Thua Aalto: Augustan tehtävä

 

Turkulainen Augusta Heurlin (1826–1888) perusti keisarin luvalla vuonna 1861 Heurlinska skolanin eli Heurlinin koulun ja toimi koulun johtajattarena kuolemaansa saakka. Maineikas Heurlinin koulu jatkaa tavallaan edelleen toimintaansa, sillä se liitettiin erilaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1971 osaksi Katedralskolan i Åbo -lukiota.

Augustan tehtävä aloittaa Heurlinin koulu -nimisen historiallisten romaanien sarjan ja on samalla sanataideohjaaja ja Turku-opas Thua Aallon esikoisromaani. Idea biofiktiivisestä romaanisarjasta, joka kertoo turkulaisesta vuosina 1891–1955 upeassa Trappin talossa Aurajoen rannalla sijainneesta tyttökoulusta, on oivallinen. Naispäähenkilö, tyttöjen ja naisten koulutuksen historia ja 1800-luvun Turku ovat mitä parhaimpia historiallisen romaanisarjan rakennusaineksia, kuin juuri minun valitsemiani.

Siksi on todella harmi ja sääli, että Augustan tehtävä -romaaniin lataamani odotukset eivät täysin täyttyneet.

Tiedän kirjailijoiden inhoavan sitä, että lukijat kertovat, miten teos olisi heidän mielestään pitänyt kirjoittaa. Yritän pitää tämän mielessäni, mutta melko runsaasti historiallisia romaaneja lukeneena en voinut välttyä tietyiltä vertailuilta. Mieleen nousi muutamakin keino, joiden avulla teos olisi ollut toimivampi eli enemmän minun makuuni sopiva.

Romaanin lukijalle osoitetuissa jälkisanoissa kirjailija toteaa Augusta Heurlinista kertovan romaanin olevan ’todellisista henkilöistä ja tapahtumista kertova kuvitteellinen tarina’, jonka tärkeimpiä lähteitä ovat olleet Augusta Heurlinin päiväkirjat ja kirjeet, joita säilytetään Åbo Akademin arkistossa.

Kenties tämä aineisto on vaikuttanut romaanin rakenteeseenkin, sillä se kertoo minämuodossa Augustan elämästä alkaen vuodesta 1840 vuoteen 1861 asti. Alussa vielä Augusta muistelee isänsä kuolemasta kertoessaan myös varhaisempaa lapsuuttaan. Tarinan kehyskertomuksena ilmeisesti elämänsä ehtoota elävä Augusta kirjoittaa kirjeen salaperäiselle elämänsä rakkaudelle R:lle:

”Nyt lehteilen vihkojani ja kirjoitan tämän kirjeen sinulle, jotta ymmärtäisit, miksi valitsin niin kuin valitsin. Tunnen pakottavaa tarvetta sanoa sanottavani. Aloitan alusta ja kerron kaiken, koko elämän. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän mieleeni tulvii.”

Ja sitten Augusta ryhtyy toimeen aloittaen siis vuodesta 1840, jolloin kuusilapsisen perheen isä, virka- ja liikemies Sven Niklas Heurlin menehtyi ja äiti Maria Heurlin jäi leskeksi. 14-vuotias Augusta on nuorin tytöistä, ja hänellä on kaksi pikkuveljeä. Isä on kannustanut selvästi maailmaan uteliaasti suhtautuvaa lukuhaluista tytärtään valitsemaan oman tiensä, mitä se sitten tarkoittikin. Äiti sen sijaan pitää kaikki tyttärensä tiukasti vanhakantaisessa otteessaan. Naisen on syytä solmia edullinen avioliitto. Muu ei tule kyseeseenkään.

Perheen tyttöjä varten on taloon palkattu kotiopettajatar, mutta pojat koulutetaan yliopistoa myöden. Heidän on seurattava virkamiesuralla isänsä jalanjäljissä. Augusta ei piittaa avioliittoajatuksesta ainakaan sen jälkeen, kun hän eräissä tanssiaisissa ohimennen tapaa mystisen R:n, johon hän oikopäätä rakastuu teoksen prologin perusteella loppuiäkseen. Harmillisesti R. on naimisissa, mutta Augusta ja R. aloittavat silti vuosia kestävän kirjeenvaihdon.

Vuodet kuluvat. Perhe kohtaa vastoinkäymisiä ja ankaria menetyksiä, ja Augusta pysyy vanhemman sisarensa tavoin naimattomana. Häntä kiinnostavat kirjat, lukeminen ja opiskelu, mutta mahdollisuudet ovat varsin kapeat. Naisten on sopivaa lukea korkeintaan runoja.

Augustalla on ajoittain kova halu olla hyödyksi ja tehdä jotain hyödyllistä. Säätyläisnaisilta se on kuitenkin kiellettyä. Olisi parasta keskittyä kirjontaan ja korkeintaan franskan opiskeluun. Jostain hän saa ajatuksen, että hän haluaa perustaa koulun tytöille. Äidin elinaikana asiaa ei kuitenkaan pysty käytännössä edistämään mitenkään, joten vuosi toisensa jälkeen lipuu sormien välistä Augustan haikaillessa milloin saavuttamatonta R:ää, milloin perustamatonta kouluaan. 

Kummassakaan jokseenkin heppoiselta vaikuttavassa (siis lukijan mielestä niistä saamiensa tietojen ja perustelujen pohjalta) unelmassa ei ole aineksia romaanin jännitteeksi. Ja juuri tämä eli jännitteettömyys lienee teoksen keskeinen ominaisuus, eli draaman kaari on sarjan aloitusosassa vielä kovin heikosti hahmottuva. 

Ja jokaisen vuoden tapahtumattomuuden kirjailija on siis halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Kun kirjan puolivälissä tajusin, että neljänsadan sivun jälkeenkään ei Heurlinin koulua saada perustettua, aloin vaipua epätoivoon. Onneksi Augusta sentään matkustaa lopulta Pietarsaareen opiskelemaan tyttökoulunpitoa Laurénin kouluun, eli lopultakin aletaan päästä edes vähän asiaan!

Aallolla on sujuva kynä, eli kielen puolesta Augustan tehtävä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Sekaan on ripoteltu osuvia vanhahtavia sanoja ja ilmauksia, jotka elävöittävät tekstiä. Myös ajankuva on huolella rakennettu, ja kirjan lopusta löytyvä mittava tausta-aineistoluettelo todistaa, että faktat ovat kunnossa. Mutta kuten sanottua, valittu rakenne on puuduttava, varsinkin kun kokonainen paksu romaani vain pohjustaa itse aihetta, jonka pariin päästään vasta tulevassa sarjan osassa.

Neljänsadan sivun mittaisen lukumatkan jälkeen toivoisi voivansa sanoa, että on perinpohjaisesti tutustunut päähenkilöön ja ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan. Sekään ei oikein minulta sujunut. Augusta tuntuu kovin häilyvältä ja ailahtelevalta luonteelta. Päähänpinttymä koulun perustamisesta vaikuttaa, kuten sanottu, olevan melko heppoisella pohjalla, eikä varsinaisiin käytännön ongelmien pohdintaan saati niiden ratkaisemiseen asti kirjassa päästä.

Tuntuu, kuin Augusta aina välillä muistaisi, että hän turhautuu toimettomana ja hyödyttömänä ikäneitona, mutta sitten asia taas hautautuu pitkäksi aikaa erilaisten arkisten puuhien ja ajanvietteiden alle. Palava kutsumus kasvatus- ja opetustyöhön ei oikein Augustasta välity. Ehkä se seuraavassa romaanissa roihahtaa jo kunnon liekkiin?

Thua Aalto: Augustan tehtävä
Heurlinin koulu 1.
Bazar 2026. 414 s.

Arvostelukappale.

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella

 

Kirjaskene tuntuu suorastaan tulvivan feelgoodia eli suomeksi hyvän mielen kirjallisuutta. Ilahduttavasti kotimaiset tekijät ovat ottaneet genren haltuun, ja uutta luettavaa ilmestyy tiheään tahtiin.

Kustantamo Bazarilla on käytössään oma #hyvänmielenkirjat-tunniste, jonka alla on ilmestynyt myös kevään uutuus Kangaskauppa joen varrella. Teoksen tekijät Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen ovat sisaruksia.

Toivonen on aiemmin kirjoittanut esiteini-ikäisille sopivan (ikäsuositus 12+) vahvasti skandimytologiaan pohjaavan fantasiatrilogian Matka Asgårdiin (Fimbul-talvi, Mimirin lähde, Ginnungagabin riimut), jossa seurataan tallipoika Mavilin hurjia seikkailuja.

Sisarusten yhdessä kirjoittama suosittu lastenkirjasarja Listamestari on tähän mennessä kasvanut neliosaiseksi.

Kangaskauppa joen varrella on Kristofferssonin ja Toivosen ensimmäinen aikuisille tarkoitettu romaani. Haastatteluissa sisarukset ovat kertoneet, että romaanissa kuvatun Turun Aurajoen rantakadulle sijoitetun kivijalkakangaskaupan esikuvana on toiminut heidän vanhempiensa omistama kauppa, joka aikanaan sijaitsi Salossa Horninkadulla torin laidalla. Tilkkula-nimisen kangaskaupan minäkin muistan vielä 1980-luvun alusta, jolloin Salossa oli muutama muukin vastaavanlainen liike.

Romaanin nimi ja kansi antavat siis hyvinkin odottaa totutun tyylistä hyvän mielen tarinaa, jossa sankaritar tekee rajun elämänmuutoksen ja perustaa tai pelastaa pienimuotoisen yrityksen, jossa pääsee toteuttamaan omaa luovuuttaan ja käyttämään kädentaitojaan.

Sisältö ei kuitenkaan tällä kertaa ihan vastaa odotuksia. Alkuasetelmat ovat kyllä perinteiset. Keski-ikää lähestyvä eronnut ekonomi Saimi saa syyttään potkut Turun kaupunginteatterin viestintäpäällikön tehtävästä. Tilille tupsahtaa kuuden kuukauden palkka, mutta uutta työtä ja suuntaa olisi ryhdyttävä pikaisesti etsiskelemään.

Sattumalta Saimi päätyy rantakadun Tilkku & Tikki -kangaskauppaan ja juttusille sen ikääntyvän omistaja Lucian kanssa. Kauppa herättää henkiin Saimin unohtuneet lapsuusmuistot perheen Turun-ajoilta, ja käy ilmi, että Lucia on itse asiassa hänen kummitätinsä. Miksi yhteys on aikanaan katkennut perheiden välillä?

Lucia ja Tilkku & Tikki ovat pahassa pulassa, sillä liike on kannattamaton ja pahaksi onneksi ystävällinen vuokraisäntä on menehtynyt. Nyt Turun elinvoimajohtajana toimiva uusi vuokraisäntä haluaa Tilkun & Tikin mahdollisimman nopeasti pois uusien tuulien tieltä. Saimi teroittaa oitis sapelinsa ja käy taistoon kummitätinsä ja tämän pikku yrityksen pelastamiseksi.

