa sanastoa on mukana juuri sopiva hyppysellinen, vain mausteena. Tarinaa vie eteenpäin myös Carlos da Cruzin hieno kuvitus, ja paikoin teksti jatkuu ihan konkreettisesti kuvan puhekuplissa. Kuvat tukevat sekä jännitystä että tarinan lämmintä huumoria. Pidin erityisesti arvoituksen ratkaisuun sisältyvästä steampunk-vivahteesta!

Kiitosta on annettava myös kansien sisäpuolille painetuista Helsingin kartoista, joihin on erikseen merkitty kirjan tapahtumapaikat. Helsingin hyvin tunteville kartoista on kivaa verrata, miten kotikulmat ovat rusaassa sadassa vuodessa muuttuneet. Viimeisellä aukeamalla on avattu muutamaa historiallista faktaa, kuten kuvattu lyhyesti ajan koulujärjestelmää. Kutosluokkalainen voi mukavasti miettiä, millaista olisi mennä seuraavana syksynä koulun sijasta töihin vaikka myymään sanomalehtiä kadunkulmaan tai auttamaan isää kalastusveneeseen. Koulukäyttöönkin siis vallan mainio kirja, josta myös tällainen keski-ikäinen dekkarifani piti kovasti.

Apassit-sarjaan on näemmä jo ilmestynyt jatkoa eli Vanajaveden hirviö.

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (Apassit 1)
Kuvitus Carlos da Cruz.
Karisto 2018. 127 sivua.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)

#luekoskinen2017 - lanu-kirjat*

Lokakuussa 2017 kirjailija JP Koskinen heitti Twitterissä ilmaan ajatuksen lukuhaasteesta, jossa hän haastaisi kirjabloggaajat lukemaan koko hänen vuoden 2017 aikana julkaistun tuotantonsa. Vaikka olen päättänyt opetella pysymään tällaisten loistavien ja houkuttelevien ideoiden äärellä kylmän viileänä ja treenannut sanomaan jämäkästi ei, huomasin oitis innoissani kannustavani muita bloggaajia lähtemään mukaan. Itsehän luonnollisesti olin jo mukana. Se siitä cooliudestani jälleen kerran!

Koskinen esittelee #luekoskinen2017-haastettaan ja sen taustoja omassa Savurenkaita-blogissaan. Jutun hännässä on myös lista kirjablogeista, joiden omistajat ovat osoittaneet suopeuttaan haastetta kohtaan. Hieman nolosti oma blogini on siinä ihan listan ensimmäisenä. Noloa se on siksi, että lupasin avokätisesti, että jutut kirjoista olisivat eetterissä hyvissä ajoin, viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Ja tässä ollaan. Mutta parempi myöhään, ainakin toivottavasti.

Lähtötilanteeni haasteen selättämiseen oli edullinen, sillä olin jo muiden projektien yhteydessä lukenut Koskisen Murhan vuosi -sarjan dekkarin Maaliskuun mustat varjot. Lisäksi anoin kirjailijalta vapautusta toistaiseksi vain äänikirjana julkaistun Ruosteisen sankarin kuuntelemisesta, koska olen lukenut sen aiemman version Eilispäivän sankarit jo aikaisemmin. Vaikka teokset eivät yksi yhteen samat olekaan, sain vapautuksen. Kieltämättä Ruosteisen sankarin kimppuun käyminenkin houkuttaa, koska sille on tulossa jatkoakin. Lisäksi kerrottakoon, että kuunnelmasarjan Töissä täällä kuuntelin sen vielä ollessa Yle Areenassa. Harmi, että se on nyt poistunut jonnekin bittiavaruuteen, sillä se on oivallinen työelämäsatiiri.

Jäljelle jäivät siis Koskisen lasten- ja nuortenkirjat sekä Kannibaalien keittokirja. Jälkimmäisen suhteen olen sikäli valmistautunut, että ostin sen Helsingin kirjamessuilta. Samalla kuuntelin kirjailijan antaman haastattelun teoksen taustoista ja sisällöstä ja jonotin saadakseni siihen myös signeerauksen.

Sitten koko haaste pääsi hautautumaan jonnekin muun elämän ja kirjarientojen syövereihin, kunnes joululomani viimeisinä päivinä vein autoni määräaikaishuoltoon ja sitä sieltä odotellessani poikkesin pääkirjastoomme. Päätin etsiä puuttuvan materiaalin käsiini ja lopultakin lunastaa lupaukseni. Isommille suunnatut kaksi kirjaa löysin omin voimin hyllystä, mutta pienimmillekin sopivan Gabriel Hullo -kirjan kanssa meni sormi suuhun, mutta onneksi kirjastoissa on ammattitaitoista henkilökuntaa, joka iloisesti palvelee.

Gabriel eli tuttujen kesken Kaapo Hullo on merikapteenin poika, jolla on ystävinään esi-isien haamut kenraali Paulus ja merikapteeni Hullo. Kenraali Pauluksen haamu asustaa muotokuvassa ja merikapteenin haamu vanhassa laivapullossa. Gabrielin seikkailuista on kerrottu nyt jo neljässä runomittaisessa tarinassa: Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011), Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu 2014), Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu 2016) ja Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, jonka luin tätä haastejuttua varten.

Tilanteeni on siis juuri sellainen kuin Koskinen omassa haastelanseerauksessaan arveleekin eli harvoin kukaan lukee systemaattisesti jonkun kirjailijan tuotantoa pitkittäin saati poikittain. En ole lukenut Gabriel Hullo -sarjan aiempia osia, joten jouduin hyppäämään haamuilla höystettyyn meriseikkailuun kylmiltäni. Matkalla huomasin, että henkilöiden aiempiin vaiheisiin tutustumisesta olisi saattanut olla iloa, sillä kenraali Paulus ja vanhempi merikapteeni Hullo tupsahtavat kokemattoman lukijan mielestä hieman tyhjästä tarinaan.

