A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

 

”Minä olin kuin riivattu. Minun täytyi saada tietää.”
                                     Kirjallisuudentutkija Roland Michell A. S. Byattin Riivauksessa

 

Toisen lukupiirini kauden viimeisen kerran teemaksi valittiin brittikirjailija A. S. Byattin (suomennettu) tuotanto. Lukupiirimme vetäjä kertoi, että Byattin tuotanto on kiinnostanut häntä jo pitkään, mutta mitään ei ollut toistaiseksi päätynyt luettujen listalle. Erityisesti häntä kiinnosti Byattin teoksista Riivaus, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi (mikä on hauskan ironista, koska Riivauksen eli alkukielellä Possession-teoksen alaotsikko on Romanttinen kertomus eli A Romance erotukseksi romaanista, a novel, ja teoksessa mainitaankin, että ”…Romanttinen kertomus on naisille oikea muoto ---Romanttisen kertomuksen maaperällä naiset – toisin kuin tässä maailmassa – voivat vapaasti ilmaista todellisen luontonsa…” ).

Riivaus ilmestyi vuonna 1990 ja oli Byattin kaunokirjallinen läpimurto. Teos palkittiin Booker-palkinnolla. Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon suomennos ilmestyi vuonna 2008 ja herätti ihastusta myös meillä. Omista muistiinpanoistani (ajalta ennen blogia) löytyy maininta, että Riivauksesta kohistiin Helsingin Sanomien Lukupiiri-blogissa (jota piti lehden nettisivuilla Kirsi Piha). Olen tämän kohinan innoittamana ostanut kirjan painetun version samana kesänä ja lukenutkin miltei saman tien.

Edellisestä lukukerrasta oli siis ehtinyt vierähtää miltei 17 vuotta. Muistikuvat teoksen vaikutuksesta ja sisällöstä olivat mielenkiintoisen hatarat. En rientänyt vahvistamaan esitettyä käsitystä Riivauksesta kaikkien aikojen parhaana romaanina, mutta mielikuvissani muistelin sen kuitenkin kiinnostuneena lukeneeni. Toisaalta mielikuvissa oli myös jonkinlaista harpontaa yli vähemmän kiinnostavien jaksojen, mikä ei todellakaan ole omin tapani lukea kirjallisuutta. Mutta en siis ollut toisaalta jättänyt kirjaa keskenkään enkä poistanut sitä hyllystäni. Sen sijaan olin hankkinut sen viereen Byattilta toisenkin järkäleen eli Lasten kirjan (Teos, 2009). Se tosin on edelleen lukematta, enkä sitä nyt lähtenyt lukupiiriä varten lukemaankaan (kirjassa on 970 sivua eikä sitä ole saatavana äänikirjana).

Riivauksen sisällöstä oli jäänyt mieleeni vain pari hajanaista yksityiskohtaa. Ensinnäkin kirjan yhden keskeisen henkilön asunto, joka sijaitsi osittain maan alla siten, että ikkunat olivat katonrajassa ja niistä näkyivät vain ohikulkijoiden jalat. Asunto oli kostea ja homeinen ja siinä asuttiin, koska parempaankaan ei yksinkertaisesti ollut varaa. Toiseksi muistin, että gagaattihelminauhalla oli jokin keskeinen osuus tarinassa. Ensimmäinen muistikuva pitikin hyvin paikkaansa, mutta gagaattikoruilla on lopulta muistikuviani vähäisempi merkitys juonen kannalta. Kyllä niitä silti muutama vilahtelee, eivätkä ne ihan vain rekvisiittaakaan ole.

 

”Juuri tekstien paljous ja niiden moninaiset suhteet tekevät mahdolliseksi sen, että Riivausta voi lukea monella tavalla. Kaikkia merkityksiä ja viittauksia on mahdotonta pyydystää, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstissä voi edetä moneen suuntaan seuraamalla sen kerrostumia ja merkitysketjuja. Katkelmista löytyvien johtolankojen yhdistely tekee lukijasta salapoliisin, joka tekee löytöjä ja paljastuksia yhtä jalkaa kirjan henkilöhahmojen kanssa – joskus jopa heidän edellään.”
                                     Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen jälkisanoissa

 

Teoksen monitasoisuus ja erilaisten tekstilajien kirjo sen sisällä osoittautuivat täysin paikkaansa pitäviksi muistikuviksi. Riivaus ei ole helppolukuinen teos, kaukana siitä. Tällä kertaa lähdin selättämään sitä äänikirjaversiona, mikä toimikin kohtalaisen hyvin. En päässyt loikkimaan yli mitään, vaan ’jouduin’ kohtaamaan kaiken, mitä painetun teoksen sivuille on kirjoitettu. Mutta sitten loppui ostamani palvelun kuunteluaika, kun teosta oli vielä miltei puolet jäljellä. Koska olin lainannut painetun kappaleeni lukupiirikaverilleni, päädyin hakemaan kirjan itselleni lainaan kirjastosta. Pian huomasin sortuvani taas yliloikintaan, mitä teoksen jälkisanat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen eivät suosittele tekemään (tietenkään!).

Teoksessa on kaksi aikatasoa. Nykyhetki on vuosi 1987, jossa Roland Michell on rutiköyhä ja parisuhteessaan turhautunut mutta työlleen epätoivoisen täysin omistautunut yliopiston tutkija. Hänen aiheensa on 1800-luvun viktoriaanisen ajan ikoninen runoilija Randolph Henry Ash. Yhtenä päivänä hän törmää kirjastossa Ashin alkuperäisiin kirjeluonnoksiin, joista ei kukaan ole kuullut mitään. Näyttää siltä, että varsinainen kirje on osoitettu naiselle, joka ei ole Ashin vaimo Ellen. Roland salaa löytönsä ja alkaa omin päin selvittää, kenelle Ash on kirjoittanut. Paljastuu, että kyseessä on ollut aikalaiskirjailijatar Christabel LaMotte, jonka tutkijaa tohtori Maud Baileyta Roland lähtee tapaamaan.

Maud ja Roland löytävät LaMotten sukukartanosta Ashin ja Christabelin kirjeenvaihdon, josta käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia. Kummankin kirjailijan elämäkerrat ja tuotannon tutkimukset menevät kerta heitolla uusiksi, jos kirjeet paljastuvat. Kirjeistä saavat pian vainun myös muut Ash-tutkijat, kuten Rolandin esimies James Blackadder ja Ashin elämäkerran kirjoittanut amerikkalainen Mortimer Cropper, jolla on maine häikäilemättömänä Ash-aineiston haalijana. Roland ja Maud haluavat kuitenkin tutkia rakastavaisten tarinan ensin itse. Pian Roland huomaa olevansa epätoivoisen rakastunut tohtori Baileyyn, joka on saavuttamattoman yläluokkainen koleanviileä kaunotar.

Tutkijakaksikkoa kiehtoo Ashin ja LaMotten mahdollinen ja lopulta todennäköiseksi osoittautuva kohtaaminen. Kummankin elämäkertatiedoissa tuntuu olevan aukkoja vuosien 1859–1861 aikoihin. On ryhdyttävä lukemaan runoilijoiden teoksia uudesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea on yritettävä etsiä lisää tietoa ja todisteita. Viettivätkö Ash ja LaMotte kesän yhdessä rannikolla? Oliko heillä suhde? Jos oli, minkä luonteinen se oli? Liittyikö LaMotten naispuolisen elämänkumppanin itsemurha jotenkin siihen? Lisäkierteitä etsintään tuovat muut kirjallisuudentutkijat, jotka saavat vihiä löytyneistä kirjeistä ja niiden sisältämästä uutispommista. Alkaa kilpajuoksu totuuden perässä. ”Hänen oli saatava ne paperit. Hän tunsi fyysisiä vihlaisuja kuin olisi ollut nälkään nääntymäisillään.”

