Markus Nummi: Käräjät

 

Mistä aloittaa kirjoittaminen kirjasta, joka on ravistellut sydänjuuria ja ravinnut sielua, toteuttanut kaikki erinomaiselle romaanille asettamani toiveet ja jättänyt mieleen jäytämään ajatuksen, että aika lailla taisi jäädä vielä itsellä tavoittamattakin? Markus Nummen ylistetty Käräjät siis aiheutti jonkinlaisen kirjoitusjumin. Nimenomaan siitä syystä, että se on niin kertakaikkisen mykistävän hieno teos. Itselleni se oli todellinen lukunautinto, jota halusi samaan aikaan sekä ahmia että sulatella. Vaikea on Käräjistä ajatuksiaan tolkullisesti purkaa, mutta yritetään nyt kuitenkin ainakin pintaa raapaista.

Nummi onnistuu mestarillisesti yhdistämään koukuttavan juonen kerronnan monikerroksisuuteen, syväluotaavaan henkilökuvaukseen, oivaltavaan miljöökuvaukseen sekä  nautittavaan kielenkäyttöön. Pinnalla on polveileva, vuosikymmenten mittainen rikosjuoni. Pinnan alla on valtava määrä esimerkiksi moraalisia ja eettisiä, ihmisyyden perustaan liittyviä kysymyksiä, joita lukija ei voi ohittaa, vaikka haluaisikin. Tarina kiehtoo ja kauhistuttaa. Se jää myös mielen pohjalle kytemään.

Keskipisteessä on kesällä 1938 Etelä-Pohjanmaalla Tarvajoen kunnassa Luomanpaikan kylä, jonka keskuksena on kansakoulu. Koulun yläkerran ikkunasta näkyvät kylänraitti ja sen varrella sijaitsevat talot ja mökit, rautatieseisake ja poliisiputka. Vain kivenheiton päässä on varsinainen kirkonkylä kirkkoineen ja muine palveluineen. Koulun yläkerran huoneen ikkunasta kylää tarkkailee herkeämättä Vilja-täti, kansakoulunopettaja Frans Nevan puolijauhoonen sisko.

Viljan mieli suistui raiteiltaan, kun hän oli viisitoistavuotias, juuri ripille päässyt tyttönen. Sitä ennen Vilja oli aina huolehtinut ja puolustanut pikkuveljeään, joten vaikka Vilja on ollut tolaltaan jo neljäkymmentä vuotta, saa tämä edelleen asua veljensä perheen hoivissa.

Keväällä 1938 virkavalta epäilee, että yön hämärissä kylällä liikkuu kommunisteja juonimassa valtiovaltaa vastaan. Vilja-täti tulee paljastaneeksi, että öisillä retkillä liikkuu kuitenkin Karoliina eli Liina, Vilja-tädin lapsuudenystävä. Kun poliisi alkaa penkoa tätä asiaa, paljastuu, että kylällä on vuosien mittaan tehty koko joukko laittomia abortteja, joissa epävirallisena kätilönä on häärinyt juuri Liina.

Päivänvaloon putkahtanutta salaisuutta edelleen selvitettäessä paljastuu myös, että kovin moni kyläläinen on jotenkin ollut edesauttamassa näissä toimituksissa tai vähintään tiennyt niistä. Samalla avautuu toinenkin tutkintalinja, kun aletaan setviä, onko viisitoistavuotias kunnanelätiksi päätynyt Inkeri joutunut sijoituskodissaan isännän väkisinmakaamaksi. Kun asiaa raaputetaan, alkaa paljastua muitakin uhreja. Mutta ovatko heidän kertomuksensa todenperäisiä?

Paikallista poliisia avustamaan ja kuulusteluja pitämään tulee nuori lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta. Toinen romaanin kertojanäänistä onkin juuri Iivonen, joka vuosikymmeniä myöhemmin ikään kuin vastaa kuulustelijan kysymyksiin tapahtumien kulusta. Poliisina Iivonen edustaa hyvin mustavalkoista ajattelua ja suoraviivaista toimintaa. Laittomuuksia tehneet ovat syyllistyneet rikoksiin, heidät pitää paljastaa, heidän tekonsa tutkia ja sitten heidät pitää tuomita voimassa olevan lain mukaan.

Osoittautuu kuitenkin, että rikosvyyhti on niin monihaarainen, ollut niin pitkäkestoinen ja niin monia ihmisiä eri tavoin ja syvästi koskettava, että se haastaa rankasti Iivosenkin suoraviivaisen oikeuskäsityksen. Mies joutuu lopulta viettämään Tarvajoella paljon enemmän aikaa kuin osasi pelätä, ja sillä on arvaamattomat seurauksensa. Kylmä objektiivinen suhtautuminen asioihin ei olekaan niin helppoa, kun osalliset alkavat tuntua tuttavilta. Tosin tämän tunnustaminen edes itselleen tuntuu olevan Iivoselle vähintäänkin vaikeaa.

Toinen romaanin kertojanääni on pitkään ulkopuoliselta vaikuttava hän-kertoja, mutta vähitellen lukija saa riittävän paljon vihjeitä päätelläkseen, kenen äänellä tarina varsinaisesti kerrotaan. Kirjailija siis heittää lukijalle haasteen, eräänlaisen arvoituksen ratkaistavaksi tälläkin tasolla. Silti lukeminen ei tunnu vaikealta tai ratkaisut jotenkin tekemällä tehdyiltä.