Tarina on siis kirjoitettu riimirunomuotoon. Se houkuttaa lukemaan kirjaa ääneen, ja mielestäni sellaisena se parhaiten toimisikin. Miranda Mordin (aik. Koskinen) värikästä ja persoonallista kuvitusta ei ole säästelty, ja lukemisen lomassa on varmasti mukava yhdessä aikuisen kanssa pysähtyä tutkimaan kuvien sisältöä. Toki alakouluikäiset lukevat tämän itsekin nopsasti, mutta en epäile, etteikö viisivuotiaille jo voisi tätä ääneen lukea.

Kaapon isä palaa kotiin pitkältä merimatkalta mukanaan puosu Baldomero Meksikosta. Baldomeroa vaivaa alituinen matkakuume. Lisäksi häntä kaihertaa petos, jonka uhriksi hän on kotona joutunut. Kiero serkku on huijannut häneltä perinnön. Tarina alkaa kiehtoa Kaapoa, ja niin matkakuume on pian tartutettu jopa vastahakoiseen äitiin. Koko perhe sekä kenraali Pauluksen muotokuva ja isoisä Hullon laivapullo pakataan laivaan ja seikkailu Baldomeron omaisuuden palauttamiseksi alkaa.

Salaperäiseen sirkukseen tarttuessani en ollut aivan yhtä ummikko kuin Gabriel Hullon parissa, sillä olen lukenut sarjan aloitusosan Haavekauppias (Karisto 2013). Siinä sisarukset Sami ja Liisa tutustuvat antiikkikauppiaan poikaan Joniin. Salaperäinen sirkus on reippaan kolmikon neljäs yhteinen seikkailu. Lapsilla on nimittäin ilmeinen taipumus osua paikalle, kun jotain kummallista tapahtuu. Ratkaisuissa ovat usein apuna Jonin pelottavalta isoisältä saadut oudot esineet.

Tuttu sirkus on taas kiertueellaan saapunut kaupunkiin. Juuri kun Sami harmittelee rahapulaansa värikkään julisteen äärellä, paikalle saapuu kummallinen mies ärhentelemään. Hänen mielestään sirkus on suurta huijausta. Mies kuitenkin pudottaa lähtiessään kuoren, jossa on kolme lippua illan näytökseen. Sami, Liisa ja Joni siis päätyvät parhaille paikoille esitykseen. Joni herättää sirkusväen keskuudessa hieman kiusallista huomiota ja käy ilmi, että hänen isoisänsä on aikanaan kuulunut sirkusväkeen.

Nopeasti lapset huomaavat, että sirkuslaisilla on huolia. Joku sabotoi heidän toimintaansa varastamalla tärkeitä esineitä. Lasten ollessa vielä paikalla huomataan, että illan kassa on varastettu. Sirkusta uhkaa konkurssi. Apua päätetään pyytää Jonin isoisältä, joka tyylilleen uskollisena antaa vain hämäräperäisiä vinkkejä. Kannattaisi kääntyä kilpailevan sirkusyrittäjä Hannu Hatan puoleen, hän kun on taitava kuuttaja. Mitä kuuttaminen on, selviää sitten aikanaan sekä lapsille ja sirkusväelle ihan konkreettisesti.

Samin, Liisan ja Jonin vauhdikkaat ja jännittävät mutta mukavalla huumorilla maustetut seikkailut ovat oivaa luettavaa alakouluikäisille, suunnilleen kolmannesta luokasta ylöspäin. Ääneen luettaviksi nämä sopivat vähän nuoremmillekin.

Benjamin Hawk – Myrsky nousee on jatkoa 2016 ilmestyneelle Benjamin Hawk – Merirosvon oppipojalle (Karisto), jota en ole lukenut. Historiallisen seikkailutarinan päähenkilö on viisitoistavuotias portsmouthilainen suutarin oppipoika Benjamin. Pojan isä on teillä tietymättömillä, ja äiti koettaa pitää Benjaminista ja tämän pikkusisko Ginnystä huolta. Pihiydestään tunnettu setä on ottanut Benjaminin oppiin suutariverstaaseensa, mutta poikaa ei käsityöläisammatti kiinnosta yhtään. Niinpä hän sopii vanhan ystävänsä tykkimestari Dolen kanssa, että keväällä he kaksi karistavat Englannin pölyt koivistaan ja purjehtivat kohti Karibian lämpimiä maisemia. Siellä houkuttaa paitsi ilmasto ja seikkailu myös kapteeni Morganin aarre, josta he ovat aikaisemman seikkailunsa yhteydessä saaneet vasta pienet maistiaiset.

Kaksikon suunnitelmat muuttuvat äkkinäisesti, kun kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava hajuvedeltä löyhkäävä Edward Wolf. Täpärien ja kiperien vaiheiden jälkeen Benjamin ja isoisä Hawk huomaavat olevansa purjelaivassa matkalla kohti Jamaikaa. Kapteeni Gun on luvannut auttaa paikallista kuvernööriä, jonka tytär on karannut mennäkseen naimisiin. Palkaksi on tiedossa kartta, jonka avulla pitäisi kapteeni Morganin aarteen löytyä.