Toisessa aikatasossa ollaan vuoden 1860 tienoilla Englannissa ja Bretagnessa Randolph Ashin ja Christabel LaMotten kanssa. Lukija siis saa tietää näiden kahden elämästä hieman enemmän kuin Maud ja Roland sekä muut nykytutkijat. Osa tarinasta kerrotaan perinteiseen tapaan, mutta myös lukija saa koota sen palasia lukuisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, joita putkahtelee päivänvaloon.

Kaiken tämän lisäksi Byatt on kirjoittanut Ashin ja LaMotten tuotannot kirjaansa tarinan lomaan. Tämän ratkaisun kunnianhimoisesta toteutuksesta kertoo jotain sekin, että suomennoksen runot on suomentanut Leevi Lehto. Lukija siis pääsee myös itse analysoimaan niitä sen ohella, että saa lukea 1980-luvun tutkijoiden tulkintoja niistä. Näiden samaan aikaan tuotantoaan luoneiden kirjailijoiden arvostus on ollut kovin erilainen. Ash on ollut arvostettu ja ihailtu runoilija jo elinaikanaan, ja hänen tuotantoaan tutkitaan innokkaasti edelleen. Lisäksi hänen teoksiaan kuuluu niin sanottuun kaanoniin, eli niitä luetutetaan vieläkin esimerkiksi kouluissa. LaMotten kohtalo on ollut kokonaan toinen. Koska hän oli nainen, ei hänen tuotantoaan pidetty missään arvossa omana aikanaan. Se on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina naistutkimuksen kiinnitettyä siihen huomiota. Lukija saa siis kuitenkin punnita ihan itse, kuinka oikeudenmukaisesti arvostus näiden tekijöiden osalta on jakautunut.

Riivaus on todellinen runsaudensarvi, jonka äärellä tunsin itseni kovin heikoin eväin varustelluksi. Viktoriaanisen aikakauden runous ja kulttuurielämä eivät ole mitenkään hyvin hallinnassani, joten on erittäin varmaa, että paljon kiinnostavia ja brittilukijoille itsestään selviä viittauksia meni viheltäen yli pääni. Sama koskee tietysti 1980-luvun akateemisia brittipiirejä. Mutta kieltämättä näitä kuvataan herkullisesti! Kyynärpäät ovat sivistyneissä ja oppineissa piireissä veitsenterävät, eikä niiden käyttöä kaihdeta tippaakaan. Byattilla on taito ironisoida lempeästi kohteitaan kuivakkaan brittihuumorin perinteitä kunnioittaen. ”Kaikki tutkijat ovat vähän hulluja. Kaikki hullaantuminen on vaarallista. Tämä kaikki on päässyt karkaamaan vähän käsistä.”

Ash-tutkija Rolandin ja LaMotte-asiantuntija Maudin suhde vertautuu luonnostaan ja moniulotteisesti Ashin ja LaMotten romanssiin. Kumpaankin liittyy salaisuuksia, kiellettyä ja korventavaa intohimoa ja kolmiodraamaa, vaikka varhaisempi onkin huomattavasti dramaattisempi ja kohtalokkaampi kuin tuoreempi versio. Alaotsikon lupaus romanttisesta kertomuksesta toteutuu kansien välissä monessakin merkityksessä ja lukuisina variaatioina.

Riivaus on muodoltaan myös salapoliisiromaani, jossa ratkotaan kiehtovaa arvoitusta seuraamalla erilaisia ja paikoin hyvin heiveröisiä johtolankoja. Kuten Nyqvist ja Polvinen jälkisanoissa toteavat, mukaan on saatu vieläpä takaa-ajo ja asekin. Lisäksi lukija palkitaan monin verroin lopun paljastuksissa. Lopun huippukohtaus on suorastaan ylidramaattinen kauhuromantiikassaan. Pienen paikkakunnan hautausmaalla häärii haudanryöstäjiä juuri, kun yksi koko Britannian historian pahimmista hirmumyrskyistä, the Great storm of (16.10.)1987 pyyhkäisee yli Sussexin ja tekee hurjaa tuhoa myös kyseisellä hautausmaalla.

Vuoden 2025 lukija nautti myös teoksen nykyhetken nostalgiasta. Eletään aikaa juuri ennen internetin ja matkapuhelinten läpimurtoa. Tutkijat ihastelevat ääneen, miten nerokas keksintö onkaan valokopiointi, joka helpottaa valtavasti aineiston käsittelyä. Mikrofilmit toki ovat käytössä, mutta kuinka helppoa onkaan ottaa erilaisista papereista kaikille halukkaille kopiot! Työnhaku tapahtuu kirjeitse, ja kollegoja tavoitellaan lankapuhelimen avulla.

Lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta Riivauksessa on vaikka kuinka ammennettavaa. Sitaatteja talteen poimittavaksi riittää loputtomiin: ”Ajatelkaa tätä - kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toistensa seurassa.”

A.S. Byatt: Riivaus (Possession)
Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto.
Teos 2008. 708 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Painettu kirja ostettu ja lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 

Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

Minna Lindgren: Minun oopperani - Epätäydellinen historia

 

En ole kovin kummoinen musiikki-ihminen. Haluaisin kyllä olla, siitä ei ole kyse. En luonnehtisi itseäni myöskään miksikään oopperaihmiseksi, vaikka muutaman oopperan olen elämäni aikana nähnyt ja kuullut. Ensimmäinen oopperani taisi olla Kansallisoopperan Macbeth Aleksanterin teatterissa joskus 1980-luvulla, jonne lukion musiikinopettaja vei opiskelijoitaan (valitsin lukiossa musiikinkurssit, koska olen vielä surkeampi kuvataiteissa).

Sittemmin olen vieraillut uudessa oopperatalossa ja Savonlinnassa, ja arvioisin, että kaikkiaan olen nähnyt alle kaksikymmentä oopperaesitystä. Vaikka kuinka aina puhutaan siitä, että ooppera on tarkoitettu kaikille ja että taidemuotoa siksi tuetaan yhteisistä varoista, totuus on ainakin näin Helsingin ulkopuolella asuvalle toinen. Liput ovat ymmärrettävästi hintavia, mutta päälle tulee vielä melkoinen lista muita kuluja. Puhumattakaan sitten siitä, että kohteena on Savonlinnan oopperajuhlat käytännössä Suomen toisella laidalla.

Tällainen oli ja on siis oma taustani, josta lähdin lukemaan ja kuuntelemaan musiikkitieteilijä, toimittaja, kirjailija ja oopperalibretisti Minna Lindgrenin tietokirjaa Minun oopperani – Epätäydellinen historia. Muhkeassa opuksessaan Lindgren todellakin kertoo oopperan historian 1600-luvun alusta 1900-luvun alkuun, asettaa sen (väljästi) poliittisen ja historian ja kulttuurihistorian kehykseen ja avaa sitä kunkin ajanjakson merkittävimpien säveltäjien ja oopperoiden kautta.

Sain kirjasta painetun arvostelukappaleen, mutta päädyin kuitenkin kuuntelemaan sen äänikirjana, jonka Minna Lindgren itse lukee. Ratkaisu oli minulle toimiva monestakin syystä. Vaikka teoksessa kulkee kronologian punainen lanka, se toiminee parhaiten hakuteoksena, josta kerrataan tai opiskellaan ensimmäistä kertaa taustatietoja ennen oopperanautintoa. Siihen tarkoitukseen aion oman painetun kappaleeni tallettaa.