Tähän saakka kuvio siis tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen hyvän mielen romaaniksi. Mutta Kristoffersson ja Toivonen eivät lähde fiilistelemään kädentaitojen ja perinteisen kivijalkakaupan joenrantaidyllillä, vaikka kaupan kellarissa pieni käsityöryhmä kokoontuukin ja jopa Saimi ryhtyy innoissaan ompelemaan itselleen vaatetta.

Sen sijaan kirjailijat marssittavat näyttämölle yhä uusia henkilöitä ja juonikuvioita. Selvitellään kadonneen testamentin arvoitusta, sekaannutaan pikamuotibisnekseen ja suomalaiseen megayritykseen, remontoidaan jokilaivaravintolaa, ratkotaan sukuhistorian salaisuuksia ja Saimin värikkään perheen kimurantteja ihmissuhteita. Kaiken lomassa Saimin sydämenasiatkin vaativat osansa.

Hyvän mielen romaaneiden yleisestä linjasta poiketen Kangaskauppa joen varrella -romaanissa on siis hyvinkin runsaasti erilaisia juonikuvioita ja jännitteitä. Se koituu lopulta koko teoksen ongelmaksi. Jännitteitä on niin paljon, että kokonaisuus leviää ja menettää jännitteensä. Koska realismillekin viitataan iloisesti kintaalla, osa ratkaisuista livahtaa fantasian puolella. Onpa mukana jopa meedio! Vähemmilläkin aineksilla olisi selvitty.

Ylenpalttisen runsauden ja nopeiden juonenkäänteiden takia keskiössä oleva Saimi jää jotenkin etäiseksi, enkä päässyt hänen ajatuksenjuoksustaan ihan perille. Kaikkia Saimin valintoja en myöskään pystynyt kakistelematta nielemään. Loppuratkaisuista (niitäkin on useita eri juonihaarojen takia) osa on kuitenkin raikkaita ja ainakin vähemmän ennalta arvattavia.

Kristoffersson ja Toivonen julkaisevat seuraavan yhteisen romaaninsa jo tulevana syksynä. Nämä sanat ovat vain sinulle on ”kahden aikatason romaani tämän päivän kustannusmaailmasta ja rakkauden sitkeästä liekistä toisen maailmansodan kylmimmissä varjoissa”. Esittelytekstin perusteella luvassa on jälleen kosolti aineksia sisältävä teos. Historiallisen aikatasonsa takia se vaikuttaa kiinnostavalta, eikä kustantamomaailmakaan yhtään haittaa!

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella
Bazar 2025. 415 s.
Äänikirjan lukija Anni-Maija Koskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Max Manner: Harha

 

Loppuvuoden projektini lukea kaikki kuusi Vuoden johtolanka-2025 -ehdokasta päättyy sopivasti juuri uudenvuodenaattona ja vielä lisäksi itselleni melkoisen positiiviseen yllätykseen.

Viimeiseksi luettavaksi tai oikeammin kuunneltavaksi jäi Max Mannerin Hirvikallio-sarjan seitsemäs osa Harha. Olen viimeksi lukenut Mannerin dekkareita oman Johtolanka-raatijäsenyyteni aikaan, jolloin ilmestyivät hänen Stein Storesen -sarjansa viimeiset osat Jääkyynel (CrimeTime, 2015) ja Osiris (CrimeTime, 2016). En ole silloin yrityksistäni huolimatta päässyt Mannerin dekkari- ja trillerikerronnan imuun, ja sittemmin hänen teoksensa ovat jääneet lukematta.

Latvasta puuhun mennään siis tälläkin kertaa, koska Harhassa ensi kertaa tapaamani rikosylikomisario Harri Hirvikallio on melkoisissa lopunajan tunnelmissa. Ilmeisesti Mannerilla on jonkinlainen mieltymys tällaisiin jokseenkin traagisiin päähenkilöihin, sillä myös Storesen kamppaili demoniensa kanssa sarjan viimeisissä osissa.

Sarjan osien lyhyissä esittelyissä kerrotaan ja Harhassakin mainitaan, että turkulaispoliisin vaimo on menehtynyt jo aloitusosassa Loiset (Arktinen banaani, 2017). Jossakin välissä myös Hirvikallion tytär on päätynyt vankilaan. Ilmeisesti edellisessä osassa Hermopeli (Bazar, 2024) on jälleen kerran poliisin omakin henki ollut hiuskarvan varassa, sillä Harhan alussa hän on vihdoin palaamassa takaisin töihin pitkältä sairauslomalta.

Tosin Hirvikallio tuntee itsensä kaikkea muuta kuin työkuntoiseksi ja on vakaasti päättänyt ensi töikseen irtisanoutua virastaan. Se osoittautuu kuitenkin hankalaksi, sillä työpaikalle palattuaan Hirvikallio toteaa olevansa ryhmänsä ainoa jäljellä oleva työntekijä. Tärkeä työtoveri on menehtynyt, ja toiset kaksi ovat siirtyneet turvallisuusalan yrittäjiksi. Vain haamut ovat jäljellä Hirvikallion ohella. Lisäksi esihenkilökin, jolle irtisanoutuminen pitäisi ilmoittaa, on työmatkalla.

Lukija vakuuttuu aika nopeasti Hirvikallion työkyvyttömyydestä, sillä miehellä on todella pahoja mielenterveysongelmia. Ilmeisesti fyysinen haava on kyllä arpeutunut hyvin, mutta psyykkistä puolta ei ole hoidettu lainkaan. Niinpä mies vahingoittaa itseään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ahdistustaan tai muuten pahaa oloaan helpottaakseen.

Mutta työstä irtautuminen ei ihan mene, kuten Hirvikallio on suunnitellut. Ilmeisesti on niin, että kun poliisitalolle nenänsä työntää, ilmiintyy jostakin välittömästi työkeikka. Niin käy ainakin Hirvikalliolle. Hänet hälytetään turkulaisen pariskunnan kotiin, jossa vaimo on löytänyt miehensä kuolleena vuoteesta. Asian tekee hieman omituiseksi, että vaimo on palannut jo illalla työvuoroltaan Ruotsin-laivalta, mutta huomannut vasta aamulla, että mies ei olekaan murjottanut sängyssään vaan on kuollut.

Enemmän kiinnostavaksi tapaus muuttuu, kun käy ilmi, että vainaja on järjestyspoliisin konstaapeli ja että tämän kuolemaan liittyy hyvin todennäköisesti joko tapaturma tai väkivalta. Hirvikallio saa esihenkilöltään vähän poikkeuksellisesti suhteellisen vapaat kädet selvittää tapausta luovuutensa avulla ja parhaan kykynsä mukaan.

Selvitettävää riittääkin. Hirvikallio löytää kuolleen poliisin nimen mapista, johon hänen vanha ryhmänsä on koonnut tietoja omituisista jutuista, joita pidetään todennäköisesti asiakkaiden mielikuvituksen tuotteena. Kyseisen jutun kaivelu johdattaa Hirvikallion yllättäen kuitenkin ihan oikean tapauksen jäljille. Mutta miten se liittyy poliisimiehen kuolemaan?

Samaan aikaan Hirvikallio saa vihjeen Puolalanmäellä sijaitsevasta tappeluklubista, jossa voi anonyymisti käydä nyrkkeilemässä. Esihenkilöt eivät kuitenkaan varsinaisesti innostu vihjeestä, koska klubin olemassaolosta on kulkenut kaupungilla huhuja jo vuosia, mutta mitään todisteita ei ole löytynyt. Mutta selittäisikö se kuitenkin mystisen kuolemantapauksen?

Vaikka Hirvikallio on pahasti traumatisoitunut ja monella tapaa huonossa hapessa, ei hänestä oikein voi olla pitämättä. Lukija ei ole ainoa, joka on Hirvikallion puolella. Entiset alaiset esimerkiksi haluaisivat kyllä auttaa miestä mäessä, jos se suinkin olisi mahdollista. Hirvikallio ei todellakaan ole mikään supersankari, kuten joku kirjan henkilöistäkin toteaa, ja juuri se tekee hänestä hyvän dekkarisankarin.

Manner kuvaa poliisityötä sopivan realistisesti, mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaisesti. Myös Turun kuvaus on onnistunutta. Kaupunki hengittää dekkarin taustalla aidosti ja vapaasti, eikä missään vaiheessa tule tunnetta turistiopastuksesta tai muusta päälleliimaamisesta.

Jännitysromaanissa on tietysti olennaisen tärkeää saada juoni toimimaan. Harhassa juoni toimii jopa erinomaisesti. Salainen ja erittäin laiton tappeluklubi Turun sydämessä tuntuu ehkä hurjalta idealta, mutta jotenkin siihen on lopulta helppo uskoa. Valitettavan uskottavaa on sekin, että jos kaupungissa pyöritetään kyseisen kaltaista bisnestä, myös poliisissa on joku tai joitakin, jotka liittyvät tavalla tai toisella asiaan. Myös Suomessa. Hirvikalliokin joutuu tosissaan miettimään, kehen voi luottaa. Harhan juonessa on lisäksi useita sivupolkuja, jotka lopulta oppikirjamaisesti kietoutuvat kaikki pääjuoneen. Lukija myös yllätetään vielä lopussa, mistä lisäpisteitä.

Ihan vihoviimeisessä epilogimaisessa luvussa olin tunnistavinani jonkinlaisia Harry Hole - ja Oxen-viboja.

Johtolanka-raati perusteli Harhan ehdokkuutta:

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

Max Manner: Harha
Bazar 2024.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
 

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hirvikallio-sarja:

Loiset (Arktinen banaani, 2017)
Matador (Bazar, 2019)
Kipuraja (Bazar, 2020)
Aavesärky (Bazar, 2021)

Turvasana (Bazar, 2022)
Hermopeli (Bazar, 2023)
Harha (Bazar, 2024)

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla 2)

 

Joona Keskitalon uuden Takamailla -sarjan aloitusosa Saari, joka repesi oli suorastaan riemastuttava lukukokemus. Myönnän, että ainakin yhden kymmenyksen lukukokemustani kohotti omintakeisen jännitysromaanin ilmeisen esikuvan tai vähintäänkin innoittajan tunnistaminen. Kysehän on tietenkin Fargo-tv-sarjan suomalaistetusta versiosta! Eikä siis mitenkään latteasta matkimisesta vaan oikeasti omaperäisestä tyylistä, joka tekee kivasti kunniaa esikuvalleen tai ainakin vinkkaa silmää sille, joka yhteyden tunnistaa.

Esikuvan ideaa noudattaa sekin, että Takamailla-sarjan osat ovat täysin itsenäisiä. Edes yhdistävää päähenkilöä tai miljöötä ei ole. On vain samatapainen nyrjähtänyt yleistunnelma. Lukija voi olla varma oikeastaan vain siitä, että tarina lähtee jossakin kohtaa lipeämään melkoiseen absurdiin menoon, joka kuitenkin tuntuu kummallisen normaalilta teoksen sisäisessä maailmassa.