Benjamin Hawk -sarja edustaa perinteistä (poikien) seikkailukirjatyyliä, mutta se on mukavasti päivitetty nykyaikaan ja höystetty leppoisalla huumorilla. Kohderyhmää ovat ainakin 10-13-vuotiaat eli viidesluokkalaisista seiskaluokkalaisiin. Kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Haastelanseerausjutussaan Koskinen kyselee, onko hänellä se kuuluisa ’oma ääni’, joka on tunnistettavissa läpi tuotannon. Minusta ainakin tämän otannan ja aiemmin lukemani perusteella voi huoleti vastata kyllä. Yllä olevien lanu-kirjojen yhteydessä olen maininnut huumorin niitä yhdistävänä tekijänä. Koskisen huumori on lämminhenkistä ja hieman salakavalaa. Ketään ei näissä lanu-kirjoissa pilkata tai saateta naurunalaiseksi, ei ainakaan ilman omaa syytään, eli pilkan kohteina ovat tarinoiden pahikset. Yleensä huumori on kuitenkin enemmän kielellistä. Hauskat kielikuvat ja sutkautukset tuovat tarinoihin iloa ja kepeyttä.

Juonenkuljetus toimii kaikissa kolmessa teoksessa myös luistavasti. Mitään turhia jaaritteluja ei ole, vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä aikuisenkin lukijan oikeasti yllättäviä käänteitä on tasaiseen tahtiin. Tätä arvostan todella, sillä kun koettaa houkutella kenties epäluuloista ja vastentahtoistakin lasta ja nuorta kirjan maailmaan, on tarinan pidettävä lukija tiukasti kynsissään alkusivulta viimeiselle asti. Jos lukijaa alkaa pitkästyttää, on peli menetetty.

Myös dialogin kirjoittamisen taito on Koskisella hallussa. Näissä lasten- ja nuortenromaaneissa juoni kulkeekin paljon dialogin varassa eteenpäin, mikä on todella hyvä juttu. Henkilöt eivät vain pysähdy jutustelemaan, vaan samalla tapahtumat etenevät.

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon
Kuvitus Miranda Mord.
Haamu 2017. 39 s.

Juha-Pekka Koskinen: Salaperäinen sirkus
Karisto 2017. 129 s.

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – Myrsky nousee
Karisto 2017. 192 s.

Kaikki lainattu kirjastosta.

* lanu-kirjat = lasten- ja nuortenkirjat

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna

Mitä kummitukset pelkäävät? Ihmisiä. Kummituslapsille kerrotaan auringon noustessa pelottavia ihmisjuttuja! Muutenkin kummitusolo on monin tavoin hullunkurisen nurinkurinen. Moni asia on kuitenkin samoin kuin ihmisilläkin. Pienet kummituspojat, kuten aavepoika Aapeli, haluavat itsenäistyä ja lähteä seikkailemaan avaraan maailmaan.

Isänsä ja vanhempiensa kanssa hylätyssä aitassa asuvalla savolaisaave Aapelilla on kuitenkin kunnianhimoisempi tavoite kuin pelkkä seikkaileminen. Vanhempiensa pettymykseksi Aapeli on nimittäin päättänyt ryhtyä linnankummitukseksi. Isän ja äidin vakuuttelut haaveen mahdottomuudesta kaikuvat kuuroille korville.

Vaiheikkaan matkan jälkeen Aapeli päätyy lopulta unelmiensa linnaan, mutta siitä seikkailu vasta alkaakin. Linna on nimittäin kirottu. Sieltä ei pääse pois sinne kerran tultuaan. Kaikki linnaan päätyneet kummitukset ovat joutuneet kammottavan mörön orjuuttamiksi. Mutta Aapelia ei halua joutua orjaksi ties kuinka moneksi sadaksi vuodeksi. Jokin keino on oltava! Keksiikö Aapeli keinon vapauttaa linnan kummitukset mörön ikeestä? Uskaltaisiko hän käyttää sitä?

Antti Saarnion Aavepoika Aapeli & Mörkölinna on sen verran jännittävä kummitusseikkailu, että se lienee turvallisinta lukea jonkun (aikuisen) kanssa yhdessä. Rohkeimmat tietysti nautiskelevat pelonväristykset ihan yksikseenkin. Cata Ahlbäckin kollaasimaiset mustavalkokuvat ovat mukavan tyyliteltyjä ja saavat kirjan taiton hengittämään.

Aapelin seikkailut sopivat mitä parhaimmin marraskuun myrskyillan ratoksi. Mörköjuomaa kannattaa kuitenkin ehdottomasti välttää!

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna
Haamu 2016. 95 s.

Arvostelukappale.

Osallistun tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä 2017 -teemaviikkoon.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

Äänikirja on taivaallinen keksintö! Olen sanonut tämän monesti ennenkin, mutta sanon taas. Ilman äänikirjoja en olisi varmasti koskaan tutustunut maanmainioon kaksikkoon Puluboi ja Poni. He ovat Veera Salmen lastenkirjan Puluboin ja Ponin kirja päähenkilöt ja kertojat. Nimensä mukaisesti Puluboin ja Ponin kirjassa kuullaan kaverusten tarina, se, miten heistä tuli lopulta kirjavien vaiheiden jälkeen kaverit. 

Puluboi Bartholomeus Palmu on nuori pulupoika Hakaniemen hallin ja torin liepeiltä. Vanhemmat ovat kieltäneet Puluboita ylittämästä Hämeentietä, mutta nuoren pulun veri vetää maailmalle ja vaimokin pitäisi löytää, jotta voisi yhdessä munia. Puluboi haaveilee mainosmiehen ammatista, ja kirjassa onkin Puluboin harjoitusmainospläjäyksiä ikään kuin mainoskatkoina. Kuten arvata saattaa, Puluboi ylittää kuin ylittääkin Hämeentien. Siellä avarassa maailmassa hän kokee seikkailuja ja kohtaa Ponin. Myöhemmin he päättävät kirjoittaa tarinansa kirjaksi, ja sitä saamme sitten lukea.