Yhteen menoon kirjan läpi lukeminen on melkoinen urakka, sillä musiikin ammattilaisena ja intohimoisena oopperan ystävänä Lindgren on ladannut kirjan hengästyttävän täyteen tietoa. Sen omaksuminen ei ole ihan helppo pala, eikä tietysti välttämätöntäkään. Saattaa olla, että painetun kirjan lukeminen olisi jäänyt jossain vaiheessa minulta kesken, mutta äänikirjaversio piti kuitenkin mielenkiinnon yllä niin, että selviydyin urakasta. Suoritukseksi tämä tosiaan oli lipsahtaa muutamaankin kertaan. Ainakin yksi osasyy on, että oma musiikin teorian tuntemukseni on tosiaan peräisin sieltä 1980-luvun alun lukio-opintojen ajoilta.

Lindgren keventää faktatykitystä kuivakkaalla ja terävänäköisellä huumorillaan, josta pidän: ”…oopperakirjallisuuden vaikein rooli, kolmivuotias lapsi, joka ei päästä ääntäkään mutta jota draaman käänteissä kiljuvat sopraanot retuuttavat kuin sätkynukkea. Roolin tehneet ovat ratkaisseet tehtävänsä joko kauhusta itkien tai vilkutellen tutuille yleisössä.” (Madame Butterfly.)

Lindgren myös puhuttelee lukijaa toistuvasti rakkaaksi lukijakseen, joka toistuvasti tapaa oopperasta kaiken tietävän ja verrattoman naapurinsa roskakatoksella, ja opastaa tätä antamalla vinkkejä, miten saada naapurille jauhot suuhun. Lindgren myös antaa ymmärtää, että hänen teoksensa ei kovin laajaa yleisöä kiinnostane puhuttelemalla lukijaoletettua ’toiseksi’ tai ’jommaksikummaksi’ lukijakseen.

Äänikirjan kuunneltuani selasin vielä painetun kirjan läpi. Se on taitettu kauniisti, ja jokaisen esitellyn oopperan alkusivu on koristeellinen. Kirjassa on myös Ville Rannan laatima piirroskuvitus, joka keventää taittoa. Kuvia on kuitenkin verrattain vähän ja jotenkin satunnaisesti siellä täällä. Niiden osuutta olisi voinut korostaa ja suhdetta tekstiin terävöittää, sillä nyt ne tuntuvat vähän irrallisilta lisäyksiltä. Hauskoja ja oivaltaviakin ne toki ovat.

Mitä Minun oopperani minussa sai aikaan? Ainakin vimmatun halun kuunnella ääninäytteitä esitellyistä teoksista. Pitäisikö kaivella YouTubea? Olisipa äänikirjoja, joissa olisi myös musiikkinäytteitä! Oopperaankin voisi taas mennä jossain vaiheessa…

Minna Lindgren: Minun oopperani – Epätäydellinen historia
Teos 2022. 412 s.
Kuvat Ville Ranta.
Äänikirjan lukija Minna Lindgren.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide

Vapaa ajelehtiminen kirjallisuuden virrassa on kyllä antoisaa! Monen vuoden jälkeen olen palannut kirjaston aktiivikäyttäjäksi ja olen tänä vuonna jo lukenut monta tietokirjaa. Aivan mahtavaa! Kun voi vapaasti päättää, mitä lukee seuraavaksi, voi lähteä seuraamaan jotakin jälkeä ja päätyä ties mihin. Jälkeenpäin on mukavaa katsoa taakse ja huomata, millaisia kuvioita nämä satunnaiset valinnat saavat aikaan lukukartalle.

Luin loppuvuodesta Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa (seitsemäs osa Sotaleski on muuten juuri ilmestynyt). Näiden kahden kokemuksen innoittamana aloin penkoa tarkemmin ensin Albert Edelfeltin elämää ja siitä ajauduin Aino Acktén tarinan pauloihin.

Näistä toipuessani ja seuraavaa lukuprojektia suunnitellessani luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkelin Ellen Thesleffistä ja häntä tutkineesta Hanna-Reetta Schreckistä. HAMiin avautuu ensi viikolla (26.4.2019) Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala -näyttely, joten jutun aihe on selvästikin hyvin ajankohtainen. Olin toki pannut merkille hiljattain ilmestyneet Ellen Thesleff -aiheiset romaanit eli Kati Tervon Iltalaulajan (Otava, 2017) ja Pirkko Soinisen Ellenin (WSOY, 2018), mutta ne ovat vielä lukematta (mutta pian luen!).

Mutta tuo Anu Nousiaisen kirjoittama Kuukausiliitteen artikkeli sytytti lopulta roihun. Millainen taiteilija Thesleff olikaan, ja millainen nainen! Kuva parikymppisestä poikatukkaisesta ja uhmakkaan itsetietoisesta Ellen Thesleffistä meni suoraan ihon alle. Hänestä oli saatava tietää lisää!

Tein saman tien kirjastovarauksen Hanna-Reetta Schreckin teoksesta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide. Koska kirja ei ollut aivan heti vapaana, poikkesin hakemassa toisesta kirjastosta hyllystä löytyvät kuvateokset ensihätään. Sieltä löytyivätkin vuonna 2008 taidekeskus Retretissä pidetyn näyttelyn yhteydessä toimitettu teos Ellen Thesleff – Värien tanssi ja Ateneumissa 1998 pidetyn näyttelyn yhteydessä julkaistu Ellen Thesleff. Kumpaakin kirjaa selasin Schreckin teosta lukiessani, sillä niissä on runsaasti kuvia Thesleffin tuotannosta tietoineen (teosluettelot kuvineen kummastakin näyttelystä). Tekstejä vain silmäilin, sillä Schreckin teos osoittautui hyvin kattavaksi ja hän on itse asiassa kirjoittanut kumpaankin näyttelykirjaan suuren osan teksteistä.

Minä maalaan kuin jumala on järkälemäinen teos, jossa on 399 sivua. Pelkkä fyysinen koko ei tietenkään vielä kerro mitään, mutta minut oli lannistaa taitossa käytetty pikkiriikkinen kirjasinkoko. Harmillisesti vielä runsaasti käytetyt suorat sitaatit esimerkiksi kirjeistä on painettu paitsi pienellä myös haalealla musteella, joten luku-urakka kävi paikoin raskaaksi. Onneksi lukeminen oli kuitenkin hyvin palkitsevaa, sillä Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.

Talven aikana olen lukenut monenlaista tietokirjallisuutta, jonka kohdehenkilöt ovat eläneet samoilla vuosikymmenillä kuin Thesleff (1869 – 1954). Monissa niistä on avattu turhankin tarkasti sekä Suomen että Euroopan historian poliittisia kuvioita. Ratkaisu on toki ymmärrettävä, mutta ainakin minusta lähes aina turhaa tai ainakin kömpelösti toteutettua eli luennoivaa. Schreck ei sorru tähän, vaan hän avaa historian tapahtumia vain sen verran kuin on aivan välttämätöntä. Asiat tulevat esille Ellenin ja hänen perheensä vaiheitten kautta, eivät päälle liimattuina kuivakkoina oppitunteina.

Sama koskee taiteen tyylisuuntia ja teoriaa ylipäätään. Vankka ammattiosaaminen ei todellakaan tarkoita, että pitäisi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että vain alan asiantuntijat pysyvät kärryillä ja saavat lukemastaan nautintoa. Jonkin verran ammattisanastoa on tietysti käytettävä popularisoidussakin teoksessa, mutta ainakin minulle Schreckin teksti tuntui sopivalta, ei liian vaikealta. Opin valtavasti uutta ja vanhat kulttuurihistoriaan liittyneet opinnot karistivat jälleen pölyä pinnaltaan.

Mutta ennen kaikkea tunsin, että tutustuin Ellen Thesleffiin ja hänen elämäänsä sekä tuotantoonsa. Elin vahvasti mukana tämän upean ihmisen elämänvaiheissa ja sain seurata hänen mielenkiintoisen uransa etenemistä. Ellen oli oikea Yönainen. Hän halusi olla taiteilija aikana, jolloin se oli naiselle äärimmäisen vaikeaa. Kun päätös oli tehty, hän toteutti sen. Tinkimättä tippaakaan.