Sarjaa julkaistaan nopealla tahdilla, sillä Saari, joka repesi ilmestyi helmikuussa, kakkososa Suo, joka upposi marraskuussa ja Tunturi, joka ulvoi on tulossa ensi vuoden kesäkuussa.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varteen Revonlahdelle. Tunnustan, että minun piti nettikartasta kurkata, onko kyseinen paikka oikeasti olemassa. Onhan se. Kartan mukaan paikkakunta sijaitsee Raahesta suurin piirtein koilliseen. Eurooppatie E8 kulkee keskustaajaman läpi.

Lukuohjeeksi romaanin alkulehdellä todetaan:

”Tämä on tarina kahdesta huoltoasemasta ja kuudesta ruumiista Pohjois-Pohjanmaata halkovan pikitien varrella.”

Aika hyvin tiivistetty.

Lehtosen perhe on pitänyt pitkään SEO-huoltoasemaa kasitien kupeessa. Yrityksen asema on ollut vakaa, sillä se on myös seudun ainoa huoltoasema. Lehtosten naapurit Kasket kuitenkin havittelevat itselleen myös lupaa avata huoltoasema kasitien varteen.

Asetelma on monin tavoin tulenarka. Tietenkään Lehtoset eivät kaipaa ylipäätään kilpailevaa yritystä apajilleen, mutta erityisen pahaksi kiivasluonteinen Matti Lehtonen kokee tilanteen, koska hänen vaimonsa on aikanaan jättänyt hänet ja häipynyt naapuri Tarja Kasken aviomiehen matkaan. Lehtoset ja Kasket ovat lähinaapurit mutta katkerat periviholliset.

1980-luvun alussa Matti Lehtonen onnistuu suhteillaan vaikuttamaan siihen, että kunta hylkää Kaskien huoltamolle hakeman luvan. Tämä ei tietenkään naapurisuhteita mitenkään lämmitä.

Lehtosen 17-vuotias Maria-tytär on koko elämänsä elänyt huoltoasemayrittäjäperheessä ja tuntee nuoresta iästään huolimatta alan hyvin, onhan hän työskennellyt perheyrityksessä koko teini-ikänsä. Mikäli Mariasta on kiinni, asiaan on tuleva muutos ihan pian. Heti kun vain suinkin voi, tyttö aikoo karistaa Suomen, Revonlahden, perheiden välisen ikuisen sodan ja ennen kaikkea huoltoasemat kannoiltaan ja muuttaa Los Angelesiin.

Marian suunnitelmat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen samana päivänä, kun isä saa tiedon Kaskien huoltoasemaluvan epäämisestä. Isän ja Marian näkemykset tytön vapaa-ajanvietosta ajautuvat avoimeen riitaan, ja Maria lähtee kotoa aikomuksenaan juhlia tyttökaverinsa kanssa vähän railakkaammin. Ystävää ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Sen sijaan kylätietä tulee Teemu Kaski, vain vähän Mariaa vanhempi naapurinpoika, ja Maria kipuaa Teemun auton etupenkille.

Seuraavana aamuna Maria herää perheen huoltoaseman keinonahkasohvalta kauheassa krapulassa ja yltä päältä veressä. Pihalla puutarhatuolissa retkottaa isä Matti hengettömänä verilammikossa. Häntä on puukotettu lukuisia kertoja eri puolille vartaloa. Mitä on tapahtunut? Sitä Maria ei kuollakseenkaan voi muistaa.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, keskellä 1990-luvun laman synkimpiä aikoja, Maria vapautuu vankilasta ja palaa Revonlahdelle. Isän veli Jussi on hoitanut perheyritystä ronskein ottein ja laajentanut rohkeasti perustamalla kolme uutta huoltoasemaa eri puolille maakuntaa. Jussi on luvannut maksaa Marialle hyvitystä isän perinnöstä, joka on häneltä evätty rikoksen takia. Ajat ovat kuitenkin huonot, eikä setä ole sen paremmin maksukykyinen kuin -haluinenkaan. Maria huomaa olevansa jumissa kotipitäjässään ja lapsuudenkodissaan. Unelma Amerikkaan muutosta lykkääntyy jälleen. Ja sitten tulee uusi ruumis.

Suo, joka upposi on minusta tunnelmaltaan pari astetta sarjan aloitusosaa tummempi. Huumori näissä teoksissa on pikimustaa ja perustuu ainakin osittain henkilöiden tekemiin yllättäviin ratkaisuihin ongelmatilanteissa. Realistista poliisidekkaria odottava varmasti pettyy, koska näkökulma tapahtumien pyörteeseen temmatuissa ihmisissä, jotka siis yrittävät ratkoa yhä pahemmiksi käyviä ongelmiaan luovilla ratkaisuillaan.

Mukana on aavistuksenomainen maaginen häivähdys, mutta keskeistä on kysymys, mihin lukija voi lopulta uskoa. Keskitalo on rakentanut tähän trilleriin oivallisen juoniverkon, jonka lankoihin lukija tarttuu milloin mistäkin raajastaan.

Tapahtumat siis sijoittuvat sekä 1980-luvun alkuun että 1990-luvun alun lama-aikaan. Tämä tuo mukanaan mukavaa nostalgiaa, koska älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta ei vielä osattu edes haaveilla. Lamaan ja sen myötä tulleeseen työttömyysaaltoon Mariakin törmää vapauduttuaan karulla tavalla. Työnvälitystoimistosta on tullut työvoimatoimisto, josta on turha yrittää töitä kysellä. Tarjolla on vain työttömyyskorvausta.

Tykkään Takamailla-sarjan nyrjähtäneestä meiningistä kovasti! Seuraavaa osaa siis vain odottelemaan.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi
Bazar 2024. 320 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset

 

Kanaalisaariin kuuluva Guernseyn saari taitaa olla meillä tunnettu lähinnä Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin vuonna 2008 ilmestyneestä menestysromaanista Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava, 2010) ja sen pohjalta tehdystä romanttisesta samannimisestä elokuvasta (ensi-ilta v. 2018). Olen elokuvan katsonut, mutta kirjaa en ole tainnut lukea.

Guernsey kuuluu siis maantieteellisesti Kanaalisaariin, jotka sijaitsevat vain noin 50 kilometrin päässä Ranskan Normandian rannikosta, mutta on hallinnollisesti osa brittiläistä imperiumia. Kanaalisaaret oli ainoa brittiläinen alue, jonka Saksa miehitti toisen maailmansodan aikana, ja miehitys kesti pitkään eli vuodesta 1940 aina vuoden 1945 toukokuuhun asti.

Guernsey on siis sekä maantieteellisesti ja maisemallisesti että historiansa puolesta erittäin kiinnostava pieni maailmankolkka tai Euroopan nurkkaus. Siksi kiinnostuin myös Lorna Cookin romaanista Ystävät, rakastavaiset, viholliset, vaikka sen rakenne onkin jo miltei kliseisen tavanomainen. Tapahtumia kuvataan kahdessa aikatasossa eli nykyajassa ja jossakin historian ajassa, ja jollakin tavalla tarinat sitten liittyvät yhteen, usein niin, että nykyajan tarinassa joku etsii totuutta menneisyyden tapahtumista.

En ole kovin tyytyväinen romaanin suomenkieliseen nimeenkään. Alkuperäisteoksen nimi on The Girl from the Island, mikä ei kovin sytyttävä ole sekään. Mutta kannatti tämä romaani kuitenkin ottaa luureihin mustikkametsäseuraksi. Viihdyin kirjan kahden tarinan parissa lopulta oikein hyvin, ja opin uuttakin toisen maailmansodan karmeista vaiheista.

Romaanin nykyajan taso sijoittuu vuoteen 2016. Päähenkilö Lucy palaa pitkän tauon jälkeen käymään kotisaarellaan siskonsa Claran ja tämän perheen luona, koska nykyään ulkomailla asuvan isän iäkäs serkku Dido on kuollut ja testamentannut komean mutta vähän ränsistymään päässeen sukutalonsa Deux Tourellesin Lucylle ja Claralle.

Sisarusten välit ovat jotenkin tulehtuneet. Yksinäisenä kuolleesta Didosta he eivät tiedä juuri mitään, vaikka ovat lapsena tämän talossa vierailleetkin. Talosta löytyvien pienten vihjeiden takia naisen elämäntarina alkaa kuitenkin kiehtoa Lucya, ja hän alkaa kysellä ja selvittää tämän vaiheita. Yllätys on, että Didolla on ollut myös sisko Persephone eli Persey. Mitä tälle on tapahtunut? Lucy huomaa, ettei tiedä juuri mitään sukunsa ja kotisaarensa vaiheista toisen maailmansodan melskeissä.

Toinen aikataso sijoittuu Deux Tourellesin toisen maailmansodan alkuvuosiin. Tapahtumat käynnistyvät päivästä, jona miehittäjät saapuvat saarelle ja Persephonen ja Didon äiti kuolee keuhkokuumeeseen. Wikipedian mukaan Guernseyn saaren asukkaat evakuoitiin Englantiin miehityksen alta, mutta se on siis mitä ilmeisimmin karkea yleistys. Deux Tourellesiin jäävät sisarukset sekä talon uskollinen taloudenhoitaja rouva Grant ja, kuten pian käy ilmi, myös tämän poika Jack, jonka britit ovat lähettäneet takaisin saarelle suorittamaan salaista tehtävää.

Päivä on siis kaoottinen perheen kannalta. Tyttäret jäävät orvoiksi, vähän päälle 20-vuotiaasta Perseysta tulee perheen pää ja saksalaiset tulevat saarelle. Kohtalolla on heidän varalleen vielä yksi yllätys sille päivälle. Taloon tuleva saksalaisupseeri on tytöille lapsuudesta tuttu Stefan. Jotain tapahtui nuorten kesken 1930-luvun alkupuolella, mutta yhteys Stefaniin on katkennut. Yhtäkkiä mies seisoo heidän keittiössään valloittaja-armeijan univormussa. Asetelma on absurdi.

Tälläkin kertaa pidin lopulta enemmän romaanin historiallisesta puoliskosta, joka on monin tavoin jännitteinen ja lopulta odotetun traaginenkin. Nykyajan tarinan käänteet ovat romanttisen viihteen vakiokamaa, vaikkakaan eivät onneksi ihan siirappisimmasta päästä sentään. Ymmärrän toki, että vastapainoksi sota-ajan kuvaukselle talovanhuksen ehostusprojekti ja Lucyn elämän tarkoituksen ja rakkauden etsintä tuovat sopivaa kontrastia. Kirjailija on vielä onnistunut luomaan lopusta toiveikkaankin sortumatta turhan sentimentaaliseksi.

Sota-ajan kuvaus perustuu pitkälti kirjailijan tekemään taustatyöhön, vaikka henkilöt ja heidän kohtalonsa ovatkin fiktiota. Guernseyn saaren asukkaiden vaiheet toisen maailmansodan aikana ovat olleet karuja.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset (The Girl from the Island)
Suom. Nina Mäki-Kihniä.
Bazar 2024. 464 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pirkko Soininen: Signe #naistenviikko2024

 

Muiden elämää tallentamalla tallensin itsenikin.
Sillä minä olen jokaisessa kuvassa.
Minä olin se, joka katsoi.