Poni on pieni seitsemänvuotias Mai, joka ei halua leikkiä muiden lasten kanssa. Mai on poni ja käyttäytyy sen mukaisesti. Äiti on huolissaan ja arvelee, että Mai tarvitsisi leikkiterapiaa. Äiti on kuitenkin kiireinen uranainen, jota taidemaalari-isän työttömyys rassaa. Isä ei oikein osaa kommunikoida, ei ainakaan kiperissä tilanteissa. Silloin menee helposti Mikko Alatalon tuotannon lainailuksi. Ei ihme, että äiti tarvitsee vähän hermolomaa.

Miten saadaan Poni kesyyntymään koulun alkuun mennessä ja äiti takaisin kotiin, kun isä on muuttunut venäläiseksi lampaaksi? Pulmia siis riittää, mutta Puluboin positiivisella otteella niistä selvitään. Puluboilla on loistavia oivalluksia ihmisistä. Hekottelin ääneen, kun Puluboi kuvaili torin elämää. Torillahan ihmiset käyvät ostamassa kuolleita kaloja ja ällöjä rahkapiirakoita. Onneksi kahvilateltalla murustetaan reippaasti, sillä pulu tarvitsee päivittäisen bulla-annoksensa. Katselen muuten ihan toisin silmin puluja tämän jälkeen!

Veera Salmen hahmot ja teksti ovat itsessään jo sympaattisia ja hauskoja, mutta äänikirjasta teki todellisen nautinnon lukija Vesa Vierikko, joka heittäytyy tehtäväänsä antaumuksella. Puluboi ei halua sanoa sitä yhtä rumaa kirjainta, jolla on kaksi jalkaa, joten tekstissä on ihan oma sävynsä jo Puluboin repliikkien takia. Vierikko selvittää sen vietävän hyvin! Viihdyin, ja mietin monesti, miten hauska tätä olisi lukea lapsille ääneen.

Pieni nettihaku paljastaa, että Kansallisteatterissa pyörii parhaillaan juuri tähän kirjaan perustuva näytelmä Puluboin ja Ponin teatteri! Olisipa mahtavaa ehtiä katsomaan, mutta eipä taida ihan helposti onnistua. Näyttää ainakin kuvien perusteella todella värikkäältä menolta.

Löysin myös mainion mainosvideon Puluboin ja Ponin kirjasta. Siinä esiintyy äänikirjan lukija Vesa Vierikko. 

Kirjasta on tehty myös kuunnelma, joka toivottavasti jossain vaiheessa palaa Yle Areenaan kuunneltavaksi. Sitä odotellessa laitoin varaukseen Puluboin ja Ponin loisketiiviin kirjan äänikirjaversion! Toivottavasti myös Puluboin ja Ponin pöpelikkökirjasta tulee aikanaan äänikirja. Moljensta vaan tällä elää!

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

Otava 2012. Äänikirjan lukija Vesa Vierikko, kesto 3 h 19 min ( 3 cd:tä).

Lainattu kirjastosta.

Anni Polva: Tiina

Kannen on piirtänyt Anna-Stina Ketonen.
Oma kappaleeni on maksanut 8 mk.

Olen saanut ensimmäisen Tiina-kirjani eli Anni Polvan kirjan Tiina varmaankin vuonna 1973. Kyseinen kappale on edelleen tallessa ja nyt tätä tekstiä varten jälleen uudelleen luettuna. Muistan, että sain Tiinan äidinäidiltä lahjaksi. Yleensä sain kirjalahjat äidiltä tai isänpuoleiselta isotädiltä, jotka kumpikin olivat ahkeria lukijoita ja kannustivat minuakin harrastuksen pariin. Mutta lukutaidon kunniaksi on Mummu halunnut antaa ihan oikean kirjan.

Olin mennyt kouluun edellisen vuoden syksyllä ja oppinut talvella lukemaan. Hiljattain itse lukemaan ryhtyneelle Tiina vaikuttaakin sopivalta, ei liian paksulta eikä vaikealta mutta kuitenkin vauhdikkaalta kirjalta. Sunnuntai-iltana sain kirjan lukaistua parissa tunnissa, vaikka muutakin puuhailin siinä sivussa. Aikoinaan luin oman Tiinani monen monta kertaa, ja lainasin lisäksi kaikki kirjastomme Tiina-kirjat.

Oma Tiinani on kymmenes painos ja painettu vuonna 1972. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956. Vuonna 1972 sarjasta oli ehtinyt ilmestyä jo 17 osaa, ja lisää tuli miltei vielä kirja vuodessa -tahdilla aina vuoteen 1986 asti. Kaikkiaan Tiina-sarjassa on siis 29 osaa. Viimeisiä en enää ole lukenut, mutta varmaankin jonnekin 1970-luvun loppuun asti jaksoin sarjaa seurata ja alkupään kirjat luin siis moneen kertaan.

Polvan teosten avulla oli myös vaivatonta siirtyä varovasti aikuisten osastolle kirjastossa. Tuttu kirjailijanimi kannessa toi turvaa, ja niinpä tulin ahmineeksi myös koko joukon Polvan aikuisille suuntaamia viihderomaaneja. Nämä olen lukenut jo aika varhain, alle 15-vuotiaana, vaikka toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ikäni on ollut juuri sopiva. Polvan romantiikka oli muistikuvieni mukaan äärimmäisen kilttiä ja puhdasmielistä. Suukko taisi olla ehdottomasti uskaliainta hänen aikuistenkirjoissaankin.