Schreck on avannut hienosti Ellen Thesleffin elämää tämän kirjeenvaihdon ja muun säilyneen dokumenttiaineiston avulla ja peilaa sitä Thesleffin julkisuuskuvaan. Ristiriita on melkoinen. Ajan pyrkimys pakottaa naispuolisen taiteilijan tuotanto haluttuun lokeroon tuntuu olleen vuosikymmenestä toiseen niin voimakas, etteivät ammattikriitikotkaan onnistuneet näkemään kunnolla. Jälkikäteen tätä on tietysti helppoa kauhistella, mutta Schreck antaa lukijan tehdä sen pääosin itse. Hän antaa vain aineiston, jonka pohjalta voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Jälleen ällistyin sitä, miten paljon suomalaiset taiteilijat ja muukin sivistyneistö matkusteli Euroopassa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa. Pariisi tuntuu olleen kuin toinen koti lukuisille suomalaisille, eivätkä muutkaan keskieurooppalaiset kaupungit olleet vieraita. Thesleff opiskeli Pariisissa, mutta vierailtuaan ensimmäisen kerran Firenzessä hän totesi olevansa sielultaan italialainen. Thesleff vietti lukuisia talvikausia työskennellen Firenzessä, ja monesti mukana oli ainakin sisar Gerda, mutta myös muut perheenjäsenet oleskelivat kaupungissa pitkiä aikoja. Ellenin veli Rolf työskenteli diplomaattina ja muun muassa Roomassa suurlähettiläänä. Perhe oli siis tottunut matkustamaan. Mutta Thesleffit eivät olleet suinkaan ainoita suomalaisia tuon ajan Italiassa.

Yhtä rakas kuin Firenze Thesleffille oli Murole, missä perheellä oli ensin kokonainen maatila. Myöhemmin Muroleeseen rakentui Ellenin ideoiden pohjalta Villa Bianca, jonka toinen kerros toimi Ellenin omana ateljeena. Elämäntapa tältä osin muistuttaa Albert Edelfeltin elämää: talvet ulkomailla ja kesät Suomessa maalla. Helsingissä oli Thesleffien varsinainen koti, mutta Helsinki ei oikein ollut Ellenin lempipaikkoja.

Ellen Thesleffin ystäväpiiri oli laaja ja monipuolinen. Ystävyyssuhteet eivät aina olleet aivan mutkattomia, sillä esimerkiksi välit Magnus Enckelliin olivat kimurantit aivan loppuun saakka. Ellenin Thyra-sisar sai toimia näiden kahden taiteilijan välikätenä. Merkittävin ystävyyssuhde Ellenillä oli kuitenkin erikoisen persoonallisuuden Gordon Graigin kanssa. Ellen oli tulisesti rakastunut tähän komeaan naistenmieheen, mutta Gordon ei tainnut olla Ellenistä kiinnostunut eroottisromanttisessa mielessä. Heillä oli kuitenkin runsaasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kirjeitse ylläpidetty ystävyys kesti lopulta Ellenin kuolinvuoteelle asti.

Ystäviäkin tärkeämpiä olivat kuitenkin äiti sekä sisarukset perheineen. Myös sisko Gerda jäi naimattomaksi, ja Ellen ja Gerda jakoivat elämänsä aikuisiällä. Gerda työskenteli taiteen ohella lääkintävoimistelijana ja vastasi sen lisäksi naisten talouden käytännön hoitamisesta. Ellenistä sanottiin, että hän oli ’epäkäytännöllinen’, koska hän keskittyi taiteilijan ammattiinsa. Melkoisen kummallinen luonnehdinta ammattitaidemaalarista, joka lisäksi oli todella taitava puupiirrostekniikkaa käyttävä graafikko!

Schreck on avannut jokaisen pääluvun teosanalyysillä, ja pääluvut taas kuvaavat laajempia jaksoja ja tyylikausia Ellen Thesleffin elämässä ja tuotannossa. Kirjassa on laaja värikuvaliite, josta kaikki analysoidut teokset löytyvät. Lisäksi liitteessä on kuvat kaikista merkittävimmistä töistä. Tekstin seassa on runsaasti erilaisia valokuvia ja mustavalkoisia pikkukuvia teoksista. Lähdeviitteet on koottu teoksen loppuun.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017. 399 s.

Lainattu kirjastosta.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Leena Ahtola-Moorhouse (toim.): Ellen Thesleff
Ateneum 1998. 239. s.

Lainattu kirjastosta.


Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim): Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour
Retretti 2008. 244 s.

Lainattu kirjastosta.

Leena Ahtola-Moorhouse (toim.):
Ellen Thesleff

Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim.):
Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour

Raija Oranen: Ackté!

Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten se on toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.

Itsensä brändääminenkö muka jotain uutta ja nykyaikaista? Kattia kanssa. Vuonna 1894 Emmy Achtélla on kristallinkirkas näkemys siitä, miten hänen lahjakkaan laulajatartyttärensä Ainon tuleva loistelias ura rakennetaan. Kovaa työtä, kieltäymyksiä ja uhrauksia, ahkeraa verkostoitumista ja loistavia suhteita, näyttäviä pukuja ja moitteeton maine. Siinä muutamia keskeisiä neuvoja ja vaatimuksia, joilla Emmy-äiti tytärtään säälimättä piiskasi päivästä toiseen. Sen sijaan avioliitto- ja perhehaaveet tyttären olisi kuopattava syvälle ja lopullisesti. Aviomies ja lapset tarkoittaisivat automaattisesti uran karahtamista kiville. Sitä Emmy ei voisi sallia, olihan hän itse kokenut tuon kohtalon omassa elämässään.

Juhlittu ja lopulta (omasta mielestään) unohdettu laulajatar Aino Ackté muistelee kirjavien käänteiden rytmittämää elämäänsä jatkosodan aikana. Muistoista muodostuu Raija Orasen romaani Ackté! Se alkaa vuodesta 1894, jolloin Aino Achté saapuu äitinsä Emmyn seurassa Pariisiin pyrkimään valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle. Duvernoy oli ollut aikanaan myös Emmyn opettaja, ja hän ottaa Ainon siipiensä suojaan, onhan tämä ilmiselvästi tähtiainesta.

Kylmän ja kovan äidin otteessa Aino pyristelee vielä vuosikymmeniä, mutta Pariisista Emmy joutuu lopulta lähtemään. Sen jälkeen Aino Ackté, kuten hän nimensä pian opintonsa aloitettuaan alkoi kirjoittaa, ryhtyi rakentamaan brändiään ihan itse. Vuosia kaikki sujuikin pääpiirteissään Ainon haluamalla tavalla ja tahdilla, mutta lopulta ura kääntyy kohti laskua ikävien juonittelujen ja oopperamaailman armottoman häijyn kilpailun takia.

Oranen on tutkinut taustamateriaalinsa huolella (romaanin lopusta löytyy hyvä lähdeluettelo). Itse luin ennen Ackté!-romaaniin tarttumista Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat) ja Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen teoksen Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté (1966, Otava), joten tiesin jo melkoisesti, miten Aino Acktén ura ja elämä tulisi etenemään. On lopulta vaikea sanoa, oliko se romaanin lukemisen kannalta etu vai haitta. Mukavaa oli poimia romaanista lukuisia kohtia, jotka suoraan perustuvat lähdeaineistoon (paikoin sanasta sanaan), mutta toisaalta yllätyksille jäi kovin vähän sijaa.

Kiintoisimmaksi aiheeksi osoittautui jälleen arvoitus Ainon ja taidemaalari Albert Edelfeltin suhteesta. Siitä on lähdeteoksissa kovin ristiriitaisia päätelmiä, eikä varsinaisia todisteita taida olla kenelläkään. Kirjeenvaihtoa on tiettävästi tarkoituksella tuhottu puolin ja toisin, joten lopultakin ollaan vain huhujen, juorujen ja arvailujen varassa. Fiktiota kirjoittava Oranen on antanut Ainolle ja Albertille kiihkeän romanttisen suhteen, joka saa myös lihallisen täyttymyksensä. Venla Hiidensalo päätyy romaanissa Sinun tähtesi toisenlaiseen ratkaisuun.