Koko kevään ja alkukesän jatkuvat kuulustelut piinaavat kyläläisiä. Keskinäiset välit alkavat kiristyä, kun poliisi kutsuu yhä uusia ihmisiä kuulusteltaviksi. Alkaa ilmetä kyräilyä, syyttelyä ja häpeilyä. Paljastuminen on joillekin osallisille myös helpotus. Teko on tehty pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole pystynyt näkemään, mutta silti ihmiset katuvat ja ovat synnintunnossa. Vain harvat pystyvät kulkemaan kylillä pystypäin salaisuuksien paljastuttua. Moni syyttää tapahtuneesta Vilja-tätiä, joka on mennyt höperehtimään asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Monet aborteista on tehty nuorille naimattomille naisille, joista ainakin osa on pakotettu sukupuoliyhteyteen. Ajan moraalin mukaan häpeä aviottomasta lapsesta on naisen ja syntyvän äpärälapsen niskoilla. Tämä saa nykyajan lukijan kiristelemään hampaitaan, koska asetelma on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Piikatyttöjään maanneet isännät puolustelevat tekojaan sillä, että himokkaat tytöt ovat viekoitelleet heidät persettään keikuttamalla. Raiskauksista raskaaksi tulleet tytöt, usein käytännössä täysin asioista tietämättömät lapset, joutuivat jättämään palveluspaikkansa, jos asia tuli ilmi. Usein seuraava etappi oli kunnan köyhäintalo.

Yhtä epätoivoisia olivat naimisissa olevat naiset, joiden perheillä ei ollut toimeentulon mahdollisuuksia. Kun mökissä on jo yhdeksän nälkää näkevää lasta, on kymmenennen synnyttäminen mahdoton ajatus. Raastavan surkuhupaisa on kohtaus, jossa rutiköyhän suurperheen äiti tekee itselleen lähes mahdottoman hävettävältä tuntuvan matkan apteekkiin ostaakseen ehkäisyvälineitä. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, ettei niiden hankkiminen tule kysymykseenkään. Mikä siis eteen, kun seinä on vastassa joka puolella?

Lähestyvät käräjät ja heinäkuinen tuomiopäivä tuntuvat luovan synkän varjon kaikkien kyläläisten ylle. Ilmapiiri on jännittynyt, uhkaava ja pelokas. Se vaikuttaa lopulta myös omiin maailmoihinsa sulkeutuvaan Vilja-tätiin. Jokin alkaa liikahdella hänen mielensä perukoilla ja pelottavasti puskea pintaan.

Käräjien valmistelun rinnalla avataan Viljan tarinaa pala palalta. Lukija aavistaa varhaisessa vaiheessa, mikä on Viljan mielen järkyttänyt, mutta tarinan verkkainen purkaminen edeten kohti pimeää ydintä on piinaavaa. Lukijaa vaivaa yhä enemmän myös epävarmuus siitä, saadaanko käräjillä lopulta oikeat rikolliset edesvastuuseen vai ei.

Kuten sanottu, Käräjissä valtavasti aineksia analysoitavaksi. Tuomo Parikka on nostanut kanteen kansakoulun vinttikamarin ikkunan, jonka ruudun äärellä Vilja-täti uskollisesti valvoo kylän ja koulun elämää. Lasi eristää hänet muusta yhteisöstä, mutta hän on myös itse näkyvillä. Kyläläiset näkevät Vilja-tädin ikkunassaan. Näkyvillä olo, näkeminen ja silti piilotetut salaisuudet poimuttuvat romaanin tarinaan.

Vilja-täti ei poistu koulun tontilta, mutta yllättävän monet hakeutuvat hänen seuraansa ja avautuvat itsekseen höpisevälle naiselle omista murheistaan.

Myös kannessa näkyvillä appelsiineilla on osuutensa tarinassa, ja ne on nostettu lukujen nimiinkin. Kolmanneksi motiiviksi nostaisin Tarvajoen kunnan kylien läpi virtaavan joen, joka liittyy lopulta moniin keskeisiin tapahtumiin eri tavoin.

Äärimmäisen harvoin luen enää samoja teoksia uudestaan, mutta Käräjät voisin lukea, ja ehkä todella kannattaisikin, koska toisella lukukerralla voisi rauhassa tarkastella erilaisia kerrontaan ja kieleen liittyviä ratkaisuja. Ensimmäisellä lukukerralla pinnalla oli itselläni ehkä liikaakin halu ratkaista arvoitus ja nähdä, mihin kaikki lopulta päättyy. Eteenpäin kiirehtivä lukutapa ei tee täyttä oikeutta teokselle.

Haastatteluissa Nummi on kertonut työstäneensä Käräjiä kahdeksan vuotta. Taustatyö on tehty huolella, mistä kertoo omaa kieltään teoksen lopusta löytyvä luettelo teoksen synnyn kannalta tärkeistä julkaisuista. Hieman kirjailija raottaa teoksen syntyä myös jälkisanoissaan. Kiitän myös teoksen alusta löytyvästä henkilöluettelosta, joka auttaa lukijaa suunnistamaan Luomanpaikan kylässä ja Tarvajoen kirkonkylän raitilla.

Markus Nummi: Käräjät
Otava 2024. 575 s.

Arvostelukappale.

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.

Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.

Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.

Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.

Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.

Lainattu kirjastosta.