Tiina on ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias kolmasluokkalainen. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Tiinan nelihenkinen perhe muuttaa pienen kaupungin laidalta toiselle, ainakin perheelle uuteen kerrostaloasuntoon. Punapipoinen Tiina koettaa tehdä vaikutuksen pihan lapsiin liukumalla muuttokuorman päältä alas vauhdilla, mutta toivottu tulos jää ainakin osin saavuttamatta. Pihan lapset tulevat saman tien esitellyiksi. Kingi on kovanyrkkinen ja hauskannäköinen Juha, tytöistä Leila on nirppanokka ja Elvi arka ja kiltti. Talonmiehen poika Kalle vaikuttaa myös reilulta. Lisäksi jaloissa pyörii liuta nimeämättä jääviä pienempiä lapsia.

Tiinan luonne tulee nopeasti lukijalle tutuksi. Nopea kiivastuminen taitaa olla hänen suurin heikkoutensa, ja sitä hän on koettanut uudenvuodenlupauksellaan suitsia, heikoin tuloksin tosin. Tiina joutuu herkästi tappeluun, koska hän on tulisieluinen heikompien puolustaja sekä armoton feministi. Niin eläimet kuin ihmisetkin ovat hänen sydäntään lähellä. Naisten ja tyttöjen väheksyntä taas saa hänen kilpailuviettinsä oitis syttymään. 1950-luvun maailmassa tilaisuuksia tuntuu tähän löytyvän valitettavan paljon. Niin Tiinan ihailema Juha kuin kiusanhenkimäinen isoveli Velikin jaksavat aina muistuttaa, ettei tytöistä ole mihinkään. Onneksi edes isä on toista mieltä.

”Tiina oli saanut puolustaa oikeuksiaan henkeen ja vereen asti velipoikaa vastaan, joka jokaisessa sopivassa tilanteessa tähdensi, että hän oli vain tyttö eikä sen takia kelvannut mihinkään, ei osannut mitään eikä uskaltanut mitään. Häneltä nousivat hiukset kiukusta pystyyn joka kerta kun joku uskalsi verrata tyttöjä poikiin ja epäillä heidän kykyjään.”

Toinen Tiinan heikkouksista on mahdottomuus pyytää anteeksi. Tämä ominaisuus yhdistettynä yliaktiiviseen omatuntoon ja kiivaaseen luonteeseen ajavat Tiinan kiusallisen usein itserangaistuksen eli pitsinvirkkaamisen pariin. Tiina-parka inhoaa käsitöitä, ja rankaisee itseään pahimmaksi tietämällään tavalla eli lakanapitsin virkkaamisella! Harmillisen usein hiihtoretki tai muu hauskuus pitää jättää tämän puuhan takia väliin.

”Hän työnsi neulan silmukan lävitse ja ryhtyi silmä kovana tavoittelemaan lankaa koukun nokkaan. Se onnistui. Lanka silmukan lävitse, uusi silmukka, ja taas uusi, mutta kun hän ryhtyi vetämään sitä ensimmäisen pylvään lävitse, sekosi juttu kokonaan. Kieli kiersi poskesta toiseen ja työntyi pahimmissa paikoissa ulos suustakin, hiki kohosi otsalle ja sormet tuntuivat kangistuvan jännittämisestä. --- Likainen, venynyt ja nihkeä pitsinpala oli kuin yksi ainoa, suuri katuva anteeksipyyntö.”

Myöskään aamuherääminen ei ole Tiinan juttu, ja senkin takia tyttö on usein pulassa. Edes ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei saa unikekoon vauhtia, vaan myöhästyminen on enemmän kuin todennäköistä. Mutta reipas ja avomielinen tyttö osaa yleensä selvittää tiensä läpi ongelmien. Aikuisetkin osaavat olla reiluja.

1970-luvun alun peruskoulun alaluokkia pienessä maalaiskoulussa käyvän tytön silmin Tiinojen maailma oli perin eksoottinen ja kiehtova. Nyt vielä 40 vuotta myöhemmin luettuina Tiinan elämä vaikuttaa entistäkin erilaisemmalta kuin oma lapsuus. Todennäköisesti kaikkia kirjan yksityiskohtia ei lapsena tajunnutkaan ja ne vain ohitti omituisuuksina.

Jo Tiinan perheen asumisolot poikkesivat rajusti omistani. Kerrostalo tuntui hienolta, enkä muista ihmetelleeni, että kerrostaloissakin liedet lämmitettiin puilla. Perheen rutiineihin kuului puunkanto, ja esimerkiksi katkenneen suksensa Tiina piilottaa pihavajassa halkopinon taakse. Juokseva vesi sen sijaan asuntoon tulee. Ahdastakin on, sillä Tiinalla ei ole omaa huonetta. Yläkerrassa asuvalla Juhalla sellainen on, mutta heillä on palvelijakin. Tiinan isä on konttorityössä ja äiti hoitaa kotia. Rahaa on niukalti, ja kirjan lopussa isällä onkin raskaita rahahuolia.

Perheessä äiti tuntuu ottaneen tehtäväkseen moittia ja nalkuttaa tyttärelleen alati. Äidistä saa aika kylmän vaikutelman. Hänellä ei ole tapana helliä tai kiitellä turhan päiten. Lisäksi minusta oli todella epäreilua, että hän pisti Tiinan vastaamaan laskiaisateriasta, vaikka ei ollut opettanut keittotaidon alkeitakaan tytölleen. Miten olisi pitänyt oppia? Itsestään? Toisaalta äidin pehmeä puolikin pääsee välillä pilkistämään huolehtimisen ja komentelun alta. Isä on Tiinaa kohtaan lempeä ja oikeudenmukainen. Hänen kasvatusmenetelmiään kirjassa moititaan pariin otteeseen turhan nykyaikaisiksi, hän kun ei usko kuritukseen tai rankaisemiseen.