Oliko Glory sittenkin Albert Edelfeltin tytär, kuten Helsingissä tytön syntymän jälkeen juoruttiin? Se jää Orasenkin tulkinnassa arvoitukseksi.

Toinen mielenkiintoinen osuus, joka esimerkiksi Glory Leppäsen teoksesta jää kokonaan pois, on Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliiton päättyminen ja Ainon rakastuminen seuraavaan aviomieheensä Bruno Jalanderiin.

Aiheensa puolesta Ackté! kiehtoi minua kovasti, mutta kaunokirjallisena teoksena se oli epätyydyttävä kokemus. Kuten jo totesin, Oranen on lähteensä lukenut. Valitettavasti hän on sitten päätynyt ratkaisuun, että hänen on pitänyt uskollisesti tuoda romaaniin kaikki mahdolliset käänteet, joita Acktén pitkään uraan ja vaiheikkaaseen elämään mahtuu. Lukija puutuu eri esitysten yksityiskohtiin, juonitteluihin ja juhlaillallisiin sekä lopulta luettelomaiseksi muuttuviin kiertuekuvauksiin. Kaunokirjallisesti onnistuneempi ratkaisu olisi ollut muutamiin keskeisiin ajanjaksoihin keskittyminen.

Päätöksestä sisällyttää kaikki mahdollinen romaaniin johtunee myös, että kirjan henkilöt jäävät kovin paperisiksi. Edes Aino itse tai Emmy, Heikki Renvall ja Albert Edelfelt eivät herää kunnolla eloon romaanin sivuilla vaan jäävät kovin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Se on harmi. Tarinassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen romaaniin! Parhaimmillaan Oranen on, kun hän antaa Ainon tutkiskella sisintään ja motiivejaan.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Nykynäkökulmasta on surullista, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, oli runsaat sata vuotta sitten yhdistää loisteliasta uraa ja perhe-elämää. Aino Ackté ja Heikki Renvall tuntuivat olevan aidosti luodut toisilleen, mutta ainakaan Orasen tulkinnan mukaan Renvall ei lopulta koskaan hyväksynyt Ainon poissaoloa eikä oikein ymmärtänyt, millaisista ponnisteluista ja uhrauksista kansainvälisen tähtiuran luomisessa oli kysymys.

Suomi ja Helsingin kulttuuripiirit näyttäytyvät myös epämiellyttävinä kaikissa kirjoissa, joista olen Albert Edelfeltistä ja Aino Acktésta lukenut. Menestys ulkomailla oli toki toivottua, mutta sitä ei sitten kuitenkaan arvostettu oikeasti. Taiteilijat eivät saaneet pitää saavutuksiaan itsellään, vaan heiltä vaadittiin jonkinlaista uhrautumista Suomen hyväksi. Kotimaassa arvostus olisi pitänyt ansaita erikseen. Ulkomaiset kritiikit tai palkinnot olivat jollain kummallisella tavalla keveitä. Julkisuuden henkilöistä myös levitettiin mitä ilkeämielisimpiä juoruja, suoranaista panettelua harjoitettiin ahkerasti.

Glory Leppäsen teos Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté oli mielenkiintoinen. Takakansitekstissä mainitaan, että se on romaanimuotoinen, mutta kaunokirjallisia osuuksia siinä on vain murto-osan verran ja ne kaiken lisäksi vaikuttavat irrallisilta ja teennäisiltä. Pääosin teos pitää sisällään tiukasti kirjallisiin lähteisiin perustuvia tietoja ja siinä siteerataan runsaasti alkuperäisiä kirjeitä ja esimerkiksi puheita, joita on painettu sanomalehtiin. Teoksen nykyinen kirjastoluokitus on 99.1 eli elämäkerrat ja muistelmat, mikä onkin mielestäni oikea.

Kuten otsikkokin kertoo, kirjasta runsaat puolet kertoo Heikki Renvallin eli Glory Leppäsen isän suvusta, erityisesti tämän isästä, arkkipiispa Torsten Renvallista. Mielenkiintoisin osuus minusta oli Torsten Renvallin toisen vaimon ja Heikki Renvallin äidin, Amanda Renvallin tarina. Se on niin vaikuttava, että siitä voisi kirjoittaa uskomattoman romaanin! Vanhempiensa osuuden Leppänen päättää vain mainintaan avioliiton päättymisestä eroon. Puuduttavaksi kirjan tekevät runsaat ja monipolviset selostukset historiallisista ja poliittisista käänteistä. Ne oli lopulta tyydyttävä vain silmäilemään. Hieman samaa rasitetta on Orasenkin teoksessa, mutta onneksi huomattavasti vähemmän.

Huomasin myös, että komean teatteri- ja elokuvauran tehnyt Leppänen on kuusikymmenluvulla julkaissut neljä jännitysromaania. Varasin ne kirjastosta lähempää tutkailua varten. Palaan kenties niihin täällä blogissakin vielä myöhemmin.

Raija Oranen: Ackté!
Teos 2016. 443 s.

Ostettu.

Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté
Otava 1966. 209 s.

Kirjasto.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi

Kettu etenee rauhallisin askelin pitkin rataa, mikään ei häiritse sen askellusta. Radan matalimmassa kohdassa se kuulee ihmisaskelten tömähtelyä ja huohotusta, pujahtaa metsään ja etenee kohti Keimolan golfkenttää. Vesi osuu väylien laidoille puhjenneisiin lehtiin, joista kukaan ei ole nyt valittamassa.

Vuoden 2010 syksyllä Vantaan Kallistossa puretaan kaupungin vuokrakerrostaloja uuden liikekeskuksen tieltä. Virallinen syy uudehkojen talojen purkuun on saastunut maaperä, joka on aiheuttanut oireilua asukkaissa. Purkutyöt keskeytyvät kuitenkin alkumetreillä, kun työmaa-alueelta löytyy vuonna 1992 kadonneen nuoren naisen ruumis. Anne Ilvesmäki on viimeksi nähty elossa samana iltana, kun rakennusten valmistumista on juhlittu rakentaja Laatu-Heikin järjestämässä tilaisuudessa samalla paikalla. Tytön katoamisen tutkinta on aikoinaan lopetettu, kun tältä on tullut kortti Kööpenhaminasta.

Anne Ilvesmäen kuolemaa ryhtyy tutkimaan vantaalaispoliisikaksikko Timo Markkula ja Liina Vahtera. Viisikymppinen Timo on pitkän linjan poliisi ja vantaalainen. Hänet on juuri siirretty takaisin väkivaltapuolelle pitkän talousrikoskomennuksen jälkeen. Vuosia Timo on yrittänyt narauttaa Lokajussit Oyn talousrikoksista, mutta tuloksena on lopulta vesiperä. Nyt Lokajussit kuitenkin ponnahtaa pintaan murhajutun yhteydessä. Liina Vahtera on ollut poliisilaitoksella harjoittelemassa, mutta hänet siirretään konstaapeliksi, kun Anne Ilvesmäen tapauksen tutkinta alkaa.

Anne Ilvesmäen ruumiin löytyminen sysää liikkeelle melkoisen tapahtumaketjun ennen kuin tutkinta ehtii edes kunnolla alkaa. Nopeassa tahdissa kuolee kaksi merkittävää vantaalaista vaikuttajaa arveluttavissa olosuhteissa. Käy ilmi, että kumpikin kytkeytyy Anne Ilvesmäen tapaukseen. Kuka oikein vetelee naruja taustalla? Miten Kalliston talojen purkaminen ja uuden rakentaminen liittyvät kuvioon? Mihin ovat kadonneet maaperätutkimusraportit?