 

Valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) kertova romaani Signe on Pirkko Soinisen neljäs historiallisista suomalaisista merkittävistä naisista kertova biofiktio. Aiemmat teokset kertovat taidemaalari Ellen Thesleffistä (Ellen, WSOY 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, Bazar 2021) ja runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, Bazar 2023).

Signessä nimihenkilö elää viimeisiä sekavia päiviään jatkosodan aikana Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat Helsingistä oli evakuoitu suojaan neuvostoliittolaisten pommituksilta (evakuoidut eivät siis olleet mielenterveyspotilaita). Näin tapahtui oikeastikin.

Tiettävästi jopa sata Nikkilässä ollutta potilasta kuoli nälkään vuonna 1942 eli juuri Signe Branderin kuolinvuonna. Wikipedian artikkelin sanamuoto jättää auki syyn hätkähdyttäville nälkäkuolemille, jotka tuntuvat käsittämättömiltä. Sodan aikana elintarvikkeista oli kyllä kovaakin pulaa, mutta ei sentään tuollaista olisi pitänyt tapahtua. Signe Branderin kuolinsyy jää artikkelissa myös hämäräksi.

 

Helsinki oli pyörre, sekasortoinen, energinen, väkivahva.
Ensin olin tulla hulluksi, sitten hullaannuin.

 

Joka tapauksessa romaanin Signe häilyy epämääräisessä tilassa elämän ja kuoleman rajalla kärsien välillä kovista tuskista ja muistellen välillä unessa tai valveen välitilassa elämäänsä. Pimennysverhojen raosta pilkistävä valojuova vie hänet elämän parhaimpiin hetkiin, jolloin hän kulki valokuvaamassa rakasta Helsinkiään. Signe viihtyi hyvin kesäateljeekuvaajana Savonlinnassa parina vuonna, varsinkin, kun sai siellä ollessaan vapaata vaativasta äidistään, mutta Helsinki rakennuksineen ja ihmisineen oli hänelle kuitenkin suurin rakkaus.

 

Kuljin kamerani kanssa kaikkialla ja rakkauteni Helsinkiä kohtaan vain syveni.
Jos rakastettuni joskus olikin kohtuuton, likainen, meluinen ja haiseva,
se oli aina myös päinvastainen.
Ja sitä kaikkea opin rakastamaan.
Ja kaupunki: minusta tuntuu, että se rakasti takaisin.

 

Välähdykset eletystä elämästä vuorottelevat sairaiden ja kuolevien täyttämän juhlasalin tapahtumien kanssa, mikä luo tarinaan toimivan rytmityksen. Soininen on onnistunut murtautumaan biofiktion sudenkuopasta, jossa draaman kaari jää usein loppupäästään latteaksi. Sairaan, kuolemaa tekevän iäkkään naisen muistot eivät noudata orjallisesti kronologiaa, ja kuolemaa edeltävät vaikeat ajat sairasvuoteella korostuvat. Yksi viileäkätinen hoitaja tulee potilaalle tutuksi, muut ympärillä häärivät ihmiset ja toiset potilaat ovat kasvotonta massaa. Lopulta naisten väliltä paljastuu yllättävä yhteys.

 

Asettauduin milloin mihinkin piirtämään.
Tutustuin kaupunkiin, otin sen haltuuni, ihastuin ja antauduin.
Ja kaupunki vastasi, houkutteli minut tämän tästä pysähtymään,
katsomaan, kaivamaan kynän esille.
Kävimme vuoropuhelua: Helsinki ja minä.
Helsinki katsoi minua tuhansilla eri tavoilla, aamunvalossa,
illankajossa, päivän pystysuorassa valossa –
ja minä katsoin takaisin,
uutta kotikaupunkiani.

Pirkko Soininen on kertonut käyttäneensä lähteinä Signe Branderin valokuvia ja rakentaneensa fiktiivisen kertomuksensa niiden pohjalta. Monia tunnettuja valokuvia tarinasta tunnistaakin ja monet voisi kuvauksen perusteella löytää. Mutta on Soininen perehtynyt muutenkin moniin erilaisiin aineistoihin, muun muassa valokuvauksen historiaan, tekniikkaan ja filosofiaan. Käytetystä tausta-aineistosta on kirjan lopussa kattava luettelo.

Romaanin Signe pohdiskelee kuvaajan ja kuvattavan suhdetta, erilaisia tilanteita, joissa kuvaamisen kohteet ovat olleet joko otettuja tai vastentahtoisia, sekä muun muassa kuvaajan käyttämää valtaa. Monet ihmiset, joita Brander kuvasi ikuistaessaan katoavaa Helsinkiä, päätyivät kenties ainoan kerran negatiiville hänen kauttaan. Tilanne oli merkittävä sekä kuvaajalle että kuvattaville.

 

Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen
mutta jonka olen ymmärtänyt vähitellen.
Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvan kokoisen palan.
Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin.
Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.

 

Signe Brander ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen ammattivalokuvaaja, mutta hän on laajan Helsinki-aineistonsa takia varmasti aikakautensa tunnetuimpia. Vuosisadan alussa Helsinkiin perustettiin Muinaismuistolautakunta, joka palkkasi Branderin ikuistamaan katoavaa kaupunkia. Työ jatkui useita vuosia ja takasi niukan mutta kuitenkin jokseenkin vakaan tulonlähteen.

Soininen kertoo Signen suulla työn fyysisyydestä. Laitteet olivat raskastekoisia ja hankalia, joten maisema- ja miljöökuvaus oli yleensä fyysisesti voimakkaampien miesten työtä. Signe ei kuitenkaan antanut periksi. Kiperimmissä kohteissa piti tosin palkata apukäsiä. Ajan laitteilla ei myöskään otettu mitään nopeita tuokiokuvia, vaan jos kuviin halusi liikkeen tuntua ja ihmisiä, heidät piti pysäyttää ja asetella paikoilleen. Oli osattava tulla toimeen ihmisten kanssa, suostutella ja ohjata.

Signe Brander kuuluu siihen laajaan (nais)ammattilaisten joukkoon, jonka työtä ei juurikaan arvostettu heidän elinaikanaan mutta jotka ovat nousseet arvoonsa jälkikäteen. Nikkilän sairaalassa kuolemaa tekevä Brander on miltei unohtunut, tuntematon muiden tuntemattomien joukossa. Naisena hän sai kokea vähättelyä monessa muodossa.

Muinaismuistolautakunta kyllä palkkasi hänet suururakkaan, mutta palkkion korottaminen ei sitten vuosien varrella ottanut luonnistuakseen samaan tahtiin kuin miespuolisilla ammattilaisilla. Oma äiti olisi arvostanut piirustuksenopettajan ammattia, mutta valokuvaus ei oikein tuntunut säädylliseltä ansaintatavalta. Signe kuitenkin kulki valitsemaansa tietä, päättäväisenä ja itsepäisenäkin.

 

Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen... Siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.

 

Signe on mielenkiintoinen ja surumielisen kaunis romaani. Epookki on tehty huolella, joten lukija pääsee kelpo aikamatkalle menneeseen aikaan yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja ennen kaikkea kadonneeseen Helsinkiin. Soininen on myös runoilija, mikä mielestäni näkyy ja kuuluu hänen paikoin aforistisessa lauseessaan. Lukunautinnosta kertonee sekin, että aika monta sitaattia halusin poimia tähän juttuuni itselleni talteen. Vielä kosolti lisää olisi ollut tarjolla.

 

On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa.
Luulen, että niin on myös ihmiselämässä.
Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin.
Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla.

 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin Signe Branderin valokuvia. Kanteen on ikuistettu niistä pari, ja niistä taas ylempi ylösalaisin painettu on keskeinen romaanissa. Muut kuvat joutuu halutessaan etsiskelemään toisista lähteistä. Ymmärrän toki kuvien puuttumisen, onhan kuitenkin kyseessä fiktiivinen romaani, ei elämäkerta.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024. 224 s.

Arvostelukappale.

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi (Takamailla 1)

 

”Ihminen on erilainen eläin kuin muut, osa meistä syö lihaa ja osa lipittää vihersmoothieita. Jotkut ovat saalistajia ja toiset saaliita.”

 

Yhdysvaltalaiset Joel ja Ethan Coen eli Coenin veljekset ovat elokuvan moniammattilaisia, joiden kädenjälki on persoonallista. Wikipedian mukaan Coenin veljesten elokuville ovat tyypillisiä eksentriset hahmot ja monimutkaiset juonet. Vuonna 1996 ilmestynyttä elokuvaa Fargo luonnehditaan mustaksi draamakomediaksi. Se sijoittuu ainakin osittain Minnesotan takametsiin.

Vuonna 2014 alkoi Fargo-elokuvan ideaan perustuva samanniminen tv-sarja, johon on tähän mennessä tehty viisi tuotantokautta. Coenin veljekset toimivat sarjan tuottajina. Kaudet ovat itsenäisiä tarinoita ja ne sijoittuvat eri puolille Yhdysvaltoja takamaille, usein syrjäisiin pikkukaupunkeihin. Tarinat ovat piinaavan jännittäviä, tunnelma on painostava eikä yllättävää brutaalia väkivaltaa kaihdeta. Niitä katsoo sydän kurkussa ja kädet hioten, mutta itselleenkin yllätyksenä huomaa välillä myös huvittuvansa ja ällistyvänsä ovelista, paikoin täysin absurdeista juonenkäänteistä.

Joona Keskitalo on antanut uuden rikosromaanisarjansa nimeksi osuvasti Takamailla. Idea muistuttaa Fargo-tv-sarjaa, eli Takamailla-sarjan osat eivät esimerkiksi ole juonellista jatkumoa miljöön tai henkilöiden osalta. Aloitusosa Saari, joka repesi, sijoittuu Korppooseen ja Turun saaristoon, ja seuraava osa Suo, joka upposi, sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle. Kukaan ensimmäisen osan henkilöistä ei ole mukana toisessa osassa, joka ilmestyy tämän vuoden (2024) syksyllä.

Myös tyylillinen sukulaisuus Fargon ja Takamailla-sarjan välillä on ilmeinen. Tämä ei suinkaan ole moite tai vähättely, päinvastoin, nautin kovasti yhtäläisyyksien ja erojen pohdiskelusta Saari, joka repesi -romaanin parissa. Kyseessä on suomalaiseen maisemaan onnistuneesti istutettu musta draamakomedia. Ei ihan niin piinaava kuin Fargo, mutta riittävän arvoituksellinen ja absurdi. Huumori on pikimustaa, eikä yllättävää ja brutaalia väkivaltaa karteta, kun tapahtumat lähtevät eskaloitumaan.

Saaristossa ihmiset ovat tottuneet taistelemaan pysyäkseen hengissä ankarissa olosuhteissa, joten tarvittaessa valtakunnan lakeja ainakin taivutetaan. Virkavalta on kaukana eikä ymmärrä, millaista elämä takamailla on.