50-luvun elämään liittyivät vielä ainakin kummastusta 70-luvun lapsessa herättäneet sukkanauhat ja sukat. Luojan kiitos ei mokomia asusteita enää omana aikanani käytetty! Nyt lukiessani huomasin myös, että Tiinan isä toteaa, ettei tytön kannata anoa siirtoa koulun päivävuoroon, vaan on helpompaa vaihtaa kesken lukuvuoden uuteen, lähellä sijaitsevaan kouluun. Kaupungeissa tosiaan käytiin koulua kahdessa vuorossa, kun ikäluokat olivat suurimmillaan.

Tiinassa on selviä vaikutteita aiemmasta tyttökirjaperinteestä. Mielikuvitusmaailmaansa helposti uppoava ja viattomiin vaikeuksiin ajautuva poikatyttöhahmo tuo etsimättä mieleen vaikkapa Vihervaaran Annan. Myös kirjan rakenne on genrelle tyypillinen. Juonta ei varsinaisesti ole, vaan useita lyhyitä episodeja, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Ajallisesti Tiinassa edetään joululoman lopusta jonnekin alkukevääseen. Lapset hiihtävät, laskevat mäkeä, luistelevat. Loppupuolella kirjaa järjestetään rusettiluistelutapahtumakin. Tästä episodista pidin kovasti jo aikoinaan, ja muun muassa sen hämärästi kirjasta muistin. Muistin myös, miten Juha ratkaisee pariongelman tapahtumassa.

Polva kuvaa Tiinaa lämpimästi ja huumorin höystämänä. Mukana on jo ripaus viatonta romantiikanpoikastakin, sillä Tiina ja Juha tuntevat tiettyä vetoa toisiinsa. Juha joutuu muutamaan kertaan tunnustamaan, että Tiina on varsin poikkeuksellinen tyttö, mikä taas hivelee kovasti Tiinan itsetuntoa.

Itselleni Tiinan uudelleen lukeminen oli nostalginen kokemus. Yllättävän monet kirjan tapahtumat palasivat lukiessa mieleen. Myös sama ahdistus Tiinan puolesta monissa kiperissä tilanteissa palasi kuin lapsena lukiessakin. Oma tyttäreni on Tiinoja lukenut pian 15 vuotta sitten, ja hänelle ostinkin joitakin yhteisniteitä omien vanhojeni lisäksi. Vaikea on kuitenkin arvioida, kuinka hyvin Tiinat uppoavat nykylapsiin. Luetaanko Tiinoja vielä?

Anni Polva: Tiina

Karisto 1956. 155 s.

Saatu lapsena lahjaksi.

Tämä kirjoitukseni liittyy kirjabloggaajien järjestämään Anni Polva -teemapäivään, joka päätettiin järjestää suositun ja tuotteliaan kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Minulla oli ilo opiskeluaikana päästä kuulemaan Anni Polvaa Turussa. Hänet oli kutsuttu kertomaan kirjallisuuden opiskelijoille kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Tilaisuudessa oli muistaakseni esiintymässä muitakin kirjailijoita, mutta sympaattinen ja herttainen Polva jäi mieleen. Polva oli tuolloin jo iäkäs mutta edelleen tuottelias. Muistan, että hän ensi töikseen laittoi ison herätyskellon eteensä aloittaessaan osuutensa. Muuten olisi kuulemma voinut helposti puhua liian pitkään.

Lisää teemapäivästä voi kurkata Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista. Sieltä löytyvät muun muassa linkit muihin mukana oleviin blogeihin. Lukulamppu-sivustolta löytyy myös Polva-aiheinen artikkeli.

Millaisia muistoja Sinulla on Anni Polvasta ja hänen teoksistaan?

Muumit ja minä

Alkutalvesta Pähkinäkukkula-blogin Marjaana heitti minua Muumi-haasteella, jossa on tarkoitus avautua ja kertoa omasta suhteestaan Muumeihin.* Kiitän vielä haasteesta tässä! Ylipäätään olen laiska ja saamaton blogihaasteisiin osallistuja, mutta tämä jäi mieleen kytemään. Sitten havahduin jollakin kirjastoreissullani, että Muumeja saa myös äänikirjoina, joten päätin verestää muistojani kunnon kuuntelumaratonilla. Tänään, Tove Janssonin 100-vuotisjuhlapäivänä, on sopiva hetki julkaista lopulta ajatukseni.

Oma suhteeni Muumeihin syntyi jo lapsuudessa. Sain jossakin vaiheessa, varmaan vähän alle kouluikäisenä, lahjaksi kokoomateoksen, jossa ainakin muistaakseni olivat samat tarinat kuin sittemmin omille lapsilleni ostamassani juhlavammassa versiossa Tarinoita Muumilaaksosta. Oma versioni oli Suuren suomalaisen kirjakerhon kautta hankittu, pienikokoisempi kirja. Kansien välissä olivat Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Taikatalvi ja Muumipappa ja meri. Tosin ihan varma en enää ole, koska valitettavasti lapsena omistamani teos on vuosikymmenten melskeissä joutunut hukkaan. Muistelisin, että siinä ei ehkä sittenkään ollut Pyrstötähteä vaan Vaarallinen juhannus.