Kuvioita mutkistavat vielä muutkin ihmissuhteet. Vantaalla kaikki tuntuvat tuntevan toisensa vuosien takaa, niin myös Timo Markkula. Laatu-Heikin toimitusjohtaja Leo Massi on Timon paras lapsuudenystävä ja hänen Antti-poikansa kummisetä. Antti on juuri saanut arkkitehdin harjoittelupaikan Laatu-Heikistä, joka on siis aikanaan rakentanut Kalliston vuokratalot ja on nyt aloittamassa samalle paikalle rakentuvaa liikekeskusta.

J. P. Pulkkisen dekkari Sinisiipi vaikuttaa näin avattuna melko tavanomaiselta peruspoliisidekkarilta. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan oikeastaan kaikkea muuta. Ihastuin Sinisiipeen lopulta melkoisesti, koska se on mielestäni raikkaan erilainen ja mielenkiintoinen teos suomalaisessa dekkarikentässä.

Ensinnäkin Pulkkinen kirjoittaa hyvin kaunokirjallisesti. Kieli on täsmällistä ja kaunista, ympäristöstä tehdyt havainnot tarkkoja ja yksityiskohtia nostavia. Tunnelma on tärkeä, ja se on kautta linjan surumielinen, nostalginen ja hieman synkkäkin. Kaikesta paistaa läpi lämmin rakkaus vanhaa ja jo menetettyä lapsuuden ajan Vantaata kohtaan. Ulkopuolisen silmin usein vain rumalta ja ankealta näyttävät teollisuusalueet ja lähiöt, kulahtaneet keskukset ja massiiviset kaupat kuvataan kirjassa pieteetillä ja lämpimän hellästi vaikka aina kaunistelematta.

Kaupungin jakava lentokenttä saa aivan uutta merkitystä ja ulottuvuutta Pulkkisen tekstissä. Maaseutupitäjän ällistyttävän nopea kasvu isoksi kaupungiksi ei ole tapahtunut vaurioitta, mutta Pulkkinen kuvaa sitäkin prosessia tietyllä tavalla kunnioittaen. Ei ihme, että Sinisiiven aloittama sarja on saanut nimekseen Vantaa. Kaupunki on teoksen keskeinen henkilö, joka elää ja hengittää tarinan taustalla.

Pulkkinen kuvaa henkilöitään lämpimästi, ja he tulevat lukijalle tutuiksi. Timo Markkula on kiinnostava työhönsä sitoutunut poliisi, joka ottaa hieman isällisestikin siipiensä suojaan uuden tulokkaan Liinan. Kokeneisuudestaan huolimatta Timo ei ole tyypillinen traumatisoitunut poliisidekkarin päähenkilö.

Liina ei kuitenkaan suojelua kaipaa, sillä kolmikymppisellä naisella on takanaan jo kosolti elämänkokemusta. Kaksikon työskentelyä on ilo seurata, ja hieman sydän kurkussa jäin miettimään, miten se jatkuu vai jatkuuko mitenkään. Sinisiiven perusteella on vaikea arvioida, millainen Vantaa-sarjasta on tulossa, eikä sen jatko-osaa vielä löydy Teoksen kevään 2019 katalogista. Pitänee odotella ainakin syksyyn?

Pulkkinen ei kirjoita tarinaansa liian auki. Vaikka syylliset lopussa paljastuvat ainakin lukijalle, tarinaan jää vielä kutkuttavia aukkoja ja kysymyksiä. Tästäkin pidän, myös dekkareissa, kunhan se tehdään taiten. Pulkkinen tekee.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi
Teos 2018. 333 s.

Arvostelukappale.

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli #dekkariviikko

Venäjällä on Putinin jälkeen noussut valtaan Ivanov, mies, joka vaalikampanjansa aikaan on muistuttanut kummallisen paljon Donald Trumpia ja jonka valtaannousua on pidetty lähinnä epätodennäköisenä. Kansallismielisyys ja halu palauttaa Venäjälle sen todellinen asema varteenotettavana suurvaltana ovat Ivanovin hallinnon käyttövoimaa. Tätä kehitystä seuraa Moskovassa sydän kylmänä Suomen suurlähettiläs Lauri Suominen. ”Venäläisten kanssa aina pärjätään” on ollut hänen tunnuslauseensa, mutta se alkaa valitettavasti vaikuttaa yhä paikkansapitämättömämmältä. Kun Moskovassa tehdään häikäilemätön terrori-isku, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Suomi ei enää voi vetäytyä kansainvälisissä konflikteissa sivuun puolueettomuuteensa vedoten, sillä se on muutamaa vuotta aiemmin liittynyt Naton täysjäseneksi. Tätä nykyinen ulkoministeri Teemu Nordström pitää poliittisen uransa kiistattomana tähtihetkenä ja urotekona, toistaiseksi. Avoimen Venäjä-vastaisen poliitikon tavoitteena on vähintään Suomen presidentin virka. Lauri Suomisen mielestä Nordström kuuluu siihen monilukuiseen joukkoon, joka on ollut tunkemassa ulkoministeriksi siitä huolimatta, etteivät todelliset rahkeet ole riittäneet lähellekään. Nordströmin makuun Suominen on siirtynyt Naton kannattajaksi kovin pitkin hampain ja vasta pakon edessä.

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri­-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-­tutkimuksen huippuyk­sikön johtaja, laajalti tunnettu Venäjän asian­tuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Lähetin loppupeli on Kivisen toinen kaunokirjallinen teos, ja hänen vankka Venäjän tuntemuksensa tekee siitä vertahyytävän todentuntuisen ja uskottavan. Kivisen dystopia on pelottavan mahdollinen tulevaisuudenkuva, ja jos se toteutuu, voidaan vain todeta: ”Finis Finlandiae.” Niin apokalyptisiin näkymiin teos päättyy.

Kivisen Lähetin loppupelin hienous ei kuitenkaan ole pelkästään sen hyytävyydessä. Ulkopolitiikan ja diplomatian kiemurat kuulostavat helposti pitkäveteisiltä aiheilta, mutta ne ovat kuitenkin ’vain’ teoksen rakennusmateriaalia. Minäkertojana toimiva Lauri Suominen valottuu tarkasti pienien tuokiokuvien kautta. Mies on monipuolisesti sivistynyt ja tuntee myös kohdemaansa kulttuurin perusteellisesti. Teatterin lämpiössä tapahtuva kulttuurien kohtaaminen ja lyhyt keskustelu Tšehovin Lokki-näytelmän ohjauksesta on hieno esimerkki Kivisen nyanssien hallinnasta.

Suomisella on kuitenkin heikkoutensa ihmisenä ja miehenä. Ne nousevat esille suhteessa naisiin eli vaimoon ja rakastajattareen, pieneen mutta tarkkanäköiseen Vihtori-poikaan sekä alkoholisoituneeseen Jussi-veljeen. Tuhon vääjäämättä lähestyessä nämä inhimilliset ulottuvuudet korostuvat. Kiusallisen tarkasti Kivinen näyttää myös poliitikkojen, joita lähinnä Nordström yhtenä näkökulmahenkilönä edustaa, kapeakatseisuuden ja tyhmän ylpeyden. On mahdotonta myöntää, että joku toinen voisi olla oikeassa, varsinkin, jos kyseessä on kilpailijaksi tai vastustajaksi mielletty taho.

Lähetin loppupeli on myös kielellisesti hiottu ja viimeistelty. Lukukokemus on erikoinen yhdistelmä nautintoa ja silkkaa kauhua. 