”Kaupungeissa ollaan ehkä pehmennytty, mutta saaristossa asuu vielä miehiä, jotka uskaltavat puolustaa maata jalkojensa alla.”

Eksentrisistä hahmoista ei Saari, joka repesi -romaanissa ole ainakaan pulaa! Sisäkannen liepeessä esitellään heistä lyhyesti kuusi, mutta koko joukko lisää tulee mukaan kuvioihin tarinan edetessä.

Tapahtumat käynnistyvät tai oikeammin niiden matkaan hypätään kohdasta, jossa Korppoon Verkanin vierassataman uusi omistaja Jennifer, oikealta nimeltään Jenni, hurauttaa yrityksensä pihaan. Paikkakuntalaisten ällistykseksi ja erään arvaamattoman tahon suureksi harmiksi paikan omistaja Jerker Krug on ehtinyt myydä sen juuri ennen kuolemaansa. Jerkerin ruumiin löytää sattumalta merestä ikuinen tunari Sigge, joka päätyy tekonsa ansiosta lehtien palstoille ja yllättäen myös sankarin rooliin. Merestä nostetun Jerkerin kaula on viilletty auki ja sormet katkottu. Onko mies iskeytynyt veneensä potkuriin? Onko kyse traagisesta onnettomuudesta vai julmasta taposta, kenties murhasta?

Verkaniin tuntuu liittyvän monenlaista omituista. Edellinen venesatamayrittäjä Tobias on ollut veloissa ja kadonnut vaimonsa kanssa jäljettömiin. Läheisessä saaressa majailevat paikallisten mielestä epäilyttävät venäläiset liikemiehet eivät jostain syystä ilahdu omistajavaihdoksesta, vaan alkavat näkyvästi painostaa kaikkia tahoja saadakseen Jenniferin tekemät kaupat peruttua. Mielenterveysongelmien kanssa kamppaillut Jennifer on kuitenkin lujasti päättänyt, että Verkan on hänen viimeinen mahdollisuutensa osoittaa itselleen ja muille pärjäävänsä. Hän ei aio luovuttaa!

Lisää ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, ja kuten sanottu, juoni on todella monipolvinen ja -mutkainen. Yllättävät ja brutaalitkin käänteet seuraavat toisiaan, eikä lukijaparka voi kuin kääntää sivuja. Hykerryttävää kerrassaan!

Kirjan jälkisanoissa kirjailija paljastaa testanneensa yhden romaaninsa vaikuttavista kohtauksista. Tarinassa yksi henkilöistä ajautuu maaliskuisissa hyytävissä keleissä haaksirikon jälkeen jonkinlaiselle saaren ja luodon välimuodolle ja viettää siellä useamman vuorokauden hengenvaarallisissa oloissa. Keskitalo vietti samantapaisissa olosuhteissa 96 tuntia. Kokemus lienee ollut opettava ja mieleenpainuva, mutta mitäpä kirjailija ei tekstinsä eteen tekisi!

Paljon erityyppisiä dekkareita lukevana ja erityisesti suomalaisia uusia tekijöitä ja vanhojen tekijöiden uusia avauksia seuraavana aina välillä ajattelen, että kotimaisellekaan kentälle ei kovin helposti enää varsinaisesti uutta löydy. Mutta Keskitalo on osoittanut taitavuutensa jo edellisellä kolmen rikosromaanin Tottelemattomat-sarjallaan (aloitusosa Tottelemattomat), ja Takamailla-sarja on taas kokonaan jotain ihan muuta ja tuoretta. Minut on yllätetty, erittäin mainiota!

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi
Bazar 2024. 400 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale kustantajalta.

Elodie Harper: Sudenluola

Luin ensin Jukka M. Heikkilän Rooman valtakunnan gladiatrixeista kertovan romaanin Puumiekka ja jatkoin suoraan Elodie Harperin Sudenluolaan, joka sekin sijoittuu antiikin ajan Rooman valtakuntaan ja kertoo yhden Pompejin huoratalon asukkaista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin olisin kahlannut syvällä naisiin kohdistuvassa raa’assa väkivallassa, alistamisessa, nöyryyttämisessä ja esineellistämisessä. Vähän ahdistavaa näin suurina annoksina, myönnetään.

Toimittaja ja uutistuottaja sekä kirjailija Elodie Harper opiskeli Oxfordin yliopistossa antiikin runoutta ja kiinnostui antiikin historiasta. Sudenluola-trilogia on saanut innoituksensa samannimisestä bordellista, joka on kaivettu esiin Pompejin raunioista ällistyttävän hyvin säilyneenä. Sarjan toinen osa Kultaisen oven talo ilmestyy suomeksi marraskuussa 2023 samaan aikaan kuin kolmas osa The Temple of Fortuna alkukielisenä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet bestsellereitä, ja sarjan tv-oikeudet on myyty. Luvassa onkin melkoinen televisiosarja!

Sudenluolan keskiössä ovat julman sutenööri Felixin omistaman halvan Sudenluola-bordellin viisi erilaisista taustoista kotoisin olevaa työntekijää tai oikeammin orjaa. Päähenkilö Amara on kotoisin Kreikasta pienehköstä rannikkokaupungista. Hän on lääkäriperheen sivistynyt tytär, joka on onnettomien käänteiden kautta päätynyt orjamarkkinoiden kautta Felixin omaisuudeksi. Nuori Dido, jonka Felix osti samaan aikaan Amaran kanssa, päätyi markkinoille merirosvojen kaapattua hänet mukaansa pohjoisafrikkalaisen kaupungin ryöstön yhteydessä. Amara ja Dido ovat talon uusimmat tulokkaat romaanin alussa.

Kovapintainen ja ammattinsa osaava Victoria on ollut orja koko ikänsä, sillä hänet on löydetty vauvana tunkiolta. Hyväuskoinen ja aavistuksen yksinkertainen Beronice käy välillä toisten hermoille ja joutuu näiden pilkan kohteeksi. Cressa on joukon iäkkäin ja on kohdannut menetyksiä, joista toisilla ei vielä ole kokemusta. Tarinan mittaan talon asukkaiden kokoonpano muuttuu, kun uusia naisia tulee ja jotkut vanhoista poistuvat.

Muhkea romaani kertoo prostituoitujen kammottavan elämän ankeasta arjesta. Työ on vastenmielisintä mitä kuvitella saattaa, ja sitä tehdään jatkuvasti oman terveyden ja hengen kaupalla. Kaupungin hierarkiassa huorat ovat alimmilla jolleivat alimmalla askelmalla eli kaikkien halveksumia hylkiöitä. Ihmisten, erityisesti miesten, mielikuvissa portto nauttii työstään aidosti, koska heidän on ansaitakseen teeskenneltävä olevansa himokkaita. Älykkäimmät ja viisaimmatkaan miehet eivät tunnu tajuavan, millainen prostituoituna työskentelevän orjan asema oikein on.

Naiset (ja myös ilotaloissa työskentelevät pojat) joutuvat sietämään jatkuvia raiskauksia, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä päivästä ja yöstä toiseen. Olot ovat muutenkin kaukana mukavista. Rahat riittävät hädin tuskin ruokaan, ja jos orja sattuu saamaan juomarahaa, sen vie isäntä. Silti jokainen yrittää koota säästöjä, sillä kaikki unelmoivat vapaudesta. Orja voi saada vapautensa ostamalla, mutta sellaisten summien kokoaminen on täysin toivotonta.

Amara on siis Sudenluolan päähenkilö, jonka näkökulmasta elämää Pompejissa seurataan. Hän on paitsi kaunis myös älykäs ja määrätietoinen. Toivottomat olosuhteet eivät ole kokonaan pystyneet nujertamaan häntä, vaan hänen sisällään kytee myös viha, mutta se täytyy pitää visusti kurissa ja piilossa. On käytettävä muita keinoja, jos aikoo pelastaa itsensä. Amara tarttuu kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin, ja sattuma tai jumalatar Venus heittääkin hänen eteensä odottamattomia tilaisuuksia. Mutta orjan ja erityisesti naisorjan, joka työskentelee prostituoituna, asema on aina riippuvainen miehistä ja heidän oikuistaan. Mihinkään lupaukseen ei voi luottaa, ja aina on pidettävä mielessä, että aivan kaikki hengestä alkaen voidaan ottaa pois milloin tahansa.

Kuten sanottu, Sudenluola ei ollut mitään kovin miellyttävää luettavaa. Sen ajankuva on rakennettu taiten ja hieman turhankin realistiseksi. Naisten kokema kohtelu saa lukijan tuntemaan voimatonta raivoa, epätoivoa ja inhoa aivan kuten kirjan henkilötkin. Henkilökuvaus toimii, sillä ainakin Amaran ja Didon kohtaloista aidosti kiinnostuu ja sydän nousee väkisinkin kurkkuun kerta toisensa jälkeen heidän vaiheitaan seuratessa. Jatko-osaan tarttuminen lienee väistämätöntä.

Elodie Harper: Sudenluola (The Wolf Den)
Suomentanut Laura Beck.
Bazar 2023. 479 s.
Äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen.

Ennakkokappale. 

Kun olin jo tämän oman juttuni kirjoittanut valmiiksi, ilmestyi Helsingin Sanomissa koostejuttu kevyestä kesäluettavasta. Siinä Suvi Ahola toteaa, että Sudenluolan mielenkiintoisinta antia on, kun Amara tutustuu luonnontutkija Pliniukseen, joka on oikea historiallinen henkilö. Amara asuu viikon Pliniuksen luona ja saa maistaa huoletonta luksuselämää. "Muuten paksu romaani on aikamoista huttua, jossa riittää kepeää kuvailua antiikin roomalaisten elostelusta", toteaa Ahola.

En varmasti koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten eri tavoin eri ihmiset kokevat esimerkiksi kirjat. Olen nimittäin täysin vastakkaista mieltä kuin Ahola, mitä Sudenluolaan tulee. Episodi Pliniuksen luona on epäuskottava ja höttöinen päiväuni. Koko muu kirja on jatkuvaa kauheuksien ja kärsimysten kuvailua. Kärsimys ja kauheudet tosin johtuvat antiikin roomalaisten elostelusta, mutta näkökulma on orjaprostituoitujen. Siitä on höttö kaukana, vaikka ei romaania dokumenttina pitäisikään.

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto

 

Turkulainen Ilona Tuominen on julkaissut kaksi trilleriä Ja jollen sinua saa (Bazar, 2021) sekä Huutoon vastaa kaiku vain (Bazar, 2022). Nyt ilmestynyt kolmas romaani Seurustelusalaliitto on hyvän mielen romaani, joka aloittaa turkulaiseen puutalokortteliin sijoittuvan Kortteli-nimisen sarjan. Kirjan elokuvaoikeudet myytiin jo ennen sen ilmestymistä.

En ole Tuomisen trillereitä toistaiseksi lukenut, vaikka esikoisteoksen olen jossain vaiheessa ostanut hyllyynikin. Uusi dekkaristi on kiinnostanut, eikä miljöökään ole ollut vähäpätöinen asia, sijoittuuhan Ja jollen sinua saa Turkuun.

Turkuun sijoittuu myös Seurustelusalaliitto. Keskeisenä tapahtumapaikkana on sarjalle nimen antanut puutalokortteli, jossa sijaitsee päähenkilö Sanni Virtasen mummola. Kun Sannin avioliittoaie romaanin alussa menee rytinällä ja dramaattisen näyttävästi karille ja upouudesta huippumodernista omakotitalostakin tulee lähtö, tarjoaa tyhjillään oleva isovanhempien asunto turvasataman. Mummi on jo edesmennyt, mutta Sannille tärkeä pappa on heti valmis ojentamaan auttavan kätensä rakkaalle Hurrikaanilleen.

Lähtöasetelmassa siis Sanni hylätään näyttävästi alttarille, hän menettää paitsi rakkaan Maxinsa myös kotinsa ja vähän yllättäen myös suurimman osan ystävistään. Elämää on lähdettävä kolmikymppisenä rakentamaan pala palalta uudelleen. Onneksi tukena ovat Alma-sisko, pappa sekä työkaveri Siru, pian myös Elvis- ja Kookos-kissat. Naapureistakin alkaa löytyä ihan mukavia ihmisiä, jos ei lasketa seinänaapurin äksyilevää Koistista, joka jostain syystä inhoaa Sannin pappaa ja sitä myöden myös Sannia.

Romaanin nimi jo paljastaa keskeisen juonikuvion. Sanni päätyy pitkällisten pohjustusten kautta tutustumaan Maxin uusvanhan tyttöystävä Erikan entiseen kihlattuun Jukkaan. Erinäisten käänteiden jälkeen Sanni ja Jukka päättävät ryhtyä valeseurustelemaan kostaakseen ja näyttääkseen eksilleen ja vähän muillekin asioihinsa sekaantumaan pyrkiville tahoille. Kuten arvata saattaa valeseurustelusta seuraa kaikenlaisia kommelluksia sekä ihan oikeaa ihastumista ja rakastumista, mistä jälleen seuraa monenmoisia pulmia ja käänteitä.

Seurustelusalaliitto on muhkea, lähes neljäsataasivuinen lukupaketti, jossa olisi ollut minun makuuni reippaahkosti tiivistämisen varaa. Varsinaiseen asiaan eli seurustelusalaliittoon päästään vasta noin romaanin puolivälissä, mitä ennen on pitänyt käydä läpi ensin Sannin ja Maxin häävalmistelut, ero- ja erostatoipumiskuviot. Tälle kirjalle pelastus oli äänikirjamuoto, sillä sen verran huomasin kuunnellessani tuskastuvani asioiden hitaaseen etenemiseen, että painettu versio olisi saattanut jäädä keskenkin, viimeistään, kun Sanni toista kertaa hinkkaa loiskunutta kahviaan lattialankuista.

Turku ja Turun idyllisiltä näyttävät puutalokorttelit (joita sentään muutama on säilynyt!) jäävät kaikesta huolimatta Seurustelusalaliitossa tyhjähköksi kulissiksi. Tapahtumat olisi voinut sellaisinaan sijoittaa oikeastaan mihin kaupunkiin tahansa.

Tuominen hallitsee oivallisesti hyvän mielen romaanin konventiot. Sanni huomaa lopulta viihtyvänsä erinomaisesti vähän kulahtaneessa puutalokorttelissa eikä kaipaa virtaviivaista omakotitaloa sen paremmin kuin selkärangatonta Maxiakaan. Elämä alkaa vähitellen muuttua oman näköiseksi, ja Sanni löytää itsestään ihan uutta puhtia. Huumoria ja kommelluksia on tarinan höysteenä mukavasti, mutta ei ilkeää. Lopun onnellisuuteen voi luottaa huolettomin mielin.

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto
Bazar 2023. 396 s.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Meri Savonen: Amandan kolme kesää

 

Amandan kolme kesää on Meri Savosen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Savonen on toimittaja ja palkittu sanoittaja, jolta on ilmestynyt aikaisemmin viisi lastenkirjaa. Amandan kolme kesää solahtaa vaivattomasti hyvän mielen romaanien alaluokkaan.

Amanda on 36-vuotias helsinkiläisen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Romaani alkaa lajityypille uskollisesti jo vakiintuneen parisuhteen päättymiseen. Amanda ja Jon ovat seurustelleet kuusi vuotta, mutta nyt he ovat riidelleet viimeisen repivän riitansa. Rakkaus ei kestänyt yhteistä surua lapsettomuudesta. Oman lapsen ja perheen saaminen on Amandan suurin unelma ja elämän tärkein tavoite, joka erossa tuntuu muuttuvan sulaksi mahdottomuudeksi.

Amandalla on turvaverkkoina viimeisillään raskaana oleva Anna-sisko ja tämän unelma-aviomies Antti, paras ystävä ja kollega Iida sekä Amandan oma asunto. Tätä yksityiskohtaa hieman kummastelin, sillä siinä ei ole realismin häivääkään: pääkaupungissa asuva opettaja pitää kaksiotaan tyhjillään kuusi vuotta!? No, fiktiostahan tässä on kyse, joten eteenpäin.

Romaanin nimi jo paljastaa, että tarinan aikajänne on noin kolmen vuoden mittainen. Teoksen osiot on rytmitetty koulun lukukausien mukaan. Amandan kollegat ja koulun opettajahuone ovat tarinassa mukana enemmän tai vähemmän tiiviisti, mutta itse opetustyö on työnnetty visusti taustalle. Se nousee pintaan lähinnä Amandan rakkautena lukemiseen ja kirjoihin, ja romaanista voikin halutessaan poimia itselleen hyviä lukuvinkkejä.

Juoni rakentuu Amandan parisuhde- ja perhehaaveen ympärille. Miten keski-iän kynnyksellä oleva tavallinen ja sydämensä särkenyt nainen voi vielä päätyä laadukkaaseen parisuhteeseen, mistä miehiä löytyy, miten heihin tutustuu ja ennen kaikkea, onko riittävää kipinää vai ei? Yrittämällä yrittäminen ei tunnu luonnistuvan, mutta sattuma sen sijaan heittää välillä eteen varteenotettavia ehdokkaita, jotka sitten turhauttavasti katoavat ennen kuin Amanda ehtii tehdä mitään.

Kiitettävästi Amanda yrittää löytää elämäänsä myös uutta sisältöä. Olisiko nyt aika lopultakin toteuttaa nuoruuden haave kokonaisesta kesästä Italiassa? Olisiko siinä uusi tavoite, joka toisi kaivattua ryhtiä ja piristystä tylsään ja tavalliseen arkeen? Matkakassan kartuttamiseksi Amanda päätyy toisena eron jälkeisenä kesänä värväytymään kesätöihin muuttofirmaan.

Tässä kohdin kulmakarvani kohosivat jälleen ällistyksestä. Ilmeisesti pääkaupunkiseudun yläkoulun opettajilta eivät mene kaikki mehut varsinaisissa töissään, kuten miltei kaikilta tuntemiltani kollegoilta? Mutta kuten sanottu, fiktiosta tässä todellakin on kyse.

Ruumiillinen työ tuo Amandan elämään monenlaista uutta, ja lopulta kertyneelle matkakassallekin löytyy uusi käyttötarkoitus, joka sai minut hetkeksi aavistuksen kadehtimaan Amandaa.

Hyvän mielen romaanien osastolla Amandan kolme kesää sijoittuu hyvään keskitasoon. Varsinainen tarina etenee verkkaisesti, ja paikoin olisin kaivannut tiivistämistä ja rönsyjen karsimista. Kuten olen edellä todennut, realismille viitataan paikoin reippaasti kintaalla, mutta toisaalta hyvinkin realistista on, etteivät Amandan elämän suuret kysymykset ratkea hetkessä.

Huumoria on, mutta kommelluksia ei juurikaan, ellei hamsteri-Hannun tapausta lasketa. Yksinäisyys ja lapsettomuus ovat teemoina tummasävyisiä, mutta Savonen kirjoittaa niistä kuitenkin toivoa antaen. Ongelmat toinen toisensa jälkeen ratkeavat, mutta eivät aina ilmeisimmän kautta. Leppoisa ja lempeä asenne itse elämää kohtaan suorastaan huokuvat romaanista.

Meri Savonen: Amandan kolme kesää
Bazar 2023. 320 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Nita Prose: Huonesiivooja

 

Molly Gray on 25-vuotias huonesiivooja Regency Grand Hotelissa. Siivoaminen, järjestäminen ja kaiken tiptopkuntoon laittaminen on hänen elämäntehtävänsä ja intohimonsa. Jos talous- ja kotihuolia ei olisi, Molly olisi tyytyväinen elämäänsä.

Valitettavasti yksityiselämässä Mollylla on huolia riittämiin. Rakas tuki ja turva eli mummi on menehtynyt joitakin kuukausia aikaisemmin, ja nyt Molly asuu heidän putipuhtaassa mutta muuten vaatimattomassa vuokra-asunnossaan ypöyksin. Vuokraisäntä uhkailee häntä häädöllä ja vaatii maksamaan vuokran pikaisesti. Mutta Mollylla ei ole rahaa. Mummin perinnöksi suunnittelema pesämuna on tipotiessään. Siksi täydet tuntilistat ja hotelliasukkailta saatavat tipit ovat hänelle elintärkeitä.

Molly on poikkeuksellinen nuori nainen. Paitsi että hän suhtautuu intohimoisesti siisteyteen ja puhtauteen, hän käyttäytyy aina äärimmäisen muodollisen kohteliaasti, kuten mummi on häntä opettanut. Hän myös puhuu vanhanaikaisia ja koukeroisia sanakäänteitä noudattaen. Ihmiset ovat hänelle suuri mysteeri. Molly tulkitsee kaiken sanotun kirjaimellisesti eikä ymmärrä läheskään kaikkea sanatonta viestintää. Mummi on toiminut tyttärentyttären tulkkina, mutta nyt kukaan ei ole Mollya opastamassa elämän karikoissa.

Regency Grand Hotelin hienostunut rauha järkkyy, kun Molly löytää epämiellyttävän miljonääri Charles Blackin ruumiin tämän vakiosviitin vuoteesta. Molly on ehtinyt ystävystyä Blackin toisen vaimon Gisellen kanssa. Hän on vakuuttunut, että öykkärimäinen Black pahoinpitelee vaimoaan, ja on yrittänyt neuvoa tätä jättämään miehen.

Pian Molly päätyy täysin epätodelliseen tilanteeseen. Häntä epäillään miljonääri Charles Blackin murhasta! Miten erikoinen, epätavallisesti käyttäytyvä köyhä huonesiivooja voi vakuuttaa poliisin ja tuomarin syyttömyydestään, kun kaikki mahdollinen kääntyy häntä vastaan?

Huonesiivooja on kanadalaisen Nita Prosen esikoisromaani, joka herätti kiivasta kuhinaa kirjallisuusmaailmassa jo ennen ilmestymistään, eli sen oikeudet myytiin jo etukäteen pariin kymmeneen maahan. Ilmestyttyään se on keikkunut myydyimpien listoilla eri puolilla maailmaa. Syynä huimaan menestyskiitoon saattaa osin olla, että Nita Prose -kirjailijanimen taakse kätkeytyy Simon & Shuster -nimisen kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Pronovost.

Niin tai näin, Huonesiivooja on vallan mainio romaani kiltihköjen arvoitusdekkarien ja kimuranttien suljetun huoneen arvoitusten ystäville. Romaanin rakenne toimii mainiosti, ja Molly kertojana on herkullinen. On mahdotonta arvioida, kuinka luotettava kertoja hän on. Ensivaikutelma Mollysta on viaton ja helposti narutettava, vähän yksinkertainen hölmö, joka haluaa ajatella kaikista vain hyvää. Mutta mitä paremmin häneen tarinan mittaan tutustuu, sitä enemmän tässä vanhana syntyneessä nuoressa naisessa on särmiä.

Tarinassa on jonkinlaista menneen maailman tuulahdusta, kenties juuri mummin ja Mollyn persoonallisen ja ihanan koristeellisen vanhanaikaisuuden takia, mutta silti tapahtumat sijoittuvat hyvinkin nykyaikaan. Kanadalaisuutta ei mitenkään tuoda esiin, ja arvelinkin ensin tarinan sijoittuvan Lontooseen, niin brittiläinen tunnelma kirjassa on.

Mollyn kautta valaistuu nolosti se tosiseikka, miten huonosti valitettavan monet ihmiset suhtautuvat hotellien huonesiivoojien kaltaisiin ammattilaisiin, jotka saavat arkemme sujumaan.

Nita Prose: Huonesiivooja (The Maid)
Suom. Katariina Kallio.
Bazar 2022. 335 s.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Matti Laine: Kuolemanloukku

 

Jo pari kertaa Elias Vitikan tavattuani olen hieman huolissani miettinyt, tapaammeko vielä. Kun illalla suljin Matti Laineen kuudennen Elias Vitikka -rikosromaanin Kuolemanloukku, olen entistäkin huolestuneempi. Tässäkö tämä nyt oli?

Saman kysymyksen äärellä puolirikollispomo Elias Vitikka on koko romaanin ajan. Onko mitään mieltä hänen ikäisensä miehen enää yrittää pyristellä alamaailman toimijana? Eikö elämällä voisi olla tarjottavanaan jotain muutakin kuin jatkuvaa valppaana oloa ja oman selustan turvaamista? Mitkä asiat ihan oikeasti ovat hänelle tärkeitä ja taistelun arvoisia?

Tällä kertaa Elias tavataan Suomenlinnan avovankilasta, jossa hänen talousrikoksista saamansa puolentoista vuoden rangaistus alkaa olla lopuillaan. Sonjasta on tullut ero jo ennen vankilareissua, ja liikeyrityksensä hän on uskonut nuorten kumppaneittensa Niila Säterin ja Mira Jokimaan huomaan. Avioliittonsa mies toivoo vielä elpyvän, kunhan vapaus koittaa, ja Firman hän aikoo ottaa taas omaan hallintaansa.

Vankila-aika on tehnyt Eliakselle hyvää. On ollut aikaa miettiä ja hoitaa fysiikkaansa. Ennen kaikkea vankilassa on voinut säilyttää henkensä, kun palkkatappajat ovat himoinneet hänen päänahkaansa. Erilaisin järjestelyin Elias on hoitanut itselleen rauhallisen ja vakaan olon. Perhe on fyysisesti turvattu, samoin hän itse.

Mutta mitä lähemmäs vapautumisen hetki tulee, sitä huonommalta tilanne alkaa vaikuttaa. Sonjalla on hänelle ikäviä uutisia, eivätkä liikekumppanit vastaa viesteihin. Sitten häntä tulee tapaamaan omituisesti käyttäytyvä krp:n rikostutkija, joka lähtiessään kutsuu häntä kryptisesti nimellä Coltrane. Lisää huonoja uutisia Elias saa Tullin rikostutkija Kelalta. Eliaksen suojatti Veeti Poranen on tehnyt itsemurhan vierailtuaan vain alle vuorokautta aiemmin ilmeisesti huumebisneksiin liittyvän kiinteistön pihalla.

Mitä ihmettä oikein on tekeillä ja miten Elias liittyy kaikkeen? Joku iso tuntematon tekijä vetelee naruista taustalla, ja Elias on ilmeisesti yksi sätkynukeista. Mitä tehdä? Luovuttaako ja paeta, vai taistella ja kenties kuolla? Miten suojata rakkaimpansa tässä tilanteessa, kun kasvottomana pysyttelevä vastapuoli on häikäilemätön ja täysin armoton? Näitä kysymyksiä Elias siis päätyy tosissaan miettimään useaan kertaan, eikä ratkaisu tällä kertaa ole helppo.

Olen varmaan jokaista Elias Vitikka -dekkaria esitellessäni huokaillut, miten kovasti pidän Matti Laineen kirjoitustyylistä. Entisen NHL-kiekkoilijan ja perheenisä-rikollispomon valinta dekkarisarjan päähenkilöksi on ollut ehkä yllättävänkin onnistunut. Elias Vitikka on vielä nelikymppisenäkin puoleensavetävä tyyppi, juuri sopivan vaarallinen mutta pohjimmiltaan kuitenkin ennen kaikkea kunnollinen ja oikeudenmukainen herrasmies ja huolehtiva isä.

Tarvittaessa hän osaa olla kova ja häikäilemätön, mutta hänestä tuntuu puuttuvan kaikesta huolimatta pohjimmainen pahuus, jonka rikollisin keinoin rahansa ansaitsevan liikemiehen ominaisuuksiin kuvittelisi automaattisesti kuuluvan. Elias ei ole ahne tai suuruudenhullu, mikä ehkä tekee hänestä kilpailijoille arvoituksellisen vastustajan.

Laine on siis kirjoittanut päähenkilöstään ennen kaikkea tuntevan ja ajattelevan ihmisen, ei konemaista supersankaria. Se vetoaa lukijaan, ainakin minuun. Eikä nyt pidä käsittää väärin. Kyllä Elias Vitikka -sarjassa ja myös Kuolemanloukussa on toimintaa ja pimeään alamaailmaan liittyvää juonittelua kupruineen ja ylilyönteineen. Mistään pehmosarjasta ei todellakaan ole kyse. Myös kovia otteita käytetään, kun siihen on todellinen tarve.

Mutta olivatko nämä nyt lopulliset jäähyväiset? Ainakin kovin haikeissa tunnelmissa erosimme.

Matti Laine: Kuolemanloukku
Bazar 2022. 285 s.
Kansi Mika Tuominen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit
Kuolemanloukku

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Isku

 

Christian Rönnbackan pohjalaistaustaisesta mutta Porvooseen asettuneesta komisario Antti Hautalehdosta kertova suosittu dekkarisarja eteni viime vuoden puolella yhdeksänteen osaansa, kun Tulen aika ilmestyi. Edellisessä osassa Ruska Hautalehto ajautui sellaiseen umpikujaan, että sarja olisi saattanut päättyä siihen, mutta niin vain Antti nousi tuhkasta ja tummahkolla huumorilla höystetty toiminta jatkui. Mukaan tuli kuitenkin uutta verta, kun Ruotsista saatiin suomalaisirakilaistaustainen Henna Björk mukaan torjumaan jengiväkivaltaa Helsinkiin.

Nyt Rönnbacka on aloittanut uuden trillerimäisen sarjan, jonka päähenkilönä on Henna Björk. Tämä korostuu ainakin aloitusosan nimessäkin: Henna Björk – Isku. Sarjan kyytiin voi vallan mainiosti hypätä, vaikka ei olisi Rönnbackaa ennen lukenutkaan. Edes Tulen aikaa ei mitenkään välttämättä ole tarvinnut lukea, vaikka toki siihen pikaisesti pariin otteeseen Iskussa viitataankin. Mutta esimerkiksi rikosjuoni jää paljastamatta, joten lukija voi halutessaan palata siihen myöhemminkin.

Henna on alle kolmikymppinen göteborgilaispoliisi, joka työskentelee jengirikollisuuteen perehtyneessä erikoisyksikössä. Hän on ollut hyllytettynä tehtävistään ja tekee nyt paluuta yksikköönsä. Se ei kuitenkaan tapahdu ongelmitta, ja niinpä Henna on kypsä poimittavaksi, kun Suomen suojelupoliisin ylitarkastaja Rautiainen värvää hänet palvelukseensa. Ensimmäisenä tehtävänä on tuoda Ruotsissa asuva entinen sierraleonelainen lapsisotilas Ismael Suomeen todistamaan oikeudessa Toojay-nimistä entistä pomoaan vastaan.

Valitettavasti Espoon Westendissä kaikessa rauhassa elelevä entinen sierraleonelainen sotarikollinen on saanut selville, että hän on paljastunut. Abdul, yksi entisistä lapsisotilaista, on päätynyt Suomeen, tunnistanut Toojayn ja päätynyt kiristämään tätä. Se on kuitenkin kallis erehdys. Toojay haluaa todistajat hengiltä ja näiden hallussa olevat aikanaan palkaksi saadut veritimantit itselleen hinnalla millä hyvänsä. Miehen ja tämän apureiden kynsiin joutuvat uhrit saavat kärsiä kammottavan kuoleman.

Abdulin kautta kammottu ja täysin keinoja kaihtamaton Toojay pääsee myös Ruotsissa piileskelevien entisten sotilaittensa jäljille. Henna huomaa hyvin nopeasti, että helpoksi kuvattu kuljetuskeikka muuttuu hengenvaaralliseksi kujanjuoksuksi, jossa hänellä on perässään paitsi Ruotsin häikäilemättömimmät rikollisjengit myös virkavalta. Lisäkierrettä hommaan tuo Ismaelin 12-vuotias tytär, joka vahingossa päätyy myös pakokeikalle.

Trillerigenrelle ominaisesti Iskussa ei pahemmin syvennetä henkilökuvausta tai pohdiskella ilmiöiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, vaan pääpaino on tiheätahtisessa toiminnassa. Kunhan Hennan työ- ja yksityiselämäkuviot on saatu nopeasti kunnolla solmuun, alkaakin tapahtua melkoisella sykkeellä. Henna joutuu tosissaan käyttämään osaamistaan ja verkostojaan melkoisen paineen alla. Hieman tilannetta helpottaa, ettei Ismael ole mikään tavallinen perusperheenisä, vaan hänestä löytyy tarvittaessa myös sisua ja käyttökelpoisia taitoja.

Kun tie näyttää lopullisesti nousevan totaalisesti pystyyn, auttava käsi ojentuu vähän turhankin jumala koneesta -tyyppisenä ratkaisuna, ja valitettavasti loppuratkaisun suhteen Iskussa käy kuten lukemattomissa muissakin toimintatrillereissä: se vähän lätsähtää. Kaiken toki viihdyttävän rymistelyn, ovelien ansojen ja täpärien pelastumisien jälkeen olisi sittenkin odottanut jotain, niin, enemmän. Ehkä sitten seuraavassa Henna Björk -seikkailussa?

Vaikka Henna Björkiä ei kovin syvältä luodatakaan, on hän kuitenkin oikein tervetullut henkilö toimintatrillerikentällemme. Henna on nuori, etnisiin vähemmistöihin kuuluva nainen, jolla ei mene vähästä sisu kaulaan tai sormi suuhun. Hän on rautainen ammattilainen edelleen varsin miehisellä alalla.

Christian Rönnbacka: Henna Björk – Isku
Bazar 2022. 272 s.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kale Puonti: Aribo

 

Kale Puontin on rikosylikonstaapelin virasta nykyään jo eläköitynyt mutta kolmekymmentä vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa eli tuttavallisesti Pasilan Myrkyssä työskennellyt suosittu dekkaristi.  Kirjailija siis todellakin tietää, mistä kirjoittaa, mikä näkyy mukavasti hänen kiinnostavissa, napakoissa ja sujuvajuonisissa teoksissaan.

Kuten kaikissa sarjan tähänastisissa osissa on myös tässä neljännessä kirjassa Aribo vahvasti mukana rikollisen eli nimihenkilö Samuel Aribon näkökulma. Nuori nigerialainen Samuel Aribo on lähtenyt monien muiden tavoin etsimään vihreämpää oksaa Euroopasta. Vastoin tahtoaan hän on päätynyt räntäsateiseen Helsinkiin Musta kirves -nimisen rikollisorganisaation yleismieheksi. Järjestö on vahvasti levittäytynyt Tukholmaan, ja on ottamassa jalansijaa myös Helsingistä. Sen repertuaariin kuuluu kaikkea mahdollista ihmiskaupasta huumeiden välittämiseen.

Pasilan huumeyksikön työntekijät ovat jälleen toinen näkökulma. Poliiseista jonkinlaiseksi päähenkilöksi on parin kirjan mittaan seuloutunut rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen, jo pidemmän uran tehnyt vanhanaikainen kunnon poliisimies. Aribossa kolmanneksi näkökulmaksi nousee tarinan mainio jokeri eli ohjelmointiyrittäjä Pekko Aalto, jonka vanha äiti on joutunut häikäilemättömän romanssihuijauksen uhriksi.  

Rikollisjärjestön toiminta on hiottu kylmäävän tehokkaaksi ja sujuvaksi. Prostituutioon pakotetut naiset vaihtuvat kuin liukuhihnalta, ja huumeet kulkevat heidän mukanaan sujuvasti maasta toiseen. Sivussa ehditään keräämään rahat romanssihuijausten uhreiltakin. Poliisilla ei näytä olevan paljoakaan mahdollisuuksia kuvion särkemiseen. Mutta sattuma puuttuu peliin, ja rikollisten systeemiin tule särö. Sen jälkeen tilanne lähtee eskaloitumaan melkoisella vauhdilla.

Puonti kirjoittaa jälleen suoraviivaisen kikkailematta. Mielestäni Aribo on tähänastisista Puonnin teoksista letkein ja siinä on reippaammin ironista huumoria kuin aiemmissa, vaikka mikään veijaridekkari se ei sentään ole. Sarjan teokset ovat hyvinkin itsenäisiä tarinoita, joten ne voi mielestäni lukea aivan missä järjestyksessä haluaa. Poliisien, edes Kalle Pesosen, yksityiselämää ei juurikaan syvennetä, ja rikostapaukset saadaan pääpiirteissään pakettiin joka kirjassa.

Kale Puonti: Aribo
Bazar 2022. 287 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 5 h 56 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Manni (Bazar, 2020)
Milo (Bazar, 2021)
Saarni (Bazar, 2021)
Aribo (Bazar, 2022)

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

 

Olen aina rakastanut muhkeita hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja, joiden sivujen välistä pääsee uppoamaan kokonaan toiseen todellisuuteen ja joiden parissa paitsi viihtyy myös kuin vahingossa oppii uutta. Hyvän historiallisen romaanin juoni vetää ja henkilökuvaus on uskottavaa. Parhaassa tapauksessa kielikin on sovitettu tarinan maailmaan istuvaksi. Kun kaikki palaset loksahtavat paikalleen, lukeminen on suuri nautinto.

Tällainen omaan lukumakuuni täydellisesti istuva herkkupala oli assyriologi Kaisa Åkermanin esikoisromaani Hajusteentekijän tytär. Jo kustantaja Bazarin kevään 2022 katalogia selatessani kiinnitin romaaniin ja sen kauniiseen kanteen huomiota, ja kun siitä sitten vilahti jossain päin kirjasomea kiinnostava maininta, päätin pyytää siitä arvostelukappaleen itselleni. Kun tutustuin kirjan tietoihin tarkemmin, vahvistui, että kirjailija Kaisa Åkerman on suomalainen ja tosiaan koulutukseltaan assyriologi eli ainakin voisi huoleti luottaa faktojen olevan kohdallaan.

Hajusteentekijän tytär sijoittuu yli kolmentuhannen vuoden takaiseen Lähi-itään. Tapahtumapaikkoina ovat Assyria, Heetti ja Egypti, ja tärkeimmät tapahtumapaikat on merkitty kirjan alkusivuilta löytyvään karttaan. Tarina alkaa prologilla, jossa Namirtu synnyttää tyttären Assurissa. Lapsi kiidätetään suoraan temppelin pappien tarkistettavaksi, sillä se on poikkeuksellisen selvästi merkitty: lapsen koko oikea puoli kasvoista alkaen on kirkkaan punainen. Tulenjumala Girru on merkinnyt hänet omakseen. Se tulkitaan hyväksi enteeksi.

Toistakymmentä vuotta myöhemmin Namirtu ja hänen tyttärensä Ilussa asuvat Kalhun kaupungin liepeillä sijaitsevassa majatalossa. Namirtu pitää käsissään majatalon talouden ohjaksia, ja Ilussa opiskelee äitinsä johdolla pienessä vajassa hajusteentekijän eli muraqqitun ammattia. Äiti on ankarasti kieltänyt häntä näyttäytymästä päiväsaikaan kaupungilla, joten orjapoika Erenu saa hoitaa tarvikkeiden hankinnan hänen puolestaan.

Namirtu kasvattaa tytärtään ankarin ottein, mutta iltaisin heillä on tapana istua pimenevässä puutarhassa. Silloin Namirtu kertoo tyttärelleen tarinoita ja teroittaa tämän mieleen, kuinka tärkeää on kaikissa olosuhteissa pitää huolta vanhasta savitaulusta, joka on seurannut heidän mukanaan Assurista asti. Savitauluun on kirjoitettu jotain nuolenpääkirjoituksella, mutta Namirtu ei suostu paljastamaan tekstin sisältöä Ilussalle. Luku- ja kirjoitustaito on vain koulutettujen kirjureiden hallitsema taito.

Heidän omaa tarinaansa Namirtu ei kuitenkaan suostu Ilussalle kertomaan. Miksi he ovat aikanaan lähteneet Assurista? Kuka Ilussan isä on? Miksi Ilussa ei saa käydä kaupungissa? Miksi hänen pitäisi äidin ohjeiden mukaan nousta omaa sukuaan vastaan? Ennen kaikkea, mitä savitaulussa lukee? Kysymyksiä on paljon, ja sitten äkkiä onkin liian myöhäistä. Ilussa päätyy vaaralliselle matkalle kohti Egyptiä. Mutta mikä on hänen kohtalonsa, jonka merkit Girru on painanut hänen kasvoihinsa?

Åkerman on punonut oivallisen juonen, jossa on salamyhkäisyyttä, ilkeää juonittelua ja väkivaltaa, yllättäviä käänteitä sekä romanttisia sivupolkuja. Ilussa joutuu selviytymään ahneiden ja pahantahtoisten juonittelujen verkossa, mutta hän ei onneksi ole yksin. Uskollinen orja Erenu, Rahima-ystävä sekä karavaaneja autiomaiden halki luotsaava egyptiläinen kauppias Ahuru ovat korvaamattomia, vaikka aina ei siltä ihan tunnukaan.

Ilussa kasvaa tapahtumien pyörteissä aikuiseksi ja oikeaksi naiseksi, joka huomaa herättävänsä huomiota miesten keskuudessa ja ennen kaikkea, että miehet herättävät hänessä erilaisia kiihkeitäkin tuntemuksia. Hänen on myös tehtävä vaikeita päätöksiä omaan elämäänsä liittyen. Mitä Namirtu-äiti ja tulenjumala Girru ovat hänen tehtäväkseen ajatelleet? Onko hänen tulevaisuutensa ammatistaan ylpeänä hajusteentekijänä vai sittenkin uskollisena vaimona ja äitinä? Voiko hän itse tehdä valintansa, vai päättävätkö niistä sittenkin miehet tai papit, sukulaiset tai tuomarit?

Hajusteentekijän tytär alkaa hieman verkkaisesti, mutta hyvin nopeasti huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun. Ahmin muhkean kuusisataasivuisen romaanin lopulta parissa päivässä samaan aikaan kiihkeästi toivoen saavani tietää, miten kaikki päättyy, ja peläten kirjan sivujen loppumista. Ilussasta tuli miltei ystäväni, ja halusin palata hänen seuraansa aina kun vain voin. Åkerman on loihtinut kirjan sivuille aavikon kuumuuden, hiekan tuoksun ja auringon armottoman valon taitavin vedoin. Hajustepajojen aromit ja hienostuneiden voiteiden tuoksut voi miltei haistaa sieraimissaan!

Åkerman ei selitä mitään, vaan lukija temmataan suoraan tarinaan. Kirjan lopussa on lyhyt romaanin maailmaa avaava tietopaketti Mesopotamiasta ja sen kulttuurista. Erityisen kiehtovia ovat savitauluasiakirjat, joita on säilynyt runsaasti ja joita ei ole vielä läheskään kaikkia ehditty tutkia. Toisin kuin papyrus tai paperi, savi ei tuhoudu kuumuudessa eli esimerkiksi tulipalo ei tuhoa savitauluarkistoa.

Loppusivuilla on myös henkilöluettelo kirjan henkilöistä, mutta sitä en ainakaan itse pahemmin kaipaillut. Samoin lopussa on laaja luettelo termeistä selityksineen, mikä on erinomaista lukijoiden palvelua mutta jota tutkimattakin tarinassa pysyy mainiosti kärryillä.

Vaikutuin Åkermanin taitavasta kerronnasta. Jos Ilussan tarina ei enää saisikaan jatkoa, toivon Åkermanin kuitenkin vielä kirjoittavan lisää historiallisia romaaneja. Minusta tuli fani kerta heitolla!

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär
Bazar 2022. 603 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki, kesto 17 h 29 min.
Kansi Eija Kuusela.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.