Oli miten oli, Muumeja luettiin meille lapsille ääneen ja lukemaan opittuani luin kirjan moneen kertaan itse. Mikään suuri Muumi-fani en ollut, ja muistelisin, että kirjojen tarinat olivat lapsena hieman kummallisia ja pikkuisen pelottaviakin. Muumien maailman kautta kuitenkin tutustuin esimerkiksi mereen, joka sisämaan lapselle oli vieras ympäristö. Mielikuvitusta kiehtoivat kummalliset sanat kuten äyskäri ja kaskelotti.

Rautaisannoksen Muumeja sain sitten aikuisena, kun omat lapseni olivat pieniä. Esikoisen ollessa pari-kolmevuotias Muumilaakson tarinoita pyöri uusintana televisiossa ja nauhoitimme jaksoja VHS-kaseteille. Kasetit kuluivat sitten vuosien mittaan osin lähes puhki. Kumpikin lapsistamme katsoi sarjan varmaan kymmeniä kertoja, ainakin osan jaksoista. Me vanhemmat osaamme edelleen pitkät pätkät repliikkejä ulkoa. Opimme myös, missä järjestyksessä jaksot olivat kaseteilla. Jotkut jaksot olivat lasten suosikkeja, ja niitä kelattiin yhä uudelleen alkuun. Mörkö oli erityisen suosittu, kunhan pelosta oli päästy sen verran, että uskallettiin katsoa.

Vastaavasti meille vanhemmille muodostui joistakin jaksoista inhokkeja, joita ei olisi jaksanut enää kuunnella. Sarjasta erottuvat mielestäni selkeästi huonot osuudet, jotka eivät perustu Janssonin kirjoihin. Tosin nyt kirjat kuunneltuani hämmästyin, kuinka uskollisesti sarja monin paikoin noudattelee kirjoja. Esimerkiksi Taikatalven urheilullinen hemuli yllätti minut, koska olin luullut, ettei sitä olisi ollutkaan alkuperäisessä tekstissä. Yhteinen suosikkimme oli erillinen elokuva Muumipeikko ja pyrstötähti. Joka tapauksessa selvää lienee, että lastenhoitajina Muumit olivat varsin oivallisia!

Kirjaversioitakin Muumeista hankittiin lasten ollessa pieniä. Niistä ei kuitenkaan muodostunut tv-sarjan kaltaisia kestohittejä. Tästä olivat poikkeuksena jossain vaiheessa myyntiin tulleet minikuvakirjat, jotka on luettu lähes puhki. Ne olivat muistaakseni lasten ensimmäisiä ’omia’ kirjakauppaostoksia. Kyseessä on tv-sarjan oheistuote, mikä selittänee suosiota. Ylipäätään japanilainen piirrosjälki tuntuu uppoavan lapseen helpommin kuin Toven alkuperäinen.

Keväisen kuuntelumaratonini aikana kuuntelin seuraavat äänikirjat:

Muumit ja suuri tuhotulva

Taikurin hattu

Muumilaakson marraskuu

Taikatalvi

Vaarallinen juhannus

Muumipappa ja meri

Myrsky Muumilaaksossa

Muumipapan urotyöt

Muumit ja tuhotulva oli minulle kokonaan uusi tarina, ja hämmästyin huomatessani, että tämä ensimmäinen Muumi-tarina on suomennettu melkoisella viiveellä. Ylipäätään tarinoita kuunnellessani mietin usein, kuinka selkeästi Muumit ovat (myös) aikuisten kirjoja. Silti ne kirjastosta löytyvät lastenosastolta, ihan pienimpien hyllyistä vieläpä. Lisäksi yllätyin, kuinka huonosti äänikirjoja oli saatavana. Jouduin useamman tilaamaan jostakin sivukirjastosta saadakseni kirjan kuunteluun. Joitakin Muumi-äänikirjoja on saatavana myös Elisa Kirjan valikoimista sekä kaupoista ylipäätään (cd-versioina). Omasta kuunteluputkestani jäi uupumaan ainakin Muumipeikko ja pyrstötähti, joka sekin olisi pitänyt varata kuunneltavaksi.

Suosikkihahmoni Muumeissa on Pikku Myy. Piirrossarjan dubbauksen tekevä Elina Salo on muuten ällistyttävän hyvä valinta pippurisen äkäpussin rooliin! Niiskuneidistä en pitänyt erityisesti edes lapsena, vaan hän tuntui jo silloin ärsyttävän – no, neitimäiseltä! Muumimamma taas on varsinainen keittiöorja, jonka rooli ei houkuttele vieläkään, vaikka on Mammassakin kieltämättä särmänsä. Saisi vain laittaa laiskanpulskean miehensäkin tekemään jotain! Nuuskamuikkunen sen sijaan on kiehtova hahmo, vaikka ei ehkä samastumisen kohde minulle. Nipsu on lähinnä huvittava pääosin kielteisine ominaisuuksineen.

Jatkoin Muumi-teemaani tutustumalla erinomaiseen Ateneumin Tove Jansson -näyttelyyn, joka avaa loistavasti paitsi Janssonin muuta taiteilijanuraa myös valaisee Muumien tarinaa. Näyttelyn loppupuolella on kokonaisia saleja omistettu Muumi-piirroksille ja

-sarjakuville. Niiden tutkiskeluun kannattaa varata aikaa, ja itse olenkin käynyt näyttelyssä jo kahdesti. Haluaisin kovasti ehtiä jossain vaiheessa lukemaan myös Tuula Karjalaisen Janssonin elämää ja teoksia käsittelevän kirjan Tove Jansson.

Suoraa jatkumoa tälle Jansson-innostukselleni oli sitten kirjastosta loppukeväästä bongaamani Kesäkirjan äänikirjaversio. Kesäkirjaa on laajalti hehkutettu blogeissa, ja monet bloggaajat ovat kertoneet lukevansa sen joka kesä yhä uudelleen. Minulle kirja oli kuitenkin jäänyt vieraaksi, joten päätin sivistää itseäni ja ottaa uunituoreen äänikirjan kuunteluun. Autossa kuunteleminen on joskus vaikeaa, koska ajatukset saattavat harhailla tai liikenne vaatii oman osuutensa keskittymisestä. Oivalsin myös, että kirjassa ei varsinaista juonta ole, vaan siinä kerrotaan pienen Sofia-tytön muistoja saaressa isän ja isoäidin kanssa vietetyistä kesistä. Mutta silti hieman kummastelin, miten paljon tarinassa oikein oli hyppyjä.

Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla kuuntelin varmuuden vuoksi muutamia osia pariin kertaan. Sitten päätin ottaa heti uusiksi, koska kokemus oli aika outo. Toisen kuuntelun jälkeen painuin kirjakauppaan ostamaan kirjan paperiversion. Sitten otin levyt kuunteluun sisälle taloon stereoihin. Kävi ilmi, ettei käsityskyvyssäni sitten ehkä niin suuria puutteita ollutkaan, vaan äänikirjasta puuttui viisi noin luvun mittaista pätkää! Palat ovat pudonneet keskeltä lukuja niin, ettei kuuntelija välttämättä heti hoksaa mitään!

Lähetin kustantamoon tästä huomiostani sähköpostia, mutta tähän päivään mennessä en ole saanut vastausta. Kerroin huomioni myös kirjastonhoitajallemme, joka myös reklamoi kustantamoa ja joka sai jonkinlaisen ympäripyöreän vastauksen. 

Kesäkirjan kuuntelu otti siis koville, mutta oli kaiken vaivan arvoinen. Kirja on herttainen ja hauska, tarkkanäköisesti ja säästelemättäkin kirjoitettu. Lapsen ja vanhan naisen läheinen suhde on kuvattu harvinaisen lämpimästi mutta samalla oudon raadollisesti. Kirjoittaja tuntee sekä lapsen että vanhan ihmisen ajattelutavan ja tunteet tarkoin. Kesän myös aistii kirjasta armottomasti. Todennäköisesti luen ostamani kirjan vielä uudelleen joskus. Ja jos äänikirja vielä julkaistaan kokonaisena, saatan senkin kuunnella!

Tätä juttua varten kuuntelemani Tove Janssonin teokset:

Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen) 1945, suom. 1991 Jaakko Anhava. WSOY. Äänikirjan lukija Inkeri Wallenius. 2 CD:tä.

Taikurin hattu (Trollkarlens hatt) 1948, suom. Laila Järvinen 1956. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Muumipapan urotyöt (Muminpappas bravader) 1950, suom. Laila Järvinen 1963. WSOY. Äänikirjan lukija Ahti Jokinen. 3 CD:tä.

Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar) 1954, suom. Laila Järvinen 1957. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Taikatalvi (Trollvinter) 1957, suom. Laila Järvinen 1958. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen. 3 CD:tä.

Muumipappa ja meri (Pappan och havet) 1965, suom. Laila Järvinen 1965. WSOY. Äänikirjan lukija Ahti Jokinen.

Muumilaakson marraskuu (Sent i november) 1970, suom. Kaarina Helakisa 1970. WSOY. Äänikirjan lukija Kari Paju. 4 CD:tä.

Myrsky Muumilaaksossa (sis. kirjan Outo vieras Muumitalossa (Skurken i muminhuset) v. 1980, suom. Panu Pekkanen,  ja novellin Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (Det osynliga barnet och andra berättelser) v. 1962, suom. Laila Järvinen 1962, WSOY, äänikirjan lukija Tytti Paavolainen)

Kesäkirja (Sommarboken) 1972, suom. Kristiina Kivivuori 1973. WSOY. Äänikirjan lukija Tytti Paavolainen, 3 CD:tä.

*******************************************************************************************************

Tällä blogipostauksella osallistun Bokbabbelin järjestämään Tove Jansson-blogimaratoniin, jolla juhlitaan päivää, jolloin Tove Jansson olisi täyttänyt 100 vuotta. Muut osallistuvat blogit ovat: 

MonsterSteffa, Sagas bibliotek, Pantalaimone, Sockerslott, Feministbiblioteket, Oksan hyllyltä, Lilla bokhyllan, Fantastiska berättelser, Och dagarna går, En kattslavs dagbok, Breakfast Book Club, Ytterligare några ord, Havsdjupens sal, Caffeine, Bokhora, Söstra mi, Kirsin kirjanurkka, Västmanländskans bokblogg, Boktok73, Bokhyllan i pepparkakshuset, Boktjuven, Hyllytontun höpinöitä, Boktoka, Les! Lue!, Prickiga Paula, Lyran noblesser, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Madness, Fiktiviteter ja Bokbabbel

P.S: Tuula Karjalaisen tuore minihaastattelu täällä!

* Sain siis haasteen jo talvella Marjaanalta Pähkinäkukkula-blogista. Alkuperäisidea löytyy Opuscolo-blogista. Säännöt menevät näin:

Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksi aiheesta ja julkaise se blogissasi.
Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Koska oma vastaamiseni vei näin tuhottoman kauan, en enää haasta ketään. Jos tunnet halua lähteä mukaan tähän blogihaasteeseen, tartu tästä ideaan!