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa

Tuomas Nyholm: Omiensa luo

Jääkiekkotoimittaja-kirjailija Tuomas Nyholmin teoksen Omiensa luo lähettäminen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan osoittaa kustantamo Teoksen väeltä ennakkoluulottomuutta. Hyvä niin, sillä kisa on perusluonteeltaan hyvin väljä, voittajaksihan voidaan myös valita jokin muukin dekkariteko kuin kirja eikä mahdollisen voittajakirjan tarvitse mahtua mihinkään ahtaaseen genreluokkaan.

Onneksi, sillä Omiensa luo -teosta on mahdotonta ängetä yhtään mihinkään luokitukseen. Nyholmin esikoisteos Sinun edestäsi vuodatettu (Teos, 2010) rikkoi jo ajan ja paikan ykseyttä ja mursi dekkarin kaavaa rohkeasti. Omiensa luo -kirjassa Nyholm ei enää edes yritä sitoa tarinaansa reaalimaailmaan, vaikka joitakin täkyjä tuttuutta etsivälle lukijalle heitelläänkin. Nyholm rakentaa oman maailmansa omine lainalaisuuksineen, ja ne lukijan on vain hyväksyttävä lähtiessään mukaan matkalle. Omalla vastuulla mennään katkeraan loppuun asti.

Muistan olleeni hämmentynyt Sinun edestäsi vuodatettua lukiessani siitä, että teoksen olisi voinut kirjoittaa aivan yhtä hyvin kanadalainen kuin suomalainenkin kirjoittaja. Tai vaikka intialainen tai Tulimaan asukas. Suomalaisuudesta ei näy tarinassa hippustakaan. Sama pätee Nyholmin toiseen romaaniin, mutta nyt osaan lukijana jo tämän paremmin hyväksyä. Suomalainenkin kirjallinen kenttä on globalisoitunut.

Nuori arkkitehti Marc ei ole koskaan tavannut kirjailijaisäänsä, joka käveli pois perheensä elämästä ja katosi, kun äiti oli viimeisillään raskaana. Pian Marcin syntymän jälkeen äiti vaipui syvään psykoosiin ja on siitä pitäen ollut hoitokodissa puhumattomana. Kaupungin pappi otti Marcin hoiviinsa, kasvatti ja koulutti tämän ja hoiti tälle vuosisadan työtehtävän eli uuden kirkon rakentamisen kaupunkiin. Perheen tarinat ovat vainonneet Marcia lapsesta asti. Mikä on totuus isästä? Entä miksi äiti sairastui?

Kahdenkymmenen neljän vuoden kuluttua kaikki on toisin. Marc matkustaa autiomaan halki vuoristoon komisario Lazlo Kempin kyydissä. Isä on löytynyt kummallisesta, olemassaolostaan kamppailevasta kylästä vuorten sylistä. Kukaan ulkopuolinen ei tunnu tietävän kylästä ja sen asukkaista mitään. Aika tekee kylän alueella kummallisia silmukoita, eikä missään tunnu olevan logiikkaa tai mieltä.

Ikävä kyllä isä on kuollut oudoissa olosuhteissa, mutta tämä on jättänyt jälkeensä paitsi löyhkäävän työhuoneen myös mittavan ja kryptisen kirjallisen perinnön. Miten isän kuolema liittyy äidin yllättävään virkoamiseen? Entä mikä osuus tapahtumiin on Marcin morsiamella?

Isän kotikylässä kärsitään kuivuudesta ja varaudutaan suurtulvaan. Kaivosyhtiö on ensin padonnut kylän läpi kulkevan joen ja aikoo nyt vapauttaa vesimassat kerralla. Onko kuihtuvalla kylällä toivoa? Entä miksi Marc tuntee tunnistavansa kylän, jossa ei ole koskaan käynyt? Mitä isälle oikeasti tapahtui? Mitä kaivosyhtiön padon takana on? Mihin yhtiö tarvitsee omaa armeijaa?

Kun Marc palaa kotiinsa, ovat asiat kaupungissakin muuttuneet. Rakennustyö ei etene toivotulla tavalla, koska yhtiö haluaa omistukseensa vanhan kirkon alla sijaitsevat maat. Kuinka häikäilemätön ja ovela yhtiö oikein voi olla? Kun Marc joutuu palaamaan vuoristoon, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Omiensa luo on sekoitus maagista realismia, dystopiaa ja kauhuromaania, jossa raakaa väkivaltaa ei kaihdeta. Lukukokemus on hämmentävä ja ahdistava, ja teos haastaa perinteiseen kerrontaan tottuneen lukijan.

”Elämme harhojen ja virheellisten tulkintojen keskellä. Joka ainoa päivä. Ongelma on suhteemme kulloinkin käsillä olevaan hetkeen, niin sanottuun todellisuuteen: emme suostu hyväksymään, että maailmassa voi olla useita kerrostumia, jotka ovat olemassa samaan aikaan, samassa paikassa. Näiden poimujen välillä kulkee useita tarkoin suljettuja reittejä, ja minä olen löytänyt yhden sellaisen.”

Tuomas Nyholm: Omiensa luo
Teos 2016. 329 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Luin Nyholmin Omiensa luo teoksen vuodenvaihteessa, aivan viimeisten Vuoden johtolanka -kisaan lähetettyjen kirjojen joukossa. Se muistaakseni tulikin aivan vuoden viimeisten päivien aikaan kotiini. Hyvin pian kisakirjat onnellisesti luettuani tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin kolmannesta romaanista Leijona. Tällä kertaa Nyholm on sijoittanut dekkarinsa tapahtumat Lissaboniin. Kustantajan lyhyen esittelyn perusteella kirja kuulostaa muutenkin kovin nyholmmaiselta. Vielä en ole dekkariähkyltäni niin hyvin toipunut, että olisin Leijonaan tarttunut, mutta kyllä se kieltämättä kutkuttaa. 

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

”Kustantaja ojentaa minulle amerikkalaisen toimittajan kirjoittaman kirjan The Know It All. Ele on harmiton. A. J. Jacobs on lukenut Encyclopedia Britannican 44 miljoonaa hakusanaa ja kirjoittanut siitä kirjan. - - - Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä.”

Näin kuvaa Minna Lindgrenin romaanin Sivistyksen turha painolasti minäkertoja Minna Lindgren teoksen syntyhistoriaa sen Johdanto-nimisessä aloitusluvussa. Lindgren ryhtyi kahden kuukauden lomansa ratoksi lukemaan Väinö Hämeen-Anttilan kaksiosaista Uutta tietosanakirjaa ja kirjoittamaan siitä kirjaa. Uuden tietosanakirjan osa A – Hiawatha ilmestyi vuonna 1928 ja jälkimmäinen osa Hibbing – Öölanti vuonna 1932. Kariston kustannusjohtajan suurtyö tuomittiin epäonnistuneeksi jo ilmestyessään.  

Romaanin rakenne on siis hyvin poikkeuksellinen ja samalla kertakaikkisen riemastuttava. Lindgren noudattaa esikuvansa mallia, mutta omalla persoonallisella tyylillään. Sanakirjan hakusanoja läpikäydessään ja niitä ironisesti kommentoidessaan Lindgren kertoo oman sukunsa tarinaa hauskojen anekdoottien kautta aina sitä mukaa, kun hakusana on kirvoittanut muiston tai assosiaation hänen mieleensä. Tai ainakin tällaisen vaikutelman hän menetelmästään luo.

Samaten hakusanat nostavat pintaan erilaisia mielleyhtymiä maailman menosta, jotka sitten saavat Lindgreniltä omat kommenttinsa. Myös Väinö Hämeen-Anttilan persoona alkaa kiehtoa Lindgreniä yhä enemmän kirjan edetessä, ja hän onkin kaivanut esiin paljon tietoa tästä kulttuurihenkilöstä. Väinön ja Minnan vuoropuhelun seuraaminen hauskaa ja viihdyttävää, mutta myös hyvin opettavaista. Useimmat Hämeen-Anttilan tietosanakirjaan ottamat ja Lindgrenin siitä käyttöönsä poimimat termit ovat kuitenkin niin outoja ja kummallisia, etteivät ne jää lukijan sivistykseen painolastiksi.

