Manuela Bosco: Ylitys

”Minusta tuli aiturimorsian. Kaiken valitulleen antava morsian.”

Alkuvuodesta 2012 Manuela Boscon nimeen törmäsi milloin missäkin mediassa. Iltapäivä- ja aikakauslehdet repivät otsikoita Boscon urheilijanuran kriisikohdasta, jolloin urheilija oli päätynyt itsemurhayritykseen. Jäähyväiskirjeet läheisille oli kirjoitettu ja keittiöveitsi tehnyt viiltoja ranteeseen, kun sisar syöksyi huoneeseen estämään epätoivoisen teon. Toinenkin kuohuttava paljastus pian julkaistavasta kirjasta löytyisi: Bosco tunnustaa saaneensa orgasmin aitajuoksusuorituksestaan! Helsingin Sanomatkin laittoi lusikkansa tähän soppaan tv-kanavista nyt puhumattakaan.

Kaikki tämä kohu siis jo ennen elämäkerrallisen teoksen ilmestymistä! Kun kirja sitten julkaistiin, kohu loppui kuin seinään. Kovinkaan monia kirja-arvioita en googlaamallakaan löytänyt, mutta Amman blogista sentään. Kovin on lyhytkestoinen median huomio, tosiaankin.

On pakko tunnustaa, että seuraan urheilua ja urheilujulkkiksia äärimmäisen pinnallisesti. Yleisurheilu ei kiinnosta minua satunnaisia suurkisoja lukuun ottamatta lainkaan. Niinpä Manuela Boscon nimikin soitti vain hyvin etäisiä kelloja pääni syvyyksissä. Olin jopa yllättynyt siitä, että kyseessä on siis suomalainen entisurheilija. Boscon esikoisteos Ylitys kuitenkin kiinnosti ennen mediakohun kuohumista yli laidan. Sitten tuli vastareaktio, ja kiinnostukseni lopahti. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja ajattelin antaa erittäin kauniille kirjalle sittenkin tilaisuutensa. Kirja kyllä kannatti lukea. Bosco kirjoittaa selkeästi ja avoimesti. Hän avaa aivan uusia ja kiinnostavia näköaloja huippu-urheilun ytimeen.

Ylitys on siis omaelämäkerrallinen teos. Faktan ja fiktion suhde jää lukijalle arvoitukseksi niin kuin aina tällaisten teosten kohdalla. Kirjoittaja paljastaa niin paljon kuin haluaa. Lukijan on tyydyttävä siihen mitä saa. Ylitys kertoo ennen kaikkea Manuela Boscon elämästä ja urheilu-urasta syntymästä vähän yli kaksikymppiseksi. Mutta vähintäänkin yhtä keskeinen henkilö kuin Manuela itse on hänen isänsä Carlo Bosco.

Bosco kertoo itsekin tunteneensa olleensa aina jotenkin välissä. Hän on syntytaustaltaan puoliksi savolainen ja puoliksi sisilialainen. Siinä luulisi olevan jo kylliksi kenelle tahansa, mutta isä Carlo Bosco oli hyvin poikkeuksellinen persoona sisilialaiseksi mieheksikin.

Carlo Bosco oli intohimoinen tiedemies, kaksinkertainen tohtori, joka uskoi tieteen voimaan. Tinkimätön, Etnan lailla kuohahteleva ja välillä raivoavakin mies ei kuitenkaan ollut kaikkein helpoin elämänkumppani eikä turvallisin isähahmo. Carlo Bosco rakasti tyttäriään yli kaiken, mutta hänen kanssaan eläminen saattoi olla lapsillekin ajoittain yhtä painajaista. Vanhempien avioero tyttärien ollessa murrosikäisiä tuntui suurelta helpotukselta, mutta kun myöhemmin paljastui, että Carlolla oli ollut jo avioliiton aikana nuori rakastajatar, josta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa ja poikansa äiti, Manuela romahti. Isä oli pettänyt ja hylännyt hänet. Vielä konkreettisemmin isä hylkäsi hänet kuollessaan kuusikymmenvuotiaana.

Manuela Bosco kertoo paljon isästään, tämän työstä ja perheestä ja suvusta Italiassa. Äiti sen sijaan jää kirjassa nimeämättömäksi taustahenkilöksi, jota tytär rakastaa ja kunnioittaa suuresti, mutta joka aina jää dominoivan isän varjoon. Kenties tämä johtuu siitäkin, että äiti on vielä elossa ja Suomessa. Kuollut isä ja tämän italialaiset sukulaiset ovat etäämpänä, enemmän taipuvaisia kirjalliseksi materiaaliksi.

Tiedemies ja valmennuksen arvostettu kansainvälinen asiantuntija Carlo Bosco huomasi tyttärensä poikkeuksellisen liikunnallisen lahjakkuuden jo tämän ollessa yksivuotias. Tytär hihkui onnellisena pomppiessaan hyppykiikussa (omat lapseni muuten inhosivat kyseistä kapinetta). Viisivuotiaasta lähtien mitattiin säännöllisesti ponnistusvoimaa isän keksimällä testausmatolla. Urheilu oli kuitenkin vielä leikkiä. Vasta (tai jo) neljätoistavuotiaana Manuela Bosco alkoi harjoitella tosissaan aitajuoksua. Olosuhteet Mikkelissä eivät olleet kaksiset, mutta nuori tyttö harjoitteli sitkeästi. Isän hyväksyntä oli keskeinen kannustin, mutta omakin kunnianhimo alkoi nostaa päätään. Pian päätavoitteeksi nousivat Sidneyn olympialaiset. Niissä Bosco juoksi vain 19-vuotiaana.

Ylityksestä käy loistavasti ilmi, kuinka herkkää huippu-urheilu on. Tinkimätön harjoittelu ja oikea valmennus ovat tietysti keskeisiä, mutta niillä ei paljoakaan saavuteta, jos urheilijan henkinen kapasiteetti ei riitä tai itsevarmuus saa pienenkin särön. Oikea vire on ennen kilpailua löydettävä, muuten tietää jo ennen suoritusta, ettei tule pystymään parhaaseensa. Tähän liittyy se kuuluisa orgasmikohtakin:

Jälkeenpäin ymmärsin, että mieleni oli tehnyt jotain, mitä se ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Tunsin olevani dynamiittia, ja minä todella tunsin sen. Astellessani komennuksella lähtötelineisiin olin aavistanut, että jos vain onnistuisin teknisesti, tapahtuisi jotain todella suurta. Tunsin kuinka kehoni oli virittäytynyt äärimmäiseen laukeamistilaan. Pistoolin ammuttua lähtölaukauksen minä koin elämäni ensimmäisen aitajuoksun lahjoittaman orgasmin. Se juoksu oli puhdasta lentoa, tanssia, mielen, sielun ja fysiikan rakastelua täydellisessä harmoniassa, jota on mahdotonta koskaan unohtaa. ---Tuo räjähdys oli tajunnan muuttava.

Urheilu tuntuu siis olevan hyvin paljon henkimaailman asia fyysisyydestään huolimatta. Jos urheilijan elämässä eivät kaikki yksityiskohdat ole harmoniassa, saattaa huippuvire jäädä kokonaan haaveeksi. Toisaalta kirja herättää kysymyksen, millaiselle ihmiselle urheilu ja menestys voivat tarjota kylliksi elämän sisältöä, että huipun saavuttaminen ylipäätään on mahdollista.

Bosco kuvailee paikoin piinallisenkin tarkasti urheiluelämän rutiineja suihkussa käyntejä ja tossujen pukemista myöden. Ruokien ja aterioiden kuvailu saa puolustuksensa, kun Bosco kirjassa sairastuu syömishäiriöön, joka on varmaan alati uhkana hänen kaltaistensa perfektionistien ja kontrollifriikkien elämässä. Kirjan loppua varjostaa isän vakava sairastuminen ja kuolema. Tunnustan, että itkin lopussa vuolaasti, kun Bosco lainaa isänsä hautajaisissa pitämäänsä koskettavaa puhetta.

Tirkistelynhalu kannattaa mielestäni unohtaa ja lukea Ylitys nuoren naisen rehellisenä kasvukertomuksena. Sellaisena se puolustaa hyvin paikkaansa. Suosittelen sitä myös nuorille urheilijoille sekä heidän läheisilleen. Onko menestyksen hinta sittenkin liian kova?

Manuela Bosco: Ylitys

Teos 2012. 219 s. Kansi Jenni Saari.

Manuela Boscon kotisivut.