Mielenkiintoisin osuus teoksesta käsittelee Minna Lindgrenin kokemuksia työelämässä. Lindgren on kirjanteon alkuvaiheessa ollut konttorin (eli Yleisradion) palveluksessa täydet kaksikymmentä vuotta, joten hänelle kuuluu vielä mitalin lisäksi etuus viettää sen kunniaksi kahden kuukauden palkallinen loma.

”Sain alkoholisoituneen sairauseläkeläisen työpaikan 24-vuotiaana. Muistan, kuinka yksi vanhemmista kollegoista poistui viettämään 20-vuotislomaansa. Pidin häntä jonkinlaisena epäonnistujana. Ihmisraukka oli ollut samassa konttorissa ja virassa viidesosavuosisadan. Syystäkin hän meni kahdeksi kuukaudeksi etsimään itseään.”

Tähän lomaan Lindgren tuntuu vieläkin suhtautuvan epäluuloisesti. Miten hän saisi aikansa kulumaan? Toisaalta on jo aistittavissa, että työelämän päällikkötason haasteetkaan eivät enää täysin vastaa sitä, mitä hän toivoisi.

”Huomaan puhuvani päällikkötaudista, johon en halua sairastua. Päällikkötaudin ensioire on se, kun ihminen uudessa organisaatiossa ottaa minkä tahansa tehtävän säilyttääkseen tittelin välittämättä siitä, onko tehtävä järkevä tai onko henkilöllä edellytyksiä sen hoitamiseen.” Auts!

Kirjaprojekti etenee toki kahdessa kuukaudessa, mutta ihan valmista ei tule. Kahden kuukauden loma on pistänyt liikkeelle Lindgrenissä jotain peruuttamatonta. Paluu työpaikalle ei ole ongelmatonta, ja meno konttorissa näyttää entistäkin absurdimmalta. Organisaatiouudistus ja YT-neuvottelut leijuvat alati kaiken yllä. Mitäpä jos koettaisi irrottautua kokonaan? Uskaltaisiko? Miten se onnistuisi?

Sivistyksen turha painolasti päättyy hakusanaan ’Öölanti’. Sitä ennen Lindgren on kuitenkin tullut allekirjoittaneeksi sopimuksen, jossa hän siirtyy pois konttorin palveluksesta, ja perustaa oman yrityksen nimeltä Suoltamo.

”Pysähdyn hajamielisesti sanoihin semesteri (säännönmukainen virkaloma) ja sinekyyri (palkkatoimi, johon ei sanottavasti kuulu töitä) ja tunnen itseni oudon surulliseksi. Kenties kyseessä on väistämätön tylsyyden tila stupor, jonka aiheuttaa tietoisuus suuren seikkailun päättymisestä.”

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos 2011. 341 s.

Ostettu.

P.S. Sanomapitsi muuten tulee engl. sanoista ’son of the bitch’. Olisitkos tiennyt? 

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa

Aion laittaa koko Turun pahan valtaan.

Tällaista tavallista kansalaista ja lukijaa jaksaa hämmästyttää, missä välissä esimerkiksi aktiivipoliitikot tai korkeissa virkatehtävissä toimivat ihmiset ehtivät kirjoittaa romaaneja. Samaten jaksan ihmetellä, miten härskisti kustantamoissa menevät läpi tunnettujen ihmisten keskinkertaiset käsikirjoitukset, kun samalla monet tosissaan yrittävät kirjoittajat tuskailevat hylkykirjeitten takia, joskus vuosiakin.

Kun aikanaan kuulin Kari Häkämieheltä ilmestyvän dekkarin, jonka nimi oli (ironisesti?!) Rehelliseksi tunnettu (Teos, 2010), en kamalasti innostunut. Lukematta ovat edelleen myös seuraavat kolme dekkaria ja yksi minidekkari. Anteeksi ei voi antaa on siis ensikosketukseni Häkämiehen tuotantoon.

Turku dekkarin miljöönä on positiivinen asia, ja hyvin Häkämies tuntuu nurkat tuntevan. Jotenkin itsetarkoitukselliselta vaikuttaa kuitenkin kirjoittajan tapa kuljetuttaa henkilöitään läpi keskikaupungin kaikkien tunnettujen kahviloiden ja ravintoloiden. Ei dekkarin pidä mikään tuote-esittely tai matkailumainos olla.

Itse tarina on monipolvinen ja paikoin sekava runsaine sivupolkuineen ja henkilöineen. Kyseessä on poliisiromaani, jonka keskiössä ovat Keskusrikospoliisin Turun yksikön virkamiehet. Vahvistusta tosin saadaan useaan otteeseen Helsingistä ja lopulta myös Suposta. Päähenkilö on ylikomisario Heikki Söder, jonka kotiseudulla Kotkassakin piipahdetaan pariin otteeseen.

Jo aloituksessa vihjataan, että tulossa on iso, kansainvälinen juttu. Venäjän presidentti Zumin vilahtaa jo prologissa ja on tulossa Suomen-vierailullaan myös Turkuun. Suomen presidentti Kaarina Saarto liittyy juoneen vielä tiiviimmin, eikä ihan varmaa ole, kumpi presidenteistä on nimeämättömän murhaajan tähtäimessä.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Turun kaupunginorkesterin jäsen Ivana Metso katoaa ja löytyy sitten surmattuna. Rafik Metso, Ivanan puoliso, on turkulaisen asianajotoimiston osakas ja joutuu poliisin epäiltyjen listan kärkisijoille vaimonsa murhasta. Metsolla on suora yhteys presidentti Saartoon, mutta hänen perhetaustansa alkaa näyttää epäilyttävältä.

Pian Turussa ja lähiseuduilla alkaa päästä hengestään lisää venäläistaustaisia ihmisiä. Kuka oikein on kaiken takana? Metson alaista, nykyistä vihreiden europarlamentaarikkoa Pinja Meriluotoa kiristetään ja uhkaillaan, Meriluodon isän DDR:n opiskeluvuosien aikaiset päiväkirjat kiinnostavat kovin monia ja Pinjan ystävä hulttiomainen kartanonperijä Thomas Bromma tuntuu hurahtaneen kummalliseen ihmisoikeusaktivistiporukkaan. Seassa häärii vielä ainakin paikalliseen motoristijengiin kuuluva poliisin vasikka Hanibii. Miten kaikki oikein liittyy kaikkeen? Välillä tuntuu, ettei sitä ole oikein tiennyt kirjoittajakaan.

Aineksia on siis keitoksessa ainakin tarpeeksi. Jännitettä luodaan kyllä ihan kiitettävästi, vaikka paikoin tönkkö dialogi on juuttua lukijan kurkkuun. Valitettavasti loppu’huipennus’ lässähtää suorastaan megalomaanisesti. Lopussa tarvitaan vielä syyllisen omakätinen selitys motiiveilleen. Yllätyin kyllä, kun syyllinen paljastui, mutta on vaikea sanoa, oliko se kaiken jälkeen ainoastaan positiivinen asia.

Heikki Söderin ja kumppaneiden vanhoille tutuille tämäkin kirja varmasti kelpaa, ja suomalaisessa dekkarikentässä se sijoittuu ihan helposti vähintään keskikastiin. Silti kummastelen, miten Häkämies on päätynyt Teos-kustantamon talliin. Tuskin ainakaan puhtaasti kirjallisilla ansioillaan, rohkenen epäillä. Toki on hienoa, että kustantamot osoittavat rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta kustannuspolitiikassaan. Minusta ei kuitenkaan tullut Kari Häkämiehen dekkarien innokasta fania vielä tämän näytön perusteella.

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa

Teos 2015. 334 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun